Eduskunnan lyhyt historia - autonomian ajalta EU-Suomen parlamentiksi

Eduskunnan perustaminen

Suomen poliittisen järjestelmän perusta luotiin niiden vuosisatojen aikana, jolloin maa oli kiinteä osa Ruotsin ja vuodesta 1809 alkaen Venäjän valtiota. 1900-luvun alussa monet valtiopäivätyön muodot olivat jo pitkälti vakiintuneita.

Suomen suuriruhtinaskunnan säätyvaltiopäivien neljä yhteiskuntasäätyä - aatelisto, papisto, porvarit ja talonpojat - olivat kokoontuneet säännöllisesti vuodesta 1863 alkaen ja säätäneet noin 400 lakia. Tämä vahvisti uskoa suomalaiseen yhteiskuntaan ja lisäsi osaltaan keskustelua yhteiskunnallisista vaihtoehdoista. Venäjän samanaikaisia pyrkimyksiä sitoa Suomi tiiviimmin keisarikuntaan vastustettiin voimakkaasti.

Suomelle avautui tie valtiopäivätoiminnan uudistamiseen syksyllä 1905, kun Venäjä ajautui yhteiskunnalliseen kriisiin muun muassa Japanille kärsityn sotatappion myötä. Säätyvaltiopäivät tuki yhtenäisenä ehdotusta yksikamarisen ja yleisellä äänioikeudella valittavan eduskunnan perustamisesta. Venäjän keisari vahvisti esityksen ja eduskunta perustettiin 1906. 

Ensimmäiset eduskuntavaalit

Eduskunnan perustaminen merkitsi valtavaa loikkaa keskiaikaisesta säätyedustuksesta aikansa edistyneimpään parlamentaariseen järjestelmään.

Uuden valtiopäiväjärjestyksen mukaan äänioikeus oli yleinen ja yhtäläinen kaikille 24 vuotta täyttäneille suomalaisille, mikä merkitsi äänioikeutettujen määrän kasvua lähes kymmenkertaiseksi säätyvaltiopäivien aikaan verrattuna. Äänestämään pääsy ei enää ollut kiinni sosiaalisesta asemasta tai sukupuolesta. Ainutlaatuista koko maailmassa oli se, että myös naiset saivat täydelliset valtiolliset oikeudet eli oikeuden äänestää sekä asettua vaaleissa ehdolle. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa maaliskuussa 1907 valituksi tuli 19 naiskansanedustajaa – maailman ensimmäiset naisparlamentaarikot.

Ensimmäiset eduskuntavaalit toimitettiin 15. ja 16. maaliskuuta 1907. Äänioikeuttaan käytti lähes 900 000 äänestäjää eli 70,7 prosenttia äänioikeutettujen määrästä. Vaaleihin mentiin puoluetunnuksin ja suurvoittajaksi nousi sosialidemokraattinen puolue, jonka rooli äänioikeusliikkeessä oli edeltävinä vuosina ollut kansan parissa suuri. Paikat jakaantuivat seuraavasti: Sosialidemokraattinen puolue 80, Suomalainen puolue 59, Nuorsuomalainen puolue 26, Svenska folkpartiet 24, Maalaisliitto 9 ja Kristillinen työväenliitto 2. Eduskunta kokoontui ensimmäiseen täysistuntoon 23.5.1907. Puhemieheksi valittiin P. E. Svinhufvud.

Itsenäisyyden alkutaival

Autonomian ajan eduskunnan ensimmäiset vuodet olivat poliittisesti epävakaita ja päätöksenteossa törmättiin moniin ongelmiin. Eduskunta hajotettiin useaan otteeseen ja uudet vaalit jouduttiin järjestämään miltei vuosittain. Maailmansota ja Venäjän vallankumoukset kiihdyttivät Suomen erkaantumista keisarikunnasta niin, että eduskunta julistautui korkeimman vallan käyttäjäksi Suomessa marraskuussa 1917 ja Suomi itsenäiseksi muutamaa viikkoa myöhemmin.

Itsenäisen Suomen eduskunnan ensimmäistä toimintavuotta leimasi raskaan sisällissodan lisäksi kiista valtiomuodosta. Suomessa päädyttiin lopulta tasavaltaiseen demokraattiseen järjestelmään, vaikka presidentille myönnettiinkin merkittävän laajat valtaoikeudet, muun muassa oikeus hajottaa eduskunta. Vuoden 1919 hallitusmuodon perustava lähtökohta on kuitenkin säilynyt ennallaan myös nykyisessä perustuslaissa: "Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta." Hallituksella piti olla eduskunnan tuki ja kansanedustajilla mahdollisuus mitata hallituksen luottamus välikysymysten avulla.

Suomalaista parlamentarismia testattiin todenteolla 1920- ja 30-luvuilla. Itsenäisen Suomen lainsäädännön perustaa luotiin tuolloin jyrkkien poliittisten vastakohtaisuuksien oloissa ja hallitukset jäivät usein lyhytikäisiksi. Kenties suurimpaan kriisiin kansanvaltainen järjestelmä joutui vuosina 1929–32, jolloin Lapuan liike ryhtyi suoraan toimintaan vasemmistoa vastaan ja uhkasi hallitusta vallankaappauksella. Väkivaltaisuudet ja laittomuudet kääntyivät kuitenkin tekijöitään vastaan. Porvarillinen laillisuus tukahdutti oikeiston vallankaappaushaaveet ja poliittiset äärilaidat menettivät kannatustaan. Kaikkialla muualla itäisessä Euroopassa kommunismin vastaiset paineet johtivat autoritaaristen oikeistojärjestelmien syntyyn.

