Perustelut

Valiokunta puoltaa esityksen hyväksymistä vähäisin tarkistuksin.

Indeksiehtosidonnaisuutta alettiin Suomessa säännellä vuonna 1968 voimaan tulleella niin sanotulla vakauttamislailla, kun laajalti levinneen indeksisidonnaisuuden pelättiin johtavan inflaatiokauteen vuonna 1967 toteutetun devalvaation jälkeen. Indeksiehtojen käyttöä rajoittavaa sääntelyä on sen jälkeen jatkettu useilla eri tason määräaikaisilla säädöksillä.

Nykyisellä indeksiehdon käytön rajoittamisestä annetulla lailla kielletään hintojen, palkkojen tai muiden kustannusten kehitystä kuvaavan indeksin muutoksiin perustuvan indeksiehdon tai muun siihen verrattavan sidonnaisuuden ottaminen sopimukseen. Kiellosta on lukuisia poikkeuksia. Esimerkiksi ehto, jonka mukaan hyödykkeen hinta määräytyy siihen käytetystä tarvikkeesta tai valmistusaineesta maksettavan sellaisen hinnan mukaan, johon sopijapuolella ei ole merkittävää mahdollisuutta vaikuttaa, on lain 1 §:n 1 kohdan mukaan sallittu. Lakia ei myöskään sovelleta muun ohessa tiettyihin kansainvälisluonteisiin sopimuksiin. Lain 2 §:ään sisältyy pitkähkö lista sopimuksista, joihin lakia ei sovelleta. Valtuutussäännöksen nojalla on lisäksi annettu valtioneuvoston päätös rakennusurakkasopimuksissa käytettävistä indeksiehdoista.

Indeksiehto, joka on lain tai sen nojalla annettujen säännösten vastainen, on mitätön.

Asiantuntijakuulemisen yhteydessä on useilta tahoilta esitetty sekä periaatteellista että käytännön yrityselämän tarpeista lähtevää kritiikkiä indeksiehtolakia kohtaan.

Suomen talouspoliittinen toimintaympäristö on muuttunut olennaisesti niistä ajoista, jolloin indeksiehtojen sääntely otettiin käyttöön. Suomi kuuluu euroalueeseen, jossa hintavakauden säilymisestä huolehtiminen on Euroopan Keskuspankin tehtävänä.

Indeksiehtolaki rajoittaa taloudellisesti perusteltujen sopimusehtojen käyttämistä sopimussuhteissa, vaikka osoitettavissa olevaa yhteyttä inflaatioon ei ole. Pitkäaikaisissa liikesuhteissa saatetaan indeksiehtoa koskevan rajoitusten vuoksi joutua tekemään lyhtykestoisia sopimuksia tai käymään hinnantarkistusneuvotteluja, mistä aiheutuu yrityksille ylimääräisiä kustannuksia.

Hallituksen esityksen perusteluissa on tunnustettu, että sen merkitys laille alun perin asetettuihin talouspoliittisiin tavoitteisiin nähden ei nykyaikana ole yksiselitteinen. Selvää yhteyttä lain ja inflaation välillä ei ole voitu osoittaa, ja vaikutus on ollut paljolti oletusten varassa.

Erityisongelmana on tullut esiin se, että laissa oleva lista sopimuksista, joihin lakia ei sovelleta, on saattanut johtaa virheellisiin vastakohtaispäätelmiin. Esimerkiksi tavaraliikenteen kuljetusten osalta on osapuolten välisissä sopimusneuvotteluissa saatettu viitata siihen, että indeksiehdon käyttö ei ole sallittu, koska tavarankuljetusta ei ole listassa mainittu. Kyseessä on kuitenkin hyvä esimerkki palvelusta, jonka hinta määräytyy kustannusten perusteella, joihin sopijapuolella ei ole merkittävää mahdollisuutta vaikuttaa, ja jota koskeva ehto siten on sallittu jo lain 1 §:n 1 kohdan nojalla.

Valiokunta katsoo, että tarve indeksiehtojen käytön rajoittamiselle nykyisissä taloudellisissa oloissa tulisi selvittää ottaen huomioon myös järjestelmän vaikutukset elinkeinoelämälle. Valiokunta pitää tarpeellisena kuitenkin jo tässä yhteydessä selkeyttää sopimustilannetta tavarankuljetusten osalta. Tämän vuoksi valiokunta ehdottaa, että lain 2 §:n poikkeuslistaan lisättäisiin uusi 16 kohta, jonka mukaan lakia ei sovelleta kaupallisista tavarankuljetuksista tiellä annetussa laissa tarkoitettua kuljetusta koskevaan sopimukseen.

Samoin valiokunta ehdottaa 2 §:n 14 kohtaa, joka koskee yleisten teiden, katujen ja yleisten alueiden hoitotyötä koskevia urakkasopimuksia, täydennettäväksi siten, että se koskee vastaavasti vesiväylien ja kanavien hoitourakkasopimuksia. Muutos on tullut ajankohtaiseksi, kun tähän asti pääasiassa Merenkulkulaitoksen sisäisenä tuotantona harjoitettu vesiväylien ja kanavien hoito siirtyisi Liikenneviraston vastuulle ja palvelut hankittaisiin markkinoilta.