1.1  Laki työntekijöiden lähettämisestä

1 luku. Yleiset säännökset

1 §.Soveltamisala. Lakia sovellettaisiin 1 momentin mukaan työsopimuslain 1 luvun 1 §:ssä tarkoitettuun työhön, jota muusta valtiosta lähetetty työntekijä tekee Suomessa työnantajan valtioiden rajat ylittävän palveluntarjontaa koskevan sopimuksen perusteella alihankintana, yrityksen sisäisenä siirtona tai vuokratyössä rajoitetun ajan. Säännös vastaisi sisällöllisesti voimassa olevan lain 1 §:n 1 ja 2 momentin soveltamisalasäännöstä. Alihankinta, yrityksen sisäinen siirto ja vuokratyö määriteltäisiin 2 §:ssä. Soveltamisala vastaisi tältä osin lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 1 artiklan 1 ja 3 kohtaa. Se, onko kyseessä työsuhde, tulee arvioitavaksi työsopimuslain 1 luvun 1 §:ssä säädettyjen kriteerien perusteella riippumatta siitä, mitä ulkomainen palvelujen tarjoaja ja työntekijä ovat sopineet työntekoa koskevassa sopimuksessaan. Soveltamisala kytkeytyy keskeisesti lähetetyn työntekijän määritelmään ja kolmeen lähettämistilanteeseen sekä lähettämistä koskevan lainsäädännön kiertämistä tai väärinkäyttöä koskevien tilanteiden estämiseen. Lain soveltamisalaan kuuluisi myös kolmansiin valtioihin sijoittautuneiden yritysten Suomeen lähettämiä työntekijöitä, koska lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 1 artiklan 4 kohdan mukaan kolmansiin valtioihin sijoittautuneet yritykset eivät voi saada suotuisampaa kohtelua kuin jäsenvaltioihin sijoittautuneet yritykset. 

Lain kirjoitustapaa on selkeytetty soveltamisalaa muuttamatta. Työntekijöiden lähettämisestä olisi kyse ainoastaan silloin, kun työntekijöitä lähettävä yritys tarjoaa valtioiden rajat ylittäviä palveluja, eli hyödyntää palvelujen tarjonnan vapautta. Tämän arvioinnissa hyödynnettäisiin aidon lähettämisen kriteerejä. Näitä kriteerejä selostetaan jäljempänä 2 §:n perusteluissa. 

Palveluilla tarkoitettaisiin SEUT 57 artiklan mukaisia suorituksia, joista tavallisesti maksetaan korvaus ja joita määräykset tavaroiden, pääomien tai henkilöiden vapaasta liikkuvuudesta eivät koske. Palveluihin kuuluu erityisesti teollinen ja kaupallinen toiminta, käsityöläistoiminta ja vapaiden ammattien harjoittamiseen kuuluva toiminta. 

Kun lähetettyjen työntekijöiden direktiivi hyväksyttiin vuoden 1996 syksyllä, Euroopan unionin työ- ja sosiaaliasiain neuvosto kirjasi pöytäkirjaansa lausumia lähetettyjen työntekijöiden direktiivin tulkinnasta. Pöytäkirja ei ole oikeudellisesti sitova, mutta sillä on oma merkityksensä lähetettyjä työntekijöitä koskevan lainsäädännön tulkinnassa ja soveltamisessa. Lausumien mukaan 1 artiklan 3 kohdan a alakohta koskee tilanteita, joissa on kyse jäsenvaltioiden välisestä palvelujen tarjoamisesta yrityksen lukuun ja sen johdolla palvelun tarjoavan yrityksen ja vastaanottavan osapuolen välisen sopimuksen nojalla ja työntekijän lähettämisestä komennustyöhön tätä palvelua tarjottaessa. Jos nämä edellytykset eivät täyty, a alakohdan piiriin ei kuulu esimerkiksi työntekijä, joka tavallisesti harjoittaa toimintaansa kahden tai useamman jäsenvaltion alueella ja kuuluu sellaisen yrityksen liikkuvaan henkilökuntaan, joka harjoittaa omaan lukuunsa ja ammattimaisesti henkilöiden tai tavaroiden kansainvälisiä kuljetuksia rauta-, maan-, lento- tai vesiteitse. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin nykytilaa vastaavasti, että lakia ei sovelleta kauppamerenkulkua harjoittavien yritysten aluksilla työskenteleviin henkilöihin. Soveltamisalarajaus vastaisi lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 1 artiklan 2 kohtaa.  

Voimassa olevasta laista poiketen lakia sovellettaisiin jatkossa julkisen keskushallintoviranomaisen hankintasopimuksen perusteella tehtävään työhön. Hankintalain 49 §:n 2 ja 3 momentin mukaan valtion keskushallintoviranomaisen ja tarjouskilpailun voittajaksi valitun yksityisen työnantajan väliseen urakkasopimukseen tulee ennen sopimuksen allekirjoittamista lisätä lauseke, jonka mukaan sopimukseen liittyvissä työsuhteissa on noudatettava vähintään niitä työsuhteen vähimmäisehtoja, joita Suomen lain ja työehtosopimusmääräysten mukaan on noudatettava samanlaatuisessa työssä. Mitä 49 §:n 2 momentissa säädetään valtion keskushallintoviranomaisen velvollisuudesta, sovelletaan myös silloin, kun muu hankintayksikkö tekee urakkasopimuksen tilaajavastuulain 2 §:ssä tarkoitetusta rakentamistoiminnasta. Hankintalain säännöksillä on pantu täytäntöön Kansainvälisen työjärjestön (ILO) yleissopimus nro 94. 

Hankintalain säännöstä ja sen perusteella sopimukseen otettua sopimusehtoa sovelletaan hankintayksikön ja tarjouskilpailun voittaneen sopimuskumppanin välisessä suhteessa. Sopimuskumppanin työntekijöillä ei kuitenkaan ole mahdollisuutta vedota kyseiseen sopimusehtoon. Jatkossa hankintalain 49 § ja sen nojalla sovittu sopimusehto sekä ehdotettu laki työntekijöiden lähettämisestä voivat tulla sovellettavaksi samassa tilanteessa. Säännökset eivät kuitenkaan ole päällekkäisiä, koska hankintalain 49 §:n rikkominen voi tulla arvioitavaksi ainoastaan sopimusrikkomuksena. Työntekijöiden lähettämisestä ehdotettua lakia sovellettaisiin näissä tilanteissa jatkossa samoin kuin muissakin lähettämistilanteissa. 

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin lain soveltamisesta viranomaisten väliseen hallinnolliseen yhteistyöhön sekä taloudellisten hallinnollisten seuraamusten ja sakkojen valtioiden rajat ylittävään täytäntöönpanoon. Säännökset niistä olisivat lain 6 ja 7 luvuissa.  

2 §.Määritelmät. Pykälään ehdotetaan otettavaksi lain soveltamisalan kannalta keskeiset määritelmät. Ehdotettuun pykälään sisältyvät lähetetyn työntekijän, alihankinnan, yrityksen sisäisen siirron, vuokratyön, lähettävän yrityksen, tilaajan, rakennusalan työn, rakennuttajan ja pääurakoitsijan määritelmät. Lähetetyllä työntekijällä tarkoitettaisiin ehdotetun 1 kohdan mukaan nykytilaa vastaavasti työntekijää, joka työskentelee tavallisesti muussa valtiossa kuin Suomessa ja jonka toiseen valtioon sijoittautunut ja kyseisessä valtiossa merkittävää toimintaa harjoittava, työnantajana toimiva yritys työsuhteen kestäessä lähettää rajoitetuksi ajaksi tilapäiseen työhön Suomeen tarjotessaan valtioiden rajat ylittäviä palveluja. Määritelmä vastaisi lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 2 artiklan 1 kohtaa. Kaikkien työsopimuslain mukaisten työsuhteen kriteerien tulee täyttyä, jotta ehdotettu laki voi tulla sovellettavaksi. Yksitäistapauksessa lähetetyn työntekijän tunnusmerkistön täyttymistä tulee arvioida yhdessä aidon lähettämisen kriteerien kanssa.  

Täytäntöönpanodirektiivin 4 artiklassa säädetään aidon lähettämisen tunnistamisesta sekä väärinkäytösten ja säännösten kiertämisen estämisestä. Arvio siitä, onko kyse työntekijöiden lähettämisestä, tehdään aina kokonaisarviointina kaikista tosiseikoista, joiden katsotaan olevan tarpeellisia, mukaan lukien erityisesti jäljempänä luetellut tosiseikat. Nämä seikat ovat suuntaa-antavia tekijöitä tehtävässä kokonaisarvioinnissa, eikä niitä sen vuoksi voida käsitellä erillisinä. 

Sen määrittämiseksi, harjoittaako lähettävä yritys sellaista aidosti merkittävää toimintaa, joka on muuta kuin puhtaasti sisäiseen hallintoon liittyvää tai muuta hallinnollista toimintaa, työsuojeluviranomaisten ja muiden viranomaisten on tehtävä kokonaisarviointi kaikista tosiseikoista, jotka pidemmällä aikajänteellä tarkasteltuna luonnehtivat yrityksen harjoittamaa toimintaa sijoittautumisjäsenvaltiossa ja tarvittaessa vastaanottavassa jäsenvaltiossa. Tällaisia seikkoja voivat olla erityisesti seuraavat: 

a) paikka, jossa yrityksen sääntömääräinen kotipaikka ja hallinto sijaitsevat, jossa se käyttää toimistotiloja, johon se maksaa veroja ja sosiaaliturvamaksuja sekä, soveltuvin osin, jossa sillä on kansallisen lain mukaisesti elinkeinolupa tai jossa se on rekisteröitynyt kauppakamariin tai ammattialajärjestöön;  

b) paikka, jossa lähetettävät työntekijät otetaan palvelukseen ja josta heidät lähetetään; 

c) laki, jota sovelletaan yrityksen työntekijöidensä ja toisaalta asiakkaidensa kanssa tekemiin sopimuksiin; 

d) paikka, jossa yritys harjoittaa merkittävää liiketoimintaa ja jossa sen hallintohenkilökunta toimii; sekä 

e) täytettyjen sopimusten tai toteutuneen liikevaihdon määrä sijoittautumisjäsenvaltiossa ottaen huomioon muun muassa vastaperustettujen yritysten ja pk-yritysten erityistilanne.  

Sen arvioimiseksi, tekeekö lähetetty työntekijä työtään tilapäisesti toisessa jäsenvaltiossa kuin siinä, jossa hän tavallisesti työskentelee, olisi tarkasteltava kaikkia tosiseikkoja, jotka luonnehtivat tällaista työtä ja työntekijän tilannetta. Direktiivin mukaan tällaisia seikkoja voivat olla erityisesti seuraavat:  

a) työtä tehdään rajoitetun ajan toisessa jäsenvaltiossa; 

b) lähettämisen alkamispäivä; 

c) lähettäminen suuntautuu toiseen jäsenvaltioon kuin siihen, jossa tai josta lähetetty työntekijä tavallisesti työskentelee, asetuksen (EY) N:o 593/2008 (Rooma I) mukaisesti; 

d) lähetetty työntekijä palaa siihen jäsenvaltioon, josta hänet on lähetetty, tai hänen odotetaan jatkavan työskentelyä siellä, kun ne työt tai palvelujen tarjonta, joita varten hänet oli lähetetty, on saatu päätökseen;  

e) toiminnan luonne; 

f) työntekijän lähettävä työnantaja huolehtii matka-, ruokailu- ja majoituskustannuksista tai korvaa ne; jos näin on, tällöin myös tapa, jolla niistä huolehditaan tai jolla ne korvataan; 

g) mahdolliset aiemmat jaksot, jolloin kyseisiä tehtäviä on suorittanut sama tai toinen (lähetetty) työntekijä. 

Jos aidon lähettämisen kriteerit eivät täyty, ehdotettua lakia ei sovellettaisi. Tämän jälkeen tulee arvioitavaksi, millainen työntekotilanne on kyseessä. Työntekijä on voinut tulla Suomeen työhön esimerkiksi työvoiman vapaan liikkuvuuden nojalla. Kaikissa tapauksissa on myös arvioitava, onko kysymys työsopimuslaissa tarkoitetusta työsopimuksesta ja kuka on työnantaja, vai onko kyse muusta kuin työsopimuslaissa tarkoitetussa työsuhteessa tehtävästä työstä. 

Pykälän 2 kohdan mukaan alihankinnalla tarkoitettaisiin työntekijän lähettämistä yrityksen johdolla ja luukuun tehtävään työhön ulkomaille sijoittautuneen työnantajan ja Suomessa toimivan palvelujen tilaajan välillä tehdyn sopimuksen perusteella. Määritelmä vastaisi voimassa olevan lain 1 §:n 2 momentin 1 kohtaa. 

Pykälän 3 kohdan mukaan yrityksen sisäisellä siirrolla tarkoitettaisiin työntekijän lähettämistä työhön samaan yritysryhmään kuuluvaan toisessa valtiossa sijaitsevaan toimipaikkaan tai yritykseen. Määritelmä vastaisi voimassa olevan lain 1 §:n 2 momentin 2 kohtaa. 

Pykälän 4 kohdan mukaan vuokratyöllä tarkoitettaisiin vuokratyöntekijän lähettämistä työhön toisen yrityksen käyttöön silloin, kun työnantajana on tilapäistä työvoimaa välittävä tai työvoiman vuokrausta harjoittava yritys. Vaikka Suomessa työnvälitystä harjoittavat yritykset eivät käytännössä tee työsopimuksia työnhakijoiden kanssa, joissakin jäsenvaltioissa työnvälitysyrityksen ja työntekijän välillä voi vallita työsopimussuhde. Tämän vuoksi 4 kohdassa mainittaisiin direktiivin määräysten mukaisesti työvoiman vuokrausta harjoittavien yritysten lisäksi työnvälitystä harjoittavat yritykset. Määritelmä vastaisi voimassa olevan lain 1 §:n 2 momentin 3 kohtaa. 

Lähettävällä yrityksellä tarkoitettaisiin 5 kohdan mukaan yritystä, joka toimii lähetetyn työntekijän työnantajana hänen lähetettynä olonsa ajan. Lähtökohtaisesti lähettävä yritys olisi ulkomainen yritys, joka toimii lähetetyn työntekijän työnantajana. Lain 6 ja 7 luvut tulisivat sovellettavaksi myös, kun Suomesta lähetetään työntekijöitä. Tällöin lähettävällä yrityksellä voidaan tarkoittaa myös suomalaista yritystä, joka lähettää työntekijöitä ulkomaille.  

Pykälän 6 kohdan mukaan tilaajalla tarkoitettaisiin yritystä tai muuta tahoa, joka tilaa lähettävältä yritykseltä palveluita. Tilaajavastuulain ja työntekijöiden lähettämisestä ehdotetun lain käsitteistön yhdenmukaistamiseksi myös lähetettyjä työntekijöitä koskevassa lainsäädännössä käytettäisiin jatkossa tilaajan käsitettä. Tilaaja vastaisi voimassa olevan sääntelyn mukaista työn teettäjän käsitettä.  

Tilaajan käsite olisi kuitenkin laajempi kuin mitä se on tilaajavastuulaissa, jonka 3 §:n 1 kohdassa tilaaja on määritelty. Ehdotetussa laissa tilaajalla tarkoitettaisiin kaikkia toimijoita, jotka ostavat lähettävältä yritykseltä palveluita. Yritysten lisäksi lakia sovellettaisiin esimerkiksi julkisiin toimijoihin sekä yksityishenkilöihin. 

Pykälän 7 kohdassa märiteltäisiin rakennusalan työ. Sillä tarkoitettaisiin kaikkia rakennusalan töitä, jotka koskevat varsinaista rakentamista, korjaamista, kunnostamista, rakenteiden muuttamista ja hajottamista, joihin luetaan myös kaivaminen, maanrakennus, valmisosien asentaminen ja purkaminen ja varustamis-, asennus-, muutos-, purkamis-, kunnossapito-, huolto-, maalaus-, puhdistus- ja parannustyöt.  

Määritelmä vastaisi voimassa olevan lain 4 §:n 2 momentissa olevaa määritelmää sekä lähetettyjen työntekijöiden direktiivin liitteessä olevaa rakennusalan töiden määritelmää. Määritelmä kattaisi käytännössä kaikki rakentamisalan työt. Esimerkiksi puhdistustyöt kattaisivat muun muassa rakennussiivouksen ja rakennustyömaan loppusiivouksen. Direktiivin liitteen tarkoittamat rakennusalan työt vastaavat kattavuudeltaan Suomen lainsäädännössä ja käytännössä tarkoitettua rakentamista ja rakennustyötä. Lisäksi lähetettyjen työntekijöiden direktiivin liitteen luettelo vastaa pitkälti rakennustyön turvallisuudesta ja terveydestä koskien vähimmäisvaatimusten täytäntöönpanoa tilapäisillä tai liikkuvilla rakennustyömailla annetun direktiivin (92/57/ETY) liitettä I. Tämä direktiivi on Suomessa toimeenpantu rakennustyön turvallisuudesta annetulla valtioneuvoston asetuksella (205/2009).  

