2.2.1
Kansainväliset velvoitteet
Siihen, mitä kansalaisuuden menettämisestä voidaan säätää, vaikuttavat Suomea sitovat kansainväliset sopimukset. Näiden tulkinnasta on myös aiheeseen liittyvää oikeuskäytäntöä.
Oikeus kansalaisuuteen on tunnustettu yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen (1948) 15 artiklassa. Sen jälkeen se on sisällytetty useisiin Yhdistyneiden kansakuntien (YK) keskeisiin ihmisoikeussopimuksiin, mm. kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen (SopS 37/1970) ja vammaisten henkilöiden oikeuksista tehtyyn yleissopimukseen (SopS 26 ja 27/2016).
Yleissopimus kansalaisuudettomuuden vähentämisestä (1961)
Vuonna 1961 tehty yleissopimus kansalaisuudettomuuden vähentämisestä (SopS 96 ja 97/2008, jäljempänä yleissopimus kansalaisuudettomuuden vähentämisestä) on tullut Suomessa voimaan 5.11.2008. Yhteensä 70 valtiota on sitoutunut siihen. Sen 8 artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltio ei saa ottaa henkilöltä kansalaisuutta pois, jos henkilöstä tulisi sen seurauksena kansalaisuudeton.
Sen estämättä, mitä 8 artiklan 1 kappaleessa määrätään (kielto jättää kansalaisuudettomaksi), sopimusvaltio voi 8 artiklan 3 kappaleen mukaan pidättää itselleen oikeuden ottaa henkilöltä pois tämän kansalaisuus, jos se allekirjoittaessaan tai ratifioidessaan tämän yleissopimuksen tai liittyessään siihen määrittelee pidättävänsä itselleen tällaisen oikeuden yhdellä tai useammalla seuraavista perusteista, jotka sisältyvät kyseisellä hetkellä valtion kansalliseen lainsäädäntöön: a) henkilö on vastoin lojaliteettivelvoitettaan sopimusvaltiota kohtaan i) sopimusvaltion nimenomaisesta kiellosta huolimatta tehnyt palveluksia tai jatkanut palveluksien tekemistä jollekin toiselle valtiolle tai vastaanottanut palkkioita tai jatkanut palkkioiden vastaanottamista joltain toiselta valtiolta tai ii) käyttäytynyt tavalla, joka vakavasti vaarantaa valtion elintärkeitä etuja; b) henkilö on vannonut uskollisuudenvalan tai antanut virallisen uskollisuudenvakuutuksen jollekin toiselle valtiolle tai osoittanut selvästi päättäneensä olla osoittamatta uskollisuutta sopimusvaltiota kohtaan.
Sopimusvaltio ei 8 artiklan 4 kappaleen mukaan käytä 3 kappaleessa sallittua oikeutta ottaa pois kansalaisuus muutoin kuin lain mukaisesti, ja laissa säädetään asianomaisen henkilön oikeudesta oikeudenmukaiseen käsittelyyn tuomioistuimessa tai muussa riippumattomassa toimielimessä.
Sopimusvaltio ei 9 artiklan mukaan voi ottaa henkilön tai henkilöryhmän kansalaisuutta pois rodun tai etnisten, uskonnollisten tai poliittisten syiden perusteella.
Suomi ei ole tehnyt mitään varaumia kansalaisuudettomuuden vähentämistä koskevan yleissopimuksen artikloihin.
YK:n pakolaisjärjestön (UNHCR) asiantuntijakokouksen päätelmiä
UNHCR:n vuonna 2013 koolle kutsuman asiantuntijakokouksen päätelmissä (UNHCR Expert Meeting Interpreting the 1961 Statelessness Convention and Avoiding Statelessness resulting from Loss and Deprivation of Nationality 2013) on tulkittu kansalaisuudettomuuden vähentämistä koskevaa yleissopimusta seuraavasti.
Kansalaisuudettomuuden vähentämistä koskeva yleissopimus ei sisällä kansalaisuudettoman määritelmää. Se sisältyy toiseen kansalaisuudettomia koskevaa yleissopimukseen: vuoden 1954 yleissopimukseen valtiottomien henkilöiden oikeusasemasta (SopS 80/1968, Suomessa voimaan 8.1.1969). Tuon sopimuksen 1 artiklan mukaan valtioton (kansalaisuudeton) henkilö tarkoittaa henkilöä, jota ei mikään valtio lainsäädäntönsä perusteella pidä kansalaisenaan. Tämä vakiintunut määritelmä on myös kansalaisuudettomuuden vähentämistä koskevan yleissopimuksen taustalla.
Arvioidessaan sitä, jäisikö henkilö kansalaisuuden menettämisen seurauksena kansalaisuudettomaksi, valtion on selvitettävä, onko henkilöllä kansalaisuuden menettäessään toista kansalaisuutta, ei sitä, voisiko hän saada kansalaisuuden tulevaisuudessa. Henkilöä ei voida pitää tietyn valtion kansalaisena pelkästään tämän valtion kansalaisuuslakia koskevan tulkinnan perusteella, jos kyseisen valtion toimivaltaiset viranomaiset itse kieltäytyvät tunnustamasta häntä kansalaisekseen.
Kansalaisuuden menettämisen on perustuttava lakiin, ja sen on oltava sitä koskevien säännösten perusteella ennakoitavaa. Kansalaisuuden menettämistä koskevaa säännöstä ei voida säätää eikä soveltaa taannehtivasti. Kun harkitaan kansalaisuuden menettämistä tiettyjen tekojen perusteella, on sovellettava tekohetkellä voimassa ollutta lainsäädäntöä. Jos kansalliseen lakiin lisätään uusi peruste kansalaisuuden menettämiselle, siihen on sisällytettävä myös siirtymäsäännös, jotta henkilö ei voisi menettää kansalaisuutta sellaisten tekojen tai tosiseikkojen perusteella, jotka eivät niiden ajankohtana olleet peruste kansalaisuuden menettämiselle.
Kansalaisuuden menettäminen ei saa sen enempää laissa kuin käytännössä perustua minkäänlaiselle kielletylle syrjinnälle.
Kun arvioidaan kansalaisuuden menettämisen vaikutusta yksilöön, on kiinnitettävä huomiota siihen, miten vahva side henkilöllä on kyseiseen valtioon, mm. onko hän syntynyt valtion alueella, kuinka kauan hän on oleskellut siellä, mitä perhesiteitä hänellä on, onko hänellä ollut taloudellista toimintaa, sekä onko hän integroitunut kielellisesti ja kulttuurisesti. Myös teosta kuluneella ajalla on merkitystä, kun arvioidaan sitä, oikeuttaako teon vakavuus kansalaisuuden poistamisen. Mitä pidempi aika teosta on kulunut, sitä vakavampi sen olisi oltava, jotta kansalaisuus voitaisiin poistaa sen perusteella. Joillakin valtioilla on sen vuoksi määräaikoja sille, milloin kansalaisuuden menettämisestä on viimeistään päätettävä.
Kansalaisuuden menettämiseen pitäisi liittyä täydet menettelytakeet, joihin kuuluu myös oikeus tulla kuulluksi tuomioistuimessa tai muussa riippumattomassa elimessä. Henkilöllä, jota kansalaisuuden menettäminen koskee, on oikeus saada päätös kirjallisena, mukaan lukien perustelut kansalaisuuden menettämiselle. Kansalaisuuden menettämistä koskevien päätösten on tultava voimaan vasta sitten, kun kaikki oikeusturvakeinot on käytetty.
Kansalaisuudettomuuden vähentämistä koskevan yleissopimuksen 8 artiklan 3 kappaleen sanamuoto "vakavasti vaarantaa sopimusvaltion elintärkeitä etuja" viittaa siihen, että kyseessä on oltava perustavanlaatuinen uhka valtion järjestykselle. Se, että kyseessä ovat nimenomaan valtion "elintärkeät edut", nostaa kynnyksen vielä korkeammalle kuin "kansalliset edut". Valtion elintärkeiden etujen vakava vaarantaminen voisi käsittää sellaisia rikoksia kuin maanpetoksen / valtiopetoksen, vakoilun sekä terrorismirikoksia. Kun otetaan huomioon, että kyse on vakavista rikoksista, kansalaisuuden menettämistä koskevan menettelyn pitäisi seurata ainoastaan siitä, että syyllistyminen tällaiseen rikokseen on todettu rikostuomioistuimessa. Sen jälkeen toimivaltainen viranomainen, mieluiten tuomioistuin, päättäisi kansalaisuuden menettämisestä.
Yhteenveto kansalaisuudettomuuden vähentämistä koskevasta yleissopimuksesta
Kansalaisuudettomuuden vähentämistä koskevan yleissopimuksen mukaan pääsääntö on se, että kansalaisuutta ei saa ottaa pois, jos henkilöstä tulisi sen seurauksena kansalaisuudeton. Suomella ei ole ollut silloin, kun kansalaisuudettomuuden vähentämistä koskeva yleissopimus on ratifioitu, sellaista kansallista lainsäädäntöä, jonka perusteella Suomi olisi voinut ilmoittaa poikkeavansa tästä kansalaisuudettomuuden kiellosta. Sen vuoksi kansalaisuudettomuuden kielto sitoo Suomea. Kansalaisuudettomuuden vähentämistä koskevassa yleissopimuksessa on nimenomainen määräys myös siitä, että sopimusvaltio ei voi ottaa kansalaisuutta pois rodun tai etnisten, uskonnollisten tai poliittisten syiden perusteella. Sopimuksessa mainittu käyttäytyminen tavalla, joka "vakavasti vaarantaa valtion elintärkeitä etuja", voisi käsittää sellaisia rikoksia kuin maanpetoksen, valtiopetoksen, vakoilun sekä terrorismirikoksia.
