Yleisperustelut

Esityksen tavoitteet

Hallituksen esityksellä toteutetaan hallitusohjelmaan kirjattua perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon raja-aitojen madaltamista ja yhteistyön lisäämistä yhdistämällä säännöksiä kansanterveyslaista ja erikoissairaanhoitolaista uuteen terveydenhuoltolakiin. Lainmuutosten tarkoituksena on vahvistaa perusterveydenhuollon ja terveyskeskustyön asemaa ja osaltaan varmistaa kunta- ja palvelurakenneuudistuksen tavoitteiden toteutumista.

Lainsäädännöllä on varmistettava palvelujen saatavuus asuinpaikasta tai sosiaalisesta ja taloudellisesta asemasta riippumatta. Esityksen tavoitteena on tukea erityisesti terveyden edistämistä, terveyserojen kaventamista sekä toiminta- ja työkyvyn vahvistamista. Perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon yhteisiin asiakasryhmiin (esim. vanhukset, päihde- ja moniongelmaiset, vammaiset, lapset ja nuoret) kohdistuvien palveluiden tutkimusta ja kehittämistyötä tarvitaan nykyistä enemmän ja sitä voidaan vahvistaa esityksen mukaisella tietojen keräämisellä. Parhaiten väestön terveyttä edistetään ottamalla eri hallinnonaloilla kaikessa päätöksenteossa huomioon sosiaali- ja terveysvaikutukset.

Esityksen perusteluissa korostetaan eri toimijoiden välistä yhteistyötä ja toiminnan kehittämistä erityisesti perusterveydenhuollossa, sosiaalityössä, mielenterveyspalveluissa ja päihdetyössä. Perusterveydenhuollon toimintaedellytysten vahvistamiseen pyritään saattamalla perusterveydenhuolto erikoissairaanhoidon perustason ja sosiaalihuollon kanssa lähelle toisiaan esimerkiksi vahvoissa terveyskeskuksissa tai pienissä sairaalayksiköissä (s. 73). Palvelujen käyttäjien oikeuksia vahvistetaan muun muassa lisäämällä oikeutta hakeutua hoitoon toiseen kuntaan. Valiokunta pitää lakiehdotusten tavoitteita tärkeinä ja puoltaa lakiehdotusten hyväksymistä muutettuina.

Esityksen puutteena on yleisesti pidetty sitä, ettei samassa yhteydessä ole annettu esitystä terveydenhuollon järjestämisen rakenteisiin ja rahoitukseen liittyvistä muutoksista. Lainsäädännön ei myöskään voi katsoa selkeytyvän tilanteessa, jossa kahden lain yhdistämisen sijasta säädetään uusi laki vanhojen jäädessä osittain voimaan. Valiokunta pitää muutosten jatkovalmistelua välttämättömänä ja toteaa, että samassa yhteydessä on syytä edelleen arvioida erityisesti mahdollisuuksia terveyden edistämisen, ehkäisevän työn ja perusterveydenhuollon vahvistamiseen.

Järjestämissuunnitelma

Terveydenhuoltolain 34 §:n mukaan terveydenhuollon järjestämissuunnitelman laativat samaan sairaanhoitopiiriin kuuluvat kunnat kuntayhtymän kanssa neuvoteltuaan ja sairaanhoitopiirin kuntayhtymä hyväksyy suunnitelman. Hyväksymisen edellytyksenä on, että 2/3 jäsenkunnista kannattaa sitä ja että niiden asukasluku on vähintään puolet jäsenkuntien asukasluvusta.

Perustuslakivaliokunta kiinnitti lausunnossaan huomiota siihen, ettei järjestämissuunnitelman oikeusvaikutuksista ehdoteta säädettävän laissa. Sosiaali- ja terveysvaliokunta toteaa, että järjestämissuunnitelma ei hallituksen esityksen ja saadun selvityksen perusteella ole jäsenkuntia oikeudellisesti velvoittava. Valiokunnan käsityksen mukaan kuntiin, jotka eivät sitoudu suunnitelman noudattamiseen, ei voi pelkästään tämän perusteella kohdistaa erityisiä sanktioita, elleivät ne samalla laiminlyö lakisääteisiä palvelujen järjestämisvelvollisuuksiaan.

