Perustelut
Yleistä
Valiokunta pitää myönteisenä,
että urheilusta toimeentulonsa saavien tapaturma- ja eläketurvaa
pyritään kehittämään.
Urheilun ammattimaistumisen ja toisaalta urheilu-urien pidentymisen
myötä urheilusta pääasiallisen
toimeentulonsa saavien määrä on lisääntynyt.
Urheiluun liittyy korostunut tapaturmariski, mikä edellyttää, että lakisääteisesti
huolehditaan
vakuuttamisvelvollisuuden kattavuudesta ja turvan asianmukaisesta
tasosta.
Ammattiurheilijoiden tapaturma- ja eläketurvan kehittämiselle
asettaa omat rajansa se, että suhteessa toimintaan liittyvään
tapaturmariskiin urheilun rahoituspohja on kapea. Urheilun tulee lähtökohtaisesti
itse kyetä kustantamaan oma ansioperusteinen sosiaaliturvansa.
Yleisen työeläke- ja tapaturmavakuutuslainsäädännön
ulottamisesta urheiluun aiheutuisi edelleen liian suuret kustannukset
urheilun taloudelliseen kantokykyyn suhteutettuna. Sosiaali-
ja terveysvaliokunta katsoo sivistysvaliokunnan tavoin, että urheilusta
johtuvien erityispiirteiden vuoksi on tarkoituksenmukaista järjestää urheilijan
sosiaaliturva edelleen nykyiseen tapaan muusta työeläke-
ja tapaturmavakuutuslainsäädännöstä erillisellä vakuutuksella,
jonka vähimmäistaso määritellään
laissa. Yksittäisen urheilijan turva voi muodostua lakisääteisen
ja sopimusperusteisen vapaaehtoisen vakuutusturvan yhdistelmänä, jolloin
lakisääteistä turvaa täydentää joko
laji- tai yksilökohtainen vakuutus.
Lakisääteisen urheilijoiden tapaturma- ja
eläkevakuutuksen piirissä on tällä hetkellä runsaat tuhat
urheilijaa, joista valtaosa jääkiekkoilijoita tai
jalkapalloilijoita tai muiden joukkuelajien edustajia. Vakuutusta
rahoittavia seuroja on yhteensä noin 70.
Nykyiseen järjestelmään nähden
ehdotettuun lakiin sisältyy urheilijoiden tapaturmaturvaa
selkeästi parantavia ehdotuksia. Kustannusten pysymiseksi
kohtuullisina ehdotetaan tapaturmaturvan sisältöön
voimassa olevan lakiin nähden myös eräitä rajoituksia.
Valiokunta toteaa, että vaikka on perusteltua kehittää urheilijoiden sosiaaliturvaa,
niin myös kustannusten hallinta on vakuutusturvan tosiasiallisen
toteutumisen kannalta keskeistä.
Vakuuttamisvelvollisuuden muutokset
Urheilijan kannalta selkeä parannus nykytilanteeseen
on, että vakuuttamisvelvollisuuden syntymistä arvioitaessa
otetaan jatkossa huomioon kaikki samaa pelikautta tai samaa vuotta
koskevien sopimusten perusteella maksettavat palkat. Säännöksellä pyritään
ehkäisemään vakuuttamisvelvollisuuden
kiertämistä, jota on voinut tapahtua jakamalla
pelikausi useisiin lyhyihin sopimuksiin. Nykyistä vakuuttamisvelvollisuutta koskevaa
vähimmäistulorajaa ei ehdoteta muutettavaksi,
sen sijaan tuloraja sidottaisiin indeksiin.
Vakuuttamisvelvollisuuden yläikärajaa ehdotetaan
nostettavaksi nykyisestä 38 vuodesta 43 vuoteen. Muutos
lakisääteisen turvan kestoon on perusteltu ottaen
huomioon urheilu-urien pidentyminen.
Yksilöurheilijoiden osalta luovuttaisiin pakollisesta
vakuuttamisvelvollisuudesta. Sosiaali- ja terveysvaliokunta pitää kannatettavana,
että lakiehdotuksessa
kuitenkin edelleen turvataan myös yksilöurheilijoille
ansioperusteinen tapaturma- ja eläketurva ehdottamalla
yksilöurheilijoille mahdollisuutta vapaaehtoisesti järjestää lakisääteinen
vakuutus. Yksilöurheilijalla olisi oikeus lakisääteiseen
vakuutukseen urheiluansioiden ylittäessä laissa
säädetyn tulorajan.
