Yleisperustelut
Yleissopimuksen merkityksestä
Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan
ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja
torjumisesta, jäljempänä yleissopimus
tai sopimus, on ensimmäinen oikeudellisesti sitova eurooppalainen
sopimus naisten suojelemiseksi väkivallalta ja se yhdistää oikeudellisesti
innovatiivisella tavalla perus- ja ihmisoikeusnäkökulman
rikosoikeudelliseen näkökulmaan. Sopimus laajentaa
valtioiden oikeudellisesti sitovia velvoitteita ja pyrkii luomaan
laaja-alaiset puitteet väkivallan ehkäisemiseksi
ja poistamiseksi, uhrien suojelemiseksi ja auttamiseksi sekä väkivallan
tekijöiden saattamiseksi edesvastuuseen. Sopimus rakentuu
ajatukselle, että naisiin kohdistuva väkivalta
on yksi vakavimmista sukupuoleen perustuvista ihmisoikeusloukkauksista.
Valiokunta pitää Suomen sitoutumista yleissopimukseen
tärkeänä ja ajankohtaisena. Kansainväliset
valvontaelimet, kuten naisten syrjinnän poistamista käsittelevä YK:n
CEDAW-komitea, ovat toistuvasti koko 2000-luvun kiinnittäneet
huomiota naisiin kohdistuvan väkivallan korkeaan määrään
Suomessa eurooppalaisessa vertailussa ja Suomen toimintapolitiikan
puutteisiin. Valiokunta katsoo, että sopimuksen hyväksyminen
ja voimaansaattaminen osoittaa omalta osaltaan Suomen sitoutumista
tehostamaan naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaa. Samalla
sopimus vahvistaa kansallisen lainsäädännön
toimeenpanoa ja viranomaistoiminnan velvoitteita. Sopimuksen tultua
Suomen osalta voimaan Suomi voi myös esittää omaa
ehdokastaan sopimuksen täytäntöönpanoa
jäsenmaissa seuraavaan naisiin kohdistuvan väkivallan
ja perheväkivallan torjunnan asiantuntijaryhmään (GREVIO),
mitä valiokunta pitää tärkeänä.
Hallituksen esityksen perusteluista ilmenevistä syistä ja
saamansa selvityksen perusteella valiokunta pitää esitystä tarpeellisena
ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa yleissopimuksen, siihen
liittyvän varauman ja lakiehdotusten hyväksymistä seuraavin
huomautuksin ja muutosehdotuksin.
Yleissopimuksen soveltamisala
Nimensä mukaisesti yleissopimuksen keskeisenä tavoitteena
on ehkäistä ja vähentää naisiin
ja tyttöihin kohdistuvaa väkivaltaa ja edistää kaikkien
naisiin kohdistuvien syrjinnän muotojen poistamista sekä naisten
ja miesten välistä tosiasiallista tasa-arvoa.
Vaikka sopimus edellyttää, että sopimusosapuolet
kiinnittävät erityistä huomiota naisiin
sukupuolen perustuvan väkivallan uhreina, se ei rajoitu
vain naisten suojelemiseen väkivallalta, vaan sitä sovelletaan
kaikkiin väkivallan ja lähisuhde- ja perheväkivallan
uhreihin, myös miehiin ja lapsiin. Valiokunta pitää tätä lähtökohtaa
perusteltuna. Sopimuksessa huomioidaan ensimmäistä kertaa
nimenomaisesti myös seksuaalivähemmistöt.
Sopimuksen määräykset on pantava täytäntöön
ilman minkäänlaista syrjintää esimerkiksi
biologisen tai sosiaalisen sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen tai
sukupuoli-identiteetin, vamman, maahanmuuttajataustan tai muun aseman
perusteella. Ottaen huomioon YK:n lasten oikeuksien yleissopimukseen
(SopS 59—60/1991) määräykset, valiokunta
katsoo, että yleissopimuksen edellyttämiä toimia
toteuttaessa on erityisen tärkeätä huomioida
lasten asema erityisen haavoittuvana ryhmänä.
Yleissopimuksen laaja-alaisuus
Yleissopimus on soveltamisalaltaan laaja ja se kattaa usean
eri ministeriön hallinnonalan ja viranomaisten toimialojen
kysymyksiä. Lisäksi monet sopimuksen täytäntöönpanoon
liittyvät toimenpiteet kuuluvat kuntien toimivaltaan ja tulevaisuudessa
mukana ovat myös sote-alueet. Sopimus asettaa myös
varsin kattavia tutkimus- ja tiedonkeruuvelvoitteita.
