Perustelut

Puolustusvaliokunta keskittyy tässä lausunnossaan tarkastelemaan valtioneuvoston selonteon EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa (European Security and Defence Policy, ESDP) koskevaa osaa keskittyen niihin kysymyksiin, joilla on puolustuspoliittista merkitystä. Puolustusvaliokunta yhtyy valtioneuvoston selonteossa esittämiin linjauksin seuraavin huomioin.

Perustuslakisopimuksessa on käytännössä neljä konkreettista esitystä sen suhteen, kuinka unionin sotilaallista kriisinhallintakykyä voitaisiin tehostaa; lisäksi ns. solidaarisuuslausekkeella on myös sotilaallinen ulottuvuus.

Ensimmäinen aloite koskee unionin sotilaallisten kriisinhallintatehtävien (ns. Petersbergin tehtävät) kirjon kasvattamista. Perustuslakisopimuksessa ehdotetaan Petersbergin tehtäviä laajennettavaksi sisältämään myös toimet aseidenriisunnan alalla, neuvonta ja tuki sotilasasioissa, konfliktinestotoimet sekä konfliktin jälkeiset vakauttamistoimet. Laajennus sisältää myös mahdollisuuden tukea kolmansia maita edellä mainituissa tehtävissä terrorismin torjumiseksi näiden alueella.

Puolustusvaliokunta toteaa, että edellä mainitut uudet tehtävät on lueteltu joulukuussa 2003 hyväksytyssä EU:n turvallisuusstrategiassa. Lisäksi ne on jo otettu suunnittelun pohjaksi EU:n voimavaraprosessissa, jonka tuloksena yleisten asioiden ja ulkosuhteiden neuvosto puolustusministerikokoonpanossa hyväksyi marraskuussa 2005 vaatimusluettelon (Requirements Catalogue 05) EU:n kriisinhallintatehtävien toteuttamiseen vaadittavista joukoista ja kalustosta. Uusien Petersbergin tehtävien implementointi ei näin ollen vaadi perustuslaillisen sopimuksen hyväksymistä.

Toinen ehdotus turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseksi on ajatus siitä, että jäsenvaltiot, jotka täyttävät tietyt, korkeammat sotilaallisia voimavaroja koskevat vaatimukset ja tekevät keskenään tiukempia sitoumuksia suorittaakseen vaativimpia sotilaallisia tehtäviä, aloittavat unionin puitteissa ns. rakenteellisen yhteistyön. Tähän yhteistyöhön osallistuvien jäsenvaltioiden sotilaallisia voimavaroja koskevista vaatimuksista ja niihin liittyvistä sopimuksista määrätään perustuslailliseen sopimukseen liitetyssä pöytäkirjassa numero 23. Kyseessä on siis järjestely, johon halukkaat ja kyvykkäät jäsenmaat voivat osallistua. Toisaalta osallistumisen edellytykset on kirjattu niin, että järjestely on avoin kaikille unionimaille, jotka täyttävät tietyt kriteerit.

Puolustusvaliokunta toteaa, että rakenteelliseen yhteistyöhön osallistumisen kriteerit ovat varsin löyhät, sillä pöytäkirjassa esitetään yhteistyöhön mukaan pääsemiseksi mm. sitä, että jäsenmaat kehittävät unionille annettuja kansallisia joukkotarjouksiaan, osallistuvat monikansallisiin joukkoihin, eurooppalaisiin puolustusmateriaalihankkeisiin sekä Euroopan puolustusviraston toimintaan. Ainoa konkreettinen vaatimus on unionin taisteluosastoihin osallistuminen viimeistään vuonna 2007. Puolustusvaliokunta toteaa, että unionin taisteluosastokonseptia on toimeenpantu vuoden 2004 keväästä lähtien perustuslaillisesta sopimuksesta erillään, joten tämäkin EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskeva esitys on keskeiseltä osaltaan jo toteutettu.

Kolmas turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskeva aloite on ehdotus puolustusmateriaali-, tutkimus- ja voimavaraviraston perustamisesta. Käytännössä tämä virasto perustettiin jo heinäkuussa 2004, kun neuvosto hyväksyi yhteisen toiminnan (Joint Action) koskien Euroopan puolustusviraston perustamista. Perustuslaillisen sopimuksen ratifiointi tai ratifioimatta jättäminen ei näin ollen vaikuta viraston toimintaan, sillä juridinen pohja viraston toiminnalle on jo olemassa yhteisen toiminnan kautta.

Perustuslaillisen sopimuksen neljäs ESDP-aloite on ajatus EU:n yhteisestä puolustuksesta. Tämä kirjattiin I-41 artiklan kohtaan 7 seuraavasti:

"Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.

Tämän alan sitoumusten on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sopimusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin."