Etuuksien muutokset
1. Tapaturmaeläke urheilutyökyvyttömyyden perusteella
Urheilijalla on oikeus tapaturmaeläkkeeseen, jos hän on tapaturman
aiheuttaman vamman tai sairauden vuoksi kykenemätön
hankkimaan ansiotuloja urheilemalla. Urheilutyökyvyttömyydestä maksettava
tapaturmaeläke ehdotetaan sidottavaksi nykyistä selvemmin
siihen, että urheilija kouluttautuu uuteen ammattiin. Tapaturmaeläkettä sairaanhoidon
ja ammatillisen kuntoutuksen ajalta sekä kuntoutuksen jälkeen
maksettaisiin yhteensä viiden vuoden ajalta sairausvakuutuslain
mukaisen sairauspäivärahan enimmäisajan
täytyttyä. Tapaturmaeläkkeen maksaminen
lyhenisi siten nykyisestä 10 vuodesta aikaan, jonka uuteen
kohtuullisen toimeentulon tuovaan ammattiin kouluttautuminen yleensä vaatii.
Sivistysvaliokunta on lausunnossaan pitänyt tärkeänä urheilijoiden
urasuunnittelun ja kouluttautumisen tukemista sekä työllistymisen
edistämistä urheilu-uran aikana ja sen jälkeen.
Sivistysvaliokunta on pitänyt perusteltuna velvollisuutta
osallistua kuntoutukseen ansioperusteisen korvauksen ehtona. Sosiaali-
ja terveysvaliokunta yhtyy näihin näkemyksiin.
Urheilujärjestöjen ja koulutusviranomaisten tulee
yhdessä helpottaa koulutuksen ja urheilun yhdistämistä jo
urheilu-uran aikana. Jos urheilu-uran jatkaminen urheilussa sattuneen
tapaturmavamman tai siitä aiheutuvan sairauden seurauksena
ei ole enää mahdollista, urheilijan ja yhteiskunnan kannalta
tarkoituksenmukainen tavoite on tukea urheilijan mahdollisuuksia
päästä muuhun kohtuullisen toimeentulon
tarjoavaan ammattiin. Valiokunnan näkemyksen mukaan ehdotettu muutos
myös urheilijoiden etujen mukaisesti tehostaa siirtymistä urheilu-uran
jälkeen muuhun työhön, ja toisaalta muutos
on omiaan alentamaan vakuuttamisvelvollisten urheiluseurojen kustannuksia.
2. Etuuden perusteena oleva vuosityöansio
Vuosityöansio, josta urheilutyökyvyttömyydestä maksettava
tapaturmaeläke lasketaan, ehdotetaan määräytyväksi
sen vuoden tai pelikauden, jona tapaturma sattui, ja sitä edeltävän
vuoden tai pelikauden sopimuspalkkojen keskiarvon perusteella. Keskiarvoa
laskettaessa ei otettaisi huomioon edeltävää vuotta
tai pelikautta, jos palkan määrä tältä ajalta jää alle tässä laissa säädetyn
vakuuttamisvelvollisuuden alarajan. Vuosityöansiossa huomioon
otettavien palkkojen tulisi olla pääasiallisesti
Suomessa harjoitetusta urheilemisesta saatua palkkaa.
Sivistysvaliokunta on lausunnossaan katsonut, että ehdotettu
vuosityöansion laskentakaava on erityisesti nuorten urheilijoiden
kannalta ongelmallinen. Sosiaali- ja terveysvaliokunta toteaa, että yksittäistapauksissa
tapaturman sattumisvuosi voi sekä voimassa olevan että ehdotetun
säännöksen nojalla osua korvauksen määräytymisen
kannalta urheilijalle joko epäedulliseen tai edulliseen
aikaan. Yleensä nuorten urheilijoiden palkkakehitys uran
alkuvaiheessa kuitenkin on useimmiten nouseva, kun taas uran loppuvaiheessa
palkkakehitys saattaa laskea. Tällöinkin on kuitenkin
kyse vielä suhteellisen nuorista henkilöistä.