Pykälän 8 kohdassa määriteltäisiin rakennuttaja. Rakennuttajalla tarkoitettaisiin henkilöä tai organisaatiota, joka ryhtyy rakennushankkeeseen tai muuta tahoa, joka ohjaa tai valvoo rakennushanketta. Määritelmä vastaisi työturvallisuuslaissa omaksuttua rakennuttajan määritelmää. Rakennushankkeella tarkoitettaisiin rakennusalan työtä sisältävää hanketta. 

Pykälän 9 kohdassa määriteltäisiin pääurakoitsija. Pääurakoitsijalla tarkoitettaisiin rakennuttajaan sopimussuhteessa olevaa urakoitsijaa, joka on nimetty pääurakoitsijaksi ja jolle kuuluvat työmaan johtovelvoitteet. 

2 luku. Työsuhteeseen sovellettavat vähimmäistyöehdot

3 §.Työsopimukseen sovellettava laki. Pykälän 1 momentissa olisi voimassa olevan lain 2 §:n 1 momenttia vastaava informatiivinen säännös kansainvälisiä työsopimuksia koskevista lainvalintasäännöksistä. Lähetettyihin työntekijöihin sovellettava laki määräytyisi Rooma I:n perusteella. Rooma I sisältää ne lainvalintasäännöt, joiden mukaan kansainvälisluonteiseen työsopimukseen sovellettava laki tulee ratkaista. Lainvalintasäännöt voivat johtaa soveltamaan sellaisenkin valtion lakia, joka ei ole Euroopan unionin jäsen. Asetusta sovelletaan 17.12.2009 jälkeen tehtyihin työsopimuksiin. Ennen tätä ajankohtaa tehtyihin työsopimuksiin sovelletaan Rooman yleissopimusta. 

Rooma I:n lähtökohta on se, että työnantaja ja työntekijä voivat sopia, minkä maan lainsäädäntöä työsopimukseen sovelletaan, eli he voivat tehdä työsopimukseen niin sanotun lakiviittauksen. Yleensä työsopimuksesta käy ilmi, minkä valtion lain soveltamisesta osapuolet ovat sopineet. Lakiviittauksen on oltava nimenomainen tai se on käytävä riittävän selvästi ilmi sopimusehdoista tai tapaukseen liittyvistä olosuhteista. Siten lakiviittauksen tulee olla selkeästi sopimuksessa todettu tai muuten todennettavissa. Sopimusvapaus ei ole kuitenkaan rajoittamaton.  

Lakiviittaus työsopimukseen sovellettavasta laista ei saa johtaa siihen, että työntekijä saisi käytännössä epäedullisemmat työehdot kuin mitä hänelle kuuluisi, jos sovellettava laki määräytyisi Rooma I:n 8 artiklan perusteella. Työntekijän on siten aina saatava lainvalintasääntöjen perusteella määräytyvän lain pakottavien säännösten mukainen vähimmäissuoja, ellei työsopimukseen sovellettavaksi valittu laki tarjoa korkeammantasoista suojaa. Pakottavista säännöksistä osapuolet eivät saa työntekijän vahingoksi sopimuksilla poiketa.  

Pykälän 2 momentin mukaan edellä 1 momentissa todetun Rooma I:n perusteella sovellettavan lain lisäksi lähetettyyn työntekijään on kuitenkin sovellettava tämän lain 2 luvussa tarkoitettuja säännöksiä siltä osin kuin ne ovat työntekijän kannalta edullisempia. Työehtojen vähimmäistaso määräytyisi siten tältä osin Suomen lainsäädännön mukaan, mutta Suomen lain mukaiset säännökset eivät voisi estää työntekijälle edullisempien säännösten soveltamista. 

Ehdotetussa 3 momentissa olisi nykytilaa vastaava informatiivinen säännös Suomessa tehtävään työhön liittyvistä pakottavista säännöksistä.  

4 §.Työaika, vuosiloma ja niihin liittyvät korvaukset sekä perhevapaat. Pykälässä säädettäisiin niistä Suomen lain säännöksistä, joita sovellettaisiin silloin, kun lähetetyn työntekijän työsopimukseen tulee sovellettavaksi Rooma I:n mukaan vieraan valtion laki. Säännöksiä sovellettaisiin vain siltä osin kuin ne ovat työntekijän kannalta edullisempia. 

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan vähimmäisehtoina sovelletaan työaikalain (605/1996) 4—14 ja 16—33 §:n sekä leipomotyölain (302/1961) 5 §:n säännöksiä. Säännös vastaisi voimassa olevan lain 2 §:n 2 momentin 1 ja 2 kohtaa, siten että sovellettaviin säännöksiin lisättäisiin työaikalain 4 ja 5 §, joita käytännössä sovelletaan aina arvioitaessa työaikaan liittyviä kysymyksiä. Tältä osin nykytilaa ei ehdoteta muutettavaksi.  

Säännös edellyttäisi säännöllistä työaikaa koskevan työaikalain 4—14 §:n sekä vuorokauden ja viikon vaihtumista koskevan 16 §:n, säännöllisen työajan ylittämistä koskevan 17—21 §:n sekä lepoaikoja koskevan 28—32 §:n soveltamista lähetetyn työntekijän työhön. Tämän lisäksi sovellettaviksi tulisivat yötyötä koskevan 26 §:n säännökset sekä vuorotyötä ja yövuoroja jaksotyössä koskevan 27 §:n säännökset samoin kuin sunnuntaityötä koskeva 33 §:n 1 momentti.  

Lisäksi momentissa mainittaisiin työaikasäännökset, joissa säännellään ylityökorvauksesta tai palkanmaksusta. Tällaisia säännöksiä olisivat työaikalain 22 § lisä- ja ylityön korvaamisesta sekä 23 §, jonka nojalla työnantaja ja työntekijä voivat sopia lisä- ja ylityökorvauksen suorittamisesta vapaa-aikana. Sovellettavaksi tulisi myös työaikalain 24 §, jossa säädetään korvauksen maksamisesta työsuhteen päättyessä kesken työajan tasoittumisjakson. Lisä- ja ylityökorvauksen perusosan laskemista sääntelevä työaikalain 25 § sisällytettäisiin myös momentin 1 kohtaan. Sunnuntaityöstä maksettavasta korotetusta palkasta säädetään työaikalain 33 §:n 2 ja 3 momentissa. Leipomotyölain 5 §:ssä puolestaan säännellään yötyöstä leipomossa maksettavaa palkkaa. Myös mainitut säännökset ehdotetaan palkan maksua koskevina sisällytettäviksi 1 kohtaan. 

Momentin 2 kohdan mukaan lähetettyyn työntekijään sovellettaisiin vuosiloman, vuosilomapalkan ja lomakorvauksen määräytymisen osalta vuosilomalain 5—19 §:n säännöksiä nykytilaa vastaavasti. Lähetettyjen työntekijöiden direktiivi edellyttää palkallista vähimmäisvuosilomaa koskevien säännösten soveltamista lähetetyn työntekijän työhön. Vuosilomalain säännöksistä sovellettaviksi tulisivat siten vuosiloman pituutta koskevat 5—8 § ja 9—19 §, joissa on määräyksiä vuosilomapalkasta ja lomakorvauksesta. 

Momentin 3 kohdan mukaan lähetettyyn työntekijään sovellettaisiin työsopimuslain 4 luvun 2, 8 ja 9 §:n perhevapaasäännöksiä nykytilaa vastaavasti. Kohdassa mainittaisiin sellaiset työsopimuslain perhevapaasäännökset, joita voidaan pitää lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 3 artiklan 1 kohdan luettelossa tarkoitettuina suojasäännöksinä. Direktiivissä tarkoitettuja raskaana olevien ja äskettäin synnyttäneiden naisten suojelua koskevia säännöksiä sisältyy sekä työsopimuslakiin että työturvallisuuslakiin, jonka soveltamisesta säädettäisiin 3 §:n 3 momentissa. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin vuosilomaa, työaikaa ja työturvallisuutta koskevista työehtosopimusmääräyksistä, joita lähetettyjen työntekijöiden työsopimukseen olisi sovellettava. Säännökset vastaisivat voimassa olevan lain 2 §:n 3 momenttia ja 2 a §:n 2 momenttia. Yleissitovat työehtosopimukset katsottaisiin lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 3 artiklan 8 kohdan mukaisiksi yleisesti sovellettaviksi työehtosopimuksiksi. Yleissitovan työehtosopimuksen tulee laissa asetettujen edellytysten mukaan olla asianomaisen alan valtakunnallinen, yleiseksi katsottava työehtosopimus, mitä direktiivi tältä osin edellyttää. Yleissitovien työehtosopimusten soveltaminen lähetetyn työntekijän työhön koskisi jatkossakin rakennusalan lisäksi kaikkia muita aloja.  

5 §.Vähimmäispalkka. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi nykytilaa vastaavasti lähetetyn työntekijän vähimmäispalkan määräytymisestä. Pykälän 1 momentti vastaa voimassa olevan lain 2 §:n 4 momenttia.  

Lähetetyn työntekijän vähimmäispalkka alihankinnassa ja yrityksen sisäisessä siirrossa määräytyisi työsopimuslain 2 luvun 7 §:ssä tarkoitetun yleissitovan työehtosopimuksen mukaan. Jos lähetetyn työntekijän työtä koskevaa yleissitovaa työehtosopimusta ei ole, lähetetylle työntekijälle on maksettava vähintään tavanomainen ja kohtuullinen palkka, jos työnantajan ja työntekijän sopima työstä maksettava vastike alittaa sen olennaisesti. 

Tavanomainen ja kohtuullinen palkka ei tarkoittaisi kyseisestä työstä Suomessa keskimäärin maksettavaa palkkaa. Palkan tavanomaisuutta ja kohtuullisuutta arvioitaessa voitaisiin hakea johtoa esimerkiksi mahdollisessa alaa koskevassa työehtosopimuksessa kyseisestä työstä sovitusta palkasta, vaikka työehtosopimus ei ole yleissitova. Tapauksesta riippuen palkka voisi kuitenkin jonkin verran poiketa edellä tarkoitetusta alan työehtosopimuksen mukaisesta palkasta.  

Käsite tavanomainen ja kohtuullinen palkka pohjautuu työsopimuslain 2 luvun 10 §:ään, jonka mukaan työntekijälle on maksettava tavanomainen ja kohtuullinen palkka, jos työsuhteessa ei tule sovellettavaksi työehtosopimuslain (436/1946) nojalla sitova eli normaalisitova työehtosopimus eikä yleissitova työehtosopimus eivätkä työnantaja ja työntekijä ole sopineet työstä maksettavasta vastikkeesta. Työsopimuslaissa on huomioitu myös tapaukset, joissa vastikkeesta olisi sovittu, mutta se olisi liian alhainen. Vastiketta voitaisiin tällöin sovitella työsopimuslain 10 luvun 2 §:n nojalla, jos vastiketta koskevan työsopimuksen ehdon soveltaminen olisi hyvän tavan vastaista tai muutoin kohtuutonta. Ehdotetun pykälän muotoilulla ”jos työnantajan ja työntekijän sopima työstä maksettava vastike alittaa sen olennaisesti” pyritään vastaavalla tavalla siihen, ettei lähetetyn työntekijän palkka saa olla kohtuuton. 

Pykälän 2 momentissa säädetään vuokratyöntekijän vähimmäispalkan määräytymisestä. Säännös vastaisi voimassa olevan lain 2 a §:n 1 momenttia. Momentissa viitattaisiin työsopimuslain 2 luvun 9 §:ään. Lähetetyn vuokratyöntekijän vähimmäispalkka määräytyisi siten ensisijaisesti työsopimuslain 2 luvun 9 §:n 1 momentissa säädetyn mukaisesti. Mikäli vuokrausalalla on olemassa joko normaalisitova tai yleissitova työehtosopimus, tulisi lähetetyn työntekijän työnantajan noudattaa tällaista vuokrausalalla sovellettavaa työehtosopimusta. Ulkomainen yritys, joka lähettää vuokratyöntekijöitä Suomeen työhön, voisi soveltaa itseään työehtosopimuslain nojalla sitovaa työehtosopimusta. Ulkomainen työnantaja voi solmia työehtosopimukseen Suomeen rekisteröidyn työntekijöitä edustavan valtakunnallisen yhdistyksen kanssa tai liittyä jo solmittuun työehtosopimukseen sopimuspuolten suostumuksella taikka olla Suomessa myös työnantajaliiton jäsen. Näissä tilanteissa ulkomainen työvoiman vuokrausyritys voisi soveltaa työehtosopimuslain mukaista normaalisitovaa työehtosopimusta.  

Jos ulkomainen työnantaja ei ole sidottu työehtosopimuslaissa tarkoitettuun työehtosopimukseen, tulisi sen soveltaa vuokrausalan yleissitovaa työehtosopimusta lähetettyjen vuokratyöntekijöiden työsuhteissa.  

Mikäli vuokrausalalla sovellettavia työehtosopimuksia ei ole, olisi lähetetyn vuokratyöntekijän työnantajan noudatettava vähintään käyttäjäyritystä työehtosopimuslain nojalla sitovan tai yleissitovan työehtosopimuksen määräyksiä. Käytännössä työehdot vuokratyössä määräytyvät vielä valtaosin käyttäjäyrityksen soveltaman työehtosopimuksen mukaan.  

Mikäli edellä mainittuja työehtosopimuksia ei ole, tulisi lähetetyn vuokratyöntekijän työsuhteessa noudatettavaksi työsopimuslain 2 luvun 9 §:n 2 momentti. Sen mukaan lähetetyn vuokratyöntekijän työsuhteessa tulisi noudatettavaksi käyttäjäyritystä sitova muu normisto, kuten sopimus tai käytäntö, joka on käyttäjäyritystä sitova ja siellä yleisesti sovellettava. Mikäli tällaista sopimusta tai käytäntöä ei ole, on lähetetylle työntekijälle maksettava tavanomainen ja kohtuullinen palkka, jos työnantajan ja työntekijän sopima työstä maksettava vastike alittaa sen olennaisesti. Tavanomaista ja kohtuullista palkkaa arvioitaisiin 1 momentin mukaisin perustein, kuten muidenkin lähetettyjen työntekijöiden osalta. 

Pykälän 3 momentissa olisi viittaussäännös palkan määräytymisen ja asuntoedun osalta. Säännös vastaisi voimassa olevan lain 2 §:n 2 momentin 4 kohtaa. Momentissa viitattaisiin sairausajan palkkaa koskevaan 2 luvun 11 §:ään samoin kuin palkanmaksua työsuorituksen estyessä koskevaan työsopimuslain 2 luvun 12 §:ään sekä työsuhdeasuntoa koskevaan 13 luvun 5 §:ään. 

Työsopimuslain 2 luvun 12 §:n 1 momentin mukaan silloin, kun työntekijä ei saa työnantajasta riippuvasta syystä tehdä työtä, hänelle on maksettava palkka keskeytyksen ajalta. Säännös on luonteeltaan tahdonvaltainen, mutta kuitenkin sosiaalisista syistä työntekijän suojan kannalta edelleen niin tärkeä ja periaatteellisesti merkittävä, että säännöstä sovelletaan myös lähetettyihin työntekijöihin. Pykälän 2 momentti koskee oikeutta palkkaan silloin, kun työnteko on keskeytynyt työpaikkaa kohdanneen ylivoimaisen tapahtuman vuoksi. Pykälän 3 momentti puolestaan koskee työnantajan oikeutta vähentää 1 tai 2 momentin nojalla maksettavasta palkasta se, mitä työntekijältä on työsuorituksen puuttumisen johdosta säästynyt tai mitä hän on sinä aikana muulla työllä ansainnut tai tahallaan jättänyt ansaitsematta.  

Pykälän 4 momentin mukaan lähetettynä olosta työntekijälle maksettavat erityiset korvaukset, jotka eivät koske lähetettynä olosta johtuneita tosiasiallisia kustannuksia, katsotaan osaksi työntekijän palkkaa. Säännös vastaisi voimassa olevan lain 3 §:ää. Lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 3 artiklan 7 kohta edellyttää, että määriteltäessä lähetetyn työntekijän vähimmäispalkka, lähetettynä olosta maksettavat lisät otetaan laskennassa mukaan. Tällaisina lisinä ei kuitenkaan pidetä työntekijälle lähetettynä olosta koituvista tosiasiallisista kustannuksista maksettavia korvauksia. Direktiivissä on vain sääntö siitä, mitä eriä ei huomioida vähimmäispalkan täyttymisen arvioinnissa. Kustannusten korvausten hyväksyttävään enimmäistasoon voi hakea johtoa Suomen Verohallinnon päivärahaohjeesta.  

Lähetetyn työntekijän oikeus saada lähettävältä yritykseltä korvausta Suomeen lähettämisestä aiheutuneista tosiasiallisista kustannuksista, kuten matka-, majoitus- ja ruokailukustannuksista, määräytyy lähetetyn työntekijän työsopimuksen ja työsopimukseen sovellettavan lain mukaan. Silloin kun lähetetty työntekijä tekee Suomen sisällä matkoja työkohteesta toiseen, määräytyvät maksettavat korvaukset yleissitovien työehtosopimusten mukaisesti, jos yrityksellä on velvollisuus noudattaa näitä korvauksia koskevia työehtosopimusmääräyksiä työntekijän työsuhteen vähimmäisehtona. 