Eurooppalainen yleissopimus kansalaisuudesta (1997)
Eurooppalainen yleissopimus kansalaisuudesta vuodelta 1997 (SopS 93 ja 94/2008, jäljempänä kansalaisuusyleissopimus) on tullut Suomessa voimaan 1.12.2008. Siihen on sitoutunut yhteensä 21 Euroopan valtiota. Sen 4 artiklan mukaan kunkin sopimusvaltion kansalaisuutta koskevat määräykset perustuvat seuraaviin periaatteisiin: a) jokaisella on oikeus kansalaisuuteen, b) kansalaisuudettomuutta vältetään, c) keneltäkään ei mielivaltaisesti oteta pois kansalaisuutta, d) avioliitto tai avioliiton purkautuminen sopimusvaltion kansalaisen ja ulkomaalaisen välillä tai jommankumman puolison kansalaisuuden muuttuminen avioliiton aikana ei automaattisesti vaikuta toisen puolison kansalaisuuteen.
Sopimusvaltion kansalaisuutta koskeviin määräyksiin ei 5 artiklan 1 kappaleen mukaan saa sisältyä eroja tai käytäntöjä, jotka merkitsevät sukupuoleen, uskontoon, alkuperään, ihonväriin tai kansalliseen tai etniseen alkuperään perustuvaa syrjintää. Kutakin sopimusvaltiota ohjaa 5 artiklan 2 kappaleen mukaan sen kansalaisten syrjinnän kiellon periaate riippumatta siitä, ovatko nämä valtion kansalaisia syntymän perusteella, vai ovatko he saaneet valtion kansalaisuuden myöhemmin.
Sopimusvaltio ei voi 7 artiklan 1 kappaleen mukaan säätää valtionsisäisessä lainsäädännössään kansalaisuuden menettämisestä suoraan lain nojalla tai sopimusvaltion aloitteesta muutoin kuin seuraavissa tapauksissa: a) henkilö saa vapaaehtoisesti jonkin toisen valtion kansalaisuuden, b) henkilö on saanut sopimusvaltion kansalaisuuden toimimalla petollisesti, antamalla vääriä tietoja tai salaamalla olennaisen seikan, c) henkilö on palvellut vapaaehtoisesti vieraan valtion puolustusvoimissa, d) henkilö käyttäytyy tavalla, joka vakavasti vaarantaa sopimusvaltion elintärkeitä etuja, e) sopimusvaltion ja sen ulkomailla asuvan kansalaisen väliltä puuttuu todellinen yhteys, f) jos lapsen ollessa alaikäinen todetaan, että valtionsisäisessä lainsäädännössä säädetyt edellytykset, joiden nojalla sopimusvaltion kansalaisuus on saatu, eivät enää täyty, g) jos lapsi adoptoitaessa saa jommankumman adoptiovanhemman tai molempien adoptiovanhempien vieraan valtion kansalaisuuden tai hänellä on tämä kansalaisuus.
Sopimusvaltio voi 7 artiklan 2 kappaleen mukaan säätää, että sen kansalaisuuden menettävien vanhempien lapset menettävät myös sopimusvaltion kansalaisuuden lukuun ottamatta 7 artiklan 1 kappaleen c ja d kohdan kattamia tapauksia (vapaaehtoinen palvelu vieraan valtion puolustusvoimissa tai käyttäytyminen tavalla, joka vakavasti vaarantaa sopimusvaltion elintärkeitä etuja). Lasten ei kuitenkaan tule menettää sopimusvaltion kansalaisuutta, jos toinen vanhemmista säilyttää sen.
Sopimusvaltio ei voi 7 artiklan 3 kappaleen mukaan säätää valtionsisäisessä lainsäädännössään kansalaisuuden menettämisestä 7 artiklan 1 ja 2 kappaleen nojalla, jos henkilöstä tulisi sen seurauksena kansalaisuudeton, lukuun ottamatta 7 artiklan 1 kappaleen b kohdassa mainittuja tapauksia. Sopimusvaltio voisi siten jättää kansalaisuudettomaksi ainoastaan sellaisen henkilön, joka on saanut sen kansalaisuuden toimimalla petollisesti, antamalla vääriä tietoja tai salaamalla olennaisen seikan.
IV luku sisältää määräyksiä kansalaisuuteen liittyvistä menettelyistä: 10–13 artiklan mukaan kukin sopimusvaltio varmistaa, että sen kansalaisuuden saamiseen, säilyttämiseen, menettämiseen, takaisinsaamiseen tai todistamiseen liittyvät hakemukset käsitellään kohtuullisessa ajassa, päätökset sisältävät kirjalliset perustelut, päätökset mahdollistavat hallinnollisen tai oikeudellisen muutoksenhaun valtionsisäisen lainsäädännön mukaisesti ja maksut ovat kohtuulliset. Kukin sopimusvaltio varmistaa 13 artiklan 2 kappaleen mukaan, että hallinnolliseen tai oikeudelliseen muutoksenhakuun liittyvät maksut eivät muodosta estettä hakijoille.
Yllä mainitut artiklat sitovat Suomea, koska Suomi on tehnyt varaumia ainoastaan 21 ja 22 artiklaan, jotka koskevat asevelvollisuutta monikansalaisuustapauksissa.
Kansalaisuuden mielivaltaisen poistamisen kielto
Kansalaisuusyleissopimuksen valmisteluasiakirjan (Explanatory Report to the European Convention on Nationality) mukaan 4 artiklan c kohdan mukainen mielivaltaista kansalaisuuden poistamista koskeva kielto merkitsee sitä, että kansalaisuuden poistamisen on oltava ennakoitavaa, oikeasuhtaista ja lakiin perustuvaa. Kansalaisuutta ei voida poistaa millään sellaisella perusteella, joka on mainittu syrjinnän kieltoa koskevan 5 artiklan 1 kappaleessa. Kansalaisuuden saamisen perusteellakaan ei pitäisi olla merkitystä, eikä kansalaistettuja henkilöitä saisi asettaa eri asemaan kuin valtion syntyperäisiä kansalaisia. Lisäksi kansalaisuuden poistamiseen tulee liittyä IV luvun mukaiset menettelylliset takeet. Kansalaisuutta koskevat päätökset on perusteltava kirjallisesti, ja niihin on voitava hakea muutosta.
Päätöksessä on vähintään ilmoitettava sen oikeudelliset ja tosiasialliset perusteet. Kirjallisia perusteluja ei kuitenkaan tarvita, jos kyse on pelkästään sen rekisteröinnistä, että henkilö on saanut tai menettänyt kansalaisuuden suoraan lain nojalla. Jos päätökset liittyvät kansalliseen turvallisuuteen, vähimmäismäärä tietoa riittää.
Muutoksenhaun osalta keskeistä on se, että kansalaisuutta koskevista päätöksistä voi valittaa. Sopimusvaltiot voivat sisäisessä lainsäädännössään päättää menettelyn yksityiskohdista.
Vapaaehtoinen palvelu vieraan valtion puolustusvoimissa
7 artiklan 1 kappaleen c kohta kattaa vapaaehtoisen palvelun missä tahansa ulkomaisissa puolustusvoimissa riippumatta siitä, onko kyseessä osa jonkin ulkomaisen valtion puolustusvoimia. Sopimuskohdassa tarkoitetaan toimintaa ammattisotilaana. Henkilön ei katsota palvelleen ulkomaisissa puolustusvoimissa, jos hän on ennen kansalaisuuden saamista palvellut silloisen kansalaisuusvaltionsa puolustusvoimissa. Ulkomaisissa puolustusvoimissa palveluna ei lisäksi pidetä sitä, että henkilö osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön kansalaisuusvaltionsa puolesta. Sopimuksen kohta ei niin ikään sovellu toisen valtion puolustusvoimissa suoritettavaan vapaaehtoiseen palveluun, joka perustuu valtioiden väliseen sopimukseen. Jos valtio säätää kansalaisuuden menettämisestä sillä perusteella, että henkilö on vapaaehtoisesti palvellut vieraan valtion puolustusvoimissa, sen on itse määriteltävä tarkemmin, milloin tätä perustetta sovelletaan.
Valtion elintärkeiden etujen vakava vaarantaminen
Sopimuksen sanamuoto "käyttäytyy tavalla, joka vakavasti vaarantaa sopimusvaltion elintärkeitä etuja" on otettu kansalaisuudettomuuden vähentämistä koskevan yleissopimuksen 8 artiklan 3 kappaleen a kohdan ii alakohdasta. Tällainen käyttäytyminen sisältää maanpetoksen tai valtiopetoksen ja muun sellaisen toiminnan, joka kohdistuu kyseisen valtion elintärkeitä etuja vastaan (esimerkiksi työskentelyn ulkomaiselle salaiselle palvelulle), mutta se ei muutoin sisältäisi kaikkia vakavimpiakaan rikoksia: "butwould not include criminal offences of a general nature, however serious they might be".
Sopimusvaltio voi 7 artiklan 2 kappaleen mukaan säätää, että lapset, mukaan lukien adoptiolapset, seuraavat vanhempiaan kansalaisuuden menettämisessä. Siitä on kuitenkin kaksi poikkeusta: jos vanhemmat menettävät kansalaisuutensa 7 artiklan c tai d kohdan perusteella, kansalaisuuden menettämistä ei sovelleta lapsiin, koska vanhempien käyttäytymisestä ei pitäisi johtua seurauksia lapsille. Lisäksi lapsi ei menetä kansalaisuuttaan, jos ainakin toinen vanhemmista säilyttää kyseisen valtion kansalaisuuden.
Ainoa kansalaisuudettomuuden mahdollistava poikkeus koskee 7 artiklan 1 kappaleen b kohtaa: kansalaisuuden menettämistä sillä perusteella, että se on saatu toimimalla petollisesti, antamalla vääriä tietoja tai salaamalla olennainen seikka. Kansalaisuudettomuuden kielto on siten laajempi kuin kansalaisuudettomuuden vähentämistä koskevan yleissopimuksen 8 artiklassa.