Sosiaali- ja terveysvaliokunta ehdottaa kuitenkin, ettei vuosityöansiona
pidettäisi kahden vuoden tai pelikauden palkkojen keskiarvoa
vaan vuosityöansioksi katsottaisiin tapaturmahetkellä voimassa
olleessa sopimuksessa sovittu palkka vuodelta
tai pelikaudelta sekä samalta vuodelta tai pelikaudelta
aiemman sopimuksen perusteella maksettu palkka. Näin vuosityöansion
määrittely olisi lähempänä yleisen tapaturmavakuutuslain
ansion määrittelyä.
Tapaturmavamman hoidosta aiheutuvan työkyvyttömyyden
ja urheilu-uran päättymisestä johtuvan
uuteen ammattiin kuntouttamisen ajalta maksettavan tapaturmaeläkkeen
sekä perhe-eläkkeen kohdalla ehdotetaan otettavaksi
käyttöön 80 000 euron yläansioraja.
Esitystä perustellaan sillä, että eläkkeen
sitominen usein suhteellisen lyhytaikaisen hyvin korkean ansion käyttämiseen
korvauksen perusteena ei ole pakollisen sosiaaliturvan tavoitteiden
ja urheilun taloudellisen kantokyvyn kannalta perusteltua.
Sosiaali- ja terveysvaliokunta toteaa, että ammattiurheilun
palkanmuodostukseen liittyy monia erityispiirteitä, joiden
vuoksi se poikkeaa palkansaajien yleisestä palkanmuodostuksesta. Järjestelmän
kapean rahoituspohjan ja sen kestävyyden turvaamisen kannalta
voidaan pitää hyväksyttävänä,
että urheilutyökyvyttömyydestä maksettavan
tapaturmaeläkkeen osalta otetaan käyttöön
enimmäisansioraja.
Urheilijoita ja urheiluseuroja edustavilla tahoilla on ollut
toisistaan poikkeavat näkemykset ansioylärajan
suuruudesta. Esityksen mukaan yli 100 000 euron ansiotaso
on ollut tapaturmaeläkettä saavista noin 22 prosentilla,
kun keskiarvo on ollut 68 000 euroa. Lajien välillä on
ansioissa merkittävät erot, ja suurimmat ansiot
ovat olleet jääkiekkoilijoilla. Valiokunta pitää ehdotettua
80 000 euron ansiorajaa tarpeettoman alhaisena ja ehdottaa
sen korottamista 100 000 euroon. Näin yläraja
tulisi tosiasiallisesti koskemaan esitykseen nähden pienempää osaa
urheilijoista.
Valiokunta kiinnittää tässä yhteydessä huomiota
siihen, että urheilijalla on tuloverolain mukaan oikeus
verovapaasti siirtää urheilurahastoon 50 prosenttia
vuositulostaan, enimmillään 100 000 euroa
vuodessa. Rahastointi parantaa menestyneiden, mutta verrattain lyhyen
aikaa hyvin ansaitsevien urheilijoiden mahdollisuuksia varautua
urheilu-uran jälkeiseen aikaan. Rahaston varoja voi tulouttaa
minimissään viiden ja maksimissaan kymmenen vuoden
aikana. Työkyvyttömyyden vuoksi rahastossa
olevia varoja voidaan tulouttaa myös viittä vuotta
nopeammin.
3. Tapaturmaeläke pysyvän työkyvyttömyyden perusteella
Uudistus parantaa urheilijan turvaa niissä tapauksissa,
joissa urheiluvamma johtaa paitsi urheiluammatin päättymiseen
kuntoutusmahdollisuudetkin huomioon ottaen myös pysyvään työkyvyttömyyteen.
Nykyisen kymmeneen vuoteen rajoittuvan korvauksen sijasta urheilijalle maksettaisiin
pysyvän työkyvyttömyyden
tapauksissa 65 vuoden ikään saakka eläkettä,
joka vastaisi tasoltaan työssä käyvien
henkilöiden yleistä ansiotasoa. Vastaavaa etuutta
ei ole nykyisessä järjestelmässä.
Pysyvää tapaturmaeläkettä maksettaisiin,
jos urheilija on tullut ennen 43 ikävuoden täyttämistä tapaturman
aiheuttaman vamman tai sairauden vuoksi pysyvästi kykenemättömäksi
jatkamaan laissa tarkoitettua urheilemista ja hänen kykynsä ansiotulojen
hankkimiseen jäljellä olevalla muulla työkyvyllä on
pysyvästi heikentynyt kolmella viidesosalla 30 000
euron suuruisesta vuosityöansiosta. Mainittu määrä vastaa työssä käyvien
henkilöiden keskimääräistä ansiotasoa.