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä (ainakin C-341/02, C-522/12, C-396/13) on ollut arvioinnin kohteena lähetetyn työntekijän työntekomaan vahvistaman vähimmäispalkan ja toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen työnantajan tosiasiallisesti maksaman palkan vertailu. Muun muassa tuomion C-396/13 mukaan vähimmäispalkan käsite määritellään ”sen jäsenvaltion lainsäädännössä ja kansallisen käytännön mukaan, jonne työntekijä on lähetetty työhön”.  

Tuomiossa C-341/02 tarkasteltiin, mitkä korotukset ja lisät jäsenvaltion on otettava huomioon vähimmäispalkan osina silloin, kun se selvittää, onko kyseinen palkka maksettu asianmukaisesti. Tuomion mukaan vähimmäispalkan osatekijöinä ei tarvitse ottaa huomioon ylityökorvauksia, maksuja täydentäviin työeläkejärjestelmiin, lähetettynä olosta aiheutuneista tosiasiallisista kustannuksista maksettuja summia ja muulla kuin tuntiperusteella laskettuja kiinteämääräisiä summia. Huomioon on otettava bruttomääräinen palkka.  

Tuomiossa C-341/02 pääkysymyksenä oli, ovatko sellaiset työnantajan maksamat korotukset ja lisät, jotka muuttavat työntekijän suorituksen ja hänen saamansa vastikkeen välistä tasapainoa, tunnustettava vähimmäispalkan osiksi. Kyse oli etenkin laatupalkkioista ja likaavista, vaikeista tai vaarallisista töistä maksettavista palkkioista. Tuomion mukaan sellaisia korotuksia ja lisiä, joita ei ole määritelty vähimmäispalkan osiksi työntekovaltion lainsäädännössä tai kansallisen käytännön mukaan ja jotka muuttavat työntekijän suorituksen ja hänen saamansa vastikkeen välistä suhdetta, ei direktiivin EY 96/71 säännösten perusteella voida pitää vähimmäispalkan osina. On täysin normaalia, että jos työnantaja edellyttää työntekijän tekevän ylimääräistä työtä tai ylityötunteja erityisissä olosuhteissa, tämä lisäsuoritus korvataan tälle työntekijälle, eikä kyseistä korvausta oteta huomioon vähimmäispalkkaa laskettaessa. Kyseinen linjaus toistettiin tuomioissa C-522/12 ja C-396/13. Vähimmäispalkan osiksi on siten tunnustettava sellaiset korotukset ja lisät, joilla ei muuteta työntekijän suorituksen ja hänen saamansa vastikkeen välistä suhdetta.  

Tuomiossa C-396/13 otettiin kantaa vähimmäispalkan käsitteeseen ja täsmennettiin aikaisempaa tulkintaa siten, että työntekomaan asiana on myös määritellä vähimmäispalkkojen laskentatapa ja niitä koskevat kriteerit. Jotta kansallisiin sääntöihin voidaan vedota lähetettyjen työntekijöiden työnantajaa vastaan, on säännösten oltava pakottavia ja täytettävä läpinäkyvyysedellytykset, mikä tuomion mukaan tarkoittaa sitä, että tällaiset säännökset tai määräykset ovat selkeitä ja kaikkien saatavilla. Tapauksessa keskeisenä kysymyksenä on se, mihin palkkaryhmittelyn mukaiseen tuntipalkkaan ja/tai urakkapalkkaan, päivärahaan, matka-ajan korvaukseen ja lomapalkkaan lähetetyt työntekijät ovat oikeutettu osana vähimmäispalkkaa sekä miten ruokasetelit ja majoituksen kustantaminen huomioidaan. Tuomion mukaan majoitukseen liittyviä kustannuksia ei voida ottaa huomioon laskettaessa lähetettyjen työntekijöiden vähimmäispalkkaa. Myöskin ruokaseteleiden osalta katsottiin, että näitä lisiä ei ole katsottava osaksi 3 artiklan tarkoittamaa vähimmäispalkka. Ruokasetelit perustuivat lähetetyn työntekijän ja tämän työnantajan väliseen työsopimukseen.  

6 §.Tavaran ensimmäistä kokoamis- ja asennustyötä koskevat poikkeukset. Pykälässä säädettäisiin sisällöllisesti voimassa olevan lain 4 §:ää vastaavasti eräitä töitä koskevista kynnysajoista. 

Pykälän 1 momentti sisältäisi nykytilaa vastaavan säännöksen kahdeksan kalenteripäivän kynnysajasta. Vähimmäispalkkaa ja palkallista vähimmäisvuosilomaa koskevia momentissa lueteltuja säännöksiä ei sovellettaisi ammatti- tai erikoistyöntekijän suorittamaan tavaran ensimmäiseen kokoamis- tai asennustyöhön, jos kyseinen työ muodostaa olennaisen osan tavaran toimitussopimuksesta ja on välttämätön toimitetun tavaran saattamiseksi käyttökuntoon ja jossa työntekijän lähetettynä olo kestää enintään kahdeksan kalenteripäivää.  

Pykälän 2 momentin mukaan rakennusalan töihin ei 1 momentissa tarkoitettua kynnysaikaa kuitenkaan sovellettaisi ja rakennusalan työt, sellaisina kuin ne on yksilöity lähetettyjen työntekijöiden direktiivissä, jäisivät edelleen kynnysajan ulkopuolelle.  

Pykälän 3 momentin mukaan laskettaessa 1 momentissa tarkoitettua lähetettynä olon kestoa otettaisiin huomioon kaikki ajanjaksot viimeisten 12 kuukauden ajalta, joina kyseistä työtä on tehnyt saman lähettävän yrityksen lähettämä työntekijä. Lähetettynä olon kestoa laskettaessa huomioitaisiin kaikki mahdolliset aikaisemmat jaksot, joiden aikana kyseisessä työssä on ollut lähetetty työntekijä. Arvioinnissa mitattaisi aikaa, eikä lähetettyjen työntekijöiden määrällä olisi merkitystä. Tämän laskusäännön tarkoituksena on varmistaa, ettei kynnysaikasääntöä kierretä vaihtamalla työntekijöitä samassa työssä. 

3 luku. Lähettävän yrityksen velvollisuudet

7 §.Ilmoitus työntekijöiden lähettämisestä. Pykälässä säädettäisiin lähettävän yrityksen velvollisuudesta tehdä ilmoitus työntekijöiden lähettämisestä sekä ilmoituksen sisällöstä. Täytäntöönpanodirektiivin 9 artiklassa määritellään, minkä tyyppisistä hallinnollisista vaatimuksista ja valvontatoimenpiteistä jäsenvaltiot voivat säätää. Artiklan 1 kohdan a alakohta mahdollistaa myös ennakkoilmoituksen käyttöönottamisen. 

Pykälän 1 momentin mukaan lähettävän yrityksen olisi ennen työnteon aloittamista tehtävä työsuojeluviranomaiselle ilmoitus työntekijöiden lähettämisestä Suomeen. Ilmoituksen voisi tehdä ennakkoon heti, kun lähettävä yritys olisi tehnyt sopimuksen työntekijöiden lähettämisestä, mutta se olisi tehtävä viimeistään ennen kuin sopimuksen mukainen työnteko alkaa. 

Pykälän 2 momentin mukaan ilmoitusta työntekijöiden lähettämisestä ei edellytettäisi, jos yritys lähettäisi työntekijöitä Suomeen muuhun kuin rakennusalan työhön yrityksen sisäisellä siirrolla enintään viideksi työpäiväksi. Laskettaessa työntekijöiden lähettämisen kestoa otettaisiin huomioon kyseinen lähettämisjakso sekä sen päättymistä edeltävän neljän kuukauden ajalta kaikki muut jaksot, jolloin saman yrityksen sisäisesti siirtämä työntekijä olisi tehnyt Suomessa työtä. Rakennusalan työssä ilmoitus olisi kuitenkin aina työn tekemisen edellytys. 

Työntekijän lähettämiseksi laskettaisiin jokainen sellainen työpäivä, jolloin yksi tai useampi lähetetty työntekijä tekisi työtä Suomessa.  

Neljän kuukauden ajalta otettaisiin huomioon kaikki jaksot, jolloin saman yrityksen sisäisesti siirtämä yksi tai useampi työntekijä olisi tehnyt Suomessa työtä yhden tai useamman tilaajan kanssa tehtyjen, yhden tai useamman palveluntarjontaa koskevan sopimuksen perusteella. 

Neljän kuukauden aika laskettaisiin kalenterikuukausina. Laskenta tapahtuisi seuraavasti: Jos yritys lähettää työntekijöitä Suomeen ja viimeinen työpäivä Suomessa olisi 20.11.2015, neljän kuukauden tarkastelujakson ensimmäinen päivä olisi 21.7.2015. Eri kuukausina on eri määrä kalenteripäiviä. Jos yritys lähettää työntekijöitä Suomeen ja viimeinen työpäivä Suomessa olisi 29.6.2015, neljän kuukauden tarkastelujakson ensimmäinen päivä olisi 30.2.2015. Helmikuussa ei kuitenkaan ole 30. päivää, joten tarkastelujakson ensimmäinen päivä siirtyisi helmikuun viimeiseen päivään 28.2.2015. 

Työntekijöiden lähettämisilmoitusmenettely mahdollistaisi työsuojeluviranomaisen valvonnan kohdentamisen tarkoituksenmukaisiin valvontakohteisiin. Ehdotetun 2 momentin tavoitteena olisi kuitenkin sallia yritysten sisäisinä siirtoina tapahtuvat työntekijöiden lyhytaikaiset lähettämiset ilman ilmoitusvelvollisuutta ja siten vähentää hallinnollista taakkaa yritysten sisäisinä siirtoina tapahtuvissa lähettämisissä. Riski työntekijöiden oikeuksien toteutumatta jäämisestä voi olla pienempi yritysten sisäisissä siirroissa, jos Suomessa toimivalla työntekijöitä vastaanottavalla taholla on kiinteät yhteydet samaan yritysryhmään kuuluvaan lähettävään yritykseen ja jos vastaanottava taho informoi lähettävää yritystä kattavasti Suomen lainsäädännön vaatimuksista. Rakennusalan työ ei kuitenkaan olisi poikkeuksen piirissä, sillä suurin osa Suomeen saapuvista lähetetyistä työntekijöistä työskentelee tällä alalla ja alan toimijat ovat lisäksi kehittäneet sähköisiä järjestelmiä, joita hyödyntäen esimerkiksi erilaiset ilmoitusvelvollisuudet voidaan hoitaa muita aloja helpommin.  

Ilmoituksen sisältö määriteltäisiin 3 momentissa. Ilmoituksen tulisi sisältää lähettävän yrityksen yksilöintitiedot, yhteystiedot, ulkomainen verotunniste ja tiedot vastuuhenkilöistä lähettävän yrityksen sijoittautumisvaltiossa, tilaajan yksilöintitiedot ja yhteystiedot, rakennusalan työssä rakennuttajan ja pääurakoitsijan yksilöintitiedot ja yhteystiedot, lähetettyjen työntekijöiden ennakoitu lukumäärä, lähettävän yrityksen 8 §:ssä tarkoitetun edustajan yksilöintitiedot ja yhteystiedot Suomessa tai tieto perusteesta, jonka nojalla edustajaa ei tarvitse asettaa, työntekijöiden lähettämisen alkamispäivä ja ennakoitu kesto, työntekopaikka sekä toimiala, jolla lähetetty työntekijä tulee työskentelemään. Työntekopaikalla tarkoitettaisiin osoitetta tai sen puuttuessa maantieteellisiä koordinaatteja. Työntekopaikka voisi työn luonteesta riippuen olla myös asemapaikka, josta käsin työtä tehdään.  

Jos ilmoituksessa mainitut tiedot muuttuvat olennaisesti, työn jatkamisen edellytyksenä olisi, että lähettävä yritys tekisi täydennysilmoituksen välittömästi muutosten tapahduttua. Tästä säädettäisiin 4 momentissa. Muutos olisi aina olennainen, jos edustaja, työntekopaikka tai sopimuskumppani muuttuisi. Lisäksi muutoksen katsottaisiin olevan olennainen silloin, kun alkuperäisen ilmoituksen voitaisiin muutoksen jälkeen katsoa antavan väärän kuvan työntekijöiden lähettämisen laajuudesta. Ilmoituksen voitaisiin katsoa antavan väärän kuvan esimerkiksi silloin, kun lähetettyjen työntekijöiden määräksi ilmoitettaisiin alle kymmenen ja työntekijöitä olisi useita kymmeniä. 

Pykälän 5 momentin mukaan rakennusalan työssä työn tekemisen edellytyksenä olisi 3 ja 4 momentissa tarkoitettu ilmoituksen toimittaminen tiedoksi myös rakennuttajalle ja pääurakoitsijalle. Rakentamistoiminnassa rakennuttajilla ja pääurakoitsijoilla on erityisiä velvoitteita, josta säädetään 15 §:ssä. Tämän vuoksi on tärkeää, että nämä molemmat tietävät, milloin ja kuinka paljon lähetettyjä työntekijöitä heidän työmaallaan työskentelee. 

Rakennusalan yleisissä sopimusehdoissa (YSE 1998) on määritelty rakentamiseen liittyviä käsitteitä. Rakennuttaja on taho, jonka lukuun pääurakoitsija tekee rakennustyön ja joka viime kädessä ottaa vastaan työn tuloksen. Rakennustyömaalla voi olla myös sivu-urakoita, jotka ovat rakennuttajan tilaamia pääurakkaan kuulumattomia urakoita. Rakennuttaja on sopimussuhteessa ainoastaan pääurakoitsijaan ja sivu-urakoitsijaan, ei aliurakoitsijaan. Vastaavasti pääurakoitsija on pääurakan toteuttava urakoitsija. Rakennushankkeessa pääurakka on yleensä varsinaiset rakennustekniset työt kattava urakka, joka sisältää perustus-, runko- ja sisävalmistusvaiheiden rakennustekniset työt. Pääurakoitsija voi edelleen toteuttaa osan pääurakasta omina aliurakoinaan.  

8 §.Edustajan asettaminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin voimassa olevan lain 4 a §:ää sisällöllisesti vastaavasti lähettävän yrityksen velvollisuudesta järjestää toimintansa siten, että sillä on Suomessa edustaja, joka on työntekijän ja viranomaisten tavoitettavissa koko lähetetyn työntekijän lähetettynä olon ajan.  

Edustajana voisi toimia oikeushenkilö tai luonnollinen henkilö. Edustajana voisi toimia esimerkiksi lähettävän yrityksen antaman valtuutuksen nojalla Suomessa oleva palvelun tilaaja, tilitoimisto tai muu palveluyritys, joka tarjoaa lähettämiseen liittyviä palveluita ulkomaisille yrityksille. Mikäli lähetetty työntekijä lähetettäisiin samaan yritysryhmään kuuluvaan yritykseen, edustajana voisi olla Suomessa toimiva yritys. Edustajana voisi toimia myös ulkomaalainen, joka on Suomessa tavoitettavissa. 

Nykytilasta poiketen velvoitteen ajallista ulottuvuutta ehdotetaan muutettavaksi koskemaan ainoastaan työntekijöiden lähetettynä olon aikaa. Täytäntöönpanodirektiivin 9 artiklassa määritellään, minkä tyyppisistä hallinnollisista vaatimuksista ja valvontatoimenpiteistä jäsenvaltiot voivat säätää. Artiklan 1 kohdan e alakohta mahdollistaa edustajan asettamisvelvoitteen. Täytäntöönpanodirektiivi ei kuitenkaan mahdollista voimassa olevassa laissa säädettyä vaatimusta edustajan toimivaltuuden jatkumisesta lähetetyn työntekijän työskentelyn päättymisen jälkeen vähintään 12 kuukauden ajan. Tämän vuoksi lähettävällä yrityksellä olisi oltava jatkossa edustaja vain lähetetyn työntekijän lähetettynä olon ajan. 

Lyhyissä lähettämistilanteissa ei lähettävällä yrityksellä 2 momentin mukaan jatkossakaan tarvitsisi olla edustajaa. Lähettävällä yrityksellä ei tarvitsisi olla edustajaa, jos yritys lähettäisi työntekijöitä Suomeen enintään kymmeneksi työpäiväksi. Laskettaessa työntekijöiden lähettämisen kestoaikaa otettaisiin huomioon kyseinen lähettämisjakso sekä sen päättymistä edeltävän neljän kuukauden ajalta kaikki muut jaksot, jolloin saman yrityksen työntekijä olisi tehnyt Suomessa työtä. 

Työntekijän lähettämiseksi laskettaisiin jokainen sellainen työpäivä, jolloin yksi tai useampi lähetetty työntekijä tekee työtä Suomessa.  