Valiokunta yhtyy asiantuntijakuulemisissa esitettyihin arvioihin
siitä, että sopimuksen velvoitteiden täysimääräinen
toteutuminen edellyttää kattavaa ja koordinoitua
poikkihallinnollista panostusta, toimintojen yhteensovittamista
ja vastuiden selkeää määrittelyä.
Tämä edellyttää uusien toimintakäytänteiden
ja osaamisen vahvistamista kaikilla osa-alueilla ja myös
riittävien henkilö- ja toimintaresurssien ja pitkäjänteisen
työn mahdollistavan rahoituksen varmistamista. Asiantuntijakuulemisissa
on kiinnitetty huomiota tältä osin erityisesti
sosiaali- ja terveysministeriön yhteyteen perustettavan
koordinaatioelimen (10 artiklan mukainen yhteensovittamiselin) aliresursointiin
rahoituksen ja henkilöstöresurssien osalta, turvakotien
rahoitukseen, jota käsitellään jäljempänä,
ja kuntien voimavarojen riittävyyteen sopimusvelvoitteiden
käytännön toteutuksessa.
Turvakodit
Yleissopimuksen 23 artikla velvoittaa osapuolia ryhtymään
tarvittaviin lainsäädäntö- ja
muihin toimiin asianmukaisten, helposti saavutettavien turvakotien
perustamiseksi riittävässä määrin. Sopimuksen
selitysmuistiossa viitataan Euroopan neuvoston perheväkivaltaa
vastustavan erikoisyksikön suositukseen (EG-TFV (2008)6), jonka
mukaan 10 000 asukasta kohden tulisi olla yksi turvakodin
perhepaikka maan eri osiin jakautuneena.
Valiokunta toteaa, että eduskunta on 10.12.2014 hyväksynyt
lain valtion varoista maksettavasta korvauksesta turvakotipalvelujen tuottajalle
(1354/2014). Laki tuli voimaan 1.1.2015.
Laki siirtää turvakotitoiminnan rahoitusvastuun
kunnilta valtiolle ja siinä säädetään palvelusisältöjen
yhdenmukaistamisesta ja asiakassuhteen maksuttomuudesta. Laki hyväksyttiin
budjettilakina (StVL 29/2014 vp — HE 186/2014 vp)
ja valtion kehyspäätöksessä 2015—2018
tähän toimintaan osoitettiin 8 milj. euroa. Hallituksen
esityksessä (HE 362/2014 vp) vuoden
2015 lisätalousarvioksi määrärahaa
on lisätty 3,55 milj. eurolla. Valiokunnan arvion mukaan
tämä yhteensä 11,55 milj. euron suuruinen
määräraha turvaa nykyisen turvakotipaikkamäärän
(121 perhepaikkaa 20 turvakodissa) akuutin kriisinhoidon antajana,
mutta se ei tue uusien turvakotien perustamista ja alueellisen kattavuuden
parantamista nykyisestä.
Valiokunta edellyttää, että turvakotiverkosto rakennetaan
asteittain suosituksessa (EG-TFV (2008)6) tarkoitetulle tasolle
(Suomen osalta noin 500—530 perhepaikkaa), ja tähän
varataan myös riittävät, vuosittain nousevat
määrärahat (TyVL 16/2012
vp; 11/2013 vp; 3/2014 vp ja TyVL 9/2014
vp). Yleissopimuksen velvoitteet huomioiden tavoitteeksi on asetettava,
että Suomessa on vuosikymmenen loppuun mennessä laadukas
ja kattava turvakotiverkosto, jossa huomioidaan perheellisten ja
perheettömien naisten lisäksi myös lapsien
kanssa tai yksin turvakotiin tulevat miehet, ja josta löytyy
erityisryhmien, kuten ikääntyvien, vammaisten,
romanien, maahanmuuttajanaisten, ihmiskaupan uhrien ja seksuaalivähemmistöihin
kuuluvien tarpeita huomioivia ratkaisuja. (Valiokunnan
lausumaesitys)
Valiokunta pitää lisäksi tärkeänä,
että turvakotipalvelujen maksuttomuudesta tiedotetaan laajasti.
