Ohita valintanauhan komennot
Siirry pääsisältöön

Valiokunnat säätyvaltiopäivillä

valiokunnat.jpg

Valiokunnat säätyvaltiopäivillä 

Säätyvaltiopäivien valiokuntalaitos toimi hyvin pitkälti Ruotsin vallan aikaisten säännösten mukaisesti. Jo vuoden 1723 valtiopäiväjärjestyksessä säädettiin, että säätyjen tuli valtiopäiväasioiden sujuvan valmistelun vuoksi perustaa sopiva määrä ”lähetyskuntia”, joita sittemmin alettiin kutsua valiokunniksi. 

Vuoden 1863 valtiopäivien toimintaa ohjasivat Ruotsista peräisin olevat käytännöt ja säännökset, jotka julkaistiin Suomen asetuskokoelmassa (13/1863) nimellä "Yhteenveto niistä voimassa olevista säännöistä, jotka Suomen Suurruhtinaanmaan waltiopäiväjärjestelyissä ovat noudatettawat." 

Näiden säännösten kuitenkin huomattiin nopeasti olevan vanhentuneita. Valtiopäivätyöskentelyn käytännöt ja periaatteet olivat 54 vuoden tauon aikana unohtuneet ja tästä syystä työskentely kävi hitaasti. Säädyt tekivät vuoden 1863 valtiopäivien aikana kaksi kertaa keisarille anomuksen valtiopäivien jatkamisesta, koska asioita ei pystytty käsittelemään riittävän nopeasti. Tottumattomuuden ja päätöksenteon monimutkaisuuden tähden puhemiesneuvosto saattoi käsitellä asiaa kaksi kuukautta ennen kuin pystyi tekemään päätöksen, mihin valiokuntaan tietty esitys lähetettiin käsiteltäväksi. 

Valiokuntien määrä lisääntyi 1863 valtiopäivillä

Jotta työskentelyä olisi voitu tehostaa, myös valiokuntalaitosta muutettiin kesken valtiopäivien. Porvoon valtiopäivillä oli kokoontunut kaksi valiokuntaa: talous- ja valtiovarainvaliokunta. Vuoden 1863 valtiopäivillä kokoontui aluksi seitsemän eri valiokuntaa: laki-, talous-, valtiovarain-, suostunta-, pankki-, valitus- ja toimitusvaliokunta. Valtiopäivien aikana perustettiin myös säätytalovaliokunta ja yhdistetty laki- ja talousvaliokunta. Alun perin lakivaliokuntaan kuului 30 jäsentä, valtiopäivien edetessä puolet heistä kuitenkin siirrettiin yhdistettyyn laki- ja talousvaliokuntaan. 

Vuoden 1863 valtiopäivien aikana lakivaliokunnan työmäärä oli ylivoimaisesti suurin. Lakivaliokunta käsitteli kahtakymmentäkahta asiaa, esimerkiksi kirkko-, meri- ja rikoslain uudistuksia, painovapausasetusta ja osakeyhtiö- ja kommandiittiyhtiölakia. Huomattava aika valiokunnan työstä kului edustajien jättämien anomusehdotusten käsittelyyn, joissa hallitukselta – senaatilta – pyydettiin aloitteita eri asioiden korjaamisesta. 

Säätyvaltiopäivien aikana oli tyypillistä, että suurimpien lainsäädäntökokonaisuuksien valmistelu siirrettiin varta vasten perustetuille erityisvaliokunnille, kuten esimerkiksi asevelvollisuusvaliokunnalla v. 1877 ja rikoslakivaliokunnalla v. 1888. Näin pystyttiin helpottamaan lakivaliokunnan työtaakkaa.

