Yleisperustelut

Valiokunta puoltaa lakiehdotusten hyväksymistä jäljempänä todetuin huomautuksin ja muutosehdotuksin. Samoin valiokunta puoltaa hallituksen esityksessä tarkoitetun sopimuksen hyväksymistä ja ehdotetun julistuksen antamista.

Esityksen lähtökohdat

Esitys sisältää laajan pankkien kriisinratkaisua koskevan sääntelykokonaisuuden. Ehdotettu sääntely on olennainen osa pankkiunionia, jonka tavoitteena on valvonnan ja yhteisen kriisinratkaisun avulla ensisijaisesti ennaltaehkäistä kriisien syntyminen ja toissijaisesti rajata kriisien vaikutukset. Esitys antaa valvojille työvälineet, joiden avulla valvonnan yhteydessä esille tulevat ongelmat voidaan hoitaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa niin, että ongelmien eskaloituminen laajamittaiseksi rahoitusmarkkinakriisiksi kyetään välttämään. Tämänkaltaisen ennakoitavan sääntelyn puute oli yksi keskeinen juuri koetun finanssikriisin syvenemisen ja laajenemisen syy. Yhteisten toimintatapojen puuttuessa päätöksiä kyettiin tekemään liian myöhään, eivätkä markkinat luottaneet käytettävissä olevien keinojen tehokkuuteen. Esityksessä ehdotettu sääntely yhdessä jo voimassa olevan pankkien valvontaa ja julkista taloutta koskevan sääntelyn kanssa luovat huomattavasti aiempaa selkeämmät ja vankemmat puitteet jo varhaisessa vaiheessa reagoida sekä mikro- että makrotason ongelmiin.

Esityksen yhtenä keskeisenä lähtökohtana on ns. moraalikadon estämiseksi katkaista pankkien ja valtioiden välinen kytkös, jossa erityisesti veronmaksajat ovat olleet vastuussa kriisiytyneiden pankkien pelastamisesta. Tämän tavoitteen toteuttamiseksi esityksessä ehdotetaan saatettavaksi voimaan ns. sijoittajanvastuu, jonka mukaisesti pankkien omistajat ja sijoittajat ovat ensisijaisessa vastuussa maksuvaikeuksissa olevan luottolaitoksen rahoituksesta.

Uusi sääntely ei aseta suoria velvoitteita jäsenvaltioille rahoittaa kriisinratkaisutoimenpiteitä, eikä se myöskään lisää jäsenvaltioiden välistä yhteisvastuuta. Lähtökohtana on, että ensisijaisesti kriisiytynyt pankki vastaa tarvittavasta rahoituksesta itse ja toissijaisesti toimiala on yhteisesti vastuussa ennakkorahastoinnin ja mahdollisen lisärahoituksen kautta maksukyvyttömyydestä koituneiden rahoitustarpeiden hoidosta. Valtioilta edellytettävästä rahoituksesta päätettäisiin aina erikseen, ja Suomessa tämä edellyttäisi aina erillistä eduskunnan antamaa hyväksyntää. Tätä tulkintaa korostetaan myös eduskunnan hyväksyttäväksi esitetyssä julistuksessa. Valtion vastuun minimoimiseen liittyen talousvaliokunta pitää hyvänä, ettei esityksessä ole ehdotettu kansallisesti säädettäväksi direktiivin 56—58 artiklan mukaisesta mahdollisuudesta turvautua valtion vakausvälineisiin.

Valtiontalouden tarkastusviraston arviona on, että uudella sääntelyllä kyetään varsin huomattavasti lisäämään sijoittajanvastuuta ja vähentämään pankkikriiseistä EU:n jäsenvaltioiden julkisille talouksille koituvia piileviä riskejä ja vastuita.

