Syksyn 2001 aikana ilmestyneet tutkimukset ovat kiistattomasti osoittaneet suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rapautumisen monilta kriittisiltä kohdiltaan. Kansakunnan tulevaisuuden kannalta erityisen valitettavaa on lapsiperheiden pahoinvoinnin kasvu.

Ilmiön taustalta löytyy monia tekijöitä. Yksi tärkeimmistä on se tosiasia, että huolimatta monista taakse jääneistä taloudellisen kasvun vuosista satojentuhansien lapsiperheiden aineellinen ahdinko on kasvanut. Toiseksi vanhempien oma kasvatusvastuu on viime vuosina jäänyt taka-alalle.

Stakesin tuoreet selvitykset ja Veronmaksajain Keskusliiton kaksi vertailevaa tutkimusta sekä asiaa sivunnut uusi väitöskirja puhuvat yhtä. Perhetuet ovat vähentyneet Suomessa viime vuosien aikana dramaattisesti. Samalla Suomi on perhetukien kansainvälisessä vertailussa pudonnut muiden Pohjoismaiden alapuolelle.

Stakesin uusin selvitys todisti yhä useamman lapsiperheen pudonneen köyhyysrajan alapuolelle ja heidän toimeentulonsa yleensäkin heikentyneen muihin kotitalouksiin verrattuna. Yhteiskunnan tuki ei kaikissa tapauksissa riitä edes elämän perustarpeiden tyydyttämiseen.

Lapsiperheet ovat menettäneet perhetukia kaikilla tulotasoilla Lipposen hallitusten aikana. Lapsiperheiden huonontunut taloudellinen tilanne on johtunut muun muassa lapsilisien, kotihoidon tuen, lapsikorotusten ja minimiäitiyspäivärahan leikkauksista.

Vuonna 1995 lapsilisiä leikattiin 700 miljoonalla markalla. Tämän lisäksi lapsilisien todellinen arvo on pudonnut leikkausten jälkeenkin, koska niitä ei ole korotettu yleisen hintatason muutoksia vastaavasti. Leikkaukset ovat koskeneet perhettä sitä enemmän, mitä pienemmät tulot sillä on ollut. Erityisen vaikeana vallitsevan tilanteen kokevat yksinhuoltajat.

Hallitus leikkasi vuonna 1995 lasten kotihoidon tukea 22,5 prosentilla. Kotihoidon tuen perusosa aleni 1 908 markasta 1 500 markkaan kuukaudessa.

Ongelmat kasautuvat. Samassa perheessä eri sukupolvet tarvitsevat erilaisten sosiaalityöntekijöiden apua. Huonosti voivat lapset voivat yhä huonommin.

Samanaikaisesti perheissä, joissa molemmat vanhemmat käyvät työssä, kamppaillaan yhteisestä ajasta. Kaikista tavoitteista huolimatta lapsiperheiden vanhemmat tekevät selvästi pidempää työpäivää kuin lapsettomat parit. Perheillä ei ole ollut varaa tai muutoin mahdollisuutta sovittaa työn ja perheen vaatimuksia tasapainoisesti omaan elämäntilanteeseensa. Hallituksen teot perheen ja työelämän yhteensovittamisessa ovat jääneet työryhmäasteelle.

Valtionosuuksien mittavien leikkauksien seurauksena tuki yhtä päivähoitopaikkaa kohden on alentunut, peruskoulun ryhmäkoot ovat kasvaneet ja kouluterveydenhuolto on kärsinyt. Neuvoloiden ja nuorisotyön rahoja on leikattu. Tapahtunut ei ole voinut tulla yllätyksenä sosiaali- ja terveysministereille.