Aateli johti puhetta 

Valiokunnan puheenjohtajan paikka kuului perinteisen tavan mukaan suvultaan vanhimmalle aatelissäädyn jäsenelle. Vuoden 1869 valtiopäiväjärjestys muutti tämän käytännön, mutta vielä 1870–luvun valtiopäivillä valiokuntien puheenjohtajina toimivat lähes yksinomaan aatelissäädyn edustajat. Valiokunnan sihteereinä toimivat sen ajan huomattavimmat tiedemiehet. Lakivaliokunnan sihteerinä vuoden 1863 valtiopäivillä oli kauppaoikeuden professori A.W. Liljenstrand. 

Valiokuntien jäsenten valinnan suorittivat säädyn omat valitsijamiehet. Aatelissäädyllä oli valiokunnissa kaksinkertainen määrä edustajia muihin säätyihin verrattuna. Tästä huolimatta aatelissääty ei pystynyt sanelemaan päätöksiä. Valiokunnissa nimittäin äänestettiin säädyittäin eikä edustajien lukumäärän perusteella. Talonpoikais-säädyn osalta tämä esimerkiksi tarkoitti sitä, että valiokuntaan kuuluneiden säädyn edustajien enemmistön kannan katsottiin edustavan talonpoikien kantaa. Joskus säädyn kanta saatettiin ratkaista myös sisäisissä äänestyksissä.

Säätyjen enemmistö päätti

Lola Krusius-Ahrenbergin mukaan säätyjen edustajat olivat usein hyvin erimielisiä valiokuntatyössään. Ainoastaan käsiteltäessä taloudellisia etuja edustajat pyrkivät toimimaan yhtenäisesti. Vuoden 1869 valtiopäivä-järjestyksen 1. pykälässä todettiin, että valtiopäivät edustivat kansaa eivätkä erillisiä säätyjä. Säätyvaltiopäivien edustajat kokivatkin tavallisesti olevansa vastuussa kansalle eivätkä omalle säädylleen. 

Valiokunnassa tarvittiin vähintään kolmen säädyn hyväksyntä päätöksen tekemiseksi. Jos kaksi säätyä asettui vastustamaan kahta muuta säätyä, asia ei edennyt päätöksentekoon vaan se tavallisesti palautettiin uutta valmistelua ja lisäneuvotteluita varten. Jos neuvottelut eivät tuottaneet tulosta, jouduttiin turvautumaan arpaan. 

Valiokuntien tuli mietinnöissään esittää vaihtoehtoisia ehdotuksia, jos kaksi säätyä oli asettunut kahta muuta vastaan. Asioiden käsittely edellytti jatkuvia neuvotteluita niin säädyn sisällä kuin myös säätyjen välillä. Arvontaa yritettiin loppuun asti välttää, koska sen tulos oli aina epävarma. Tästä huolimatta esimerkiksi viinan kotitarvike-polttoa säätelevä laki ratkaistiin arvalla, koska yhteistä näkemystä ei neuvotteluista huolimatta löydetty. 

Valiokuntatyö edellytti säätyjen yhteistyötä

Valiokunnat olivat säätyjen ainoa yhteinen työelin lukuun ottamatta puhemiesneuvostoa. Ne sitoivat neljä eri säätyä yhteen toimivaksi elimeksi. Valiokuntien työssä oli kolme vaihetta. Ensimmäinen ja tärkein vaihe oli valtiopäiväasioiden pakollinen valmistelu. Valiokuntien laatimat mietinnöt olivat yleensä pitkiä ja perusteellisia: ne loivat yhteisen aikataulun ja suunnan säädyissä tapahtuvalla käsittelylle. Toinen vaihe oli kompromissien aikaansaaminen eli ns. yhteensovitusmenettely, johon ryhdyttiin, kun säätyjen vastaukset tiettyyn kysymykseen erosivat eikä enemmistöä ollut saavutettavissa. Jos tässä epäonnistuttiin, se merkitsi yleensä asian raukeamista. Vuoden 1872 valtiopäivistä lähtien tällainen tilanne oli tietyissä tapauksissa mahdollista ratkaista siten, että asiasta äänestettiin. Asiaa valmistellutta yleistä valiokuntaa vahvistettiin säätyjen valitsemilla lisäjäsenillä 60 henkeä käsittäviksi, joten siinä oli 15 jäsentä kustakin säädystä. Tämä ”vahvistettu valiokunta” teki tarvittaessa päätöksiä määräraha- ja suostunta-asioista 2/3 enemmistöllä, jos näissä asioissa tarvittavaa neljän säädyn hyväksyntää ei muuten saavutettu. 