Esityksen perustana oleva EU-sääntely

Kyseessä on monitasoinen sääntelykokonaisuus, jonka perustana ovat kriisinratkaisuasetusEuroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 806/2014, siihen liittyvä euromaiden sekä Tanskan välinen valtiosopimusSopimus vakausmaksujen siirrosta yhteiseen kriisinratkaisurahastoon ja rahasto-osuuksien yhdistämisestä, kriisinratkaisudirektiiviEuroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2014/59/EU ja talletussuojadirektiiviinEuroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2014/49/EU tehdyt muutokset. Lisäksi esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyy valtiosopimukseen liittyvän, Saksan laatiman julistuksen antamisen. Julistuksessa korostetaan, että yhteistä kriisinratkaisurahastoa koskevaa sopimusta ja EU:n kriisinratkaisurahastoa tulee tulkita siten, etteivät ne luo jäsenvaltioiden yhteisvastuuta, EVMEuroopan vakausmekanismi-sopimuksen muuttamista tai erityisesti julkisten varojen käyttöä koskevia velvoitteita tavalla, joka rajoittaa sopimuspuolten budjettisuvereenisuutta tai fiskaalista vastuuta. Valtiosopimukseen liittyy lisäksi kaksi kaikkien sopimuksen allekirjoittajien hyväksyttäväksi tarkoitettua julistusta. Näiden, sopimuksen 9 ja 12 artiklaan perustuvien julistusten antaminen ei edellytä eduskunnan suostumusta. Talousvaliokunta kiinnittää kuitenkin huomiota julistukseen 1, jossa tärkeällä tavalla painotetaan laajan sijoittajanvastuun merkitystä kriisinratkaisulainsäädännön lähtökohtana.

Jo voimaan tullut kriisinratkaisuasetus sisältää säännökset kriisinratkaisumekanismista eli yhteisestä eurooppalaisesta kriisinratkaisuviranomaisesta ja kriisinratkaisurahastosta sekä kriisinratkaisumenettelystä. Asetusta sovelletaan kokonaisuudessaan 1.1.2016 lukien. Valtiosopimuksessa siihen osallistuvat jäsenmaat sitoutuvat 8 vuoden siirtymäajan puitteissa asteittain kerryttämään vakausmaksujen avulla yhteisen kriisinratkaisurahaston täyteen määräänsä (yhteensä 55 miljardia euroa). Sopimus sisältää sääntelyä siirtymäaikana noudatettavista periaatteista. Siirtymäaikaan liittyviä käytänteitä on tarkoitus edelleen täsmentää vuoden 2016 alkuun mennessä. Kriisinratkaisudirektiivi puolestaan sisältää kaikkia EU:n jäsenmaita sitovat, luottolaitoksia ja sijoituspalveluyrityksiä koskevat kriisinratkaisuvälineet. Direktiivi on saatettava kansallisesti voimaan viimeistään 1.1.2015. Velkojen alaskirjausta koskevaa sääntelyä on sovellettava viimeistään 1.1.2016 lukien. Talletussuojadirektiivin muutoksella yhtenäistetään mm. korvauskelpoisten talletusten määritelmä ja talletussuojan etukäteisrahoitusta koskevia periaatteita (rahoituksen tavoitetaso on 0,8 % korvattavista talletuksista 3.7.2024 mennessä) sekä lyhennetään korvausten maksamiselle asetettu määräaika nykyisestä kahdestakymmenestä työpäivästä tietyin poikkeuksin seitsemään työpäivään.

Uuden sääntelyn voimaantulon myötä rahoitusmarkkinasääntely kattaa välineet niin vakavaraisen laitoksen (luottolaitokset ja sijoituspalveluyritykset) normaalivalvontaan (mm. kriisinratkaisu- ja elvytyssuunnitelmat, stressitestit, tarvittaessa vahvistettu valvonta), ennakollisiin toimiin, mikäli laitoksen vakavaraisuudessa havaitaan ongelmia (elvytyssuunnitelman täytäntöönpano ja ns. varhaisen puuttumisen viranomaistoimet), ja mikäli laitos kaatuu tai on kaatumassa, ehdotettu sääntely antaa viranomaisille laajat valtuudet eriasteisiin toimiin laitoksen hallitun alasajon varmistamiseksi. Viranomaisen keskeiset valtuudet kriisitilanteessa kattavat laitoksen kriisihallintoon asettamisen, omistuksen mitätöinnin, velkojen nimellisarvon alentamisen ja muuntamisen osakepääomaksi (ns. omistajan- ja sijoittajanvastuu), liiketoiminnan luovuttamisen ja väliaikaisen laitoksen tai omaisuudenhoitoyhtiön perustamisen. Sääntelyn lähtökohtana on, että tehokkaan valvonnan avulla kyetään välttämään laitoksen pitkälle menevä kriisiytyminen ja kriisinratkaisuun ajautuminen.

