Perustelut

Euroalueen kriisin ratkaisemiseksi on välttämätöntä, että euroalueella noudatetaan kurinalaista talouspolitiikkaa ja tehtyjä sopimuksia. Siksi nykyisen finanssipoliittisen säännöstön kokoaminen finanssipoliittisen valtiosopimuksen muotoon on perusteltua euroalueen talouskurin, julkisen talouden vakauden ja euromaiden keskinäisen luottamuksen vahvistamiseksi, mutta se ei saa johtaa kansallisen budjettivallan kaventumiseen. Eduskunnan päättäessä vuonna 1998 Suomen osallistumisesta Euroopan talous- ja rahaliittoon ensimmäisten maiden joukossa Suomen Keskusta varoitti jo silloin sen johtavan kohti liittovaltiota ja taloudellista yhteisvastuuta euroalueella.

Perustelut

Perussuomalaiset kannattavat talouskurin tiukentamista, mutta emme kuitenkaan voi hyväksyä talousliittoa vahvistavaa sopimusta, jossa Suomen talouspoliittista itsenäisyyttä annetaan talouskurin varjolla tarpeettomasti pois. Suomi ei tarvitse kriisimaiden tavoin EU:ta tai komissiota vahvistamaan markkinoiden luottamusta siihen, että maamme harjoittaa vastuullista talouspolitiikkaa. On erittäin vaikea nähdä, miten komission talouspoliittisen vallan lisääminen parantaisi Suomen harjoittamaa talouspolitiikkaa.

Taloudelliset näkökulmat

Nyt ehdotettu uusi budjettikurin mittari, rakenteellinen alijäämä, on perussuomalaisten mielestä hyvä lisämittari julkisen talouden kestävyyden arviointiin. Kuitenkin yksittäisenä finanssipolitiikan numeerisena sääntönä se on erittäin ongelmallinen: Rakenteellinen alijäämä on talousteoreettinen konsepti, jota ei voida suoraan havaita kansantalouden tilastoista, vaan se täytyy laskea käyttämällä hyväksi erilaisia oletuksia ja tilastollisia menetelmiä. Ongelmaksi nousee tällöin se, että teoreettisesta näkökulmasta rakenteellinen alijäämä voidaan laskea "oikein" usealla hyvin poikkeavia tuloksia tuottavalla tavalla. Hyvän kuvan ongelmasta saa tarkastelemalla Ruotsin keskuspankin Riksbankenin eri metodologioilla tekemiä laskelmia Ruotsin rakenteellisesta alijäämästä vuosina 2001—2005 [Boije, Robert (2004), The general government structural balance, Economic Review 1/2004, Riksbanken.] . Esimerkiksi vuoden 2004 aineistolla laskettu rakenteellinen alijäämä vaihteli 0,8 ja 2,0 %:n välillä.

Rakenteellisen alijäämän arviointi on metodologiavalinnan lisäksi erittäin herkkä myös ennusteille tulevasta talouskasvusta, ja tarkka arvio sen tasosta saadaan usein vasta vuosia jälkikäteen. Erityisen ongelmalliseksi tämän tekee se, että talousennusteiden ennustusvirheet ovat suurimmillaan suhdannekäänteissä eli juuri silloin, kuin finanssipolitiikan numeerisia sääntöjä todennäköisimmin rikotaan. Erittäin hyvin edellä mainittuja ongelmia kuvaa se, että ne kriisimaat (Irlanti ja Espanja), jotka eivät rikkoneet vakaus- ja kasvusopimusta, eivät olisi rikkoneet uutta rakenteellisen alijäämän sääntöäkään. Nykytiedolla tehtyjen laskelmien mukaan kyseisten maiden esimerkiksi vuoden 2008 rakenteelliset alijäämät rikkovatkin toki sääntöä selvästi, mutta sen aikaisten laskelmien mukaan näiden maiden rakenteelliset alijäämät eivät sääntöä rikkoneet [IMF ennusti lokakuussa 2007 Irlannille vuodelle 2008 0,5 % julkisen sektorin rakenteellista ylijäämää ja Espanjalle 0,9 %. Vuoden 2012 lokakuussa IMF arvioi Irlannin vuoden 2008 rakenteellisen alijäämän olleen 11,9 % ja Espanjan 5,3 %.] . Näin ollen sopimuksen uusi rakenteellisen alijäämän sääntö ei olisi pystynyt estämään vakaus- ja kasvusopimusta paremmin nykyisen kriisin syntyä.

