TOIMENPIDEALOITE 68/2006
vp
TPA 68/2006
vp - Pertti Hemmilä /kok
Tarkistettu versio 2.0
Työmatkakulujen vähentäminen
verotuksessa
Eduskunnalle
Työssäkäyntialueet ovat
yhä laajempia, ja useat ammatit asettavat isoja haasteita
ajankäytölle. Jo lähitulevaisuudessa
suurten ikäluokkien ikääntyessä ja
työvoimapulan kasvaessa työssäkäyntialueet
laajenevat entisestään. Matkakuluvähennysten
tulee vastata todellisia välttämättömiä matkakuluja,
ja niiden tulee taata kansalaisten tasapuolinen sekä oikeudenmukainen
verotuskohtelu. Lain tulisi mahdollistaa oman auton käyttö kodin
ja työpaikan välisessä työmatkaliikenteessä silloin,
kun omaa autoa tarvitaan myös työpisteestä toiseen
siirryttäessä ja kun oman auton käyttö selkeästi
kohtuullistaa työmatkaan käytettyä aikaa.
Nykyinen työmatkakulujen vähennysjärjestelmä on
epätäsmällinen, aiheuttaa tarpeetonta
byrokratiaa eikä kohtele kansalaisia tasapuolisesti. Työmatkalaiset
joutuvat käyttämään paljonkin
aikaa työmatkakulujen vähennysasioiden selvittämiseen
veroilmoituksessaan. Kansalaisten tasavertainen kohtelu ei ole edes
mahdollista, mikä johtuu verovirastojen paljonkin toisistaan
poikkeavista työmatkavähennyksiin liittyvistä laintulkinnoista.
Joissain kunnissa halutaan muun muassa pitää huolta
hyvin koulutettujen, hyvin palkattujen ihmisten säilymisestä kunnan
asukkaina, ja heillä saatetaan hyväksyä oman
auton käyttö löyhemmin perustein kuin
joillekin toisille jollakin toisella paikkakunnalla. Lisäksi
eräät työnantajat suovat työntekijöilleen
mahdollisuuden pitää näennäistä työpaikkaa
kotikunnassaan tai lähellä sitä todellisen
työpisteen ollessa kuitenkin etäämpänä toisella
paikkakunnalla. Näiden usein toistuvien matkojen kulut
voidaan sitten veloittaa työnantajalta kilometrikorvauksina.
Monet verovelvolliset kuitenkin saavat vähentää työmatkansa
vain seutulipun tai muun vastaavan kuukausilipun hinnan mukaan,
vaikka oma auto on eräs tärkeimpiä työvälineitä tai
oman auton käyttö työpaikalle kuljettaessa
on ainoa kohtuullinen vaihtoehto nykyisten työajan vaihteluiden ja
vaadittujen joustojen takia. Jotta työmatkakulujen vähentämisoikeus
kohtelisi kansalaisia tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti kaikkialla Suomessa,
matkakuluvähennysten tulisi vastata todellisia matkakuluja
tarkoituksenmukaisimman ja joustavimman kulkutavan mukaisesti.
Monet ovat jopa joutuneet luopumaan työpaikastaan,
koska työssäkäynnin kustannukset ovat nousseet
liian korkeiksi suhteessa saatuun palkkaan: he ovat asuneet huonojen
liikenneyhteyksien takana, mutta eivät kuitenkaan
ole saaneet vähentää oman auton käyttöä verotuksessa.
Monen kohdalla tilanne on ollut sellainen, että työmatka
on pakosta pitkä, kun asuinpaikan läheltä ei
löydy koulutusta vastaavaa työtä. Moni
heistä on valittanut eri oikeusasteisiin saadakseen korjausta
tilanteeseen. Useissa tapauksissa päätös
on ollut kielteinen. Päätöksissä on
hyvistä selvityksistä huolimatta kyseenalaistettu
työn luonne ja joustavuuden tarve työtehtävien
hoitamisessa. Jossain päätöksessä on
evätty oman auton käyttö vedoten siihen,
ettei avioparilla ole yhteisiä lapsia ja näin
ollen heillä ei olisi perusteluja oman auton käytölle.
Kaikki nämä tapaukset, jotka ovat tietooni tulleet,
kertovat kansalaisten sangen epäoikeudenmukaisesta ja epäjohdonmukaisesta kohtelusta.
Tuloverolain 93 § määrittelee
vähennyskelpoisiksi ansiotulon hankkimisesta johtuneiksi menoiksi
matkakustannukset asunnon ja työpaikan välillä.
Kyseisellä lainkohdalla on ainoastaan yksi vakiintunut
tulkintatapa, jota tukee muun muassa korkeimman hallinto-oikeuden
ratkaisu vuodelta 1979. Lainkohdan tulkinnan mukaan matkakustannukset
voidaan vähentää ainoastaan
julkisten kulkuneuvojen maksujen suuruisina. Ainoastaan siinä tapauksessa,
että Verohallituksen erikseen antamissa ohjeissa mainitut julkisten
kulkuneuvojen odotusajat ylittyvät, oman auton käytön
voi verotuksessa vähentää. Korkeimman
hallinto-oikeuden vuonna 1979 antama ratkaisu (KHO:1979-B-II-561)
on ennakkotapaus, jota on käytetty tulkintamallina. Sen
mukaan oman auton tarvitseminen työpisteestä toiseen
liikuttaessa ei ole peruste vähentää oman auton
käyttöä asunnon ja työpaikan
välillä. Kyseinen ratkaisu ei ollut edes yksimielinen,
vaan syntyi tiukan äänestyksen (3—2)
jälkeen kahden tuomarin vastustaessa tulkintaa. Yli kaksikymmentä vuotta
vanhan, äänestyksen jälkeen syntyneen
ratkaisun käyttäminen ennakkotapauksena vaatii
muutosta tuloverolain 93 §:ään,
jotta se vastaisi todellista tilannetta nyky-yhteiskunnassa.
Tuloverolain 93 §:ää tulisi
muuttaa siten, että se mahdollistaisi laajemmalti matkakuluvähennyksen
oman auton käytöstä: eli matkakuluvähennys
myönnettäisiin henkilöille, jotka voivat osoittaa
tarvitsevansa omaa autoa työtehtäviensä asianmukaiseen
suorittamiseen, sekä niille verovelvollisille, joille oman
auton käyttö selvästi kohtuullistaa työmatkoihin
käytettävää aikaa. Tuloverolain
tulisi myös ehdottomasti varmistaa kansalaisten oikeudenmukainen
ja tasapuolinen kohtelu riippumatta siitä, minkä veropiirin
alueella kukin asuu.
Edellä olevan perusteella ehdotan,
että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin työmatkakulujen
verovähennysjärjestelmän selkeyttämiseksi
sekä oman auton nykyistä laajemman käytön
sallimiseksi ja että hallituksen tulee toimenpiteillään
varmistaa kansalaisten oikeudenmukainen ja tasapuolinen kohtelu
vähentämällä kohtuutonta byrokratiaa sekä suurta
tulkinnanvaraisuutta työmatkakulujen vähentämisoikeudessa.
Helsingissä 15 päivänä toukokuuta
2006