2.1.1  2.1.1 Kansallinen lainsäädäntö

Laki luottolaitostoiminnasta 

Luottolaitostoiminnasta annetun lain (610/2014), jäljempänä luottolaitoslaki, 15 luvun 6 §:ssä säädetään, että talletuspankki saa kieltäytyä tavanomaisen talletustilin avaamisesta ja tilin käyttöön tarkoitetun välineen myöntämisestä taikka maksupalvelua koskevan toimeksiannon hoitamisesta Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa, jäljempänä ETA-valtio, laillisesti oleskelevalle luonnolliselle henkilölle vain, jos kieltäytymiselle on painava peruste. Mainitussa pykälässä säädetyillä niin sanotuilla peruspankkipalveluilla tarkoitetaan tavanomaista talletustiliä, tilinkäyttövälinettä (pankkikortti ja verkkopankkitunnisteet) ja maksupalvelua koskevan toimeksiannon hoitamista. Peruspankkipalveluina ei pidetä esimerkiksi luottokortteja. 

Talletuspankilla on painava peruste kieltäytyä peruspankkipalvelujen tarjoamisesta esimerkiksi silloin, kun asiakasta ei ole voitu luotettavasti tunnistaa. Kieltäytyminen voi perustua myös asiakkaan aikaisempaan tiliä tai tilinkäyttövälinettä koskevaan olennaiseen sopimusrikkomukseen tai kun talletuspankilla on syytä epäillä väärinkäytöksiä. Painavaa perustetta arvioitaessa voidaan ottaa huomioon myös asiakassuhteen kesto ja tilinkäyttövälineen ominaisuudet. Kieltäytymisen peruste on ilmoitettava asiakkaalle. 

Sääntelyä koskevassa hallituksen esityksessä (HE 33/2002 vp) todettiin muun muassa, että mahdollisuudet käteismaksujen suorittamiseen suoraan maksunsaajalle olivat vähentyneet ja asiakkaat olivat tulleet yhä enemmän riippuvaisiksi luottolaitosten ja maksuja vastaanottavien yritysten välisistä sopimuksista maksuliikenteen hoidossa. Osana peruspankkipalveluiden saatavuutta arvioitiin palveluista perittäviä hintoja, konttorien määrää, palvelujen laatua ja tiettyjen asiakasryhmien, kuten toimintarajoitteisten henkilöiden asemaa. 

Mainitussa hallituksen esityksessä peruspankkipalveluja on tarkasteltu yleishyödyllisenä palveluna ja osana sitä julkisena palveluvelvoitteena. Tällä tarkoitetaan elinkeinonharjoittajalle laissa säädettyä velvollisuutta tarjota palveluja kaikille tarjoajan toimialueella sekä velvollisuutta noudattaa palvelun tarjonnassa viranomaisen palvelujen turvallisuudelle, toimitusvarmuudelle, hinnalle ja laadulle asettamia vaatimuksia. Lisäksi esityksessä todetaan, että palvelun yleishyödyllisestä asemasta seuraa, että julkisen vallan tulee tavalla tai toisella varmistua ainakin seuraavien vaatimusten täyttymisestä (myös heikoimmassa asemassa olevat kuluttajat huomioon ottaen): 

- palvelu on kaikkien kansalaisryhmien saatavissa; 

- palvelun hinta on kohtuullinen; 

- palvelun laatu on kohtuullinen. 

Maksulaitoslaki 

Maksulaitoslailla (297/2010) ja maksupalvelulailla (290/2010) on saatettu kansallisesti voimaan ensimmäinen maksupalveludirektiivi. Lakia sovelletaan liiketoimintaan, jossa tarjotaan maksupalvelua. Lakia ei sovelleta palveluihin, joita tarjoaa: 

1) luottolaitoslaissa tarkoitettu luottolaitos; 

2) Valtiokonttori tai muu valtion viranomainen, Ahvenanmaan maakunta, kunta, kuntayhtymä, muu alueellinen tai paikallisviranomainen; 

3) Kansaneläkelaitos tai muu itsenäinen julkisoikeudellinen laitos; 

4) Euroopan keskuspankki, Suomen Pankki tai muu kansallinen keskuspankki; 

5) yhteisö, jolle on myönnetty postipalvelulaissa (313/2001) tarkoitettu toimilupa; 

6) valtion erityisrahoitusyhtiöstä annetussa laissa (443/1998) tarkoitettu yhtiö tai Teollisen yhteistyön rahasto Oy -nimisestä osakeyhtiöstä annetussa laissa (291/1979) tarkoitettu yhtiö. 

Maksupalvelun tarjoaminen edellyttää Finanssivalvonnan myöntämää maksulaitoksen toimilupaa tai rekisteröintiä maksupalvelujen tarjoamiseksi ilman toimilupaa. Laissa säädetään muun muassa toimiluvan myöntämisen ja peruuttamisen edellytyksistä, maksulaitokselle asetettavista taloudellisista vaatimuksista, maksulaitoksen toiminnasta ja menettelytavoista. Maksulaitoksella tarkoitetaan osakeyhtiötä, osuuskuntaa, kommandiittiyhtiötä, avointa yhtiötä, eurooppayhtiölaissa (742/2004) tarkoitettua eurooppayhtiötä tai eurooppaosuuskuntalaissa (906/2006) tarkoitettua eurooppaosuuskuntaa, jolla on maksulaitoslain mukainen lupa tarjota maksupalvelua. Finanssivalvonta pitää maksupalvelun tarjoamiseen oikeutettujen yksilöintiä varten maksulaitoksista, niiden sivukonttoreista ja asiamiehistä sekä lain 7 §:ssä tarkoitetuista henkilöistä julkista rekisteriä. 

Maksupalvelulaki 

Maksupalvelulaissa säädetään maksupalveluja koskevasta tiedonantovelvollisuudesta ja sopimusehdoista sekä maksupalvelujen toteuttamisesta. Lakia sovelletaan seuraaviin maksupalveluihin: 

1) palvelu käteispanon tekemiseksi maksutilille tai käteisen nostamiseksi maksutililtä sekä maksutilin hoitoon ja tarjoamiseen liittyvät toimet; 

2) maksutapahtuman toteuttaminen tilisiirtona, varojen siirtona palveluntarjoajan maksutilille, suoraveloituksena taikka maksukortilla tai muulla maksuvälineellä; 

3) maksuvälineen liikkeeseenlasku; 

4) maksuvälineellä toteutettavaa maksutapahtumaa koskeva tapahtumahyvitys; 

5) rahanvälitys; 

6) maksutapahtuman toteuttaminen siten, että maksajan suostumus maksutapahtuman toteuttamiseen annetaan matkapuhelimella tai tietokoneella taikka muulla telepäätelaitteella tai tietoteknisellä laitteella ja maksu suoritetaan sellaiselle televiestintä- tai tietotekniikkajärjestelmää tai -verkkoa hoitavalle yritykselle, joka toimii ainoastaan maksutapahtuman välittäjänä maksupalvelun käyttäjän ja tavaran, palvelun tai muun hyödykkeen toimittajan välillä. 

Lain soveltamisalan ulkopuolella ovat seuraavat palvelut: 

1) rahankuljetuspalvelu; 

2) palvelu, jossa tavaraa, palvelua tai muuta hyödykettä hankittaessa maksunsaaja antaa maksajalle käteistä osana maksamista koskevaa maksutapahtumaa; 

3) sellaisiin välineisiin perustuva palvelu, joita voidaan käyttää tavaran, palvelun tai muun hyödykkeen hankkimiseksi ainoastaan välineen liikkeeseenlaskijan käyttämissä tiloissa taikka liikkeeseenlaskijan kanssa solmitun sopimuksen nojalla joko hyödykkeen tarjoajien rajatussa verkossa tai määrättyjen hyödykkeiden hankkimiseksi. 

Maksupalvelun käyttäjällä tarkoitetaan sitä, joka palveluntarjoajan kanssa tekemänsä sopimuksen perusteella voi käyttää maksupalvelua maksajana tai maksunsaajana. Palveluntarjoajalla tarkoitetaan puolestaan luonnollista henkilöä taikka yksityistä tai julkista oikeushenkilöä, joka tuloa tai muuta taloudellista hyötyä saadakseen ammattimaisesti tarjoaa maksupalveluja. Maksutapahtuma on laissa määritelty toimenpiteeksi, jolla varoja siirretään, nostetaan tai asetetaan käytettäväksi. 

Lain 2 luvussa säädetään tiedonantovelvollisuudesta, joka koskee muun muassa palveluntarjoajan velvollisuutta antaa tietoja puitesopimuksesta, puitesopimuksen piiriin kuuluvasta maksutapahtumasta, erillistä maksutapahtumaa koskevasta sopimuksesta, erillisestä maksutapahtumasta, valuutanmuunnosta ja maksuvälineen käyttämisestä. 

Valvonnasta säädetään maksupalvelulain 9 luvussa. Finanssivalvonta valvoo lain noudattamista valvottaviensa osalta. Myös kuluttaja-asiamies valvoo lain noudattamista silloin, kun maksupalvelun käyttäjä on kuluttaja. 

Vahingon rajoittamisesta ja vahingonkorvauksen sovittelusta säädetään lain 76 §:ssä. Korttimaksujen siirtohintoja koskevan asetuksen soveltamista koskevat yksittäiset erimielisyydet voidaan saattaa ratkaisusuosituksia antavan riippumattoman toimielimen käsiteltäväksi lain 86 a §:n nojalla. 

Laki Finanssivalvonnasta 

Finanssivalvonnasta annetun lain (878/2008) 3 §:ssä säädetään Finanssivalvonnan tehtävistä. Pykälän 1 momentin mukaan Finanssivalvonnan tehtävänä on valvoa finanssimarkkinoilla toimivien toimintaa niin kuin tässä laissa ja muualla laissa säädetään. Finanssivalvonta edistää lisäksi hyvien menettelytapojen noudattamista finanssimarkkinoilla sekä yleisön tietämystä finanssimarkkinoista. 

Mainitun säännöksen 2—4 momenteissa säädetään Finanssivalvonnan muista tehtävistä, kuten toimilupien myöntämisestä ja valvonnasta, että finanssimarkkinoilla toimivat noudattavat niihin sovellettavia finanssimarkkinoita koskevia säännöksiä. Finanssivalvonnan tehtävänä on lisäksi seurata ja arvioida peruspankkipalvelujen saatavuutta ja niiden hinnoittelua. 

Lain 4 luvussa säädetään hallinnollisista seuraamuksista, joita ovat rikemaksu, julkinen varoitus ja seuraamusmaksu. Lisäksi lain 6 luvussa säädetään ulkomaisten valvottavien ja niiden Suomessa olevien sivuliikkeiden valvonnasta ja yhteistyöstä ulkomaan valvontaviranomaisten kanssa sekä toimivaltaisesta viranomaisesta. Lain 50 a—50 g §:ssä säädetään Finanssivalvonnan tehtävistä eri EU-säädöksissä tarkoitettuna toimivaltaisena viranomaisena. 

Laki rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä ja selvittämisestä 

Suomessa rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä ja selvittämisestä säädetään pääosin rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä ja selvittämisestä annetussa laissa (503/2008), jäljempänä rahanpesulaki, rikoslaissa ja varojen jäädyttämisestä terrorismin torjumiseksi annetussa laissa (325/2013) sekä rahanpesulain nojalla annetuissa säännöksissä. Lisäksi rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä ja selvittämisestä säädetään useissa rahanpesulaissa tarkoitettuja ilmoitusvelvollisia koskevissa erityislaeissa sekä toimivaltaisia viranomaisia koskevissa laeissa. 

Rahanpesulain tavoitteena on estää rahanpesua ja terrorismin rahoittamista, edistää tällaisen toiminnan paljastamista ja tutkintaa sekä tehostaa rikoksen tuottaman hyödyn jäljittämistä ja takaisinsaantia. Lakia sovelletaan erilaisiin yhteisöihin ja elinkeinoharjoittajiin (ilmoitusvelvollisiin), kuten luottolaitoksiin ja maksulaitoksiin. 

Ilmoitusvelvollisen velvollisuudesta tuntea ja tunnistaa asiakas säädetään lain 2 luvussa. Ilmoitusvelvollisen on tunnistettava myös asiakkaan tosiasiallinen edunsaaja. Asiakirjat asiakkaan tuntemisesta on säilytettävä viisi vuotta vakituisen asiakassuhteen päättymisestä.  