Järjestämissuunnitelman laatimisen tarkoituksena on valmistella palvelujen järjestäminen kuntalähtöisesti kuitenkin yksittäistä kuntaa laajemman kokonaisuuden, alueellisen yhteistyön ja työnjaon huomioon ottavalla tavalla. Yhteistoiminnalla voidaan parantaa toiminnan tuottavuutta, lisätä palvelukokonaisuuksien asiakaslähtöisyyttä ja tehostaa tietoteknologian hyödyntämistä. Järjestämissuunnitelmaa koskevassa säännöksessä ei kuvata tarkemmin kuntien ja sairaanhoitopiriin sopimusmenettelyä ja suunnitelman täytäntöönpanoa. Järjestämissuunnitelmissa on tarpeen tunnistaa myös sosiaalipalvelujen tarve, joka vaikuttaa esimerkiksi terveys- ja muiden hyvinvointierojen kehitykseen. Valiokunta korostaa, että lain täytäntöönpanossa on estettävä uusia, ylimääräisiä kustannuksia aiheuttavan hallinnon ja sen raja-aitojen syntyminen.

Hoitoon pääsy

Hoitoon pääsyä koskevat säännökset sisällytetään terveydenhuoltolakiin täsmentäen määräaikojen laskemista nykyisestä. Perusterveydenhuollon kiireettömään hoitoon pääsyn määräajat säilyvät pääosin ennallaan. Erikoissairaanhoidon tarpeen arviointi on aloitettava kolmen viikon kuluessa lähetteen saapumisesta ja, jos tarvitaan erikoislääkärin arviointia tai erityisiä kuvantamis- tai laboratoriotutkimuksia, on ne toteutettava kolmen kuukauden kuluessa lähetteen saapumisesta (52 §). Säännöksen perusteluissa todetaan lisäksi, ettei hoidon tarpeen arvioinnin aloittamiseksi katsota pelkkää ilmoitusta lähetteen saapumisesta, vaan arvioinnin aloittamiseen kuuluu tutkimusta tai hoitoa koskevan suunnitelman tekeminen. Valiokunta pitää täsmennyksiä tarpeellisina säännösten yhtenäisen soveltamisen kannalta.

Lasten ja nuorten mielenterveyshoitoon pääsyä koskeva säännös on ehdotettu terveydenhuoltolain 53 §:ään. Myös tämä säännös täsmentyy nykyiseen verrattuna siten, että tarvittava erikoislääkärin arviointi ja mahdolliset kuvantamis- tai laboratoriotutkimukset on tehtävä kuuden viikon kuluessa lähetteen saapumisesta. Tarpeellinen psykiatrinen erikoissairaanhoito on pääsääntöisesti järjestettävä alle 23-vuotiaalle potilaalle kolmen kuukauden kuluessa. Valiokunta pitää tärkeänä, että nuorisopsykiatrisen hoidon säännösten soveltaminen lakiehdotuksen mukaisesti yhtenäistetään, koska ikärajat ovat vaihdelleet eri alueilla. Lisäksi on tärkeää, että hoitotakuun muita lyhyempiä määräaikoja sovelletaan myös nuoriin aikuisiin, jotta varhaisella hoitoon pääsyllä voidaan ehkäistä mielenterveysongelmien pahenemista.

Valiokunta toistaa tässä yhteydessä aiemmin esittämänsä kannan siitä, että oikein ajoitetuilla perheen tukitoimilla voidaan saavuttaa merkittäviä säästöjä myöhempien palvelujen kustannuksissa (StVM 37/2010 vp).