Säätyvaltiopäivien valiokunnat pyrkivät tekemään kannanotoissaan kompromisseja ja sovintoesityksiä, mutta välillä tietyt poliittiset jännitteet tulivat avoimiksi ja kärjistyivät riidoiksi. Maaseudun kehittämistä koskevissa asioissa aatelisto ja talonpojat usein joutuivat ristiriitaan porvariston kanssa. Ehkä tärkein ristiriita koski kuitenkin
kielikysymystä. Vuonna 1885 lakivaliokunnan suomenkieliset jäsenet väittivät, että prokuraattorin – ylimmän syyttäjän – kertomuksesta oli jätetty pois suomen kielen oikeuksiin kohdistuneet loukkaukset. Asiasta syntyi pitkään jatkunut kiivas kielipoliittinen keskustelu, joka lopulta johti siihen, että eduskuntauudistuksen yhteydessä lakivaliokunta velvoitettiin antamaan lausunto prokuraattorin kertomuksesta, jotta säädyt voisivat sen perusteella tehdä asiantilan vaatimat esitykset keisarille. 

Vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksessä säädettiin, että jokaisilla varsinaisilla valtiopäivillä on asetettava viisi valiokuntaa kahdeksan päivän kuluessa: laki-, talous-, valtiovarain-, suostunta- ja pankkivaliokunta. Erillistä perustuslakivaliokuntaa ei ollut vuoden 1863 valtiopäivillä, mutta vuoden 1867 valtiopäivillä sellainen perustettiin valtiopäiväjärjestyksen uudistamista varten. Sen jälkeen perustuslakivaliokunta toimi vasta viimeisillä säätyvaltio-päivillä vuosina 1904–1906. 

Lakivaliokunnalla eniten valtaa

Autonomian aikana lakivaliokunta oli tärkein valiokunta. Vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen 34. pykälän mukaan ” lakiwaliokunnan tulee antaa lausuntonsa niistä säätyjen sinne lykkäämistä ehdotuksista, jotka koskewat perustuslain, sekä yleisen riita-, rikos-, kirkko- ja merilain säätämistä, muuttamista, selittämistä tahi kumoomista.”

Lakivaliokunta toimi sekä ”yleisen lainsäädännön” että perustuslain asiantuntijana vuoden 1863 valtiopäivistä aina eduskuntauudistukseen asti. Valiokunnan jäseninä toimivat kulloistenkin valtiopäivien parhaat valtio-oikeuden asiantuntijat. Kun venäläistämistoimenpiteet alkoivat 1800–luvun lopulla, suomalaisten vastarinnan oikeudelliset argumentit kehitettiin juuri lakivaliokunnassa. 

Säätyvaltiopäivien ja yksikamarisen eduskunnan valiokuntalaitosten toimintaa voidaan Krusius-Ahrenbergin mielestä verrata seuraavasti: 

  • yleisten valiokuntien asema valmistelevana elimenä oli säätyjärjestelmässä yhtä keskeinen kuin valiokuntien asema on eduskunnassa

  • säätyvaltiopäivien kokoonpanosta ja työskentelytavasta johtuneet erityiset olosuhteet asettivat valiokunnille tehtäviä, jotka vahvistivat niiden asemaa (ilm. lakivaliokunnan tehtävä perustuslain tulkitsijana); näille ei ole vastinetta yksikamarisen eduskunnan toimintajärjestelmässä

  • valiokuntien rooli säätyvaltiopäivillä oli keskeisempi ja itsenäisempi kuin eduskunnassa nykyisin, jolloin eduskuntaryhmien päätökset suuresti sitovat valiokuntien jäsenten kannanottoja