Perustelut
Selonteon lähtökohtia
Selonteossa perustellaan tarve yhtenäiselle luonnonvarapolitiikalle,
asetetaan strategisia tavoitteita ja tehdään linjauksia
etenemistavaksi konkreettisine toimenpide-esityksineen. Taustaksi
on kartoitettu luonnonvarapolitiikan keskeiset muutosvoimat ja -suunnat,
luonnonvarojen käytön nykytilanne sekä tähänastisten
strategioiden nykytila ja toteuttamisen haasteet. Selonteossa asetetaan
visio, jonka mukaisesti Suomi on vuonna 2050 älykkään
luonnonvaratalouden vastuullinen edelläkävijä.
Yhtenäisen luonnonvarapolitiikan avulla tavoitellaan
kokonaisvaltaisempaa lähestymistapaa, jossa voidaan nykyistä paremmin
ottaa huomioon sekä eri luonnonvarojen väliset
kytkennät että luonnonvarojen liittymäkohdat
ilmasto- ja energiapolitiikkaan. Tavoitteena on kiteyttää nykyiset
erilliset kehittämissuunnitelmat yhtenäiseksi
Suomen luonnonvarapolitiikan rungoksi. Se olisi kattavuudessaan
tiettävästi ensimmäinen laatuaan maailmassa.
Maa- ja metsätalousvaliokunta sekä ympäristövaliokunta
ovat lausunnoissaan yhtyneet selonteon päälinjauksiin.
Ympäristövaliokunta on käsitellyt erityisesti
luonnonvarapolitiikan ja ilmastopolitiikan välistä yhteyttä sekä nostanut esille
biotalouden ja ympäristönäkökohtien
yhteensovittamiseen liittyviä kysymyksiä. Maa-
ja metsätalousvaliokunnan lausunnossa mm. arvioidaan
kattavasti Suomen biopotentiaalia metsätalouden sekä maa-
ja elintarviketalouden näkökulmasta.
Talousvaliokunta pitää selontekoa onnistuneena
ja tarpeellisena. Selonteko on saanut positiivisen vastaanoton paitsi
lausunnon antaneilta valiokunnilta myös talousvaliokunnan
kuulemilta asiantuntijoilta. Siinä on tuotu hyvin esille
yhtenäisen luonnonvarapolitiikan tarve ja hahmotettu etenemispolku.
Vaikka tehdyt linjaukset ovat vielä suhteellisen yleisellä tasolla,
antavat ne riittävän pohjan jatkotyölle.
Selontekoa on pohjustettu useissa selvityksissä, joita
on ollut valmistelemassa suuri joukko eri toimialueiden asiantuntijoita.
Tämä antaa hyvän pohjan tarvittavalle
laaja-alaiselle yhteistyölle.
Luonnonvarapolitiikkaan liittyvien eri ulottuvuuksien syventäminen
tulee jatkossa edellyttämään myös
laaja-alaisempaa eduskuntakäsittelyä, johon nyt
käytettävissä olleessa aikataulussa ei
ollut mahdollisuuksia. Mietinnössä tuodaan esille
niitä syitä, jotka puoltavat yhtenäistä luonnonvarapolitiikkaa,
ja hahmotetaan sen piiriin kuuluvia keskeisiä teemoja.
Luonnonvarat
Kansainvälinen kehitys
Väestön kasvu, sään ääri-ilmiöiden
lisääntyminen ja teollisen tuotannon kasvu erityisesti
kehittyvissä maissa ovat johtaneet luonnonvarojen kasvavaan
kysyntään ja osin myös niukkuuteen. Veden,
biomassan, ruoan, maan ja mineraalien strateginen merkitys tulee
tulevina vuosina korostumaan entisestään. YK:n
vuosituhatarvion (Millenium Ecosystem Assessment) mukaan jopa kaksi
kolmasosaa ihmisille tärkeistä ekosysteemipalveluista
on heikentynyt tai vaarantunut. Vaikka teollisuusmaiden palvelutuotantokeskeisyys
kasvaa ja luonnonvarojen käyttöintensiteetti mahdollisesti
pienenee, tulee luonnonvarojen globaalikäyttö edelleen
kasvamaan, sillä kehittyvät maat kasvattavat kulutustaan
vielä useamman vuosikymmenen ajan.
Tilanteeseen on reagoitu myös EU:ssa. Komissio on laatinut
viime aikoina useita raaka-aineiden saannin turvaamiseen
liittyviä selvityksiä ja linjauksiaEsim.
komission tiedonanto resurssitehokkaasta Euroopasta, KOM(2011)
21; komission tiedonanto "Tackling the challenges in commodity markets
and on raw materials", COM(2011) 25; "The raw materials initiativa — meeting
our critical needs for growth and jobs in Europe", COM(2008) 699
ja komission kauppapääosaston raportti "Raw materials
policy — 2009 annual report".. EU:n raaka-ainepolitiikassa korostuvat
resurssitehokkuuden merkityksen painottaminen sekä raaka-aineiden
saannin turvaaminen niin EU:sta kuin sen ulkopuoleltakin. Esimerkiksi
tiedonannossaan resurssitehokkaasta Euroopasta komissio arvioi,
että huipputeknologian tuotteiden kysyntä tulee
nostamaan harvinaisten maametallien tarvetta monikymmenkertaiseksi
vuoteen 2030 mennessä. Globaalia tilannetta kuvaa, että näiden
raaka-aineiden saanti on keskittynyt Kiinan omistuksessa oleviin
raaka-ainelähteisiin. Kiina tuottaa osasta näitä mineraaleja
jopa 90 %. Kaivosmineraaleista on jo muodostunut
teollisuus- ja kauppapolitiikan välineitä, sillä mm.
Kiina rajoittaa tuotteiden vientiä. Luonnonvarojen riittävyyteen
liittyvät ongelmat on tunnistettu EU:ssa, mutta keinot
puuttua tilanteeseen ovat vielä kehitteillä.