Valtioneuvosto toteaa selonteossaan, että Suomen tavoitteiden mukaisesti keskinäistä avunantovelvollisuutta koskeva lauseke on perustuslakisopimuksessa nyt kirjattu sellaiseen muotoon, että se koskee kaikkia jäsenvaltioita ja säilyttää siten unionin yhtenäisyyden. Valtioneuvosto pitää yhteistä puolustusta koskevaa lauseketta suhteellisen ongelmattomana myös siitä syytä, että yhteiseen puolustukseen siirtyminen edellyttää yksimielistä päätöstä Eurooppa-neuvostossa sekä kunkin jäsenmaan erillistä ratifiointiprosessia.

Puolustusvaliokunta yhtyy asiassa valtioneuvoston perusteluihin ja toteaa lisäksi, että perustuslaillisen sopimuksen turvatakuulausekkeessa on ensisijaisesti kysymys jäsenmaiden keskinäisen solidaarisuuden välisestä ilmaisusta. Unionin 25 jäsenmaasta 19 kuuluu Natoon, ja nämä jäsenmaat haluavat hoitaa sotilaallisen puolustuksen velvoitteen nimenomaan Naton kautta, mikä tuodaan selkeästi esiin yhteistä puolustusta koskevassa artiklatekstissä.

Yhteisen puolustuksen artiklan lisäksi perustuslaillisessa sopimuksessa esitetään hyväksyttäväksi myös varsinaista solidaarisuuslauseketta (art. I-43). Se velvoittaa unionimaita toimimaan yhteistyössä ja yhteisvastuun hengessä, jos jäsenvaltiossa tapahtuu luonnonkatastrofi, suuronnettomuus tai terrori-isku. Määräyksen mukaan unioni ottaa tällaisessa tilanteessa käyttöönsä kaikki keinot, mukaan lukien jäsenvaltioiden unionin käyttöön asettamat sotilaalliset voimavarat. Solidaarisuuslausekekin on käytännössä jo hyväksytty, sillä Madridin traagisten pommi-iskujen jälkeen Eurooppa-neuvosto antoi maaliskuussa 2004 asiaa koskevan julistuksen, jossa viitattiin suoraan perustuslaillisen sopimuksen solidaarisuuslausekkeeseen.

Puolustusvaliokunnan näkemyksen mukaan solidaarisuuslausekkeen toteuttaminen käytännössä tarkoittaisi lähtökohtaisesti pelastusviranomaisten ja poliisin yhteistyötä. Osana tätä yhteistyötä kyseeseen saattaisi tulla myös sotilaiden tai puolustusvoimien kaluston lähettäminen toisen jäsenvaltion alueelle avustustehtäviin. Toiminta olisi kohdevaltion toimivaltaisten viranomaisten johtamaa ja organisoimaa. Toimintaa voitaisiinkin puolustushallinnon näkökulmasta kuvata kansainväliseksi virka-avuksi, mikäli rinnastusta haettaisiin Suomen kansallisen järjestelmän viranomaisyhteistyöstä.

Puolustusvaliokunta haluaa tässä yhteydessä tuoda esiin myös sen, että hallituksen sotilaallista kriisinhallintaa koskevaa lakiesityspakettiin sisältyy ajatus muuttaa asevelvollisuuslain 3 b §:n 3 momenttia, jossa viitataan epäsuorasti perustuslaillisen sopimuksen solidaarisuuslausekkeeseen. Sotilaallisen kriisinhallintalain asiantuntijakuulemisissa tuli ilmi, että ao. lainkohdassa tarkoitettu virka-avun antamisen suunnittelu ja sen harjoittelu on ollut pohjoisella kalottialueella käytännön tasolla Suomen puolustusvoimien ja muiden Pohjoismaiden viranomaisten välistä normaalia yhteistyötä.

Mahdollisia virka-aputilanteita, joihin on varauduttu, saattaisivat olla esimerkiksi kevään 2005 tulvia laajemmat tulvat, mahdolliset pato-onnettomuudet, laajat metsäpalot sekä etsinnät ihmishenkien pelastamiseksi. Toisena käytännön esimerkkinä lähiajoilta voidaan mainita virka-apu, jota puolustusvoimat antoi maan rajojen ulkopuolella Tallinnan edustalla elokuun 2005 alussa tapahtuneen helikopterionnettomuuden yhteydessä.

Yhteenvetonaan puolustusvaliokunta toteaa, että EU:n sotilaallisen kriisinhallintakyvyn kehittäminen on se politiikka-alue, jossa unionin kehitys on 2000-luvulla ollut kaikkein nopeinta. Jäsenmailla on ollut vahva poliittinen halu luoda unionista uskottava toimija sotilaallisessa kriisinhallinnassa ja kehittää tätä kykyä mahdollisimman nopeasti. Tämä tavoite on johtanut siihen, etteivät unionimaat ole halunneet jäädä odottamaan perustuslaillisen sopimuksen EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevien ehdotusten implementointia sopimusteitse, vaan ovat yhteisen puolustuksen artiklaa lukuun ottamatta jo toteuttaneet nämä aloitteet perustuslaillisen sopimuksen kehyksen ulkopuolella.