Hoitopaikan valintaoikeus

Julkisen sektorin terveyspalvelujen hoitopaikan valinnanmahdollisuuksia ehdotetaan lisättäväksi asteittain siten, että ensimmäisessä vaiheessa voi valita oman kunnan alueella perusterveydenhuollon terveysaseman. Valintaoikeuttaan käyttävän on tehtävä vapaamuotoinen kirjallinen ilmoitus sekä nykyiselle että valitulle terveysasemalle. Uuden valinnan voi tehdä vuoden kuluttua edellisestä valinnasta. Erikoissairaanhoidon yksikön voi valita erityisvastuualueella, jossa kotikunta sijaitsee. Kielellisten oikeuksien perusteella voi valita muunkin erityisvastuualueen hoitoyksikön. Valintaoikeus oman kunnan alueella (ja erityisvastuualueella) tulee voimaan 1.5.2011. Valintaoikeus laajenee 48 §:n mukaisesti koko maata koskevaksi vuoden 2014 alusta lukien. Valiokunta katsoo, että valintaoikeus lisää palvelujen saatavuuden joustavuutta ja asiakaslähtöisyyttä.

Kunnan kannalta valintaoikeus voi johtaa joidenkin terveysasemien vajaakäyttöön ja toisten ruuhkautumiseen ainakin väliaikaisesti. Potilaiden siirtyminen voi edellyttää lisäinvestointeja tiloihin niillä terveysasemilla, joille potilaita siirtyy. Terveysasemien järjestelyissä on arvioitava siirtymien syitä ja kehitettävä erityisesti sellaisten terveysasemien palveluja, joista siirtymisen arvioidaan johtuvan laatutekijöistä tai palvelujen ruuhkautumisesta.

Kotisairaanhoidossa olevien on käytännössä tarkoituksenmukaista käyttää oman kunnan terveysaseman palveluja, koska kunnalla ei jatkossakaan ole velvollisuutta järjestää kotisairaanhoidon palveluja oman toimialueensa ulkopuolelle. Valintaoikeuden laajentaminen edellyttää palveluja koskevan neuvonnan lisäämistä ja sitä, että riittävät tiedot hoidosta ja hoitovaihtoehdoista annetaan potilaslain mukaisesti potilaan kannalta ymmärrettävällä tavalla.

Osalla kunnista on ollut vaikeuksia suun terveydenhuollon palvelujen järjestämisessä hoitoonpääsystä säädetyissä aikarajoissa. Valintaoikeuden käyttö voi tämän vuoksi varsinkin sen laajentuessa koko maan kattavaksi kohdistua erityisesti suun terveydenhuollon palveluihin. Kotikunnan 58 §:n mukainen kustannusvastuu turvaa sen, että kunnat, joihin potilaita siirtyy, saavat palvelujen järjestämisestä aiheutuneet kustannukset katetuksi. Myös suun terveydenhuollon palvelujen osalta kunnat joutuvat arvioimaan palvelujen kehittämismahdollisuuksia.

Potilaan valintaoikeus voi ehdotuksen mukaisesti koskea vain kunnallista terveydenhuoltoa. Kunnalliseksi erikoissairaanhoidon toimintayksiköksi katsotaan valiokunnan saaman selvityksen mukaan kunnallisen terveydenhuollon toimintayksikön vastuulääkärin alaisuudessa toimiva erikoissairaanhoidon yksikkö. Esimerkiksi silloin, kun kunta hankkii osan tai kaikki terveysasemapalvelut yksityiseltä palvelujen tuottajalta, ovat nämä palvelut valittavissa, kuten kunnan itse tuottamat palvelut, ja niihin sovelletaan asiakasmaksulain mukaisia maksuja.

Valiokunta toteaa, että potilaan valintaoikeuden toteutumisen kannalta on välttämätöntä, että potilastietorekistereitä koskevat tietohallintoratkaisut saadaan toimiviksi valintaoikeuden laajentuessa myöhemmin koko maan kattavaksi. Valintaoikeuden laajentuminen edellyttää lisäksi sairausvakuutuksen matkakorvaussäännösten muutostarpeiden arviointia.