Tulevaisuusvaliokunnan bioalaa koskevassa selvityksessäLöytöretkiä biopolitiikkaan — Suomen
biopolitiikan haasteita ja näkökulmia globaaleissa
puitteissa 2010—2050; Tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 1/2010 tulevaisuuden
kehityskulkuna nähdään tuotannon polarisoituminen
suurimittakaavaisen ja pääomavaltaisen agribisnesmallin sekä työ-
ja osaamispääomavaltaisen pientuotantomallin kesken.
Nämä tuotantotavat tulevat kilpailemaan ravinnon,
kuidun ja energian tuotannossa kaikissa merkittävissä biotuotantomaissa.
Tulevaisuuden trendinä nähdään
myös osaamisen merkityksen korostuminen entisestään.
Sitä pohjustaa vahva asiakas- ja kysyntälähtöinen
tutkimus- ja kehitystyö.
Talousvaliokunta pitää tärkeänä,
että Suomi toimii aktiivisesti kansainvälisillä foorumeilla edistäen
luonnonvarojen kestävän käytön
tavoitteita. EU:n päätöksenteossa Suomella
on hyvät lähtökohdat ottaa johtava rooli
unionin luonnonvarapolitiikan jatkovalmistelussa. Aktiiviselle roolille
on tarvetta, sillä unionin sääntely luo monelta
osin ne raamit, joissa esimerkiksi materiaali- ja energiatehokkuutta,
kierrätystä ja tuotteiden uusiokäyttöä (jätteet/sivutuotteet)
voidaan tehostaa.
Suomessa jo oleva osaamispotentiaali ja sen jatkuva kehittäminen
antavat pohjaa myös kansainväliseen kilpailuun
ja viennin kasvattamiseen. Innovaatiopolitiikan linjauksemme tukevat
jo nykyisellään edellä esille tuotua
kysyntäpainotteista lähestymistapaa.
Suomi
Suomessa on runsaasti sekä uusiutuvia (erityisesti
bio ja vesi) että uusiutumattomia (erityisesti mineraalit)
luonnonvaroja, joihin taloutemme vahvasti tukeutuu. Väestömäärään
suhteutettuna Suomi on luonnonvaroiltaan poikkeuksellisen rikas
maa. Luonnonvaratalouttamme tukevat maamme runsaat metsä-
ja vesivarat sekä mineraaleja sisältävä Fennoskandian
laatta. Suomen biokapasiteetti on henkeä kohden laskettuna
maapallon suurimpia. Toisaalta kulutuksemme lisääntyminen
heikentää biokapasiteettiamme. Arviona on esitetty
(Global Footprint Network), että vuonna 2029 kulutuksemme
ylittää luonnon uusiutumiskyvyn.
Arvio puoltaa osaltaan selonteossakin vahvasti esille nostettua
tarvetta lisätä energia- ja materiaalitehokkuutta,
suljettujen kiertojen järjestelmiä sekä tutkimus
ja kehitystyötä. Valiokunta pitää tärkeänä käynnistää kansallinen
materiaali- ja energiatehokkuusohjelma, jossa selvitetään
saavutettavissa oleva luonnonvarojen ja energiankäytön
tehostamispotentiaali, määritetään
selvityksen perusteella tavoitteet, kehitetään
seurantaa varten mittarit ja kartoitetaan tarve kustannustehokkaille
ohjauskeinoille.
Biotalous.
Maa- ja metsätalousvaliokunnan lausunnossa on kattavasti
kuvattu biopotentiaaliamme. Sekä metsätalouden
että pelto- ja elintarviketalouden osalta on nähtävissä merkittäviä luonnonvarojen
käytön lisäämismahdollisuuksia
ilman, että kestävä luonnonvaratalous
vaarantuu. Lausunnossa todetaan, että Suomella on monipuolisten
ja runsaiden biovarojensa, osaamisensa sekä vahvan ja uudistumishaluisen
metsäteollisuuden ja maatalouden puolesta kaikki edellytykset
tulla biotalouden johtavaksi maaksi.
Suomen puuston vuotuinen kasvu on noin 100 miljoonaa kuutiometriä.
Arviona on esitetty, että metsiemme ainespuun hakkuut ovat
keskimäärin vain noin 75 prosenttia kestävistä hakkuumahdollisuuksista.
Metsähake (oksa- ja latvusmassa, pienpuu, kannot ja juurakot)
muodostaa jo nyt merkittävän energianlähteen,
jonka käyttö tulee uusiutuvan energian lisäämistavoitteiden
mukaisesti lisääntymään huomattavasti. Metsäenergian
vuotuiseksi teknistaloudelliseksi potentiaaliksi on arvioitu noin
15 miljoonaa kuutiometriä, josta on hyödynnetty
vasta alle puolet (vuonna 2010 korjattiin noin 6 miljoonaa kuutiometriä).
Ilmasto- ja energiastrategiassa metsähakkeen
vuotuiselle käytölle on asetettu 12 m3:n
tavoite. Puun edellä mainituissa rajoissa lisääntyvän
käytön ei arvioida vaarantavan teollisuuden tarvitseman
ainespuun saatavuutta eikä myöskään
heikentävän hiilinieluja.
Maa- ja metsätalousvaliokunta toteaa lausunnossaan,
että selonteko on metsien käyttöarvioissaan
jopa liian varovainen. Puun lisääntyvä ja
tehostuva teollinen hyödyntäminen edellyttää kuitenkin,
että mm. korjuulogistiikkaa kehitetään.
Tarvitaan parempia kuljetusyhteyksiä niin maa-, rautatie-
kuin vesikuljetusten osalta. Nämä tarpeet tulee
ottaa huomioon tulevissa infra- ja logistiikkaratkaisuissa.
Myös maatalous- ja elintarviketuotanto omaa merkittävää biotalouspotentiaalia.