Yleisesti tunnustettu numeeristen finanssipoliittisten sääntöjen ongelma on niiden joustamattomuus. Tietyissä tilanteissa sääntöjen rikkominen on perusteltua, joten niihin on syytä rakentaa jonkinlainen perälauta. Numeerisia finanssipoliittisia sääntöjä käsittelevät tutkimukset nostavatkin usein esiin sen, että sääntöjen toimivuus paranee selvästi, jos niiden tulkinta annetaan riippumattoman finanssipoliittisen neuvoston harteille [Esim.Wyplosz, Charles (2012), "Fiscal Rules: Theoretical Issues and Historical Experiences", National Bureau of Economic Research Working Paper 17884, Cambridge, MA, March 2012 ja Schaechter, Andrea, Kinda, Tidiane, Budina, Nina, Weber, Anke (2012), "Fiscal Rules in Response to the Crisis — Toward the "Next-Generation" Rules. A New Database," IMF Working Paper 12/187.] . Edellä mainittu ongelma on osaltaan otettu sopimuksessa huomioon, sillä siinä mainitaan, että "poikkeuksellisissa taloudellisissa olosuhteissa" alijäämärajat voidaan rikkoa. Päätäntävalta siitä, milloin taloudelliset olosuhteet ovat poikkeukselliset ja milloin sääntöjä on oikeus rikkoa, on käytännössä annettu komissiolle ja neuvostolle. Kyse ei siis ole minkään riippumattoman asiantuntijatahon tulkinnasta, vaan käytännössä päätös on täysin poliittinen. Erittäin ongelmalliseksi komission keskeisen roolin rakenteellisen alijäämän ja niin sanottujen poikkeuksellisten olosuhteiden määrittelyssä tekee se, että esimerkiksi IMF:n viimeisimmän WEO-raportin tutkimus on asettanut komission talouspoliittisen ammattitaidon erittäin kyseenalaiseen valoon [IMF (2012). World Economic Outlook, Coping with High Debt and Sluggish Growth, October 2012.] . Kun ottaa vielä huomioon euroalueen valtioiden synkän historian omien sääntöjen tulkinnassa ja noudattamisessa, järjestelyä ei voi pitää millään tavoin kovinkaan onnistuneena.

Ongelmallista Suomen kannalta on myös se, että Suomen tapaiselle pienelle avoimelle taloudelle nyt ehdotetut alijäämäsäännökset eivät ylipäätään sovi lähellekään yhtä hyvin kuin Saksan ja Ranskan tapaisille suurille talouksille. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että talouden pienuus ja riippuvuus yksittäisistä toimialoista kasvattavat suhdanteiden ja julkisen sektorin tasapainon vaihtelua. Tämän takia todennäköisyys, että Suomen julkisen sektorin alijäämä rikkoo jonkun mielivaltaisesti asetetun rajan, on huomattavasti suurempi kuin vastaava todennäköisyys Saksan tai Ranskan kohdalla. Täten Suomi saattaa joskus tulevaisuudessa olla pakotettu harjoittamaan syvässä taantumassa sitä entisestään pahentavaa talouspolitiikkaa, vaikka maan julkisen sektorin velkataakka ja markkinapaine alijäämän välittömään leikkaukseen olisivatkin alhaiset.

Hallituksen esityksessä ei myöskään käsitellä käytännössä lainkaan sopimuksen ongelmallisuutta Suomen eläkejärjestelmän kannalta. Sopimuksessa rajoitetaan koko julkisen sektorin alijäämää, johon Suomen tapauksessa lasketaan myös eläkerahastot. Näin ollen sopimus kontrolloi myös Suomen eläkejärjestelmää. Tulevaisuudessa voimme hyvinkin olla tilanteessa, jossa eläkkeiden täysimääräinen maksaminen edellyttäisi eläkerahastojen purkamista. Jos eläkerahastojen purku tällöin nostaisi julkisen sektorin alijäämämme yli nyt sovitun rajan, joutuisimme joko kiristämään finanssipolitiikkaamme tai leikkaamaan eläkkeitä.

