2.1.1  2.1.1 Finanssivalvonnan hallintomalli sekä edustus yhteisessä valvontamekanismissa

FivaL:n 2 luvussa säädetään Finanssivalvonnan hallinnosta ja sen hallintoelimistä. Finanssivalvonnan toiminnan yleinen valvonta kuuluu eduskunnan pankkivaltuustolle, mutta varsinaisesti Finanssivalvonnan toimintaa ohjaa johtokunta. Johtokunta asettaa tavoitteet Finanssivalvonnan toiminnalle, päättää sen toimintalinjoista sekä ohjaa ja valvoo näiden toteutumista ja noudattamista. 

Finanssivalvonnan johtokunnan nimittää pankkivaltuusto ja johtokuntaan kuuluu viisi jäsentä. Valtiovarainministeriön, sosiaali- ja terveysministeriön ja Suomen Pankin ehdotuksesta nimitettävillä jäsenillä on kullakin henkilökohtainen varajäsen. Johtokunnan jäsen ja varajäsen eivät saa kuulua Finanssivalvonnan valvottavan hallitukseen tai tilintarkastajiin eikä jäsen voi olla valvottavan palveluksessa. Johtokunnan toimikausi on kolme vuotta. 

Finanssivalvonnan päällikkönä toimii johtaja, jonka toimikausi on viisi vuotta. Johtajan sijaisena tämän estyneenä ollessa toimii pankkivaltuuston tähän tehtävään määräämä Finanssivalvonnan virkamies. FivaL:ssa säädetään, että johtaja tekee muut kuin johtokunnalle kuuluvat Finanssivalvonnan päätökset. Johtajan tehtävistä voidaan antaa tarkempia määräyksiä työjärjestyksessä. 

YVM-asetuksen nojalla EKP:n yhteyteen on perustettu yhteinen pankkivalvontajärjestelmä. Osana järjestelmää EKP:n yhteyteen on perustettu myös valvontaelin, jossa kansallisten valvojien asiantuntemusta hyödynnetään sen päätöksenteossa. Valvontaelin vastaa kokonaisuutena yhteisen valvontamekanismin valvontatehtävien suunnittelusta ja toteuttamisesta sekä laatii valvontakysymyksiä koskevat päätösehdotukset EKP:n neuvostolle. Valvontaelimen muodostavat EKP:n ja kansallisten valvontaviranomaisten edustajat. Johtokunta on nimennyt Finanssivalvonnan johtajan Finanssivalvonnan edustajaksi yhteisen valvontamekanismin valvontaelimeen. Nykyisessä laissa ei kuitenkaan ole säädetty edustajan nimeämismenettelystä. 

Finanssivalvonnan johtokunta on vahvistanut vuonna 2014 ja päivittänyt vuonna 2016 periaatteet, joiden tavoitteena on Finanssivalvonnan johtokunnan tehtävän tehokkaan hoitamisen mahdollistaminen myös yhteisen valvontamekanismin toiminnan aloittamisen jälkeen. Periaatteiden mukaan myös YVM-asioiden osalta lähtökohtana on johtokunnan oikea-aikainen ja riittävä informointi. Periaatteiden mukaan varsinkin Suomessa kotipaikkaa pitäviä luottolaitoksia koskevat asiat pitää tuoda johtokunnan käsiteltäviksi jo siinä vaiheessa, kun niihin liittyvistä päätösluonnoksista pyydetään lausuntoa Finanssivalvonnalta kansallisena toimivaltaisena viranomaisena. 

2.1.2  2.1.2 Finanssivalvonnan rahoitus

Johdanto  

FivaL:n 10 §:n mukaan Finanssivalvonnan johtokunta käsittelee vuotuisen talousarvion, jonka Suomen Pankin johtokunta lopullisesti vahvistaa. FivaL:n 68 §:n mukaan Finanssivalvonnan toiminnasta aiheutuvien kustannusten kattamiseksi peritään toimenpidemaksuja ja valvontamaksuja. Finanssivalvonta perii antamistaan toimiluvista, muista luvista sekä muista suoritteista toimenpidemaksuja, joiden perusteen ja suuruuden se itse määrää. Luvista ja muista suoritteista perittäviin toimenpidemaksuihin sovelletaan valtion maksuperustelakia (150/1992), minkä johdosta Finanssivalvonnan suoritteesta perittävän maksun suuruus vastaa suoritteen tuottamisesta aiheutuvien kokonaiskustannusten määrää. 

Finanssivalvonnan valvontamaksusta säädetään erikseen valvontamaksulaissa. Mainitussa laissa säädetään maksuvelvollisista, maksuvelvollisuuden suuruudesta ja maksujen muusta määräytymisestä sekä maksujen perimisestä. Nykyisten valvontamaksujen perusteet on laadittu siten, että valvontamaksuina ja toimenpidemaksuina kerättävä määrä riittää kattamaan 95 prosenttia (tavoitetaso) Finanssivalvonnan kuluista. Loppuosa eli viisi prosenttia jää Suomen Pankin vastattavaksi (julkisen rahoituksen osuus). Finanssivalvonnan on määrättävä valvontamaksu siten alennettuna, ettei maksukertymä yhdessä Finanssivalvonnan muiden tuottojen kanssa todennäköisesti ylitä 95 prosenttia Suomen Pankin vahvistaman talousarvion kustannuksista. Finanssivalvonnan on alennettava kunkin maksuvelvollisen valvontamaksua samalla suhteellisella määrällä (jäljempänä alentamiskerroin). 

Valvontamaksu suoritetaan Suomen Pankille. Finanssivalvonta on itsenäinen viranomainen, joka FivaL:n 2 §:n mukaan toimii hallinnollisesti Suomen Pankin yhteydessä, minkä vuoksi Finanssivalvonnan tuotot ja kulut kuuluvat Suomen Pankin tilinpäätökseen. Itsenäisestä asemastaan johtuen valvontamaksun määrää kuitenkin Finanssivalvonta. 

Valvontamaksu määrätään maksettavaksi kalenterivuosittain. Varsinainen maksuun pantava valvontamaksu muodostuu valvontamaksulain mukaisesti perusmaksusta tai suhteellisesta maksusta taikka yhdistetystä perusmaksusta ja suhteellisesta maksusta eli niiden yhdistelmästä. 

Suhteellinen maksu lasketaan maksuvelvollisen viimeksi vahvistetun tilinpäätöksen mukaisen taseen loppusumman, hallinnoitujen sijoitusrahastojen tai hoidettujen vaihtoehtorahastojen varojen yhteismäärän, liikevaihdon tai jäsenmaksutulon perusteella. Sijoituspalveluyrityksen liikevaihdoksi katsotaan tuloslaskelman mukaisten tuottojen yhteismäärä siten, että arvopaperikaupan ja valuuttatoiminnan osalta mukaan luetaan nettotuotot. Jos nettotuotto on negatiivinen, se merkitään nollaksi. Mitä laissa säädetään vaihtoehtorahastojen hoitajista ja niiden hoitamien vaihtoehtorahastojen varojen yhteismäärästä, sovelletaan vastaavasti kiinteistörahastoihin ja niiden varojen määrään. 

Suhteellista maksua määritettäessä maksulaitoksen, joka harjoittaa myös maksulaitoslaissa tarkoitettua muuta liiketoimintaa, liikevaihdoksi katsotaan muiden maksupalveluiden kuin sähköisen rahan liikkeeseenlaskun osuus maksulaitoksen kokonaisliikevaihdosta. Niin ikään sähkörahayhteisön, joka tarjoaa myös muita maksupalveluita tai harjoittaa maksulaitoslaissa tarkoitettua muuta liiketoimintaa, taseen loppusummaksi katsotaan suhteellista maksua määritettäessä liikkeessä olevan sähköisen rahan osuus koko sähkörahayhteisön taseen loppusummasta. 

Jos maksuvelvolliselle syntyy maksuvelvollisuus useammalla kuin yhdellä valvontamaksulain mukaisista perusteista, maksu peritään pääsääntöisesti kuitenkin vain kerran ja sen perusteen mukaan, joka johtaa korkeimpaan maksuun. Maksuvelvollisen meneillään olevan tilikauden aikana tapahtuneet muutokset toiminnan laajuudessa otetaan huomioon eräissä erikseen määritellyissä tapauksissa. 

Valvontamaksu erääntyy maksettavaksi Finanssivalvonnan määräämänä eräpäivänä. Finanssivalvonta lähettää maksupäätöksen maksuvelvolliselle vähintään 30 päivää ennen eräpäivää. Jos maksuvelvollisuus alkaa tai päättyy kesken kalenterivuoden, maksu määrätään vain niiltä kalenterikuukausilta, joiden aikana maksuvelvollinen on ollut valvottava tai muu maksuvelvollinen. 

Finanssivalvonnan päätökseen määrätä valvontamaksu voidaan hakea muutosta tekemällä kirjallinen oikaisuvaatimus Finanssivalvonnalle 14 päivän kuluessa siitä, kun Finanssivalvonnan päätös on annettu asianosaiselle tiedoksi. Finanssivalvonnan päätökseen määrätä valvontamaksu ei saa hakea muutosta valittamalla. Sen sijaan Finanssivalvonnan oikaisuvaatimuksen johdosta antamasta päätöksestä voidaan valittaa Helsingin hallinto-oikeuteen, jonka päätöksestä voi tehdä jatkovalituksen korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mikäli valituslupa asiassa myönnetään. 

Valvontamaksun viivästyessä sille peritään korkolaissa säädetty viivästyskorko. Maksu on ulosottokelpoinen ilman eri tuomiota tai päätöstä. 