Yhteenveto kansalaisuusyleissopimuksesta
Kansalaisuusyleissopimus rajoittaa kansalaisuuden poistamista seuraavasti. Kansalaisuuden poistaminen ei saa olla mielivaltaista, vaan sille on oltava ennakoitavat, laissa säädetyt perusteet, ja sen on oltava myös suhteellisuusperiaatteen mukaista. Se ei saa rikkoa syrjinnän kieltoa, eikä syntymässään kansalaisuuden saaneita pitäisi asettaa eri asemaan kuin niitä, jotka ovat saaneet kansalaisuuden myöhemmin. Lisäksi on huolehdittava menettelyllisistä takeista, kuten siitä, että kansalaisuuden menettämistä koskeva päätös sisältää kirjalliset perustelut ja siihen voi myös hakea muutosta. Kansalaisuusyleissopimus mahdollistaa kansalaisuuden poistamisen, jos henkilö on palvellut vapaaehtoisesti vieraan valtion puolustusvoimissa tai käyttäytyy tavalla, joka vakavasti vaarantaa sopimusvaltion elintärkeitä etuja. Ainoastaan joitakin rikoksia voitaisiin pitää valtion elintärkeiden etujen vakavana vaarantamisena: niitä olisivat esimerkiksi valtiopetos, maanpetos ja vakoilu. Lapset eivät voi menettää kansalaisuutta, vaikka heidän vanhempansa menettäisi sen sillä perusteella, että hän on käyttäytynyt valtion elintärkeitä etuja vakavasti vaarantavalla tavalla. Ketään ei voida jättää kansalaisuudettomaksi, vaikka hän olisi syyllistynyt tekoon, jolla hän olisi vakavasti vaarantanut valtion elintärkeitä etuja.
Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (1966)
Vuonna 1966 tehty kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (SopS 7 ja 8/1976, jäljempänä KP -sopimus) on tullut Suomessa voimaan 23.3.1976. Siihen on sitoutunut yhteensä 169 valtiota.
Jokainen sopimusvaltio sitoutuu 2 artiklan 1 kappaleen mukaan kunnioittamaan ja takaamaan jokaiselle alueellaan olevalle ja oikeuspiiriinsä kuuluvalle yksilölle KP -sopimuksessa tunnustetut oikeudet ilman minkäänlaista rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun asemaan perustuvaa syrjintää.
Jokainen sopimusvaltio sitoutuu 2 artiklan 3 kappaleen mukaan: a) varmistamaan, että jokaisella henkilöllä, jonka KP -sopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on käytettävissään tehokas oikeuskeino, vaikka loukkauksen olisivat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt; b) varmistamaan, että se joka turvautuu sellaiseen oikeusturvakeinoon, saa oikeutensa ratkaistuksi toimivaltaisen oikeudellisen, hallinnollisen tai lakiasäätävän viranomaisen tai muun valtion oikeusjärjestyksen mukaan toimivaltaisen viranomaisen toimesta, sekä kehittämään oikeuskeinojen käyttömahdollisuuksia; c) varmistamaan, että toimivaltaiset viranomaiset panevat täytäntöön sellaisten oikeuskeinojen perusteella annetut päätökset.
Ketään ei 15 artiklan 1 kappaleen mukaan ole pidettävä syypäänä rikokseen sellaisen teon tai laiminlyönnin perusteella, joka ei ollut tekohetkellä kansallisen tai kansainvälisen lainsäädännön mukaan rikos. Rikoksen tekohetkellä sovellettavaa rangaistusta ankarampaa rangaistusta ei saa määrätä. Jos rikoksenteon jälkeen lailla säädetään sovellettavaksi lievempi rangaistus, rikoksentekijän tulee päästä tästä osalliseksi. Mikään 15 artiklassa ei 2 kappaleen mukaan estä ryhtymästä oikeudenkäyntiin henkilöä vastaan tai tuomitsemasta häntä rangaistukseen teosta tai laiminlyönnistä, joka kansainvälisen oikeusyhteisön hyväksymien yleisten oikeusperiaatteiden mukaan oli tekohetkellä rikollinen teko.
KP -sopimuksen 17 artiklan 1 kappaleen mukaan kenenkään yksityiselämään, perheeseen, kotiin tai kirjeenvaihtoon ei saa mielivaltaisesti tai laittomasti puuttua eikä suorittaa hänen kunniaansa ja mainettaan loukkaavia hyökkäyksiä. Jokaisella on 2 kappaleen mukaan oikeus lain suojaan tällaista puuttumista tai tällaisia hyökkäyksiä vastaan.
Kaikki ihmiset ovat 26 artiklan mukaan oikeudellisesti yhdenvertaisia ja oikeutettuja ilman minkäänlaista syrjintää yhtäläiseen lain suojaan. Tässä suhteessa tulee kieltää kaikki syrjintä ja taata kaikille henkilöille yhtäläinen ja tehokas suojelu rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun asemaan perustuvaa syrjintää vastaan.
Suomi ei ole tehnyt varaumia yllä mainittuihin artikloihin, joten ne sitovat Suomea. Suomi on siten KP -sopimuksen myötä sitoutunut siihen, että se takaa KP -sopimuksessa tunnustetut oikeudet jokaiselle oikeuspiiriinsä kuuluvalle yksilölle ilman minkäänlaista syrjintää. Sopimusvaltiot ovat sitoutuneet varmistamaan, että henkilöllä, jonka oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on käytettävissään tehokas oikeuskeino, vaikka loukkauksen olisivat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt. Rikoksen tekohetkellä sovellettavaa rangaistusta ankarampaa rangaistusta ei saa määrätä. Kenenkään yksityiselämään tai perheeseen ei saa mielivaltaisesti tai laittomasti puuttua. Jokaisella on oikeus lain suojaan tällaista puuttumista vastaan. Kaikki ihmiset ovat oikeudellisesti yhdenvertaisia ja oikeutettuja ilman minkäänlaista syrjintää yhtäläiseen lainsuojaan.
Yleissopimus lapsen oikeuksista (1989)
Vuonna 1989 tehty yleissopimus lapsen oikeuksista (SopS 59 ja 60/1991, jäljempänä lapsisopimus) on tullut Suomessa voimaan 21.8.1991. Siihen on sitoutunut yhteensä 196 valtiota.
Lapsisopimuksessa tarkoitetaan lapsella 1 artiklan mukaan jokaista alle 18-vuotiasta henkilöä, ellei lapseen soveltuvien lakien mukaan täysi-ikäisyyttä saavuteta aikaisemmin.
Sopimusvaltiot kunnioittavat ja takaavat lapsisopimuksessa tunnustetut oikeudet 2 artiklan 1 kappaleen mukaan kaikille niiden lainkäyttövallan alaisille lapsille ilman minkäänlaista lapsen, hänen vanhempiensa tai muun laillisen huoltajansa rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittisiin tai muihin mielipiteisiin, kansalliseen, etniseen tai sosiaaliseen alkuperään, varallisuuteen, vammaisuuteen, syntyperään tai muuhun seikkaan perustuvaa erottelua. Sopimusvaltiot ryhtyvät 2 kappaleen mukaan kaikkiin tarpeellisiin toimiin varmistaakseen, että lasta suojellaan kaikenlaiselta syrjinnältä ja rangaistukselta, jotka perustuvat hänen vanhempiensa, laillisten huoltajiensa tai muiden perheenjäsentensä asemaan, toimintaan, mielipiteisiin tai vakaumuksiin.
Kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia, on 3 artiklan 1 kappaleen mukaan ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu.
Lapsi on 7 artiklan 1 kappaleen mukaan rekisteröitävä heti syntymänsä jälkeen, ja hänellä on syntymästään lähtien oikeus nimeen ja kansalaisuuteen sekä mikäli mahdollista, oikeus tuntea vanhempansa ja olla heidän hoidettavanaan. Sopimusvaltiot sitoutuvat 8 artiklan 1 kappaleen mukaan kunnioittamaan lapsen oikeutta säilyttää henkilöllisyytensä, myös kansalaisuutensa, nimensä ja sukulaissuhteensa niin kuin lainsäädännössä niistä määrätään ilman, että niihin puututaan laittomasti.
Suomi ei ole tehnyt lapsisopimukseen mitään varaumia, joten yllä mainitut artiklat sitovat Suomea. Lapsisopimuksen mukaisesti alle 18-vuotias henkilö, joka ei ole täysi-ikäinen, on lapsi. Sopimusvaltiot takaavat lapsisopimuksessa tunnustetut oikeudet kaikille niiden lainkäyttövallan alaisille lapsille ilman minkäänlaista erottelua. Kaikissa toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Lapsella on oikeus kansalaisuuteen. Sopimusvaltiot sitoutuvat kunnioittamaan lapsen oikeutta säilyttää henkilöllisyytensä, myös kansalaisuutensa.
Euroopan ihmisoikeussopimus (1950)
Vuonna 1950 tehty Euroopan ihmisoikeussopimus (Yleissopimus ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi, SopS 63/1999, jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus) on tullut Suomessa voimaan 10.5.1990. Siihen on sitoutunut yhteensä 47 valtiota.
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artikla koskee oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Jokaisella on 6 artiklan 1 kappaleen mukaan oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tai häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Päätös on annettava julkisesti, mutta lehdistöltä ja yleisöltä voidaan kieltää pääsy koko oikeudenkäyntiin tai osaan siitä demokraattisen yhteiskunnan moraalin, yleisen järjestyksen tai kansallisen turvallisuuden vuoksi nuorten henkilöiden etujen tai osapuolten yksityiselämän suojaamisen niin vaatiessa, tai siinä määrin kuin tuomioistuin harkitsee ehdottoman välttämättömäksi erityisolosuhteissa, joissa julkisuus loukkaisi oikeudenmukaisuutta.