Terveyden edistäminen ja terveyserojen kaventaminen

Esityksessä on laajasti korostettu terveyden edistämisen ja perusterveydenhuollon vahvistamista. Terveydenhuoltolaki edellyttää, että kunnat keräävät tietoa ja raportoivat asukkaidensa terveyden ja hyvinvoinnin tilasta väestöryhmittäin ja että ne käyttävät suunnittelussa kuntakohtaisia hyvinvointi- ja terveysindikaattoreita. Tiedon kerääminen mahdollistaa ongelmien ehkäisemisen varhaisessa vaiheessa ja tehostaa terveyttä edistävien toimien kohdentamista. Valiokunta toteaa, että väestöryhmittäisen tiedonkeruun lisäksi on tarpeen tehdä erillisselvityksiä esimerkiksi erilaisten vammaisryhmien hyvinvointiin liittyvistä kysymyksistä.

Terveyden edistämistoimia tehostetaan laissa tarkoitetulla terveysneuvonnalla ja terveystarkastuksilla. Erityisen tärkeää on, että myös opiskelu- ja työterveyshuollon ulkopuolelle jääville nuorille ja työikäisille kohdistetaan neuvontapalveluja ja terveystarkastuksia. Työelämä- ja tasa-arvovaliokunta on kiinnittänyt huomiota työttömien muita heikompaan terveydentilaan ja terveydenhuoltopalvelujen puutteisiin. Sosiaali- ja terveysvaliokunta yhtyy työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan näkemykseen siitä, että myös työttömille tulee taata mahdollisuus kattaviin ja säännöllisiin sekä ennalta ehkäiseviin työkykyä ylläpitäviin terveydenhuoltopalveluihin (TyVL 13/2010 vp).

Samoin iäkkäiden neuvontapalvelujen täsmentäminen lain tasolla lisää edellytyksiä ylläpitää toimintakykyä ja tukea kotona asumista ja aktiivista osallisuutta yhteisössä. Valiokunta katsoo, että neuvontapalvelujen ja 13 §:ssä säädettyjen yleisten terveystarkastusten lisäksi kunnan on tarvittaessa järjestettävä iäkkäille suunnattuja terveyttä edistäviä terveystarkastuksia ja hyvinvointia edistäviä kotikäyntejä.

Lasten ja nuorten terveyspalvelut

Terveyden edistämisen ja terveyserojen kaventamisen kannalta lapsiin ja nuoriin kohdistuvat palvelut ovat avainasemassa. Terveydenhuoltolakiin on ehdotettu sisällölliset säännökset neuvolatoiminnasta, kouluterveydenhuollosta ja opiskeluterveydenhuollosta. Varsin yksityiskohtaisissa säännöksissä on asianmukaisesti korostettu perusterveydenhuollon, varhaiskasvatuksen, lastensuojelun ja muun sosiaalihuollon sekä erikoissairaanhoidon yhteistyön merkitystä palvelujen järjestämisessä.

Valiokunnan saaman selvityksen perusteella useissa kunnissa on supistettu erityisesti lastenneuvoloiden ja koulu- ja opiskelijaterveydenhuollon henkilöstömääriä. Valiokunta pitää tällaisia säästötoimia äärimmäisen lyhytnäköisinä ja myöhempiä kustannuksia lisäävinä.

Neuvolatoimintaa, koulu- ja opiskelijaterveydenhuoltoa sekä lasten ja nuorten ehkäisevää terveydenhuoltoa on äskettäin pyritty tehostamaan valtioneuvoston asetuksella (380/2009). Määräaikaisia terveystarkastuksia koskevat asetuksen säännökset tulevat voimaan vuoden 2011 alusta. Valiokunta korostaa, että terveydenhuoltolain ja mainitun asetuksen voimaantulosta on tarpeen tiedottaa riittävästi täytäntöönpanon tehostamiseksi ja huolehtia myös valvonnan voimavarojen riittävyydestä.

Valiokunta pitää tärkeänä, että lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten opiskeluterveydenhuoltoa tulee kehittää edelleen ja arvioida esimerkiksi psykologipalvelujen sääntelyn tarvetta. Myös ammattikorkeakoulujen opiskelijoiden terveydenhuollon siirtämistä Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön vastuulle selvitetään parhaillaan.

