Valtiontilintarkastajain kertomus
vuodelta 1999
Terveyspalvelujen ohjausjärjestelmä
Aiemmin valtio käytti ohjauskeinoinaan normiohjausta
ja resurssiohjausta. Näiden lisäksi kunnan palvelutuotantoa
ohjattiin suunnitelmilla. Kaikki 1990-luvulla tapahtuneet uudistukset siirsivät
johdonmukaisesti painopistettä normi- ja resurssiohjauksesta
informaatio-ohjauksen suuntaan. Informaatio-ohjaukseen liittyy läheisesti
asiakasohjaus, eli asiakkaiden tarpeen tulisi olla palvelujen järjestämisen
lähtökohtana.
Valtiontilintarkastajat tarkastelivat valtion ja kuntien välistä ohjausmekanismia
yleisemmällä tasolla kertomuksessaan vuodelta
1998, jolloin myös valtiovarainvaliokunta otti siihen kantaa mietinnössään VaVM
6/2000 vp. Kertomuksessa vuodelta 1999 keskitytään
tarkastelemaan valtion ja kunnan keskinäisiä suhteita
terveydenhuollon rahoituksessa ja sitä kautta terveydenhuollon
ohjausjärjestelmän toimivuutta.
Rahoitus.
Päärahoitusvastuu terveydenhuollossa siirtyi
1990-luvulla yhä enemmän valtiolta kunnille, mikä suunta
on jatkunut edelleen. Vuonna 1999 Suomessa käytettiin terveydenhuoltoon
49,2 miljardia markkaa, mikä oli 6,8 prosenttia bruttokansantuotteesta
(EU-maiden keskiarvo 8 prosenttia). Julkisen rahoituksen osuus tästä oli
76 prosenttia eli 37,2 miljardia markkaa. Ennen 1990-lukua ja lama-aikaa
tämä terveydenhuoltomenojen osuus BKT:sta oli
7,4 prosenttia (v. 1989) ja julkisen rahoituksen osuus
näistä menoista pitkään 80 prosenttia.
Kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon reaalimenot olivat 1990-luvun
päättyessä jokseenkin samansuuruiset
kuin ennen lamaa. Julkisen talouden tiukoista menokehyksistä huolimatta kunnille
annettiin uusia lakisääteisiä tehtäviä ja laajennettiin
kansalaisten subjektiivisia oikeuksia palveluihin. Seurauksena oli
voimavarojen uudelleenkohdentaminen palvelujärjestelmän
sisällä.
Nykyisen hallituksen hallitusohjelmassa on todettu, että kunnallisten
peruspalvelujen laatu ja saatavuus turvataan maan kaikissa osissa.
Valiokunta toteaa, että terveydenhuollonkin osalta palvelujen
saatavuus ja laatu kytkeytyvät ennen muuta kuntien taloudellisiin
ja henkilöstövoimavaroihin. Tämän
vuoksi kuntien valtionosuusjärjestelmän tulevalla
tarkistamisella ja kuntien peruspalvelujen rahoitusjärjestelmän
uudistamisella tulee monien kuntien osalta olemaan ratkaiseva merkitys.
Kotitalouksien suhteellinen omarahoitusosuus terveydenhuollossa
on edelleen kasvanut. Kun vuonna 1990 käyttäjien
rahoitusosuus oli 15,6 prosenttia, se on tällä hetkellä noin
20 prosenttia. Yksityinen vakuutus, työnantajat ja avustuskassat
rahoittavat menoista yhteensä noin neljä prosenttia.
Valiokunta toteaa, että kotitalouksien omarahoitusosuuden
kasvu on omiaan luomaan sosiaaliryhmien välistä eriarvoisuutta
ja uhkaa rajoittaa vähävaraisten palvelujen käyttöä sekä lääke-
ja apuvälinehankintoja. Valiokunnan mielestä tämä on
tärkeää huomata sen ohella, että Kelan
ja Raha-automaattiyhdistyksen suhteelliset rahoitusosuudet ovat kasvaneet
seurannaisilmiöineen.
Valtiontilintarkastajien mielestä kuntien taloudelliset
toimintaedellytykset sosiaali- ja terveydenhuollon alalla ovat samankaltaistuneet
1990-luvulla
ja parantaneet siltä osin edellytyksiä tuottaa
tasavertaisia terveyspalveluita maan eri alueilla. Kertomuksessa
todetaan, että nykyinen valtionosuusjärjestelmä tasaa
varsin tehokkaasti kuntien tulopohjien eroja myös alueellisesti.
Valtiovarainvaliokunta kiinnittää huomiota
siihen, että Kelan sairausvakuutuskorvausten suhteellinen
osuus kasvoi hiljalleen 1990-luvulla ja on jo 15 prosenttia. Sairausvakuutuskorvaukset
kohdentuvat eri sosiaaliryhmiin eri tavoin ja ovat siten omiaan
lisäämään eriarvoisuutta palvelujen
käyttömahdollisuuksissa. Edellä todettua
kotitalouksien omavastuuosuutta on osaltaan kasvattanut kiristynyt lääkekorvauskäytäntö.
Sairausvakuutusjärjestelmä aiheuttaa myös
alueellista eriarvoisuutta; korvattavien palveluiden saatavuus keskittyy suuriin
asutuskeskuksiin.
Terveyspalvelujen ohjausjärjestelmää kehitettäessä tulisi
ottaa huomioon myös erilaiset kannustinvaikutukset. Edellä todetut
sairausvakuutuskorvaukset pohjaavat palvelutuottajien tarjontaan
ja saattavat pahimmillaan aiheuttaa myös vääränlaisia
kannusteita. Raha-automaattiyhdistyksen avustusten merkitys investointien ohjaajana
on otettu huomioon myös valtiontilintarkastajain kertomuksessa.
Terveyspalvelujen rahoitus kokonaisuudessaan ohjaa järjestelmää voimakkaasti.
Uudet ohjausvälineet.
Informaatio-ohjaukseen kuuluvat keinoina tiedonhankinta, koulutus,
tiedottaminen ja palautekäytäntö. Saadun
selvityksen mukaan 1990-luvulla toteutetut uudistukset heikensivät
myös informaatio-ohjauksen välineitä.
Entisillä palvelurakenne- ja toiminta- sekä voimavaramittareilla
ei enää saada kuvaa tilanteesta kunnissa ja osaa
entisistä seurantamekanismeista on huomattavasti muutettu
tai ne on kokonaan lopetettu valtakunnallisella tasolla. Yksittäisten
kuntien omat seurantamekanismit eroavat toisistaan usein paljon,
eikä seudullistakaan yhteistarkastelua ole näin
ollen helppo toteuttaa, vaikka yhteistyön tarve tunnistettaisiin.