Kansallisen sääntelyn keskeiset elementit

EU-sääntely jättää vain vähän kansallista harkintavaltaa. Merkittävimmät kansalliset ratkaisut kohdistuvat EU-sääntelyn edellyttämien viranomaistoimintojen organisointiin (Rahoitusvakausvirasto) ja etukäteisrahastoinnin järjestämiseen (rahoitusvakausrahasto).

Rahoitusvakausvirasto.

Esityksessä ehdotetaan perustettavaksi uusi kriisinratkaisuviranomainen, Rahoitusvakausvirasto (jäljempänä virasto), joka toimisi EU:n kriisinratkaisuasetuksen ja -direktiivin tarkoittamana kansallisena viranomaisena. Virastolla olisi EU-sääntelyn edellyttämällä tavalla hyvin laajat toimivaltuudet, joista säädettäisiin 1. lakiehdotuksessa (erityisesti 6—12 luku). Viraston tehtävistä ja sen hallinnoimista rahastoista säädettäisiin 2. lakiehdotuksessa ja viraston hallintomaksusta 4. lakiehdotuksessa.

Kyse on merkittävistä uusista viranomaiselle annettavista toimivaltuuksista, joita tosin on mahdollista soveltaa vain erittäin tiukkojen, laissa säädettyjen kriteerien täyttyessä. Kriisinratkaisuvälineiden soveltaminen on tarkoitettu vaihtoehdoksi selvitystilalle ja konkurssille. Välineitä voitaisiin käyttää vasta, jos laitos ei ole enää toimintakykyinen tai sitä uhkaa maksukyvyttömyysmenettely. Viraston vaativana tehtävänä on näissä tilanteissa, joissa laitos on asetettu kriisihallintoon, löytää keinot ongelmien rajaamiseksi kriisiytyneeseen laitokseen ja estää näin rahoitusmarkkinoiden laajempi kriisiytyminen.

Valiokunta pitää perusteltuna esityksen lähtökohtaa muodostaa kriisinratkaisusta oma erillinen virasto. Näin kyetään parhaiten takaamaan merkittävät toimivaltuudet omaavan viranomaisen itsenäinen ja neutraali päätöksenteko. Yhtäläisesti valiokunta pitää kuitenkin tärkeänä, että virastolla on hyvät mahdollisuudet yhteistyöhön muiden rahoitusmarkkinatoimijoiden (valtiovarainministeriö, Suomen Pankki ja Finanssivalvonta) kanssa. Näin voidaan viranomaisen päätöksenteon itsenäisyyttä vaarantamatta hyödyntää tarvittaessa muualla olevaa osaamista ja tietoja sekä kehittää toimintatapoja, joiden avulla hallintomenot ja samalla toimialalle koituvat ylimääräiset kustannukset kyetään pitämään mahdollisimman pieninä. Valiokunta katsoo, että esitys luo tämänkaltaiselle yhteistyölle toimivat puitteet.

Rahoitusvakausrahasto.

Kriisinratkaisudirektiivi (100 artikla) edellyttää, että jäsenvaltioihin perustetaan rahoitusjärjestely, jonka käytöstä viranomainen päättää. Viranomaisen tehtävänä on kerätä maksuvelvollisilta laitoksilta vakausmaksuja ja tilittää ne kriisinratkaisuasetuksen mukaisesti eteenpäin. Sijoituspalveluyrityksiltä kerätyt vakausmaksut (kansallinen vakausmaksu) jäisivät kansalliseen rahastoon, ja luottolaitoksilta kerätyt maksut (EU:n vakausmaksu) tilitetään eteenpäin EU:n yhteiseen kriisinratkaisurahastoon. Viranomaisen tehtävänä on varmistaa, että toimiala maksaa maksut ajallaan ja että ne tuloutetaan eteenpäin ajallaan. EU:n yhteinen kriisinratkaisurahasto kartutetaan täyteen määräänsänoin 55 miljardia euroa, josta Suomen osuus on noin 1,2 miljardia euroa kahdeksan vuoden siirtymäajan kuluessa.