Jokaista rikoksesta syytettyä on 6 artiklan 2 kappaleen mukaan pidettävä syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti näytetty toteen.
Sopimuksen 7 artikla koskee periaatetta "ei rangaistusta ilman lakia". Ketään ei ole pidettävä syypäänä rikokseen sellaisen teon tai laiminlyönnin perusteella, joka ei ollut tekohetkellä kansallisen lainsäädännön tai kansainvälisen oikeuden mukaan rikos. 7 artiklan 1 kappaleen mukaan rikoksen tekohetkellä sovellettavissa ollutta rangaistusta ankarampaa rangaistusta ei saa määrätä. Mikään 7 artiklassa ei 2 kappaleen mukaan estä ryhtymästä oikeudenkäyntiin henkilöä vastaan ja tuomitsemasta häntä rangaistukseen teosta tai laiminlyönnistä, joka sivistyskansojen hyväksymien yleisten oikeusperiaatteiden mukaisesti oli tekohetkellä rikollinen teko.
Sopimuksen 8 artikla koskee oikeutta nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta. Jokaisella on 8 artiklan 1 kappaleen mukaan oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Viranomaiset eivät 8 artiklan 2 kappaleen mukaan saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi kun laki sen sallii ja se on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, tai epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.
Sopimuksen 13 artikla koskee oikeutta tehokkaaseen oikeussuojakeinoon. Jokaisella, jonka Euroopan ihmisoikeussopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt.
Sopimuksen 14 artikla sisältää syrjinnän kiellon. Euroopan ihmisoikeussopimuksessa tunnustetuista oikeuksista ja vapauksista nauttiminen taataan ilman minkäänlaista sukupuoleen, rotuun, ihonväriin, kieleen, uskontoon, poliittisiin tai muihin mielipiteisiin, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, kansalliseen vähemmistöön kuulumiseen, varallisuuteen, syntyperään tai muuhun asemaan perustuvaa syrjintää.
Seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artikla sisältää kiellon syyttää ja rangaista kahdesti. Ketään ei 4 artiklan 1 kappaleen mukaan saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti. Edellisen kappaleen määräykset eivät 2 kappaleen mukaan estä ottamasta juttua uudelleen tutkittavaksi asianomaisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti, jos on näyttöä uusista tai vasta esiin tulleista tosiseikoista tai jos aiemmassa prosessissa on tapahtunut sellainen perustavaa laatua oleva virhe, joka voisi vaikuttaa lopputulokseen.
Suomi on tehnyt varauman 6 artiklan 1 kappaleeseen suullista käsittelyä koskevalta osalta.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on viime vuosien oikeuskäytännössään käsitellyt sitä, onko kansalaisuuden poistaminen rikkonut henkilön 8 artiklan mukaista oikeutta nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta. Lisäksi se on käsitellyt seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklaan sisältyvää kieltoa syyttää ja rangaista kahdesti.
K2 v. Yhdistynyt kuningaskunta (päätös 9.3.2017 42387/13)
K2 v. Yhdistynyt kuningaskunta on ensimmäinen tapaus, jossa EIT on käsitellyt kansalaisuuden poistamista terrorismin perusteella ja kansallisen turvallisuuden yhteydessä. Valittaja oli Sudanin kansalainen, joka oli vuonna 1982 syntynyt Sudanissa ja asui siellä myös silloin, kun hänen valituksensa oli vireillä EIT:ssa. Valittaja oli muuttanut Yhdistyneeseen kuningaskuntaan lapsena ja saanut valtion kansalaisuuden kansalaistamalla vuonna 2000. Hän oli vuonna 2009 pidätettynä ja syytettynä liittyen Israelin vastaisiin protesteihin. Hänet vapautettiin takuuehdoilla, mutta hän poistui maasta niiden vastaisesti. Turvallisuusviranomaisen tietojen mukaan hän matkusti Somaliaan, jossa hän osallistui terrorismiin ja Al-Shabaab -järjestöön liittyvään toimintaan, ja sieltä edelleen Sudaniin huhti- tai toukokuussa 2010.
Valittajalle ilmoitettiin kesäkuussa 2010 kirjeitse, että sisäministeri aikoi poistaa häneltä Yhdistyneen kuningaskunnan kansalaisuuden vuoden 1981 kansalaisuuslain 40 §:n 2 momentin nojalla. Määräys allekirjoitettiin kesäkuussa 2010. Samalla valittajalle ilmoitettiin myös maahantulokieltoa koskevasta päätöksestä, jonka perusteena oli hänen osallistumisensa terrorismiin liittyvään toimintaan ja se, että hänellä oli yhteyksiä ääri-islamisteihin. Valittaja haki muutosta kumpaankin päätökseen. Koska kansalaisuuden poistamista koskeva päätös perustui osittain sellaisiin tietoihin, jotka olivat kansallisen turvallisuuden vuoksi salassa pidettäviä, siihen oli haettava muutosta maahanmuuttoasioiden erityistuomioistuimelta (Special Immigration Appeal Commission, SIAC). Sen menettelyssä asianosainen tai hänen avustajansa ei saa nähdä salassa pidettävää aineistoa, mutta yksi tai useampi itsenäinen, turvallisuusselvitetty asianajaja (erityisasianajaja, "special advocates") nimitetään toimimaan asianosaisen puolesta.
EIT viittasi oikeuskäytäntöönsä ja totesi, että kansalaisuuden mielivaltainen myöntämättä jättäminen saattaisi tietyissä tilanteissa vaikuttaa henkilön yksityiselämään. Sama koskee kansalaisuuden poistamista, koska se voisi merkitä samanlaista – ellei suurempaa – puuttumista yksilön oikeuteen nauttia yksityiselämän ja perhe-elämän kunnioitusta.
Arvioitaessa, onko kansalaisuus poistettu 8 artiklan vastaisesti, on kiinnitettävä huomiota siihen, a) onko kansalaisuus poistettu mielivaltaisesti ja b) mitä seurauksia siitä on ollut valittajalle. Arvioidessaan sitä, onko kansalaisuus poistettu mielivaltaisesti, EIT on kiinnittänyt huomiota siihen, i. onko kansalaisuus poistettu lain mukaisesti; ii. ovatko viranomaiset toimineet huolellisesti ja viivytyksettä; ja iii. onko kansalaisuuden poistamiseen liittynyt välttämättömät menettelylliset takeet, mukaan lukien oikeus muutoksenhakuun.
Menettelyllisten takeiden osalta EIT totesi, että valittajalle oli annettu tieto julkisesta näytöstä häntä vastaan. Lisäksi oli nimetty erityisasianajajat käsittelemään salassa pidettävää aineistoa. Oikeudenkäynti ulkomailta käsin saattaisi olla ongelmallinen 8 artiklan kannalta, jos voitaisiin osoittaa, että henkilö ei olisi voinut ohjeistaa lakimiehiään tai esittää näyttöä ulkomailla ollessaan. Tässä tapauksessa valittajalla oli kuitenkin ollut käytössään useita keinoja pitää yhteyttä lakimiehiinsä. Maahanmuuttoasioiden erityistuomioistuin (SIAC) oli arvioinut, että tapauksessa oli rikosoikeudellisen kynnyksen mukainen näyttö (reaching the criminal standard of proof) valittajan osallistumisesta terrorismiin liittyvään toimintaan Somaliassa. EIT kiinnitti huomiota myös siihen, että valittaja oli itse päättänyt poistua maasta takuuehtojen vastaisesti.
EIT katsoi, että kansalaisuuden poistaminen ei tässä tapauksessa ollut mielivaltaista. Arvioidessaan, mitä seurauksia kansalaisuuden poistamisesta oli valittajalle, EIT totesi puolestaan, että valittaja ei jäänyt kansalaisuudettomaksi ja hänelle oli myönnetty Sudanin passi. Hän oli poistunut maasta vapaaehtoisesti, hänen vaimonsa ja lapsensa eivät enää asuneet siellä ja he saattoivat käydä ja myös asua Sudanissa, ja hänen muutkin perheenjäsenensä pystyivät käymään hänen luonaan melko usein. Hän ei ollut esittänyt näyttöä siitä, että hän olisi joutunut lentokieltolistalle.
Valitus hylättiin 8 artiklaa koskevalta osin ilmeisen perusteettomana. Valittaja vetosi myös siihen, että kansalaisuuden poistaminen olisi rikkonut 14 artiklan mukaista syrjinnän kieltoa, koska häntä oli kaksoiskansalaisena kohdeltu eri tavalla kuin sellaista Yhdistyneen kuningaskunnan kansalaista, jolla ei ollut toista kansalaisuutta. Tältä osin tutkittavaksi ottamisen edellytykset eivät täyttyneet sen vuoksi, että valittaja ei ollut turvautunut kaikkiin kansallisiin oikeussuojakeinoihin ennen kysymyksen tuomista EIT:een.
Ramadan v. Malta (tuomio 21.6.2016 76136/12)
Ramadan v. Malta -asiassa annettu tuomio on EIT:n ensimmäinen ratkaisu, jossa on käsitelty kansalaisuuden poistamista ja niitä näkökohtia, joihin sen yhteydessä on kiinnitettävä huomiota. Valittaja oli Egyptissä syntynyt henkilö, jolla oli alun perin Egyptin kansalaisuus ja joka asui asiaa käsiteltäessä edelleen Maltalla. Hän oli saanut Maltan kansalaisuuden sillä perusteella, että hän solmi vuonna 1993 avioliiton Maltan kansalaisen kanssa. Kumpikaan valtio, Egypti tai Malta, ei tuolloin sallinut kaksoiskansalaisuutta. Maltalainen tuomioistuin katsoi vuonna 1998, että kyseessä oli lumeavioliitto; valittaja ei hakenut tuomioon muutosta. Valittaja meni uudestaan naimisiin vuonna 2003 Venäjän kansalaisen kanssa ja esitti vaimonsa asian yhteydessä pyynnöstä kopion päätöksestä, joka koski hänen aiemman avioliittonsa mitätöintiä. Viranomaiset poistivat häneltä Maltan kansalaisuuden vuonna 2007 sillä perusteella, että hän oli saanut sen petollisin keinoin, solmimalla lumeavioliiton.
