TOIMENPIDEALOITE 68/2006 vp

TPA 68/2006 vp - Pertti Hemmilä /kok 

Tarkistettu versio 2.0

Työmatkakulujen vähentäminen verotuksessa

Eduskunnalle

Työssäkäyntialueet ovat yhä laajempia, ja useat ammatit asettavat isoja haasteita ajankäytölle. Jo lähitulevaisuudessa suurten ikäluokkien ikääntyessä ja työvoimapulan kasvaessa työssäkäyntialueet laajenevat entisestään. Matkakuluvähennysten tulee vastata todellisia välttämättömiä matkakuluja, ja niiden tulee taata kansalaisten tasapuolinen sekä oikeudenmukainen verotuskohtelu. Lain tulisi mahdollistaa oman auton käyttö kodin ja työpaikan välisessä työmatkaliikenteessä silloin, kun omaa autoa tarvitaan myös työpisteestä toiseen siirryttäessä ja kun oman auton käyttö selkeästi kohtuullistaa työmatkaan käytettyä aikaa. Nykyinen työmatkakulujen vähennysjärjestelmä on epätäsmällinen, aiheuttaa tarpeetonta byrokratiaa eikä kohtele kansalaisia tasapuolisesti. Työmatkalaiset joutuvat käyttämään paljonkin aikaa työmatkakulujen vähennysasioiden selvittämiseen veroilmoituksessaan. Kansalaisten tasavertainen kohtelu ei ole edes mahdollista, mikä johtuu verovirastojen paljonkin toisistaan poikkeavista työmatkavähennyksiin liittyvistä laintulkinnoista.

Joissain kunnissa halutaan muun muassa pitää huolta hyvin koulutettujen, hyvin palkattujen ihmisten säilymisestä kunnan asukkaina, ja heillä saatetaan hyväksyä oman auton käyttö löyhemmin perustein kuin joillekin toisille jollakin toisella paikkakunnalla. Lisäksi eräät työnantajat suovat työntekijöilleen mahdollisuuden pitää näennäistä työpaikkaa kotikunnassaan tai lähellä sitä todellisen työpisteen ollessa kuitenkin etäämpänä toisella paikkakunnalla. Näiden usein toistuvien matkojen kulut voidaan sitten veloittaa työnantajalta kilometrikorvauksina. Monet verovelvolliset kuitenkin saavat vähentää työmatkansa vain seutulipun tai muun vastaavan kuukausilipun hinnan mukaan, vaikka oma auto on eräs tärkeimpiä työvälineitä tai oman auton käyttö työpaikalle kuljettaessa on ainoa kohtuullinen vaihtoehto nykyisten työajan vaihteluiden ja vaadittujen joustojen takia. Jotta työmatkakulujen vähentämisoikeus kohtelisi kansalaisia tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti kaikkialla Suomessa, matkakuluvähennysten tulisi vastata todellisia matkakuluja tarkoituksenmukaisimman ja joustavimman kulkutavan mukaisesti.

Monet ovat jopa joutuneet luopumaan työpaikastaan, koska työssäkäynnin kustannukset ovat nousseet liian korkeiksi suhteessa saatuun palkkaan: he ovat asuneet huonojen liikenneyhteyksien takana, mutta eivät kuitenkaan ole saaneet vähentää oman auton käyttöä verotuksessa. Monen kohdalla tilanne on ollut sellainen, että työmatka on pakosta pitkä, kun asuinpaikan läheltä ei löydy koulutusta vastaavaa työtä. Moni heistä on valittanut eri oikeusasteisiin saadakseen korjausta tilanteeseen. Useissa tapauksissa päätös on ollut kielteinen. Päätöksissä on hyvistä selvityksistä huolimatta kyseenalaistettu työn luonne ja joustavuuden tarve työtehtävien hoitamisessa. Jossain päätöksessä on evätty oman auton käyttö vedoten siihen, ettei avioparilla ole yhteisiä lapsia ja näin ollen heillä ei olisi perusteluja oman auton käytölle. Kaikki nämä tapaukset, jotka ovat tietooni tulleet, kertovat kansalaisten sangen epäoikeudenmukaisesta ja epäjohdonmukaisesta kohtelusta.

Tuloverolain 93 § määrittelee vähennyskelpoisiksi ansiotulon hankkimisesta johtuneiksi menoiksi matkakustannukset asunnon ja työpaikan välillä. Kyseisellä lainkohdalla on ainoastaan yksi vakiintunut tulkintatapa, jota tukee muun muassa korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu vuodelta 1979. Lainkohdan tulkinnan mukaan matkakustannukset voidaan vähentää ainoastaan julkisten kulkuneuvojen maksujen suuruisina. Ainoastaan siinä tapauksessa, että Verohallituksen erikseen antamissa ohjeissa mainitut julkisten kulkuneuvojen odotusajat ylittyvät, oman auton käytön voi verotuksessa vähentää. Korkeimman hallinto-oikeuden vuonna 1979 antama ratkaisu (KHO:1979-B-II-561) on ennakkotapaus, jota on käytetty tulkintamallina. Sen mukaan oman auton tarvitseminen työpisteestä toiseen liikuttaessa ei ole peruste vähentää oman auton käyttöä asunnon ja työpaikan välillä. Kyseinen ratkaisu ei ollut edes yksimielinen, vaan syntyi tiukan äänestyksen (3—2) jälkeen kahden tuomarin vastustaessa tulkintaa. Yli kaksikymmentä vuotta vanhan, äänestyksen jälkeen syntyneen ratkaisun käyttäminen ennakkotapauksena vaatii muutosta tuloverolain 93 §:ään, jotta se vastaisi todellista tilannetta nyky-yhteiskunnassa.

Tuloverolain 93 §:ää tulisi muuttaa siten, että se mahdollistaisi laajemmalti matkakuluvähennyksen oman auton käytöstä: eli matkakuluvähennys myönnettäisiin henkilöille, jotka voivat osoittaa tarvitsevansa omaa autoa työtehtäviensä asianmukaiseen suorittamiseen, sekä niille verovelvollisille, joille oman auton käyttö selvästi kohtuullistaa työmatkoihin käytettävää aikaa. Tuloverolain tulisi myös ehdottomasti varmistaa kansalaisten oikeudenmukainen ja tasapuolinen kohtelu riippumatta siitä, minkä veropiirin alueella kukin asuu.

Edellä olevan perusteella ehdotan,

että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin työmatkakulujen verovähennysjärjestelmän selkeyttämiseksi sekä oman auton nykyistä laajemman käytön sallimiseksi ja että hallituksen tulee toimenpiteillään varmistaa kansalaisten oikeudenmukainen ja tasapuolinen kohtelu vähentämällä kohtuutonta byrokratiaa sekä suurta tulkinnanvaraisuutta työmatkakulujen vähentämisoikeudessa.