Talletussuojadirektiivi puolestaan edellyttää, että kansallisesti varaudutaan 10 vuoden siirtymäajan kuluessa rahastoimaan määrä, joka vastaa 0,8 %:a suojattujen talletusten määrästä. Talletuspankeilta kerätään tätä tarkoitusta varten talletussuojamaksu.Talletussuojaan liittyvät varat on pidettävä erillään muuhun kriisinhallintaan liittyvistä varoista, ja talletussuojaa varten rahastoituja varoja voidaan käyttää vain kansalliseen kriisinratkaisuun.

Uusi sääntely muuttaa täysin nykyisin voimassa olevan kansallisen järjestelymme, jossa varautuminen pankkikriisien varalta on perustunut julkisrahoitteisen valtion vakuusrahaston ja nyttemmin myös pankkiveron muodostamaan kokonaisuuteen. Talletussuojan osalta kansallinen varautuminen täyttää jo nyt rahastointiasteeltaan EU:n velvoitteet (rahastoituna on noin 1,3 % suojatuista talletuksista). Rahastoinnin järjestämistapa on kuitenkin tarpeen uudistaa ja saattaa rahaston hallinnointi viranomaisen vastuulle.

Uuden EU-sääntelyn myötä kansallinen varautumisjärjestelmämme puretaan ja tilalle tulee uuden Rahoitusvakausviraston hallinnoima rahoitusvakausrahasto, joka koostuu vakausmaksuina kartutettavasta kriisinratkaisurahastosta ja talletussuojamaksuina kartutettavasta talletussuojarahastosta. Valtion vakuusrahasto lakkautetaan, ja väliaikaisen pankkiveron periminen päättyy.

Kaikki talletussuojaan liittyvät tehtävät, oikeudet ja velvollisuudet siirtyisivät Rahoitusvakausviraston hallinnoiman uuden talletussuojarahaston vastuulle, mutta nykyinen, toimialan hallinnoima talletussuojarahasto jäisi toistaiseksi ainakin osittain jäljelle. Esityksen 6. lakiehdotuksen siirtymäsäännös sisältää tarkemmat säännökset siitä, miten ja mihin tarkoituksiin vanhan talletussuojarahaston varoja voidaan käyttää. Säännöksen mukaisesti rahaston varoja voidaan, rahaston erikseen niin päättäessä, käyttää mm. rahaston jäsenluottolaitosten vuotuisten talletussuojamaksujen kattamiseen. Mikäli rahasto päättää näin menetellä, vanhaan rahastoon jää 2. lakiehdotuksen 8 luvun 2 §:n mukaisen 10 vuoden siirtymäajan jälkeen edelleen jäljelle osuus, joka ylittää uuden talletussuojarahaston edellyttämän (0,8 % suojatuista talletuksista) määrän. Samoin rahastolla olisi mm. mahdollisuus päättää, että siitä maksetaan jäsenpankkien puolesta mahdollisesti tarvittava ylimääräinen vuotuinen talletussuojamaksu. Virastolle annettaisiin puolestaan oikeus erikseen säädetyissä poikkeuksellisissa tilanteissa (siirtymäsäännöksen 7 momentin 2 kohta) velvoittaa vanha talletussuojarahasto siirtämään uuteen talletussuojarahastoon varoja korvausten hoitamiseksi.