Valvontamaksu on veronluonteinen maksu, eikä se suoraan vastaa niitä kustannuksia, joita yksittäisestä valvottavasta tai valvottavaryhmästä aiheutuu valvojalle. Mikäli valvontamaksut yhdessä muiden tuottojen kanssa ylittäisivät talousarvion mukaiset kustannukset yli viidellä prosentilla, on kaikilta maksuvelvollisilta perittäviä valvontamaksuja alennettava samalla suhteellisella määrällä siten, ettei niin sanottu valvontamaksujen ylite nouse tätä suuremmaksi. Tuottoihin lasketaan tällöin myös edellisiltä vuosilta mahdollisesti kertynyt ylijäämä tai tuottojen vähennyksenä edellisiltä vuosilta kertynyt alijäämä. Tällä estetään jatkuvan ylijäämän kertyminen Finanssivalvonnan budjettiin. 

Maksuperusteiden mitoituksen ennakoitavuudesta ja huolellisesta talousarviosuunnittelusta huolimatta on kuitenkin mahdollista, etteivät valvontamaksut yhdessä muiden tuottojen kanssa riitä kattamaan Finanssivalvonnan valvontatyöstä aiheutuvia välttämättömiä kustannuksia. Riski alijäämän syntymisestä voi toteutua muun muassa finanssisektoria koskevien merkittävien rakennemuutosten seurauksena. Tällaisen mahdollisen rahoitusalijäämän uhatessa Finanssivalvonnan johtokunnan on viipymättä laadittava suunnitelma alijäämän kattamiseksi tarvittavista toimenpiteistä. Mahdollisia toimia ovat tällöin Finanssivalvonnan kustannusten supistaminen tai valvontamaksuperusteiden muuttaminen. Siihen asti kunnes rahoituksen perusteet saataisiin korjattua lainsäädäntöteitse, mahdollinen alijäämä jäisi viime kädessä Suomen Pankin vastattavaksi. 

Euroopan keskuspankin keräämät suorat valvontamaksut 

YVM-asetuksen mukaan EKP on vastuussa yhteisen valvontamekanismin toiminnasta, mistä johtuvat kustannukset katetaan asetuksen 30 artiklan mukaisesti EKP:n perimillä vuosittaisilla valvontamaksuilla. Asiasta on säädetty tarkemmin EKP:n niin sanotulla valvontamaksuasetuksella (EKP/2014/41). EKP:n valvontamaksu kerätään osallistuviin jäsenvaltioihin sijoittautuneilta luottolaitoksilta sekä sellaisilta sivuliikkeiltä, jotka mekanismiin osallistumattomiin jäsenvaltioihin sijoittautuneet luottolaitokset ovat perustaneet siihen osallistuviin jäsenvaltioihin. 

EKP:n vuosittain keräämä valvontamaksu muodostuu määrästä, jonka kaikki yhteisen valvontamekanismin puitteissa valvottavat, osallistuvaan jäsenvaltioon sijoittautuneet luottolaitokset sekä osallistumattomaan jäsenvaltioon sijoittautuneiden luottolaitosten osallistuviin jäsenvaltioihin perustamat sivuliikkeet maksavat. EKP:n ja kunkin kansallisen toimivaltaisen viranomaisen valvontatehtävät määräytyvät valvottavien yhteisöjen merkittävyyden perusteella. 

EKP valvoo lisäksi koko yhteisen valvontamekanismin toimintaa, sillä se kattaa kaikki luottolaitokset siihen katsomatta, ovatko ne merkittäviä vai vähemmän merkittäviä. EKP:llä on kaikkien osallistuviin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden luottolaitosten osalta yksinomainen toimivalta antaa liiketoiminnan aloittamista koskevia toimilupia, peruuttaa toimilupia sekä arvioida määräosuuksien hankintoja ja luovutuksia. Kansalliset toimivaltaiset viranomaiset puolestaan vastaavat vähemmän merkittävien valvottavien yhteisöjen suorasta valvonnasta, sanotun kuitenkaan rajoittamatta EKP:n valtuuksia päättää yksittäistapauksissa ottaa tällainen yhteisö suoraan valvontaansa, jos se on tarpeen sen varmistamiseksi, että laadukkaita valvontakäytäntöjä sovelletaan johdonmukaisesti. Tämä mainittu valvontatehtävien jakautuminen ja EKP:lle tästä koituvat menot otetaan huomioon kohdennettaessa valvontamaksuina perittävää määrää merkittävien ja vähemmän merkittävien valvottavien kesken. 

YVM-asetuksen 33 artiklan 2 kohdan mukaan EKP julkaisee asetuksilla ja päätöksillä sille kyseisellä asetuksella annettujen tehtävien täytäntöönpanoa koskevat yksityiskohtaiset käytännön järjestelyt. Asetuksen 30 artiklan 3 kohdan mukaan maksun määrä perustuu objektiivisiin perusteisiin, jotka liittyvät asianomaisen luottolaitoksen merkitykseen ja riskiprofiiliin, sen riskipainotetut varat mukaan luettuna. YVM-asetuksen 30 artiklan 5 kohdan mukaisesti asetus ei vaikuta kansallisten toimivaltaisten viranomaisten oikeuteen periä maksuja kansallisen lainsäädännön mukaisesti. 

EKP:n valvontamaksuasetuksen mukaan EKP tarkastelee valvontamaksuja uudelleen vuoteen 2017 mennessä erityisesti maksujen laskennassa käytettävien kriteerien ja metodologian osalta. 

2.1.3  2.1.3 Rikkomusten ilmoittaminen Finanssivalvonnalle

Johdanto 

Finanssivalvonnasta annetun lain (878/2008) 71 a §:ssä säädetään rikkomuksista ilmoittamisesta. Säännöksen mukaan Finanssivalvonnan on ylläpidettävä järjestelmää, jonka kautta se voi vastaanottaa ilmoituksia finanssimarkkinoita koskeviin säännöksiin liittyvistä väärinkäytösepäilyistä. Pykälässä säädetään tietojen säilyttämisestä ja poistamisesta sekä tietojen tarkastusoikeudesta. Säännös ei aseta kyseiselle järjestelmälle ja ilmoitusten vastaanottamista koskevalle menettelylle tai mekanismille erityisiä sisältö- tai muotovaatimuksia (HE 39/2014 vp s. 103). Järjestelmän ylläpito asettaa Finanssivalvonnalle velvollisuuden noudattaa henkilötietojen käsittelyssä henkilötietolakia (523/1999). 

Finanssimarkkinoita koskevat sektorilait 

Useisiin voimassaoleviin finanssimarkkinoita koskeviin sektorisäännöksiin (esimerkiksi luottolaitostoiminnasta annetun lain (610/2014) 7 luvun 6 §, arvopaperimarkkinalain (746/2012) 12 luvun 3 §, sijoitusrahastolain (48/1999) 150 § ja vakuutusyhtiölain (521/2008) 6 luvun 17 a §) sisältyy jo nykyisin eri markkinaosapuolille suunnattu velvoite ottaa käyttöön rikkomusten sisäinen ilmoittamismenettely. Säännösten mukaan ilmoitusmenettelyn tulee sisältää muun muassa asianmukaiset ja riittävät toimenpiteet, joilla järjestetään ilmoitusten asianmukainen käsittely kyseisessä yhtiössä ja suojataan ilmoituksen tekijää. Kyseiset säännökset koskevat ainoastaan yhtiöiden sisäistä ilmoittamismenettelyä, eivätkä ne aseta velvoitteita rikkomusten ilmoittamisesta Finanssivalvonnalle. 

Markkinoiden väärinkäyttöasetus 

MAR:n 32 artiklassa säädetään asetuksen säännösten rikkomisesta ilmoittamisesta. Artiklan 1 kohta kohdistuu toimivaltaisiin viranomaisiin, joiden on luotava tehokkaat järjestelmät asetuksen tosiasiallisesta tai mahdollisesta rikkomisesta ilmoittamiseksi toimivaltaiselle viranomaiselle. Artiklan 2 kohdan mukaan kyseisiin järjestelmiin on sisällyttävä vähintään a) erityismenettelyt rikkomista koskevien ilmoitusten vastaanottamista ja niihin liittyviä jatkotoimia varten, mukaan lukien turvallisten viestintäkanavien luominen kyseisiä ilmoituksia varten; b) asianmukainen suojelu ainakin kostotoimilta, syrjinnältä tai muuntyyppiseltä epäoikeudenmukaiselta kohtelulta sellaisille työsopimuksen perusteella työskenteleville henkilöille työssään, jotka ilmoittavat rikkomisista tai joita syytetään rikkomisista; ja c) rikkomisesta ilmoittavan henkilön ja sen luonnollisen henkilön, jonka väitetään tehneen rikkomisen, henkilötietojen suojelu menettelyn kaikissa vaiheissa, mukaan lukien suojelu heidän henkilöllisyytensä salassa pitämiseksi, sanotun kuitenkaan vaikuttamatta tietojen ilmaisemiseen, jota kansallisessa lainsäädännössä vaaditaan tutkinnan tai sitä seuraavien oikeudellisten menettelyjen yhteydessä. 

MAR 39 artiklan 3 kohta edellyttää jäsenvaltioita toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet 32 artiklan noudattamiseksi viimeistään 3 päivänä heinäkuuta 2016. 

Komission täytäntöönpanodirektiivi 

Komissio on antanut täytäntöönpanodirektiivin (2015/2392) MAR 32 artiklan 1 kohdan täytäntöönpanemisesta. Direktiivissä annetaan MAR 32 artiklan 1 kohtaa täsmentävät säännökset ilmoitusten käsittelystä vastaavista henkilöstön jäsenistä (3 artikla), rikkomista koskevien ilmoitusten vastaanottamisesta ja jatkotoimia koskevista tiedoista (4 artikla), rikkomista koskeviin ilmoituksiin sovellettavista menettelyistä (5 artikla), erityisistä viestintäkanavista (6 artikla), vastaanotettujen ilmoitusten säilyttämisestä (7 artikla), menettelyistä työsopimusehtoisten henkilöiden suojaamiseksi (8 artikla), menettelyistä henkilötietojen suojaamiseksi (9 artikla), tietojen siirtämisestä toimivaltaisen viranomaisen sisällä ja sen ulkopuolella (10 artikla), menettelyistä ilmoituksen kohteena olevien henkilöiden suojaamiseksi (11 artikla) sekä toimivaltaisten viranomaisten toteuttamasta menettelyjen uudelleentarkastelusta (12 artikla). 