Finanssipoliittisia sääntöjä käsittelevät akateemiset tutkimukset ovat havainneet, että säännöt eivät ole välttämättömiä budjettikurin saavuttamiseksi eivätkä ne myöskään yksistään sitä tuo. Kuitenkin finanssipoliittiset säännöt voivat olla tehokas apuväline budjettikurin saavuttamiseksi, kunhan ne on hyvin suunniteltu ottamaan huomioon kansalliset poliittiset ja taloudelliset erityspiirteet. Niiden tueksi tarvitaan vielä institutionaalinen rakenne, kuten riippumaton finanssipoliittinen neuvosto. Edellä mainitut Suomen erityispiirteet tekevät akateemisten tutkimusten valossa ongelmalliseksi sen, että olemme sitoutumassa noudattamaan sääntöjä, jotka eivät ota niitä kunnolla huomioon. Lisäksi sääntöjä ei myöskään tulkitse riippumaton finanssipoliittinen neuvosto.

Yhtenä perusteluna sopimuksen ratifioinnille on hallituksen esityksessä mainittu se, että kestävyysvajeen takia Suomen on noudatettava lähivuosina tiukempaa budjettikuria kuin mitä sopimuksessa vaaditaan. Tämä on vähintäänkin kummallinen perustelu. Ensinnäkin arviot kestävyysvajeesta ovat erittäin epävarmoja, sillä niiden teko vaatii vuosikymmenten päähän ulottuvia ennusteita esimerkiksi talouskasvusta ja syntyvyydestä. Tätä epävarmuutta kuvaa hyvin se, että esimerkiksi ETLA:n tekemän kestävyysvajearvion 80 % luottamusväli on noin 4 prosenttiyksikköä [ETLA (2011), Julkisen talouden rahoituksen kestävyys Suomessa, Keskusteluaiheita No 1237.] . Näin ollen kestävyysvajeen umpeen kurominen ei välttämättä aseta julkiselle taloudelle sopimusta tiukempia rajoja, sillä sen todellinen koko voi hyvin olla nyt arvioitua pienempi. Toiseksi sopimus rajoittaa julkisen talouden liikkumavaraa siihen asti, kunnes sopimus irtisanotaan tai sitä muutetaan, eli periaatteessa hamaan tulevaisuuteen. Kestävyysvaje taas rajoittaa julkisen talouden liikkumavaraa siihen asti, kunnes vaje on kurottu umpeen, joka voi periaatteessa esimerkiksi odotettua selvästi nopeamman talouskasvun johdosta tapahtua hyvinkin pian.

On myös jo nyt täysin selvää, että sopimuksen vaatimusta leikata 60 % raja-arvon ylittävää velkasuhdetta vuosittain 1/20 eivät kaikki sopimuksen hyväksyneet osapuolet pysty noudattamaan. Italian tapauksessa tämä kun tarkoittaa sitä, että sen on leikattava joka vuosi seuraavat 20 vuotta velkasuhdettaan yli 3,3 prosenttiyksiköllä. Ranskan on taas vastaavasti leikattava velkasuhdettaan joka vuosi noin 1,5 prosenttiyksiköllä. Ranska ei ole kyennyt viimeisen 20 vuoden aikana kertaakaan leikkaamaan velkasuhdettaan 1,5 prosenttiyksiköllä vuodessa, ja Italia on taas vastaavalla ajanjaksolla onnistunut kerran leikkaamaan velkasuhdettaan yli 3,3 prosenttiyksiköllä vuodessa.

Sopimuksessa on myös kohtia, kuten joukkovelkakirjojen liikkeellelaskun ennakkoraportointi ja erilaiset keskustelukerhot, jotka viittaavat liittovaltiokehityksen vauhdittamiseen, koska kyseisillä toimenpiteillä ei vaikuttaisi tämänhetkisessä tilanteessa olevan relevanttia merkitystä. Käytännössä tässä siis luodaan alustavaa rakennetta myöhemmille toimivallansiirroille jäsenmailta unionille.