Valtakunnalliseksi ohjausvälineeksi on kehitetty uusi
nelivuotinen sosiaali- ja terveydenhuollon tavoite- ja toimintasuunnitelma,
jonka ensimmäinen nelivuotiskausi alkoi vasta kertomusvuoden
jälkeen. Toisena merkittävänä ohjausvälineenä on
saadun selvityksen mukaan käytetty alueiden yhteistoimintaan
perustuvaa, sosiaali- ja terveysministeriön tukemaa Terveydenhuolto
2000 -hanketta, joka varsinaisesti alkoi kertomusvuonna. Lisäksi
sosiaali- ja terveysministeriö on pitänyt yllä vuoropuhelua kunnallisten
toimijoiden ja päättäjien kanssa tiedonkeruun
kehittämisessä ja kunnissa toteutetuissa kehittämishankkeissa.
Nämä ovat osaltaan monipuolistaneet ohjauskeinojen
valikoimaa.
Yhtenä erillisenä kustannustenhallinnan keinona
on yritetty soveltaa ns. sopimusohjausta. Siinä etsitään
keinoja määritellä väestön
erikoissairaanhoidon palvelutarve jollekin aikavälille ja
sopia maksajan eli kunnan ja sairaalan välillä näiden
palvelujen tuottamisesta. Sopimisella on tavoiteltu sekä perusterveydenhuollon
ja erikoissairaanhoidon työnjaon selkeyttä että erikoissairaanhoidon
kustannusten parempaa ennakoitavuutta.
Valtiovarainvaliokunta totesi jo edellisen vuoden kertomuksesta
antamassaan mietinnössä ongelmana olevan vertailukelpoisen
tiedon saaminen kansalaisten peruspalveluiden toteutumisesta. Tämän
tiedon tuottamiseen luodut seuranta- ja arviointijärjestelmät
ovat puutteellisia. Kuntien palvelutason ja -tarpeen indikaattorien puute
vaikeuttaa myös rahoitus- ja ohjausjärjestelmien
vaikutusten arviointia.
Valiokunta katsoo, että kaiken ohjaustoiminnan tulisi
käyntilukujen ja muun teknisen tai taloudellisen tiedon
rinnalla kiinnittää huomiota siihen, miten hoidon
oletetaan tai todetaan vaikuttavan kohdeväestön
terveyteen eli sen henkilökohtaisen selviytymisen tasoon.
Tehokas ohjausjärjestelmä ottaa siten
huomioon myös terveyspalvelujen vaikuttavuuden.
Kuntalaissa lähdetään siitä,
että yhteiskunnallisessa tehtävien jaossa kunnalla
on edelleen päävastuu myös terveydenhuollon
peruspalveluiden saatavuudesta. Aiempaan kantaansa (VaVM
6/2000 vp) viitaten valtiovarainvaliokunta toteaa,
että kansalaisten yhdenvertaisuuden turvaaminen on kuitenkin
valtion tehtävä. Terveyspalveluiden seuranta on
välttämätöntä sekä kansalaisten
yhdenvertaisuuden, yksilön oikeuksien toteutumisen,
kustannusten kohdentamisen että toiminnan ohjaamisen kannalta.
Valiokunta katsoo, että tällä hetkellä kiireellisin
kehittämiskohde on avohoidon seurantajärjestelmän
luominen. Informaatio-ohjausta on tehostettava antamalla nykyistä enemmän
suosituksia ja laatimalla selvityksiä ja tilastoja. Lakien
toteutumisen arvoinnissa tarvitaan informaatio-ohjauksen ohella
eräissä tapauksissa myös yksilön
oikeuksien turvaamisesta lähteviä ohjauskeinoja.
Arvioitaessa niin sanottua sopimusohjausta tulee ottaa huomioon
paitsi sopimusten vaikutus kuntatalouteen, myös muut käytettävissä olevat
kuntatalouden vaikuttamiskeinot. Myös erityislait asettavat
velvoitteita potilaan hoidolle. Laatujärjestelmän
käyttöä sairaaloissa ja palveluyksiköissä on
lisättävä. Tämä edellyttää,
kuten valtiontilintarkastajat toteavat, toimivaa neuvottelumekanismia
valtion ja kuntien välillä. Sellaiset
ohjausmekanismit, jotka eivät pidemmän ajan kuluessa
ole osoittautuneet toimiviksi, tulisi valiokunnan mielestä poistaa. Valiokunta
ehdottaa hyväksyttäväksi lausuman (Valiokunnan
lausumaehdotus).
Momentin 24.99.21 menojen budjetointikäytäntö (Tilapäinen
edustus kansainvälisissä neuvotteluissa)
Valtiontilintarkastajat ovat esittäneet kantanaan,
että presidentin samoin kuin pääministerin
menojen maksaminen ulkoasiainministeriön momentilta 24.99.21
tulisi lopettaa ja määrärahat siirtää pääluokkiin
21, Tasavallan presidentti, ja 23, Valtioneuvosto. Valtion talousarvion seurannan
ja valvonnan kannalta on valtiontilintarkastajien mielestä perusteltua,
että jokaisen hallinnonalan omat menot ovat nähtävissä sen omassa
pääluokassa. Valtiontilintarkastajien näkemys
lähtee periaatteeltaan ja rakenteeltaan käyttäjäpohjaisesta
määrärahojen budjetointitavasta.
He ovat nähneet tämän tärkeäksi
myös eduskunnan budjettivallan toteutumisen kannalta.
Valtiovarainvaliokunta on ottanut asiaan kantaa vuoden 2000
talousarvioesityksestä joulukuussa 1999 antamassaan mietinnössä (VaVM 33/1999
vp). Hallitus oli esityksessään ehdottanut
valtiontilintarkastajien kertomuksessaan tarkoittamaa budjetointitavan
muutosta vuoden 2000 talousarvioon. Valtiovarainministeriöltä saamansa
selvityksen perusteella valiokunta palautti määrärahojen
budjetoinnin vuoden 1999 talousarvion mukaiseksi, mikä tarkoitti
niiden maksamista edelleen ulkoasiainministeriön pääluokasta.
Valtiovarainvaliokunta toteaa, että valiokunnan kanta
tilapäisestä edustuksesta kansainvälisissä neuvotteluissa
aiheutuvien menojen budjetointiin on edelleen sama. Kysymyksessä on koko
valtionhallinnon yhteinen määräraha,
joka aiheperusteisena — ei käyttäjäpohjaisena — on sijoitettu
ulkoasiainministeriön pääluokkaan. Määrärahatarvetta
tai niiden käyttäjää kussakin tapauksessa
on vaikeaa etukäteen arvioida. Jo pitkään
sovellettu budjetointikäytäntö on joustava
eikä sille ole oikeudellisesti, hallinnollisesti eikä valtiontaloudellisesti
järkevää vaihtoehtoa. Vailla merkitystä ei
voine olla sekään, että vastikään
voimaan tulleen uuden perustuslain mukaan ulkoisten suhteiden hoitamisessa
korostuu eri valtioelinten, erityisesti presidentin ja valtioneuvoston,
yhteistyön välttämättömyys.