Suomessa on peltoalaa noin 2,3 miljoonaa hehtaaria, josta ruokaomavaraisuuden
tarpeisiin tarvitaan noin 1,8 miljoonaa hehtaaria. Loput 500 000
hehtaaria voidaan käyttää esimerkiksi
integroituun ja monipuoliseen ruoan, rehun, energian, valkuais- ja öljykasvien,
biopolttoaineiden ja biomateriaalien tuotantoon. Erilaisten biomassojen
sivuvirtojen määrä on suuri, ja vain
murto-osa tuotetusta biomassasta päätyy nykyisin
elintarvikkeina kulutukseen. Tälläkin sektorilla
on mahdollisuudet huomattavasti lisätä materiaalitehokkuutta.
Biotalouteen kuuluvat myös suot ja turvemaat, jotka
muodostavat noin kolmanneksen Suomen pinta-alasta (10 miljoonaa
hehtaaria). Soista noin puolet on ojitettu metsätalouskäyttöön,
noin 70 000 hehtaaria raivattu pelloiksi ja turvetuotannossa
on vuositasolla noin 60 000 hehtaaria. Nykyisestä suoalasta
on suojeltu 1,13 miljoonaa hehtaaria (noin 13 prosenttia kokonaispinta-alasta),
ja tämän lisäksi tuotantokäytön
ulkopuolella on noin 3 miljoonaa hehtaaria. Turpeella on nykyisellään
merkittävä rooli erityisesti yhdistetyssä sähkön-
ja lämmöntuotannossa kivihiiltä korvaavana
polttoaineena. Kokonaisenergiankulutuksestamme turpeen osuus on
noin 7 prosenttia. Talousvaliokunta katsoo, että juuri
valmistunut ehdotus suoalueita ja turvemaita koskevaksi kansalliseksi
strategiaksiEhdotus soiden ja turvemaiden kestävän
ja vastuullisen käytön ja suojelun kansalliseksi
strategiaksi; Työryhmämuistio, MMM 2011:1 antaa
pohjaa tarvittaville jatkoselvityksille sekä tärkeän
lisän kansalliseen luonnonvarapolitiikkaan.
Biotalouden näkökulmasta tavoitteena tulee olla,
että kaikki tuotannon sivuvirrat joko hyödynnetään
tai ne palaavat osaksi luonnon kiertokulkua. Hajautetuilla tuotantomalleilla
on tässä suhteessa merkitystä. Ne vähentävät
luonnonvarojen kuljetustarvetta, mahdollistavat joustavasti eri
raaka-aineiden käytön, tehostavat ainekiertoa,
vahvistavat aluetaloutta ja parantavat huoltovarmuutta. Materiaalitehokkuutta
lisäisi lähienergialähteiden, kuten paikallisesti
syntyvien maatalouden biokaasujen ja jätteiden,
hyödyntäminen. Teknologian kehittyessä tulee
myös pienimuotoisen tuotannon energiatehokkuus lisääntymään.
Maa- ja metsätalousvaliokunta on lausunnossaan todennut,
että biotalouden raaka-aineensaannin turvaamiseksi tulee
käynnistää biomassatuotannon tehostamisohjelma,
joka käsittää biomassan aktiiviset tuotantomenetelmät
metsänomistajien tarpeet huomioiden. Ohjelman tulee kattaa
koko tuotantoketju biomassan tuotannosta korjuumenetelmiin ja logistiikkaan.
Sen yhteydessä tulee ottaa huomioon myös maankäyttöön,
biodiversiteettiin ja suojeluun liittyvät haasteet. Talousvaliokunta
katsoo, että ohjelma voisi toimia yhtenä pilottihankkeena,
jossa käytännössä toteutetaan
kestävän luonnonvarapolitiikan toimintamalleja.
Mineraalitalous.
Kaivosmineraalien osalta Suomella on erinomaiset mahdollisuudet
moninkertaistaa nykyiset louhintamäärät.
Työ- ja elinkeinoministeriö on arvioinut, että louhinnan
määrä kasvaa vuoden 2008 noin 4 miljoonasta
tonnista vuositasolla jopa 70 miljoonaan tonniin vuoteen 2020 mennessä.
Kallioperästämme löytyy useita metallimalmeja
(erityisesti: koboltti, kromi, kulta, kupari, litium, nikkeli, palladium,
rauta, sinkki, uraani ja vanadiini) ja teollisuusmineraaleja (erityisesti:
apatiitti, dolomiitti, ilmeniitti, kalsiitti, kaoliini, kvartsi,
maasälpä, magnesiitti, talkki ja wollastoniitti).
Kivilajeista keskeisin on vuolukivi.
Komissio julkaisi kesällä 2010 selvityksen"Critical
raw material for the EU", RMSG-työryhmän raportti
kesäkuu 2010, jossa listataan 40 kriittisen raaka-aineen
joukosta 14 EU:n teollisuuden kannalta kriittisintä teollisuusmineraalia
ja muuta raaka-ainetta. Suomesta arvioidaan löytyvän
joko kohtalaisesti tai hyvin kahdeksaa näistä raaka-aineista,
joista kolmea (koboltti, niobium ja platinametallit) jo louhitaan
tai kaivosprojekti on vireillä. Näiden lisäksi
Suomen maaperästä löytyy useita EU:n
erittäin merkittäviksi tai merkittäviksi
luokittelemia kaivosmineraaleja. EU-maiden joukosta merkittävää potentiaalia
kriittisten raaka-aineiden saantiin on nykytietämyksen
puitteissa vain Suomessa ja Ruotsissa. Mineraalivarojen niukkeneminen
ja hintojen nousu tekee taloudellisesti kannattavaksi ottaa käyttöön
luonnonvaroja yhä vähäisemmistä esiintymistä.
Nykyistä ympäristöystävällisempien
kaivosprosessien kehittäminen tarjoaa puolestaan uusia
liiketoimintamahdollisuuksia suomalaisille yrityksille. Suomessa
on jo nyt korkeatasoista osaamista niin laite- ja konevalmistuksen
kuin prosessiosaamisenkin osalta. Kuvaavaa on, että noin 70—90
prosenttia globaalisti käytetystä maanalaisten
kaivosten teknologiasta tulee suomalaisista ja ruotsalaisista yrityksistä.
Vesitalous.