Neljän kuukauden ajalta otettaisiin huomioon kaikki jaksot, jolloin saman yrityksen yksi tai useampi työntekijä olisi tehnyt Suomessa työtä yhden tai useamman tilaajan kanssa tehtyjen, yhden tai useamman palveluntarjontaa koskevan sopimuksen perusteella. 

Neljän kuukauden aika laskettaisiin kalenterikuukausina. Laskenta tapahtuisi seuraavasti: Jos yritys lähettää työntekijöitä Suomeen ja viimeinen työpäivä Suomessa olisi 20.11.2015, neljän kuukauden tarkastelujakson ensimmäinen päivä olisi 21.7.2015. Eri kuukausina on eri määrä kalenteripäiviä. Jos yritys lähettää työntekijöitä Suomeen ja viimeinen työpäivä Suomessa olisi 29.6.2015, neljän kuukauden tarkastelujakson ensimmäinen päivä olisi 30.2.2015. Helmikuussa ei kuitenkaan ole 30. päivää, joten tarkastelujakson ensimmäinen päivä siirtyisi helmikuun viimeiseen päivään 28.2.2015. 

Edustajan edellytyksistä säädettäisiin 3 momentissa. Edustajalla tulisi olla kelpoisuus vastaanottaa yrityksen puolesta viranomaisasiakirjoja ja haasteita sekä toimittaa asiakirjoja yritykseltä viranomaisille ja tuomioistuimille. Edustajalla tulisi myös olla kelpoisuus edustaa lähettävää yritystä tuomioistuimessa. Lähettävän yrityksen tulee käytännössä valtuuttaa edustaja toimimaan yrityksen puolesta. Edustajalla tulee olla oikeus välittää kaikkia tarvittavia asiakirjoja lähettävältä yritykseltä viranomaisille. Esimerkiksi jos joku työntekijöistä toimii edustajana, hänen tulee voida välittää myös työntekijöiden palkkatietoja viranomaisille ollakseen tässä pykälässä tarkoitettu edustaja. 

9 §.Työaika-asiakirjat ja vuosilomakirjanpito. Pykälän mukaan lähettävän yrityksen on noudatettava, mitä työaikalain 36, 37 ja 37 a §:ssä säädetään työaika-asiakirjoista ja vuosilomalain 29 §:ssä vuosilomakirjanpidosta. Vuosiloma- ja työaikakirjanpitoa samoin kuin moottoriajoneuvon kuljettajan henkilökohtaista ajopäiväkirjaa koskevat velvoitteet tulisivat siten edelleen sellaisenaan sovellettaviksi myös lähetettyihin työntekijöihin. Aluehallintovirasto voi myöntää työaikalain 36 §:ssä tarkoitetun poikkeusluvan ja vapauttaa työvuoroluettelon laatimisesta osittain tai kokonaan.  

Ehdotetun pykälän mukaan sovellettaisiin nykyiseen tapaan työaikalain 34 ja 35 §:ssä säädettyä työvuoroluettelon ja työajan tasoittumisjärjestelmän laatimisvelvollisuutta. Siitä voitaisiin kuitenkin poiketa. Tällöin työnantajan tulisi noudattaa muuta työntekijälle samantasoisen suojan turvaavaa menettelyä. Kyse voisi olla suojan tasoltaan työaikalain säännöksiä vastaavasta vieraan valtion lain mukaisesta järjestelystä tai muusta riittävästä järjestelystä. Tällaiseksi voitaisiin katsoa muun muassa järjestely, jonka mukaan työtä varten ennalta laadittu työvuoroluettelo ei koskisi koko tasoittumisjaksoa. 

Työaikalain 34 ja 35 §:n rikkomisesta säädetään rangaistus lain 42 §:ssä. Ehdotetun pykälän mukaan työnantajalla olisi mahdollisuus järjestää muu, työntekijälle samantasoisen suojan turvaava menettely. Jos työnantaja rikkoisi tätä menettelyä vastaan, häntä ei vielä yksistään tämän rikkomuksen perusteella voitaisi tuomita rangaistukseen työaikalain 42 §:n nojalla. Mutta jos hän menettelyllään olisi rikkonut myös lain 34 tai 35 §:n velvoitteita, voitaisiin 42 §:n rangaistussäännöstä soveltaa. Tämä seuraa siitä, että tarkoituksena on tarjota työnantajalle mahdollisuus järjestää muu työntekijälle samantasoisen suojan turvaava menettely, mutta ei sitä vastoin huonompaa suojaa kuin mitä työaikalain 34 ja 35 §:ssä edellytetään. 

10 §.Velvollisuus pitää saatavilla tietoja lähetetyistä työntekijöistä. Pykälässä säädettäisiin lähettävän yrityksen velvollisuudesta pitää saatavilla kirjallisesti tietoja lähetetyistä työntekijöistä lähettämisen keston ajan. Voimassa olevasta laista poiketen velvollisuus ei olisi enää edustajalla vaan lähettävällä yrityksellä. Käytännössä yhteydenpito toteutettaisiin ja asiakirjat toimitettaisiin jatkossakin yleensä edustajan kautta. Säännöksen tavoitteena on varmistaa tietojen saatavuus työntekomaassa lähetetyn työntekijän työsuhteen aikana. Velvollisuus olisi myös suhteellisuusperiaatteen mukainen, eikä se estäisi tai haittaisi ulkomaisen palvelujen tarjoajan toimintaa. 

Lähettävän yrityksen tulisi 1 momentin mukaan pitää saatavilla kirjallisesti Suomessa koko työntekijän lähettämisen keston ajan lähettävän yrityksen yksilöintitiedot ja tiedot vastuuhenkilöistä lähettävän yrityksen sijoittautumisvaltiossa, lähetetyn työntekijän yksilöintitiedot, työsopimuslain 2 luvun 4 §:n mukainen selvitys lähetetyn työntekijän työsopimukseen sovellettavista työehdoista sekä selvitys lähetetyn työntekijän työnteko-oikeuden perusteesta. Yrityksen yksilöintitiedot voisivat olla yrityksen rekisteröity ja virallinen nimi sekä yritystunnus mahdollisine rekisteröintinumeroineen, jonka sijoittautumisvaltion rekisteriviranomainen vahvistaa ja rekisteröi. Vastaavasti työnantajalla olisi oltava saatavilla lähetetyn työntekijän yksilöintitiedot, kuten hänen nimensä ja mahdollinen sosiaaliturvatunnisteensa sekä hänen ikänsä ja ammattipätevyytensä tiettyä ikää ja pätevyyttä edellyttävissä töissä.  

Pykälän 2 momentti vastaisi pitkälti voimassa olevan lain 5 §:n 2 momenttia. Jos lähetetyn työntekijän lähetettynä olo kestää yli kymmenen työpäivää, lähettävällä yrityksellä on oltava Suomessa saatavilla lähetetyn työntekijän työskentelyä Suomessa koskeva työaikakirjanpito ja palkkalaskelma ja rahoituslaitoksen antama tosite maksetuista palkoista. Tämä mahdollistaisi vähimmäispalkkasäännösten seurannan ja valvonnan Suomessa. Rahoituslaitoksen antaman tositteen vaatiminen maksetuista palkoista olisi uusi velvoite, jolla pyritään tehokkaammin valvomaan vähimmäispalkkaa. Täytäntöönpanodirektiivin 9 artiklan 1 kohdan b alakohta mahdollistaa muun muassa palkanmaksun suorittamistodistuksen edellyttämisen. 

Pykälän 1 ja 2 momentissa tarkoitetut tiedot voitaisiin säilyttää sähköisessä muodossa, kunhan ne olisivat saattavilla välittömästi työsuojeluviranomaisen pyynnöstä. Velvoitteen täyttämiseksi riittäisi, että tiedot voitaisiin tulostaa viranomaisen pyynnöstä. 

Pykälän 3 momentin mukaan lähettävän yrityksen on ilmoitettava tilaajalle ennen työskentelyn alkamista Suomessa, missä 1 ja 2 momentissa tarkoitetut tiedot ovat työntekijän lähetettynä olon aikana. Säännös vastaisi voimassa olevaa sääntelyä. 

Tietojen säilyttämisestä säädettäisiin 4 momentissa. Työntekijän lähetettynä olon päättymisen jälkeen lähettävän yrityksen olisi säilytettävä 1 momentissa tarkoitetut tiedot kaksi vuotta. Täytäntöönpanodirektiivi ei mahdollista sen vaatimista, että tiedot olisi säilytettävä Suomessa, joten jatkossa tiedot voidaan säilyttää myös ulkomailla. Tietojen säilytysaika olisi sama kuin mitä on säädetty useissa tapauksissa kanteen nostamisajaksi. Tiedot olisi pyynnöstä annettava työsuojeluviranomaiselle. 

11 §.Tietojen antaminen tilaajalle alihankinnassa ja vuokratyössä. Pykälässä säädettäisiin voimassa olevan lain 8 b §:ää vastaavasti lähettävän yrityksen velvollisuudesta toimittaa tietoja tilaajalle. Säännöstä ei sovellettaisi yritysten sisäisissä siirroissa. Pykälän 1 momentin mukaan jos yritys lähettää Suomeen alihankintana tai vuokratyönä lähetettyjä työntekijöitä palveluntarjontaa koskevassa sopimuksessa tarkoitetun työn aloittamisen jälkeen, lähettävän yrityksen on annettava tilaajalle selvitys näiden työntekijöiden sosiaaliturvan määräytymisestä ennen kuin kyseiset lähetetyt työntekijät aloittavat työnteon Suomessa. Lähettävän yrityksen velvollisuus täydentäisi tilaajavastuulain selvitysvelvollisuutta ja sitä sovellettaisiin ainoastaan alihankinta- ja työvoiman vuokraustilanteissa.  

Sopimuksen mukaisen työn katsottaisiin alkaneen, kun ensimmäinen sopimukseen perustuva työsuoritus aloitetaan. Tämän ajankohdan jälkeen todistus lähetetyn työntekijän sosiaaliturvan määräytymisestä olisi toimitettava tilaajalle ennen kuin kyseinen työntekijä aloittaa työnsä. 

EU:n ja ETA:n alueelta lähetettyjen työntekijöiden osalta velvollisuus täytettäisiin E101/A1 todistuksella, sosiaaliturvasopimusmaista tulevien lähetettyjen työntekijöiden osalta vastaavalla todistuksella ja sopimuksettomista kolmansista maista tulevien työntekijöiden osalta eläkevakuuttamista koskevilla tiedoilla. Jos vakuuttamisvelvollisuutta ei lain mukaan ole, selvitykseksi riittäisi sopimuspuolen antama tieto tilaajalle siitä, millä perusteella sitä ei ole. Jos E101/A1 -todistusta olisi haettu, mutta ei vielä saatu, riittäisi tämä selvitykseksi, kunhan todistus myöhemmin saataisiin. Vastaavasti selvitykseksi riittäisi selvitys työntekijän vakuuttamisesta Suomessa. Työntekijät olisi myös vakuutettava Suomessa, jos hakemus A1 todistuksesta hylättäisiin. 

Mikäli työnantaja on jo ennen sopimuksen mukaisen työn aloittamista antanut tiedon tilaajalle tilaajavastuulain mukaisesti kaikista sopimuksen perusteella työskentelevistä lähetetyistä työntekijöistä, ei tietoja tarvitsisi antaa enää uudelleen tilaajalle sopimuskauden aikana.  

Pykälän 2 momentin mukaan kirjallinen todistus velvollisuuden täyttämisestä tulee säilyttää sopimuksenmukaisen työn keston ajan. Lähettävän yrityksen olisi pystyttävä asiakirjalla todistamaan, että se on toimittanut 1 momentissa mainitun tiedon tilaajalle. 

Tiedonantovelvollisuutta ei sovellettaisi 3 momentin mukaan, jos alihankintasopimuksen vastikkeen arvo ilman arvonlisäveroa on alle 9 000 euroa tai jos vuokratun työntekijän tai työntekijöiden työskentely kestää yhteensä enintään kymmenen työpäivää. Tältä osin säännöksen soveltamisala vastaisi tilaajavastuulain soveltamisalaa. 

Momentissa huomioitaisiin myös se, että tiedonantovelvollisuutta ei voi kiertää pilkkomalla sopimusta pienempiin osiin. Työn katsottaisiin jatkuneen yhdenjaksoisesti, jos tilaajalle tehty työ tai työtulos muodostuisi peräkkäisistä, keskeytymättöminä tai vain lyhytaikaisin keskeytyksin jatkuvista määräaikaisista sopimuksista. Säännöstä sovellettaisiin siitä lukien, kun vuokratyötä koskevan sopimuksen mukainen työskentely tai alihankintatyöstä sovittu vastike ylittäisi ensimmäisen kerran momentissa ehdotetut raja-arvot. 

12 §.Tietojen antaminen henkilöstön edustajille. Pykälässä säädettäisiin voimassa olevan lain 8 a §:ää vastaavasti tietojen antamisesta henkilöstön edustajille. Lähetetyn työntekijän valtuutuksella lähettävän yrityksen olisi annettava tilaajana toimivan yrityksen henkilöstöryhmän valitsemalle edustajalle työsopimuslain 2 luvun 4 §:ssä tarkoitetut tiedot työntekijän työsopimukseen sovellettavista työehdoista. 

Tietojenantovelvollisuus koskisi lähettävää yritystä työnantajana. Tiedot olisi annettava asianomaisen henkilöstöryhmän valitsemalle luottamusmiehelle tai työsopimuslaissa tarkoitetulle luottamusvaltuutetulle, joilla tarkoitettaisiin tilaajan organisaatiossa valittua luottamusmiestä tai luottamusvaltuutettua. Kysymykseen tulisi siten se henkilöstön edustaja, jonka edustamien henkilöiden työtehtäviä lähetetyn työntekijän tehtävät lähinnä ovat. 

Velvollisuus antaa pykälässä tarkoitetut tiedot luottamushenkilölle edellyttäisi lähetetyn työntekijän antamaa valtuutusta. Tämä valtuutus ei tarkoittaisi erityisen valtakirjan antamista, vaan siihen riittäisi luottamushenkilön lähettävälle yritykselle antama selvitys siitä, että lähetetty työntekijä on kääntynyt hänen puoleensa. Tarvittaessa luottamushenkilön olisi kuitenkin pystyttävä antamaan lähetetyn työntekijän tahdosta riittävä selvitys. 

Tietojenantovelvollisuus koskisi vain tilanteita, joissa lähetettynä olo kestäisi yli kymmenen työpäivää. Ajanjakso laskettaisiin samalla tavalla kuin 10 §:ssä.  

Jatkossa velvoitteen laiminlyönti ei olisi enää rangaistavaa, mutta työsuojeluviranomainen voisi hallinnollisessa menettelyssä viime kädessä sakon uhalla edellyttää, että lähettävä yritys antaa kyseiset tiedot. Maksettavaksi määrätty uhkasakko voitaisiin panna täytäntöön 7 luvun mukaisesti. 

4 luku. Tilaajan velvollisuudet

13 §.Velvollisuus huolehtia edustajan tavoitettavuudesta. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin nykytilaa vastaavasti tilaajan velvollisuudesta huolehtia käytettävissään olevin keinoin siitä, että sopimuskumppanilla on laissa tarkoitettu edustaja, joka on tavoitettavissa Suomessa. Lisäksi tilaajan olisi jatkossa huolehdittava käytettävissään olevin keinoin myös siitä, että lähettävä yritys tekee 7 §:ssä tarkoitetun ilmoituksen. 

Edustajan saavutettavuuden turvaamiseksi ja työntekijöiden lähettämisilmoituksen antamisen varmistamiseksi tilaajan olisi mahdollisuuksiensa mukaan huolehdittava siitä, että työvoimaa Suomeen lähettävällä yrityksellä on 8 §:ssä tarkoitettu edustaja ja että lähettävä yritys tekee 7 §:ssä tarkoitetun ilmoituksen. Jos tilaaja on ulkomaisen yrityksen kanssa tekemässään sopimuksessa edellyttänyt edustajan asettamista tai 7 §:n mukaisen ilmoituksen tekemistä, katsottaisiin tilaajan täyttäneen omalta osaltaan pykälässä tarkoitetun huolehtimisvelvollisuutensa. Aina ei sopimuspuolten kesken kuitenkaan tehdä kirjallisia sopimuksia. Tästä syystä tilaaja voisi myös muutoin, esimerkiksi sähköpostilla osoittaa huolehtineensa siitä, että työnantaja tietää edustajaa ja 7 §:n mukaista ilmoitusta koskevista velvoitteista.  

Pykälän 2 momentin säännöksellä velvoitettaisiin tilaajaa auttamaan työsuojeluviranomaista tilanteessa, jossa työsuojeluviranomainen ei tavoita lähettävän yrityksen edustajaa. Jos työsuojeluviranomainen ei valvontatehtävää suorittaessaan tavoittaisi lähettävän yrityksen edustajaa, tilaajan olisi työsuojeluviranomaisen pyynnöstä pyydettävä lähettävältä yritykseltä tieto siitä, missä ja miten edustaja voidaan tavoittaa. Tilaajan olisi annettava saamansa tieto työsuojeluviranomaiselle. Jos tilaaja ei tavoittaisi lähettävää yritystä, tulisi tilaajan ilmoittaa työsuojeluviranomaiselle, miten tilaaja on yrittänyt täyttää velvollisuutensa. 