Jäsenvaltioiden on saatettava direktiivin noudattamisen edellyttämät säännökset osaksi kansallista lainsäädäntöään viimeistään 3 päivänä heinäkuuta 2016. 

2.1.4  2.1.4 Laki rahoitus- ja vakuutusryhmittymien valvonnasta

Rahoitus- ja vakuutusryhmittymien valvonnasta säädetään laissa rahoitus- ja vakuutusryhmittymien valvonnasta (699/2004). Laissa säädetään rahoitus- ja vakuutusryhmittymän toiminnalle asettavista vaatimuksista. Ryhmittymän taloudellisesta valvonnasta säädetään lain 18—26 §:ssä. Osana taloudellista valvontaa ryhmittymiltä edellytetään asiakasriskeihin ja muihin riskikeskittymiin sekä keskinäisiin liiketoimiin liittyen säännönmukaista raportointia valvojalle. 

Asiakasriskien osalta tietojen ilmoittamiseen sovelletaan lain 21 §:n nojalla EU:n vakavaraisuusasetuksen (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 575/2013 luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvaatimuksista ja asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta) säännöksiä. 

Ryhmittymän on 24 §:n mukaisesti ilmoitettava Finanssivalvonnalle liiketoimista, joissa toisena osapuolena on ryhmittymään kuuluva toinen yritys. Ilmoitus on tehtävä vähintään neljännesvuosittain sellaisista liiketoimista, joiden arvo tai, jos keskenään samanlajisia liiketoimia on tehty useita, niiden yhteenlaskettu arvo ylittää miljoona euroa tai viisi prosenttia liiketoimen osapuolena olevan luottolaitoksen omista varoista, jollei Finanssivalvonta hyväksy korkeampaa ilmoitusrajaa. 

Komissio on heinäkuussa 2015 antanut delegoidun asetuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/87/EY (niin sanottu finanssikonglomeraattidirektiivi) täydentämisestä teknisillä sääntelystandardeilla riskikeskittymän ja ryhmänsisäisten liiketoimien määritelmien tarkentamisesta ja lisävalvonnan yhteensovittamisesta (jäljempänä tekninen sääntelystandardi). Teknisellä sääntelystandardilla täsmennetään muun muassa ryhmittymän merkittävistä riskikeskittymistä ja merkittävistä ryhmänsisäisistä liiketoimista valvojalle annettavia tietoja. 

2.1.5 Arvopaperimarkkinalaki 

Säännellyllä markkinalla kaupankäynnin kohteena olevia listayhtiöitä koskevan Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (2004/109/EU) säännellyillä markkinoilla kaupankäynnin kohteeksi otettavien arvopaperien liikkeeseenlaskijoita koskeviin tietoihin liittyvien avoimuusvaatimusten yhdenmukaistamisesta ja direktiivin 2001/34/EY muuttamisesta, jäljempänä avoimuusdirektiivi, sääntelyä on pantu täytäntöön muun muassa arvopaperimarkkinalain 7 lukuun. Sääntelyä sovelletaan yhteisöihin, joiden arvopaperit ovat kaupankäynnin kohteena säännellyllä markkinalla Suomessa. Lain 7 luvun 6 §:ään sisältyy perussäännös tilinpäätöksen ja toimintakertomuksen sisällöstä. Toimintakertomuksen tarkempia sisältövaatimuksia asetetaan lisäksi muussa sääntelyssä.  

Avoimuusdirektiivin toimintakertomusta koskeva säännös on yhdenmukainen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/34/EU tietyntyyppisten yritysten vuositilinpäätöksistä, konsernitilinpäätöksistä ja niihin liittyvistä kertomuksista, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2006/43/EY muuttamisesta ja neuvoston direktiivien 78/660/ETY ja 83/349/ETY kumoamisesta, jäljempänä tilinpäätösdirektiivi, säännöksen kanssa.  

Lain 7 luvun 6 §:n mukaan sama oikean ja riittävän kuvan vaatimus, joka tilinpäätösdirektiivin mukaan koskee vain tilinpäätöstä, koskee myös toimintakertomusta. Tämä johtuu tilinpäätösdirektiivin täytäntöönpanotavasta kirjanpitolaissa (1336/1997). Kirjanpitolakia valmistellaan muutettavaksi tältä osin. Siten ei ole estettä arvioida uudelleen avoimuusdirektiivin täytäntöönpanoa arvopaperimarkkinalaissa ja muuttaa säännöstä niin, että sen sanamuoto vastaisi täsmällisemmin avoimuusdirektiivin 4 artiklan 2 kohdan c alakohtaa. Artiklakohdassa edellytetään, että ”toimintakertomuksessa on oltava oikean kuvan antava selostus yrityksen liiketoiminnan kehittymisestä ja tuloksesta sekä yrityksen tilanteesta, mukaan luettuna kuvaus yritystä koskevista merkittävimmistä riskeistä ja epävarmuustekijöistä”. 

2.2.1  Finanssivalvonnan rahoitus

Rahoitusmarkkinoiden viranomaisvalvonnan rahoitus on järjestetty eri maissa hyvin vaihtelevasti. Hollannin keskuspankin vuonna 2007 julkaiseman selvityksen mukaan valittu malli liittyy usein kunkin valtion institutionaaliseen rakenteeseen. Niissä maissa, joissa finanssivalvonta on sijoitettu keskuspankin yhteyteen, julkinen rahoitus on pääsääntönä. Toisaalta niissä maissa, joissa finanssivalvojana toimii erillinen viranomainen, kustannukset katetaan pääsääntöisesti toimialalta perittävin maksuin. 

Yhteiseen valvontamekanismiin osallistuville jäsenvaltioille tehtyyn kyselyyn vastanneiden vertailumaiden kohdalla perusarkkitehtuuri on kuitenkin melko samantyyppinen. Valvonnan kustannukset katetaan useimmissa maissa valvottavilta perittävillä valvontamaksuilla ja toimenpidemaksuilla. Valvontamaksuissa on tyypillisesti sekä kiinteä osuus että vaihtuva osuus. Valvottavat jaetaan yleensä maksuluokkiin, joita on noin viidestä seitsemään. 

Valvontamaksun maksuperuste määräytyy eri tavoin eri maissa. Maksuperuste on esimerkiksi joko tasepohjainen, liikevaihto- tai myyntipohjainen, tai valvojan valvontatyön määrään pohjautuva, kuten esimerkiksi Isossa-Britanniassa. 

Tasepohjaisessa maksuperusteessa maiden välillä oleva eroavaisuus liittyy tyypillisesti siihen, lasketaanko valvontamaksu riskiperusteisesti vai ei. Useimmiten valvontamaksun laskuperuste ei ole riskipainotettu. 

Yleisesti painopiste on valvontamaksuissa ja toimenpidemaksuilla katetaan toiminnasta vain pieni osa, muutama prosentti. Poikkeuksen muodostavat eräät laajat hakemusasiat ja riskipainojen sisäisten mallien arviointi. 

Ruotsissa rahoitusmarkkinavalvojan (Finansinspektionen) kustannukset katetaan osin valtion budjetista, osin valvontamaksuin ja toimenpidemaksuin. Valvoja kerää maksut ja tilittää ne valtiolle. Maksuja suorittavat valvottavat on jaettu viiteen luokkaan, kuten vakuutusyhtiöihin, pankkeihin ja luottolaitoksiin sekä rahastoyhtiöihin ja pörsseihin. Valvottaville on määrätty minimimaksu ja kiinteä maksu, joka vaihtelee 2 000 Ruotsin kruunusta noin 65 000 Ruotsin kruunuun (noin 200—6 500 euroa). Maksuperusteena on yleisesti riskipainottamaton taseen loppusumma. Toimenpidemaksut voivat olla jopa 500 000 Ruotsin kruunua (noin 50 000 euroa). 

Norjassa valvojan (Finanstilsynet) kustannukset katetaan kokonaisuudessaan valvontamaksuin ja toimenpidemaksuin. Luottolaitoksilla ja pankeilla maksuperusteena käytetään taseen loppusummaa, vakuutusyhtiöillä vakuutusmaksuja ja muilla toimijoilla liikevaihtoa. Merkittävää sivuliikettä ei ole erikseen määritelty ja sivuliikkeiden maksuperuste on muutoin sama kuten muillakin valvottavilla, mutta maksu on alennettu 40 prosenttiin normaalista maksuvelvoitteesta. 

Isossa-Britanniassa markkina- ja menettelytapavalvojan (Financial Conduct Authority, FCA) toiminta rahoitetaan samoin kokonaisuudessaan valvontamaksuin ja toimenpidemaksuin. Toimenpidemaksut vaihtelevat 1 500—25 000 punnan välillä (noin 1 900—32 000 euroa) ja FCA perii maksuja myös muiden finanssivalvontaviranomaisten puolesta, mukaan lukien pankkivalvoja (Prudential Regulation Authority, PRA), joka vastaa muun muassa pankkien vakavaraisuusvalvonnasta. PRA:n osalta maksut perustuvat käytettyihin henkilötyövuosiin, jolloin etenkin systeemisesti merkittäviltä luottolaitoksilta peritään korkeampaa valvontamaksua. 