Eduskunnan toiminta jatkui katkeamatta myös toisen maailmansodan aikana, kun vuonna 1939 valittu eduskunta eli niin sanottu "pitkä parlamentti" istui vuoteen 1945 asti. Talvisodan aikana, joulukuusta 1939 helmikuuhun 1940, eduskunta kokoontui evakossa Kauhajoella. Suomi oli Euroopan sotaa käyvistä maista Ison-Britannian ohella ainoa, jossa parlamentti kokoontui keskeytyksettä sodan aikana.

​Kohti hyvinvointivaltiota

Äänioikeuden ikärajaa alennettiin 21 vuoteen toisen maailmansodan loppuvaiheessa, jotta nuoret rintamaveteraanit pääsivät äänestämään ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa vuonna 1945. Sittemmin äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ikärajat laskivat 1960- ja 70-luvuilla ensin 20 vuoteen ja sitten nykyiseen 18 vuoteen.

Sisäpoliittinen tilanne oli sodan jälkeen pitkään epävakaa ja vuosien 1948–63 välisenä aikana Suomessa oli 16 hallitusta. Siitä huolimatta ajanjakso oli suurten sosiaalisten uudistusten ja hyvinvointivaltion rakentamisen aikaa.

Maatalousvaltainen Suomi teollistui ja kaupungistui nopeasti. Taloudellisen vaurauden kasvaessa sosiaaliturvaa ja hyvinvointia kehitettiin aikaisempaa lainsäädäntöä täydentämällä ja uutta säätämällä. Päätettiin mm. lapsilisien myöntämisestä (1948), kansalaisten eläketurvan parantamisesta uudella kansaneläkelailla (1956), sosiaaliturvan kohentamisesta sairausvakuutuslailla (1963), työttömyyskorvauksia säätelevästä laista (1967), peruskouluun siirtymisestä (1968) sekä kansanterveyslaista (1971).

1960-luvun puolivälistä lähtien Suomen poliittista elämää ovat hallinneet vahvat enemmistöhallitukset, lukuun ottamatta lyhyttä jaksoa 1970-luvun alkupuolella. Hallitukset ovat siis usein toimineet kokonaisen vaalikauden. Myös aikaisemmasta käytännöstä vaihtaa hallitus aina presidentin uuden toimikauden alkaessa luovuttiin.

​Eduskunnan rooli vahvistuu

1980-luvun alkuvuosina eduskunnassa käynnistyi voimakas kehityksen kausi. Säätyvaltiopäiviltä periytynyt valiokuntalaitos uudistettiin 1991 pääosiltaan vastaamaan ministeriöiden toimialoja ja valiokuntien toimikaudet pidennettiin vaalikauden mittaisiksi. Kansanedustajan työn muututtua lähes ympärivuotiseksi on eduskunnan työmuotoja jouduttu kehittämään ja eduskunnan kanslian voimavaroja lisäämään.

Kehitystyön päämääränä on ollut luoda eduskunnan täysistunnoista kansallinen poliittisen keskustelun areena ja mahdollistaa kansanedustajille entistä paremmat mahdollisuudet tarttua päiväkohtaisiin kysymyksiin. Lisäksi esimerkiksi suuren valiokunnan asemaa muutettiin 1990-luvun alussa niin, että lakiehdotuksia ei enää säännönmukaisesti lähetetä suureen valiokuntaan.

Eduskuntatyötä uudisti osaltaan Neuvostoliiton romahtaminen ja syntynyt mahdollisuus osallistua yleiseurooppalaiseen integraatiokehitykseen. Suuri valiokunta nimettiin eduskunnan integraatiovaliokunnaksi jo ETA-vaiheessa ja nyt se toimii eduskunnan EU-valiokuntana.

Suomen historian ensimmäinen kerralla toteutettu perustuslain kokonaisuudistus tuli voimaan 1.3.2000. Hallitusmuoto, valtiopäiväjärjestys ja eräät muut lait koottiin yhdeksi perustuslaiksi. Uudesta perustuslaista on helpompi hahmottaa Suomen poliittinen järjestelmä, sen tärkeimpien toimijoiden valtaoikeudet ja keskinäiset suhteet.

Suomen valtiollista järjestelmää on kehitetty parlamentaarisempaan suuntaan vahvistamalla eduskunnan ja hallituksen asemaa suhteessa tasavallan presidenttiin. Pääministerin valitsee eduskunta. Uuden perustuslain johdosta eduskunnalla on entistä vahvempi asema Suomen ylimpänä valtioelimenä.

​Naiset eduskunnassa

Suomen eduskuntaan valittiin vuoden 1907 vaaleissa 19 naista – maailman ensimmäiset naiskansanedustajat. Naisten osuus on suurimmillaan vuonna 2019 aloittaneessa eduskunnassa, johon valittiin 94 naista. Vähiten naisia valiittiin vuoden 1930 vaaleissa, jolloin valituksi tuli vain 11 naiskansanedustajaa.