Valiokunta kiinnittää huomiota myös siihen,
että tällä hetkellä ei ole luotu
yhtenäisiä käytäntöjä siitä,
milloin matkakustannukset turvakotiin voidaan kokonaan tai osittain
korvata sinne hakeutuvalle henkilölle tai ne muutoin eivät
jää henkilökohtaisin varoin kustannettaviksi.
Valiokunta pitää välttämättömänä käytäntöjen
selkiyttämistä ja sen varmistamista, että uhrin
niukat taloudelliset edellytykset eivät missään
olosuhteissa estä turvakotipalvelujen piiriin hakeutumista.
Auttava puhelin ja muut tukipalvelut
Yleissopimus edellyttää, että sopimusosapuolet takaavat,
että uhrien saatavilla on sekä osana julkisia
hyvinvointipalveluja järjestettyjä yleisiä tukipalveluja
(artikla 20) että maantieteellisesti kattavia lyhyt- ja
pitkäaikaisia erityistukipalveluja (22 artikla). Näitä ovat
edellä mainittujen turvakotien lisäksi auttavat
puhelimet (24 artikla), matalan kynnyksen tukikeskukset seksuaalisen
väkivallan uhreille (artikla 25) ja lapsitodistajan suojelu
ja tuki (artikla 26).
Valiokunnan saaman selvityksen mukaan valtionhallinnossa on
jo aloitettu toimet yleissopimuksen 24 artiklassa edellytetyn valtakunnallisen,
maksuttoman, ympärivuorokautisen ja -vuotisen
auttavan puhelimen perustamiseksi yhteistyössä vastaavaa
toimintaa harjoittavien järjestöjen kanssa. Valiokunnalle
esitetyn arvion mukaan palvelu, johon perheväkivallan uhri
voi soittaa nimettömänä ja luottamuksellisesti,
on toiminnassa aikaisintaan vuonna 2016. Valiokunta kiirehtii tämän
työn loppuunsaattamista ja katsoo, että myös
puhelintoiminnan rahoitus ja resurssit on ratkaistava kestävällä tavalla.
Valiokunta pitää hallituksen esitystä muiden erityistukipalvelujen
osalta täsmentymättömänä ja
kiirehti valtioneuvostoa ryhtymään konkreettisiin
toimiin nykyisten erityistukipalvelujen kehittämiseksi
vastaaman yleissopimuksen tavoitetasoa. Valiokunta toteaa, että uhrin
auttaminen edellyttää toimivaa ja kattavaa auttamisverkostoa,
jossa kolmannen sektorin palvelut täydentävät
viranomaisten omia palveluita. Uhrien saataville tulee järjestää riittävät
voimavarat omaavaa koulutettua ammattihenkilöstöä ohjaamaan
uhreja asianmukaisiin uhripalveluihin. Erityisen tärkeätä on
tunnistaa ja huomioida erityisen haavoittuvana ryhmänä lapset,
jotka elävät väkivaltaisissa perheissä.
Kaikkien palvelujen osalta on tärkeätä varmistaa
matala kynnys, esteetön pääsy tukipalvelujen
piiriin ja toimivat palveluketjut. Valiokunta ehdottaa asiasta lausumaa.
(Valiokunnan lausumaesitys)
Väkivallan tekijöiden tukeminen väkivallattomuuteen
Yleissopimuksen 16 artiklan mukaan sopimusvaltioiden on toteutettava
lainsäädäntö- ja muut toimet
väkivallan tekijöille kohdistettujen tuki- ja
opetusohjelmien tukemiseksi. Hallituksen esityksessä ilmenevillä perusteilla
(s. 32—33) valiokunta katsoo, etteivät määräykset
edellytä lainsäädäntömuutoksia.
Valiokunta pitää kuitenkin välttämättömänä,
että kaikille väkivallan tekijöille suunnattua
ennaltaehkäisevää työtä ja tukipalveluja
lisätään suunnitelmallisesti ja koordinoidusti
ja niiden alueellista kattavuutta parannetaan nykyisestä myös
pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Valiokunta korostaa,
että väkivalta ylipäätään
on vakava ihmisoikeusloukkaus ja väkivallan ehkäiseminen,
väkivallan kierteen katkaiseminen ja tätä kautta
yhteiskunnallisen hyvinvoinnin lisääminen edellyttää ilmiön
kokonaisvaltaista tunnistamista ja on tärkeätä,
että myös nainen väkivallan tekijänä tunnistetaan
nykyistä paremmin ja otetaan huomioon uhri- ja tukipalvelujen
toteutuksessa.