Saksassa rahoitusmarkkinavalvoja (Die Bundesanstalt für Finanzdienstleistungsaufsicht, BaFin) rahoittaa toimintansa kokonaisuudessaan valvontamaksuin ja toimenpidemaksuin. Luottolaitosten ja pankkien osalta maksuperusteena toimii taseen loppusumma, vakuutusyhtiöillä vakuutusmaksutulo, rahastoyhtiöillä hoidettavan sijoitusrahastojen varat, muilla toimijoilla maksuperusteena on myynti ja liikevaihto. Sivuliikkeille ei ole asetettu mitään maksuperustealennusta, joten sivuliikkeet maksavat saman maksun kuin muutkin toimijat. Tähän muodostaa merkittävän poikkeuksen ETA-luottolaitosten sivuliikkeet, jotka eivät ole velvoitettuja maksamaan valvonta- tai toimenpidemaksuja. 

Luxemburgissa valvontamaksut kattavat kaikki valvojan kustannukset. Maksuja peritään myös ETA-sivuliikkeiltä. Luottolaitoksilla maksuperusteena on taseen loppusumma. 

Alankomaissa valvontamaksut ovat riskiperusteisia ja valvottavilta perittävät maksut kattavat valvojan kustannukset kokonaisuudessaan. Valtiovarainministeriö vahvistaa maksut vuosittain. Käytössä on sekä kiinteä perusmaksu että riskiperusteinen valvontamaksu. Toimenpidemaksut kattavat kaikista maksuista noin prosentin. Toimenpidemaksut ovat suurusluokaltaan muutamia tuhansia euroja. ETA-sivuliikkeiltä ei peritä erillistä maksua. 

Yhteenvetona voidaan todeta, että eurooppalaisessa finanssimarkkinavalvonnan rahoituksessa on eroja. Mitään selkeitä trendejä ei valvontamaksujen osalta ole nähtävissä ja erilaisia malleja on mitä ilmeisimmin käytössä hyvin tuloksin. Kaikissa esimerkkimaissa peritään kuitenkin valvontamaksuja, eli missään edellä olevissa maissa kustannuksia ei kateta kokonaan julkisella rahoituksella. Yleisemmin valvottavat on jaoteltu noin viidestä seitsemään maksuluokkaan. Luokittelussa jaotellaan luottolaitokset, pankit ja vakuutusyhtiöt, pörssit ja rahastoyhtiöt tyypillisesti erikseen. Luokkien sisällä maksu määräytyy useimmiten taseen riskipainottamattoman loppusumman perusteella. Vakuutusyhtiöiden kohdalla maksuperusteena on usein vakuutusmaksutulo. Muiden valvottavien osalta maksuperusteena on usein myynti tai liikevaihto. Merkittävän poikkeuksen muodostaa Iso-Britannia, jossa maksuperusteena on valvottavan aiheuttama työmäärä. Taseen loppusumma ja valvontatyön määrä tyypillisesti korreloivatkin keskenään. Useimmiten valtion osuus rahoituksesta on pieni ja valvottavat kattavat valvonnan kustannukset. On myös malleja, kuten Ruotsissa, joissa valvottavaryhmän kokonaismaksuvelvoite perustuu työmäärään ja ryhmän sisällä valvontamaksu määräytyy edelleen esimerkiksi taseen loppusumman perusteella. 

Myös sivuliikkeiltä perittävien valvontamaksujen osalta lainsäädäntö vaihtelee maittain. Luxemburgissa ETA-sivuliikkeiltä maksuja peritään vastaavasti kuin kansallisiltakin toimijoilta. Toisaalta osassa maista erotellaan ETA-sivuliikkeet muista sivuliikkeistä. Osassa vertailumaita ETA-sivuliikkeiltä ei peritä erikseen maksua, osassa maista maksu on alennettu 40 prosenttiin, kuten Norjassa. 

2.3.1  2.3.1 Finanssivalvonnan rahoituksen järjestäminen

Johdanto 

Valvontamaksulain muutostarpeita arvioitaessa esiin nousevat ainakin seuraavat kysymykset. Ensiksi tulee arvioitavaksi, onko nykyiset toimialan 95 prosentin ja Suomen Pankin viiden prosentin rahoitusosuudet tarkoituksenmukaista säilyttää ennallaan. Toiseksi on arvioitava, onko valvontamaksujen ja toimenpidemaksujen välinen suhde edelleen asianmukainen. Kolmanneksi on arvioitava, onko lain mahdollistama valvontamaksujen nykyinen enimmäismäärä edelleen perusteltu. Neljänneksi on syytä tarkastella, ovatko nykyiset valvontamaksuryhmät ja niiden sisällä valvontamaksujen perusteet edelleen tarkoituksenmukaisia. Tässä yhteydessä tulee arvioitavaksi, tulisiko merkittävä ja mahdollisesti myös erittäin merkittävä sivuliike määritellä erikseen laissa, ja miten näiden valvontamaksu asetettaisiin. 

Lisäksi rahoituksen riittävyyden ja toisaalta valvontamaksujen oikeasuhtaisuuden tarkistaminen edellyttää arviota siitä, pysyykö valvontamaksulaissa tarkoitettujen kiinteiden maksujen ja suhteellisten maksujen välinen suhde nykyisellään. Lähtökohtaisesti onkin arvioitava sitä, perustuuko suhteellinen maksu nykyisen lain mukaisiin tekijöihin vai muutetaanko maksuperustetta siten, että toiminnan riskit otettaisiin nykyistä selkeämmin huomioon. Edellä kuvattua kokonaisuutta tarkasteltaessa tulee myös arvioitavaksi muutosten vaikutus valvontamaksujen kohdentumiseen rahoitus- ja vakuutussektorin kesken. Valvonnan kustannusten kattamista arvioitaessa on myös ratkaistava, mikä taho rahoittaa Finanssivalvonnan toiminnasta mahdollisesti aiheutuvan alijäämän, jos jostakin odottamattomasta syystä valvontamaksutuotot yhdessä Finanssivalvonnan keräämien muiden maksujen kanssa eivät riitä kokonaan kattamaan valvojan toiminnasta aiheutuvia kustannuksia. 

Rahoittajat ja rahoitustapa 

Finanssimarkkinoiden valvonnan kustannusten rahoitustavalle ei löydy yhtä universaalia mallia. Hollannin keskuspankki laati vuonna 2007 selvityksen aiheesta. Selvitys rajoittui pankkivalvontaan. Selvityksen mukaan valvottavilta kerättäviin maksuihin perustuvaa rahoitusmallia (yksityinen rahoitus) voidaan perustella sillä, että pankkien asiakkaat hyötyvät ensisijassa valvonnasta, jos se estää pankkikriisejä tai väärinkäytöksiä. Toisaalta on myös selvää, että pankkisektorin ongelmien ulkoisvaikutukset ovat koko yhteiskunnan kannalta merkittäviä, mikä puoltaa osaltaan julkisen rahoituksen käyttöä kustannusten kattamisessa. 

Hollannin keskuspankin selvitys ja työryhmän arvioima kansainvälinen vertailu osoittaa, että myös käytännössä rahoitustapa vaihtelee maittain. EU:n jäsenmaiden tilannetta tarkasteltaessa pääsääntönä erityisesti Pohjois- ja Keski-Euroopassa vaikuttaisi olevan, että valvojan toiminnasta koituvat kustannukset katetaan pääosin valvottavilta perityillä maksuilla. Pankkiunionin yhteisessä valvontamekanismissa EKP:n valvonnan kustannukset katetaan kokonaan toimialalta perittävin valvontamaksuin. Euroopan finanssivalvontaviranomaisten osalta niiden toiminnan rahoitus on perustunut kansallisten valvontaviranomaisten rahoitusosuuteen (60 prosenttia) ja EU:n talousarviosta maksettavaa rahoitusosuuteen (40 prosenttia). Tätä rahoitusmallia ollaan kuitenkin parhaillaan tarkastelemassa uudelleen. Alustavien tietojen mukaan pohdinnassa on malli, jossa rahoituksen painopiste siirtyisi valvottavilta perittävien maksujen suuntaan. 

Perusteluna julkiselle rahoitusosuudelle ei Suomessa ole esitetty valvonnan ulkoisvaikutuksia. Sen sijaan perusteeksi on esitetty, että operatiivisten valvontatehtävien lisäksi Finanssivalvonta osallistuu myös finanssimarkkinoiden sääntelyn valmisteluun ja kansainväliseen yhteistyöhön. Ei kuitenkaan vaikuta löytyvän ilmeisiä syitä sille, miksi juuri valvonnan toimeenpanoon liittyvä säädösvalmistelu tai kansainvälinen yhteistyö rahoitettaisiin eri tavalla kuin operatiivinen valvonta. Tämä ei ainakaan vaikuta olevan perusteena EKP:n valvontamaksujen osalta, eikä se näytä ohjaavan Euroopan valvontaviranomaisten rahoituksen uudistamisesta käytävää keskustelua. 

Kansainvälisen vertailun ja kehityksen perusteella vaikuttaisi siltä, että perusteita julkisen rahoituksen kasvattamiseen Suomessa on vaikea löytää. Suomessa Finanssivalvonta toimii Suomen Pankin yhteydessä, mutta hallinnollisesti itsenäisenä viranomaisena. Tämä asema vaikuttaisi puoltavan Suomessa käytössä olevaa pääosin valvottavilta kerättäviin maksuihin sekä vähemmässä määrin julkiseen rahoitusosuuteen pohjautuvan rahoitusmallin säilyttämistä nykyisellään. Lisäksi on huomioitava että nykyinen rahoitusmalli, jossa Suomen Pankilla on oma maksuosuutensa, lisää luottamusta Suomen Pankin johtokunnan toimintaan sen hyväksyessä Finanssivalvonnan kustannusarvion ja sitä kautta valvontamaksujen kokonaistason. 