Talousvaliokunta toteaa, että EU-sääntelyn edellyttämä rahastointivelvoite voitaisiin periaatteessa toteuttaa lähinnä talousarvioon sidotun rahoituksen tai nyt ehdotetunkaltaisen talousarvion ulkopuolisen rahaston avulla. Valiokunta katsoo, että esityksessä ehdotettu malli on tarkoituksenmukaisempi kriisinratkaisun tarpeet huomioon ottaen. Se mahdollistaa talousarviomenettelyä joustavamman rahaliikenteen hoitamisen kansallisen rahaston ja EU:n kriisinhallintarahaston välillä. Kriisitilanteessa saattaa lisäksi tulla esille tarve nopeasti kerätä toimialalta ylimääräinen vakausmaksu. Tämänkin kaltaisiin tilanteisiin talousarvioon sidottu rahoitus sopii huonosti.

Valiokunta pitää päälinjauksiltaan perusteltuna myös talletussuojan toteuttamisen osalta ehdotettua menettelyä. Nykyisestä talletussuojarahastosta säädetään luottolaitoslain 14 luvussa. Sen mukaisesti talletussuojarahastossa olevia varoja voidaan käyttää ainoastaan korvausten maksamiseen tallettajille laissa tarkemmin määritellyissä talletuspankin maksukyvyttömyystilanteissa. Lisäksi laissa säädetään, ettei talletuspankeilla ole oikeutta vaatia itselleen osuutta talletussuojarahastoon kerätyistä varoista eikä myöskään oikeutta luovuttaa varoja toiselle. Nykyiseen talletussuojarahastoon kerätyt varat on siten rahastoitu tiettyä tarkoitusta varten ilman, että varoja rahastoinneilla olisi oikeutta vaatia maksamaansa osuutta tai muuttaa varojen käyttötarkoitusta. Varat on ennakollisesti kerätty toimialalta tallettajien suojaksi ja voidaan jatkossakin käyttää vain tähän tarkoitukseen. Tallettajien mahdollisuudet saada korvausta nykyisestä talletussuojarahastosta ovat yhtäläiset, eivätkä ne ole esimerkiksi sidoksissa siihen, kuinka kauan asianomainen pankki on ollut talletussuojarahaston jäsenenä tai minkä verran se on talletussuojamaksuja maksanut. Hallituksen esityksessä ehdotettu malli, joka mahdollistaa varojen siirron samaan, ja yksinomaan kansalliseen, käyttötarkoitukseen, on valiokunnan näkemyksen mukaan perusteltu. Valiokunta pitää myös tärkeänä säännöstä 10 vuoden siirtymäajasta.

Kuten edellä on todettu, virastolla on 6. lakiehdotuksen siirtymäsäännöksen 7 momentin 2 kohdan mukaisesti oikeus velvoittaa vanha rahasto siirtämään varoja uuteen talletussuojarahastoon sellaisissa poikkeuksellisissa tilanteissa, joissa talletussuojarahastossa jo olevat varat eivät riitä korvausten maksuun eikä ylimääräisiä vuotuisia talletussuojamaksuja kyetä perimään riittävän nopeasti ja vakauden turvaavalla tavalla. Näissä tilanteissa vanhan talletussuojarahaston varoja voitaisiin käyttää myös sellaisten talletuspankkien tallettajien hyväksi, jotka eivät ole olleet vanhan talletussuojarahaston jäseniä. Talousvaliokunta pitää esityksen lähtökohtaa tältäkin osin perusteltuna. Se vastaa nykyisiä talletussuojarahaston käyttöperiaatteita turvaamalla kaikkien tallettajien tasapuolisen kohtelun. Toisaalta valiokunta painottaa, että menettely on poikkeuksellinen ja voi tulla sovellettavaksi vain, mikäli uudessa talletussuojarahastossa olevat varat on jo käytetty eikä tarvittavia varoja voida periä ylimääräisillä vuotuisilla talletusmaksuilla ilman, että rahoitusmarkkinoiden vakaus vaarantuu. Kyseeseen voivat näin ollen tulla tilanteet, joissa esimerkiksi talletuspaon vaara on ilmeinen ilman nopeita toimia. Mikäli virasto joutuu soveltamaan edellä mainittuja poikkeuksellisia toimia, saattaa syntyä tilanne, jossa vanhan talletussuojarahaston varoista pääsee hyötymään myös sellainen talletuspankki, joka ei ole vanhan talletussuojarahaston jäsen. Talousvaliokunta pitää tarkoituksenmukaisena, että näissä tilanteissa vanhalle talletussuojarahastolle syntyy takautumissaaminen määrään, jolla talletuspankin talletuksia on korvattu vanhasta talletussuojarahastosta tai käytetty muuten kriisinratkaisun kustannusten kattamiseen 2. lakiehdotuksen 5 luvun 14 §:n mukaisesti. Valiokunta on tehnyt tähän liittyvän muutosesityksen 6. lakiehdotuksen siirtymäsäännökseen lisäämällä siihen uuden 11 ja 12 momentin. Muutosesitystä kuvataan tarkemmin yksityiskohtaisissa perusteluissa.