Vankeinhoidon henkilöstön koulutus
Vankeinhoidossa viime vuosikymmeninä noudatetulla linjalla
ja lainsäädäntömuutoksilla päästiin
aiempaa pienempään vankilukuun. Esimerkiksi yhdyskuntapalvelulla
oli oma osuutensa vankiluvun pienenemiseen. Tänäkin
aikana toisaalta elinkautisvankien määrä nousi
ja törkeistä huumausainerikoksista tuomittujen
määrä kolminkertaistui 1990-luvulla.
Huumeiden tuloa myös vankiloiden sisäpuolelle
ei kyetty estämään, ja huume- ja rikollisliigojen
johtaminen vankiloista käsin yleistyi.
Viime aikoina vankimäärä on kääntynyt
voimakkaaseen nousuun. Kuluvan vuoden helmikuussa vankiloissa oli
3 155 vankia, missä kasvua vastaavaan aikaan edellisvuonna
oli noin 300. Erityisen voimakkaasti on kasvanut ulkomaalaisten
vankien määrä, joka on kaksinkertaistunut
kolmessa vuodessa.
Vankien määrän lisääntyminen,
ongelmien monimuotoistuminen ja vankeinhoidon uudet toimintamuodot
ovat lisänneet painetta vankeinhoitoalan koulutuksen kehittämiseen.
Kuten valtiontilintarkastajain kertomuksessa on todettu, tärkeä vankeinhoitoalan
koulutuksen kehittämisvaatimus liittyy yleisen koulujärjestelmän muuttumiseen.
Valiokunta pitää luonnollisena sitä,
että vankeinhoidon perus-, jatko- ja täydennyskoulutusta
kehitetään yleisen ammatillisen koulutuksen kehittämisperiaatteiden
mukaisesti. Koulutusjärjestelmää tulee
kehittää myös sellaiseksi, että se
mahdollistaa yhtäältä kouluttautumisen
vankeinhoidon johto- ja esimiestehtäviin. Toisaalta koulutuksessa
on painotettava laaja-alaisuutta ja valinnaisuutta yleisen ammatillisen
koulutusjärjestelmän periaatteiden mukaisesti.
Oikeusapu ja maksuton oikeudenkäynti
Valtion varoin kustannettua oikeusapua annetaan tällä hetkellä kahden
vaihtoehtoisen järjestelmän, yleisen oikeusavun
ja maksuttoman oikeudenkäynnin avulla. Yleinen oikeusapu
kattaa kaikki oikeudelliset asiat, maksuton oikeudenkäynti
vain avustamisen tuomioistuimissa. Molempia järjestelmiä kustannetaan
julkisista varoista. Molemmat myös tuottavat pitkälti
samat taloudelliset etuudet.
Kuten valtiontilintarkastajat ovat todenneet, päällekkäisyyksien
johdosta oikeusapujärjestelmästä on muodostunut
sekava ja monimutkainen. Eduskunnassa aiemmin otettujen kantojen mukaisesti
valtiontilintarkastajat ovat päätyneet esittämään,
että kahdesta erillisestä oikeusapujärjestelmästä tulisi
siirtyä yhteen järjestelmään.
Valtiovarainvaliokunta on useassa yhteydessä (mm. VaVM
42/1997 vp ja VaVM 33/1999 vp)
kiinnittänyt huomiota kansalaisten yhdenvertaiseen kohteluun
oikeudenkäynneissä. Samoin valiokunta on todennut
maksuttoman oikeudenkäynnin kustannusten nousseen vuosi vuodelta.
Kun nämä kustannukset vuonna 1995 olivat 98,6
miljoonaa markkaa, ne olivat vuonna 2000 nousseet jo 166,1 miljoonaan
markkaan. Korkeiksi nousseet oikeudenkäyntikulut ovat vaarantaneet
ns. keskituloisten oikeusturvan toteutumisen. Myöskään
vuonna 1998 toteutettu oikeusapujärjestelmän osittainen
uudistus ei tuonut tähän helpotusta. Oikeudenkäyntikustannusten
nousun johdosta myöskään pieni- ja keskituloisilla
ei ole ollut riittäviä taloudellisia mahdollisuuksia
viedä asioitaan tuomioistuimiin.
Kun valtio on vastannut omavastuuosuuden täytyttyä kaikista
ylimenevistä kustannuksista, oikeudenkäyntejä on
usein perusteettomasti pitkitetty. Valtiontilintarkastajat ovat
nähneet omavastuujärjestelmän kehittämisen
ratkaisuna, jolla paitsi vahvistettaisiin oikeusavun saajan kustannustietoisuutta
myös ehkäistäisiin oikeusapujärjestelmästä aiheutunutta
oikeudenkäyntikustannusten kasvua.
Oikeusaputoimistoissa käsiteltyjen asioiden määrä on
jonkin verran laskenut oikeusaputoiminnan valtiollistamisen seurauksena.
Saatujen tietojen perusteella valiokunta katsoo, että oikeusaputoimistot
sinänsä ovat toimineet hyvin.
Oikeusministeriö on katsonut, että viime kädessä julkisen
vallan tehtävänä on huolehtia siitä,
että uuden perustuslain 21 §:ssä säännelty
perusoikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin toteutuu
myös käytännössä siltäkin
osin kuin on kyse oikeudesta oikeusapuun. Valtiovarainvaliokunta
pitää nykyistä oikeusapujärjestelmää varsin
toimivana ja edullisena ja kannattaa sen kehittämistä.
Julkisen vallan tehtävänä on huolehtia
siitä, että oikeusapupalvelut ovat tarvittaessa
valtion varoin sellaistenkin kansalaisten saatavilla, joiden omat
resurssit eivät riitä heidän tarvitsemansa
oikeusavun järjestämiseen. Myös valtiovarainvaliokunta
pitää tämän oikeuden toteutumista
ensiarvoisen tärkeänä ja valtiontilintarkastajain
tavoin kiirehtii oikeusapujärjestelmän kokonaisuudistusta.
Kansalaisten luottamus tuomioistuimiin
Kansalaisten tuomioistuinlaitosta kohtaan tuntemasta luottamuksesta
ja epäluottamuksesta on tehty viime aikoina useita tutkimuksia.