Lääkinnällinen kuntoutus

Terveydenhuoltolain 29 §:n mukaan sairaanhoitoon liittyvän lääkinnällisen kuntoutuksen järjestäminen on kunnan tehtävänä. Esityksen perustelujen mukaan kuntoutus on järjestettävä viivytyksettä ja siten, että sillä on kuntoutujan toiminta- ja työkyvyn kannalta vaikutusta. Kuntoutukseenkin sovellettavat hoitoon pääsyn aikarajat eivät kaikissa tapauksissa ole kuntoutuksen onnistumisen kannalta tarkoituksenmukaisia. Valiokunta toteaa, että kuntoutus tulee järjestää yksilöllisen tarpeen mukaisesti ja siten, ettei kuntoutuksen viivästyminen aiheuta kuntoutujan tilan heikentymistä ja siten kustannusten kasvua.

Valiokunta toteaa, että lääkinnällisellä kuntoutuksella on myös ennalta ehkäisevä rooli, ja korostaa kuntoutuksen koordinaation ja eri tahojen välisen tiedonkulun toimivuuden välttämättömyyttä.

Terveydenhuoltolailla ei muuteta lääkinnällisen kuntoutuksen järjestämisvastuuta. Ehdotetun 29 §:n 5 momentin mukaan 1 momentissa kuntoutuksesta säädettyä ei sovelleta muun muassa apuvälineiden hankkimisesta johtuviin kustannuksiin, jos tarve perustuu esimerkiksi tapaturmavakuutuslain mukaiseen vahinkoon. Valiokunta toteaa, että myös 5 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa vakuutusjärjestelmillä on vain kustannus-, ei järjestämisvastuu lääkinnällisestä kuntoutuksesta.

Potilastiedot

Terveydenhuoltolain 9 §:n mukaan sairaanhoitopiirin alueen kunnallisen perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon potilasasiakirjat muodostavat terveydenhuollon yhteisen potilastietorekisterin. Potilasta hoitava terveydenhuollon toimintayksikkö saa käyttää yhteisessä rekisterissä olevia toisen toimintayksikön tietoja potilaan hoidon edellyttämässä laajuudessa. Potilaalla olisi oikeus kieltää tietojen käyttö, mutta lähtökohtaisesti käyttöön ei edellytetä erillistä suostumusta.

Valiokunta pitää säännöstä potilaan hyvän hoidon toteuttamista edistävänä ja tarkoituksenmukaisena, vaikka sen täytäntöönpanossa on epäilty syntyvän aikatauluongelmia ja lisäkustannuksia. Säännösten perusteella ei edellytetä uusien tietojärjestelmien hankkimista, ja saadun selvityksen mukaan valmistelussa on otettu huomioon terveydenhuollon tietojärjestelmien meneillään oleva kehittäminen.

Säännöksen mukaan hoitosuhde potilaan ja tietojen pyytäjän välillä on varmistettava tietoteknisesti. Valiokunta yhtyy perustuslakivaliokunnan näkemykseen, jonka mukaan potilastietorekisterin kaltaisen arkaluonteisia tietoja sisältävän hajautetun rekisterin ollessa kyseessä on erityisen tärkeää varmistua siitä, että väärinkäytön estävät tietoturvajärjestelyt ovat toimivia ja käytettävissä heti, kun järjestelmä otetaan käyttöön.

Ensihoito

Kunnat voivat nykyisin järjestää ensihoidon sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionavustuksesta annetun lain 4 §:ssä säädetyillä eri tavoilla. Terveydenhuoltolain 39 §:n mukaan ensihoito kuuluu sairaanhoitopiirin tehtäviin. Uudistuksen tarkoituksena on mahdollistaa ensihoitopalvelun järjestäminen siten, että se muodostaa alueellisesti toiminnallisen kokonaisuuden ja saumattoman palveluketjun sairaaloiden ja päivystyksen kanssa. Sairaanhoitopiiri voi jatkossa järjestää ensihoitopalvelut hoitamalla ne itse, yhteistoiminnassa alueen pelastustoimen tai sairaanhoitopiirin kanssa taikka hankkimalla palvelun muilta palvelun tuottajilta.