Koulutus ja valistus
Yleissopimus sisältää useita säännöksiä koulutuksen
ja valistuksen merkityksestä väkivallan vastaisessa
työssä. Saamansa selvityksen perusteella valiokunta
arvioi, että perhe- ja lähisuhdeväkivaltaan
liittyvä ammattihenkilöstön koulutus
on Suomessa edelleen alueellisesti hajanaista ja puutteellista ja
edellyttää lisäpanostusta. Väkivallan
uhriksi suoraan tai välillisesti joutuneita tai väkivallan
uhan alla eläviä lapsia ja aikuisia kohtaavien
ammattiryhmien peruskoulutuksessa olisi entistä paremmin
huolehdittava siitä, että näillä ammattilaisilla
on riittävät valmiudet sekä tunnistaa
että auttaa uhreja tai väkivallan uhan alla elävä mahdollisimman
varhaisessa vaiheessa.
Valiokunta pitää lisäksi tärkeänä tiedotusta
ja sitä, että löydetään
lisäkeinoja, joilla voidaan poistaa vaikenemisen ja häpeän
kulttuuria ja madaltaa uhrien ja väkivallantekijöiden
valmiuksia ja halua hakeutua uhri- ja tukipalvelujen piiriin. Valiokunta
korostaa myös opetustoimen ja kasvatuksen merkitystä ennalta
ehkäisevässä toiminnassa. Ihmisoikeuskasvatuksella
voidaan jo pienestä lapsesta alkaen vaikuttaa asenteisiin
ja onkin tärkeätä, että varhaiskasvatuksessa,
kouluissa ja oppilaitoksissa kannustetaan väkivallattomaan
ilmapiiriin ja sukupuolten tasa-arvoa arvostavaan käyttäytymiseen.
Kansalaisjärjestöjen rooli
Valiokunta korostaa laaja-alaista viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen
välistä yhteistyötä yleissopimuksen
soveltamisalalla. Valiokunta toteaa, että naisiin
kohdistuvan väkivallan ja muun lähisuhde- ja perheväkivallan
torjuminen on ollut nais- ja ihmisoikeusjärjestöjen
toiminnan kohteena jo pitkään ja järjestöillä on
paljon tarvittavaa asiantuntemusta sopimuksen soveltamisalalla.
Valiokunta pitää erittäin tärkeänä,
että järjestöjen kokemusta ja osaamista
hyödynnetään laajasti ja tietoa siirretään
kaikille toimijoille ja myös suurelle yleisölle.
Valiokunta edellyttää, että järjestöjen
työ on turvattava riittävällä resursoinnilla
yleissopimuksen 9 artiklan edellyttämällä tavalla.
(Valiokunnan lausumaesitys)
Sovittelu
Yleissopimuksen 48 artiklassa edellytetään,
että osapuolet toteuttavat tarvittavat lainsäädäntö tai muut
toimet kieltääkseen pakolliset vaihtoehtoiset
riitojenratkaisumenettelyt, mukaan lukien välitys- ja sovittelumenettely,
kaikkien yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvien väkivallan muotojen
osalta. Saamansa kattavan selvityksen perusteella valiokunta arvioi,
että nykyinen lainsäädäntö ei
ole ristiriidassa artiklan asettamien velvoitteiden kanssa. Rikosasioiden
ja eräiden riita-asioiden sovittelusta annetussa laissa (1015/2005)
asetetaan sovittelun aloittamisen edellytykseksi se, että kaikki
osapuolet suostuvat sovitteluun vapaaehtoisesti, ilman painostusta
ja ymmärtävät sovittelun merkityksen
(2 §). Vain syyttäjällä tai
poliisilla on oikeus tehdä aloite sovitteluun ryhtymisestä lähisuhdeväkivaltatapauksissa
(3 §). Lain esitöiden mukaan tällaisissa
rikoksissa sovittelun mahdollisuutta tulee harkita poikkeuksellisen
huolellisesti. Sovitteluun ei tulisi lainkaan ottaa tapauksia, joissa
väkivalta on toistuvaa, se on seksuaalista tai raakaa tai
joissa osapuolet ovat jo osallistuneet sovitteluun. Asiantuntijakuulemisissa
on tuotu lisäksi esille, että vapaaehtoisuuden
varmistamiseksi sovittelukäytäntöihin
on luotu moniportainen sovittelun edellytysten ja vapaaehtoisuuden arviointi.