Vesi on keskeisin luonnonvara niin ihmisille, luonnolle, maataloudelle
kuin teollisuudellekin. Maapinta-alastamme on yli 10 % veden
peittämää. Vedenkäytössämme
on runsaasti tehostamismahdollisuuksia, jotka kuitenkin edellyttävät
teknologiakehitystä tuekseen. Teknologian avulla veden
hyödyntämispotentiaalia voidaan lisätä kierrätyksen,
meriveden käytön ja jätevesien käytön
osalta.
Suomessa on jo tällä hetkellä merkittävää osaamista
vesiteknologian alalla. Vesialan vuotuinen maailmanmarkkina on 300—350
miljardia euroa ja se kasvaa 10 prosentin vuosivauhtia. Suomessa
vesialalla toimii noin 300 yritystä. Tärkeitä liiketoiminta-alueitamme
ovat tulevaisuudessakin vesikemikaalit ja veden käsittelyteknologiat.
Uuden liiketoiminnan mahdollisuuksia on erityisesti vesihuoltoverkostojen kunnon,
vesien laadun ja vesivarojen mittaamisessa, seurannassa sekä tiedon
jalostamisessa eri käyttäjäryhmien tarpeisiin.
Tietoa voidaan hyödyntää esimerkiksi
teollisuusprosessien optimoinnissa, tulvariskien hallinnassa tai
saneerausinvestointien kohdentamisessa.
Uudet alat.
Puusta saatavat lopputuotteet voivat tulevaisuudessa olla esimerkiksi
uusia materiaaleja, kemikaaleja, lääkeaineita
tai terveysvaikutteisia elintarvikkeiden ainesosia. Perinteisten hyödyntämistapojen
rinnalle ovat nousemassa myös luonnontuotteet ja korvaukset
hiilisidonnasta.
Nykytuotteidenkin jalostusarvoa voidaan nostaa. Tällaisia
ovat esimerkiksi kehitteillä olevat älypakkaukset.
Tutkimustyötä tehdään myös uusien
bioraaka-aineiden hyödyntämisestä. Levien
hyödyntäminen biopolttoaineiden raaka-aineena
sekä vedyn tuottaminen sinileväbakteerien ja auringonvalon
avulla saattavat olla tulevia menestystuotteita myös kansainvälisillä markkinoilla.
Kehitystyön alla on myös uudentyyppisiä prosesseja,
kuten biohiilen valmistaminen puuhakkeesta. Kysyntää uusille
ratkaisuille on, sillä uusiutuvan energian markkinoiden
kasvuvauhti on ollut keskimäärin 20 prosenttia
vuositasolla.
Ekosysteemipalvelut.
Selonteossa käsitellään luonnonvarojen
rinnalla ekosysteemipalveluja, joilla tarkoitetaan kaikkia ihmisten
luonnosta saamia aineellisia ja aineettomia hyötyjä.
Ihmiskunnan elämä ja hyvinvointi sekä ekosysteemipalveluiden
saatavuus perustuvat luonnon monimuotoisuuteen ja sen ylläpitämiin
toimintoihin.
Ajatus kaikki luonnonvarat eri muodoissaan kattavasta käsitteestä on
sinänsä tarpeellinen jo senkin vuoksi, että sama
palvelu saattaa sisältää sekä aineellista
että aineetonta tarjontaa. Tällaisia voivat olla
esimerkiksi virkistys- ja matkailupalvelut, jotka aineettoman tarjonnan
mahdollistamiseksi saattavat edellyttää mm. laajaa
rakentamistoimintaa. Selonteon tekstissä ekosysteemipalvelut
rajataan välillä kattamaan sekä aineettomat
että aineelliset palvelut ja välillä kate
kohdistuu vain aineettomiin palveluihin (esim. 4.4. luku). Termin
sisältöä tulee vielä täsmentää esimerkiksi
ympäristövaliokunnan lausunnossa todetulla tavalla.
Samoin on aiheellista painottaa, ettei palvelu-termi tarkoita vain kaupallista
toimintaa. Esimerkiksi jokamiehenoikeuksien puitteissa
kaikilla on mahdollisuus nauttia aineettomista luonnonvaroista.
Ekosysteemipalveluihin liittyy käynnissä oleva
METSO-toimintaohjelma, jonka merkitystä on painotettu sekä maa-
ja metsätalousvaliokunnan että ympäristövaliokunnan
lausunnoissa. METSO-ohjelma on vapaaehtoinen luonnonarvokauppaa
tukeva järjestely, jonka avulla metsänomistaja
voi saada tuloja metsäluonnon suojelusta ja hoidosta. Talousvaliokunta
arvioi, että myös uusia liiketoimintamalleja syntyy
aineettomien ekosysteemipalvelujen hyödyntämiseksi.
Tarve luonnonvarapolitiikalle
Eri luonnonvaroihin liittyy sektorikohtaisesti huomioon otettavia
kysymyksiä, mutta niillä on enenevässä määrin
myös yhdistäviä tekijöitä. Edellä mainittu
koveneva kansainvälinen kilpailu niukkenevista luonnonvaroista
protektionistisine piirteineen luo osaltaan tarvetta yhtenäiselle
kansalliselle luonnonvaranäkemykselle. Keskeinen yhdistävä tekijä on
myös ilmastonmuutos ja siihen liittyen ilmasto- ja energiapolitiikan
asettamat reunaehdot ja tavoitteet. Tätä yhteyttä on
käsitelty sekä selonteossa että ympäristövaliokunnan
lausunnossa.
Luonnonvarojen käyttö kytkeytyy entistä tiiviimmin
toisiinsa. Tällä hetkellä olemme jo tilanteessa,
jossa eri sektoreiden sisällä eri intressitahojen
yhteistyö on tiivistynyt. Esimerkiksi biotaloustyöryhmä on
monialaisesti yhdistänyt biomassoja tuottavat ja jalostavat
tahot yhteisen tahtotilan alle. Vastaavasti mineraalistrategiaryhmä on
yhdistänyt kaivannaisalan toimijoita keskenään.
Biotaloutta ja mineraalitaloutta on kuitenkin tarkasteltu toisistaan
melko erillisinä, ja niiden väliset synergiat
ovat pitkälti vielä löytämättä.