EIT katsoi, ettei kansalaisuuden poistaminen ollut mielivaltaista: se perustui lakiin ja siihen liittyi välttämättömät menettelylliset takeet, kuten se, että valittajaa oli kuultu. Vaikka ei ollut selvää, että viranomaiset olisivat tässä tapauksessa toimineet huolellisesti ja viivytyksettä, viiveestä ei kuitenkaan ollut aiheutunut haittaa valittajalle, joka oli hyötynyt tilanteesta. Lisäksi ne seuraukset, joista oli valitettu, johtuivat pitkälti valittajan omasta toiminnasta. EIT kiinnitti huomiota myös siihen, että valittajaa ei oltu poistamassa Maltalta. Hän asui yhä Maltalla ja harjoitti siellä liiketoimintaansa. Hän saattoi hakea työ- ja oleskelulupaa ja mahdollisesti myöhemmin kansalaisuutta. Valittaja ei lisäksi ollut osoittanut, että hän olisi menettänyt Egyptin kansalaisuuden tai että hän ei voisi saada sitä takaisin.
A & B v. Norja (tuomio 15.11.2016 24130/11 ja 29758/11)
A & B v. Norja -tapauksessa antamassaan tuomiossa EIT on käsitellyt hallintomenettelyn suhdetta rikosprosessiin sekä kieltoa syyttää ja rangaista kahdesti. Valittajat A ja B eivät olleet ilmoittaneet satojen tuhansien eurojen arvoisia tuloja, joita he olivat saaneet osakekaupoilla, eivätkä he olleet maksaneet niistä veroja. Heille oli määrätty sen vuoksi hallinnollisessa menettelyssä veroseuraamukset, 30 %:n veronkorotukset, minkä lisäksi heidät oli rikosprosessissa tuomittu vankeusrangaistuksiin törkeistä veropetoksista. Valittajien mukaan heitä olisi siten syytetty ja rangaistu kahdesti saman teon johdosta.
EIT totesi tuomiossaan, että valtion on Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklan perusteella huolehdittava siitä, että ketään ei syytetä ja rangaista kahdesti. Siihen, millä keinoin se toteutuu, jää kuitenkin kansallista päätösvaltaa. Sopimusvaltiot voivat itse päättää oikeusjärjestelmänsä yksityiskohdista.
Varmin tapa huolehtia siitä, ettei ketään syytetä ja rangaista kahdesti, on yksi ja yhtenäinen prosessi. Sopimuksen 4 artikla ei silti sulje pois erillisiä menettelyjä, kunhan tietyt edellytykset täyttyvät. Valtio voi käyttää toisiaan täydentäviä seuraamuksia vastauksena sosiaalisesti moitittavaan käyttäytymiseen. Eri prosessien on kuitenkin muodostettava toisiaan täydentävä kokonaisuus. Lisäksi eri seuraamukset eivät saa yhdessä kuormittaa yksilöä suhteettomasti.
Menettely ei rikkoisi kaksoisrangaistuksen kieltoa, jos sillä olisi riittävä aineellinen ja ajallinen yhteys rikosprosessiin ja menettelyt muodostaisivat yhtenäisen kokonaisuuden, jossa moitittavaa toimintaa käsitellään ennakoitavalla ja suhteellisuusperiaatteen mukaisella tavalla.
Menettelyillä on riittävä aineellinen yhteys, jos seuraavat edellytykset täyttyvät: Eri menettelyillä on toisiaan täydentävät tarkoitukset. Niissä käsitellään konkreettisesti moitittavan käyttäytymisen eri ulottuvuuksia. Hallinnollisilla sanktioilla ei tavoitella toistamiseen samoja sosiaalisia päämääriä kuin rikosoikeudellisilla seuraamuksilla. Toiseksi kahden menettelyn aloittaminen saman teon johdosta on ennakoitavaa – sekä lain että käytännön perusteella. Kolmanneksi näyttöä ei koota eikä arvioida kahteen kertaan. Ensimmäisessä menettelyssä selvitetyt tosiseikat hyödynnetään sellaisenaan myös toisessa menettelyssä. Neljänneksi toista seuraamusta harkittaessa otetaan huomioon jo annettu seuraamus. Myös seuraamusten yhteismäärä on suhteellisuusperiaatteen mukainen.
Lisäksi menettelyillä on oltava riittävä ajallinen yhteys. Yksilön ei pitäisi jäädä epävarmuuteen, eikä menettelyissä pitäisi olla viivettä. Menettelyiden ei silti tarvitse olla samanaikaisia.
Ratkaisussa viitattiin ns. Engel-kriteereihin, joiden avulla EIT on määrittänyt sitä, onko menettelyä pidettävä rikosoikeudellisena. Ensinnäkin merkitystä on sillä, miten teko on luokiteltu kansallisessa laissa. Toiseksi on kiinnitettävä huomiota teon luonteeseen. Kolmanneksi merkitystä on mahdollisen sanktion ankaruudella. Toinen ja kolmas kriteeri voivat olla myös keskenään vaihtoehtoisia.
EIT kiinnitti huomiota myös siihen, että useampi valtio joko ei ollut ratifioinut Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemättä lisäpöytäkirjaa (mm. Saksa, Alankomaat ja Yhdistynyt kuningaskunta) tai oli ilmoittanut 4 artiklaa koskevasta varaumasta tai tulkinnastaan (mm. Ranska). Lisäksi se, että samasta teosta voi seurata sekä hallinnollisia että rikosoikeudellisia sanktioita, on yleinen käytäntö EU-valtioissa.
Ghoumid v. Ranska (52273/16), Charouali v. Ranska (52285/16), Turk v. Ranska (52290/16), Aberbri v. Ranska (52294/16) ja Ait El Haj v. Ranska (52302/16)
Parhaillaan EIT:n käsittelyssä on viisi Ranskaa vastaan tehtyä valitusta, jotka koskevat terrorismirikosten valmisteluun osallistumisesta tuomittujen henkilöiden Ranskan kansalaisuuden poistamista. EIT tarkastelee näitä valituksia myös siitä näkökulmasta, onko Ranska rikkonut kieltoa syyttää ja rangaista kahdesti.
Yhteenveto Euroopan ihmisoikeussopimuksesta ja EIT:n käytännöstä
Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaan jokaisella on oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Jokaista on pidettävä syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti näytetty toteen. Rikoksen tekohetkellä sovellettavissa ollutta rangaistusta ankarampaa rangaistusta ei 7 artiklan mukaan saa määrätä. Jokaisella on 13 artiklan mukaan oltava käytössään tehokas oikeussuojakeino myös silloin, kun yksilön oikeutta ovat loukanneet virantoimituksessa olevat henkilöt. Oikeudet taataan 14 artiklan mukaan ilman minkäänlaista esimerkiksi poliittisiin mielipiteisiin tai syntyperään perustuvaa syrjintää.
EIT:n mukaan kansalaisuuden poistaminen saattaisi jossakin tapauksessa loukata henkilön 8 artiklan mukaista oikeutta yksityis- ja perhe-elämän kunnioitukseen. Sitä arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota siihen, onko kansalaisuus poistettu mielivaltaisesti ja mitä seurauksia siitä on ollut yksilölle. Jotta kansalaisuuden poistaminen ei olisi mielivaltaista, sen olisi perustuttava lakiin, viranomaisten olisi toimittava huolellisesti ja viivytyksettä, ja siihen pitäisi liittyä menettelylliset takeet, kuten oikeus saada tieto päätöksen perusteista, hakea muutosta, käyttää avustajaa ja esittää näyttöä.
Jos rikosprosessin lisäksi on hallinnollinen menettely, jossa päätetään hallinnollisista seuraamuksista, se ei saa rikkoa seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklan mukaista kieltoa syyttää ja rangaista kahdesti. Hallinnollisella menettelyllä on oltava riittävä aineellinen ja ajallinen yhteys rikosprosessiin. Sen, että saman teon perusteella voidaan aloittaa kaksi eri menettelyä, on oltava ennakoitavissa. Rikosoikeudellisten ja hallinnollisten seuraamusten yhteismäärän on pysyttävä suhteellisuusperiaatteen mukaisena. Näyttöä ja tosiasiakysymyksiä ei saa arvioida kahteen kertaan. Eri seuraamuksilla on oltava erilaiset ja toisiaan täydentävät tarkoitukset.
Unionin oikeus
Vastaavia määräyksiä, kuin edellä on kuvattu, sisältyy myös Euroopan unionin perusoikeuskirjaan. Sen 7 artikla koskee yksityis- ja perhe-elämän kunnioittamista, 20 artikla yhdenvertaisuutta lain edessä, 21 artikla syrjintäkieltoa, 24 artikla lapsen oikeuksia ja lapsen edun ensisijaisuutta, 41 artikla oikeutta hyvään hallintoon sekä 47 artikla oikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin ja puolueettomaan tuomioistuimeen. Perusoikeuskirjan 48 artikla sisältää syyttömyysolettaman ja oikeuden puolustukseen, 49 artikla puolestaan laillisuusperiaatteen ja rikoksista määrättävien rangaistusten oikeasuhteisuuden periaatteen sekä taannehtivan rangaistuksen kiellon. Perusoikeuskirjan 50 artiklaan sisältyy kielto syyttää ja rangaista oikeudenkäynnissä kahdesti samasta rikoksesta.
