Perustelut

Viime vaalikaudella aloitettu kokeilu lääkkeiden annosjakelusta on päätetty vakinaistaa. Lääkkeiden annosjakelu on toimintamalli, jossa apteekki toimittaa säännöllisesti käytettävät tabletit ja kapselit potilaalle lääkeannostelijaan tai annoskohtaisiin pusseihin pakattuna yhden tai kahden viikon tarvetta vastaavissa erissä. Annosjakelukäytännön vakinaistamisella voidaan tukea vanhusten mutta myös muiden apua ja tukea tarvitsevien ihmisten kotona selviytymistä. Annosjakelun vakinaistaminen lisää myös omalta osaltaan lääketurvallisuutta. Kokeiluista saadut kokemukset ovat antaneet selviä viitteitä sekä välittömien että välillisten kustannusten alenemisesta ja hoitohenkilökunnan ajansäästöstä.

Voimme monilta osin yhtyä valiokunnan mietinnössä esitettyihin näkemyksiin lain sisällöstä ja sen parantamistarpeista. Valitettavasti valiokunnan enemmistö päätyi pykälistä päätettäessä oman mietintönsä kanssa ristiriitaiseen lopputulemaan. Annosjakelupalvelusta hyötyvät henkilöt, joilla on käytössään useita lääkkeitä ja joiden voi tästä johtuen olla vaikeata itse huolehtia lääkkeiden oikeasta annostelusta. Jakelupalvelun kriteerejä olisi tullut tässä yhteydessä väljentää. Suomessa annosjakelua käyttää arviolta noin 8 000 henkilöä, kun Ruotsissa annosjakelun piirissä on 160 000 henkilöä. Hyötyjen on siellä todettu olevan merkittävät sekä potilaalle että hoitohenkilökunnalle.

Annosjakelun suurin käyttäjäkunta ovat kotona asuvat vanhukset, mutta annosjakelua tarvitsevat myös esimerkiksi itsenäisesti asuvat kehitysvammaiset ja mielenterveyskuntoutujat sekä 75:tä vuotta nuoremmat henkilöt, kuten esimerkiksi kotona asuvat Alzheimer-potilaat. Lain tulee siis mahdollistaa annosjakelun käyttäminen laajemmalle ihmisryhmälle kuitenkin niin, että lääkäri päättää annosjakelun tarpeellisuudesta.

Kun lääkäri arvioi palvelun tarpeelliseksi, annosjakelupalvelua tulee voida käyttää myös silloin, kun kyse on henkilöstä, jolla on vähemmän kuin kuusi lääkettä. Vaatimus kuudesta lääkkeestä jättää suuren osan lääkkeiden käyttäjistä annostelusta saatavan yksityisten ja yhteiskunnallisten hyötyjen ulkopuolelle eikä tunnusta sitä tosiasiaa, että osa potilaiden pitkäaikaislääkityksistä ei nykyisin kuulu sairausvakuutuskorvausjärjestelmän piiriin. Lakia olisikin tullut muuttaa siten, että lääkkeen määräksi riittää yksi sairausvakuutuskorvauksen piiriin kuuluva lääke. Tällainen käytäntö on käytössä Ruotsissa. Sama on tilanne 75 vuoden ikärajan osalta.

Annosjakelu voi olla aidosti yksi keino kotona asumisen ja selviytymisen edistämiseksi esimerkiksi vammaisille henkilöille, ikäihmisille ja mielenterveyskuntoutujille. Lääketurvallisuus ja lääkekustannusten kasvun hillitseminen on kaikkien toimijoiden yhteinen etu. Parhaimmillaan annosjakelulla voidaan vähentää lääkkeiden turhaa ja päällekkäistä käyttöä, mikä vähentää sekä julkisia kustannuksia että potilaalle aiheutuvia kustannuksia. Annosjakelun on todettu parantavan myös lääketurvallisuutta — siitä on hyötyä esimerkiksi narkomaanien korvaushoidossa.

Kokeilulain kustannuksiksi arvioitiin noin miljoona euroa, mutta ne osoittautuivat merkittävästi pienemmiksi. Nyt annosjakelusta saatavia yhteiskunnallisia hyötyjä rajataan kustannussyistä, vaikka kustannukset ovat vain kuudesosa siitä, mitä alun perin katsottiin asiaan olevan mahdollista varata julkista rahoitusta sairausvakuutuskorvausten kasvuna. Lakiesityksen kustannusvaikutuksia arvioitaessa olisi tullut ottaa paremmin huomioon sekä kansalaisille että julkiselle vallalle koituvat todelliset kokonaiskustannukset ja -hyödyt.

Lääkkeiden viitehintajärjestelmään siirtymisestä saatavia säästöjä tulisi kohdentaa edellä mainittuihin, potilaan asemaa parantaviin tarkoituksiin sekä niiden lisäksi esimerkiksi lääkehoidon kokonaisarvioinnin kehittämiseen. Terveydenhuollon palveluverkostoa on kehitettävä sekä otettava käyttöön uudenlaisia yhteistyön ja palvelujen tuottamisen malleja. Lääkkeiden annosjakelujärjestelmää on syytä kehittää osana terveydenhuollon rakenteiden ja toimintatapojen uudistuksia.