Raja-aidat eri luonnonvarojen ja niiden käyttömuotojen
välillä ovat kuitenkin hämärtymässä.
Myöskään innovaatiot eivät
noudata sektorikohtaisia rajoja, vaan ne pikemminkin syntyvät juuri
sektoreiden rajapinnoilla. Keinot, joilla edistetään
eri alojen yhteistyötä, voivat nopeuttaa uusien
ratkaisujen syntymistä. Myös selonteossa
esille tuotu ekosysteemiajattelu kaikkea luonnonvarojen niin aineellista
kuin aineetonta hyödyntämistä yhdistävänä tekijänä puoltaa
kokonaisvaltaista luonnonvara-ajattelua.
Talousvaliokunta katsoo, että luonnonvarapolitiikalla
on useita yhtymäkohtia paitsi ilmasto- ja energiapolitiikkaan
myös mm. kilpailukyky- ja kauppapolitiikkaan. Myös
keinot vastata luonnonvarojen niukkenemiseen ovat yhteiset. Erityisesti
on tarve lisätä luonnonvarojen käytön materiaali-
ja energiatehokkuutta.
Ilmasto- ja energiapolitiikka
Ilmastonmuutos ja toimet sen vaikutusten rajaamiseksi vaikuttavat
monella tavalla luonnonvarapolitiikkaan. Ilmastonmuutos vaikuttaa
luonnonvarojen määrään, laatuun,
alueelliseen jakautumiseen ja hyödynnettävyyteen.
Se lisää niukkuutta osasta luonnonvaroja, mikä puolestaan
kasvattaa kilpailua ja nostaa luonnonvarojen hintaa ja luo tarpeen
tehostaa luonnonvarojen kestävää käyttöä.
Niukkuus ja ilmastonmuutoksen hillintätoimet antavat toisaalta
insentiivin kehittää uusien innovaatioiden kautta
korvaavia tuotteita ja tehokkaampaa teknologiaa. Talousvaliokunta
on käsitellyt aihealueeseen liittyviä kysymyksiä laajasti
mm. ilmasto- ja energiaselonteosta antamassaan mietinnössä (TaVM
9/2009 vp).
Ilmastonmuutoksen vaikutuksia pyritään hillitsemään
päästökaupan avulla. Päästökauppa antaa
insentiivin korvata fossiilisten polttoaineiden käyttöä matalahiilisillä energialähteillä
sekä vähentää energiankulutusta
energiatehokkuutta lisäämällä.
Tämä kehitys lisää uusiutuvien
polttoaineiden käyttöä. EU on lisäksi
asettanut uusiutuvan energian lisäämiselle
kansalliset tavoitteet, jotka Suomen osalta edellyttävät,
että uusiutuvan energian osuus kokonaisenergian käytöstä tulee
nostaa 38 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Nykyteknologian
puitteissa tämä merkitsee kasvua erityisesti biomassan käyttöön
energiatarkoituksiin. Energiatehokkuuden osalta EU on asettanut
tavoitteeksi saada aikaan 20 prosentin lisäys vuoteen 2020
mennessä.
Uusiutuvan energian käytön merkittävä lisääminen
synnyttää myös ristikkäisiä paineita
harkittaessa luonnonvarojen riittävyyttä eri käyttötarkoituksiin
sekä tarvetta käyttää luonnonvaroja
mahdollisimman suurta lisäarvoa tuottavasti. Kuten edellä on
todettu, Suomen osalta lisäyspotentiaalia on vielä merkittävästi,
mutta globaalitasolla uusiutuvan energian tarvetta ei kyetä kattamaan
nykyisen teknologian avulla. Tilannetta kuvaa hyvin biopolttoaineisiin
liittyvä Pöyryn esittämä laskelma.
Mikäli kaikki maailmassa vuosittain korjattu puuraaka-aine
ja viljatuotanto (ml. riisi ja maissi) ohjattaisiin nestemäisten biopolttoaineiden
raaka-aineeksi, voitaisiin näin tuotetuilla polttoaineilla
kattaa vain hieman yli 50 prosenttia maailman liikennepolttoaineiden kokonaistarpeesta.
Laskelma kuvaa hyvin tarvetta harkita ilmastopolitiikan tavoitteiden
saavuttamiskeinoja sekä luonnonvarojen käyttötapaa
ja riittävyyttä samanaikaisessa prosessissa myös
globaalitasolla.
Kilpailukyky ja innovaatiot
Sektorilähtöinen painotus on nähtävissä edelleen
myös tutkimustoiminnassa, vaikkakin horisontaalejakin hankkeita
on vireillä. Pääsääntöisesti
bio-, mineraali- ja vesitalouteen liittyviä kysymyksiä tutkitaan
eri laitoksissa tai yksiköissä. Selkeää tarvetta
kuitenkin olisi myös monialaisille luonnonvaraosaajille.
Tähän tulee kiinnittää nykyistä enemmän
huomiota opetustoiminnan suunnittelussa.
Luonnonvarat luovat pohjaa sekä Suomen kilpailukyvylle
että uusille innovaatioille. Metsäteollisuus
ja kaivannaisteollisuus sekä osin myös teknologiateollisuus
ovat riippuvaisia kansallisten luonnonvarojemme riittävyydestä ja kestävästä käytöstä.
Selonteon vision toteutuminen edellyttää puolestaan
elinvoimaista teollisuutta, sillä innovaatioita syntyy
sinne, missä on tuotantoakin.
Energiavaltaisen teollisuutemme ansiosta meille on kehittynyt
vahvoja yrityksiä energia- ja materiaalitehokkuuden alalle,
kuten teollisuuden prosessien ohjaukseen ja säätöön.
Suomi on ollut myös edelläkävijä metsäteollisuuden
vesikiertojen sulkemisessa ja vesitehokkuuden parantamisessa. Lisäksi
olemme kehityksen kärjessä uusiutuvan energian
hyödyntämisessä, kun katsotaan uusiutuvan
energian osuutta koko energiantuotannosta tai bioenergiaa. Kaivostoiminnan
"sivutuotteena" Suomeen on syntynyt energia- ja materiaalitehokasta
metallien jatkojalostusta, laite- ja konevalmistusta sekä erilaisia
palveluyrityksiä.