Vapaaehtoisuus ei koske vain sovitteluun suostumusta, vaan kaikkia
sovittelun vaiheita.
Saamansa selvityksen perusteella valiokunta katsoo, että parhaimmillaan,
huolellisen harkinnan perusteella käynnistetty ja asiantuntevasti toteutettu
rikosasioiden sovittelu tukee väkivallan ehkäisytyötä myös
lähisuhde- ja perheväkivaltatilanteissa. Vaikka
sovittelussa on kiinnitettävä erityistä huomiota
uhrin tarpeisiin, väkivallasta keskusteleminen puolueettoman
sovittelijan avustuksella voi auttaa myös väkivallan
tekijää ymmärtämään
tekonsa seurauksia. Valiokunta pitääkin tärkeänä,
että lähisuhdeväkivallan sovitteluun
sisältyy säännönmukaisesti tukipalveluihin
ohjaus väkivallattomien käyttäytymismallien
omaksumiseksi. Valiokunta korostaa myös poliisin, syyttäjän,
sovittelutoimen ja sosiaaliviranomaisten, terveydenhoidon ammattilaisten
ja muiden auttavien tahojen tiiviin yhteistyön merkitystä prosessin
aikana. Valiokunta pitää tärkeänä,
että sovittelukäytänteitä kehitetään
edelleen ja sovittelun tuloksellisuutta ja sopimuksen mukaisuutta
arvioidaan säännöllisesti. Valiokunta
edellyttää, että yleissopimuksen vaatimukset
sovittelun tosiasiallisesta vapaaehtoisuudesta varmistetaan kaikissa
olosuhteissa. Valiokunta painottaa, että sovitteluun ohjautuminen
ja sovittelukäytänteet eivät missään
olosuhteissa saa johtaa tilanteeseen, jota on pidettävä sovitteluun
painostamisena. Sovittelukäytänteistä tulisi
antaa kattava selvitys myös kansainvälisissä yhteyksissä.
Mm. CEDAW-komitea on kritisoinut Suomea sovittelumenettelyn käytön lisääntymisestä
lähisuhdeväkivaltatilanteista
ja rinnastanut Suomen käytänteet pakolliseen sovitteluun.
Rikoslain ja ulkomaalaislain muutokset
Esityksessä ehdotetaan, että Suomen rikosoikeuden
soveltamisalaa koskevaa rikoslain 1 luvun 11 §:n 2 momenttia
muutettaisiin siten, että kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta
luovuttaisiin tiettyjen yleissopimuksen mukaisten tekojen osalta [seksuaalinen
väkivalta (artikla 36), naisten sukuelinten silpominen
(artikla 38) ja pakotettu raskauden keskeyttäminen sekä pakkosterilisointi
(39 artikla)] momenttia täydentämällä (s.
57/II-58/II). Lisäksi ehdotetaan, että ulkomaalaislain
54 §:ää muutettaisiin siten, että perhe-
tai lähisuhdeväkivallan uhreiksi joutuneelle ulkomaalaiselle
voitaisiin tietyin edellytyksin myöntää oleskelulupa
perhesiteen päätyttyä, mikäli
hänen henkilökohtainen tilanteensa on erityisen
vaikea puolison häneen tai hänen lapseensa perhesiteen
voimassaolon aikana kohdistaman tai hyväksymän
väkivallan tai hyväksikäytön
vuoksi.
Valiokunta pitää ehdotettua rikoslain 1 luvun 11 §:n
2 momentin muutosta sopimuksen velvoitteiden täyttämiseksi
välttämättömänä,
mutta puutteellisena pakkoavioliittoja koskevan rikosoikeudellisen
sääntelyn osalta ottaen huomioon sopimuksen 44
artiklan 3 kohdan määräykset kaksoisrangaistavuuden
vaatimuksen poistamisesta. Pykälän 2 momenttia
onkin syytä täydentää lisäämällä momentin
8 kohdan luetteloon viittaus avioliittoon pakottamisesta.