14 §.Vuokratyötä koskevien tietojen antaminen lähettävälle yritykselle. Pykälässä säädettäisiin työvoiman vuokraustilanteissa tilaajalle velvollisuus toimittaa lähetetyn vuokratyöntekijän työnantajalle ne tarpeelliset tiedot, jotka tämä tarvitsee työnantajavelvollisuuksiensa täyttämiseksi. Velvoitteella edistetään lähettävän yrityksen tiedonsaantia työhön sovellettavista työehdoista. Tällä on merkitystä niissä tilanteissa, joissa lähettävän yrityksen on sovellettava lähetetyn vuokratyöntekijän työsuhteessa käyttäjäyrityksen soveltamaa normaalisitovaa työehtosopimusta tai muuta käyttäjäyritystä sitovaa käytäntöä ja sopimusta. Työsuojeluviranomainen voi antaa tiedon lähettävälle yritykselle ainoastaan yleissitovien työehtosopimusten sisällöstä.  

Tarpeellisilla tiedoilla tarkoitettaisiin muun muassa työaikalaissa ja vuosilomalaissa tarkoitettuja tietoja tehdyistä työtunneista, lepoajoista sekä niiden sijoittumisista. Selvityksen antaminen työnteon keskeisistä ehdoista puolestaan edellyttää, että lähettävällä yrityksellä on tiedot työtehtävästä, työntekopaikasta, työtehtävän kestosta, työskentelyajoista, työn erityispiirteistä sekä sovellettavasta työehtosopimuksesta. 

Lisäksi lähettävän yrityksen olisi ennen työntekijän lähettämistä saatava tiedot työntekijältä vaadittavasta koulutuksesta, kokemuksesta sekä ammattitaidosta. Lähettävän yrityksen on työntekijää lähettäessään varmistuttava, että työntekijä täyttää muun muassa terveydentilaltaan tehtävän asettamat vaatimukset. Tarpeellisilla tiedoilla tarkoitettaisiin edellä mainittujen tietojen lisäksi kaikkia tietoja, joita lähettävä yritys tarvitsee täyttääkseen sille lain mukaan kuuluvat työnantajavelvoitteet. Tilaaja voisi toimittaa tiedot erillisellä asiakirjalla tai muulla valitsemallaan tavalla. 

Säännös vastaisi sisällöltään työsopimuslain 1 luvun 7 §:n mukaista käyttäjäyrityksen tiedonantovelvoitetta. Tilaajan velvoite rajoittuisi kuitenkin niihin velvoitteisiin, joita lähettävä yritys olisi velvollinen työntekijöiden lähettämisestä ehdotetun lain perusteella noudattamaan. 

15 §.Rakennuttajan ja pääurakoitsijan vastuu rakennusalan työssä. Pykälässä säädettäisiin tilaajan vastuusta rakennusalan työssä. Säännös olisi osa edellä kuvatun 12 artiklan 6 kohdan mukaista täytäntöönpanotoimea. Pykälän 1 momentin mukaan, jos lähetetylle työntekijälle ei ole maksettu 5 §:ssä tarkoitettua vähimmäispalkkaa, hän voi ilmoittaa siitä työmaan rakennuttajalle tai pääurakoitsijalle. Ilmoituksen saatuaan rakennuttajan tai pääurakoitsijan on välittömästi pyydettävä lähettävältä yritykseltä selvitys lähetetylle työntekijälle maksetusta palkasta ja siitä, onko palkka 5 §:n mukainen. 

Mikäli rakennuttaja ei ole nimennyt ketään sopimuspuoltaan pääurakoitsijaksi, lähetetyn työntekijän on osoitettava ilmoituksensa siitä, että hän ei ole saanut lain tai sopimuksen mukaista palkkaa, rakennuttajalle. Mikäli työmaalla ei ole pääurakoitsijaa sen vuoksi, että työmaan johtovelvollisuudet eivät kuulu kenellekään työmaalla toimivalle urakoitsijalle, on ilmoitus niin ikään osoitettava rakennuttajalle. Vähänkään merkittävissä rakennusurakoissa on yleensä aina rakennuttajan nimeämä pääurakoitsija, jolle myös kuuluvat työmaan johtovelvollisuudet. Pääurakoitsija tulisikin olemaan taho, jolle ilmoitus palkan puutteellisuudesta yleisimmin tehtäisiin, koska kaikille työmaalla työskenteleville on yleensä selvää, kuka on työmaan pääurakoitsija. Rakennuttajalle tehtäisiin ilmoituksia tapauksissa, joissa työmaalla pienuutensa vuoksi tai muusta syystä ei ole selkeästi pääurakoitsijana toimivaa tahoa. Lähetetty työntekijä ei kuitenkaan voi tehdä ilmoitusta kenelle tahansa työmaan urakoitsijalle. 

Säännöksellä säädetään lähetetylle työntekijälle mahdollisuus valita, tekeekö hän ilmoituksen rakennuttajalle vai pääurakoitsijalle. Siinäkin tapauksessa, että työmaalla on selkeästi pääurakoitsijana toimiva urakoitsija, lähetetty työntekijä voi tehdä ilmoituksensa pätevästi rakennuttajalle.  

Ilmoitus voitaisiin tehdä suullisesti tai kirjallisesti. Ilmoituksessa ei tarvitsisi yksilöidä saamatta olevia palkkoja. 

Tilaajan vastuu toteutuisi rakennuttajan ja pääurakoitsijan kautta. Säännös vastaisi keskeisiltä osin rakennusalalla voimassa olevaa käytäntöä, jota sovelletaan kansallisesti rakennusalan yleissitovan työehtosopimuksen perusteella. Kyseinen määräys ei kuitenkaan ole työehtosopimusmääräyksenä osapuolia sitova.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin rakennuttajan ja pääurakoitsijan velvollisuudesta toimittaa lähettävälle yritykselle lähetetty selvityspyyntö ja lähettävältä yritykseltä saatu selvitys työntekijälle sekä työntekijän niin pyytäessä työsuojeluviranomaiselle. Jos lähettävältä yritykseltä ei saada tietoa, olisi tämä tieto annettava selvityksenä. Lähetetyllä työntekijällä olisi näin mahdollisuus aina saattaa asiansa viranomaisten tutkittavaksi rakennuttajan tai pääurakoitsijan kautta, ellei asia selviäisi siinä vaiheessa, kun rakennuttaja tai pääurakoitsija sitä selvittää. Rakennuttajan tai pääurakoitsijan olisi säilytettävä asiaan liittyvät tiedot kaksi vuotta työnteon päättymisestä. 

5 luku. Viranomaisten tehtävät ja tiedonsaantioikeus

16 §.Toimivaltaiset viranomaiset. Pykälässä säädettäisiin lakiehdotuksessa tarkoitettuja eri tehtäviä hoitavista viranomaisista. Pykälällä pantaisiin täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 2, 3, 5, 7 ja 14 artikla. Pykälässä säädettäisiin myös lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 4 ja 5 artiklan velvoitteista. 

Edellä mainituissa artikloissa säädetään muun muassa toimivaltaisista viranomaisista, yhteysvirastosta sekä velvollisuudesta ilmoittaa komissiolle ja muille jäsenvaltioille toimivaltaisten viranomaisten sekä yhteysviraston yhteystiedot. Viranomaisten suorittamasta valvonnasta ja valvontayhteistyöstä säädetään täytäntöönpanodirektiivin 7 artiklassa.  

Lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 5 artiklassa säädetään toimenpiteistä, jotka on toteutettava, jos sanottua direktiiviä ei noudateta. Direktiivin 4 artiklassa säädetään siitä, että työehdot on saatettava yleisesti saataville. Täytäntöönpanodirektiivin 5 artikla laajentaa edelleen tätä tiedottamista koskevaa sääntelyä. 

Työntekijöiden lähettämisestä ehdotettua lakia koskevasta tiedottamisesta vastaisivat työ- ja elinkeinoministeriö sekä työsuojeluviranomaiset. Työ- ja elinkeinoministeriölle kuuluu lakia koskeva yleinen tiedottaminen. Työ- ja elinkeinoministeriö ja työsuojeluviranomaiset pitäisivät lisäksi yhdessä ajan tasalla komission internet-sivuilla olevaa Suomen maakatsausta, mikä on yksi täytäntöönpanodirektiivin 5 artiklan mukaisista tiedotusvelvoitteista. 

Työsuojeluviranomaiset hoitavat jo nyt lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 4 artiklaan perustuvaa lähetettyjen työntekijöiden yhteysvirastoa (niin sanottu liaison office), joka tarjoaa yleisneuvontaa työntekijöiden lähettämisestä annetusta laista. Yhteysvirasto hoitaa monessa jäsenvaltiossa myös Euroopan unionin jäsenvaltioiden viranomaisten välistä hallinnollista yhteistyötä. Suomen yhteysvirasto toimii tällä hetkellä vain niin sanotun lähetettyjen työntekijöiden lainsäädäntöalan IMI-koordinaattorin tehtävässä. IMI-järjestelmän avulla toteutettavaa viranomaisten välistä hallinnollista yhteistyötä hoitaa kukin työsuojeluviranomainen omalta osaltaan.  

Ehdotuksen mukaan työsuojeluviranomaiset vastaisivat myös täytäntöönpanodirektiivin 5 artiklan mukaisesta lähetettyjen työntekijöiden työehtoja koskevasta tiedottamisesta. Täytäntöönpanodirektiivin 5 artiklan tavoitteena on saattaa lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 3 artiklan mukaiset työehdot maksutta yleisesti saataville yhdellä virallisella kansallisella verkkosivustolla selkeällä, avoimella ja kattavalla tavalla. Tietojen tulee olla myös vammaisten henkilöiden esteettä saatavissa.  

Täytäntöönpanodirektiivin 5 artiklassa määritellään tarkemmin, mikä on työehtoja koskevien tietojen tietosisältö. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava yhdellä verkkosivustolla sekä muilla keinoilla, mitä työehtoja ja kansallisen lain osa-alueita lähetettyihin työntekijöihin on sovellettava. Lisäksi on asetettava vastaavin keinoin saataville tietoja siitä, mitä työehtosopimuksia sovelletaan, keihin työehtosopimuksia sovelletaan ja mitkä työehtosopimusmääräykset tulevat sovellettaviksi. Työehtosopimuksia koskevan tiedon olisi katettava erityisesti vähimmäispalkat ja niiden osatekijät, maksettavan palkan laskutapa ja tarvittaessa perusteet eri palkkaluokkiin sijoittamiselle. 

Tietoja lainsäädännöstä ja työehtosopimuksista on mahdollisuuksien mukaan asetettava saataville myös tiivistetyssä esitteessä. Esitteessä todettaisiin työehdot ja lisäksi kuvattaisiin käytettävissä olevat kantelumenettelyt. Kantelumenettelyillä tarkoitetaan erityisesti lähetetyn työntekijän käytettävissä olevia keinoja oikeuksiensa puolustamiseksi, mutta niillä voitaisiin tarkoittaa myös esimerkiksi lähettävän yrityksen käytettävissä olevia muutoksenhakukeinoja viranomaisten valvonnassa tekemistä päätöksistä.  

Jäsenvaltioiden tulee asettaa saataville myös muuta tietoa lähetettyihin työntekijöihin sovellettavista työtä ja sosiaalisia olosuhteita koskevista määräyksistä, muun muassa työturvallisuudesta ja työterveydestä. 

Edellä mainittuja tietoja on asetettava saataville jäsenvaltion virallisilla kielillä ja lisäksi kyseisen valtion valitsemilla kielillä. Kielten valinta perustuisi jäsenvaltion työmarkkinoiden vaatimuksiin eli erityisesti siihen, mitä kieliä jäsenvaltioon lähetetyt työntekijät useimmiten hallitsevat.  

Työehtosopimuksia koskevan tiedon yhteydessä on mahdollisuuksien mukaan hyödynnettävä internet-linkkejä, kuten linkkejä työmarkkinajärjestöjen internet-sivuille. Jäsenvaltion on myös pyrittävä saamaan työmarkkinajärjestöt mukaan työehtosopimuksia koskevaan tiedotustoimintaan. 

Tiedotustoiminnan ja lähettämistä koskevaa yleisneuvontaa antavan yhteysviraston lisäksi kaikkien työsuojeluviranomaisten tavanomaiseen toimintaan kuuluu työsuojeluvalvonnan lisäksi se, että muun muassa työnantajat ja työntekijät voivat pyytää työsuojeluviranomaiselta neuvoja sen valvottavaksi säädetyistä laeista. Tämä koskee myös ehdotettua lakia.  

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin viranomaisista, jotka valvovat ehdotetun lain noudattamista. Lain valvonta kuuluisi pääosin työsuojeluviranomaisille, mutta tasa-arvovaltuutettu sekä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta valvoisivat 3 §:ssä mainittujen tasa-arvolain säännösten noudattamista. Lähetettyjä työntekijöitä koskevan lainsäädännön noudattamisen valvonnassa tehdään hallinnollista yhteistyötä Euroopan unionin jäsenvaltioiden viranomaisten välillä. Tästä hallinnollisesta yhteistyöstä vastaisivat 2 momentin mukaan työsuojeluviranomaiset, tasa-arvovaltuutettu sekä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta.  

Euroopan unionin jäsenvaltioiden viranomaiset voivat tehdä lähetettyjä työntekijöitä koskevan lainsäädännön noudattamisen valvonnassa päätöksiä taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon määräämisestä. Tällöin päätöksen kohteena on useimmiten lähettävä yritys. Täytäntöönpanodirektiivi mahdollistaa, että kyseinen päätös annetaan tiedoksi toisessa jäsenvaltiossa. Päätöksen täytäntöönpano on myös jatkossa mahdollinen toisessa jäsenvaltiossa.  

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, että taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon määräämistä koskevien päätösten valtioiden rajat ylittävästä tiedoksiannosta vastaisivat työsuojeluviranomaiset, tasa-arvovaltuutettu, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta sekä hallintotuomioistuimet. Momentin mukaan kukin suomalainen viranomainen pyytäisi itse IMI-järjestelmässä toisen jäsenvaltion toimivaltaiselta viranomaiselta oman päätöksensä tiedoksiantamista toisessa jäsenvaltiossa. Tämä edellyttäisi, että myös esimerkiksi kaikki hallinto-oikeudet rekisteröidään IMI-järjestelmään. Jos toisen jäsenvaltion viranomainen olisi antanut taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon määräämistä koskevan päätöksen ja pyytäisi sen tiedoksiantamista Suomessa, pyyntö voitaisiin tehdä 25 §:n mukaisesti ainoastaan työsuojeluviranomaiselle riippumatta siitä, mikä toisen jäsenvaltion viranomainen pyytäisi tiedoksiantoa. 

Momentissa säädettäisiin myös siitä, että taloudellisten hallinnollisten seuraamusten ja sakkojen valtioiden rajat ylittävästä perinnästä vastaisi Oikeusrekisterikeskus. Oikeusrekisterikeskus ottaisi vastaan Suomen viranomaisen perintään ohjaaman päätöksen ja tekisi IMI-järjestelmässä perintäpyynnön toisen jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle. Vastaavasti toisen jäsenvaltion toimivaltainen viranomainen ottaisi IMI-järjestelmässä yhteyttä Oikeusrekisterikeskukseen silloin, kun se haluaisi pyytää seuraamuksen perimistä Suomessa. 

Pykälän 4 momentin mukaan lakiehdotuksessa säädettyjen työsuojeluviranomaisen tehtävien antamisesta yhdelle tai useammalle aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueelle säädettäisiin aluehallintovirastoista annetussa laissa (896/2009). Aluehallintovirastoista annetun lain 6 §:n 2 momentin mukaan aluehallintoviraston toimialueen laajentamisesta työsuojelun tehtävissä säädetään sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella. Ehdotetun lain myötä työsuojeluviranomainen saisi uusia tehtäviä, joista osa on laadultaan sellaisia, että ne voidaan keskittää tietyn aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueen hoidettavaksi koko Suomen alueella. Siten on tarkoituksenmukaista, että lakiehdotuksessa säädettyjä työsuojeluviranomaisen tehtäviä voitaisiin antaa yhdelle tai useammalle aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueelle. Yhdelle työsuojeluviranomaiselle voitaisiin antaa esimerkiksi pykälän 3 momentissa säädetty tiedoksiantotehtävä, joka koskee toisen valtion viranomaisen pyyntöä antaa siellä tehty päätös tiedoksi Suomessa. Tällöin kysymyksessä oleva työsuojeluviranomainen antaisi päätöksen tiedoksi riippumatta siitä, missä päin Suomea tiedoksiannon kohteen kotipaikka on.  

17 §.Tiedonsaantioikeus. Pykälässä säädettäisiin tiedonsaantioikeuksista, joita työsuojeluviranomaiset tarvitsevat ehdotetun lain valvontaa varten. Säännöksessä tarkoitetut tiedonsaantioikeudet olisivat erityissääntelyä viranomaisten toimivaltaa koskevissa yleislaeissa säädettyihin tiedonsaantioikeuksiin nähden. Siten niitä sovellettaisiin ensisijaisesti yleislain tiedonsaantioikeuksiin verrattuna. 