Niukkuus tulee synnyttämään uusia
innovaatioita. Esimerkiksi energiatehokkuusmarkkinoiden arvioidaan
kasvavan nopeammin kuin energiantuotantomarkkinoiden. Niukkuus ohjaa
tuotantoa suljettuun kiertoon ja lisää jätteeksi
vielä luokittelemamme materiaalin arvoa. Arviona on esitetty,
että jätteellekin muodostuu tulevaisuudessa sen
hyödyntämispotentiaalia kuvastava hinta. Nykyinen
tilanne, jossa kierrätys saattaa muodostua kalliimmaksi
kuin uuden raaka-aineen käyttö, ei ole
kestävä.
Jatkotoimista
Selonteossa linjataan neljä strategista tavoitetta ja
niiden toteuttamiseksi neljä muutosaluetta. Strategiset
tavoitteet ovat: 1. luonnonvaratalous ja siihen yhdistyvä osaaminen
ja palvelut muodostavat merkittävän arvonlisän
ja hyvinvoinnin lähteen; 2. luonnonvaroja hyödynnetään
materiaali- ja energiatehokkaasti pyrkien suljettuun kiertoon, joka
vähentää kasvihuonekaasupäästöjä ja
jätettä eikä vaaranna luonnon ekosysteemipalveluja;
3. Suomen huoltovarmuus on turvattu kriittisten luonnonvarojen osalta,
ja lähituotannon ratkaisut luovat paikallista hyvinvointia;
ja 4. Suomi on arvostettu kansainvälinen osaaja ja vaikuttaja
luonnonvarakysymyksissä.
Talousvaliokunta pitää strategian tavoitteita perusteltuina.
Selonteossa tavoitteiden saavuttamiseksi hahmoteltuihin toimenpiteisiin
liittyen valiokunta painottaa seuraavia jatkotoimia.
Luonnonvarapolitiikan vastuullinen johtaminen
On selvää, ettei nykyinen tapa, jossa luonnonvarojen
hallinta jakautuu tiukasti eri ministeriöihin, tue parhaalla
tavalla kokonaisvaltaista lähestymistapaa. Päätöksenteon
eriytyminen on osaltaan johtanut siihen, että erilaisia
suunnitelmia ja strategioita on laadittu luonnonvarakohtaisesti
niin valtakunnan tasolla kuin alueellisestikin. Myös sääntely
on muotoutunut sektorikohtaisesti, ja valitut menettelytavat eroavat
osin toisistaan.
Yhtenäisen luonnonvarapolitiikan kehittäminen
edellyttää tuekseen poikkihallinnollista koordinaatiota.
Tavoitteena tulee olla hyödyntää nykyisiä rakenteita,
ei luoda uutta hierarkkista mallia. Rakenteita harkittaessa tulee
yhtenä vaihtoehtona selvittää mahdollisuus
käyttää Sitran hahmottelemaa valtion
konsernijohtamismalliaKaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta
(Sitran selvityksiä 21/2010) ja Muutos on mahdollisuus — viisi ehdotusta
seuraavalle hallitukselle 2011—2015 (ISBN: 978-951-563-757-4) ,
joka mahdollistaa luonnonvarapolitiikan kytkemisen eri politiikkalohkoihin,
kuten talous-, ympäristö-, elinkeino- ja innovaatiopolitiikkaan.
Horisontaalin johtamismallin avulla voidaan asettaa yhtenäiset
tavoitteet ja toimintatavat luomatta uusia hallintorakenteita, lisäämättä resursseja
ja muuttamatta vastuusektoreita. Jatkotyön onnistuminen
edellyttää eri toimijoilta sitoutumista ja kykyä muutosjohtajuuteen. Tavoitteena
tulee olla horisontaalin sisältöjohtamisen mahdollistava,
joustava malli, joka kykenee yhdistämään
viimeisen tutkimustiedon konkreettisiksi toimiksi sidosryhmien kanssa yhteistyötä
tehden.
Selonteossa ehdotettu luonnonvarapaneeli auttaa hahmottamaan kokonaisuuksia
päätöksenteon taustaksi.
Luonnonvaroihin liittyy erilaisia politiikkapainotuksia ja osin
myös ristiriitaisia tarpeita. Tämä edellyttää varautumista
näihin tilanteisiin ja selkeän päätöksentekomenettelyn
luomista mahdollisten intressiristiriitojen ratkaisemiseksi.
Tulevaisuuden ymmärrys ja innovatiiviset ratkaisut
Vastuullisen luonnonvarapolitiikan kehittäminen tulee
edellyttämään sekä lisää tietoa
että panostusta osaamiseen ja teknologiseen kehitykseen.
Nykytilanteessa tutkimustietoa on liian vähän
saatavilla ja se on osin ristiriitaista. Tilastotietoa puolestaan
on runsaasti, mutta se on hajanaista. Luonnonvaroihin liittyen Suomessa
tuotetaan vuosittain 58 tilastoa, ja näiden lisäksi laaditaan
erilaisia raportteja kansainvälistä tilastointia
varten. Esimerkiksi ympäristösektorilta näitä raportteja
tehdään vuosittain yli 350. Uusien raportointivelvoitteiden
sijasta on tehostettava nykyisten hyödyntämistä ja
harkittava, onko ne suunnattu oikein. Luonnonvara-alojen sektorikohtainen
tilastointi vaikeuttaa kokonaiskuvan saamista luonnonvaroista sekä niihin
liittyvistä aineellisista ja taloudellisista virroista. Esimerkiksi
biotaloustyöryhmän työn yhteydessä kävi
ilmi, että biotalouden arvonlisää, työllisyyttä jne.
on erittäin vaikea erottaa nykyisistä tilastoista.
Lisäksi tarvitaan kokonaisvaltaisempaa ennakointityötä ja
kansantaloudellisten vaikutusten arviointia, jossa otetaan huomioon luonnonvarojen
väliset kytkökset.