Muuta.

Kansallisten rahoitusmarkkinoidemme kannalta on tärkeää, että kriisinratkaisumenettelyt toimivat hyvin myös markkinoilla, joista merkittävän osan muodostavat ulkomaisiin konserneihin kuuluvat tytärluottolaitokset. Talousvaliokunta toteaa, että 1. lakiehdotusta sovelletaan suomalaisiin luottolaitoksiin siitä riippumatta, kuuluvatko ne ulkomaiseen konserniin vai eivät. Jos laitos on osa ulkomaista konsernia, sen kriisinratkaisusuunnitelman laatimiseen sovelletaan kriisinratkaisudirektiivin 10—14 artiklaa, ja jos konsernin emoyhtiönä toimiva luottolaitos on osa yhteistä kriisinratkaisumekanismia, EU:n kriisinratkaisuasetuksen 8 ja 9 artiklaa. Lisäksi 1. lakiehdotuksen 8 luvun 10 §:ssä ehdotetaan säädettävän muiden ETA-valtioiden kriisinratkaisuviranomaisten kanssa tehtävästä yhteistyöstä alentamiskelpoisten velkojen vähimmäisvaatimusta sovellettaessa. Tähän liittyvät ratkaisut tehdään laitoskohtaisesti.

Asian käsittelyn yhteydessä on tuotu esille, että uutta sääntelyä tulisi soveltaa vain liikepankkeihin ja sulkea pois sen soveltamisalasta tavanomaisista luottolaitoksista poikkeavat yhteisöt, kuten esimerkiksi kokonaan julkisen sektorin omistama Kuntarahoitus Oyj. Talousvaliokunta toteaa, ettei kriisinratkaisudirektiivi mahdollista lakisääteistä poikkeusta luottolaitosten toiminnan luonteen perusteella. Kun laitos omaa luottolaitos-statuksen, se sitoutuu samalla noudattamaan myös luottolaitosten toimintaa koskevia säännöksiä, vaikka esimerkiksi laitoksen julkisoikeudellinen luonne saattaisi puoltaa muunlaista tulkintaa.

Perustuslakivaliokunnan lausunto

Perustuslakivaliokunnan lausunnossa ei ole esitetty huomautuksia lakiehdotusten, valtiosopimuksen tai siihen liittyvän julistuksen säätämisjärjestyksen osalta.

Lausunnossa on kuitenkin ehdotettu muutoksia yksittäisiin säännöksiin, jotka sisältyvät 1., 2. ja 4. lakiehdotukseen. Talousvaliokunta on ottanut pääosin ehdotukset huomioon jäljempänä yksityiskohtaisista perusteluista ilmenevällä tavalla. Niiltä osin kuin perustuslakivaliokunta on esittänyt muutoksia 1. lakiehdotuksen 16 luvun 1 §:ään ja 4. lakiehdotuksen 6 §:n 1 momenttiin talousvaliokunta toteaa seuraavaa.

Esityksen 1. lakiehdotuksen 16 luvun 1 §:ssä valtuutetaan valtioneuvosto päättämään määräaikaisista rahoitusmarkkinoilla toimiviin kohdistuvista (1 kohta) tai säänneltyä arvopaperikauppaa (2 kohta) koskevista rajoituksista tai kielloista. Hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa on asetettu näiden poikkeuksellisten valtuuksien käytölle erittäin tiukat kriteerit.

Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan katsonut, että 1 §:n molempia kohtia tulee täydentää ainakin esimerkkiluettelolla niistä rajoitus- ja kieltotoimenpiteistä, joita valtioneuvosto voi säännöksen perusteella asettaa.

Mainittu säännös vastaa voimassa olevaa valtion vakuusrahastosta annetun lain (379/1992) 19 b §:ää, josta säädettäessä perustuslakivaliokunta nosti lausunnossaan esille vastaavan muutostarpeen. Talousvaliokunnan mietinnössä (TaVM 7/2009 vp) todettiin tällöin, että: "Talousvaliokunnan käsityksen mukaan 19 b §:n 1 momentin 1 ja 2 kohtia on vaikea etukäteen täydentää riittävän valaisevilla asiaa selventävillä esimerkkiluetteloilla, koska nähtävissä ei ole tilanteita, joissa lakia jouduttaisiin soveltamaan. Tilanteet rahoitusmarkkinoilla voivat olla niin uusia ja erilaisia, että niiden edellyttämiä toimenpiteitä on vaikea ennakoida. Valtioneuvoston toimenpiteet on kytketty välttämättömyyteen, josta seuraa, että säännöksiä voidaan soveltaa vain, jos niiden tavoitteita ei ole mahdollista saavuttaa viranomaisten muilla toimivaltuuksilla. Lisäksi ennen päätöksentekoa valtiovarainministeriön on pyydettävä lausunto Suomen Pankilta ja Finanssivalvonnalta. Valtioneuvoston päätöksestä voidaan valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jonka on käsiteltävä asia kiireellisenä." Edellä olevilla perusteilla talousvaliokunta ei esittänyt perustuslakivaliokunnan ehdottamia muutoksia, vaan katsoi, että jos lain soveltaminen ajankohtaistuu, valtioneuvostolla tulee olla laissa säädetyissä rajoissa toimivalta päättää toimenpiteistä senhetkisen vallitsevan tilanteen mukaan.

Talousvaliokunta toteaa, ettei tilanne rahoitusmarkkinoilla ole näiltä osin muuttunut ainakaan selkeämpään suuntaan ja vuonna 2009 todetut perusteet ovat tämän vuoksi edelleen voimassa. Esimerkkinä todettakoon, että voimassa oleva säännös laadittiin alun perin vuonna 2009 finanssikriisin puhkeamisen aikoihin, kun Keski-Euroopan maissa oli koettu markkinoiden vakautta uhkaavia rahoituslaitosten osakekurssien muutoksia niiden laajamittaisen lyhyeksi myynnin johdosta. Lyhyeksi myynnin aalto levisi nopeasti maasta toiseen, ja kävi ilmi, ettei Suomen viranomaisilla olisi riittäviä valtuuksia tilanteen hallintaan, jos kriisi leviäisi myös Suomeen. Valtion vakuusrahastosta annetun lain 19 b §:n tarkoituksena oli antaa viranomaisille tarvittavat poikkeusvaltuudet mainitun kaltaisten vakavien ja Suomea ulkomailta kohtaavien ennakoimattomien häiriöiden hallintaan.

Edellä mainituin perustein talousvaliokunta esittää, että mainittu lainkohta hyväksytään hallituksen esityksessä ehdotetussa muodossa.

Esityksen 4. lakiehdotuksen 6 §:ssä säädetään hallintomaksun alentamisesta. Pykälän 1 momentin mukaisesti hallintomaksuina perittävän määrän ollessa todennäköisesti suurempi kuin Rahoitusvakausviraston kustannukset on viraston tarvittaessa määrättävä hallintomaksu siten alennettuna, ettei ylitettä todennäköisesti synny.

Perustuslakivaliokunta katsoo lausunnossaan, ettei Rahoitusvakausviraston hallintomaksun alentamisessa näytä olevan kyse poikkeuksellisesta veronhuojennuksesta, ja toteaa, että sääntelyä on välttämätöntä tämän vuoksi täsmentää.