Ilmoitusvelvollisen on rahanpesulain 9 §:ssä säädetyn selonottovelvollisuuden nojalla hankittava tietoja asiakkaansa toiminnasta, tämän liiketoiminnan laadusta ja laajuudesta sekä perusteet palvelun tai tuotteen käyttämiselle. Ilmoitusvelvollisen on järjestettävä asiakkaan toiminnan laatuun ja laajuuteen sekä riskeihin nähden riittävä seuranta sen varmistamiseksi, että asiakkaan toiminta vastaa sitä kokemusta ja tietoa, joka ilmoitusvelvollisella on asiakkaasta ja tämän toiminnasta. 

Sisäministeriö ja valtiovarainministeriö valmistelevat rahanpesulainsäädännön muuttamista. Muutosesitys perustuu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin (EU) 2015/849 rahoitusjärjestelmän käytön estämisestä rahanpesuun tai terrorismin rahoitukseen, Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2005/60/EY ja komission direktiivin 2006/70/EY kumoamisesta, joka annettiin 20 päivänä toukokuuta 2015. 

Lisäksi komissio antoi 5 päivänä heinäkuuta 2016 ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin (EU) 2015/849 rahoitusjärjestelmän käytön estämisestä rahanpesuun tai terrorismin rahoitukseen ja direktiivin 2009/101/EY muuttamiseksi. Komission lainsäädäntöehdotuksen tavoitteena on tehostaa terrorismin rahoituksen torjuntaa ja esityksessä ehdotetaan muun muassa ennalta maksettujen anonyymien maksukorttien sääntelyn tiukentamista. Komissio ehdottaa, että jäsenvaltioiden olisi saatettava direktiivi kansallisesti voimaan 1 päivänä tammikuuta 2017. 

Henkilökorttilaki ja sen muutos 

Henkilökorttilaissa (829/1999) säädetään henkilökortista, sen sisällöstä, myöntämisestä ja peruuttamisesta. Henkilökorttilain mukaan poliisi antaa hakemuksesta todistuksen henkilöllisyydestä (henkilökortti) Suomen kansalaiselle ja kotikuntalain (201/1994) mukaisesti Suomessa vakinaisesti asuvalle ulkomaalaiselle, joka on merkitty väestötietojärjestelmään ja jonka henkilöllisyys on voitu luotettavasti todeta. Henkilökorttilaissa ei ole säännöksiä siitä, miten henkilöllisyys voidaan luotettavasti todeta. 

Kotikuntalain 4 §:n mukaan vakituisesti maassa asuvana eli kotikunnan saavana pidetään muun muassa ulkomaalaista, jolla on voimassa oleva jatkuvaan tai pysyvään oleskeluun oikeuttava lupa tai joka on EU-kansalainen ja on rekisteröinyt oleskeluoikeutensa Suomessa. Myös sellainen ulkomaalainen, jolla on vähintään yhden vuoden tilapäiseen oleskeluun oikeuttava oleskelulupa ja jolla on lisäksi tarkoitus olosuhteet kokonaisuudessaan huomioon ottaen jäädä Suomeen vakinaisesti asumaan, katsotaan vakituisesti maassa asuvaksi.  

Ulkomaalaisen henkilökortti voidaan myöntää EU-kansalaiselle ja kolmannen maan kansalaiselle. Henkilökorttia voidaan käyttää Suomen kansalaiselle myönnetyn henkilökortin tavoin osoituksena hakijan henkilöllisyydestä. Ulkomaalaisen henkilökorttiin ei tule merkintää kansalaisuudesta eikä sitä voida käyttää matkustusasiakirjana. Jos henkilölle myönnetään oleskelulupa, hänelle voidaan ulkomaalaislaissa (301/2004) säädettyjen edellytysten mukaisesti myöntää muukalaispassi tai pakolaisen matkustusasiakirja. Ulkomaalaislain mukaiset matkustusasiakirjat myönnetään ensisijaisesti matkustamista varten ja edellyttää lähtökohtaisesti, että hakijan henkilöllisyys on varmistettu. 

Uutta henkilökorttilakia ja eräitä siihen liittyviä lakeja koskeva hallituksen esitys (HE 41/2016 vp) on annettu eduskunnalle 7 päivänä huhtikuuta 2016. Uudessa henkilökorttilaissa säädettäisiin voimassaolevaa lakia tarkemmin hakijan tunnistamisesta ja henkilöllisyyden todentamisesta henkilökorttia haettaessa. Jos ulkomaalaisella ei olisi esittää henkilöllisyyttä osoittavaa asiakirjaa ulkomaalaisen henkilökorttia haettaessa, hakemuksen vastaanottava viranomainen voisi todentaa hakijan henkilöllisyyden tekemällä sormenjälkivertailun hakijan esittämän oleskelulupakortin sormenjälkiin. Lisäksi väestötietojärjestelmän ja ulkomaalaisrekisterin henkilötietojen pitäisi vastata hakijan esittämiä henkilötietoja. 

Jatkossa ulkomaalaisen henkilökortti voitaisiin myöntää kaikille jatkuvan tai määräaikaisen oleskeluluvan ja kotikunnan saaneille ulkomaalaisille. Ulkomaalaisen henkilökortin katsotaan täyttävän rahanpesulain asettamat vaatimukset henkilöllisyyden todentamiselle ja se kävisi myös asiakirjaksi, jolla oleskeluluvan saanut voidaan tunnistaa muun muassa talletuspankissa. Uuden henkilökorttilain myötä oleskeluluvan saaneiden maahanmuuttajien mahdollisuudet pankkiasiointiin tulevat paranemaan nykyisestä. 

Laki vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä allekirjoituksista 

Laissa vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä allekirjoituksista (617/2009) säädetään vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä allekirjoituksista sekä niihin liittyvien palveluiden tarjoamisesta niitä käyttäville palveluntarjoajille ja yleisölle. Lain 17 §:n mukaan ensitunnistaminen tulee tehdä henkilökohtaisesti, jos hakijalla ei ole aikaisempaa vahvaa sähköistä tunnistusvälinettä. Jos hakijalla on jo käytössään vahva sähköinen tunnistusväline, tunnistusvälinettä voidaan hakea sähköisesti. 

Lain 17 §:ssä säädetään, että henkilökohtaista ensitunnistusta tehtäessä tunnistuspalvelun tarjoajan on tunnistettava tunnistusvälineen hakija huolellisesti todentamalla hänen henkilöllisyytensä voimassa olevasta ETA-valtion, Sveitsin tai San Marinon viranomaisen myöntämästä passista tai henkilökortista. Halutessaan tunnistuspalvelun tarjoaja voi käyttää ensitunnistamisessa myös ETA-valtion viranomaisen 1 päivän lokakuuta 1990 jälkeen myöntämää voimassa olevaa ajokorttia tai muun valtion viranomaisen myöntämää voimassa olevaa passia. Jos tunnistusvälineen hakijan henkilöllisyyttä ei voida luotettavasti todentaa, hakemukseen liittyvän ensitunnistamisen tekee poliisi. 

Vahvoja sähköisiä tunnistuspalveluita tuottavat erityisesti luottolaitokset, matkaviestinyritykset ja Väestörekisterikeskus. Luottolaitosten tunnistevälineillä on merkittävä markkinaosuus. Sähköisistä allekirjoituksista yleisimpiä ovat tunnistusvälineiden avulla tehdyt sähköiset allekirjoitukset. Sähköinen allekirjoitus perustuu usein allekirjoittajan vahvaan sähköiseen tunnistamiseen. 

Liikenne- ja viestintäministeriössä on valmisteilla 1 päivänä heinäkuuta 2016 voimaan tulevan Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen 910/2014 sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisiin transaktioihin liittyvistä luottamuspalveluista sisämarkkinoilla ja direktiivin 1999/93/EY kumoamisesta, jäljempänä eIDAS-asetus, edellyttämä kansallisten lakien muuttaminen. Hallituksen esitysluonnoksen mukaan tarkoituksena on muuttaa vahvan sähköisen tunnistamisen varmuustasot Suomessa vastaamaan eIDAS-asetuksessa määriteltyjä varmuustasoja (korotettu ja korkea varmuustaso). Tarkoituksena on lisäksi muun muassa määritellä laissa tunnistamisverkostossa toimivat tunnistamisvälineiden tarjoajat ja tunnistamisen välityspalvelun tarjoajat ja tarkentaa lain velvollisuudet näiden kahden toimijatyypin kannalta. Esitysluonnoksessa ehdotetaan, että Suomessa tai muussa ETA-valtiossa myönnetyn ajokortin perusteella ei enää voisi myöntää tunnistusvälinettä vuoden 2019 alusta lukien. 

Perusmaksutilidirektiivin johdanto-osan 44 kohdan mukaan perusmaksutileihin liittyvien palveluiden olisi mahdollistettava tavaroiden ja palvelujen verkko-ostokset sekä annettava kuluttajille tilaisuus käynnistää maksutoimeksiantoja luottolaitoksen verkkopalveluiden välityksellä, jos sellainen on saatavilla. Direktiivin 17 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat velvoittaa alueelleen sijoittautuneet luottolaitokset tarjoamaan sellaisia perusmaksutiliin liittyviä lisäpalveluja, joita pidetään kansallisella tasolla yleisen käytännön mukaisesti kuluttajan kannalta olennaisina. 

Direktiivin täytäntöönpanon yhteydessä on arvioitava, tulisiko Suomessa edellyttää luottolaitoksilta ainoastaan, että ne tarjoavat maksupalveluihin liittyviä ja niiden käyttöön rajoitettuja verkkopankkitunnuksia osana perusmaksutileihin liitettyjä palveluja. Vaihtoehtoisesti Suomessa voitaisiin edellyttää direktiivin 17 artiklan 2 kohdan nojalla peruspankkipalveluiden käsitteen laajentamista kansallisesti siten, että kaikille perusmaksutilin saaville henkilöille myönnetään laajemmat, laissa vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä allekirjoituksista tarkoitetut tunnistamisvälineet, joita voi käyttää tunnistautumiseen esimerkiksi viranomaispalveluissa. Pankeilla ei ole tällä hetkellä velvoitetta myöntää kaikille asiakkailleen verkkopankkitunnuksia vaan luottolaitos voi kieltäytyä niiden myöntämisestä esimerkiksi rahanpesulaissa säädetyillä edellytyksillä, kuten asiakkaaseen liittyvien riskien perusteella. Vahvana sähköisenä tunnistautumisvälineenä toimivat myös mobiilivarmenne ja henkilökorttiin sisältyvä Väestörekisterikeskuksen myöntämä kansalaisvarmenne. Henkilökortin hankkiminen maksaa 54 euroa henkilökohtaisesti poliisin luota haettaessa ja 50 euroa sähköisesti haettaessa. Siihen tarvittavan lukulaitteen hinta on noin 30—60 euroa. 

Yhdenvertaisuuslaki 

Yhdenvertaisuuslain (1325/2014) 1 §:n mukaan lain tarkoituksena on edistää yhdenvertaisuutta ja ehkäistä syrjintää sekä tehostaa syrjinnän kohteeksi joutuneen oikeusturvaa. Lain 8 §:ssä kielletään syrjintä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjintä on kiellettyä riippumatta siitä, perustuuko se henkilöä itseään vai jotakuta toista koskevaan tosiseikkaan tai oletukseen. Lain 15 § koskee kohtuullisia mukautuksia vammaisten ihmisten yhdenvertaisuuden toteuttamiseksi. 

Yhdenvertaisuuslain 15 §:n mukaan viranomaisen, koulutuksen järjestäjän, työnantajan sekä tavaroiden tai palvelujen tarjoajan on tehtävä asianmukaiset ja kulloisessakin tilanteessa tarvittavat kohtuulliset mukautukset, jotta vammainen henkilö voi yhdenvertaisesti muiden kanssa asioida viranomaisissa sekä saada koulutusta, työtä ja yleisesti tarjolla olevia tavaroita ja palveluita samoin kuin suoriutua työtehtävistä ja edetä työuralla. Mukautusten kohtuullisuutta arvioitaessa otetaan huomioon vammaisen ihmisen tarpeiden lisäksi toimijan koko, taloudellinen asema, toiminnan luonne ja laajuus sekä mukautusten arvioidut kustannukset ja mukautuksia varten saatavissa oleva tuki. 