Valiokunta puoltaa ehdotettua ulkomaalaislain 54 §:n
hyväksymistä mietinnön yksityiskohtaisissa
perusteluissa esitetyin lain johtolausetta koskevin tarkistuksin.
Valiokunta arvioi, että 54 §:ään
sisältyvä muutos selkiyttää oikeustilaa,
lisää väkivallan tai hyväksikäytön
kohteeksi joutuneen henkilön oikeusturvaa ja parantaa lupamenettelyn
ennakoitavuutta.
Hallituksen esityksestä ilmenevistä syistä (s. 66/I
ja 86/I) valiokunta pitää sopimuksen
78 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun selityksen tekemistä perusteltuna.
Tällä selityksellä Suomi varaa oikeuden
olla soveltamatta yleissopimuksen 55 artiklan 1 kohtaa rikoslain
21 luvun 7 §:n mukaiseen lievään pahoinpitelyyn
silloin kun rikos kohdistuu muuhun kuin rikoslain 21 luvun 16 §:n
1 momentissa tarkoitettuun henkilöön.
Sopimusvelvoitteiden täytäntöönpanon
seuranta
Yleissopimus määrittelee lukuisia lainsäädäntötasolla
tai muin toimenpitein toteutettavia velvoitteita, joiden osalta
Suomen lainsäädännön voidaan
katsoa täyttävän jo nyt yleissopimuksen velvoitteet.
Asiantuntijakuulemisissa hallituksen esityksessä omaksuttua
vähimmäistason saavuttamiseen perustuvaa lähestymistapaa
sopimuksen velvoitteiden täytäntöönpanossa
on kritisoitu ottaen huomioon perhe- ja lähisuhdeväkivallan
yleisyys Suomessa. Esityksen on myös katsottu olevan ristiriidassa
Suomen kansainvälisen naisten oikeuksia ja tasa-arvoa korostavan politiikan
kanssa. Valiokunta yhtyy osin näihin huoliin ja edellyttää,
että sopimuksen täytäntöönpanotoimien
tehokkuutta ja tosiasiallista kattavuutta seurataan tarkasti ja
tarvittaessa seurannan pohjalta tehtävän arvioinnin
perusteella ryhdytään tarvittaviin lainsäädännöllisiin
tai muihin toimiin.
Asiantuntijakuulemisissa on tuotu esille myös se, että Suomessa
ei ole saatavilla riittävästi tietoa kunniaväkivallan
ja pakko-avioliittojen esiintyvyydestä. Valiokunta pitää tärkeänä,
että pakkoavioliittojen esiintyvyyttä ja riskitekijöitä selvitetään
nykyistä kattavammin ja samalla arvioidaan, tulisiko oikeustilaa
selkeyttää säätämällä nimenomainen
avioliittoon pakottamista koskeva rangaistussäännös.
Tässä arvioinnissa on huomioitava myös
tilanteet, jossa lapsi houkutellaan tai lähetetään
ulkomaille pakkoavioliiton toteuttamiseksi. Lisäksi valiokunta
kiinnittää huomiota sopimuksen 33 artiklassa asetettuun
henkisen väkivallan kriminalisointivelvoitteeseen. Hallituksen
esityksen perustelujen mukaan henkinen väkivalta on Suomessa
lähtökohtaisesti rangaistavaa rikoslain pahoinpitelyrikoksia
koskevien säännösten nojalla (s. 49/I—50/I),
eikä lainsäädäntömuutoksille
tältä osin ole aihetta. Pahoinpitelyrikoksen tunnusmerkistöstä (RL
21:5) ja hallituksen esityksestä HE 94/1993
vp ilmenee, että toisen terveyden vahingoittaminen
tai kivun aiheuttaminen toiselle on rangaistavaa myös silloin,
kun tekoon ei käytetä ruumiillista väkivaltaa.
Valiokunta pitää kuitenkin tärkeänä,
että tietoisuutta henkisen väkivallan rikosoikeudellisesta
luonteesta ja yleissopimuksen määräyksistä lisätään
koulutuksella, vaikka voitaisiinkin oikeuskäytännön
niukkuudesta huolimatta katsoa, ettei nimenomaiselle oikeustilan
selkeyttämiselle ole tältä osin aihetta.