Toimenpidemaksut 

FivaL:n 68 §:n mukaan perittäviin toimenpidemaksuihin sovelletaan valtion maksuperustelakia (150/1992). Toimenpidemaksun suuruus vastaa suoritteen tuottamisesta aiheutuvien kokonaiskustannusten määrää. Maksullinen suorite ei kuulu normaaliin jatkuvaan valvontaan, vaan se tuotetaan hakemuksesta, tilauksesta tai muusta vastaanottajan toimeksiannosta. 

Toimenpidemaksuja kerättiin 2 255 suoritteesta yhteensä noin 2,3 miljoonaa euroa vuonna 2015. Rahoitussektorin toimijat maksoivat noin 80 prosenttia kokonaissummasta vakuutussektorin toimijoiden kattaessa loput 20 prosenttia maksuista. Toimenpidemaksujen osuus kaikista Finanssivalvonnan maksutuloista oli viime vuonna noin 10 prosenttia. Toimenpidemaksujen kokonaissumma on kasvanut melko voimakkaasti viime vuosina ottaen huomioon, että maksukertymä oli vielä vuonna 2009 hieman alle miljoona euroa. Vuosittain kertymä on kuitenkin vaihdellut merkittävästi. 

Finanssivalvonnan toimenpidehinnastossa on noin 300 tuotetta, joista noin 100 on ollut käytössä vuoden 2015 aikana. Toimenpidemaksujen hallinnollinen rasite on muodostunut suureksi. Hallinnollisen taakan kasvu ei kuitenkaan vaikuttaisi johtuvan suoraan lainsäädännöstä, joten selkeää muutostarvetta tältä osin ei ole tunnistettu. Sen sijaan toimenpidemaksuhinnaston kehittäminen hallinnollisen taakan keventämiseksi on Finanssivalvonnan itsensä päätettävissä. Finanssivalvonta onkin käynnistänyt toimenpidehinnaston uudistustyön, jossa hinnastoa pyritään yksinkertaistamaan ja suoritteiden lukumäärää vähentämään. 

Valvontamaksut 

Valvontamaksu on veronluonteinen maksu. Valvontamaksulaissa Finanssivalvonnan valvottaville on säädetty tarkat maksuperusteet. Ne pohjautuvat valvottavien jakamiseen eri ryhmiin ottamalla huomioon valvottavien toiminnan luonne. Maksut eivät ole täysin vastanneet niitä kustannuksia, joita yksittäisen toimijan valvonnasta on aiheutunut valvojalle. Valvontamaksulakia säädettäessä pidettiin kuitenkin tarkoituksenmukaisena, että valvottavaryhmittäin valvontamaksut ovat kohtuullisessa suhteessa ryhmän valvonnasta aiheutuviin kustannuksiin. 

Finanssivalvonnan kustannusten ja valvonta- ja toimenpidemaksujen kehitystä vuosina 2009—2015 on kuvattu alla taulukossa 1 ja kuvioissa 1 ja 2. Vuoden 2008 valvontamaksulaki laadittiin siten, että lain enimmäismäärä kerättiin täysimääräisenä, jotta Finanssivalvonnan kustannukset kyettiin kattamaan sen ensimmäisenä kokonaisena toimintavuotena. Tämän jälkeen rahoitussektoriin kuuluvien valvottavien taseiden kasvu on johtanut siihen, että lain mahdollistama maksujen enimmäismäärä on kasvanut kymmenellä miljoonalla noin 34 miljoonaan euroon. Sen sijaan Finanssivalvonnan kokonaiskustannusten ja tosiasiassa kerättyjen valvontamaksujen kehitys on ollut hyvin maltillista. Myös Pohjoismainen vertailu osoittaa, että Finanssivalvonnan kustannuskehitys on ollut maltillista erityisesti suhteessa Ruotsiin ja Tanskaan. 

Valvottavien taseiden kasvu yhdistettynä Finanssivalvonnan budjetin maltilliseen kehitykseen on siis tarkoittanut, että valvontamaksuja on tasaisesti alennettu suhteessa lain mahdollistamaan enimmäismäärään. Vuonna 2015 alentamiskerroin oli noin 0,62, mikä tarkoittaa, että maksuja perittiin vain alle kaksi kolmasosaa lain mahdollistamasta enimmäismäärästä. Lain tarkistamisen yhteydessä tuleekin arvioida maksuperusteiden kalibrointi siten, että lain mahdollistama enimmäismäärä asettuisi nykyistä lähemmäksi käytännössä Finanssivalvonnan kustannusten kattamiseksi perittäviä maksuja. 

Kuvio 1. Finanssivalvonnan kustannusten ja valvonta- ja toimenpidemaksujen kehitys vuosina 2009—2015 (1 000 euroa). 

Taulukko 1. Finanssivalvonnan kustannusten ja valvonta- ja toimenpidemaksujen kehitys vuosina 2009—2015 (1 000 euroa). 

Kuvio 2. Valvonnan kustannusten kehitys Pohjoismaissa vuosina 2010—2015 (2010 = 1.00). 

Kerättyjen valvontamaksujen kehitystä valvottavaryhmittäin on kuvattu nykyisen lain voimassaoloaikana taulukossa 2 alla. Viimeisen kolmen vuoden aikana rahoitussektorin maksuosuus on ollut keskimäärin noin 73 prosenttia valvontamaksujen kokonaismäärästä. Vastaavasti vakuutussektorin maksuosuus on ollut 27 prosenttia. Suhteellisen maksun maksuperusteen mukaisesti muutokset valvottavien taseiden tai liikevaihdon koossa ovat heijastuneet voimakkaasti valvottavien vuosittaisten maksujen suuruuteen. Erityisesti suurimman luottolaitoksen tase on niin suuri, että siinä tapahtuvat muutokset ovat heijastuneet voimakkaasti koko valvottavaryhmän maksuosuuteen. 

Taulukko 2. Kerättyjen valvontamaksujen kehitys ryhmittäin vuosina 2009—2015 (1 000 euroa). 

Voimassa olevan lain mukaan valvontamaksu määrätään kalenterivuosittain perusmaksuna, suhteellisena maksuna tai yhdistettynä perusmaksuna ja suhteellisena maksuna. Lain tarkistamisen yhteydessä tulee arvioitavaksi muutetaanko nykylain perusteita perusmaksun ja suhteellisen maksun osalta. Yhtenä vaihtoehtona tulee arvioitavaksi kustannustasokorjauksen tekeminen perusmaksuun ottaen huomioon, että perusmaksut on asetettu lähes kymmenen vuotta sitten. Taseiden ja liikevaihdon kasvu on vuosien saatossa johtanut maksurasitteen siirtymiseen pois niiltä, jotka maksavat vain kiinteitä maksuja, ja niille jotka maksavat myös suhteellista maksua. Toinen ratkaistava kysymys liittyy suhteellisen maksun kertoimiin ja muihin perusteisiin. Luottolaitosten vakausmaksujen, talletussuojamaksujen ja EKP:n valvontamaksujen osalta on päädytty malliin, jossa maksujen suhteellinen osuus määräytyy toiminnan riskillisyyden perusteella. Riskillisyyden luotettavaan mittaamiseen liittyy kuitenkin merkittäviä haasteita, kun taas puhtaasti tasepohjainen maksuperuste johtaa oikeusvarmuudenkin näkökulmasta läpinäkyvämpään lopputulokseen. Lisäksi voidaan olettaa, että yksinkertaisempi malli on myös hallinnollisesti mielekkäämpi ratkaisu niin Finanssivalvonnalle kuin maksuvelvollisille. 

Merkittävä sivuliike 

Nykyinen valvontamaksulaki sisältää vain kaksi maksuluokkaa luottolaitosten sivuliikkeille: ulkomaisen ETA-luottolaitoksen sivuliikkeen ja kolmannen maan luottolaitoksen sivuliikkeen. Voimassa olevassa laissa ei erotella millään tavoin tavallista sivuliikettä merkittävästä sivuliikkeestä. Valvontamaksulakia tarkistettaessa nouseekin esille merkittävän sivuliikkeen mahdollinen määrittely uutena maksuluokkana. 

Uusien maksuluokkien määrittely olisi perusteltua ennen kaikkea siksi, että isäntävaltion (sivuliikkeen vastaanottavan valtion) valvojan työmäärä merkittävän sivuliikkeen kohdalla valvontakollegion puitteissa eroaa huomattavasti tavallisen sivuliikkeen valvontaan käytettävästä työmäärästä. 

EU:n luottolaitosdirektiivin (CRD IV) ja FivaL 59 a §:n mukaan isäntävaltio voi määritellä sivuliikkeen merkittäväksi, jos joku seuraavista ehdoista täyttyy: 

sivuliikkeen markkinaosuus ylittää talletuksilla mitattuna kaksi prosenttia vastaanottavassa jäsenvaltiossa; 

laitoksen toiminnan keskeyttämisen tai lopettamisen todennäköinen vaikutus systeemiseen likviditeettiin, maksujärjestelmiin ja selvitysjärjestelmiin olisi merkittävä; 

sivuliikkeen koko ja merkitys asiakasmäärällä mitattuna on merkittävä vastaanottavan jäsenvaltion pankki- tai rahoitusjärjestelmässä. 

YVM-asetuksen perusteella määritellyn merkittävän sivuliikkeen valvonta on EKP:n vastuulla, mutta kansallinen viranomainen osallistuu edelleen valvontaan oleellisesti (arviolta noin kolme neljäsosaa työmäärästä), mukaan lukien yhteisen valvontakollegion toiminta. EKP osallistuu valvontakollegion työhön jäsenenä ja kansallisella viranomaisella on oikeus osallistua samaan kollegioon tarkkailijana.  

Uuden maksuluokan tai uusien maksuluokkien maksuperusteet ja niiden kalibrointi tulisi määritellä siten, että myös merkittävien sivuliikkeiden valvontamaksu on tarkoituksenmukaisessa suhteessa niiden valvonnasta aiheutuvaan työmäärään. 