Rottmann v. Freistaat Bayern (tuomio 2.3.2010 C-135/08)
Myös Euroopan unionin tuomioistuin on Saksan ennakkoratkaisupyynnön johdosta antamassaan tuomiossa Rottmann-asiassa katsonut, että kansalaisuuden poistamisen on oltava suhteellisuusperiaatteen mukaista. Kansalaisuuden saamista ja menettämistä koskevat säännöt kuuluvat jäsenvaltioiden toimivaltaan, mutta unionin kansalaisuuden ja siihen liittyvien oikeuksien menettäminen kuuluu unionin oikeuden soveltamisalaan. Kansalaisuuden menettämistä koskevassa arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota niihin seurauksiin, joita unionin kansalaisen oikeuksien menettämisestä aiheutuu henkilölle itselleen ja mahdollisesti hänen perheenjäsenilleen. Menettämisen on lisäksi oltava oikeassa suhteessa rikkomisen vakavuuteen. Kyseisessä tapauksessa valittaja oli menettänyt Saksan kansalaisuuden, kun oli ilmennyt, että hän oli saanut sen salaamalla itseään koskevan Itävallassa kesken olleen esitutkinnan. Itävallan kansalaisuutensa hän oli puolestaan menettänyt silloin, kun hän oli saanut Saksan kansalaisuuden. Tällaisessa tapauksessa, joka koski petoksella saadun kansalaisuuden menettämistä, oli otettava huomioon myös kansalaistamisesta kulunut aika sekä se, oliko alkuperäistä kansalaisuutta mahdollista saada takaisin.
Yhteenveto kansainvälisistä velvoitteista
Suomen kansainväliset velvoitteet rajoittavat useilla tavoilla kansalaisuuden poistamista, mutta ne mahdollistavat sen seuraavilla perusteilla: jos henkilö on palvellut vapaaehtoisesti vieraan valtion puolustusvoimissa tai jos hän käyttäytyy tavalla, joka vakavasti vaarantaa valtion elintärkeitä etuja – käytännössä syyllistymällä sellaiseen rikokseen kuin maanpetos, valtiopetos, vakoilu tai jotkin terrorismirikokset. Kansalaisuudettomuuden kiellosta seuraa, että ketään ei voida jättää kokonaan ilman kansalaisuutta. Lisäksi on kiinnitettävä huomiota siihen, miten kansalaisuuden menettäminen vaikuttaisi henkilön yksityis- ja perhe-elämään ja hänen perheenjäseniinsä. Kansalaisuutta ei voida poistaa lapselta sillä perusteella, että hänen vanhempansa on syyllistynyt rikoksiin. Lapsen oikeudet rajoittavat kansalaisuuden poistamista sellaiselta henkilöltä, joka on syyllistynyt rikoksiin alle 18-vuotiaana.
Kansalaisuuden poistamisesta on säädettävä lailla, eivätkä sen perusteet saa olla syrjiviä. Siihen tulee liittyä lukuisia menettelyllisiä takeita: asianosainen kuuleminen, kirjallinen ja perusteltu päätös, oikeus hakea muutosta sekä mahdollisuus käyttää avustajaa ja esittää näyttöä. Jos rikosprosessin ohella on hallinnollinen menettely, jossa päätetään hallinnollisista seuraamuksista, sillä on oltava riittävä aineellinen ja ajallinen yhteys rikosprosessiin. Näyttöä ja tosiseikkoja ei voida arvioida uudestaan, hallinnollisen menettelyn alkamisen on oltava ennakoitavaa, ja seuraamusten yhteismäärän on pysyttävä suhteellisuusperiaatteen mukaisena.
On huomattava, että vastaavia vaatimuksia seuraa osittain myös Suomen omasta perustuslaista, jonka perusoikeuksia koskeva 2 luku saatettiin vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa vastaamaan Suomen kansainvälisiä velvoitteita. Yhdenvertaisuutta koskevan 6 §:n mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.
Rikosoikeudellista laillisuusperiaatetta koskevan perustuslain 8 §:n mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Rikoksesta ei saa tuomita ankarampaa rangaistusta kuin tekohetkellä on laissa säädetty.
Oikeusturvaa koskevan perustuslain 21 §:n mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla.
2.2.2
Lainsäädäntö ja kehitys muissa maissa
Seuraavaksi tarkastellaan sitä, voiko muissa Pohjoismaissa ja eräissä muissa Euroopan maissa menettää kansalaisuuden, jos on syyllistynyt terrorismirikoksiin tai muihin rikoksiin, ja jos voi, millaisin edellytyksin: miten säädetty ja tuomittu rangaistus vaikuttavat, onko kansalaisuuden saamisen perusteella merkitystä, ja onko kansalaisuuden poistamiselle määräaikaa. Lisäksi kiinnitetään huomiota siihen, tehdäänkö mahdollinen päätös kansalaisuuden menettämisestä tuomioistuimessa vai onko menettely hallinnollinen. Ruotsilla, Norjalla ja Tanskalla on pitkälti vastaavia kansainvälisiä velvoitteita kuin Suomella. Muita valtioita edellä kuvatut kansainväliset sopimukset eivät sen sijaan sido kaikilta osin samalla tavalla; joko tiettyä sopimusta tai sen lisäpöytäkirjaa ei ole ratifioitu tai siihen on tehty varaumia.
Ruotsi
Ruotsissa ei ole sellaista lainsäädäntöä, jonka perusteella kansalaisuuden voisi menettää valtion turvallisuuteen kohdistuneiden rikosten vuoksi. Ruotsin hallitusmuodon 2 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan kansalaisuutta ei voida poistaa keneltäkään Ruotsin kansalaiselta, joka asuu tai on asunut Ruotsissa. Voidaan säätää ainoastaan, että alle 18-vuotiaat lapset seuraavat kansalaisuuden osalta vanhempiaan tai vanhempaansa.
Islanti
Islannin kansalaisuutta ei voi menettää valtion turvallisuuteen kohdistuneiden rikosten perusteella. Islannin perustuslain 66 §:n 1 momentin mukaan keneltäkään ei voida poistaa Islannin kansalaisuutta. Kansalaisuuden menettämisestä voidaan säätää lailla vain sillä perusteella, että henkilö hyväksyy toisen valtion kansalaisuuden. Islanti ei ole ratifioinut kansalaisuudettomuuden vähentämistä koskevaa vuoden 1961 yleissopimusta, mutta muuten Islannilla on vastaavia kansainvälisiä velvoitteita kuin Suomella.
Norja
Norjassa ei ole tätä esitystä valmisteltaessa ollut voimassa sellaista lainsäädäntöä, jonka perusteella kansalaisuuden voisi menettää valtion turvallisuuteen kohdistuneiden rikosten vuoksi. Vuoden 2019 alussa voimaan tulevan lainmuutoksen mukaan kansalaisuuden voi kuitenkin menettää eräiden rikosten ja elintärkeiden kansallisten etujen perusteella. Henkilö, jolla on Norjan ja jonkin toisen valtion kansalaisuus ja joka on vakavasti vaarantanut valtion elintärkeitä etuja, voi rikosasian yhteydessä menettää kansalaisuuden, jos hänelle tuomitaan rangaistus Norjan rikoslain 16, 17 tai 18 luvun mukaisesta rikoksesta, josta voi seurata rangaistukseksi vankeutta kuusi vuotta tai enemmän.
Norjan rikoslain 16 luvussa on säädetty sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. 17 luku sisältää Norjan itsenäisyyteen ja muihin elintärkeisiin kansallisiin etuihin kohdistuvia rikoksia. 18 luku koskee terrorismirikoksia ja terrorismiin liittyviä rikoksia. Näihin lukuihin sisältyviä rikoksia, joista voi seurata rangaistukseksi vankeutta kuusi vuotta tai enemmän, ovat mm. joukkotuhonta, rikos ihmisyyttä vastaan, sotarikos, hyökkäys Norjan tai sen liittolaisten puolustusvoimia vastaan, törkeä luvaton tiedustelutoiminta, terrorismirikokset ja ilma- tai vesialuksen kaappaus.
Lainmuutoksen mukaan Norjan kansalaisuutta ei kuitenkaan voi menettää alle 18-vuotiaana tehdyn rikoksen perusteella. Harkittaessa kansalaisuuden menettämistä on kiinnitettävä huomiota teon vakavuuteen sekä siihen, mitä siteitä henkilöllä ja hänen lähimmillä perheenjäsenillään on valtioon. Lapsia koskevissa asioissa on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Lakia sovelletaan vain sen voimaantulon jälkeisiin tekoihin.
Tanska
Tanskan kansalaisuuslain 8 B §:n mukaan kansalaisuus voidaan tuomita menetetyksi, jos henkilö on syyllistynyt yhteen tai useampaan Tanskan rikoslain 12 tai 13 luvun mukaiseen rikokseen. Ketään ei kuitenkaan voida jättää kansalaisuudettomaksi. Rikoksiin, joiden perusteella kansalaisuuden voi menettää, kuuluu maanpetos ja muita valtion turvallisuuteen kohdistuvia rikoksia.
Tanskassa on ollut oikeustapauksia, jotka ovat koskeneet kansalaisuuden menettämistä terrorismirikoksiin syyllistymisen perusteella. Oikeuskäytännössä on kiinnitetty huomiota toisaalta rikosten vakavuuteen ja toisaalta siihen, mitä siteitä henkilöllä on sekä Tanskaan että muuhun kansalaisuusvaltioonsa. Tanskan korkeimman oikeuden mukaan kansalaisuus voitiin tuomita menetetyksi tapauksessa, jossa henkilö sai terrorismirikoksista kuuden vuoden vankeustuomion ja hänellä oli olennaisia siteitä toiseen kansalaisuusvaltioonsa, mm. toisen kansalaisuusvaltion kielen taito sekä sukulaisia siellä.