Ensihoidon kehittäminen ja toteuttaminen esityksen mukaisesti parantaa suunnittelua ja koordinointia näiden palvelujen järjestämisessä. Uudistuksen ongelmina on pidetty kuntien roolin vähenemistä ja sairaankuljetusyritysten asemaan liittyvää epävarmuutta uusissa järjestelyissä. Sosiaali- ja terveysvaliokunta toteaa, ettei säännöksissä aseteta erilaisia palvelujen järjestämistapoja etusijajärjestykseen ja että kaikkien nykyisten palvelujen järjestämistapojen jatkuminen on edelleen mahdollista. Valiokunta korostaa, että sairaanhoitopiirien on turvattava ensihoitopalvelujen saatavuus yhdenvertaisesti alueellaan.

Sosiaali- ja terveysvaliokunta yhtyy hallintovaliokunnan lausunnossa esitettyyn näkemykseen siitä, että päätettäessä ensihoitopalvelujen tuottajasta sairaanhoitopiirin alueella tai sen osassa olennaisia perusteita ovat palvelun saatavuus, laatu, sisältö ja luotettavuus sekä taloudellisuus. Sosiaali- ja terveysvaliokunnan käsityksen mukaan yksityisillä sairaankuljetusyrityksillä on jatkossakin oltava mahdollisuudet menestyä tässä vertailussa ja toimia edelleen ensihoitopalvelujen tuottajina.

Sekä perustuslakivaliokunta että hallintovaliokunta kiinnittivät huomiota terveydenhuoltolain 79 §:ssä ehdotettuun kuntien ja sairaankuljetusyritysten välisten sopimusten päättymiseen viimeistään vuoden 2012 lopussa. Perustuslakivaliokunta totesi, että vaikka sairaankuljetussopimukset päättyvät yli kahden vuoden kuluttua nykyhetkestä, saattaa sääntely ainakin yksittäisissä tapauksissa johtaa yritysten kannalta ongelmallisiin tilanteisiin. Perustuslakivaliokunnan mukaan on syytä joko poistaa sopimusten päättymistä koskeva säännös tai edelleen pidentää siirtymäaikaa.

Sosiaali- ja terveysvaliokunta toteaa, että monet kunnat ovat jo varautuneet lainmuutosten voimaantuloon solmimalla määräaikaisen sopimuksen tai irtisanomalla sopimuksen päättymään ehdotettuna ajankohtana. Määräajan pidentäminen johtaisi siihen, että monet kunnat joutuisivat neuvottelemaan uuden lyhytaikaisen sopimuksen, minkä vuoksi valiokunta ehdottaa sopimusten päättymisajankohdan poistamista 79 §:n 1 momentista. Sopimusten päättyminen jää tällöin ratkaistavaksi yksittäistapauksittain kuntien ja yritysten kesken, mikä mahdollistaa voimassaolevien sopimusten jatkumisen sovitusti.

Hoitotarvikkeet

Kansanterveyslain vakiintuneen tulkintakäytännön mukaan pitkäaikaissairauden hoitoon tarvittavien hoitotarvikkeiden on katsottu kuuluvan kunnan järjestämisvelvollisuuden piiriin. Lainsäädännön puuttumista on pidetty ongelmana, koska sosiaali- ja terveysministeriön suosituksen ja kuntien omien ohjeiden ei ole katsottu turvaavan riittävästi kansalaisten yhdenvertaisuutta. Terveydenhuoltolaissa on ollut tarkoitus täsmentää lainsäädäntöä, mutta lakiehdotuksessa hoitotarvikkeet on sisällytetty vain kotisairaanhoitoa koskevaan 25 §:ään. Valiokunta ehdottaa, että hoitosuunnitelman mukaiset pitkäaikaissairauden hoitoon tarvittavat hoitotarvikkeet lisätään myös sairaanhoitoa koskevaan 24 §:ään ja että asiakasmaksulaissa säädetään hoitotarvikkeiden maksuttomuudesta.