Kuten valtiontilintarkastajain kertomuksesta käy ilmi, niiden
tulokset ovat pitkälti saman suuntaisia. Kaksi kolmasosaa
kansalaisista pitää tuomioistuimien toimintaa
kokonaisuutena ottaen onnistuneena. Kun vastaava luku vielä 1980-luvun puolivälissä
oli
80 prosenttia, voidaan luottamuksen tuomioistuimiin kuitenkin todeta
laskeneen merkittävästi. Erityisen huolestuttavaa
on kansalaisten vähäinen luottamus yhdenvertaisuuden
ja tasapuolisuuden toteutumiseen tuomioistuimissa.
Valiokunta pitää merkittävänä,
että asiaa pohtineen oikeusministeriön työryhmän
työn pohjalta tuomarien kouluttamiseen esitetään
perusteellisia uudistuksia. Tuomarikoulutustoimikunta ehdottaa kehitettäväksi
tuomarien pätevöitymisjärjestelmän,
joka sisältäisi ohjattua harjoittelua, työskentelyä ja
opintoja. Toimikunta ehdottaa perustettavaksi tuomarikoulutuslautakunnan,
joka muun muassa määrittelisi koulutuksen sisällön
ja johtaisi koulutusta. Saadun selvityksen mukaan uusi tuomarikoulutusjärjestelmä
voisi
käynnistyä vuoden 2003 alussa, jolloin ensimmäiset
koulutusohjelman suorittaneet lakimiehet valmistuisivat vuonna 2006.
Valiokunta pitää tätä uudistusta
merkittävänä, koska Suomessa ei ole ollut
useiden muiden maiden käytännöistä poiketen
tuomareiden koulutusjärjestelmää. Myös
mahdollisuudet ottaa käyttöön ns. sivurekrytoinnit
tuomioistuinlaitoksen ulkopuolelta olisi selvitettävä.
Valtiontilintarkastajat ovat katsoneet niin ikään,
että kansalaisten tuomioistuimia koskevan tiedon tasoa
tulee lisätä tehostamalla aktiivista tiedotusta.
Saadun selvityksen mukaan kuluvan vuoden helmikuussa oikeuslaitos
on avannut omat Internet-sivunsa. Näitä sivuja
on tarkoitus jatkossa kehittää edelleen. Sivut
on rakennettu tavallisten kansalaisten näkökulmasta mahdollisimman
helppokäyttöisiksi.
Valtioneuvosto on myös asettanut oikeusturva-asiain
neuvottelukunnan. Neuvottelukunta seuraa oikeusturvan toteutumista
ja pyrkii sen kokonaisvaltaiseen kehittämiseen. Neuvottelukunnan
keskeisenä tavoitteena on valiokunnan saaman selvityksen
mukaan seurata, toteutuuko oikeusturva niin, että kansalaiset
pääsevät käytännössä oikeuksiinsa.
Luomutuotannon kehittäminen
Luonnonmukainen tuotanto lisääntyi nopeasti Suomessa
1990-luvulla. Vuodesta 1994 vuoteen 1999 luonnonmukaisesti viljelty
ja siirtymävaiheen peltoala kasvoi viisinkertaiseksi. Kehitykseen
vaikutti siirtymävaihetuen käyttöönotto vuonna
1990 ja erityisesti Suomen liittyminen Euroopan unioniin vuonna
1995.
Siirtyminen luonnonmukaiseen tuotantoon on kuitenkin valiokunnan
saamien viimeaikaisten tietojen mukaan hidastunut. Kun luonnonmukaisessa
tuotannossa tai siihen siirtymässä oli kertomusvuonna
1999 Suomen viljelyalasta noin 6,2 prosenttia eli 137 000
hehtaaria, tämä viljelyala oli viime vuonna noin
146 000 hehtaaria eli vain noin 9 000 hehtaaria
enemmän kuin edellisenä vuonna. Luomutilojen määrä lisääntyi nettomääräisesti
vain muutamilla kymmenillä ollen viime vuoden lopussa noin
5 260.
Eniten luomutiloja ja luonnonmukaisesti viljeltyä alaa
kertomusvuonna oli Pohjanmaalla, Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa
ja Pirkanmaalla. Viime vuosina luonnonmukaisesti viljelty ala on
lisääntynyt eniten lypsykarjavaltaisilla alueilla,
kuten Pohjois-Savossa, Pohjois-Karjalassa ja Keski-Pohjanmaalla.
Maa- ja metsätalousministeriö asetti vuoden 2000
kesäkuussa laajapohjaisen työryhmän,
jonka tehtäväksi tuli valmistella ehdotus luonnonmukaisen
elintarviketuotannon kehittämisestä vuosina 2002—2006
(ns. Luomustrategiatyöryhmä). Jo tehdyn perusselvityksen
jälkeen työryhmän tulee valmistella luonnonmukaisen
elintarviketuotannon kehittämisehdotus sekä siihen liittyvät
kehittämistavoitteet ja tärkeimmät toimenpiteet
tavoitteisiin pääsemiseksi.
Valtiontilintarkastajat ovat kertomuksessaan todenneet, että luomutuotteiden
kysyntä on voimakkaassa kasvussa niin Suomessa kuin muuallakin
maailmassa. Kuluttajat pitävät luomutuotteita
turvallisina, terveellisinä ja ravitsevina ja arvostavat
niiden positiivisia ympäristövaikutuksia ja vähäistä lisäaineiden
määrää. Viimeaikainen keskustelu
ruoan turvallisuudesta ja erilaisten eläintautien leviäminen
ovat omiaan kasvattamaan luomutuotteiden kysyntää.
Kuten kertomuksessakin on todettu, luomutuotteiden kulutuksen
kasvua on rajoittanut niiden heikko saatavuus ja suppea tuotevalikoima. Saadun
selvityksen mukaan kuluttajat aikovat silti edelleen lisätä luomutuotteiden
käyttöä. Luomubarometrin mukaan noin
70 prosenttia kuluttajista oli halukkaita lisäämään
luomutuotteiden käyttöä ainakin jossain
määrin. Myös ensimmäiset tutkimustiedot
luomutuotteiden myynnin kehityksestä Suomessa osoittavat
luomumarkkinoiden kasvavan nopeasti.
Luomutuotteiden markkinointia on edistetty vuodesta 1998 lähtien
Finfood LUOMU -hankkeen avulla. Ko. vuonna tukea luonnonmukaisesti
tuotettujen tuotteiden menekinedistämiseen maksettiin valtion
talousarviosta yhteensä 3,63 miljoonaa markkaa. Vuonna
1999 tukea maksettiin 4,3 miljoonaa markkaa ja viime vuonna tarkoitukseen
varattiin 4 miljoonan markan suuruinen määräraha.