2.1.2  2.1.2 Turvapaikanhakijoiden pankkiasiointi

Suomessa on turvattu lainsäädännöllä jokaiselle luonnolliselle henkilölle oikeus peruspankkipalveluihin. Talletuspankki saa kieltäytyä luottolaitoslain nojalla tavanomaisen talletustilin avaamisesta ja tilin käyttöön tarkoitetun välineen myöntämisestä taikka maksupalvelua koskevan toimeksiannon hoitamisesta ETA-valtiossa laillisesti oleskelevalle luonnolliselle henkilölle vain, jos kieltäytymiselle on painava peruste. Suomessa laillisen oleskelun kriteereistä säädetään ulkomaalaislaissa. 

Talletuspankki ei kuitenkaan saa avata luonnolliselle henkilölle tiliä, jos se ei pysty tunnistamaan ja tuntemaan asiakasta rahanpesulaissa säädettyjen edellytysten mukaisesti. Asiakkaan tunnistaminen ja henkilöllisyyden todentaminen tapahtuu muun muassa viranomaisen myöntämästä asiakirjasta, kuten passista. 

Vuonna 2015 Suomeen saapui noin 32 500 turvapaikanhakijaa, joista merkittävä osa saapui ilman henkilöllisyyttä osoittavia asiakirjoja. Turvapaikanhakijoiden hakemusten keskimääräinen käsittelyaika on ollut 157 päivää. Turvapaikanhakijalle myönnettävä oleskelulupa on joko määräaikainen tai pysyvä. Ensimmäinen oleskelulupa myönnetään määräaikaisena. Määräaikainen oleskelulupa myönnetään tilapäisluonteista tai jatkuvaluonteista maassa oleskelua varten. Lupaviranomainen ratkaisee maassa oleskelun tarkoituksen ottaen huomioon ulkomaalaisen antamat tiedot maahantulonsa tarkoituksesta.  

Maahanmuuttovirasto on toteuttamassa yhteistyössä muiden viranomaisten kanssa turvapaikanhakijoiden maksukorttihankkeen. Sen on tarkoitus edetä tuotantoon vuonna 2016. Turvapaikanhakijoille myönnetään ennakkoon maksettu niin sanottu prepaid-kortti, jonka avulla hän voi nostaa varoja ja jota hän voi käyttää maksuvälineenä. Kortille ladataan turvapaikanhakijalle myönnettävät etuudet, mutta jatkossa siihen olisi mahdollista ladata myös palkkatuloja. Tämä on tärkeää, koska Suomessa työnantajat maksavat palkkatulot käteisen sijaan pankkitileille. Maahanmuuttovirasto vastaa turvapaikanhakijan tuntemisesta ja tunnistamisesta, ja kortin ominaisuuksia voidaan rajata sen mukaisesti, onko turvapaikanhakijan henkilöllisyys pystytty täysin todentamaan. 

Prepaid-kortin myötä turvapaikanhakijoiden mahdollisuudet sähköiseen maksamiseen tulevat paranemaan nykyisestä. Prepaid-kortti mahdollistaa palveluiden käyttämisen muulla maksuvälineellä kuin käteisellä turvapaikkahakemuksen käsittelyn ajan. Kun päätös oleskeluluvan myöntämisestä on tehty, ulkomaisella henkilöllä on mahdollisuus saada ulkomaalaisen henkilökortti, jota voidaan käyttää henkilöllisyyden osoittamiseen Suomen kansalaiselle myönnettyä henkilökorttia vastaavalla tavalla. Nämä yhdistettynä turvapaikanhakuprosessin nopeuteen tulevat parantamaan turvapaikanhakijoiden pääsyä maksu- ja pankkipalveluiden piiriin.  

2.2.1  2.2.1 Perusmaksutilidirektiivi

I luku Kohde, soveltamisala ja määritelmät  

Perusmaksutilidirektiivin 1 artiklan mukaan direktiivissä säädetään niiden maksujen avoimuudesta ja vertailukelpoisuudesta, joita kuluttajilta veloitetaan heidän EU:ssa olevista maksutileistään, maksutilien siirtämisestä jäsenvaltion alueella sekä säännöistä, joilla helpotetaan rajat ylittävää maksutilin avaamista kuluttajille. Lisäksi direktiivissä määritellään myös kehys säännöille ja edellytyksille, joiden mukaan jäsenvaltioiden on taattava kuluttajille oikeus avata perusmaksutili EU:ssa ja käyttää sitä. Direktiivin II ja III lukua sovelletaan maksupalveluntarjoajiin ja IV lukua sovelletaan luottolaitoksiin. 

Jäsenvaltiot voivat 1 artiklan nojalla päättää, että ne eivät sovella tätä direktiiviä kokonaisuudessaan tai osaa siitä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/36/EU oikeudesta harjoittaa luottolaitostoimintaa ja luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvalvonnasta, direktiivin 2002/87/EY muuttamisesta sekä direktiivien 2006/48/EY ja 2006/49/EY kumoamisesta 2 artiklan 5 kohdassa tarkoitettuihin yhteisöihin eli sijoituspalveluyrityksiin, keskuspankkeihin, postisiirtoa hoitaviin laitoksiin ja Suomessa Teollisen yhteistyön rahasto Oy:n ja Finnvera Oyj:n.  

Direktiiviä sovelletaan maksutileihin, joiden kautta kuluttajat voivat ainakin tallettaa varoja maksutilille, nostaa käteistä maksutililtä, ja toteuttaa maksutapahtumia, tilisiirrot mukaan lukien, kolmansille osapuolille ja vastaanottaa niitä kolmansilta osapuolilta.  

Direktiivin 1 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat päättää, että ne soveltavat direktiiviä kokonaisuudessaan tai osaa siitä myös muihin kuin edellä tarkoitettuihin maksutileihin.  

Direktiivin nojalla tapahtuvassa perusmaksutilin avaamisessa ja käytössä on noudatettava Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä 2005/60/EY rahoitusjärjestelmän käytön estämisestä rahanpesutarkoituksiin sekä terrorismin rahoitukseen, jäljempänä kolmas rahanpesudirektiivi.  

Direktiivin 2 artiklassa säädetään määritelmistä, joista keskeisimpiä ovat maksutilin ja maksutiliin liittyvän palvelun määritelmät. Maksutilillä tarkoitetaan yhden tai useamman kuluttajan nimissä olevaa tiliä, jota käytetään maksutapahtumien toteuttamiseen. Maksutiliin liittyvällä palvelulla tarkoitetaan puolestaan kaikkia maksutilin avaamiseen, käyttöön ja sulkemiseen liittyviä palveluja, mukaan lukien maksupalvelut ja ensimmäisen maksupalveludirektiivin 3 artiklan g alakohdassa tarkoitetut maksutapahtumat sekä tilinylitysmahdollisuus ja tili- tai luottorajan ylitys. 

II luku Maksutileihin liittyvien maksujen vertailukelpoisuus 

Jäsenvaltioiden on laadittava 3 artiklan mukaan alustava luettelo vähintään 10:stä ja enintään 20 edustavimmasta maksutiliin liittyvästä maksullisesta palvelusta, joita vähintään yksi maksupalveluntarjoaja tarjoaa kansallisella tasolla. Luettelossa on oltava kuhunkin palveluun liittyvät termit ja määritelmät. Kustakin palvelusta on käytettävä vain yhtä termiä kussakin jäsenvaltion virallisessa kielessä. Luetteloa laadittaessa jäsenvaltioiden on otettava huomioon palvelut, joita kuluttajat käyttävät yleisimmin maksutilinsä yhteydessä ja jotka aiheuttavat kuluttajille korkeimmat kokonais- ja yksikkökustannukset.  

Jäsenvaltioiden on annettava alustavat luettelot tiedoksi komissiolle ja Euroopan pankkiviranomaiselle viimeistään 18 päivänä syyskuuta 2015. Euroopan pankkiviranomainen laatii näiden perusteella teknisten sääntelystandardien luonnokset, joissa vahvistetaan EU:n standardoitu terminologia palveluille, jotka ovat yhteisiä ainakin useimmille jäsenvaltioille. EU:n standardoitu terminologia sisältää yhteisiin palveluihin liittyvät yhteiset termit ja määritelmät, ja se asetetaan saataville EU:n toimielinten virallisilla kielillä. Kustakin palvelusta on käytettävä vain yhtä termiä kussakin jäsenvaltion virallisessa kielessä. 

Euroopan pankkiviranomainen toimittaa teknisten sääntelystandardien luonnokset komissiolle viimeistään 18 päivänä syyskuuta 2016. Jäsenvaltioiden on sisällytettävä EU:n standardoitu terminologia alustavaan luetteloon ja julkaistava näin syntyvä lopullinen luettelo edustavimmista maksutiliin liittyvistä palveluista viipymättä ja viimeistään kolmen kuukauden kuluessa delegoidun säädöksen voimaantulosta. Jäsenvaltioiden on lisäksi arvioitava ja tarvittaessa päivitettävä edustavimpien palvelujen luetteloa joka neljäs vuosi lopullisen luettelon julkaisemisen jälkeen. 

Direktiivin 4 artiklassa säädetään maksuja koskevasta tietoasiakirjasta ja sanastosta. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että hyvissä ajoin ennen kuin maksupalveluntarjoajat tekevät kuluttajan kanssa maksutiliä koskevan sopimuksen, että ne antavat kuluttajalle paperilla tai muulla pysyvällä välineellä maksuja koskevan tietoasiakirjan, joka sisältää 3 artiklassa tarkoitetussa maksutiliin liittyvien edustavimpien palvelujen lopullisessa luettelossa olevat standardoidut termit ja, jos tällaiset palvelut ovat maksupalveluntarjoajan tarjoamia, kutakin palvelua vastaavat maksut.  

Artiklan 2 kohdan mukaan maksuja koskevan tietoasiakirjan on esimerkiksi oltava lyhyt ja erillinen asiakirja ja kirjoitettu sen jäsenvaltion virallisella kielellä, jossa maksutiliä tarjotaan tai, jos kuluttaja ja maksupalveluntarjoaja ovat niin sopineet, jollakin muulla kielellä. 

Jäsenvaltiot voivat edellyttää, että maksuja koskeva tietoasiakirja on annettava yhdessä niiden tietojen kanssa, joita vaaditaan maksutileistä ja niihin liittyvistä palveluista annettujen muiden EU:n tai kansallisten säädösten nojalla, jos tietoasiakirjassa edellä esitetyt edellytykset täyttyvät.  

Jos yksi tai useampi palvelu tarjotaan osana maksutiliin liittyvää palvelupakettia, maksuja koskevassa tietoasiakirjassa on ilmoitettava koko paketista veloitettava maksu, pakettiin sisältyvät palvelut ja niiden määrä sekä kaikista pakettimaksun kattaman määrän ylittävistä palveluista veloitettava lisämaksu.  

Maksupalveluntarjoajien on artiklan 5 kohdan mukaan huolehdittava siitä, että maksuja koskeva tietoasiakirja ja sanasto ovat aina kuluttajien saatavilla. Ne on asetettava myös muiden kuin asiakkaiden helposti saataville, mahdollisuuksien mukaan sähköisessä muodossa maksupalveluntarjoajien verkkosivustoille ja maksupalveluntarjoajien tiloihin, joihin kuluttajilla on pääsy. Ne on kuluttajan pyynnöstä annettava maksutta myös paperilla tai muulla pysyvällä välineellä.  

Euroopan pankkiviranomainen laatii kansallisia viranomaisia kuultuaan ja kuluttajatutkimuksia tehtyään luonnoksia teknisiksi täytäntöönpanostandardeiksi, jotka koskevat maksuja koskevan tietoasiakirjan ja sen yhteisen tunnuksen standardoitua esitystapaa.  

Maksuerittelystä säädetään direktiivin 5 artiklassa, jonka mukaan maksupalveluntarjoajien on annettava kuluttajille vähintään kerran vuodessa ja maksutta erittely kaikista maksutiliin liittyvistä palveluista veloitetuista maksuista sekä tarvittaessa tiedot koroista. Maksuerittelyn toimittamiseen käytettävästä tiedotuskanavasta sovitaan kuluttajan kanssa. Maksuerittely on ainakin kuluttajan pyynnöstä annettava paperilla. 

Maksuerittelyssä annettavista tiedoista säädetään artiklan 2 kohdassa. Annettavia tietoja ovat esimerkiksi kustakin palvelusta veloitettu yksikkömaksu ja palvelun käyttökertojen lukumäärä tarkastelujakson aikana ja, jos palvelut on yhdistetty paketiksi, koko paketista veloitettu maksu, pakettimaksun veloituskertojen lukumäärä tarkastelujakson aikana ja kaikista pakettimaksun kattaman määrän ylittävistä palveluista veloitettava lisämaksu. 