Talousvaliokunta yhtyy selonteon esitykseen, jonka mukaisesti
on tarve kehittää kansantalouden materiaalivirtojen
tilastointia ja ympäristövaikutusten arviointimalleja
sekä ympäristö- ja luonnonvaratilinpidon
menetelmiä kansantalouden tilinpidon yhteyteen.
Tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnalta edellytetään
nykyistä kokonaisvaltaisempaa näkökulmaa.
Tulee harkita, miten rahoitus suunnataan, jotta se parhaiten tukisi
sektoreiden välistä yhteistyötä.
Tiedossa on, että otollisinta kenttää uusille
innovaatioille ovat juuri eri sektoreiden rajapinnat. Yksi keskeisistä selvityskohteista
on edellä todettu materiaalitehokkuuden tehostamispotentiaaliin
liittyvä selvitystyö.
Tiivis yhteistyö hallinnon, tutkimuksen ja yritysten
välillä on elinehto. Esimerkiksi selonteossa ehdotettua,
ja sinänsä kannatettavaa, uutta bioalan SHOKia
ei saada aikaan pelkällä viranomaispäätöksellä,
vaan se edellyttää kaikkien kolmen tahon yhteistä tahtotilaa.
Mahdollistavat rakenteet
Yhteiskunnalta tarvitaan kykyä mukautua uusiin toimintamalleihin
ja uudistaa rakenteitaan. Monet suunnittelukäytännöt,
hallintomenettelyt ja sääntely kaipaavat päivittämistä kyetäkseen
tukemaan kokonaisvaltaisempaa lähestymistapaa luonnonvaroihin.
Rakenteiden tulee mahdollistaa uudenlaiset liiketoimintamallit,
kuten verkottunut talous, kierrätyksen ja uudelleenkäytön lisääntyminen
ja paikallisen tuotannon lisääntyminen. Luonnonvarat
tulee ottaa huomioon myös alueiden käytön
suunnittelussa. Samoin on huomioitava, että luonnonvarojen
hyödyntäminen vaatii toimivia infraratkaisuja
ja osaavaa työvoimaa.
Lupamenettelyt.
Luonnonvarojen käyttöä säännellään
useissa eri laeissa, joille on tyypillistä erittäin
kankea ja monitasoinen lupajärjestelmä eri lupahakemuksineen,
viranomaistahoineen sekä kuulemis- ja valitusprosesseineen.
Samaan hankkeeseen liittyvien eriaikaisten kuulemis- ja lupaprosessien
etenemistä on erittäin vaikea seurata ja asianosaisten
on hankala hahmottaa eri prosesseihin liittyviä oikeuksiaan
ja velvollisuuksiaan. Lupaprosesseihin sisältyy myös
päällekkäistä työtä,
joka voitaisiin välttää yhtenäistämällä lupavaatimuksia
ja hyödyntämällä toisessa lupaprosessissa
jo annettuja selvityksiä. Edellä olevaan viitaten
valiokunta katsoo, että lupahallinto kaipaa kiireellisesti
kokonaisuudistusta turhan lupabyrokratian karsimiseksi. Tavoitteena
tulee olla samaan hankkeeseen vaadittavien hakemusten määrän
vähentäminen ja prosessin tehostaminen. Viranomaisten
tehtävänä on hoitaa keskinäinen
koordinaatio siten, että eri viranomaistahojen näkemykset
tulevat otetuiksi lupaharkinnassa nykyiseen tapaan huomioon. Hanke
selkeyttää hakemusprosessia vaarantamatta kattavaa
lupaharkintaa.
Innovaatioiden hyödyntäminen.
Riskirahoitus on uusissa innovatiivisissa hankkeissa keskeisessä asemassa
sekä teknologian kehittämisvaiheessa että tuotteistettaessa
innovaatioita. Valtio tukee innovaatiovaihetta jo hyvin kattavasti. Ongelmaksi
on sen sijaan muodostunut, että valtion rahoituksella aikaansaadut
innovaatiot myydään ulkomaille siinä vaiheessa,
kun ne alkaisivat tuottaa lisäarvoa ja luoda työpaikkoja. Luonnonvaroihin
liittyvän teknologian kansainvälisen kiinnostavuuden
vuoksi on oletettavaa, että "innovaatiovientiä"
tulee esiintymään runsaasti tällä sektorilla.
Talousvaliokunta pitää tärkeänä,
että ongelmaan kiinnitetään vakavaa huomiota
ja kehitetään innovaatioiden tuotteistamista ja
liiketoiminnan aloittamisvaihetta tukevia rakenteita, jotta suomalaisista
keksinnöistä saatava hyöty jäisi
kotimaahan.
Omistaminen.
Suomessa sovellettavassa luonnonvarojen omistusoikeutta koskevassa
sääntelyssä on päädytty
eri luonnonvarojen osalta toisistaan poikkeaviin ratkaisuihin. Esimerkiksi vesilain
nojalla säänneltyihin pohjavesiin maanomistajalla
on ainoastaan vallintaoikeus. Omistajalla on ensisijainen oikeus
käyttää alueellaan sijaitsevaa pohjavettä,
mutta hänellä ei ole oikeutta saada
korvausta alueeltaan otettavasta pohjavedestä. Eduskunnassa
parhaillaan käsiteltävänä olevassa
vesilaissa (HE 277/2009 vp) pyritään
etusijajärjestyksen avulla turvaamaan alueellinen
vedensaanti kaikissa tilanteissa. Korvauksiin uusi vesilaki ei toisi
muutosta. Vastaavasti maa-aineslain piiriin kuuluvien luonnonvarojen
osalta maanomistajan oikeudet ovat kattavat. Maa-ainekset ovat maanomistajan
yksinomaisessa omistuksessa, eikä laki velvoita omistajaa
sallimaan muiden hyödyntävän maa-aineksia.