Talousvaliokunta toteaa, että uusi kriisinratkaisusääntely luo järjestelyn, jonka käytännön toteutusta on vielä vaikeaa ennakoida. Osana kriisinratkaisumekanismia kansallisten kriisinratkaisuviranomaisten toimivalta on osin päällekkäinen EU:n kriisinratkaisuneuvoston toimivallan kanssa. Kansalliset kriisinratkaisuviranomaiset myös osallistuvat kriisinratkaisuneuvoston työhön. Lisäksi EU:n kriisinratkaisuasetuksessa on säädetty kansallisille viranomaisille velvollisuus toteuttaa kriisinratkaisuneuvoston tekemiä päätöksiä.

Esimerkiksi kriisinratkaisuneuvoston ensisijaisen toimivallan piiriin kuuluville kolmelle suomalaiselle luottolaitokselle laaditaan kriisinratkaisusuunnitelmat todennäköisesti pääosin Rahoitusvakausviraston toimesta. Kriisinratkaisusuunnitelmien laatiminen työllistää virastoa etenkin sen toiminnan ensimmäisinä vuosina. Lisäksi osallistuminen kriisinratkaisuneuvoston työhön olisi todennäköisesti tiivistä silloin, kun kriisinratkaisuneuvoston toimivallan piiriin kuuluvaan luottolaitokseen sovellettaisiin kriisinratkaisuvälineitä tai se hyödyntäisi EU:n yhteistä kriisinratkaisurahastoa. Kuten hallituksen esityksessä todetaan, Rahoitusvakausviraston toiminta on luonteeltaan sellaista, ettei sen toiminnasta aiheutuvia kustannuksia pystytä arvioimaan yksityiskohtaisesti. Talousvaliokunta viittaa perustuslakivaliokunnan aiempaan vastaavaan tulkintaan (PeVL 41/2004 vp), joka liittyi Rahoitustarkastuksen hallintomaksusta annetun lakiehdotuksen käsittelyyn (HE 199/2004 vp). Esityksessä Rahoitustarkastukselle annettiin mm. harkintavaltaa alentaa valvontamaksua. Perustuslakivaliokunta totesi tuolloin, että valvontamaksuja ja -kustannuksia voi olla vaikea mitoittaa vastaamaan toisiaan. Joskus kerättyjä valvontamaksuja saattaa kertyä enemmän kuin kustannuksia. Lisäksi Rahoitustarkastukselta on saattanut jäädä edelliseltä vuodelta ylijäämää, joka lisätään laskelman tuottoihin. Myös pankkien taseet, joiden perusteella valvontamaksu on säädetty, ovat saattaneet muuttua. Perustuslakivaliokunta kiinnitti myös huomiota siihen, että hallituksen esityksen perustelujen mukaan valvottavien yhdenvertaisen kohtelun vuoksi on pääsääntönä pidettävä, että maksua alennetaan kaikkien maksuvelvollisten osalta samalla suhteellisella määrällä. Edellä olevin perustein perustuslakivaliokunta piti valvontamaksun alentamismenettelyä asianmukaisena todeten, että: "Koska alentaminen tapahtuu maksuvelvollisten eduksi ja harkinnan katsotaan olevan sidottua harkintaa, täyttää ehdotus perustuslain 81 §:n 1 momentin vaatimuksen veron suuruuden perusteiden määräytymisestä lailla. Valiokunta pitää kuitenkin asianmukaisena, että 1. lakiehdotuksen 9 §:ään lisätään maininta siitä, että maksua alennetaan yhdenvertaisesti kaikkien maksuvelvollisten osalta samalla suhteellisella määrällä."

Talousvaliokunta katsoo, että 4. lakiehdotuksen 6 § vastaa Rahoitustarkastuksen valvontamaksulain 9 §:ää ja tämän vuoksi viimeksi mainitun lain yhteydessä tehtyä tulkintaa sidotusta harkinnasta tulisi soveltaa myös ehdotettuun 6 §:ään. Perustuslakivaliokunnan vuonna 2004 edellyttämä maksuvelvollisten yhdenvertaisuus on otettu huomioon 6 §:n 3 momentissa.

Edellä olevin perustein talousvaliokunta esittää, että 4. lakiehdotuksen 6 § hyväksytään hallituksen esityksessä ehdotetussa muodossa.