Perustelut
Puolustusvaliokunta keskittyy tässä lausunnossaan
tarkastelemaan valtioneuvoston selonteon EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa
(European Security and Defence Policy, ESDP) koskevaa osaa keskittyen
niihin kysymyksiin, joilla on puolustuspoliittista merkitystä.
Puolustusvaliokunta yhtyy valtioneuvoston selonteossa esittämiin
linjauksin seuraavin huomioin.
Perustuslakisopimuksessa on käytännössä neljä konkreettista
esitystä sen suhteen, kuinka unionin sotilaallista kriisinhallintakykyä voitaisiin
tehostaa; lisäksi ns. solidaarisuuslausekkeella on myös
sotilaallinen ulottuvuus.
Ensimmäinen aloite koskee unionin sotilaallisten kriisinhallintatehtävien
(ns. Petersbergin tehtävät) kirjon kasvattamista.
Perustuslakisopimuksessa ehdotetaan Petersbergin tehtäviä laajennettavaksi
sisältämään myös toimet
aseidenriisunnan alalla, neuvonta ja tuki sotilasasioissa, konfliktinestotoimet
sekä konfliktin jälkeiset vakauttamistoimet. Laajennus
sisältää myös mahdollisuuden
tukea kolmansia maita edellä mainituissa tehtävissä terrorismin
torjumiseksi näiden alueella.
Puolustusvaliokunta toteaa, että edellä mainitut
uudet tehtävät on lueteltu joulukuussa 2003 hyväksytyssä EU:n
turvallisuusstrategiassa. Lisäksi ne on jo otettu suunnittelun
pohjaksi EU:n voimavaraprosessissa, jonka tuloksena yleisten asioiden
ja ulkosuhteiden neuvosto puolustusministerikokoonpanossa hyväksyi
marraskuussa 2005 vaatimusluettelon (Requirements Catalogue 05)
EU:n kriisinhallintatehtävien toteuttamiseen vaadittavista
joukoista ja kalustosta. Uusien Petersbergin tehtävien
implementointi ei näin ollen vaadi perustuslaillisen sopimuksen hyväksymistä.
Toinen ehdotus turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseksi
on ajatus siitä, että jäsenvaltiot, jotka
täyttävät tietyt, korkeammat sotilaallisia
voimavaroja koskevat vaatimukset ja tekevät keskenään
tiukempia sitoumuksia suorittaakseen vaativimpia sotilaallisia tehtäviä,
aloittavat unionin puitteissa ns. rakenteellisen yhteistyön.
Tähän yhteistyöhön osallistuvien
jäsenvaltioiden sotilaallisia voimavaroja koskevista vaatimuksista
ja niihin liittyvistä sopimuksista määrätään
perustuslailliseen sopimukseen liitetyssä pöytäkirjassa
numero 23. Kyseessä on siis järjestely, johon
halukkaat ja kyvykkäät jäsenmaat voivat
osallistua. Toisaalta osallistumisen edellytykset on kirjattu niin,
että järjestely on avoin kaikille unionimaille,
jotka täyttävät tietyt kriteerit.
Puolustusvaliokunta toteaa, että rakenteelliseen yhteistyöhön
osallistumisen kriteerit ovat varsin löyhät, sillä pöytäkirjassa
esitetään yhteistyöhön mukaan
pääsemiseksi mm. sitä, että jäsenmaat
kehittävät unionille annettuja kansallisia joukkotarjouksiaan,
osallistuvat monikansallisiin joukkoihin, eurooppalaisiin puolustusmateriaalihankkeisiin
sekä Euroopan puolustusviraston toimintaan. Ainoa konkreettinen
vaatimus on unionin taisteluosastoihin osallistuminen viimeistään
vuonna 2007. Puolustusvaliokunta toteaa, että unionin taisteluosastokonseptia
on toimeenpantu vuoden 2004 keväästä lähtien
perustuslaillisesta sopimuksesta erillään, joten
tämäkin EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa
koskeva esitys on keskeiseltä osaltaan jo toteutettu.
Kolmas turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskeva aloite
on ehdotus puolustusmateriaali-, tutkimus- ja voimavaraviraston
perustamisesta. Käytännössä tämä virasto
perustettiin jo heinäkuussa 2004, kun neuvosto hyväksyi
yhteisen toiminnan (Joint Action) koskien Euroopan puolustusviraston
perustamista. Perustuslaillisen sopimuksen ratifiointi tai ratifioimatta
jättäminen ei näin ollen vaikuta viraston
toimintaan, sillä juridinen pohja viraston toiminnalle
on jo olemassa yhteisen toiminnan kautta.
Perustuslaillisen sopimuksen neljäs ESDP-aloite on
ajatus EU:n yhteisestä puolustuksesta. Tämä kirjattiin
I-41 artiklan kohtaan 7 seuraavasti:
"Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan
aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla
on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään
olevin keinoin Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 51 artiklan
mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden
turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.
Tämän alan sitoumusten on oltava Pohjois-Atlantin
liiton puitteissa tehtyjen sopimusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin
liitto on jäseninään oleville valtioille
edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava
elin."