Pykälällä pannaan täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 7 artikla, jossa säädetään muun muassa viranomaisten suorittamasta valvonnasta, sekä 9 artiklan 1 kohdan d alakohta ja osa b alakohdasta. Samoin 17 §:llä on yhteys lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 4 ja 5 artiklaan sekä täytäntöönpanodirektiivin 4 artiklaan ja 6 artiklan 4 kohtaan.  

Työsuojeluviranomaisen 1 momentin mukainen tiedonsaantioikeus lähettävältä yritykseltä koskisi kaikkia tietoja ja asiakirjoja, jotka lähettävän yrityksen on ehdotetun lain mukaan laadittava, säilytettävä tai toimitettava. Momentin sanamuoto mukailisi tältä osin työsuojelun valvontalain 4 §:n 1 momentin 2 kohtaa, jossa säädetään muun muassa, että työsuojeluviranomaisella ja tarkastajalla on oikeus saada työnantajalta nähtäväkseen asiakirjat, jotka tämän on työsuojeluviranomaisen valvontaan kuuluvien säännösten mukaan tehtävä tai säilytettävä.  

Voimassa olevan lähetetyistä työntekijöistä annetun lain 8 §:n mukaan työnantajan on annettava työsuojeluviranomaisille vain tietyt tiedot. Tämä sääntelyratkaisu on aiheuttanut epäselvyyttä siitä, mikä on voimassa olevan lain 8 §:n ja työsuojelun valvontalain 4 §:n 1 momentin 2 kohdan ja 8 kohdan suhde. Ei ole ollut selvää, onko työsuojeluviranomaisella oikeus saada lähettävältä yritykseltä työsuojelun valvontalain 4 §:n 1 momentin 2 kohdan ja 8 kohdan nojalla muitakin tietoja, joiden perusteella valvotaan, noudattaako lähettävä yritys voimassa olevassa laissa tarkoitettuja velvoitteitaan.  

Momentilla selvennettäisiin tätä oikeustilaa. Momentin nojalla työsuojeluviranomainen saisi lähettävältä yritykseltä kaikki tiedot ja asiakirjat, joita tarvitaan ehdotetun lain noudattamisen valvomiseksi. Esimerkiksi lain 2 luvussa säädettäisiin lähetetyn työntekijän työsuhteeseen sovellettavista vähimmäisehdoista. Sovellettavaksi tulisivat esimerkiksi 2 luvun 3 §:n nojalla muun muassa työturvallisuuslaki ja työterveyshuoltolaki. Näitä säädöksiä noudattaessaan lähettävän yrityksen on käytännössä laadittava tiettyjä asiakirjoja. Työsuojeluviranomaisella olisi ehdotetun säännöksen nojalla oikeus saada lähettävältä yritykseltä esimerkiksi nämä asiakirjat. 

Työsuojeluviranomaisella olisi oikeus saada lähettävältä yritykseltä myös 3 luvussa tarkoitettuja tietoja. Luvun 7, 8 tai 10 §:n mukaisen velvoitteen laiminlyöntitapauksissa työsuojeluviranomainen harkitsisi, onko olemassa edellytykset 35 §:ssä tarkoitetun laiminlyöntimaksun määräämiselle. Laiminlyöntimaksu määrättäisiin seuraamuksena 7, 8 tai 10 §:ssä tarkoitetun velvoitteen laiminlyönnistä. Mainittujen velvoitteiden laiminlyönnistä huolimatta työsuojeluviranomaisen olisi kuitenkin suoritettava lakisääteinen valvontatehtävänsä, jota varten se tarvitsee erilaisia tietoja ja asiakirjoja. Ehdotetun 17 §:n 1 momentin nojalla työsuojeluviranomaisella olisi oikeus saada lähettävältä yritykseltä esimerkiksi lähettävän yrityksen yksilöinti- ja yhteystietoja, tiedot yrityksen vastuuhenkilöistä yrityksen sijoittautumisvaltiossa ja sen edustajaa koskevia tietoja sekä 9 ja 10 §:ssä tarkoitettuja tietoja ja asiakirjoja. Momentin soveltamisalan piiriin kuuluisivat myös 11 ja 12 §:n velvoitteiden noudattamisen valvonnassa tarvittavat tiedot. 

Työsuojeluviranomaisella olisi oikeus saada tilaajalta kaikki tiedot ja asiakirjat, jotka tilaajan on ehdotetun lain mukaan laadittava, säilytettävä tai toimitettava. Työsuojeluviranomaisen tiedonsaantioikeus tilaajalta koskisi erityisesti lakiehdotuksen 13 §:n 1 momentin noudattamisen valvomiseksi tarvittavia tietoja. Työsuojeluviranomainen saisi tilaajalta kirjallisen selvityksen siitä, että tilaaja on lähettävän yrityksen kanssa tekemissään sopimuksissa tai muutoin käytettävissään olevin keinoin huolehtinut siitä, että lähettävä yritys tekee 7 §:ssä tarkoitetun ilmoituksen sekä että lähettävällä yrityksellä on 8 §:ssä tarkoitettu edustaja. 

Lakiehdotuksen 13 §:n 2 momentin mukaan tilaajan on työsuojeluviranomaisen pyynnöstä pyydettävä lähettävältä yritykseltä tieto siitä, missä ja miten edustaja voidaan tavoittaa, ja annettava saamansa tieto työsuojeluviranomaiselle, jos työsuojeluviranomainen ei valvontatehtävää suorittaessaan tavoita lähettävän yrityksen edustajaa. Tilaajalle voitaisiin määrätä laiminlyöntimaksu 13 §:n 2 momentin toimintavelvoitteen laiminlyönnistä. Jotta voidaan tarvittaessa todeta, täyttyvätkö 35 §:ssä tarkoitetun laiminlyöntimaksun määräämisen edellytykset, riittää, että työsuojeluviranomainen ei saa pyynnöstään huolimatta tilaajalta mitään tietoa. Tämän vuoksi 17 §:n 1 momentin tiedonsaantioikeutta ei käytännössä tarvitsisi yleensä käyttää 13 §:n 2 momentin mukaisen velvoitteen noudattamisen valvonnassa. 

Momentin nojalla työsuojeluviranomaisella olisi tarvittaessa oikeus saada tilaajalta tietoja myös 14 §:ssä tarkoitetun velvoitteen täyttämisestä. Mainitun säännöksen mukaan tilaajan on toimitettava lähettävälle yritykselle ne tiedot, jotka se tarvitsee työnantajavelvollisuuksiensa täyttämiseksi vuokratyössä. 

Lakiehdotuksen 10 §:n 3 momentin mukaan lähettävän yrityksen on ilmoitettava tilaajalle ennen työskentelyn alkamista Suomessa, missä 10 §:ssä tarkoitetut tiedot ovat työntekijän lähetettynä olon ajan. Säännöksen mukaan työsuojeluviranomainen voisi pyytää tietoa tilaajalta myös tämän velvoitteen hoitamisesta, ellei tietoa saada lähettävältä yritykseltä. Lakiehdotuksen 11 §:ssä säädettäisiin sosiaaliturvan määräytymistä koskevien tietojen antamisesta tilaajalle. Työsuojeluviranomainen voisi pyytää tietoa tilaajalta myös tämän velvoitteen hoitamisesta, ellei tietoa saada lähettävältä yritykseltä. 

Momentin nojalla työsuojeluviranomaisella olisi oikeus saada rakennuttajalta ja pääurakoitsijalta kaikki tiedot ja asiakirjat, jotka rakennuttajan ja pääurakoitsijan on ehdotetun lain mukaan laadittava, säilytettävä tai toimitettava. Kyseisiä tietoja ja asiakirjoja olisivat erityisesti 15 §:ssä tarkoitetut selvityspyyntö ja selvitys. Nämä tarvitaan, jotta voidaan tarvittaessa todeta, täyttyvätkö 35 §:ssä tarkoitetun laiminlyöntimaksun määräämisen edellytykset. Lakiehdotuksen 7 §:n 4 momentin mukaan lähettävän yrityksen on rakennusalan työssä toimitettava työntekijöiden lähettämisestä työsuojeluviranomaiselle annettu ilmoitus myös rakennuttajalle ja pääurakoitsijalle. Työsuojeluviranomainen voisi pyytää tietoa rakennuttajalta ja pääurakoitsijalta myös tämän velvoitteen hoitamisesta, ellei tietoa saada lähettävältä yritykseltä. 

Tiedot on toimitettava viivytyksettä. Tietojen katsottaisiin saapuneen työsuojeluviranomaiselle viivytyksettä, kun ne toimitettaisiin työsuojeluviranomaisen pyynnön vastaanottamisen jälkeen mahdollisimman pian ja korkeintaan kalenteriviikon kuluessa. 

Pykälän 2 momentin mukaan työsuojeluviranomaisella olisi oikeus saada lähettävältä yritykseltä lähetettyjä työntekijöitä koskevan lainsäädännön noudattamisen valvontaa varten muitakin kuin 1 momentissa tarkoitettuja tarpeellisia tietoja ja asiakirjoja. Momentin sanamuoto mukailisi tältä osin työsuojelun valvontalain 4 §:n 1 momentin 8 kohtaa, jossa säädetään muun muassa, että työsuojeluviranomaisella ja tarkastajalla on oikeus saada työnantajalta valvontaa varten muitakin tarpeellisia tietoja. Työsuojelun valvontalain perusteluissa todetaan, että työnantajalla voi olla tarkastajan pyynnöstä velvollisuus esittää täyttäneensä lain velvoitteet. Vastaavalla tavalla lakiehdotuksen 17 §:n 2 momenttia voisi soveltaa tilanteissa, joissa tarvitaan poikkeuksellisesti tavanomaista valvontaa enemmän tietoja ja asiakirjoja.  

Tiedonsaantioikeutta voitaisiin käyttää erityisesti tapauksissa, joissa joudutaan arvioimaan sitä, onko kyseessä ehdotetussa laissa tarkoitettu työntekijä, tai selvittämään epäilyä lähetettyjen työntekijöiden lainsäädännön väärinkäytöksestä tai kiertämisestä.  

Tapaukset, joissa joudutaan arvioimaan sitä, onko kyseessä ehdotetussa laissa tarkoitettu työntekijä tai selvittämään epäilyä lähetettyjen työntekijöiden lainsäädännön väärinkäytöksestä tai kiertämisestä, ovat erilaisia. Siten työsuojeluviranomaisen lähettävältä yritykseltä 17 §:n 2 momentin nojalla pyytämät tarpeelliset tiedot ja asiakirjat riippuisivat kunkin valvontatapauksen luonteesta ja yksityiskohdista. 

Lähettävältä yritykseltä voitaisiin pyytää 17 §:n 2 momentin nojalla tietoja ja asiakirjoja esimerkiksi niistä tosiseikoista, joiden perusteella henkilöstä tehdään täytäntöönpanodirektiivin 4 artiklan mukainen lähetetyn työntekijän kokonaisarvio. Lähettävän yrityksen tulisi antaa esimerkiksi tietoja ja asiakirjoja siitä, mihin maahan yritys maksaa veroja ja sosiaaliturvamaksuja, minkä maan lakia yritys soveltaa asiakkaidensa kanssa tekemissä sopimuksissa, mikä on yrityksen täytettyjen sopimusten määrä tai toteutuneen liikevaihdon määrä sijoittautumisvaltiossa, missä maassa tai mistä maasta käsin työntekijä tavallisesti työskentelee Rooma I:n mukaisesti taikka missä maassa työntekijällä on työhistoriaa sekä palaako työntekijä siihen valtioon, josta hänet on lähetetty. 

Täytäntöönpanodirektiivin 4 artiklan tosiseikkoja vastaavasti lähettävältä yritykseltä voitaisiin pyytää tietoja ja asiakirjoja myös Suomessa harjoitetusta yritystoiminnasta sen arvioimiseksi, harjoittaako yritys Suomessa vain tilapäistä palvelujen tarjontaa. Palvelujen tarjontaa ja siten työntekijöiden lähettämistä koskevaa sääntelyä voidaan hyödyntää sen tarkoituksen vastaisesti esimerkiksi tilanteessa, jossa yrityksen toiminta Suomessa pitkittyy selvästi tai jossa valtaosa yrityksen toiminnasta keskittyy vain Suomeen. Tällöin yritys ei todennäköisesti enää harjoita merkittävää yritystoimintaa sijoittautumisvaltiossaan. Näissä tilanteissa voi tosiasiallisesti olla kyse siitä, että yritys on sijoittautunut Suomeen, mutta se ei ole hakeutunut kaupparekisteriin suomalaisena yrityksenä tai rekisteröitynä sivuliikkeenä. Rajanvetoa palvelujen tarjonnan ja sijoittautumisen välillä on viime kädessä arvioitava Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön pohjalta. Yritystoimintaa koskevaa tietoa tarvittaisiin myös epäiltäessä, että sijoittautumisvaltioon on jo lähtökohtaisesti perustettu vain niin sanottu postilaatikkoyritys, jonka yritystoimintaa hoidetaan tosiasiallisesti muualta. 

Pykälän 3 momentin mukaan työsuojeluviranomaisella olisi oikeus saada tietoja ja asiakirjoja tahoilta, jotka ovat olleet sopimussuhteessa lähettävään yritykseen viimeisten 12 kuukauden aikana tai toimineet sinä aikana samoissa työkohteissa samanaikaisesti lähettävän yrityksen kanssa. Momentin mukainen tiedonsaantioikeus rajoittuisi vain tilanteisiin, joissa joudutaan poikkeuksellisesti arvioimaan sitä, onko kyseessä ehdotetussa laissa tarkoitettu työntekijä tai selvittämään epäilyä lähetettyjen työntekijöiden lainsäädännön noudattamatta jättämisestä tai kiertämisestä. Työsuojeluviranomaisella olisi oikeus saada tätä rajattua tehtävää varten tarpeellisia tietoja ja asiakirjoja. Lähettävään yritykseen sopimussuhteessa viimeisten 12 kuukauden aikana olleilla tai sinä aikana samoissa työkohteissa samanaikaisesti lähettävän yrityksen kanssa toimineilla tarkoitettaisiin oikeushenkilöitä ja luonnollisia henkilöitä. 

Pykälän 3 momentin mukainen työsuojeluviranomaisen tiedonsaantioikeus olisi käytännössä tarpeen vain poikkeuksellisissa tilanteissa, elleivät 3 momentissa mainitut tapaukset yleisty tulevaisuudessa. Momentissa säädettäisiin työsuojeluviranomaiselle mahdollisuus pyytää tietoa ja asiakirjoja poikkeuksellisen valvontatapauksen selvittämisen tueksi tavallista laajemmalta joukolta.  

Momentissa olisi kyseessä työsuojeluviranomaisten voimassaoleviin tiedonsaantioikeuksiin verrattuna uudenlainen tiedonsaantioikeus, jossa useimmiten lähettävää yritystä koskevaa tietoa pyydettäisiin lähettävän yrityksen sopimuskumppaneilta ja samoissa työkohteissa samanaikaisesti toimineilta tahoilta. Momenttiin ei liittyisi tiedonsaantioikeuksiin yleensä olennaisena osana kuuluvaa mahdollisuutta antaa työsuojelun valvontalain 13 §:ssä tarkoitettua kehotusta, ellei tietoja annettaisi työsuojeluviranomaiselle. Vain työsuojelun valvontalain mukainen toimintaohje olisi mahdollinen. Toisin sanoen työsuojeluviranomainen ei voisi velvoittaa tietojen antamiseen velvoittavalla hallintopäätöksellä. Sen jälkeen kun työsuojeluviranomainen on saanut kokemusta saatujen tietojen ja asiakirjojen laadusta ja merkityksestä poikkeuksellisten valvontatapausten hoitamisessa, on mahdollista, että kehotuksen antamisen mahdollisuutta esitetään laajennettavaksi myös 3 momentissa tarkoitettuihin tilanteisiin. 

Saatavat tiedot ja asiakirjat riippuisivat valvontatapauksen luonteesta ja yksityiskohdista sekä siitä, mitä tietoja, asiakirjoja ja havaintoja 3 momentissa tarkoitetuilla tahoilla käytännössä olisi. Näillä tahoilla voisi olla esimerkiksi tietoja tai havaintoja siitä, miten kauan lähettävä yritys on toiminut Suomessa ja miten laajaa yritystoiminta on ollut. Näitä seikkoja kuvaava tieto voisi olla esimerkiksi se, miten kauan toiminta Suomessa on kestänyt, onko toiminta ollut yhtäjaksoista tai onko sopimuskumppaneita ollut lukuisia tai onko esimerkiksi yhdelle sopimuskumppanille tarjottu luonteeltaan sellaista palvelua, joka vaatii pitkäaikaista toimintaa Suomessa.  