Maksuerittelyn on oltava artiklan 3 kohdan mukaan muun muassa esitystapansa, asettelunsa ja kirjasinkokonsa puolesta selkeä ja helppolukuinen. 

Jäsenvaltiot voivat säätää, että maksuerittely on annettava yhdessä niiden tietojen kanssa, joita vaaditaan maksutileistä ja niihin liittyvistä palveluista annettujen muiden EU:n tai kansallisten säädösten nojalla, kunhan kaikki ensimmäisessä alakohdassa säädetyt edellytykset täyttyvät.  

Euroopan pankkiviranomainen laatii kansallisia viranomaisia kuultuaan ja kuluttajatutkimuksia tehtyään teknisiä täytäntöönpanostandardeja, jotka koskevat maksuerittelyn ja sen yhteisen tunnuksen standardoitua esitysmuotoa.  

Jäsenvaltioiden on varmistettava, että maksupalveluntarjoajat käyttävät kuluttajille annettavissa sopimustiedoissaan, kaupallisissa tiedoissaan ja markkinointitiedoissaan tarvittaessa standardoituja termejä, jotka on vahvistettu 3 artiklassa tarkoitetussa lopullisessa luettelossa (6 artikla). Maksupalveluntarjoajat voivat 6 artiklassa tarkemmin säädetyin edellytyksin käyttää maksuja koskevassa tietoasiakirjassa ja maksuerittelyssä markkinointinimiä.  

Direktiivin 7 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että kuluttajilla on kansallisella tasolla maksuton pääsy vähintään yhdelle verkkosivustolle, jolla vertaillaan maksupalveluntarjoajien veloittamia maksuja ainakin niistä palveluista, jotka sisältyvät 3 artiklassa tarkoitettuun lopulliseen luetteloon. Vertailusivustojen ylläpitäjänä voi olla joko yksityinen toimija tai viranomainen. Verkossa on asetettava saataville tietoja verkkosivustojen saatavuudesta. 

Vertailusivustoille asetettavista vaatimuksista säädetään artiklan 3 kohdassa. Vertailusivustojen on esimerkiksi oltava toiminnallisesti riippumattomia, mikä varmistetaan antamalla maksupalveluntarjoajille tasapuolinen asema hakutuloksia käytettäessä ja asetettava selkeät ja puolueettomat vertailuperusteet. 

Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kun maksutiliä tarjotaan osana pakettia yhdessä sellaisen toisen tuotteen tai palvelun kanssa, joka ei liity maksutiliin, maksupalveluntarjoaja informoi kuluttajaa siitä, onko maksutili mahdollista ostaa erikseen, ja jos on, antaa kuluttajalle erikseen tietoa kuhunkin kyseisessä paketissa tarjottuun ja erikseen ostettavissa olevaan toiseen tuotteeseen ja palveluun liittyvistä maksuista (8 artikla).  

III luku Siirtäminen 

Direktiivin 9 artiklassa säädetään tilinsiirtopalvelun tarjoamisesta ja 10 artiklassa tilinsiirtopalvelusta. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että maksupalveluntarjoajat tarjoavat 10 artiklassa kuvailtua tilinsiirtopalvelua samassa valuutassa olevien maksutilien välillä jokaiselle kuluttajalle, joka avaa asianomaisen jäsenvaltion alueelle sijoittautuneen maksupalveluntarjoajan ylläpitämän maksutilin tai jolla on tällainen tili.  

Vastaanottavan maksupalveluntarjoajan on käynnistettävä tilinsiirtopalvelu kuluttajan pyynnöstä. Tilinsiirtopalvelussa on noudatettava ainakin 10 artiklan 2—6 kohtaa tai jäsenvaltioiden asettamia vaihtoehtoisia toimenpiteitä.  

Direktiivin 10 artiklan 2 kohdan mukaan vastaanottavan maksupalvelutarjoajan on suoritettava tilinsiirtopalvelu saatuaan kuluttajalta siihen luvan. Jos tilinhaltijoita on kaksi tai useampia, lupa on saatava kultakin heistä. Luvan on esimerkiksi mahdollistettava se, että kuluttaja ilmoittaa päivän, josta tilisiirtoja koskevat pysyväistoimeksiannot ja suoraveloitusvaltuutukset on alettava suorittaa vastaanottavan maksupalveluntarjoajan avaamalta tai ylläpitämältä maksutililtä. Kyseisen päivän on oltava vähintään kuusi pankkipäivää siitä päivästä, jona vastaanottava maksupalveluntarjoaja saa siirtävältä maksupalveluntarjoajalta 10 artiklan 4 kohdan mukaisesti siirretyt asiakirjat.  

Kahden pankkipäivän kuluessa edellä tarkoitetun luvan vastaanottamisesta vastaanottavan maksupalveluntarjoajan on pyydettävä, että siirtävä maksupalveluntarjoaja suorittaa artiklan 3 kohdassa yksilöidyt tehtävät, jos niitä edellytetään kuluttajan antamassa luvassa. Siirtävän maksupalveluntarjoajan on saatuaan vastaanottavalta maksupalveluntarjoajalta pyynnön suoritettava 4 kohdassa säädetyt tehtävät, jos niitä edellytetään kuluttajan antamassa luvassa.  

Artiklan 5 kohdan mukaan viiden pankkipäivän kuluessa pyydettyjen tietojen vastaanottamisesta 3 kohdassa tarkoitetulta siirtävältä maksupalveluntarjoajalta vastaanottavan maksupalveluntarjoajan on suoritettava tietyt tehtävät luvassa edellytettävässä muodossa ja siltä osin kuin se on mahdollista siirtävän maksupalveluntarjoajan tai kuluttajan antamien tietojen perusteella. Tällaisia tehtäviä ovat esimerkiksi kuluttajan pyytämien tilisiirtoja koskevien pysyväistoimeksiantojen toteuttaminen luvassa ilmoitetusta päivästä alkaen. 

Direktiivin 11 artiklassa säädetään jäsenvaltioiden velvollisuudesta huolehtia siitä, että jos kuluttaja ilmoittaa maksupalveluntarjoajalleen haluavansa avata toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen maksupalveluntarjoajan ylläpitämän maksutilin, maksupalveluntarjoajan, jonka ylläpitämä tili kuluttajalla on, on tällaisen pyynnön saadessaan annettava kuluttajalle apua. Lisäksi artiklassa säädetään maksupalveluntarjoajalle asetetuista määräajoista kuluttajan pyynnön toteuttamiselle. 

Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kuluttajilla on mahdollisuus saada maksutta henkilökohtaiset tietonsa joko siirtävän tai vastaanottavan maksupalveluntarjoajan pitämistä voimassa olevista pysyväistoimeksiannoista ja suoraveloituksista (12 artikla). Maksut, joita siirtävä maksupalveluntarjoaja mahdollisesti veloittaa kuluttajalta pitämänsä maksutilin irtisanomisesta, määritetään maksupalveludirektiivin 45 artiklan 2, 4 ja 6 kohdan mukaisesti. Muiden maksujen, joita siirtävä tai vastaanottava maksupalveluntarjoaja mahdollisesti veloittaa kuluttajalta 10 artiklan nojalla tarjotuista palveluista, on oltava kohtuullisia ja niiden tulee vastata kyseisen maksupalveluntarjoajan todellisia kustannuksia.  

Direktiivin 13 artikla koskee kuluttajalle aiheutuvia taloudellisia kustannuksia. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että siirtoprosessiin osallistuva maksupalveluntarjoaja korvaa viivytyksettä maksut, korot ja muut taloudelliset tappiot, jotka koituvat kuluttajille suoraan siitä, että kyseinen maksupalveluntarjoaja laiminlyö 10 artiklan mukaiset velvoitteensa. Vastuuta ei kuitenkaan sovelleta tapauksissa, joissa maksupalveluntarjoaja voi vedota sellaisiin epätavallisiin ja ennalta arvaamattomiin seikkoihin, joihin se ei voi vaikuttaa ja joiden seurauksia se ei kaikkea huolellisuutta noudattamalla olisi voinut välttää, tai jos maksupalveluntarjoajaa sitovat muut EU:n tai kansallisiin säädöksiin perustuvat oikeudelliset velvoitteet.  

Maksupalveluntarjoajien on asetettava kuluttajien saataville tilinsiirtopalvelusta muun muassa tiedot siirtävän ja vastaanottavan maksupalveluntarjoajan tehtävät siirtoprosessin kussakin vaiheessa, siirtoprosessin eri vaiheiden toteutusaikataulusta ja prosessista mahdollisesti veloitettavista maksuista (14 artikla). Tiedot on annettava saataville maksutta paperilla tai muulla pysyvällä välineellä kaikissa maksupalveluntarjoajan tiloissa, joihin kuluttajilla on pääsy, niiden on oltava jatkuvasti saatavilla sähköisessä muodossa maksupalveluntarjoajan verkkosivustolla ja ne on annettava pyynnöstä kuluttajalle.  

IV Luku Mahdollisuus käyttää maksutilejä  

Direktiivin 15 artiklassa säädetään syrjimättömyydestä. Jäsenvaltioiden on artiklan mukaan varmistettava, etteivät luottolaitokset syrji EU:ssa laillisesti asuvia kuluttajia heidän kansalaisuutensa tai asuinpaikkansa tai minkään muun perusoikeuskirjan 21 artiklassa tarkoitetun syyn vuoksi, kun nämä kuluttajat hakevat tai käyttävät maksutiliä EU:ssa. Perusmaksutilin haltijana olemiseen sovellettavat ehdot eivät myöskään saa olla millään tavoin syrjiviä.  

Jäsenvaltioiden on varmistettava direktiivin 16 artiklan mukaan, että kaikki luottolaitokset tarjoavat tai riittävän moni luottolaitos tarjoaa kuluttajille perusmaksutiliä, jotta kaikille kuluttajille niiden alueella taataan mahdollisuus käyttää sellaista ja jotta estetään kilpailun vääristyminen. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että perusmaksutilejä eivät tarjoa vain sellaiset luottolaitokset, jotka tarjoavat maksutilejä ainoastaan verkkopalveluina. Lisäksi artiklassa säädetään, että jäsenvaltioiden on varmistettava, että EU:ssa laillisesti asuvilla kuluttajilla, myös kuluttajilla, joilla ei ole pysyvää osoitetta, turvapaikanhakijoilla sekä kuluttajilla, joille ei ole myönnetty oleskelulupaa mutta joiden poistaminen maasta on oikeudellisten tai tosiasiallisten syiden vuoksi mahdotonta, on oikeus avata jäsenvaltion alueella sijaitsevan luottolaitoksen ylläpitämä perusmaksutili ja oikeus käyttää tällaista tiliä. Tätä oikeutta on sovellettava kuluttajan asuinpaikasta riippumatta. 

Perusmaksutiliä tarjoavien luottolaitosten on avattava perusmaksutili tai hylättävä kuluttajan perusmaksutilihakemus ilman tarpeetonta viivytystä ja viimeistään kymmenen pankkipäivän kuluttua täydellisen hakemuksen vastaanottamisesta. Luottolaitosten on hylättävä perusmaksutilihakemus, jos tällaisen tilin avaaminen merkitsisi kolmannessa rahanpesudirektiivissä säädettyjen rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämistä koskevien säännösten rikkomista. Lisäksi jäsenvaltiot voivat sallia, että perusmaksutiliä tarjoavat luottolaitokset hylkäävät tällaisen tilihakemuksen, jos kuluttajalla on jo jäsenvaltion alueella sijaitsevassa luottolaitoksessa maksutili, jonka kautta hän voi käyttää 17 artiklan 1 kohdassa lueteltuja palveluja, paitsi jos kuluttaja ilmoittaa saaneensa ilmoituksen maksutilin sulkemisesta. Jäsenvaltiot voivat määritellä rajoitetussa määrin muitakin erityistapauksia, joissa luottolaitosten voidaan edellyttää hylkäävän tai ne voivat päättää hylätä perusmaksutilihakemuksen. Luottolaitoksen on ilmoitettava kuluttajalle päätöksensä jälkeen välittömästi kirjallisesti ja maksutta hakemuksen hylkäämisestä ja täsmällisen syyn sen hylkäämiselle, jollei ilmoituksen antaminen ole kansallisen turvallisuuden, yleisen järjestyksen tai kolmannen rahanpesudirektiivin tavoitteiden vastaista.  