Saksa
Saksalla on muuten pitkälti vastaavia kansainvälisiä velvoitteita kuin Suomella, mutta Saksa ei ole ratifioinut Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemättä lisäpöytäkirjaa.
Saksan perustuslain 16 artiklan mukaan Saksan kansalaisuutta ei saa poistaa. Saksan kansalaisuuden voi menettää vain laissa säädetyillä perusteilla. Henkilö voi menettää kansalaisuuden vastoin tahtoaan vain, jos hän ei jää sen seurauksena kansalaisuudettomaksi.
Saksan kansalaisuuslain 28 §:n mukaan kansalaisuuden voi menettää, jos on vapaaehtoisesti ilman Saksan asianomaisen viranomaisen lupaa liittynyt toisen kansalaisuusvaltionsa puolustusvoimiin tai siihen verrattaviin aseellisiin joukkoihin. Kansalaisuutta ei kuitenkaan menetä, jos toiminta on perustunut valtioiden väliseen sopimukseen. Tätä lainkohtaa sovelletaan myös sellaisiin henkilöihin, jotka ovat saaneet Saksan kansalaisuuden syntyessään.
Saksan kansalaisuutta ei voi menettää terrorismirikoksiin tai muihin vakaviin rikoksiin syyllistymisen perusteella. Kansalaisuus voidaan Saksan kansalaisuuslain 35 §:n mukaan kuitenkin poistaa, jos se on myönnetty olennaisesti väärin perustein: jos henkilö on esimerkiksi antanut väärää tietoa 10 §:ssä tarkoitetusta sitoutumisestaan Saksan perustuslain mukaiseen järjestelmään ja ilmenee, että hän on tukenut valtion turvallisuutta vastaan kohdistuvaa toimintaa. Kyse voi olla Saksan kansalaisuuslain 11 §:n mukaisesti myös siitä, että henkilö on kuulunut terroristijärjestöön. Kansalaisuus voidaan Saksan kansalaisuuslain 35 §:n mukaan poistaa viiden vuoden kuluessa siitä, kun kansalaisuuden myöntämistä koskeva päätös on annettu tiedoksi.
Toimivalta kansalaisuuden poistamiseen on niillä osavaltioiden viranomaisilla, jotka vastaavat kansalaisuusasioista.
Ranska
Ranska ei ole ratifioinut yleissopimusta kansalaisuudettomuuden vähentämisestä eikä kansalaisuusyleissopimusta. Lisäksi Ranska on tehnyt varauman Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklaan, joka sisältää kiellon syyttää ja rangaista kahdesti.
Ranskan siviililain 25 artiklan mukaan kansalaisuus voidaan poistaa henkilöltä, joka on tuomittu terrorismirikoksista tai valtion elintärkeitä etuja uhkaavista rikoksista. Edellytyksenä on, että tällainen rikos on tehty ennen kansalaistamista tai kansalaistamisesta on kulunut alle 15 vuotta. Päätöstä kansalaisuuden poistamisesta ei voida kuitenkaan tehdä sen jälkeen, kun rikoksen tekemisestä on kulunut 15 vuotta. Eräiden rikosten osalta määräajat ovat 15 vuoden sijaan 10 vuotta. Kyseessä on sanktiomekanismi, joka ei koske syntyperäisiä Ranskan kansalaisia. Henkilöltä ei voida poistaa kansalaisuutta, jos hän jäisi sen vuoksi kansalaisuudettomaksi.
Henkilö, jota päätös Ranskan kansalaisuuden menettämisestä koskee, voi kuukauden kuluessa siitä, kun hän on saanut päätöksen tiedoksi, ilmoittaa oman kantansa sisäministerille. Määräajan kuluttua ja sen jälkeen, kun valtioneuvosto on hyväksynyt kansalaisuuden poistamisen, voidaan tehdä lopullinen, virallisessa lehdessä julkaistava päätös.
Ranskan kansalaisuus voidaan siviililain 23-8 artiklan mukaan poistaa myös henkilöltä, joka on kiellosta huolimatta toiminut vieraan valtion puolustusvoimissa tai muussa palveluksessa.
Ranskassa on vuosina 2000–2014 tehty yhteensä kahdeksan päätöstä kansalaisuuden menettämisestä sillä perusteella, että henkilö on syyllistynyt terrorismirikoksiin tai muihin valtioon kohdistuviin rikoksiin. Eräiden tietojen mukaan päätöksiä kansalaisuuden menettämisestä on vuodesta 1973 alkaen tehty näillä perusteilla yhteensä 13.
Yhdistynyt kuningaskunta
Yhdistynyt kuningaskunta on tehnyt kansalaisuudettomuuden vähentämistä koskevan yleissopimuksen 8 artiklaan varauman, joka koskee kansalaistettuja henkilöitä. Se ei ole sitoutunut kansalaisuusyleissopimukseen. Sitä ei lisäksi sido Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemäs lisäpöytäkirja.
Yhdistyneen kuningaskunnan kansalaisuuden voi vuoden 1981 kansalaisuuslain 40 §:n nojalla menettää terrorismirikoksiin syyllistymisen perusteella. Sisäministeri voi päättää kansalaisuuden menettämisestä, jos henkilöllä on myös jonkin toisen valtion kansalaisuus. Kansalaisuuden voi menettää myös sellaisten rikosten kuin vakoilun ja sotarikosten perusteella.
Yhdistyneellä kuningaskunnalla ei ole vastaavia kansainvälisiä velvoitteita kuin Suomella. Vuoden 2014 lainmuutoksen perusteella kansalaistettu henkilö voidaan siten jopa jättää ilman kansalaisuutta, jos on perusteltuja syitä olettaa (reasonable grounds to believe), että hän voi saada toisen valtion lakien nojalla tämän valtion kansalaisuuden. Kynnys kansalaisuuden poistamiseen on kuitenkin korkeammalla, jos henkilö jää sen seurauksena kokonaan ilman kansalaisuutta. Sen ylittäisi esimerkiksi aseellinen hyökkäys Yhdistynyttä kuningaskuntaa tai sen liittolaisia vastaan. Lisäksi henkilöä, joka on saanut Yhdistyneen kuningaskunnan kansalaisuuden syntyessään tai rekisteröimällä, ei voida jättää kansalaisuudettomaksi, vaikka hän olisi käyttäytynyt tavalla, joka vakavasti vaarantaa valtion elintärkeitä etuja.
Sisäministerin päätöksen valmistelussa hyödynnetään eri hallinnonalojen asiantuntemusta. Siinä arvioidaan henkilön aiempaa toimintaa ja hänen Yhdistyneelle kuningaskunnalle muodostamaansa uhkaa sekä punnitaan niitä menettämispäätöksen vaikutuksen kanssa.
Sisäministerin päätöksestä voi valittaa. Se, mihin muutoksenhakuelimeen päätöksestä valitetaan, riippuu siitä, onko päätös tehty valtion turvallisuuden vuoksi salassa pidettävien tietojen perusteella. Myös muutoksenhakuelimen päätöksestä voi valittaa. Valituksia käsiteltäessä on kiinnitettävä huomiota menettämispäätöksen seurauksiin ja siihen, voidaanko henkilöä poistaa maasta, vaikka tätä kysymystä ei ratkaistakaan kansalaisuuden menettämisen yhteydessä.
Yhdistyneessä kuningaskunnassa on vuosina 2006–2015 tehty yhteensä 36 päätöstä kansalaisuuden menettämisestä, jonka perusteet ovat liittyneet mainituin tavoin valtion etuun.
Belgia
Belgia on tehnyt kansalaisuudettomuuden vähentämistä koskevan yleissopimuksen 8 artiklaan varauman, joka koskee kansalaistettuja. Se ei ole sitoutunut kansalaisuusyleissopimukseen.
Kansalaisuuden voi Belgian kansalaisuuslain 23/1 artiklan mukaan menettää terrorismirikoksiin syyllistymisen perusteella. Muita rikoksia, joiden perusteella kansalaisuuden voi menettää, ovat rikokset valtion turvallisuutta vastaan, rikokset ihmisyyttä vastaan, sotarikokset, ihmissalakuljetus sekä ydinaineen varkaus. Edellytyksenä on lisäksi, että henkilö on tuomittu vähintään viiden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, samoin kuin se, että rikokset on tehty kymmenen vuoden kuluessa Belgian kansalaisuuden saamisesta. Määräaika ei kuitenkaan koske rikoksia ihmisyyttä vastaan eikä sotarikoksia. Rikosnimikkeiden osalta on viitattu niitä koskeviin Belgian rikoslain kohtiin.
Kansalaisuutta ei voida poistaa henkilöltä, joka on perinyt sen syntyessään vanhemmaltaan. Kansalaisuutta ei lisäksi voi menettää sellainen henkilö, joka on saanut sen sillä perusteella, että hän on syntynyt Belgiassa, hänen vanhemmistaan vähintään toinen on syntynyt Belgiassa ja hän on asunut Belgiassa vähintään viisi vuotta viimeisten kymmenen vuoden aikana. Keneltäkään ei voida poistaa kansalaisuutta rikoksiin syyllistymisen perusteella, jos hän jäisi sen vuoksi kansalaisuudettomaksi. Lisäksi lapset eivät menetä Belgian kansalaisuutta, jos heidän vanhempansa menettää sen rikoksiin syyllistymisen perusteella.
Belgian kansalaisuuden voi menettää myös sillä perusteella, että henkilö on vakavasti laiminlyönyt Belgian kansalaisen velvollisuuksia. Tähän perusteeseen ei liity määräaikaa.