Valtioneuvosto toteaa selonteossaan, että Suomen tavoitteiden
mukaisesti keskinäistä avunantovelvollisuutta
koskeva lauseke on perustuslakisopimuksessa nyt kirjattu sellaiseen muotoon,
että se koskee kaikkia jäsenvaltioita ja säilyttää siten
unionin yhtenäisyyden. Valtioneuvosto pitää yhteistä puolustusta
koskevaa lauseketta suhteellisen ongelmattomana myös siitä syytä,
että yhteiseen puolustukseen siirtyminen edellyttää yksimielistä päätöstä Eurooppa-neuvostossa
sekä kunkin jäsenmaan erillistä ratifiointiprosessia.
Puolustusvaliokunta yhtyy asiassa valtioneuvoston perusteluihin
ja toteaa lisäksi, että perustuslaillisen sopimuksen
turvatakuulausekkeessa on ensisijaisesti kysymys jäsenmaiden
keskinäisen solidaarisuuden välisestä ilmaisusta.
Unionin 25 jäsenmaasta 19 kuuluu Natoon, ja nämä jäsenmaat
haluavat hoitaa sotilaallisen puolustuksen velvoitteen nimenomaan
Naton kautta, mikä tuodaan selkeästi esiin yhteistä puolustusta
koskevassa artiklatekstissä.
Yhteisen puolustuksen artiklan lisäksi perustuslaillisessa
sopimuksessa esitetään hyväksyttäväksi
myös varsinaista solidaarisuuslauseketta (art. I-43). Se
velvoittaa unionimaita toimimaan yhteistyössä ja
yhteisvastuun hengessä, jos jäsenvaltiossa tapahtuu
luonnonkatastrofi, suuronnettomuus tai terrori-isku. Määräyksen
mukaan unioni ottaa tällaisessa tilanteessa käyttöönsä kaikki
keinot, mukaan lukien jäsenvaltioiden unionin käyttöön
asettamat sotilaalliset voimavarat. Solidaarisuuslausekekin on käytännössä jo
hyväksytty, sillä Madridin traagisten pommi-iskujen
jälkeen Eurooppa-neuvosto antoi maaliskuussa 2004 asiaa
koskevan julistuksen, jossa viitattiin suoraan perustuslaillisen
sopimuksen solidaarisuuslausekkeeseen.
Puolustusvaliokunnan näkemyksen mukaan solidaarisuuslausekkeen
toteuttaminen käytännössä tarkoittaisi
lähtökohtaisesti pelastusviranomaisten ja poliisin
yhteistyötä. Osana tätä yhteistyötä kyseeseen
saattaisi tulla myös sotilaiden tai puolustusvoimien kaluston
lähettäminen toisen jäsenvaltion alueelle
avustustehtäviin. Toiminta olisi kohdevaltion toimivaltaisten
viranomaisten johtamaa ja organisoimaa. Toimintaa voitaisiinkin
puolustushallinnon näkökulmasta kuvata kansainväliseksi
virka-avuksi, mikäli rinnastusta haettaisiin Suomen kansallisen järjestelmän
viranomaisyhteistyöstä.
Puolustusvaliokunta haluaa tässä yhteydessä tuoda
esiin myös sen, että hallituksen sotilaallista
kriisinhallintaa koskevaa lakiesityspakettiin sisältyy
ajatus muuttaa asevelvollisuuslain 3 b §:n
3 momenttia, jossa viitataan epäsuorasti perustuslaillisen
sopimuksen solidaarisuuslausekkeeseen. Sotilaallisen kriisinhallintalain
asiantuntijakuulemisissa tuli ilmi, että ao. lainkohdassa
tarkoitettu virka-avun antamisen suunnittelu ja sen harjoittelu
on ollut pohjoisella kalottialueella käytännön
tasolla Suomen puolustusvoimien ja muiden Pohjoismaiden viranomaisten
välistä normaalia yhteistyötä.
Mahdollisia virka-aputilanteita, joihin on varauduttu, saattaisivat
olla esimerkiksi kevään 2005 tulvia laajemmat
tulvat, mahdolliset pato-onnettomuudet, laajat metsäpalot
sekä etsinnät ihmishenkien pelastamiseksi. Toisena
käytännön esimerkkinä lähiajoilta
voidaan mainita virka-apu, jota puolustusvoimat antoi maan rajojen ulkopuolella
Tallinnan edustalla elokuun 2005 alussa tapahtuneen helikopterionnettomuuden yhteydessä.
Yhteenvetonaan puolustusvaliokunta toteaa, että EU:n
sotilaallisen kriisinhallintakyvyn kehittäminen on se politiikka-alue,
jossa unionin kehitys on 2000-luvulla ollut kaikkein nopeinta. Jäsenmailla
on ollut vahva poliittinen halu luoda unionista uskottava toimija
sotilaallisessa kriisinhallinnassa ja kehittää tätä kykyä mahdollisimman
nopeasti. Tämä tavoite on johtanut siihen, etteivät
unionimaat ole halunneet jäädä odottamaan
perustuslaillisen sopimuksen EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa
koskevien ehdotusten implementointia sopimusteitse, vaan ovat yhteisen
puolustuksen artiklaa lukuun ottamatta jo toteuttaneet nämä aloitteet
perustuslaillisen sopimuksen kehyksen ulkopuolella.