Yli- tai alijäämän edellyttämät toimenpiteet 

Voimassa oleva valvontamaksulaki edellyttää, että Finanssivalvonnan johtokunnan on määrättävä valvontamaksut alennettuina, jos valvontamaksuista ja muista tuotoista näyttäisi syntyvän ylijäämää yli viisi prosenttia suhteessa Finanssivalvonnan talousarvion loppusummaan. Kuten edellä jo todettiin, lain voimassaoloaikana valvontamaksuina kerätyt tulot ovat yhdessä toimenpidemaksujen kanssa riittäneet hyvin kattamaan Finanssivalvonnan toiminnasta aiheutuvat kustannukset. 

Toisaalta tilanteissa, joissa valvontamaksut eivät näytä yltävän 95 prosentin tavoitetasoon, Finanssivalvonnan johtokunnan on laadittava FivaL:n 70 §:ssä tarkoitettu suunnitelma alitteen johdosta suoritettavista toimenpiteistä. Tarve voi johtua esimerkiksi tilanteesta, jossa valvontamaksukertymä supistuu merkittävästi valvottavien määrän muutosten tai niitä koskevien rakennejärjestelyiden johdosta. Suunnitelmassa on arvioitava eri vaihtoehtoja tilanteen korjaamiseksi. Hallituksen esityksen (HE 66/2008 vp) mukaan ensisijaisena vaihtoehtona on kulujen supistaminen muun muassa henkilöstöresursseja sopeuttamalla vastaamaan muuttunutta tilannetta. Koska henkilöstökustannukset muodostavat pääosan Finanssivalvonnan kaikista kustannuksista, toimintamenoja ei kuitenkaan voida karsia riittävän nopeasti tilanteissa, jossa tulopohja muuttuu nopeasti esimerkiksi kalenterivuoden aikana. 

Mikäli kulujen supistaminen ei ole mahdollista vaarantamatta Finanssivalvonnan toiminnalle asetettujen tavoitteiden saavuttamista, Finanssivalvonnan johtokunnan tulee tehdä aloite valvontamaksuja koskevan lainsäädännön muuttamiseksi. Tällöin maksuperusteita voidaan esittää tarkennettavaksi siten, että muutoksen vaikutuksia lievennetään. Suomen Pankki vastaa viime kädessä Finanssivalvonnan toiminnasta aiheutuvasta alijäämästä. Tämän perusteena on Finanssivalvonnan hallinnollinen asema Suomen Pankin yhteydessä. Näiltä osin nykylainsäädännön arvioidaan toimineen tarkoitetulla tavalla, eikä erityisiä syitä lainsäädäntömuutoksille ole noussut esille. 

2.3.2  2.3.2 Rikkomusten ilmoittaminen Finanssivalvonnalle

Johdanto 

MAR 32 artiklan 1—2 kohdan säännöksiä pääosin vastaavat säännökset sisältyvät jo nykyisin Finanssivalvonnasta annetun lain 71 a §:n säännöksiin rikkomuksista ilmoittamisesta Finanssivalvonnalle. Kyseinen rikkomuksista ilmoittamista koskeva säännös implementoitiin luottolaitosdirektiivin (2013/36/EU) täytäntöönpanon yhteydessä (HE 39/2014). Luottolaitosdirektiivin 71 artikla vastaa pääosiltaan MAR:n 32 artiklan säännöksiä. Kyse on näin pääosin komission täytäntöönpanodirektiivin toimeenpanoa koskevasta asiasta, joka voidaan panna täytäntöön myös valtiovarainministeriön asetuksella. 

MAR:n ja direktiivin täytäntöönpano edellyttää kuitenkin tiettyjä muutoksia myös Finanssivalvonnasta annetun lain nykyiseen 71 a §:ään. MAR 32 artikla poikkeaa luottolaitosdirektiivin vastaavasta säännöksestä siten, että MAR:ssa säädetään erityisten viestintäkanavien luomisesta ilmoituksia varten. Lisäksi MAR:ssa säädetään myös ilmoituksen kohteena olevien henkilöiden asianmukaisesta suojelusta mukaan lukien henkilötietojen suojelu. 

MAR:n 32 artiklan 2 kohdan tehokas täytäntöönpano näin edellyttää, että Finanssivalvonnasta annetun lain 71 a §:ään lisätään nimenomainen säännös ilmoitusten asianmukaisesta käsittelystä, ilmoituksen tekijän ja ilmoituksen kohteena olevan henkilön suojelusta sekä näitä koskevien henkilötietojen ja henkilöllisyyden suojaamisesta. Lisäksi esityksessä on huomioitava sijoitusrahastolain uudistuksen (HE 3/2016 vp s. 52—54 ja TaVM 2/2016 vp s. 3—4) yhteydessä sekä sen seurauksena MAR:n täytäntöönpanon (HE 65/2016 vp s. 30) yhteydessä rikkomuksista ilmoittamista koskeviin eri sektorisäädöksiin tehdyt muutokset. 

MAR:n 32 artikla ja sen nojalla annettu komission direktiivi kohdistuu ainoastaan MAR:n säännösten rikkomisesta ilmoittamiseen. Finanssivalvonnan jo nykyisin käytössä oleva järjestelmä sekä sen perustana oleva Finanssivalvonnasta annetun lain 71 a § kohdistuu kuitenkin kaikkien finanssimarkkinoita koskevien säännösten rikkomisesta ilmoittamiseen. Tätä voidaan pitää perusteltuna siksi, että useat finanssimarkkinoita koskevat EU-säädökset sisältävät MAR:a vastaavan velvoitteen luoda toimivaltaiselle viranomaiselle kyseinen rikkomusten ilmoittamista koskeva järjestelmä. Tarkoituksenmukaisena voidaan pitää myös sitä, että komission direktiivi implementoidaan niin, että sen perusteella säädettävien kansallisten säännösten (myöhemmin erikseen säädettävä valtiovarainministeriön asetus) soveltamisala on laaja ja ne kohdistuvat yleisesti finanssimarkkinoita koskevien säännösten rikkomisesta ilmoittamiseen Finanssivalvonnalle. 

Työsopimussuhteisten henkilöiden suojelu 

MAR 32 artiklan 2 kohdan b alakohtaan sisältyy myös velvoite rikkomuksista ilmoittavien sekä ilmoitusten kohteena olevien työntekijöiden suojelusta. Direktiivin 8 artiklassa täsmennetään tarvittavia menettelyitä työsopimussuhteisten henkilöiden suojaamiseksi. Direktiivin kyseisen säännöksen mukaan jäsenvaltioiden on otettava käyttöön menettelyt, joilla varmistetaan tehokas tietojenvaihto ja yhteistyö toimivaltaisen viranomaisen (Finanssivalvonta) ja työsopimussuhteisten henkilöiden suojaamiseen osallistuvien asianomaisten muiden viranomaisten välillä. Lisäksi säännös edellyttää, että rikkomuksista ilmoittavien henkilöiden saatavilla on tietoa ja neuvontaa tarjolla olevista oikeussuojakeinoista ja menettelyistä. Edelleen säännös edellyttää, että ilmoittavien henkilöiden saatavilla on toimivaltaisten viranomaisten tehokasta apua henkilöiden suojaamiseksi. Direktiivin johdantolauseen (6) mukaan epäoikeudenmukainen kohtelu voi olla hyvin erilaista olosuhteista riippuen. Yksittäistapauksia on näin ollen tarpeen arvioida soveltamalla kansalliseen lainsäädäntöön sisältyviä riidanratkaisumenettelyä koskevia sääntöjä tai oikeudellisia menettelyjä. Johdantolauseessa (14) perustellaan direktiivin antamista asetuksen sijaan myös sillä, että direktiivillä voidaan joustavammin ja tarkoituksenmukaisemmin mukauttaa rikkomisten ilmoittamisjärjestely vastaamaan kansallisia järjestelmiä. 

MAR 32 artikla tai direktiivin 8 artikla ei aseta Finanssivalvonnalle sellaisia suojeluvelvoitteita, joista olisi nimenomaisesti säädettävä laissa. Direktiivin 8 artiklassa asetetut velvoitteet asianmukaisen suojelun sisällölle voidaan säätää valtiovarainministeriön asetuksessa. Asetuksessa voidaan esimerkiksi säätää Finanssivalvonnan ja työsuojeluviranomaisten tarkemmasta tietojenvaihdosta ja yhteistyöstä työsopimussuhteisten henkilöiden suojaamiseksi, kuten myös kyseisten viranomaisten tarjoamasta neuvonnasta. 

On myös huomattava, että useisiin nykyisin voimassaoleviin finanssimarkkinoita koskeviin sektorisäännöksiin sisältyy jo eri markkinaosapuolille suunnattu velvoite suojata yhtiön sisällä ilmoituksen tekevää. Esimerkiksi luottolaitostoiminnasta annetun lain perusteluissa on todettu, että luottolaitoksen on varmistettava rikkomusepäilyistä ilmoittavien henkilöiden suojelu ja taattava se, että he eivät ilmoitustensa vuoksi joudu syrjinnän tai muun epäasiallisen toiminnan kohteeksi. Finanssialaa koskevissa sektorisäännöksissä ei kuitenkaan ole yksityiskohtaisia säännöksiä ilmoittajien suojelusta. Työntekijöiden asianmukaiseen suojeluun kostotoimilta, syrjinnältä ja muun tyyppiseltä epäoikeudenmukaiselta kohtelulta on perusteluissa katsottu voitavan soveltaa työsopimuslain (55/2001) säännöksiä (HE 39/2014 s. 56—57). Lisäksi tilanteessa voivat tulla sovellettavaksi työturvallisuuslain (738/2002), yhdenvertaisuuslain (132/2014) ja rikoslain (39/1889) säännökset. Oikeusministeriön mietinnössä ilmoittajien suojelua koskevan nykyisen lainsäädännön on myös katsottu kattavan kohtalaisen hyvin tilanteet, joissa ilmoittajaan kohdistetaan vastatoimia (ks. Oikeusministeriön Mietintöjä ja lausuntoja 25/2016, Korruptioepäilyistä ilmoittavien henkilöiden suojelu, s. 37—39, 51 ja 63). Lisäksi Finanssivalvonnalla on määräystenantovaltuus, jolla se pystyy ohjaamaan alan toimijoita ilmoittajien suojeluun liittyvissä kysymyksissä. 