Perusmaksutilin ominaisuuksista säädetään 17 artiklassa. Perusmaksutilin on sisällettävä seuraavat palvelut: 

a) palvelut, jotka mahdollistavat kaikki maksutilin avaamisen, käyttämisen ja sulkemisen edellyttämät operaatiot; 

b) palvelut, jotka mahdollistavat varojen tallettamisen maksutilille; 

c) palvelut, jotka mahdollistavat käteisen nostamisen maksutililtä EU:ssa luottolaitoksen toimipisteessä tai pankkiautomaateista luottolaitoksen aukioloaikoina tai niiden ulkopuolella; 

d) seuraavien maksutapahtumien suorittaminen EU:ssa: 

i) suoraveloitukset; 

ii) maksutapahtumien toteuttaminen maksukortilla, mukaan lukien verkkomaksut; 

iii) tilisiirrot, myös pysyväistoimeksiannot, pankkipäätteillä ja luottolaitoksen toimipisteissä ja luottolaitoksen verkkopalvelujen välityksellä, jos sellaisia on käytettävissä. 

Jäsenvaltioiden on artiklan 7 kohdan mukaan varmistettava, että kuluttajat voivat hoitaa ja käynnistää maksutapahtumia perusmaksutililtään luottolaitoksen tiloissa ja/tai verkkopalveluiden välityksellä, jos sellaisia on käytettävissä.  

Luottolaitosten on tarjottava 17 artiklassa tarkoitetut palvelut maksutta tai kohtuullista maksua vastaan. Maksujen, jotka kuluttajilta veloitetaan puitesopimuksessa vahvistettujen sitoumusten täyttämättä jättämisestä, on oltava kohtuullisia (18 artikla).  

Perusmaksutilin käytön mahdollistaviin puitesopimuksiin sovelletaan pääsääntöisesti ensimmäistä maksupalveludirektiiviä (19 artikla). Artiklassa säädetään tapauksista, joissa luottolaitos voi irtisanoa perusmaksutiliä koskevan puitesopimuksen. 

Direktiivin 20 artiklassa säädetään perusmaksutilejä koskevista yleisistä tiedoista. Jäsenvaltioiden on muun muassa varmistettava, että käytössä on riittäviä toimenpiteitä, joilla lisätään yleisön tietämystä perusmaksutilien saatavuudesta, niiden yleisistä maksuehdoista, menettelyistä, joita on noudatettava käytettäessä oikeutta käyttää perusmaksutiliä, sekä menetelmistä, jotka mahdollistavat vaihtoehtoisten riitojenratkaisumenettelyjen käytön.  

V Luku Toimivaltaiset viranomaiset ja vaihtoehtoinen riidanratkaisu  

Jäsenvaltioiden on 21 artiklan mukaan nimettävä toimivaltaiset kansalliset viranomaiset, joiden tehtävänä on huolehtia direktiivin soveltamisesta ja täytäntöönpanosta, sekä varmistettava, että näille viranomaisille annetaan kaikki niiden tehtävien tehokkaaseen ja tulokselliseen hoitamiseen tarvittavat tutkinta- ja täytäntöönpanovaltuudet ja riittävät resurssit. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että toimivaltaiset viranomaiset sekä kaikki henkilöt, jotka ovat tai ovat olleet toimivaltaisten viranomaisten palveluksessa, sekä toimivaltaisten viranomaisten määräämät tilintarkastajat ja asiantuntijat ovat salassapitovelvollisia. Näissä tehtävissä mahdollisesti saatuja luottamuksellisia tietoja ei saa ilmaista toiselle henkilölle eikä viranomaiselle muutoin kuin tiivistetysti tai kootusti, sanotun kuitenkaan rajoittamatta rikoslainsäädännön alaan tai tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvien tapausten käsittelyä. Tämä ei kuitenkaan estä toimivaltaisia viranomaisia vaihtamasta tai toimittamasta EU:n ja kansallisen lainsäädännön mukaisia luottamuksellisia tietoja. 

Jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että tämän direktiivin soveltamisen ja täytäntöönpanon varmistamisen osalta toimivaltaisiksi nimetyt viranomaiset ovat jompiakumpia tai molempia seuraavista:  

a) Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1093/2010 Euroopan valvontaviranomaisen (Euroopan pankkiviranomainen) perustamisesta sekä päätöksen N:o 716/2009/EY muuttamisesta ja komission päätöksen 2009/78/EY kumoamisesta, jäljempänä Euroopan pankkiviranomaista koskeva asetus, 4 artiklan 2 kohdassa määriteltyjä toimivaltaisia viranomaisia;  

b) muita kuin a alakohdassa tarkoitettuja toimivaltaisia viranomaisia edellyttäen, että kyseisten viranomaisten on kansallisten lakien, asetusten tai hallinnollisten määräysten mukaisesti oltava tarvittaessa yhteistyössä a alakohdassa tarkoitettujen toimivaltaisten viranomaisten kanssa hoitaakseen tämän direktiivin mukaisia tehtäviään, myös Euroopan pankkiviranomaisen kanssa tämän direktiivin nojalla tehtävän yhteistyön yhteydessä.  

Direktiivin 22 artiklassa säädetään eri jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten yhteistyövelvollisuudesta ja tietojenvaihdosta sekä perusteista kieltäytyä yhteistyöstä tutkinta- tai valvontatoiminnan yhteydessä. Jos erityisesti tietojenvaihtoa koskeva yhteistyöpyyntö on hylätty tai pyyntöön ei ole vastattu kohtuullisessa ajassa, toimivaltaiset viranomaiset voivat saattaa asian Euroopan pankkiviranomaisen käsiteltäväksi ja pyytää Euroopan pankkiviranomaisen apua Euroopan pankkiviranomaista koskevan asetuksen 19 artiklan mukaisesti (23 artikla). 

Jäsenvaltioiden on 24 artiklan mukaisesti varmistettava, että kuluttajilla on käytettävissään tehokkaita ja vaikuttavia vaihtoehtoisia riitojenratkaisumenettelyjä sellaisten riitojen ratkaisemiseksi, jotka koskevat direktiivissä vahvistettuja oikeuksia ja velvoitteita. 

Jäsenvaltiot voivat perustaa erityismekanismin sen varmistamiseksi, että kuluttajat, joilla ei ole maksutiliä niiden alueella ja joilta on evätty sellaisen maksutilin käyttömahdollisuus, josta luottolaitokset veloittavat maksun, saavat tosiasiassa perusmaksutilin käyttömahdollisuuden veloituksetta, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 16 artiklan soveltamista (25 artikla).  

VI Luku Seuraamukset 

Direktiivin säännösten rikkomisesta määrättävistä seuraamuksista säädetään 26 artiklassa. Jäsenvaltioiden on annettava säännökset seuraamuksista, joita sovelletaan direktiivin saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä annetun kansallisen lainsäädännön rikkomiseen, ja toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että ne pannaan täytäntöön. Seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. Jäsenvaltioiden on säädettävä, että toimivaltainen viranomainen voi julkistaa hallinnollisen seuraamuksen, joka määrätään tämän direktiivin saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöä hyväksyttyjen säännösten rikkomisen johdosta, jollei julkistaminen vakavasti vaaranna finanssimarkkinoita tai aiheuta suhteetonta vahinkoa osapuolille.  

VII Luku Loppusäännökset 

Jäsenvaltioiden on toimitettava 27 artiklan mukaan komissiolle tiedot seuraavista seikoista ensimmäisen kerran viimeistään 18 päivänä syyskuuta 2018 ja sen jälkeen joka toinen vuosi:  

a) missä määrin maksupalveluntarjoajat noudattavat 4, 5 ja 6 artiklaa;  

b) missä määrin jäsenvaltiot noudattavat vaatimuksia varmistaa 7 artiklan mukaisten vertailusivustojen olemassaolo;  

c) siirrettyjen maksutilien lukumäärä ja evättyjen siirtohakemusten osuus; 

d) perusmaksutilejä tarjoavien luottolaitosten lukumäärä, avattujen perusmaksutilien lukumäärä ja evättyjen perusmaksutilihakemusten osuus.  

Komissio antaa Euroopan parlamentille ja neuvostolle viimeistään 18 päivänä syyskuuta 2019 kertomuksen tämän direktiivin soveltamisesta ja liittää siihen tarvittaessa lainsäädäntöehdotuksen (28 artikla). Artiklassa säädetään tarkemmin seikoista, jotka kertomuksen on sisällettävä. 

Jäsenvaltioiden on 29 artiklan mukaan hyväksyttävä ja julkaistava tämän direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset ennen 18 päivää syyskuuta 2016. Jäsenvaltioiden on sovellettava säännöksiä 18 päivästä syyskuuta 2016 lukuun ottamatta: 

a) 3 artiklaa, jota sovelletaan 17 päivästä syyskuuta 2014;  

b) 4 artiklan 1—5 kohdan, 5 artiklan 1, 2 ja 3 kohdan, 6 artiklan 1 ja 2 kohdan sekä 7 artiklan noudattamisen edellyttämiä säännöksiä, joita on noudatettava viimeistään yhdeksän kuukauden kuluttua 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun delegoidun säädöksen voimaantulosta;  

c) jäsenvaltioita, joissa on jo kansallisella tasolla olemassa maksuja koskevaa tietoasiakirjaa vastaava järjestelmä, voivat valintansa mukaan ottaa käyttöön yhteisen esitysmuodon ja sen yhteisen tunnuksen viimeistään 18 kuukauden kuluttua 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun delegoidun säädöksen voimaantulosta;  

d) jäsenvaltioita, joissa on jo kansallisella tasolla olemassa maksuerittelyjä vastaava järjestelmä, voivat valintansa mukaan ottaa käyttöön yhteisen esitysmuodon ja sen yhteisen tunnuksen viimeistään 18 kuukauden kuluttua 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun delegoidun säädöksen voimaantulosta.  

Direktiivi tulee voimaan 20 päivän kuluttua sen julkaisusta virallisessa lehdessä (30 artikla). 

2.2.2  2.2.2 Maksupalveludirektiivi

Euroopan parlamentti ja neuvosto antoivat 25 päivänä marraskuuta 2015 direktiivin (2015/2366) maksupalveluista sisämarkkinoilla, direktiivien 2002/65/EY, 2009/110/EY ja 2013/36/EU ja asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta sekä direktiivin 2007/64/EY kumoamisesta, jäljempänä toinen maksupalveludirektiivi. Jäsenvaltioiden on hyväksyttävä ja julkaistava toisen maksupalveludirektiivin noudattamisen edellyttämät toimenpiteet viimeistään 13 päivänä tammikuuta 2018. Direktiiviä on myös sovellettava mainitusta päivästä alkaen. Direktiivillä kumotaan voimassa oleva ensimmäinen maksupalveludirektiivi. Ensimmäinen maksupalveludirektiivi pantiin Suomessa täytäntöön maksulaitoslailla ja maksupalvelulailla. 

Direktiivin tavoitteena on ajantasaistaa ja täydentää nykyistä maksupalveluita koskevaa direktiivikehystä lisäämällä kilpailua ja innovatiivisuutta edistäviä säännöksiä. Toisessa maksupalveludirektiivissä laajennetaan sääntelyn soveltamisalaa nykyisestä. Soveltamisalaa laajennetaan EU-alueen sisäisistä maksuista maksupalveluntarjoajien tiedonantovelvollisuuksien ja arvokirjauksien osalta kolmansista maista tuleviin ja kolmansiin maihin lähteviin maksuihin. Maksupalveluntarjoajien tiedonantovelvollisuudet ulotetaan europohjaisista maksuista myös muihin valuuttoihin. Lisäksi tiedonantovelvollisuuksia koskevaa sääntelyä tehostetaan. 

Toiseen maksupalveludirektiiviin sisältyvistä uusista säännöksistä merkittävä osa liittyy niin kutsuttujen kolmansien osapuolien maksupalveluntarjoajiin. Kolmansien osapuolien maksupalveluntarjoajilla ei ole varsinaisia omia maksutilejä, vaan ne luovat asiakkailleen yhteyksiä varsinaisiin maksutilejä ylläpitäviin maksu-, e-raha- tai luottolaitoksiin saldotietojen yhdistämiseksi tai maksujen lähettämiseksi. Direktiivin mukaan toimiminen kolmantena osapuolena maksupalveluketjussa vaatii jatkossa maksulaitoksen toimiluvan. Kolmantena osapuolena toimivat maksupalveluntarjoajat saavat oikeuden lähettää maksajien puolesta maksuja maksutiliä pitävälle palveluntarjoajalle ja yhdistää maksutilejä pitävien palveluntarjoajien saldo- ja muita tietoja. 