Tästä vuodesta alkaen menekinedistämiseen
tarkoitettu tuki on erotettu omaksi momentikseen valtion talousarviossa ja
siihen on tälle vuodelle budjetoitu 4 miljoonaa markkaa.
Luonnonmukaisesti tuotettujen tuotteiden menekinedistämiseen
tarkoitettua kansallista tukea rajoittaneeseen komission päätökseen
on haettu muutosta. Uuden päätöksen mukaan
valtiontuen enimmäismäärä olisi
7 miljoonaa markkaa.
Kuluttajiin suunnattujen markkinointitoimenpiteiden ohella heidän
omakohtaiset kokemuksensa lisäävät selvitysten
mukaan merkittävästi luomutuotteiden ostohalukkuutta.
Kuluttajat toivovat edelleen luomutuotevalikoimien parannusta, selkeämpiä tuoteselosteita
sekä parempaa esillepanoa kaupassa.
Valtiovarainvaliokunta pitää luomustrategiatyötä tärkeänä.
Valtiontilintarkastajat ovat todenneet, että valmistelutyön
tuloksista hyötyvät aikanaan sekä luomutuottajat
että luomutuotteita käyttävät
kuluttajat. Valtiovarainvaliokunta korostaa myös elintarviketeollisuuden
ja kaupan sitoutumista hankkeeseen.
Saadun selvityksen mukaan kauppa on kasvattanut viime aikoina
nopeasti luomutuotevalikoimiaan, mutta kasvu on tapahtunut lisäämällä luomutuotteiden
tuontia. Valikoimien kasvu on olennainen osa luomutuotteiden menekin
lisäämistä. Kotimaisen valikoiman kasvattamiseksi on
kotimaisen teollisuuden tultava jatkossa voimakkaammin mukaan luomustrategian
toteuttamiseen. Jotta elintarviketeollisuus voisi olla vakuuttunut
laadukkaan raaka-aineen jatkuvasta saatavuudesta, on myös
luomutuotannon edellytyksiä parannettava esimerkiksi sopimustuotantoa
lisäämällä. Tukiehdot ja rahoitus
on saatava sellaisiksi, että ne kannustavat siirtymiseen
nykyistä laajemmin luonnonmukaiseen tuotantoon. Valiokunta
katsoo, että osana luomustrategiaa tulee selvittää myös
mahdollisuudet erikoistua alueellisesti luonnonmukaiseen tuotantoon,
mikä voisi olla edullista kuljetusten ja jakelujärjestelmien
kehittämisen kannalta.
Väestön ikääntyminen
Suomi on väestön ikärakenteen osalta
tällä hetkellä muuta Eurooppaa nuorempi.
Kuitenkin jo vuonna 2020 Suomessa ennustetaan olevan nykyisten EU-maiden
neljänneksi vanhin väestö. Kuten valtiontilintarkastajain
kertomuksestakin käy ilmi, väestön vanheneminen
johtuu pääasiassa iäkkäämpien
ihmisten odotettavissa olevan eliniän kasvusta.
Huoltosuhde, jolla tarkoitetaan alle 15-vuotiaiden
lasten ja yli 65-vuotiaiden eläkeläisten määrän
suhdetta työikäisen väestön
määrään, pysyy lähellä EU-maiden
keskimääräistä tasoa siihen
asti kunnes suuret ikäluokat tulevat eläkeikään
vuoden 2010 jälkeen. Suomen huoltosuhde on OECD-maiden
huonoin vuosina 2020—2030.
Elatussuhde kuvaa muun väestön määrän
suhdetta työssäkäyvän väestön
määrään. Se kertoo, kuinka monen
henkilön toimeentulo on riippuvainen yhden työllisen
aikaansaamasta tuotoksesta. Tällä hetkellä jokaisella
työllisellä on itsensä lisäksi
huollettavana 1,2 henkeä. Huonoimmillaan sen ennustetaan
nousevan noin 1,4:ään. Valtiontilintarkastajat
ovat todenneet, että heikentyvä elatussuhde aiheuttaa
suuria paineita toimeentulojärjestelmään,
ja katsoneet, että väestön ikääntyminen
on koko suomalaisen yhteiskunnan ja erityisesti kuntien suuri haaste jo
lähitulevaisuudessa.
Huoltosuhteen ja elatussuhteen heikkenemiseen liittyy useita
epävarmoja muuttujia, joita on vaikea arvioida. Väestön
kokonaismäärään vaikuttavat
edellä todetun ihmisten eliniän kasvun ohella
muun muassa mahdolliset muutokset syntyvyydessä ja siirtolaisuudessa.
Elatussuhteeseen vaikuttaa esimerkiksi se, missä iässä työelämästä poistutaan.
Kansantalouden kantokyvyn kannalta epävarmuus liittyy keskeisesti
taloudelliseen kasvuun.
Varmana voidaan pitää sitä, että väestön
ikärakenne muuttuu tulevaisuudessa kansantaloutta
rasittavaan suuntaan. Saadun selvityksen mukaan Suomen kansantalous
tuottaa nyt asukasta kohti suunnilleen saman verran reaalituloja
kuin Ruotsin kansantalous. Tulevaisuudessa tuottavuuden ennustetaan
nousevan meillä samaa vauhtia kuin muissa rikkaissa maissa, joissa
tuottavuus on parantunut parin prosentin vuosivauhdilla. Mikäli
eri toimilla ikäryhmittäiset työllisyysasteet
palautuvat vuoteen 2030 mennessä yhtä suuriksi
kuin ne ovat olleet korkeimmillaan vuosina 1980—2000, Suomessa
on tulevan 30 vuoden ajan käytettävissä työllisiä joka
vuosi lähes 2,4 miljoonaa henkeä. Edellä todetulla
kasvuolettamuksella tämä merkitsisi, että vuonna
2030 olisi käytettävissä asukasta kohti
80 prosenttia enemmän reaalituloja kuin nykyisin.
Toisaalta on todennäköistä, että väestön ikääntyminen
hidastaa tuotannon kasvua. Se lisää myös
sosiaali- ja terveydenhuoltomenoja. On mahdollista, että kansantuotteen
kasvuvauhti hidastuu jopa merkittävästi, jos työhönosallistumisaste
ei nouse nykyisestään tai työn tuottavuuden
kasvu ei nopeudu. Valtiovarainvaliokunta toteaa, että hallitusohjelmaan
kirjattu tavoite nostaa efektiivistä eläkeikää 2—3
vuodella on vaativa tavoite. Pitkällä tähtäyksellä tämäkin saattaa
osoittautua riittämättömäksi,
jos väestön elinikä nousee ennustetulla
viidellä vuodella vuoteen 2050 mennessä.