Edellä mainituista syistä esityksessä ei ole välitöntä tarvetta ehdottaa ilmoittajan suojelua koskevia uusia lain säännöksiä, lukuun ottamatta Finanssivalvonnasta annetun lain 71 a §:n 1 momenttiin ehdotettua yleistä suojeluvelvoitetta. Yksityiskohtaisempia säännöksiä tullaan antamaan myöhemmin säädettävässä valtiovarainministeriön asetuksessa, jossa täytäntöönpannaan myös täytäntöönpanodirektiivin 8 artiklan säännökset työsopimusehtoisten henkilöiden suojaamiseksi. 

2.3.3  2.3.3 Asiakasriskeistä ja keskinäisistä liiketoimista raportointi rahoitus- ja vakuutusryhmittymissä

Rahoitus- ja vakuutusryhmittymistä annetun lain 21 §:n 1 momentin säännös ryhmittymän asiakasriskien tietojen ilmoittamisesta EU:n vakavaraisuusasetuksen mukaisesti johtaa käytännössä raportointiin luottolaitosten niin sanotulla Corep-raportoinnilla myös vakuutuspainotteisissa ryhmittymissä, joissa ei muuten sovelleta Corep-raportointia. Tästä seuraa näille ryhmittymille, jotka muuten seuraavat Solvenssi II -direktiivin mukaista raportointikehikkoa, ylimääräistä raportointia ja kustannuksia. Tätä ei voi pitää tarkoituksenmukaisena valvojan eikä valvottavan näkökulmasta. Finanssivalvonnalla tulisikin olla harkintavaltaa määritellä, minkälaisilla ilmoituksilla raportointivelvollisuus kussakin ryhmittymässä tarkemmin toteutetaan. 

Voimassa olevaan 24 §:ään sisältyvät keskinäisiä liiketoimia koskevat ilmoitusrajat ovat johtaneet raportointiin myös alle miljoonan euron liiketoimista. Alle miljoonan euron liiketoimia ei kuitenkaan voida pitää sellaisina merkittävinä keskinäisinä liiketoimina, joita valvojan olisi tarkoituksenmukaista valvoa. Säännöksen sanamuoto poikkeaa myös jonkin verran teknisestä sääntelystandardista, mikä saattaa johtaa tulkintaongelmiin. 

3.1.1  3.1.1 Finanssivalvonnan edustus yhteisessä valvontamekanismissa

Finanssivalvonnan päätöksentekomallin osalta esityksen tavoitteena on selkeyttää oikeustila koskien Finanssivalvonnan edustajaa YVM-asetuksessa tarkoitetussa valvontaelimessä. Tämä koskee ensisijaisesti sitä, kuka nimittää Finanssivalvonnan edustajan valvontaelimeen. 

3.1.2  3.1.2 Finanssivalvonnan rahoitus

Valvontamaksulain osalta esityksen tavoitteena on varmistaa, että lain perusteella kerättävät valvontamaksut riittävät kattamaan Finanssivalvonnan lakisääteisten tehtävien toimeenpanosta aiheutuvat kustannukset ottaen huomioon Euroopan keskuspankin ja Finanssivalvonnan työnjaon yhteisessä valvontamekanismissa. Samalla esitys pyrkii turvaamaan riittävän joustavuuden Finanssivalvonnan resurssien sopeutuksessa Suomen finanssimarkkinoiden rakenteen muuttuessa. Esityksellä pyritään myös varmistamaan että valvontamaksujen jakautuminen eri valvottavaryhmien kesken vastaa pääpiirteissään niitä koskevien lakisääteisten valvontatehtävien laajuutta. 

3.1.3  3.1.3 Asiakasriskeistä ja keskinäisistä liiketoimista raportointi rahoitus- ja vakuutusryhmittymissä

Rahoitus- ja vakuutusryhmittymien valvonnasta annettuun lakiin ehdotettujen muutosten tarkoituksena on mahdollistaa paremmin vakuutuspainotteisten ryhmittymien soveltaman Solvenssi II -valvonnan ja rahoitus- ja vakuutusryhmittymistä annetun lain mukaisen ryhmittymäraportoinnin sekä teknisen sääntelystandardin mukaisen ryhmittymäkohtaisen raportointiohjeistuksen yhteensovittaminen. Samalla on tarkoitus vähentää raportointitaakkaa myös nostamalla keskinäisten liiketoimien ilmoitusrajaa sekä muuttamalla näiden ilmoitusten antaminen neljännesvuosittaisesta vuosittaiseksi. 

3.2.1  Finanssivalvonnan rahoitus

Valvontamaksulain osalta arvioitiin kolmea eri vaihtoehtoa. Ensimmäinen vaihtoehto olisi säilyttää lainsäädäntö nykyisellään. Tämän vaihtoehdon arvioidaan kuitenkin olevan ongelmallinen seuraavista syistä. Ensinnäkin, valvontamaksujen maksurasite on lain voimassaoloaikana siirtynyt suhteellista maksua maksaville pois niiltä jotka maksavat vain kiinteätä maksua. Tämä kehitys johtuu siitä, että suhteelliset maksut on sidottu valvottavien taseiden ja liikevaihdon kasvuun. Toiseksi, nykylainsäädäntö sisältää vain kaksi maksuluokkaa luottolaitosten sivuliikkeille: ulkomaisen ETA-luottolaitoksen sivuliikkeelle ja kolmannen maan luottolaitoksen sivuliikkeelle. Edellisen maksun suhteellinen suuruus on noin kolmanneksen luottolaitoksen tai kolmannen maan luottolaitoksen valvontamaksusta. Lainsäädännössä ei nykyisellään eritellä lainkaan koko rahoitusjärjestelmän kannalta merkittävää sivuliikettä vähemmän merkittävästä sivuliikkeestä. Finanssivalvonnan arvion mukaan merkittävän luottolaitoksen muuttuessa sivuliikkeeksi sen valvontaan tarvittavia resursseja ei ole tarkoituksenmukaista alentaa samassa suhteessa maksun kanssa. Alustavan arvion mukaan merkittävän sivuliikkeen valvontatyöhön tarvittaisiin noin kaksi kolmasosaa vastaavan kokoisen luottolaitoksen valvontaan käytettävistä resursseista. Tätä vaihtoehtoa arvioitaessa on myös huomioitava, että Finanssivalvonnan arvion mukaan lainsäädännön mahdollistama valvontamaksujen enimmäismäärä voisi asettua liian tiukaksi budjettirajoitteeksi lähivuosina tilanteessa, jossa yhteisen valvontamekanismin, valvojalle osoitettujen lisääntyneiden tehtävien ja toimialan mahdollisten rakennemuutosten seurauksena Finanssivalvonnan tulevien vuosien resurssitarpeeseen liittyy normaalia enemmän epävarmuutta. Tilanne saattaisi pahentua, mikäli Suomen markkinoilla tapahtuisi lisää rakennemuutoksia, joiden seurauksena maksukertymä edelleen supistuisi. 

Toinen vaihtoehto on tehdä perusteellinen uudistus valvontamaksulakiin. Uudessa lainsäädännössä voitaisiin arvioida uudelleen koko rahoitustapa, toimenpidemaksujen suhteellinen osuus valvonnan rahoituksessa, nykyinen valvontamaksuvelvollisten ryhmittely eri maksuluokkiin, perus- ja suhteellisen maksun suhteelliset osuudet sekä huomioida nykyistä paremmin valvottavien toiminnan riskillisyys. Tällöin yhtenä mallina uudistukselle voitaisiin luottolaitosten osalta pitää esimerkiksi EKP:n valvontamaksujen maksuperustetta. Nykylainsäädännön perusratkaisuissa ei kuitenkaan ole noussut esiin erityisiä ongelmia joiden perusteella kattava uudistus nähtäisiin tarpeelliseksi. EKP:n valvontamaksumallin osalta on huomioitava, että sen valvonta kattaa paljon suppeamman joukon verrattain homogeenisiä valvottavia kuin Finanssivalvonnan valvonta. Riskipainotuksen sisällyttämiseen nykylainsäädäntöön ei myöskään arvioitu olevan vahvoja perusteita. Yleisesti ottaen muutos siirtäisi luottolaitosten osalta maksurasitetta suurilta sisäisiä riskimalleja soveltavilta pankeilta pienemmille standardimalleja soveltaville pankeille. Toimenpidemaksujen keräämiseen liittyy hallinnollista taakkaa, mutta tämän vähentäminen ei välttämättä edellytä lainsäädäntömuutoksia. Sen sijaan Finanssivalvonta on jo ryhtynyt toimenpiteisiin muun muassa toimenpidemaksujen hinnoittelumallin yksinkertaistamiseksi. 

Kolmantena vaihtoehtona on valvontamaksulain kohdennettu tarkistaminen. Tässä vaihtoehdossa keskitytään rajatusti nykylainsäädännössä havaittuihin ongelmiin. Tärkein näistä liittyy koko rahoitusjärjestelmän kannalta merkittävän sivuliikkeen ja sen maksuperustan määrittelyyn. Samalla valvontamaksulain perusmaksuja ja suhteellisen maksun kertoimia tarkistetaan siten että turvataan Finanssivalvonnan rahoituksen riittävyys ja joustavuus sen lakisääteisten tehtävien hoitamiseksi. 