Asiakkaansuojaa parannetaan tiukentamalla sääntelyä verkkopankkien turvallisuusratkaisuista ja verkkopankkimaksuja hyödyntävien kolmansien osapuolten palveluista. 

2.2.3  2.2.3 Esteettömyysdirektiivi

Komissio antoi 2 päivänä joulukuuta 2015 ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi tuotteiden ja palvelujen esteettömyysvaatimuksia koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä (COM(2015) 615 final), jäljempänä esteettömyysdirektiivi. Direktiiviehdotuksesta on eduskunnalle annettu U-kirjelmä (U10/2016 vp). Esteettömyysdirektiiviehdotuksen tarkoituksena on lähentää tuotteiden ja palvelujen esteettömyysvaatimuksia koskevia jäsenvaltioiden lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä. Tällä hetkellä talouden toimijoille asetetaan erilaisia ja usein ristiriitaisia kansallisia esteettömyysvaatimuksia, jotka estävät niitä hyödyntämästä sisämarkkinoiden tarjoamia mahdollisuuksia. 

Ehdotetulla esteettömyysdirektiivillä autetaan jäsenvaltioita täyttämään esteettömyysvelvoitteita, joihin ne ovat sitoutuneet kansallisella tasolla ja vammaisten henkilöiden oikeuksista tehdyssä YK:n yleissopimuksessa (vammaisyleissopimus). Yleissopimus astui voimaan Suomessa 10 päivänä kesäkuuta 2016. Myös EU on vammaisyleissopimuksen osapuoli. Yleissopimuksen 9 artikla velvoittaa sopimuspuolia toteuttamaan asianmukaiset toimet esteettömyyden takaamiseksi. Yleissopimuksen 3 artiklan mukaan esteettömyys on yksi yleissopimuksen yleisistä periaatteista. Esteettömyys ohjaa yleissopimuksen täytäntöönpanoa ja koko sopimustekstin tulkintaa. Esteettömyyttä on näin ollen tarkasteleva läpileikkaavasti kaikkien yleissopimuksessa turvattujen oikeuksien kohdalla.  

Esteettömyydellä tarkoitetaan sitä, että poistetaan tuotteiden ja palvelujen käytön esteet ja ehkäistään niiden synty. Esteettömyyden ansiosta toimintarajoitteiset henkilöt, kuten vammaiset henkilöt ja iäkkäät henkilöt, kykenevät havainnoimaan, käyttämään ja ymmärtämään tuotteita ja palveluja yhdenvertaisesti muiden kanssa. Tuotteiden ja palvelujen esteettömyys lisää sosiaalista osallisuutta ja kansalaisten osallistumista yhteiskunnan toimintaan. Lisäksi se tukee itsenäistä elämää ja valinnanvapautta.  

Esteettömyysdirektiiviehdotus sivuaa perusmaksutilidirektiivin käsittelemiä asioita. Esteettömyysdirektiiviehdotuksen tuotteiden ja palveluiden piiriin kuuluvat pankkipalvelut ja -automaatit. Ehdotuksessa esitetään, että direktiiviehdotuksen piiriin kuuluvien uusien tuotteiden ja palveluiden pitää olla esteettömiä. Perusmaksutilidirektiivi tuo peruspankkipalvelut kaikkien saataville, mutta esteettömyysdirektiiviehdotus sellaisenaan voimaantullessaan veisi uusien pankkipalveluiden sopeuttamisen toimintarajoitteisille henkilöille vieläkin pidemmälle. 

3.2.1  3.2.1 Kansallinen liikkumavaran käyttö

Perusmaksutilidirektiivi on luonteeltaan minimiharmonisointia, minkä lisäksi sen säännöksiin sisältyy useita jäsenvaltiokohtaisia mahdollisuuksia. Seuraavassa käsitellään näitä mahdollisuuksia. 

Direktiivin 1 artiklan 5 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat päättää, että ne eivät sovella direktiiviä kokonaisuudessaan tai osaa siitä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/36/EU 2 artiklan 5 kohdassa tarkoitettuihin yhteisöihin, joita ovat jotkut sijoituspalvelutoimintaa harjoittavat, keskuspankit, postisiirtoa hoitavat laitokset sekä Suomessa Teollisen yhteistyönrahasto Oy ja Finnvera Oyj. Tätä mahdollisuutta ei ehdoteta käytettäväksi, koska esitetyissä säännöksissä määritellään, että säädösten piiriin kuuluvien täytyy tarjota maksupalveluja. Tällöin monet edellä mainitut tahot jäävät jo ehdotettujen säännösten ulkopuolelle. Lisäksi tasapuolisen kilpailuasetelman luomiseksi on perusteltua, että kaikkiin maksupalveluntarjoajiin kohdistuu sama sääntely.  

Direktiivin 1 artiklan 6 kohdan 2 alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat päättää, että ne soveltavat direktiiviä kokonaisuudessaan tai osaa siitä muihin kuin direktiivin 1 artiklan 6 kohdan 1 alakohdan mukaisiin maksutileihin. Tätä mahdollisuutta ei ehdoteta käytettäväksi, koska ei nähdä tarvetta laajentaa soveltamisalaa muihin maksutileihin. 

Direktiivin 4 artiklan 2 kohdan 2 alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat säätää, että maksuja koskeva tietoasiakirja on annettava yhdessä niiden tietojen kanssa, joita vaaditaan maksutileistä ja niihin liittyvistä palveluista annettujen muiden EU:n tai kansallisten säädösten nojalla, edellyttäen että tiedot annetaan hyvissä ajoin paperilla tai muulla pysyvällä välineellä. Tätä mahdollisuutta ei ehdoteta käytettäväksi, koska ei nähdä tarpeelliseksi sitoa tietoasiakirjan antoa muussa lainsäädännössä määriteltyihin maksutileihin liittyvien tietojen antamiseen. 

Direktiivin 5 artiklan 3 kohdan 2 alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat säätää, että maksuerittely on annettava yhdessä niiden tietojen kanssa, joita vaaditaan maksutileistä ja niihin liittyvistä palveluista annettujen muiden EU:n tai kansallisten säädösten nojalla, kunhan direktiivin artiklan 3 kohdan 1 alakohdan ehdot täyttyvät. Tätä mahdollisuutta ei ehdoteta käytettäväksi, koska ei nähdä tarpeelliseksi sitoa maksuerittelyn antoa muussa lainsäädännössä määriteltyihin maksutileihin liittyvien tietojen antamiseen. 

Direktiivin 7 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat vaatia, että artiklan 1 kohdassa tarkoitetut vertailusivustot sisältävät muita vertailutietoja maksupalveluntarjoajan tarjoaman palvelun tasosta. Tämä mahdollisuus ehdotetaan toimeenpantavaksi siten, että verkkosivustoilla tulee vertailla tietoa maksutilillä oleviin varoihin kohdistuvasta talletussuojasta.  

Direktiivin 10 artiklan 1 kohdan 2 alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat ottaa käyttöön tai pitää voimassa toimenpiteitä, jotka ovat vaihtoehtoisia direktiivin artikloiden 2–6 kohdissa tarkoitetuille toimenpiteille edellyttäen, että tämä on selvästi kuluttajan etujen mukaista, eikä kuluttajalle aiheudu lisärasitteita ja siirto saatetaan päätökseen enintään kokonaismääräajassa, joka on sama kuin direktiivin artikloiden 2—6 kohdissa tarkoitettu kokonaismääräaika. Tätä mahdollisuutta ei ehdoteta käytettäväksi, sillä ei nähdä tarvetta luoda tai ylläpitää vaihtoehtoisia toteuttamistapoja. 

Direktiivin 10 artiklan 2 kohdan 4 alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat edellyttää, että kuluttaja antaa valtuutuksen tilinsiirrolle kirjallisena ja että kuluttajalle annetaan jäljennös valtuutuksesta. Tätä mahdollisuutta ei ehdoteta käytettäväksi, koska sille ei nähdä tarvetta.  

Direktiivin 10 artiklan 3 kohdan 1 alakohdan c luetelmakohta ja kyseisen artiklan 4 kohdan 1 alakohdan b luetelmakohta mahdollistavat säätämisen kansallisesta saapuvien tilisiirtojen ja suoraveloitusten edelleenlähetyspalvelusta. Lisäksi 10 artiklan 4 kohdan 1 alakohdan b luetelmankohdan mukaan jäsenvaltiot voivat edellyttää, että siirtävä maksupalveluntarjoaja ilmoittaa maksajalle tai maksunsaajalle syyn maksutapahtuman hyväksymättä jättämiselle, jos edelleenlähetyspalvelua ei tarjota. Edelleenlähetyspalvelu todennäköisesti edistäisi kilpailua maksupalveluiden tarjoajien välillä, mutta lausuntopalautteen ja kuulemistilaisuuksien perusteella palvelun perustamisen hyödyt nähdään kustannuksia pienemmiksi. Direktiivi edellyttää, että tilinsiirtopalvelun osana vastaanottava palveluntarjoaja ilmoittaa uudet tilitiedot toistuvien tilisiirtojen ja suoraveloitusten tekijöille, joten erillisen ilmoitusvelvollisuuden säätämistä ei pidetä perusteltuna. Siten näitä mahdollisuuksia ei ehdoteta käytettäväksi. 

Direktiivin 14 artiklan 1 kohdan 2 alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat edellyttää, että maksupalveluntarjoajat asettavat saataville myös muita tietoja, kuten tarvittaessa tiedot, joista ilmenee, mihin EU:ssa olevaan talletusten vakuusjärjestelmään maksupalveluntarjoaja kuuluu. Tätä mahdollisuutta ei ehdoteta käytettäväksi, sillä ehdotetuissa säännöksissä esitetään, että esitetyllä vertailusivustolla tulee olla tieto, kuuluuko luottolaitokseen tai maksupalveluja tarjoavan maksulaitokseen talletetut varat Suomen talletussuojan piiriin. 

Direktiivin 16 artiklan 2 kohdan 2 alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat perussopimuksissa taattuja perusvapauksia täysimääräisesti kunnioittaen edellyttää, että kuluttajat, jotka haluavat avata perusmaksutilin jäsenvaltion alueella, osoittavat, että heillä on siihen aidot perusteet. Tätä mahdollisuutta ei ehdoteta käytettäväksi, koska Suomessa kaikilla kuluttajilla on oikeus peruspankkipalveluihin jo nykyisen lainsäädännön puitteissa. 

Direktiivin 16 artiklan 5 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat sallia, että perusmaksutiliä tarjoavat luottolaitokset hylkäävät tilihakemuksen, jos kuluttajalla on jo jäsenvaltion alueella sijaitsevassa luottolaitoksessa maksutili, joka sisältää perusmaksutililtä vaadittavat piirteet. Poikkeuksena on tapaus, jolloin kuluttaja on saanut ilmoituksen jo olemassa olevan maksutilin sulkemisesta. Lisäksi tällaisissa tapauksissa luottolaitoksella voisi olla oikeus tarkastaa, onko kuluttajalla jo edellä mainitunlainen maksutili olemassa. Tätä mahdollisuutta ei ehdoteta käytettäväksi. Suomessa on yleistä, että kuluttajilla on useita pankkisuhteita ja maksutilejä eri luottolaitoksissa ja maksupalveluja tarjoavissa maksulaitoksissa. Tämän takia nähdään, että direktiivin 16 artiklan 5 kohdan täytäntöönpanolla voitaisiin huonontaa kuluttajien tilannetta verrattuna nykytilaan. 

Direktiivin 16 artiklan 6 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat määritellä artiklassa annettujen ohjeiden mukaan rajoitetun määrin erikoistapauksia, joissa luottolaitoksen voidaan edellyttää hylkäävän tai ne voivat hylätä perusmaksutilihakemuksen. Tämä mahdollisuus ehdotetaan toimeenpantavaksi siten, että talletuspankilla olisi mahdollisuus kieltäytyä perusmaksutilin avaamisesta eräiden Suomelle Yhdistyneiden Kansakuntien ja Euroopan unionin jäsenenä kuuluvien velvoitusten täyttämisestä annetusta laista (659/1967) johtuvasta syystä. Jos asiakas on merkitty pakotelistalle, on perusteltua antaa talletuspankille mahdollisuus hylätä asiakkaan perusmaksutilihakemus. 