Koko kansantalouden lisäksi väestön
ikääntyminen asettaa jatkossa merkittävän
haasteen myös kunnille. Kuntakohtaiset erot huoltosuhteessa
ovat jo nyt merkittäviä. Viime vuonna huoltosuhde
oli edullisimmillaan 41 prosenttia ja epäedullisimmillaan
91 prosenttia Suomen kunnissa. Kuntakohtaisten erojen ennustetaan säilyvän
tulevaisuudessa jokseenkin ennallaan. Ongelmaksi tulevat alueelliset
erot, kun muuttotappiokuntien ikärakenne muuttuu vanhusvoittoiseksi.
Valtiovarainvaliokunta yhtyy valtiontilintarkastajien näkemykseen,
että kaikilla yhteiskuntapolitiikan lohkoilla on varauduttava väestön vanhenemiseen
ja lähdettävä siitä, että ikääntyvä väestö ja
sen tarpeet otetaan huomioon yhteiskuntasuunnittelussa.
Talouden osalta tämä merkitsee valtiontalouden
ylijäämäisyydestä huolehtimista
koko kuluvan vuosikymmenen ajan ja valtionvelan hallittua vähentämistä suhteessa
bruttokansantuotteeseen. Vaikka väestön ikääntyminen
saattaa olla ongelmallista kilpailukyvyn kannalta, ikääntyvää väestöä ei
tule nähdä pelkästään
kustannustekijänä. Työn tekemisen kannattavuutta
on lisättävä ja kiinnitettävä erityistä huomiota
ikääntyvän työvoiman työssäpysymiseen
ja -jaksamiseen. Väestön ikääntyminen
on haaste myös suomalaiselle työvoima- ja koulutuspolitiikalle.
Työvoimaa on pyrittävä kohdentamaan alueille,
joilla sitä tarvitaan samalla, kun huolehditaan kohtuullisesta
palkkauksesta.
Valtiontilintarkastajat ovat katsoneet, että palvelurakenteen
kehittäminen ja vanhustyö ovat lähiajan
keskeisiä kysymyksiä vanhustenhuollossa. Valtiontilintarkastajien
mielestä voimavaroja on jatkossa suunnattava erityisesti
kotihoitoon, omaishoitajien tukemiseen sekä asuntojen kunnostamiseen
ja asuinalueiden toimivuuden jatkuvaan ylläpitämiseen.
Valtiovarainvaliokunta pitää näitä näkemyksiä oikeina
ja korostaa, että kaikille kansalaisille asuinpaikasta riippumatta
on pyrittävä turvaamaan asianmukaiset palvelut.
Kuntien mahdollisuuksia huolehtia tästä on johdonmukaisesti
vahvistettava. Myös kuntien valtionosuudet on mitoitettava palvelutarpeen
kasvun mukaisesti. Kunnat varautuvat nyt omissa strategioissaan
tuleviin väestömuutoksiin. Paikalliset
ratkaisut vaativat kuitenkin tuekseen koko yhteiskunnan varautumista
väestön ikääntymiseen.
Tukityöllistäminen
Työllistämistukijärjestelmää uudistettiin
vuonna 1995 rakenteellisesti siten, että tukimuotojen määrää vähennettiin
olennaisesti. Työllistämistuki uudistettiin työvoimavarojen
kehittämistuen kaltaiseksi siten, että toimenpiteiden
avulla voidaan työttömyyden lyhytaikaisen katkaisemisen
sijasta parantaa työnhakijoiden työllistymisvalmiuksia
ja mahdollisuuksia palata pitkittyneen työttömyyden
jälkeen pysyvästi työmarkkinoille.
Kuten valtiontilintarkastajain kertomuksesta käy ilmi,
tukiuudistuksen yhteydessä yrityksille myönnettävän
työllistämistuen saamisedellytyksiä tiukennettiin
olennaisesti. Tukea myönnetään säännönmukaisesti
vain vastikkeellisuuden periaatteella. Yrityksen on tuen saadakseen
parannettava työllistetyn työmarkkinavalmiuksia tai
tarjottava työtä tuen avulla palkatulle työttömälle
tukijaksoa huomattavasti pidemmäksi ajaksi. Uusi menettely
vähensi kertomuksen mukaan merkittävästi
yritysten kiinnostusta tukimuotoa kohtaan, mutta samanaikaisesti
uudistus paransi tukityöllistetyn pysyvämpää työllistymistä.
Vuoden 1998 alusta uutena toimenpiteenä otettiin käyttöön
ns. yhdistelmätuki. Yhdistelmätuella pyritään
luomaan työtilaisuuksia erityisesti ns. kolmannelle sektorille,
jota edustavat esimerkiksi yleishyödylliset yhdistykset,
vapaaehtoisjärjestöt ja urheiluseurat. Yhdistelmätukeen
käytettiin kertomusvuonna 210,5 miljoonaa markkaa. Yhdistelmätuen
voimakkaasta kasvusta johtuen myös tukityöllistämisen
volyymi on yksityisellä sektorilla pysynyt suhteellisen
korkealla tasolla. Tämän avulla on voitu työllistää monia
syrjäytyneitä ja syrjäytymisvaarassa
olevia.
Työvoimapoliittisten toimenpiteiden vaikuttavuutta
tutkittaessa on selvitetty sitä, kuinka suuri prosenttiosuus
työllistetyistä henkilöistä on
työttömänä kolme kuukautta toimenpiteen päättymisen
jälkeen. Parhaat vaikuttavuustulokset on saavutettu nuorilla
työttömillä. Selvästi kaikkein
heikointa toimenpiteiden vaikuttavuus on ollut pitkäaikaistyöttömien,
vajaakuntoisten ja ikääntyneiden kohdalla. Valtiovarainvaliokunta
kiinnittää huomiota siihen, että monille 90-luvun
alkupuolella työpaikkansa menettäneille tukityö on
lähes ainut työllistymisen mahdollisuus. Tukityön
vaikuttavuutta arvioitaessa tulee antaa arvo työllistymisen
lisäksi sille, että henkilölle voidaan
ylipäänsä tarjota työtä ja
ehkäistä näin syrjäytymistä.
Merkittävänä ongelmana, johon myös
valtiontilintarkastajat ovat kiinnittäneet huomiota, voidaan
pitää sitä, että samoja työllistettyjä "kierrätetään";
työttömyys ja tukityöt vuorottelevat
samoilla henkilöillä. Eräissä tapauksissa tukityöllistämisellä on
ollut myös työnhakijaa passivoivaa vaikutusta,
kun hän joutuu odottamaan työttömyyden
kertymistä ja tukityötä. Kunnat ovat
käyttäneet tukityöllistämistä myös tilanteissa,
joissa olisi ollut tarvetta palkata vakinaista henkilöstöä.