Kaivosmineraalien osalta maanomistajalle ei ole annettu yksinomaista,
toiset poissulkevaa oikeutta määrätä alueellaan
olevista kaivosmineraaleista, mutta omistajalle on taattu oikeus
tulla kuulluksi ja saada korvaus alueensa ja alueellaan olevien
mineraalien hyödyntämisestä.
Valiokunta katsoo, että esimerkiksi pohjavesien osalta
saatetaan nykysääntelyn puitteissa joutua vaikeisiin
tulkintatilanteisiin lämpöpumppujen määrän
kasvaessa. Porausreiät eivät aina välttämättä noudata
hyödyntävän kiinteistön rajoja.
Samoin mahdollisesti lisääntyvä taloudellinen
toiminta pohjaveden kaupallisen käytön osalta,
kuten juomaveden myynti, voi johtaa tilanteisiin, joissa joudutaan
harkitsemaan, kenen kuuluisi saada korvausta luonnonvaran hyödyntämisestä.
Luonnonvarojen yhteiskunnallisen merkityksen ja taloudellisen arvon kasvun
vuoksi valiokunta pitää tärkeänä,
että luonnonvaroihin liittyvän omistusoikeussääntelyn
selkeyttämistarvetta tarkastellaan kokonaisuutena ja ryhdytään
toimiin sääntelyn täsmentämiseksi.
Erityisesti uusiutumattomien kaivosmineraalien osalta valiokunta
pitää myös tärkeänä harkita
keinoja, joilla kotimaista omistusta alalla voitaisiin lisätä ja
luoda puitteet sille, että raaka-aineet mahdollisimman
pitkälle jatkojalostetaan Suomessa.
Maankäytön suunnitteleminen.
Maankäytön suunnittelujärjestelmä on
keskeisessä roolissa luonnonvaroja hyödynnettäessä.
Erilaiset infra- ja logistiikkaratkaisut edellyttävät,
että kaavoituksessa otetaan kestävällä tavalla
huomioon luonnonvarojen aineellisen ja aineettoman hyödyntämisen
tarpeet sekä luodaan mahdollisuudet luonnonvarojen hyödyntämiseen.
Tältäkin osin tarvitaan eri näkemysten
yhteensovittamista, jotta mm. ilmastopoliittiset ja elinkeinopoliittiset
näkökannat voidaan ottaa tasapainoisesti huomioon.
Ympäristövaliokunta on lausunnossaan todennut,
että ilmastonmuutoksesta aiheutuva muutospaine yhdistettynä kestävän
luonnonvaratalouden kehittämiseen lisää maankäytön
suunnittelun ja yhteiskuntarakenteen ohjauksen merkitystä.
Tämä korostaa ympäristövaliokunnan
näkemyksen mukaan myös tarvetta kestävään
tasapainoon valtakunnallisen ohjauksen ja kunnallisen ohjauksen
välillä. Ympäristövaliokunta
on esittänyt, että maankäytön
suunnittelujärjestelmän kehittäminen
ilmasto-, energia- ja luonnonvarapolitiikan kokonaisuutta tukevaksi
tulee käynnistää mahdollisimman pian. Talousvaliokunta
toteaa, että maankäytön suunnittelu muodostaa
tärkeän osan kestävää luonnonvarapolitiikkaa.
Tämän osa-alueen jatkokehittämisessä on
aiheellista edetä tulevassa luonnonvarapolitiikan koordinaatiomenettelyssä harkittujen
yksityiskohtaisempien prioriteettien mukaisesti.
Valtavirtaistaminen ja arjen ratkaisut
Valiokunta toteaa, ettei valtavirtaistaminen tarkoita vain tiedottamista
ja opastamista jo tehdyistä ratkaisuista, vaan kansalaisyhteiskunnan tulee
kyetä vaikuttamaan tehtäviin linjauksiin. Valiokunta
painottaa erityisesti alueellisen vaikuttamisen merkitystä.
Tämä tulee ottaa huomioon kehitettäessä luonnonvarapolitiikan
koordinaatiomallia.
Kansalaisyhteiskunta on keskeinen toimija sovellettaessa kestävän
luonnonvarapolitiikan edellyttämiä toimia arjen
ratkaisuissa. Tähän liittyen on tärkeää antaa
kansalaisille konkreettisia välineitä luonnonvarojen
kestävän kulutuksen helpottamiseksi. Tällaisia
keinoja ovat mm. tehokkaan kierrätyksen mahdollistaminen,
reaaliaikaiset sähkön kulutusmittarit ja niihin
liittyvä sähkön hintaseuranta sekä selkeä ympäristömerkintäjärjestelmä.
Lopuksi
Luonnonvarojen kasvava kysyntä niin kansallisesti kuin
globaalistikin edellyttää, että luomme kestävän
tavan turvata pitkällä aikavälillä luonnonvarojemme
riittävyys suhteessa markkinakysyntään,
käytämme luonnonvaroja lisäarvoa tuottavasti
ja varmistamme, että kansallisista luonnonvaroistamme saatava
hyöty koituu maamme parhaaksi.
Jatkuva panostus kestävään toimintatapaan
ja teknologiaan on välttämättömyys
myös kansainvälisen kilpailukyvyn säilyttämiseksi.
Rajallisten luonnonvarojen älykäs ja kokonaisvaltaisesti
tehokas käyttö on taloudellisesti kannattavaa, sillä se
alentaa tuotantokustannuksia.
Keskeisenä tavoitteena tulee olla materiaali- ja energiatehokkuuden
lisääminen siten, että saamme vähemmästä aikaan
enemmän ja mahdollisimman vähäisillä haittavaikutuksilla. Luonnonvarojen
kestävän käytön rinnalla kasvaa
myös siihen liittyvä tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta.
Suomella on vankkaa osaamista mm. bioenergian tuotantoteknologiassa, vesiteknologiassa
ja mineraalituotantoa tukevassa teknologiassa, joiden vientipotentiaalin
voi arvioida merkittävästi lisääntyvän.
Jatkotyössä on olennaista monialainen yhteistyö,
vahva poliittinen tuki, edelläkävijämarkkinoita
luovat ohjaustoimet sekä innovaatiotoimintaan panostaminen.