Päätöksen Belgian kansalaisuuden menettämisestä tekee tuomioistuin ja tuomari.
Alankomaat
Alankomailla on muuten pitkälti vastaavia kansainvälisiä velvoitteita kuin Suomella, mutta se ei ole ratifioinut Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemättä lisäpöytäkirjaa.
Alankomaiden kansalaisuuden voi kansalaisuuslain 14-2 artiklan mukaan menettää henkilö, joka on tuomittu valtion etuihin tai turvallisuuteen kohdistuvasta rikoksesta, kuten sota- tai terrorismirikoksesta, josta on säädetty enimmäisrangaistukseksi vähintään kahdeksan vuotta vankeutta. Rikostuomion on oltava lainvoimainen. Alankomaiden kansalaisuuslaissa on viitattu Alankomaiden rikoslain tiettyihin kohtiin sekä kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön (SopS 56/2002) 6, 7 ja 8 artiklaan.
Kansalaisuuden voi menettää myös, jos on yli 16-vuotiaana liittynyt vapaaehtoisesti sellaisen valtion puolustusvoimiin, joka on sodassa Alankomaiden tai sen liittolaisen kanssa, tai jos on yli 16-vuotiaana liittynyt kansallista turvallisuutta uhkaavaan järjestöön (Al Qa'ida, ISIS tai Hay'at Tahrir al Sham).
Sillä, miten Alankomaiden kansalaisuus on saatu, ei ole merkitystä. Kansalaisuutta ei kuitenkaan voida poistaa henkilöltä, joka jäisi sen seurauksena kansalaisuudettomaksi.
Päätöksen Alankomaiden kansalaisuuden menettämisestä tekee oikeus- ja turvallisuusministeri. Päätökset valmistellaan maahanmuutto- ja kansalaisuusasioista vastaavassa viranomaisessa. Menettelyssä selvitetään tapauksen tosiseikat, mukaan lukien se, onko henkilö tuomittu rikoksesta, jonka perusteella hän voi menettää Alankomaiden kansalaisuuden. Ennen päätöksen tekemistä varataan asianomaiselle henkilölle tilaisuus tulla kuulluksi. Kansalaisuuden menettämistä koskevasta päätöksestä voi valittaa neljän viikon kuluessa. Myös muutoksenhakuelimen päätöksestä voi valittaa, jos valitus on hylätty.
Itävalta
Itävalta on tehnyt varaumia kansalaisuudettomuuden vähentämistä koskevan yleissopimuksen 8 artiklaan, kansalaisuusyleissopimuksen 7 artiklaan sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklaan.
Itävallan kansalaisuuslaki ei mahdollista kansalaisuuden poistamista sillä perusteella, että henkilö on syyllistynyt terrorismirikoksiin tai muihin vakaviin rikoksiin. Itävallan kansalaisuuden voi kansalaisuuslain 32 ja 33 §:n mukaan menettää, jos on liittynyt vapaaehtoisesti vieraan valtion puolustusvoimiin, jos on osallistunut aktiivisesti taisteluihin ulkomailla aseellisessa konfliktissa tai jos on ollut vieraan valtion palveluksessa ja vahingoittanut vakavasti Itävallan etuja tai mainetta. Itävallan kansalaisuutta ei kuitenkaan voida poistaa vieraassa valtiossa suoritetun asevelvollisuuden takia. Lisäksi keneltäkään ei voida poistaa kansalaisuutta sillä perusteella, että hän on osallistunut taisteluihin aseellisessa konfliktissa, jos hän jäisi sen seurauksena kansalaisuudettomaksi.
Kansalaisuusasiat kuuluvat Itävallassa osavaltioiden toimivaltaan.
Yhteenveto kansainvälisestä vertailusta
Kansalaisuutta ei voi menettää rikoksiin syyllistymisen perusteella Ruotsissa eikä Islannissa, joissa perustuslaki kieltää kansalaisuuden poistamisen. Lisäksi Saksassa ja Itävallassa ei ole sellaista kansallista lainsäädäntöä, joka mahdollistaisi kansalaisuuden poistamisen nimenomaan rikoksiin syyllistymisen perusteella. Kansalaisuus voidaan poistaa eräisiin vakaviin rikoksiin syyllistyneiltä Tanskassa, Ranskassa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Belgiassa ja Alankomaissa, ja lainmuutoksen perusteella myös Norjassa.
Kuten yllä kansainvälisten velvoitteiden yhteydessä on todettu, niissä mainitun "valtion elintärkeiden etujen vakavan vaarantamisen" on katsottu viittaavan sellaisiin rikoksiin kuin maan- tai valtiopetos, vakoilu ja mahdollisesti eräät terrorismirikokset. Kansalaisuuden voi menettää jonkin tällaisen rikoksen perusteella Tanskassa, Ranskassa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Belgiassa ja Alankomaissa, ja lainmuutoksen perusteella myös Norjassa. Kansalaisuuden menettämisen perusteena voivat lisäksi olla sotarikokset ja/tai rikokset ihmisyyttä vastaan Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Belgiassa ja Alankomaissa, ja ne sisältyvät myös Norjan lainmuutokseen. Alankomaissa ja Norjan lainmuutoksessa kansalaisuuden poistaminen rikoksen perusteella edellyttää kuitenkin aina sitä, että rikos on vaarantanut valtion elintärkeitä etuja.
Vapaaehtoinen palvelu vieraan valtion puolustusvoimissa on säädetty kansalaisuuden menettämisen perusteeksi Saksassa, Ranskassa, Alankomaissa ja Itävallassa, mutta sille on eri valtioissa erilaisia lisäehtoja: Ranskassa nimenomaisen kiellon rikkominen, Alankomaissa valtioiden keskinäinen sotatila ja Saksassa henkilön ilman lupaa suorittama vapaaehtoinen palvelu toisessa kansalaisuusvaltiossa. Saksan kansalaisuutta ei toisaalta voi menettää kyseisten valtioiden sopimukseen perustuvan toiminnan vuoksi. Itävallan kansalaisuutta ei puolestaan voi menettää asevelvollisuuden suorittamisen perusteella.
Vertailun perusteella voidaan siten todeta seuraavaa kansalaisuuden menettämisen perusteista. Niissä vertailuvaltioissa, joissa kansalaisuuden voi menettää rikoksiin syyllistymisen vuoksi, perusteena ovat pääasiassa valtion elintärkeitä etuja vakavasti vaarantavat rikokset. Vapaaehtoinen palvelu vieraan valtion puolustusvoimissa ei sen sijaan ole peruste kansalaisuuden menettämiselle yhtä monessa valtiossa eikä siitä ole niissäkään säädetty yhtenäisesti.
Tanskan ja Belgian lainsäädännön sekä Norjan lainmuutoksen mukaan kansalaisuuden voi menettää, jos on syyllistynyt tiettyihin kansallisen rikoslain mukaisiin tekoihin. Alankomaiden kansalaisuuslaissa on viitattu Alankomaiden rikoslain lisäksi kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön niihin kohtiin, jotka koskevat kansainvälisiä rikoksia. Ranskan siviililain mukaan kansalaisuuden voi menettää, jos on syyllistynyt terrorismirikoksiin, valtion elintärkeisiin etuihin kohdistuviin rikoksiin tai eräisiin Ranskan rikoslain mukaisiin muihin rikoksiin.
Alankomaiden kansalaisuuden menettäminen rikoksen perusteella edellyttää mm. sitä, että rikoksesta on säädetty enimmäisrangaistukseksi vähintään kahdeksan vuotta vankeutta. Norjan lainmuutoksen mukaan kansalaisuuden voisi menettää sellaisen rikoksen perusteella, josta on säädetty enimmäisrangaistukseksi vähintään kuusi vuotta vankeutta. Belgiassa kansalaisuuden menettämisen edellytyksenä on puolestaan se, että rikoksesta on tuomittu vähintään viiden vuoden ehdoton vankeusrangaistus.
Ranskan tai Belgian kansalaisuutta ei voi menettää rikoksiin syyllistymisen perusteella, jos on saanut kyseisen valtion kansalaisuuden syntyessään. Kumpikaan valtio ei ole sitoutunut kansalaisuusyleissopimukseen, jonka mukaan syntyessään kansalaisuuden saaneita ei pitäisi asettaa eri asemaan kuin niitä, jotka ovat saaneet valtion kansalaisuuden myöhemmin.
Ranskassa ja Belgiassa on lisäksi määräaika kansalaisuuden poistamiselle: Ranskassa rikoksen vakavuudesta riippuen 10 tai 15 vuotta kansalaistamisesta ja rikoksesta, Belgiassa yleensä 10 vuotta kansalaistamisesta. Myös Saksassa on määräaika kansalaisuuden poistamiselle sillä perusteella, että se on myönnetty olennaisesti väärin perustein: viisi vuotta kansalaistamispäätöksen tiedoksiannosta.
Tanskassa ja Belgiassa sekä Norjassa kansalaisuuden menettämisestä rikoksen perusteella päätetään tuomioistuimessa. Muissa maissa, joissa kansalaisuuden voi menettää rikoksiin syyllistymisen perusteella, menettely on sen sijaan hallinnollinen: Ranskassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa päätöksen tekee sisäministeri ja Alankomaissa oikeusministeri. Saksassa ja Itävallassa, joissa ei ole säädetty nimenomaan rikoksiin perustuvasta kansalaisuuden menettämisestä, toimivalta kuuluu osavaltioiden kansalaisuusasioista vastaaville viranomaisille. Ne valtiot, joissa menettely on hallinnollinen, joko eivät ole lainkaan ratifioineet Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemättä lisäpöytäkirjaa (Yhdistynyt kuningaskunta, Alankomaat; Saksa) tai ovat tehneet varauman sen 4 artiklaan, joka koskee kieltoa syyttää ja rangaista kahdesti (Ranska; Itävalta).