Direktiivin 17 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat velvoittaa alueelleen sijoittautuneet luottolaitokset tarjoamaan sellaisia perusmaksutiliin liittyviä lisäpalveluja, joita pidetään kansallisella tasolla yleisen käytännön mukaisesti kuluttajan kannalta olennaisilta. Tämä jäsenvaltio-optio ehdotetaan toimeenpantavaksi. Ehdotuksessa esitetään, että luottolaitoksen, joka tarjoaa vahvaa sähköistä tunnistuspalvelua, täytyy tarjota palvelua kaikille syrjimättömästi ja yhdenvertaisesti. Mahdollisuus vahvaan sähköiseen tunnistautumiseen on nyky-yhteiskunnassa oleellista laajemminkin kuin vain maksupalveluihin liittyen. Luottolaitos voi kieltäytyä tarjoamasta vahvaa sähköistä tunnistuspalvelua ainoastaan lakiin perustuvista objektiivisista syistä. 

Direktiivin 17 artiklan 6 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat määrittää direktiivin artiklan 1 kohdan alakohdassa mainittujen maksutapahtumien suorittamistapojen suhteen joissakin tapauksissa määrittää vähimmäismäärän operaatioita, joista luottolaitokset voivat veloittaa direktiivin 18 artiklassa määritellyt kohtuulliset maksut. Tätä mahdollisuutta ei ehdoteta käytettäväksi, koska ehdotetuissa säännöksissä esitetään kohtuullisia kustannuksia perusmaksutileille kokonaisuudessaan. 

Direktiivin 17 artiklan 8 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat sallia luottolaitosten tarjoavan kuluttajalle tämän halutessa tilinylitysmahdollisuutta perusmaksutilille. Tätä mahdollisuutta ei ehdoteta käytettäväksi, koska luotonantopalveluiden tarjoaminen on mahdollista jo nykyisen sääntelyn puitteissa.  

Direktiivin 18 artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat edellyttää, että luottolaitokset toteuttavat erilaisia hinnoittelujärjestelmiä riippuen kuluttajan pankkipalvelujen käytön tasosta siten, että heikommassa asemassa olevat kuluttajat voisivat saada tietyin ehdoin edullisemmat ehdot. Tätä mahdollisuutta ei ehdoteta käytettäväksi, koska ehdotetuissa säännöksissä halutaan säilyttää hinnoittelu mahdollisimman läpinäkyvänä, yksinkertaisena ja yhdenvertaisena. 

Direktiivin 19 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat määrittää rajoitetun määrän muita tapauksia, joissa luottolaitos voi yksipuolisesti irtisanoa perusmaksutiliä koskevan puitesopimuksen. Direktiivin yhtenä perustarkoituksena on luoda kuluttajille vahva oikeus perusmaksutilin ja maksupalveluiden käytölle. Tätä mahdollisuutta ei ehdoteta käytettäväksi. Direktiivin perustarkoitus huomioiden nähdään tarkoituksenmukaisena säätää irtisanomisperusteista direktiivin mukaisesti. 

Direktiivin 25 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat perustaa erityismekanismin, jonka avulla kuluttajat, joilla ei ole maksutiliä jäsenvaltion alueella, voivat avata perusmaksutilin veloituksetta. Tätä mahdollisuutta ei ehdoteta implementoitavaksi, koska ehdotetuissa säännöksissä halutaan säilyttää hinnoittelu mahdollisimman läpinäkyvänä, yksinkertaisena ja yhdenvertaisena. 

3.2.2  3.2.2 Direktiivin säännökset, joita ei ehdoteta täytäntöönpantaviksi

Direktiivin 19 artiklan 2 kohdan e alakohtaa ei ehdoteta täytäntöönpantavaksi. Direktiivin 19 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaan luottolaitos saisi irtisanoa kuluttajan perusmaksutilin, jos kuluttaja on avannut toisen maksutilin, joka sisältää perusmaksutilin määritellyt palvelut ja ominaisuudet.  

Esitetyissä säännöksissä ei ehdoteta toimeenpantavaksi perusmaksutilidirektiivin 16 artiklan 5 kohdan mahdollistamaa kansallista optiota, joka oikeuttaisi perusmaksutiliä tarjoavan luottolaitoksen kieltäytymään tarjoamasta perusmaksutiliä kuluttajalle, jolla on jo avattuna maksutili, joka sisältää jo perusmaksutililtä vaadittavat palvelut ja ominaisuudet. Koska 16 artiklan 5 kohdan mahdollistamaa luottolaitosten kieltäytymistä ei toimeenpanna, niin 19 artiklan 2 kohdan e alakohdan toimeenpano ei olisi linjassa tämän valinnan suhteen.  

3.2.3  3.2.3 Muut toteuttamisvaihtoehdot

Tilinumeron siirrettävyys sekä maksujen, suoraveloitusten ja sähköisten laskujen edelleenlähetys 

Perusmaksutilidirektiivin velvoittaman tilinsiirtopalvelun yhtenä mahdollisena täydentäjänä olisi kansallinen tilinumeron siirrettävyys. Tilinumeron siirrettävyydellä tarkoitetaan, että kuluttaja voisi säilyttää vanhan tilinumeronsa pankkia vaihtaessaan, niin kuin nykyisin puhelinnumeron voi säilyttää samana liittymäntarjoajaa vaihtaessa. Kuitenkin tilinumeron siirrettävyydessä ja puhelinnumeron siirrettävyydessä on eroavaisuutensa. Tilinumeron siirrettävyyttä on tutkittu 2000-luvulla Isossa-Britanniassa, Norjassa, Alankomaissa ja Ranskassa. Tutkimuksissa todetaan, että vaikka tilinumeron siirrettävyyden nähdään helpottavan kuluttajien elämää ja lisäävän pankkien välistä kilpailua, sen perustamiskustannukset ovat suuremmat verrattuna järjestelmästä saataviin hyötyihin.  

Perusmaksutilidirektiivin toteuttamisessa toisena mahdollisena täydentämisvaihtoehtona nähtiin saapuvien maksujen, suoraveloitusmääräysten ja sähköisten laskujen edelleen lähettämistä siirtävän luottolaitoksen maksutililtä vastaanottavan luottolaitoksen ylläpitämälle maksutilille tai sähköisten laskujen osoitteeseen 13 kuukauden ajan. Vastaavia edelleen lähetys -järjestelmiä on käytössä Alankomaissa ja Isossa-Britanniassa. Tilinsiirtopalvelun edelleen lähetys -toiminto varmistaisi laskujen ja maksujen saapumisen asiakkaan uudelle tilille sekä antaisi laskujen ja maksujen lähettäjille aikaa päivittää järjestelmänsä. Tällaisen järjestelmän perustamiskustannukset kuitenkin arvioitiin lausuntopalautteiden ja kuulemistilaisuuksien jälkeen hyötyjä suuremmiksi. Komissio tulee tarkastelemaan perusmaksutilidirektiiviä uudelleen vuonna 2019, jolloin myös EU-tasoinen edelleenlähetys ja tilinumeron siirrettävyys tulevat uudelleen tarkasteltavaksi.  

Sähköiset laskut osana perusmaksutilipalveluja 

Suomessa oli vuonna 2014 voimassa hieman vajaa neljä miljoonaa yksittäisen asiakkaan sähköisten laskujen sopimusta, ja määrä on kasvanut koko ajan suuremmaksi. Suomessa SEPA-suoraveloitusten käyttö on hyvin vähäistä. Huomioiden direktiivin tavoitteet, on direktiivin toimeenpanossa perusteltua lisätä sähköiset laskut ja niihin olennaisesti liittyvät suoramaksut kansallisen lainsäädännön soveltamisalan piiriin.  

Peruspankkipalvelusääntelyn kohdejoukko 

Voimassa olevassa luottolaitoslaissa peruspankkipalveluita käsittelevässä pykälässä asiakas määritellään luonnolliseksi henkilöksi. Siten yksityiset elinkeinonharjoittajat, eli toiminimimuotoinen yritystoiminta, kuuluu peruspankkipalvelusääntelyn piiriin. Toiminimi on ainoa yritystoiminnan muoto, jolle on nykysääntelyn perusteella myönnettävä tavanomainen talletustili ja tilinkäyttöväline. Muilta yritystoiminnan muodoilta luottolaitokset voivat edellyttää tavanomaista talletustiliä tyypillisesti kalliimman yritystilin hankkimista.  

Perusmaksutilidirektiivin tarkoitus on mahdollistaa peruspankkipalvelut kuluttajille, ei elinkeinoa tai ammattia harjoittaville henkilöille. Siten direktiivin kuluttajan määritelmä on nykyistä luottolaitoslain asiakkaan määritelmää suppeampi. Direktiivissä kuluttaja määritellään luonnolliseksi henkilöksi, joka toimii sellaisessa tarkoituksessa, joka ei kuulu hänen elinkeino- tai ammattitoimintaansa. Lisäksi luottolaitoslain asiakkaan määritelmä eroaa kuluttajansuojalain määritelmästä (kuluttajansuojalaki 38/1978, 4 §). Kuluttajansuojalaissa kuluttaja määritellään luonnolliseksi henkilöksi, joka hankkii kulutushyödykkeen pääasiassa muuhun tarkoitukseen kuin harjoittamaansa elinkeinotoimintaa varten. 

Eri yritystoiminnan muotojen yhdenvertaisen kohtelun ja kansallisen sääntelyn yhdenmukaisuuden edistämiseksi sekä EU- ja kansallisen sääntelyn lähentämiseksi peruspankkipalveluiden asiakkaan määritelmä muutettaisiin nykyistä kuluttajansuojalakia vastaavaksi. Muutos ei kieltäisi luottolaitoksia myöntämästä tavanomaista talletustiliä ja tilinkäyttövälinettä elinkeinonharjoittamiseen, mutta halutessaan luottolaitos voisi vaatia yksityistä elinkeinonharjoittajaa avaamaan yritystoimintaan tarkoitetun tilin.  

3.3.1  3.3.1 Laki luottolaitostoiminnasta

Keskeinen muutosehdotus on perusmaksutilidirektiivin mukaisen perusmaksutilisäännöstön toimeenpano Suomessa. Ehdotuksen mukaan kaikille ETA-valtiossa laillisesti asuville luodaan oikeus saada perusmaksutili ja määritellään, mitkä ovat siihen liittyvät vähimmäispalvelut. Velvollisuus tarjota näitä tilejä ja palveluita koskee talletuspankkeja, jotka jo nyt tarjoavat maksutilejä ja -palveluita. Säännöstön kohdejoukkona ovat asiakkaat, joilla tarkoitetaan luonnollisia henkilöitä, jotka toimivat pääasiallisesti sellaisessa tarkoituksessa, joka ei kuulu heidän elinkeino- tai ammattitoimintaansa. Kohdejoukko on pääosiltaan sama kuin nykyisessä peruspankkipalveluiden tarjontaa koskevassa sääntelyssä. Asiakkaan määritelmä vastaa kuluttajansuojalain kuluttajan määritelmää.  

Perusmaksutilejä ja niihin liittyviä palveluita tarjottaessa on erityisesti kiinnitettävä huomiota yhdenvertaisuuteen ja syrjimättömyyteen. Kaikkien ETA-valtiossa laillisesti asuvien on voitava saada perusmaksutili ja siihen liittyvät palvelut. Ainoat hyväksyttävät kieltäytymisen perusteet ovat rahanpesulaista johtuvat syyt, jotka liittyvät erityisesti ongelmiin tunnistaa asiakas rahanpesulain vaatimusten mukaisesti. Tällöin perusmaksutilihakemus on myös hylättävä. Talletuspankki voisi myös peruspankkitilin avaamisen jälkeen asiakassuhteen aikana kieltäytyä rahanpesulain nojalla tekemästä tilisiirtoa, jos rahanpesulaissa säädetyt epäilyttävän liiketoimen keskeytystä koskevat kriteerit täyttyvät. Toinen hyväksyttävä syy perusmaksutilihakemuksen hylkäämiselle on asiakkaan nimeäminen pakotelistalle. Perusmaksutilin ja siihen liittyvien palveluiden saannin ja käytön tulee myös olla käytännössä mahdollista, myös esimerkiksi toimintarajoitteisille henkilöille. Talletuspankkien tulee tarvittaessa sopeuttaa palveluitaan riittävällä tavalla tämän oikeuden toteuttamiseksi. 