Työkyvyn heikentymistä arvioitaessa huomioitaisiin
urheilijan jäljellä oleva kyky hankkia itselleen
ansiotuloja sellaisella saatavissa olevalla työllä,
jota hänen kohtuudella voidaan edellyttää tekevän.
Ehdotettu malli antaa urheilijoille aikaisempaa paremman turvan
vakavissa tapaturmissa.
Lakiehdotuksessa mainitut etuuksia koskevat rahamäärät
tarkistettaisiin työeläkeindeksillä, mikä turvaa
etuuksien arvon säilymistä.
Vakuutusturvan toteutuminen
Urheilijan tapaturma- ja eläketurvan järjestäminen
perustuu urheilutyönantajan vakuuttamisvelvollisuuteen.
Yksilöurheilijan turvan järjestämisestä päättää urheilija
itse. Tapaturma- ja eläketurva järjestetään
vakuutusyhtiöstä otettavalla vakuutuksella.
Urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvaa on käytännössä toimeenpantu
koko järjestelmän olemassaolon ajan lähinnä yhden,
saman vakuutusyhtiöryhmän toimesta. Muita vakuutuksentarjoajia
ei ole käytännössä ollut. Tähän
ovat vaikuttaneet todennäköisesti järjestelmän
erityispiirteet sekä tapaturmaturvaan liittyvä riskin arvioinnin
ongelmallisuus, vakuutuspohjan vähäisyys sekä urheilun
taloudelliseen kantokykyyn liittyvät epävarmuustekijät.
Tämä on merkinnyt käytännössä samalla
hintakilpailun puuttumista.
Esityksen valiokuntakäsittelyssä on tullut esiin,
että lakiehdotuksen 16 §:ssä olevalla
viittauksella tapaturmavakuutuslain 29 ja 31 §:ään on
tarkoitettu säätää Suomessa
tapaturmavakuutusta harjoittavalle vakuutusyhtiölle velvollisuus
myöntää siltä mahdollisesti
haettavia urheilijan tapaturmavakuutuksia. Vakuutuksen myöntämisvelvoite
olisi muutos nykyisin voimassa olevaan sääntelyyn.
Tästä huolimatta esityksen perusteluissa vakuutuksen
myöntämispakkoa koskevaa säännöstä ei
ole kuitenkaan lainkaan käsitelty. Sen tarvetta ei esityksessä myöskään ole
perusteltu.
Valiokunta toteaa, ettei tapaturmavakuutusyhtiöiden
kannalta periaatteellisesti merkittävää muutosta
voida puutteellisen valmistelun vuoksi hyväksyä tämän
lakiehdotuksen käsittelyn yhteydessä. Valiokunta
ei tässä yhteydessä ota kantaa siihen,
voitaisiinko lakiehdotukseen sisältyvän viittaussäännöksen
nojalla vakuutusyhtiö velvoittaa myöntämään
myös urheilijoiden vakuutusturvaa. Valiokunta ehdottaa
viittaukset tapaturmavakuutuslain 29 ja 31 §:ään
poistettaviksi.
Valiokunta toteaa kuitenkin, että lakiehdotuksen sisältämän
pakollisen sosiaaliturvan toteutuminen on kaikissa tilanteissa varmistettava.
Urheilijoiden tapaturma- ja eläketurva voi jäädä kokonaan
toteutumatta, jos järjestelmän vapaaehtoisia toimenpanijoita
ei markkinoilla ole. Sosiaali- ja terveysministeriön onkin
syytä pikaisesti arvioida, tarvitaanko urheilijoiden turvan toteutumisen varmistamiseksi
uutta vakuutusyhtiöitä koskevaa sääntelyä.
Arvion perusteella tulee valmistella mahdolliset säädösmuutosehdotukset
eduskunnalle annettaviksi.
Valiokunta toteaa, että nyt käsittelemättä jäävä vakuuttamispakkoa
koskeva asia olisi tullut huolellisemmin selvittää jo valmistelussa ja siten
huolehtia lainvalmistelun avoimuudesta. Lisäksi ennen esityksen
antamista eduskunnalle sosiaali- ja terveysministeriön
olisi tullut paremmin yhteensovittaa lakiehdotukseen liittyneet valmisteluvaiheessa
eri osapuolten välillä ilmenneet eriävät
näkemykset.