Hoidon ja sairauden seurannassa tarvittavien hoitotarvikkeiden jakelu terveyskeskuksesta perustuu hoitavan lääkärin toteamaan potilaan yksilölliseen ja pitkäaikaiseen tarpeeseen. Hallituksen esityksen perusteluissa (s. 118) luetellaan useita esimerkkejä säännöksessä tarkoitetuista hoitotarvikkeista. On selvää, ettei luettelo voi olla tyhjentävä. Valiokunta toteaa, että hoitotarvikkeiden jakelukäytäntöä on jatkossakin seurattava ja täydennettävä lainsäädäntöä tarvittaessa alemman asteisilla säännöksillä.

Erityisvaltionosuudet

Terveydenhuoltolain 59 §:n perusteella sairaanhoitopiirille, jossa on yliopistollinen sairaala, korvataan valtion varoista lääkärien ja hammaslääkärien koulutuksesta aiheutuvia kustannuksia. Tätä erityisvaltionosuutta (EVO) ehdotetaan vuoden 2011 talousarviossa korotettavaksi 5 miljoonalla eurolla. Valiokunta totesi talousarviolausunnossaan, ettei korvauksen taso korotuksen jälkeenkään vastaa koulutuksesta aiheutuvia todellisia kustannuksia. Korvauksen alimitoitus siirtää lääkärikoulutuksesta aiheutuvia kustannuksia kuntien vastuulle. Valiokunnan näkemyksen mukaan tavoitteena tulee olla, että valtion varoista suoritetaan täysimääräinen korvaus lääketieteen ja hammaslääketieteen opiskelijoiden koulutuksesta samoin kuin yliopistotasoisesta tieteellisestä tutkimuksesta aiheutuviin kustannuksiin (StVL 11/2010 vp). Valiokunta toteaa jälleen, että EVO-korvausten määrärahaa tulee edelleen korottaa.

Julkisen vallan käyttö

Perustuslakivaliokunta kiinnitti lausunnossaan huomiota terveydenhuoltolain 57 §:n 3 momenttiin, jonka tarkoituksena on turvata virkalääkäripalvelujen olemassaolo myös silloin, kun kunta on ulkoistanut tai ulkoistaa osan terveydenhuollon palveluistaan. Perustuslakivaliokunta toteaa, ettei ehdotettu säännös ratkaise niitä perustuslain 124 §:ään liittyviä ongelmia, jotka käyvät ilmi apulaisoikeusasiamies Paunion antamasta julkisen vallan käyttöä terveydenhuollossa koskevasta päätöksestä (Dnro 711/09).

Sosiaali- ja terveysvaliokunta pitää perustuslakivaliokunnan tavoin tärkeänä, että valtioneuvoston piirissä ryhdytään toimenpiteisiin päätöksessä ilmaistujen erityislainsäädännön puutteiden korjaamiseksi. Valiokunta toteaa, että julkisen ja yksityisen toiminnan rajanveto tulee toistuvasti esiin jouduttaessa ratkaisemaan palvelujen uusien järjestämismuotojen ja terveydenhuollon rahoituksen tulkintatilanteita.

Julkisen vallan käyttöön liittyy myös valiokuntakäsittelyn yhteydessä ensihoitohenkilöstölle esitetty oikeus saada virka-apua poliisilta ja muilta viranomaisilta, koska ensihoitohenkilöstöllä ei ole laissa säädettyä mahdollisuutta päästä tarvittaessa voimakeinoja käyttäen esimerkiksi asuntoon, jossa henkilön on ilmoitettu olevan avun tarpeessa. Käytännössä näissä tilanteissa toimitaan yleensä pakkotilasäännösten nojalla. Valiokunta katsoo, että sääntelyn tarve on myös tältä osin selvitettävä pikaisesti esimerkiksi julkisen vallan käyttöä koskevan selvitystyön yhteydessä.