Toinen keskeinen muutosehdotus on maksupalveluita tarjoaville talletuspankeille asetettava velvollisuus tarjota vahvan sähköisen tunnistamisen palveluita syrjimättömästi ja yhdenvertaisesti kaikille asiakkailleen. Näitä palveluja on tarjottava myös perusmaksutiliasiakkaille samalla tavoin kuin ne tarjoavat näitä palveluita muille asiakkaille. Nyky-yhteiskunnassa toimimiseksi on oleellista kyetä tunnistautumaan vahvalla sähköisellä tunnisteella myös muutoin kuin käytettäessä maksupalveluita. Nykytilanteessa vain luottolaitosten tarjoamat vahvan sähköisen tunnistautumisen palvelut ovat riittävän kattavat. Ehdotuksen mukaan palvelun tarjonnasta voisi kieltäytyä vain lakiin perustuvin objektiivisin syin. Tällaisia syitä voivat olla esimerkiksi jos muualla laissa asetetaan vaatimuksia vahvan sähköisen tunnistusvälineen myöntämiselle (muun muassa henkilötunnus, väestötietojärjestelmämerkintä). Jos vahvaa sähköistä tunnistuspalvelua ei voida tällaisista syistä johtuen voida tarjota, on tarjottava maksupalveluiden käytön mahdollistava sähköinen tunnistautumispalvelu. 

Kolmas keskeinen muutosehdotus on, että tilinsiirtopalvelun tarjoaminen säädettäisiin luottolaitosten velvollisuudeksi. Koska tilinsiirtopalvelu on perusmaksutilidirektiivin mukaisesti myös muiden maksupalveluntarjoajien velvollisuus, sisällytetään maksulaitoslakiin viittaukset luottolaitoslakiin. Ehdotuksessa säädetään yksityiskohtaisesti muun muassa siirtävän ja vastaanottavan palveluntarjoajan velvollisuuksista ja siirtoon käytettävissä olevasta ajasta. Lisäksi säädettäisiin palveluntarjoajan velvollisuudesta avustaa kuluttajaa rajat ylittävässä tilinsiirrossa.  

3.3.2  3.3.2 Laki maksulaitoksista

Keskeisin muutosehdotus on, että tilinsiirtopalveluiden tarjoaminen säädettäisiin maksulaitosten velvollisuudeksi.  

3.3.3  3.3.3 Laki Finanssivalvonnasta

Keskeisin muutosehdotus on laajentaa Finanssivalvonnan toimivaltaa määrätä rikemaksu tiettyjen perusmaksutilidirektiivin toimeenpanosäädösten rikkomisesta. Rikemaksun voisi ehdotuksen mukaan määrätä tilinsiirtopalvelun tarjoamisvelvollisuuden tai siihen liittyvän korvausvelvollisuuden sekä vastaanottavan tai siirtävän palveluntarjoajan velvollisuuksien laiminlyönnistä tai rikkomisesta. Rikemaksun voisi määrätä myös perusmaksutilin tarjoamisvelvollisuuden, perusmaksutilin ominaisuuksia, palveluntarjontaa tai irtisanomista koskevat velvollisuuksien laiminlyönnistä tai rikkomisesta. 

Toinen keskeinen ehdotus on määrätä Finanssivalvonta toimimaan perusmaksutilidirektiivissä tarkoitettuna toimivaltaisena viranomaisena ja yhteysviranomaisena. 

Kolmas keskeinen ehdotus on antaa Finanssivalvonnan tehtäväksi huolehtia, että Suomessa on vähintään yksi maksupalveluita ja niiden hintoja vertaileva sivusto. 

3.3.4  3.3.4 Maksupalvelulaki

Keskeisimmät muutosehdotukset ovat säädökset maksuja koskevasta tietoasiakirjasta ja sanastosta sekä maksuerittelystä.  

Maksuja koskevassa tietoasiakirjassa ja sanastossa annettaisiin kuluttajalle ennakkotietoina maksupalveluiden käsitteistö ja, mikäli palveluntarjoaja tarjoaa kyseisiä palveluita, myös niistä veloitettavat maksut. Maksuerittelyssä kuluttajalle annettaisiin yksityiskohtaiset tiedot vähintään kerran vuodessa maksutilistä, siihen liittyvistä palveluista veloitetut maksut ja mahdolliset korot. 

Valvontaviranomaisiksi säädettäisiin nykytilaa vastaavasti Finanssivalvonta ja kuluttaja-asiamies. Finanssivalvonta nimettäisiin perusmaksutilidirektiivin mukaiseksi yhteysviranomaiseksi. Valvontaviranomaiset voisivat kieltäytyä valvontayhteistyöstä toisen ETA-valtion valvontaviranomaisen kanssa vain laissa säädetyllä perusteella. Eräissä tapauksissa valvontaviranomaisten erimielisyys voitaisiin saattaa Euroopan pankkiviranomaisen ratkaistavaksi.  

4.1.1  4.1.1 Vaikutukset toimialalle

Esitetyt säännökset koskevat ainoastaan maksupalveluja tarjoavia luottolaitoksia ja maksulaitoksia. Sen vuoksi esityksellä ei pitäisi olla merkittäviä vaikutuksia muille toimijoille. 

Esitettyjen säännösten mukainen tilinsiirtopalvelu aiheuttaa maksupalveluja tarjoaville luottolaitoksille ja maksulaitoksille kustannuksia. Suomessa luottolaitoksilla on jo käytössä yhteiset ohjeet tiliasioinnin siirron suhteen. Esitetyt säännökset vähentävät nykytilaan verrattuna luottolaitosten käytettävissä olevaa aikaa siirtää tiliasiointi. Esitetyn tiliasioinnin siirron nopeuttamisesta ja muista esitetyistä muutoksista aiheutuu luotto- ja maksulaitoksille järjestelmien muutoskustannuksia. On todennäköistä, että näistä aiheutuvat kustannukset peritään loppujen lopuksi asiakkailta. 

Ehdotuksen mukaan peruspankkipalvelu-käsite tulisi sisältämään myös verkkopankkipalvelun ja -tunnukset. Tästä syystä verkkopankkia tarjoavien toimijoiden tulee luoda kirjautumisjärjestelmä verkkopankkiin henkilöille, joille ei voida tarjota objektiivisin syihin vedoten vahvan tunnistamisen tunnuksia (nykyisin TUPAS-tunnukset). Tällaisen verkkopankkiin kirjautumisjärjestelmän kehittämisestä ja perustamisesta aiheutuu kustannuksia toimialalle. 

Edellisten lisäksi luottolaitoksille ja maksutilejä tarjoaville maksupalveluntarjoajille aiheutuu kustannuksia kuluttajille toimitettavista tietoasiakirjoista, maksuerittelyistä ja vertailusivuston kustannusten kattamisesta omalta osaltaan sekä tietojen toimittamisesta vertailusivustolle. Verrattuna uusiin perustettaviin järjestelmiin näistä aiheutuvat perustamiskustannukset ovat toimialalle verrattain kevyitä, mutta aiheuttavat hallinnollista taakkaa. 

Lisäksi voidaan pitää todennäköisenä, että luottolaitokset voivat joutua mukauttamaan peruspankkipalveluita toimintarajoitteisille sopivimmiksi. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätöksen (14 päivänä joulukuuta 2015) mukaan luottolaitoksen olisi pitänyt sopeuttaa verkkopankkitunnukset näkövammaiselle sopiviksi. Päätöksessään lautakunta arvioi pistekirjoitusta tulostavan tulostimen maksavan 3000–4000 euroa ja ostopalveluna yksi tulostettu pistekirjoitussivu maksaisi luottolaitokselle 0,35 euroa. Pistekirjoitus on yksi mahdollinen mukauttamisen muoto, muita ovat esimerkiksi tunnuslukukorttien tarjoaminen sähköisessä muodossa, sormenjälkitunnistus tai henkilökohtaisen avustajan käytön salliminen. Luottolaitoksilta vaaditaan kohtuullista sopeuttamista ja mukautusvaihtoehtoja on useita, mikä osakseen pienentää luottolaitoksiin kohdistuvia mukautuskustannuksia. 

4.1.2  4.1.2 Vaikutukset asiakkaille

Suomessa kuluttajat vaihtavat luottolaitosta arviolta yhteensä noin 180 000 kertaa vuodessa. Suomessa on yleistä, että kuluttajalla on pankkisuhteita useiden eri luottolaitosten kanssa. Monissa tapauksissa kuluttajan vaihtaessa luottolaitosta hän solmii uuden luottolaitoksen kanssa sopimuksen pankkisuhteesta, mutta kuitenkin säilyttää vielä asiakkuutensa vanhankin luottolaitoksen kanssa. Siten puhtaita luottolaitosten vaihtoja on vähemmän kuin 180 000. Esitettyjen säännösten tavoite on lisätä kuluttajien liikkuvuutta maksupalveluiden tarjoajien välillä ja siten niiden välistä kilpailua. 

Esitetyn tilinsiirtopalvelun kautta tilin vaihtaminen maksupalveluntarjoajasta toiseen helpottuu kuluttajalle. Esitettyjen säännösten mukaan velvollisuus ilmoittaa uusi tilinumero maksajille siirtyy kuluttajalta kuluttajan uudelle maksupalveluntarjoajalle. Kaikista esitetyistä uudistuksista johtuvat kustannukset peritään muodossa tai toisessa todennäköisesti asiakkailta.  

Lakiesityksessä ei säädetä sähköisiä laskuja käyttävien laskuttajien velvollisuuksista, joten niillä ei ole lakisääteistä pakkoa muuttaa järjestelmiään tunnistaakseen vastaanottavan maksupalveluntarjoajan ilmoituksen asiakkaan uudesta sähköisten laskujen osoitteesta. Tilinsiirtopalvelu ei myöskään edellytä sitä, että sähköisiä laskuja käyttävät laskuttajat lähettäisivät sähköisen laskun useampaan osoitteeseen, vaan ne voivat edelleen lähettää sähköisen laskun järjestelmissään olevaan osoitteeseen. Olisi kuitenkin asiakkaan etu, mikäli sähköisiä laskuja käyttävät laskuttajat hyväksyisivät vastaanottavan maksupalveluntarjoajan sähköisen laskun osoitteen muutosilmoituksen ja päivittäisivät asiakkaan osoitteen vastaavasti. Tämä olisi myös laskuttajien etu, koska ne voisivat olla varmoja, että sähköinen lasku menee oikeaan osoitteeseen.  

Lisäksi eri tarjoajien maksupalveluiden välinen hintavertailu helpottuu asiakkaalle esitetyn vertailusivuston ansiosta, minkä oletetaan lisäävän asiakkaiden liikkuvuutta maksupalveluiden tarjoajien välillä. Vertailusivuston ansiosta maksutilien ja peruspankkipalveluiden hinnoittelusta tulee entistä läpinäkyvämpää asiakkaille. Lisäksi monet peruspankkipalveluasiakkaat hyötyvät verkkopankin ja sen tunnusten lisäämisestä peruspankkipalveluihin. Asiaa käsitellään tarkemmin kappaleessa 4.3. 

Peruspankkipalvelusääntelyn asiakkaan määritelmän muuttaminen kuluttajansuojalakia vastaavaksi voi nostaa tilikustannuksia yksityisille elinkeinonharjoittajille eli toiminimimuotoiselle yritystoiminnalle. Suomessa oli vuoden 2015 lopussa 216 000 yksityistä elinkeinonharjoittajaa. Vaikutus kohdistuisi niihin toiminimiin, joilla tällä hetkellä ei ole yritystiliä vaan tavanomainen talletustili ja jotka toimivat pääasiallisesti elinkeino- tai ammattitarkoituksessa, ja perustettaviin toiminimiin. Pankit voisivat edellyttää tällaisilta yrityksiltä yritystilin perustamista. Yritystilin hinta riippuu tiliä tarjoavasta pankista, tiliin liittyvien palveluiden ominaisuuksista ja maksutapahtumien määrästä. Tyypillisesti hinta on alimmillaan noin 10 euroa kuukaudessa, sisältäen rajallisen määrän maksutapahtumia, ja 1 000 tapahtumalla kuukaudessa (noin 45 tapahtumaa päivässä) hinta on noin 100 euroa kuukaudessa. Siten pienyrityksille kustannusten nousu ei olisi kovin merkittävä.