3.3.1  3.3.1 Johtokunnan kokoonpano ja Finanssivalvonnan edustus yhteisessä valvontamekanismissa

Finanssivalvonnasta annettua lakia ehdotetaan muutettavaksi siten, että johtokunnan jäsenten lukumäärä olisi mahdollista nostaa kuuteen nykyisen viiden sijasta. Kuten nykyisinkin, jäseniä olisi oltava vähintään viisi. Johtokunnan tehtävät huomioon ottaen on tärkeää, että sen jäsenillä on mahdollisimman laajaa ja monipuolista perehtyneisyyttä sekä Finanssivalvonnan toimintaan että sen valvottavien toimintaan. 

Makrovakauspoliittisesta päätöksenteosta vastaa Finanssivalvonnan johtokunta ja tästä johtuen johtokunnan toiminnassa on viime aikoina painotettu makrovakausvalvonnan tärkeyttä. Luottolaitostoimintaa tuntevien johtokunnan jäsenten lukumäärä on siten kasvanut. Vakuutustoimintaa harjoittavien yhteisöjen osuus Finanssivalvonnan valvottavista on kuitenkin huomattavan suuri, ja niiden osuus työmäärästä ja ehdotettavista uusista valvontamaksuista on noin kolmasosa. Johtokunnan kokoonpanon tulisikin heijastaa mahdollisimman laajasti myös vakuutustoiminnan merkitystä ja laajuutta valvontatoiminnassa. 

Valtiovarainministeriön, sosiaali- ja terveysministeriön ja Suomen Pankin ehdotuksesta nimitettävien jäsenten lukumäärää ei ehdoteta muutettavaksi. Pankkivaltuustolle kuuluva johtokunnan kokoonpanoa koskeva harkintavalta koskisikin muita kuin viranomaisjäseniä. 

Esityksessä esitetään tarkennettavaksi, että edustajan YVM-asetuksessa tarkoitettuun valvontaelimeen nimeää Finanssivalvonnan johtokunta. 

3.3.2  3.3.2 Finanssivalvonnan rahoitus

Ottaen huomioon EU:n vakavaraisuusasetuksen kriteerit merkittävän sivuliikkeen määrittelemiseksi työryhmä arvioi, että sivuliikkeen valvonnan intensiteetti voisi jakautua seuraavasti: 

minimitaso, jossa talletusten osuus vastaanottavassa valtiossa jäisi alle kahden prosentin sivuliikkeen isäntävaltion markkinaosuudesta; 

laajennetun valvonnan matalan intensiteetin taso, jossa talletusten osuus olisi 2—5 prosenttia; 

laajennetun valvonnan keskivälin taso, jossa talletusten osuus olisi 5—10 prosentin välillä; 

laajennetun valvonnan täyden intensiteetin taso, jossa talletusten osuus olisi enemmän kuin 10 prosenttia sivuliikkeen isäntävaltion markkinaosuudesta. 

Edellä mainitun perusteella valvontamaksulakiin ehdotetaan luotavaksi kaksi uutta maksuluokkaa: 

ulkomaisen ETA-luottolaitoksen merkittävä sivuliike (luokka II). Tämän maksuluokan kriteeriksi asetetaan jos sivuliikkeen yleisötalletusten markkinaosuus isäntävaltiossa ylittää 2 prosenttia. 

ulkomaisen ETA-luottolaitoksen erittäin merkittävä sivuliike (luokka III). Tämän maksuluokan kriteeriksi asetetaan jos sivuliikkeen yleisötalletusten markkinaosuus isäntävaltiossa ylittää 10 prosenttia. 

Ensimmäinen kynnysarvo on johdonmukainen EU:n luottolaitosdirektiivin ja FivaL:n 59 a §:n merkittävän sivuliikkeen määritelmän kanssa. Jälkimmäinen kynnysarvo perustuu työryhmän arvioon sivuliikkeen isäntävaltion viranomaisen toteuttaman valvonnan intensiteetin kasvusta valvontakollegion puitteissa kun sivuliikkeen merkittävyys isäntävaltion rahoitusjärjestelmän kannalta kasvaa. 

Uusien maksuluokkien lisäksi valvontamaksulain tarkistamista koskevassa esityksessä tehdään kaikille maksuvelvollisille seitsemän prosentin tasokorotus perusmaksuihin. Tasokorjaus vastaa nimellisen BKT:n muutosta vuosien 2008—2015 välillä eli sen aikana kun nykyinen laki on ollut voimassa. Perusteena tasokorjaukselle olisi, että maksurasite on tänä aikana siirtynyt suhteellista maksua maksaville ottaen huomioon taseiden ja liikevaihdon kasvu viime vuosina. Lisäksi suhteellisten maksujen kertoimia alennetaan pro rata siten, että lain enimmäismäärälaskelman ja Finanssivalvonnan johtokunnan määrittelemään budjettikehykseen lähivuosille jäisi noin viiden prosentin puskuri. 

Uusien maksuvelvollisluokkien maksuperusteiden osalta esityksessä porrastetaan suhteellisen maksun kertoimia sitä korkeammiksi mitä merkittävämmästä sivuliikkeestä on kyse, kuitenkin siten että ETA-luottolaitoksen sivuliikkeen kerroin on ylimmilläänkin pienempi kuin Suomessa toimiluvan saaneen luottolaitoksen kerroin. 

Tällöin suhteellisten maksujen kertoimien alentamisen ja uusien maksuluokkien luomisen jälkeen luottolaitosten ja sivuliikkeiden suhteellisten maksujen kertoimet määräytyvät seuraavasti pienemmästä suurempaan: 

ulkomaisen ETA-luottolaitoksen sivuliike: laskennallisen taseen loppu- summa x 0,0009 prosenttia 

ulkomaisen ETA-luottolaitoksen merkittävä sivuliike: laskennallisen taseen loppusumma x 0,0014 prosenttia 

ulkomaisen ETA-luottolaitoksen erittäin merkittävä sivuliike: laskennallisen taseen loppusumma x 0,0018 prosenttia 

kolmannen maan luottolaitoksen sivuliike: taseen loppusumma x 0,0027 prosenttia 

luottolaitostoiminnasta annetussa laissa tarkoitettu talletuspankki/luottoyhteisö: taseen loppusumma x 0,0027 prosenttia 

Suhteellisen maksun kertoimien kalibroinnissa on otettu huomioon Finanssivalvonnan arvio, jonka mukaan merkittävän luottolaitoksen muuttaminen oikeudelliselta rakenteeltaan tytäryhtiöstä sivuliikkeeksi vähentää sivuliikkeen isäntävaltion valvojan työmäärää noin kolmanneksella. Suurin vähennys liittyy vakavaraisuus- ja maksuvalmiusvalvontaan, josta jatkossa vastaa kotivaltion valvontaviranomainen. Sen sijaan työmäärä säilyy pääpiirteittäin ennallaan rahanpesun ja terrorismin estämisen valvonnan, menettelytapavalvonnan, arvopaperimarkkinasääntelyn noudattamisen valvonnan sekä selvitys- ja säilytysjärjestelmien ja säilytysyhteisön valvonnan osalta. 

3.3.3  3.3.3 Rikkomusten ilmoittaminen Finanssivalvonnalle

Esityksellä pannaan täytäntöön MAR:n 32 artikla rikkomusten ilmoittamisesta Finanssi-valvonnalle. MAR:n nojalla annetun komission täytäntöönpanodirektiivin säännökset rikkomista koskevien ilmoitusten vastaanottamisesta ja jatkotoimia koskevista menettelyistä ehdotetaan pantavan täytäntöön valtiovarainministeriön asetuksella.  

Rikkomusten ilmoittamista koskevan Finanssivalvonnan järjestelmän kautta henkilöt voivat antaa Finanssivalvonnalle tietoa finanssimarkkinoita koskevien väärinkäytösten havaitsemiseksi ja selvittämiseksi. Rikkomusten ilmoittaminen edellyttää rikkomuksista ilmoittavan henkilön suojaamista, jotta ilmoituksista ei luovuta esimerkiksi työnantajan kostotoimien, syrjinnän tai henkilötietojen paljastumisen pelosta. Ilmiantamista koskevat asianmukaiset järjestelyt ovat tarpeen ilmiantajien ja rikkomisesta syytettyjen henkilöiden suojaamiseksi. 

Finanssivalvonnasta annetun lain 71 a §:ää ehdotetaan muutettavan niin, että siinä säädettäisiin nykyistä tarkemmin MAR 32 artiklan 2 kohdassa rikkomusten ilmoittamista koskevalle järjestelmälle asetettavista vaatimuksista. 

3.3.4  3.3.4 Asiakasriskeistä ja keskinäisistä liiketoimista raportointi rahoitus- ja vakuutusryhmittymissä

Rahoitus- ja vakuutusryhmittymistä annetun lain 21 §:ään ehdotetaan lisättäväksi säännös siitä, että ryhmittymän emoyrityksen on ilmoitettava Finanssivalvonnalle neljännesvuosittain tiedot, jotka ovat tarpeen ryhmittymän asiakasriskien valvomiseksi. Finanssivalvonta saisi lain 26 §:n nojalla antaa tarkempia määräyksiä ilmoitusvelvollisuuden täyttämisestä. 

Lain 24 §:n 2 momenttia tarkennettaisiin siten, että ryhmittymän tulisi antaa ilmoitus keskinäisistä liiketoimista valvojalle neljännesvuoden sijasta vähintään vuosittain. Alle miljoonan euron liiketoimia ei tarvitsisi enää pääsääntöisesti ilmoittaa. 

3.3.5 Arvopaperimarkkinalain tilinpäätöksen ja toimintakertomuksen sisältöä koskevan sääntelyn muuttaminen 

Arvopaperimarkkinalain 7 luvun 6 §:n 1 momentin sanamuotoa ehdotetaan yhdenmukaistettavan täsmällisemmin avoimuusdirektiivin ja tilinpäätösdirektiivin kanssa.