Esityksessä todetaan, että sosiaali- ja terveysministeriön
tarkoituksena on seurata uudistuksen toimeenpanoa ja ryhtyä tarvittaessa
toimenpiteisiin esiin tulleiden epäkohtien poistamiseksi.
Valiokunta pitää uudistuksen seurantaa ja sen vaikutusten
arviointia tarpeellisena.
Yksityiskohtaiset perustelut
11 §. Vuosityöansio.
Pykälän 1 momentissa säädetään
vuosityöansion määräytymisestä.
Valiokunta ehdottaa vuosityöansion määrittelyä muutettavaksi
niin, että vuosityöansio määräytyy
sen palkan suuruiseksi, joka oli sovittu kyseiselle pelikaudelle
siinä lain 1 §:ssä tarkoitetussa
sopimuksessa, jota sovellettiin tapaturman sattuessa. Vuosityöansioon
lasketaan mukaan tapaturmahetken sopimuksen mukaisen palkan lisäksi se
urheilijan tässä laissa tarkoitetusta urheilemisesta
saama palkka, jonka hän oli saanut samalta vuodelta tai
pelikaudelta ennen tapaturmaa tapaturmahetken sopimusta aiemman
sopimuksen perusteella. Näin ollen vuosityöansioon
otetaan mukaan tapaturman sattuessa voimassa olleen sopimuksen mukaisen
palkan lisäksi urheilijan saman pelikauden aiemmat urheilija-ansiot.
Tällä pyritään ehkäisemään
vuosityöansion sattumanvaraista määräytymistä silloin,
kun urheilijalla on ennen tapaturmaa ollut saman pelikauden aikana
useita peräkkäisiä sopimuksia.
Pykälän 1 momentissa on säännös
huomioon otettavan vuosiansion enimmäismäärästä.
Valiokunta ehdottaa, että enimmäismääräksi
säädetään 100 000 euroa.
14 §. Vanhuudenturva.
Pykälän 1 momenttia ehdotetaan
muutettavaksi niin, että momentissa säädetään
siitä, mikä vakuutusyhtiö voi myöntää vakuutuksen
tämän lain mukaista vanhuuseläketurvaa
varten. Sen voisi myöntää vakuutusyhtiö,
jolla on vakuutusyhtiölain (521/2008) ja ulkomaisista
vakuutusyhtiöistä annetun lain (398/1995)
mukaan oikeus myöntää Suomessa vakuutusluokista
annetun lain (526/2008) 13 §:ssä tarkoitetun
henkivakuutusluokan 1 mukaisia vakuutuksia.
16 §. Tapaturmaturvaa koskevan asian käsittely.
Pykälän 1 momentista ehdotetaan poistettavaksi viittaus
tapaturmavakuutuslain 29 ja 31 §:ään. Lain
29 §:ssä on säännökset
vakuutusyhtiöistä, joilla on oikeus myöntää tapaturmavakuutuksia, ja
31 §:ssä on säännökset
vakuutuksen myöntämispakosta.
Pykälään ehdotetaan lisättäväksi
uusi 3 momentti, jossa säädetään siitä,
mikä vakuutusyhtiö voi myöntää vakuutuksen
ehdotetun lain mukaista tapaturmaturvaa varten. Sen voisi myöntää vakuutusyhtiö,
jolla on oikeus myöntää Suomessa vakuutusyhtiölain
ja ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetun lain
perusteella vakuutusluokista annetun lain 2 §:ssä tarkoitetun vahinkovakuutusluokan
1 mukaisia vakuutuksia.
Pykälään ehdotetaan lisättäväksi
lisäksi uusi 4 momentti, jossa säädetään
tapaturmavakuutusta harjoittavien vakuutusyhtiöiden oikeudesta saada
Tapaturmavakuutuslaitosten Liitolta vakuutuksen myöntämistä ja
vakuutusmaksun suuruuden arviointia varten lajikohtaisesti tietoja vakuutetuista
urheilijoista, vahinkojen lukumääristä ja
maksetuista korvauksista. Nämä tiedot perustuvat
niihin tietoihin, jotka tämän lain mukaista vakuutusta
harjoittavat vakuutusyhtiöt ovat velvollisia vuosittain antamaan
liitolle ehdotetun 18 §:n nojalla.