Tukityöllistetyn kannalta olennaista on myös työllistämistuen
markkamääräinen taso. Työllistämistuen
pitäisi olla suuruudeltaan sellainen, että se
riittäisi toimeentuloon.
Työllisyystilanteen parantuessa ja työttömyyden
vähentyessä 1990-luvun puolivälistä lähtien ovat
kansalliset työllistämistukimäärärahat
budjettilinjausten mukaisesti vähentyneet noin 1,4 miljardilla
markalla eli noin 40 prosenttia. Väheneminen on kohdistunut
erityisesti julkisen sektorin tukityöllistämiseen.
Valtion omassa tukityöllistämisessä määrärahat
ovat vähentyneet noin kolmasosaan ja kuntasektorin tukityöllistämisessä selvästi
alle puoleen. Työllistämisen volyymi on vastaavasti
laskenut.
Tässä yhteydessä valtiovarainvaliokunta
on kiinnittänyt huomiota myös siihen, että palkkaperusteisia
työllistämistukimäärärahoja
on jäänyt paljon käyttämättä.
Kun näitä myönnettiin vuoden 2000 talousarviossa
yhteensä 1 982 miljoonaa markkaa, käyttämättä jäävä osuus
tästä on saadun selvityksen mukaan 240 miljoonaa markkaa.
Kaikkein heikoimmin toteutui ns. eläkeputkiratkaisuun liittyvä tukityöllistäminen
(uusien
55—59-vuotiaiden työttömien tukityö), jossa
budjetoidusta 70 miljoonan markan määrärahasta
jäi käyttämättä yli
60 miljoonaa markkaa. Myös muutamat Etelä-Suomen
suuret kunnat työllistivät arvioitua vähemmän.
Koska työllistämistukimäärärahoja
on jäänyt käyttämättä suhteellisen
runsaasti, tehostetut toimet tämän epäkohdan
korjaamiseksi ovat tarpeen. Valtiovarainvaliokunta pitääkin
tärkeänä, että nykyisin arviomäärärahoina
budjetoitujen palkkaperusteisten määrärahojen
osalta selvitetään mahdollisuudet muuttaa ne valtion
talousarviossa siirtomäärärahoiksi. Tällöin
menetettäisiin nykyinen momenttien ns. ristiinkäyttömahdollisuus.
Samalla mahdollistettaisiin kuitenkin se, että tietylle
vuodelle budjetoidut, käyttämättä jääneet
määrärahat tulisivat käyttöön
seuraavana vuonna.
Muita huomioita
Käsitellessään valtiontilintarkastajain
kertomusta vuodelta 1999 valiokunta on edellä käsiteltyjen
kysymysten lisäksi todennut valtiontilintarkastajien ottaneen
esille lukuisia muitakin asioita, jotka vaativat hallitukselta jatkotoimenpiteitä.
Näistä valiokunta on erityisesti kiinnittänyt huomiota
-
tilinpäätösmenettelyn
luomiseen
-
ulkomaalaislain soveltamiseen liittyviin kysymyksiin
-
valtion talousarvion tulojen arviointiin
-
toisen asteen ammatilliseen koulutukseen
-
liikennepolitiikan tavoitteisiin ja keinoihin.
Valiokunta odottaa hallitukselta selvitystä jatkotoimenpiteistä myös
näiden osalta.
Hallituksen kertomus valtiovarain hoidosta ja tilasta
vuonna 1999
Valtiontalouden tuloksellisuus ja tuottavuus
Hallituksen kertomuksen mukaan julkiset menot olivat kertomusvuonna
liki 50 prosenttia kansantuotteesta. Osuus on yli 10 prosenttiyksikköä pienempi
kuin laman aikana ja noin kaksi prosenttiyksikköä pienempi
kuin edellisenä vuonna. Puolet julkisista menoista on tulonsiirtoja
lähinnä kotitalouksille. Näiden kannustinvaikutusten
parantaminen on ollut osa julkisen sektorin tuloksellisuustyötä.
Vaikka uudistukset olivat verrattain pieniä ja vaikuttivat
osin toisilleen vastakkaissuuntaisesti, niiden kokonaisvaikutus
työvoiman tarjontaan oli selvästi positiivinen.
Kannustinloukkujen purkamisella on lisätty myös
työpaikkojen kysyntää.
Useimmissa sosiaali-, terveys- ja koulutuspalveluissa menot
kasvoivat 1990-luvun alkuvuosina, mutta julkisen talouden säästöpäätökset
leikkasivat menoja vuosina 1992 ja 1993. Vuoden 1994 jälkeen
menot kääntyivät heikkoon kasvuun.
Kertomuksesta käy ilmi, että sosiaalimenot olivat
vuonna 1999 noin 190 miljardia markkaa. Talouskasvu, työttömyyden
koheneminen, säästötoimet ja rakenteelliset
uudistukset laskivat sosiaalimenojen BKT-osuuden noin 26,3 prosenttiin
eli alle EU-maiden keskimääräisen tason.
Valtion budjetin kautta kaikista sosiaalimenoista rahoitettiin noin
kolmannes.
Terveydenhuollon rahoitusta ja kustannuksia on käsitelty
jo edellä valiontilintarkastajain kertomuksen yhteydessä.
Hallitus toteaa kertomuksessaan, että kiintein hinnoin
julkiset terveydenhuoltomenot olivat korkeimmillaan vuonna 1991.
Huolimatta 1990-luvun alun terveydenhuoltomenojen ja -henkilöstön
supistuksista, terveydenhuollon suoritemäärät
joko kasvoivat tai pysyivät lähes ennallaan sekä sairaaloissa että terveyskeskuksissa.
Valiokunta toteaa, että edellä oleva tarkastelu ei
ota huomioon esimerkiksi palvelujen laatua ja niiden kohdentumista
eri väestöryhmiin. Valtiovarainvaliokunta totesi
jo hallituksen kertomuksesta valtiovarain hoidosta ja tilasta vuonna 1998
antamassaan mietinnössä (VaVM 6/2000 vp),
että tuloksellisuuden ja tuottavuuden yksipuolinen tavoittelu
saattaa johtaa siihen, että osa kansalaisista jää näiden
palvelujen ulkopuolelle. Terveydenhuollossa eräillä hoitoalueilla (esim.
vanhushuolto) toiminnan tehostaminen on merkinnyt laitoksissa hoidettavien
potilaiden keskimääräisen kunnon heikkenemistä,
mikä on puolestaan merkinnyt ao. laitosten tehokkuuden laskennallista
laskua.