Joskus momentissa tarkoitetuilla tahoilla voisi olla havaintoja myös lähettävän yrityksen työntekijöistä. Jotta kyse olisi lähetetystä työntekijästä, työntekijän lähettämisen tulee suuntautua toiseen valtioon kuin siihen, jossa tai josta työntekijä tavallisesti työskentelee. Lisäksi työntekijän on palattava siihen valtioon, josta hänet on lähetetty. Jos Suomessa olisi tehty havaintoja esimerkiksi siitä, että tietty työntekijä on työskennellyt Suomessa yhtäjaksoisesti jo vuosikausia, olisi aihetta tutkia työntekijän tilannetta tarkemmin. Käytännössä esiintyy esimerkiksi tapauksia, joissa samaa työntekijää lähetetään toistuvasti peräjälkeen usean lähettävän yrityksen toimesta Suomeen. Näissä tapauksissa olisi syytä tarkistaa, missä maassa kyseinen työntekijä tavallisesti työskentelee Rooma I:n mukaisesti. 

Euroopassa on havaittu, että lähetettyjen työntekijöiden lainsäädäntöä käytetään väärin myös rikollisiin tarkoituksiin. On mahdollista, että perustetaan esimerkiksi niin sanottuja postilaatikkoyrityksiä, jotka toimivat muodollisesti lähetettyjen työntekijöiden työnantajina, vaikka todellisuudessa yritystoiminnasta vastaa ja työnantajana toimii muu taho. Kun yritystoiminnasta on saatu riittävästi taloudellista hyötyä, postilaatikkoyritysten toiminta voidaan lopettaa siten, että esimerkiksi työntekijöille, viranomaisille, sopimuskumppaneille tai muille yhteistyötahoille jää maksamattomia saatavia. Yritysjärjestelyt voivat olla hyvin monimutkaisia ja niillä voidaan pyrkiä välttämään muun muassa todellisen työnantajan työlainsäädäntöön perustuvia vastuita sekä muita yritystoimintaan liittyviä velvoitteita.  

Edellä kuvatussa tapauksessa työsuojeluviranomaisen tulisi tunnistaa todellinen työnantajataho, joka vastaa työlainsäädännön velvoitteista. Käytännössä on kyse siitä, kenelle tarkastuskertomus ja mahdollinen työsuojeluviranomaisen antama hallinnollinen ohjaus tulisi kohdistaa ja kenen puoleen esimerkiksi työntekijä voisi kääntyä muun muassa palkkasaatava-asiassaan. Pykälän 3 momentissa tarkoitetuilla tahoilla voisi joissakin tapauksissa olla havaintoja esimerkiksi siitä, kuka postilaatikkoyritykseksi paljastuneen yrityksen asioita on todellisuudessa suhteessa esimerkiksi sopimuskumppaneihin hoitanut tai kuka on fyysisesti käynyt työkohteissa. 

Myös tapauksissa, joissa lähetetyn työntekijän väitettäisiin olevan itsensä työllistäjä eikä lainkaan työsuhteessa oleva työntekijä, voisi olla mahdollista saada valvontaa tukevaa tietoa momentissa tarkoitetuilta tahoilta. Heillä voi olla havaintoja esimerkiksi siitä, kuinka itsenäistä itsensä työllistäjiksi väitettyjen henkilöiden työskentely on tosiasiassa ollut. Työsuhteen olemassaolon arviointiin tarvittaisiin myös esimerkiksi tilaajalta palvelun tarjontaa koskeva sopimus, jonka perusteella voidaan myös tehdä huomioita henkilöiden väitetystä yritystoiminnasta. 

Pykälän 4 momentin nojalla työsuojeluviranomaisella olisi oikeus saada asiakirjoista jäljennöksiä. Tämä perustuisi osin täytäntöönpanodirektiivin 9 artiklan 1 kohdan b alakohtaan. Kuten työsuojelun valvontalain 4 §:n 1 momentin 8 kohdan perusteluissa todetaan, työsuojeluviranomainen noudattaisi asiakirjajäljennösten pyytämisessä hyvän hallinnon suhteellisuusperiaatetta eli käytännössä se pyytäisi niitä vain silloin, kun se on valvonnassa tarpeellista. 

Pykälän 5 momentin nojalla työsuojeluviranomaisella olisi oikeus saada lähettävältä yritykseltä 10 §:ssä tarkoitetuista tiedoista ja asiakirjoista käännös suomen, ruotsin tai englannin kielelle, jos se ei voisi suorittaa valvontatehtäväänsä alkuperäisellä kielellä olevan tiedon tai asiakirjan perusteella. Säännös perustuisi täytäntöönpanodirektiivin 9 artiklan 1 kohdan d alakohtaan. Lähetettyjä työntekijöitä koskevan lainsäädännön valvonnassa työsuojeluviranomainen saa tällä hetkellä tietoja ja asiakirjoja hyvin monilla eri kielillä, joita siellä työskentelevä henkilöstö ei itse hallitse. Momentin mukainen velvoite käännöksen toimittamisesta tehostaa työsuojeluviranomaisen valvontatoimintaa ja parantaa lähettävän yrityksen oikeusturvaa, kun valvontaa toteutetaan sellaisten tietojen ja asiakirjojen perusteella, joiden sisältö on työsuojeluviranomaisen helposti ja nopeasti ymmärrettävissä. 

Pykälän 6 momentin mukaan sen lisäksi, mitä lakiehdotuksessa säädetään, työsuojeluviranomaisen tiedonsaantioikeudesta säädetään työsuojelun valvontalaissa. Kyseessä olisi viittaussäännös työsuojeluviranomaisen toimivaltaa koskevaan yleislakiin. 

Pykälän 7 momentin mukaan tasa-arvovaltuutetulla sekä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnalla olisi tasa-arvolain säännösten noudattamista koskevan valvontatehtävänsä suorittamiseksi sama tiedonsaantioikeus kuin työsuojeluviranomaisella on 1—5 momentin nojalla. 

Pykälän 8 momentin mukaan sen lisäksi, mitä lakiehdotuksessa säädetään, tasa-arvovaltuutetun tiedonsaantioikeudesta säädetään tasa-arvolaissa ja yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan tiedonsaantioikeudesta säädetään yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnasta annetussa laissa. Kyseessä olisi viittaussäännös tasa-arvovaltuutetun sekä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan toimivaltaa koskeviin yleislakeihin. Näiden lakien perusteella määräytyisivät myös tiedonsaantioikeuksien tehosteet. Tasa-arvolain 21 a §:n perusteella tasa-arvovaltuutettu voi asettaa tietojenanto- ja asiakirjan esittämisvelvollisuuden tehosteeksi uhkasakon. Uhkasakon tuomitsee maksettavaksi yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnasta annetun lain 14 §.n mukaan lautakunta voi asettaa tietojen- ja selvityksenantovelvollisuuden noudattamisen tehosteeksi uhkasakon, ja uhkasakkolain (1113/1990) mukaan lautakunta voi määrätä sen maksettavaksi. 

Työsuojeluviranomainen voisi luovuttaa 9 momentin mukaan 7 §:ssä säädetyn ilmoituksen perusteella saamiaan valvonnan kannalta tarpeellisia tietoja salassapitosäännösten estämättä muille valvontaviranomaisille. Tietojen luovuttamispyynnön tulisi liittyä lähetettyjen työntekijöiden työsuhteessa noudatettavien ehtojen tai työntekijöiden lähettämisen valvontaan. Tietoja voitaisiin luovuttaa esimerkiksi Verohallinnolle ja Eläketurvakeskukselle sekä muille lähetettyjä työntekijöitä tai lähettäviä yrityksiä valvoville viranomaisille.  

6 luku. Valtioiden rajat ylittävä hallinnollinen yhteistyö

18 §.Hallinnollinen yhteistyö. Pykälässä säädettäisiin hallinnollisesta yhteistyöstä jäsenvaltioiden viranomaisten välillä. Jäsenvaltiolla tarkoitettaisiin myös ETA-valtiota. Säännöksellä pantaisiin täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 6 artiklan 1—3 ja 9 kohta sekä 21 artikla.  

Pykälän 1 momentissa määriteltäisiin hallinnollinen yhteistyö. Hallinnollisella yhteistyöllä tarkoitettaisiin jäsenvaltioiden viranomaisten toisilleen antamaa virka-apua ja yhteistyötä lähetettyjä työntekijöitä koskevan lainsäädännön valvonnassa. Tästä yhteistyöstä säädetään voimassa olevan lain 10 §:ssä.  

Lähetettyjä työntekijöitä koskevan lainsäädännön valvontaan kuuluvat myös ne tapaukset, joissa arvioidaan, onko henkilö lakiehdotuksessa tarkoitettu lähetetty työntekijä sekä tapaukset, joissa selvitetään epäiltyä lähetettyjä työntekijöitä koskevan lainsäädännön noudattamatta jättämistä tai kiertämistä.  

Täytäntöönpanodirektiivin 4 artiklassa säädetään kriteereistä, joiden avulla aito lähettämistilanne voitaisiin erottaa muista kansainvälisluonteisista työskentelytilanteista. Direktiivin 4 artiklan kriteereiden avulla voidaan pyrkiä tunnistamaan myös lähetettyjä työntekijöitä koskevan lainsäädännön väärinkäyttö tai kiertäminen. Jäsenvaltioiden viranomaisten välinen hallinnollinen yhteistyö kattaisi sen, että toimivaltainen työsuojeluviranomainen epäillessään esimerkiksi keinotekoista lähettämistä voisi pyytää toisen jäsenvaltion toimivaltaiselta viranomaiselta apua sen selvittämiseksi, onko lähettävällä yrityksellä tosiasiallista toimintaa sijoittautumisvaltiossa vai ei.  

Avunanto olisi käytännössä tietopyyntöjen esittämistä ja niihin vastaamista sekä tarkistusten, tarkastusten ja tutkimusten tekemistä. 

Pykälän 2 momentin mukaan avunanto voisi sisältää myös hallintomenettelyyn liittyvien asiakirjojen lähettämistä ja tiedoksi antamista. Säännös perustuu täytäntöönpanodirektiivin 6 artiklan 3 kohtaan, joka mahdollistaa, että jäsenvaltiot hallinnollisena yhteistyönä lähettävät ja antavat tiedoksi myös muita asiakirjoja kuin direktiivin VI luvun soveltamisalaan kuuluvia päätöksiä taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon määräämisestä. Tällaisia asiakirjoja voisivat olla hallintomenettelyssä laaditut selvitys- ja lausumapyynnöt tai tarkastuskertomukset. Direktiivi ei velvoita jäsenvaltioita muiden kuin VI luvussa tarkoitettujen asiakirjojen tiedoksiantoon. Toisin sanoen jäsenvaltiolla ei ole velvollisuutta antaa lähettävälle yritykselle tiedoksi muita kuin VI luvussa tarkoitettuja toisen jäsenvaltion viranomaisen asiakirjoja. Tämän vuoksi hallintomenettelyyn liittyvien asiakirjojen lähettäminen ja tiedoksi antaminen kirjattaisiin yhteistyön määritelmäsäännökseen mahdollisuutena. Momentissa tarkoitetun yhteistyön edellytyksistä ja sen toteuttamisesta Suomessa säädettäisiin tarkemmin lakiehdotuksen 23 §:ssä.  

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, millä tavalla jäsenvaltioiden viranomaiset ovat yhteydessä toisiinsa tehdessään hallinnollista yhteistyötä. Momentin mukaan jäsenvaltioiden viranomaisten väliseen yhteydenpitoon käytetään sähköistä asetuksen (EU) N:o 1024/2012 mukaista IMI-järjestelmää. Säännös vastaa täytäntöönpanodirektiivin 21 artiklan 1 kohtaa. 

IMI-järjestelmän käyttäminen olisi ensisijainen yhteydenpitomenetelmä. Viranomaisten välinen yhteydenpito voisi kuitenkin tapahtua myös muulla tavalla, jos siitä on toisen jäsenvaltion kanssa erikseen sovittu. Säännöksellä pannaan täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 21 artiklan 2 kohta. 

Lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä tai määrättävä yhteistyöstä niiden viranomaisten kesken, jotka kansallisen lainsäädännön nojalla ovat toimivaltaisia valvomaan 3 artiklassa tarkoitettuja työehtoja ja -oloja. Direktiivin 4 artiklan 2 kohta on pantu voimaan voimassa olevan lain 10 §:llä. Tähän mennessä Suomen työsuojeluviranomainen on tehnyt hallinnollista yhteistyötä IMI-järjestelmän avulla. Yhteistyötä on kuitenkin syvennetty Etelä-Suomen aluehallintoviraston ja Viron työsuojeluviranomaisen välisellä yhteistyösopimuksella.  

Täytäntöönpanodirektiivissä säädetään lähetettyjen työntekijöiden direktiiviin verrattuna huomattavasti yksityiskohtaisemmalla tasolla viranomaisten välisestä yhteydenpidosta. Täytäntöönpanodirektiivi ohjaa jäsenvaltioiden viranomaisia käyttämään vain yhtä yhteydenpitotapaa, IMI-järjestelmää. Jotta jäsenvaltioiden viranomaisten välinen yhteistyö ei kuitenkaan täytäntöönpanodirektiivistä johtuen heikkenisi nykyisestä, direktiivi mahdollistaa voimassa olevien kahdenvälisten yhteistyöjärjestelyjen käyttämisen jatkossakin sekä myös uusista sopimuksista tai järjestelyistä sopimisen, sillä ehdolla, että järjestelyistä tai sopimuksista ilmoitetaan komissiolle ja sopimusten teksti asetetaan yleisesti saataville. IMI-järjestelmää tulisi kuitenkin mahdollisista sopimuksista huolimatta täytäntöönpanodirektiivin 21 artiklan 3 kohdan mukaan käyttää mahdollisimman paljon myös kahdenvälisessä yhteistyössä. IMI-järjestelmä on monia perinteisempiä yhteydenpitovälineitä tietoturvallisempi järjestelmä. 

Pykälän 4 momentin mukaan avun antamisesta ei perittäisi rahallista tai muutakaan korvausta apua pyytävältä viranomaiselta. Säännöksellä pannaan täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 6 artiklan 9 kohta. 

19 §.Avunantopyyntö Suomen viranomaiselle. Pykälässä säädettäisiin tietopyynnön taikka pyynnön tarkistuksen, tarkastuksen tai tutkimuksen tekemisestä Suomen toimivaltaiselle viranomaiselle sekä tällaisen pyynnön toimeenpanosta.  

Pykälän 1 momentin mukaan toisen jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen tai poikkeuksellisesti komission tekemä pyyntö olisi tehtävä sille Suomen viranomaiselle, joka on toimivaltainen täyttämään pyynnön. Suomen on ilmoitettava, mitkä viranomaiset ovat eri asioissa toimivaltaisia ja nämä tiedot tulee olla muiden jäsenvaltioiden viranomaisten saatavilla IMI-järjestelmässä. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin tietopyynnöstä, joka koskee yrityksen sijoittautumista Suomeen. Jos kysymys on tällaisesta tietopyynnöstä ja pyynnössä tarkoitetut tiedot ovat saatavilla toimivaltaisen viranomaisen käytössä olevasta rekisteristä, kuten internetin kautta yleisesti saatavilla olevasta YTJ-järjestelmästä, on tiedot toimitettava niitä pyytäneelle toisen jäsenvaltion viranomaiselle kahden työpäivän kuluessa pyynnön vastaanottamisesta edellyttäen, että pyynnön toimeenpanon kiireellisyys ja kiireellisyyden perusteet on ilmoitettu pyynnössä.  

Pykälän 2 momenttia sovelletaan vain tilanteissa, joissa pyydetyt tiedot voidaan hakea sellaisesta rekisteristä, johon pyynnön vastaanottavalla viranomaisella on suora pääsy. Jos pyydetään tietoja, jotka eivät ole saatavilla sellaisesta rekisteristä, johon pyynnön vastaanottavalla viranomaisella on suora pääsy, pyynnön vastaanottavan viranomaisen on pyydettävä tietoja erikseen rekisterinpitäjältä, minkä vuoksi kahden työpäivän määräaika lähtökohtaisesti ylittyisi. Myös nämä tiedot olisi kuitenkin annettava 25 työpäivän kuluessa pyynnön vastaanottamisesta. 

Säännöksellä pannaan täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 6 artiklan 6 kohdan a alakohta. 

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin vastaamisesta muihin kuin 2 momentissa tarkoitettuihin kiireellisiin tietopyyntöihin. Jos kysymys on tavallisesta tietopyynnöstä tai pyynnöstä, joka koskee tarkistuksen, tarkastuksen tai tutkimuksen tekemistä, toimivaltaisen viranomaisen olisi annettava siltä pyydetyt tiedot 25 työpäivän kuluessa pyynnön vastaanottamisesta. Säännöksellä pantaisiin täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 6 artiklan 6 kohdan b alakohta sekä 7 artiklan 5 kohta.  