Ratifiointiprosessin ongelmallisuus

Sopimuksen artiklan 3.1 velvoite Suomen julkisen sektorin alijäämän enimmäismäärästä kaventaisi merkittävästi eduskunnan budjettivaltaa ja siten Suomen täysivaltaisuutta. Sopimus on yritys syventää jäsenmaiden keskinäistä integraatiota merkittävällä tavalla ilman, että asiasta käydään kunnolla julkista keskustelua. Integraation syventämiseen viittaa sekin, että sopimusluonnoksissa on esillä ollut mahdollisuus myöhemmin EU:n perussopimusten muuttamiseen tämän valtiosopimuksen pohjalta, mikä ei ole tällä hetkellä poliittisesti mahdollista, sillä kaikki jäsenmaat eivät ole halukkaita perussopimusmuutoksiin.

Eurokriisin varjolla Suomi on jo luovuttanut talouspoliittista valtaa EU-tasolle esimerkiksi niin sanotun six-pack-lainsäädäntöpaketin ja EVM-sopimuksen ratifioinnin kautta. Hallituksen esityksen hyväksyminen luovuttaisi sitä lisää — samoin tällä hetkellä vielä neuvottelussa olevan niin sanotun two-pack-lainsäädäntöpaketin hyväksyminen. Talouspoliittisen vallan luovutus on siis tapahtunut ja tulee mitä ilmeisimmin jatkossakin tapahtumaan askel kerrallaan. Ongelmaksi muodostuu tällöin se, että perustuslakivaliokunta katsoo jokaisen yksittäisen askeleen niin vähäiseksi vallansiirroksi, ettei sen hyväksyminen vaadi eduskunnan määräenemmistöpäätöstä tai neuvoa-antavaa kansanäänestystä. Samalla askeleiden yhteenlaskettu vaikutus on kuitenkin niin huomattava, että yhdellä kertaa päätettäessä tarve vähintään eduskunnan määräenemmistöpäätökseen olisi ilmeinen.

Perussuomalaiset eivät suinkaan ole ainoa taho, joka pitää sopimuksen ratifioimista nykyisellä menettelytavalla ongelmallisena. Esimerkiksi filosofian dosentti Thomas Wallgrenin johtaman työryhmän EU-vetoomuksessa todetaan sopimuksesta seuraavaa: "Pidämme suositeltavana, että Suomi ei ratifioi sopimusta eduskunnan päätöksellä ilman sellaista käsittelytapaa, jolla EU-politiikkamme perustan oikeudellisen hyväksyttävyyden lisäksi sen demokraattinen hyväksyttävyys voidaan taata. Eduskunnan käsittely kaipaa tuekseen laajan julkisen keskustelun. Julkisen keskustelun jälkeen tulee seurata neuvoa-antava kansanäänestys, uudet vaalit, tai muu käsittelytapa, joka riittävästi nivoo tehtävät päätökset kansalaisten valistuneeseen mielipiteeseen."

Yhteenveto

Perussuomalaisten mielestä Suomen ei pidä ratifioida sopimusta talousliiton vahvistamisesta. Sen sijaan, että otamme käyttöön Suomelle epäoptimaalisia EU-tason sääntöjä, voisimme noudattaa finanssipoliittisia sääntöjä käsittelevien tutkimusten neuvoja ja laatia itse paremmin Suomen erityispiirteet huomioonottavat säännöt sekä perustaa niitä tulkitsemaan vahva ja itsenäinen pääasiassa akateemisesta piireistä koottu finanssipoliittinen neuvosto. Suomen poisjäänti ei myöskään kaada koko sopimusta, sillä se on hallitustenvälinen sopimus eikä perussopimusmuutos. Sopimus voidaan tarvittaessa saattaa voimaan ilman ongelmia pienemmälläkin osallistujajoukolla.

Samalla olisi syytä vihdoin aloittaa laaja-alainen kansalaiskeskustelu euroalueen integraatiosta ja ennen kaikkea siitä, miten syvälle olemme valmiit integraatiossa menemään. Kansalaiskeskustelun lopuksi olisi syytä järjestää neuvoa-antava kansanäänestys, sillä vuoden 1994 EU-jäsenyysäänestyksessä ei selvästikään annettu mandaattia laaja-alaiseen talouspoliittisen vallan siirtoon EU:lle.