Opetusministeriön hallinnonalaa tarkasteltaessa
laaja tuloksellisuuden indikaattori on kertomuksen mukaan kansalaisten
koulutustason nousu, mikä eräällä tavalla
kuvaa kansakunnan inhimillisen pääoman kertymistä.
Koulutustason nousua voidaan seurata muun muassa suoritettujen
tutkintojen perusteella. Tuloksellisuuden ja tuottavuuden arvioinnissa
on seurattu myös esimerkiksi oppilaskohtaisten kustannusten
kehitystä.
Julkisen palvelutuotannon tuottavuus on kertomuksen mukaan parantunut,
joskin melko hitaasti. Valtiosektorin osalta vuosi 1999 oli kuitenkin
tuottavuuskehityksen kannalta heikko. Mittausteknisen muutoksen
ohella kyse on ollut osittain myös rakenteellisesta muutoksesta.
Kuten kertomuksessakin on todettu, yksittäisten vuosien
palvelumäärä ja tuottavuuskehitys ovat alttiita
satunnaisille heilahduksille, minkä takia niiden perusteella
ei pidä tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Tilimuistutuskertomus
Yliopistojen ulkopuolinen rahoitus
Valtiovarainvaliokunta otti kantaa yliopistojen ulkopuoliseen
rahoitukseen valtion tilintarkastajain vuoden 1998 kertomuksesta
antamassaan mietinnössä VaVM 6/2000
vp. Valiokunta totesi ulkopuolisen rahoituksen lisääntyneen
viime vuosina. Saadun selvityksen mukaan ulkopuolisen rahoituksen
osuus oli 35 prosenttia vuonna 1999 (3 101 miljoonaa markkaa),
missä on kasvua 11,5 prosenttiyksikköä vuodesta
1991 ja edellisvuodesta 2,6 prosenttiyksikköä.
Ulkopuolisista rahoituslähteistä merkittävimpiä olivat Suomen
Aktemia (17 %), Tekes (16 %) ja kotimaiset yritykset
(15 %). Pääosa ulkopuolisesta rahoituksesta
on julkista rahoitusta; yliopistojen kokonaisrahoituksesta yksityisen
rahoituksen osuus on alle 10 prosenttia.
Valiokunta totesi em. mietinnössään,
että yliopistojen perustehtävien suorittamisessa
ja tavoitteiden saavuttamisessa valtion budjettirahoitus on ensisijainen
ja ulkopuolinen rahoitus on täydentävää.
Valiokunta näki tarpeelliseksi selkeyttää ulkopuolisen
rahoituksen roolia kokonaisuutena ja sen kytkeytymistä yliopistojen
tavoitteisiin.
Valtiontilintarkastajat katsoivat vuodelta 1998 antamassaan
kertomuksessa, että opetusministeriön on luotava
yliopistojen ulkopuolisen rahoituksen käytön seurantaan
aukoton valvontajärjestelmä väärinkäytösten
välttämiseksi. Valtiovarainvaliokunta totesi kertomuksesta
antamassaan mietinnössä, että valvonnan
kannalta pääosasta ulkopuolisesta rahoituksesta
ei aiheudu ongelmia; rahoitus tulee yliopistolle ja se on helposti
valvottavissa. Riskin muodostaa lähinnä sellainen
ulkomainen rahoitus, jossa rahoittaja on valmis solmimaan tutkimussopimuksen
yksittäisen tutkijan kanssa, jolla on yliopistostatus.
Näissä tapauksissa rahoittaja ei millään tavoin
kontrolloi, onko sopimus todella tehty yliopiston kanssa.
Viime aikoina paljastuneet väärinkäytökset osoittavat,
että edellä todettu riski väärinkäytöksiin
on todellinen. Saadun selvityksen mukaan opetusministeriö on
ryhtynyt toimiin, jotta tällaiset väärinkäytökset
olisivat tulevaisuudessa estettävissä. Ministeriö on
kuluvan vuoden maaliskuun alussa asettanut työryhmän,
jonka tehtävänä on
-
selvittää,
miten yliopistojen ulkopuolisen rahoituksen valvonta ja hallinnointi
on säädelty ja järjestetty
-
arvioida valvonnan riittävyys ja hallinnoinnin
tarkoituksenmukaisuus
-
tehdä tarvittavat ehdotukset valvonnan ja siihen
liittyvän ohjeistuksen kehittämiseksi.
Valtiovarainvaliokunta pitää työryhmän
työtä tärkeänä ja katsoo,
että tarvittaviin toimiin valvonnan ja siihen liittyvän
ohjeistuksen kehittämiseksi on ryhdyttävä pikaisesti
työryhmän työn valmistuttua.
Valiokunta katsoo, että yliopistojen autonomia huomioon
ottaen yliopistoilla itsellään on keskeinen rooli
myös ulkopuoliseen rahoitukseen liittyvän valvonnan
kehittämisessä. Vaikka yliopistojen varojen käyttöä yleisellä tasolla
tarkastaa Valtiontalouden tarkastusvirasto, on yliopistojen oman
sisäisen tarkastuksen kehittäminen merkittävässä asemassa.
Yliopistojen ollessa — myös ulkopuolinen rahoitus
mukaan lukien — valtaosin julkisen rahoituksen
piirissä on niiltä voitava edellyttää,
että taloushallinnon järjestelmät ovat
tarkat. Valtion talousarviosta annetun lain ja talousarvioasetuksen
maksuliikettä koskevien säännösten
lisäksi valiokunta painottaa myös opetusministeriön
ohjeistuksen ja sen noudattamisen merkitystä. Ohjeissa
painotetaan muun muassa sitä, että valtion haltuun
tulevien varojen ohjaaminen yksityisille tileille on ehdottomasti
kielletty. Riittävällä valvonnalla on
varmistettava, että tämä toteutuu myös
käytännössä. Erityinen huomio
on kiinnitettävä tutkijoiden itsensä omistamiin
yrityksiin, jotka tähän saakka ovat olleet valvonnan
kannalta hyvin ongelmallisia.
Yksittäisenä keinona valiokunta korostaa yliopistojen
sivutoimiluparekisterin merkitystä valvonnassa. Rekisteri
muodostaa myös ulkopuolisen rahoituksen valvonnassa tärkeän
pohjan, jonka perusteella voidaan poistaa jääviysongelmia.
Yliopistolla ei ole pakkoa myöntää sivutoimilupaa.
Tärkeää on myös, että rekisteri
päivitetään riittävän
usein.
Mahdollisimman aukottoman valvontajärjestelmän
luomiseksi eri viranomaistahojen ja yliopistojen kiinteä yhteistyö on
jatkossa välttämätöntä.