Täytäntöönpanodirektiivin 6 ja 7 artiklaan perustuva tiedonantovelvollisuus on laaja. Tarkoitus on, että jäsenvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset antaisivat pyynnöstä sellaisia tietoja, joiden saamiseen ne itse ovat kysymyksessä olevan tehtävän hoitamiseksi kansallisen lain mukaan oikeutetut, myös toisen jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle. Esimerkiksi täytäntöönpanodirektiivin 7 artiklan 5 kohdassa säädetty lähettävän yrityksen sijoittautumisvaltion viranomaisen velvollisuus antaa tietoja lähettävästä yrityksestä on laaja. Tästä seuraa, että myös salassa pidettäviä tietoja olisi perustellusta pyynnöstä voitava antaa toisen jäsenvaltion viranomaiselle. Pykälän 4 momentissa todettaisiin nimenomaisesti, että Suomen viranomainen voi antaa tietoja salassapitosäännösten ja muiden tiedonsaantia koskevien rajoitusten estämättä toisen Euroopan unionin jäsenvaltion viranomaiselle lähetettyjä työntekijöitä koskevan lainsäädännön valvontaa varten. Salassa pidettäviä tietoja luovutettaessa Suomen viranomaisen olisi pyydettävä toisen jäsenvaltion viranomaiselta tietojen pitämistä luottamuksellisina sillä perusteella, että kyseisiä tietoja koskee Suomen lainsäädännön salassapitoperuste. 

20 §.Avunantopyynnön täyttämisen viivästyminen tai täyttämättä jääminen. Pykälässä säädettäisiin siitä, miten Suomen toimivaltaisen viranomaisen olisi toimittava tilanteessa, jossa pyynnön täyttäminen viivästyy tai ei ole lainkaan mahdollista. Jos pyynnön täyttäminen ei ole mahdollista esimerkiksi sen vuoksi, ettei pyydettyjä tietoja ole saatavilla Suomessa, tai jos pyydetyn tarkastuksen suorittaminen ei ole mahdollista direktiivin mukaisissa määräajoissa taikka jos tarkastuksen kohteena oleva yritys on esimerkiksi lopettanut toimintansa, olisi asiasta viipymättä ilmoitettava pyynnön esittäneelle viranomaiselle IMI-järjestelmän kautta tai muuta sovellettavaa järjestelyä noudattaen sekä samalla mainittava pyynnön täyttämättä jättämisen peruste tai viivästyksen syyt. Säännöksellä pannaan täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 6 artiklan 5 kohta. 

21 §.Oma-aloitteinen tietojen antaminen. Pykälässä säädettäisiin Suomen viranomaisen velvollisuudesta antaa tietyssä tilanteessa oma-aloitteisesti tietoja Suomeen sijoittautuneesta, työntekijöitä toiseen jäsenvaltioon lähettäneestä yrityksestä mainitun jäsenvaltion viranomaisille. Jos Suomen viranomainen esimerkiksi valvontatehtävää suorittaessaan havaitsee, että tänne sijoittautunut yritys ei noudata työlainsäädäntöä, ja viranomaisen tiedossa on, että yritys lähettää työntekijöitä toiseen jäsenvaltioon, tulisi laiminlyönneistä ilmoittaa vastaanottavan jäsenvaltion viranomaisille. Näin olisi myös toimittava tilanteessa, jossa käy ilmi, että Suomeen sijoittautunut yritys ei olekaan aidosti sijoittautunut Suomeen. Ehdotetun 21 §:n soveltamisen edellytyksenä on käytännössä se, että Suomen viranomaisella on tieto valtiosta, jonne yritys parhaillaan lähettää tai on viime aikoina lähettänyt työntekijöitä. 

Säännöksellä pantaisiin täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 7 artiklan 4 kohta. 

22 §.Avunantopyyntö toisen jäsenvaltion viranomaiselle. Pykälässä säädettäisiin Suomen toimivaltaisen viranomaisen toisen Euroopan unionin jäsenvaltion viranomaiselle osoittamista avunantopyynnöistä.  

Pykälän 1 momentissa tarkoitettu avunantopyyntö kattaisi sekä tietopyynnöt, pyynnöt tarkistusten, tarkastusten tai tutkimusten tekemiseksi sekä sellaiset täytäntöönpanodirektiivin 7 artiklan 5 kohdassa tarkoitetut pyynnöt, joissa pyydettäisiin esimerkiksi tietoja lähettävän yrityksen sijoittautumisen laillisuudesta, toiminnan moitteettomuudesta ja mahdollisista sovellettavien sääntöjen rikkomisista.  

Pyyntö tehtäisiin kyseisen jäsenvaltion nimeämälle toimivaltaiselle viranomaiselle. Jäsenvaltioiden on tallennettava IMI-järjestelmään nähtäväksi tiedot toimivaltaisista viranomaisistaan. Tiedoista tulisi ilmetä, mikä viranomainen on missäkin asiassa toimivaltainen ottamaan vastaan avunantopyyntöjä. Ennen pyynnön lähettämistä olisi siten selvitettävä, mille viranomaiselle pyynnön voi lähettää. Avunantopyynnön esittäisi se asiaa Suomessa käsittelevä toimivaltainen viranomainen, joka tarvitsee tietoja tai apua. Pyyntö olisi aina perusteltava.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin kiireellisistä tietopyynnöistä. Jos pyyntö koskee yrityksen toiseen valtioon sijoittautumisen tarkistamista rekisteritiedoista ja asia on kiireellinen, saisi Suomen viranomainen pyytää tiedot kiireellisinä. Asian kiireellisyyden perusteista olisi ilmoitettava pyynnössä. Säännöksellä pannaan täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 6 artiklan 6 kohdan a alakohdan toinen alakohta.  

Direktiivin turvaama oikeus pyytää ja saada tietoja on laaja. Tämän vuoksi pykälän 3 momentissa todettaisiin nimenomaisesti, että myös sellaisia tietoja, jotka Suomen lain tai pyynnön vastaanottaneen jäsenvaltion lain mukaan ovat salassa pidettäviä tai joita koskee jokin muu tiedon saantia koskeva rajoitus, voidaan pyytää annettavaksi. Säännöksellä pannaan täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 6 artiklan 2 kohta sekä 7 artiklan 5 kohta. On huomattava, että momentissa säädetään vain siitä, mitä apua Suomen viranomainen voi pyytää. Se, onko toisen jäsenvaltion viranomaisella oikeus antaa salassa pidettävää tietoa ulkomaan viranomaiselle, tässä tapauksessa Suomen viranomaiselle, ratkeaa kyseisen toisen jäsenvaltion lain mukaan. Suomen lailla ei voida säätää siitä, mitä tietoja vieraan valtion viranomaisen olisi Suomen viranomaiselle annettava.  

Tietoja saadaan pyytää vain lähetettyjen työntekijöiden direktiivissä ja täytäntöönpanodirektiivissä tarkoitettujen työehtojen ja –olojen valvomiseksi sekä lähettävän yrityksen sijoittautumisen laillisuuden, toiminnan moitteettomuuden ja mahdollisten sovellettavien sääntöjen rikkomisten selvittämiseksi. Pykälän 4 momentissa todettaisiin, että avunantopyynnön perusteella saatuja tietoja ei saa käyttää muuhun kuin siihen tarkoitukseen, jota varten niitä on pyydetty. Pyynnön perusteella saatuja tietoja ei voida toimittaa esimerkiksi toiselle viranomaiselle käytettäväksi muun valvontatehtävän toteuttamista varten. Saatuja tietoja ei siten saisi toimittaa edelleen esimerkiksi Verohallinnolle verovalvontaa varten.  

Työsuojeluviranomaisen valvontatoiminta on hallintomenettelyä, ja siinä tehtävistä hallintopäätöksistä on valitusoikeus hallintotuomioistuimelle. Työsuojeluvalvonnassa voidaan myös havaita epäiltyjä rikoksia tai muita laiminlyöntejä, joiden selvittämisestä ja seuraamusten määräämisestä vastaa muu viranomainen. Esimerkiksi epäillyt rikokset ilmoitetaan poliisille ja työsopimuslain 11 a luvussa tarkoitetun seuraamusmaksun määrää maahanmuuttovirasto. Tapaturmavakuuttamisen laiminlyönneistä ilmoitetaan puolestaan Tapaturmavakuutuskeskukselle. Nämä työsuojeluvalvontaa seuraavat vaiheet ovat luonnollinen osa myös lähetettyjen työntekijöiden valvontaa. 

Koska ulkomaan viranomaisilta saatuja tietoja ei saa luovuttaa muihin tarkoituksiin kuin mihin niitä on pyydetty, on tietopyynnössä suositeltavaa mainita säännönmukaisesti, että tietoja pyydetään työsuojeluvalvontaa varten ja siinä mahdollisesti havaittujen laiminlyöntien, erityisesti rikosten selvittämistä ja seuraamusten määräämistä varten. Jos esimerkiksi rikosilmoituksen tekemisen mahdollisuutta ei ole tietopyynnössä todettu, sillä saatavia tietoja ei voida rikosilmoitukseen liittää. Tämä ei sinänsä estä rikosilmoituksen tekemistä. 

Jos työsuojeluvalvonnassa havaittaisiin ulkomaan viranomaisten tietojen perusteella esimerkiksi verovelvoitteen laiminlyönti, mikä ei ole työsuojeluviranomaisen valvontatehtävään sisältyvä asia, ulkomaan viranomaisilta saatuja tietoja ei voitaisi lainkaan luovuttaa Verohallinnolle. Verohallinnolle voitaisiin kuitenkin antaa asiassa valvontavihje, mutta Verohallinnon tulisi pyytää tietoja ulkomaan viranomaiselta omien tiedonsaantioikeuksiensa nojalla.  

Säännöksellä pantaisiin täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 6 artiklan 8 kohta. 

23 §.Asiakirjojen toimittaminen ja tiedoksiantaminen. Pykälässä säädettäisiin muiden asiakirjojen kuin täytäntöönpanodirektiivin VI luvussa tarkoitettujen päätösten toimittamisesta ja tiedoksiantamisesta Suomessa sekä tällaisen pyynnön esittämisestä toisen Euroopan unionin jäsenvaltion viranomaiselle. Pykälässä tarkoitettuja asiakirjoja olisivat esimerkiksi hallintomenettelyyn liittyvät selvitys- ja lausumapyynnöt tai tarkastuskertomukset. Pykälän soveltamisalan rajaus ilmenisi 1 momentista, jossa todettaisiin, että taloudellisten hallinnollisten seuraamusten ja sakkojen määräämistä koskevan päätöksen tiedoksiantamisesta säädetään 7 luvussa.  

Pykälän 2 momentin mukaan muu kuin lain 7 luvussa tarkoitettu asiakirja voidaan vastavuoroisuuden ehdolla tai Suomen ja toisen Euroopan unionin jäsenvaltion välisenä hallinnollisena yhteistyönä toimittaa tai antaa tiedoksi kyseisen jäsenvaltion pyynnöstä Suomessa. Asiakirjojen toimittaminen ja tiedoksiantaminen Suomessa edellyttäisi säännöksen mukaan joko vastavuoroisuutta tai hallinnollista yhteistyötä, jolla tässä tarkoitetaan asiaa koskevaa sopimusta. Käytännössä Suomen toimivaltainen viranomainen kyseisen jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen pyynnöstä toimittaisi tai antaisi asiakirjoja tiedoksi, jos mainittu jäsenvaltio vastaavasti toimittaa tai antaa tiedoksi pykälässä tarkoitettuja asiakirjoja Suomen toimivaltaisen viranomaisen pyynnöstä. Asiakirjan toimittamisen ja tiedoksiantamisen edellytykset täyttyisivät siinä tilanteessa, että pyynnön tehnyt jäsenvaltio Suomen viranomaisen pyynnöstä toimittaa tai antaa tiedoksi säännöksessä tarkoitettuja asiakirjoja oman lainsäädäntönsä tai oikeuskäytäntönsä perusteella tai jos tiedoksiantaminen perustuisi Suomen ja pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion väliseen nimenomaiseen sopimukseen.  

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, mille Suomen viranomaiselle pyyntö asiakirjan toimittamisesta tai tiedoksiantamisesta olisi osoitettava. Avunantopyyntö lähetettäisiin toimivaltaiselle työsuojeluviranomaiselle siten kuin päätöksen tiedoksiantopyynnöstä säädettäisiin lain 25 §:ssä. Työsuojeluviranomaiset vastaisivat siten keskitetysti tiedoksiantopyyntöjen vastaanottamisesta ja pyyntöjen toimeenpanemisesta. 

Pyynnön tekemisessä olisi noudatettava, mitä 7 luvussa säädetään asiakirjan tiedoksiantamisesta. Säännöksestä seuraa, että pyyntö asiakirjan toimittamisesta tai tiedoksiantamisesta tulisi tehdä ensisijaisesti IMI-järjestelmän kautta. Pyynnön esittäminen muulla tavoin edellyttäisi lähtökohtaisesti sitä, että Suomi ja avunantoa pyytävä jäsenvaltio olisivat keskenään sopineen mahdollisuudesta käyttää muita yhteydenpitotapoja. On huomattava, että komissio laatii IMI-järjestelmään sähköisen lomakkeen vain 7 luvussa tarkoitettujen päätösten tiedoksiantoa varten. Sen vuoksi 23 §:ssä tarkoitettujen asiakirjojen mahdolliset toimittamis- ja tiedoksiantopyynnöt olisi tehtävä IMI-järjestelmässä tavanomaiseen tietojenvaihtoyhteistyöhön tarkoitetulla tietopyyntölomakkeella. Säännöksellä pantaisiin täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 6 artiklan 3 kohta sekä 21 artiklan 2 ja 3 kohdat. 

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin tiedoksiantotavoista. Momenttiin ei ehdoteta otettavaksi säännöksiä asiakirjan toimittamistavoista, koska sen toimittaminen eli käytännössä edelleen lähettäminen, on jo määritelmällisestikin vapaamuotoista eikä sen vuoksi edellytä vastaanottajan oikeusturvaa suojaavaa säännöstöä.  

Momentin mukaan asiakirja annettaisiin tiedoksi siten kuin hallintolaissa (434/2003) säädetään, jollei pyynnön esittäneen jäsenvaltion kanssa ole toisin sovittu. Momentissa säädettäisiin myös tiedoksiannon vastaanottajan mahdollisuudesta kieltäytyä ottamasta vastaan tiedoksiannettavaa asiakirjaa. Vastaanottaja voisi kieltäytyä ottamasta vastaan asiakirjaa, jos sitä ei ole laadittu suomen tai ruotsin kielelle eikä siihen ei ole liitetty käännöstä jommallekummalle näistä kielistä. Muun kielinen asiakirja voitaisiin kuitenkin antaa tiedoksi, jos se, jolle asiakirja on annettava tiedoksi, suostuu ottamaan sen vastaan tai hallitsee sitä kieltä, jolla asiakirja tai sen käännös on laadittu.  

Vastaanottajalle olisi tiedoksiantamisen yhteydessä ilmoitettava mahdollisuudesta kieltäytyä ottamasta vastaan vieraskielistä asiakirjaa. Jos asiakirja annetaan tiedoksi postitse, on kieltäytymisoikeuden toteava ilmoitus liitettävä tiedoksiannettavan asiakirjan oheen selvästi havaittavalla tavalla. Jos kysymyksessä on haastemiestiedoksianto, haastemiehen olisi ilmoitettava suullisesti vastaanottajalle kieltäytymisoikeudesta. 

Suomen toimivaltaisen viranomaisen esittämästä pyynnöstä säädettäisiin 5 momentissa. Suomen toimivaltainen viranomainen voisi esittää toisen Euroopan unionin jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle pyynnön asiakirjan toimittamisesta tai tiedoksiantamisesta. Säännös mahdollistaisi tiedoksiantopyynnön tekemisen kyseisen jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle vain, jos kyseisen jäsenvaltion laki tai oikeuskäytäntö sen sallii, tai jos Suomella on kyseisen jäsenvaltion kanssa voimassa sopimus kysymyksessä olevien asiakirjojen valtioiden rajat ylittävästä toimittamisesta tai tiedoksiantamisesta. Pyynnön esittämisessä tulisi noudattaa kyseisen jäsenvaltion edellyttämää järjestystä sekä sitä, mitä Suomen ja kyseisen jäsenvaltion välillä on sovittu. 

Menettelyssä noudatetaan siten pyynnön vastaanottavan valtion vaatimuksia. Jos tiedoksiantopyynnön vastaanottava valtio pyynnön toimeenpanemiseksi edellyttää esimerkiksi asiakirjojen kääntämistä valtion viralliselle kielelle, tulee Suomen viranomaisen toimia mainittujen vaatimusten mukaisesti. 

Tiedoksiantopyyntö voidaan aina esittää kansainvälisenä oikeusapupyyntönä niin sanottua diplomaattista tietä, eli ulkoasiainministeriön välityksellä. Ottaen huomioon lain soveltamisala ja kysymyksessä olevien asiakirjojen luonne asiakirjojen tiedoksiantaminen ulkoasiainministeriön välityksellä olisi tarkoituksenmukaista vain poikkeustapauksissa. Ensisijaisesti tulisi selvittää, mahdollistaako keskeisimpien lähetettyjen työntekijöiden valvonnassa Suomen kanssa yhteistyötä tekevien valtioiden lainsäädäntö tai oikeuskäytäntö asiakirjojen valtioiden rajat ylittävän toimittamisen ja tiedoksiantamisen. 

7 luku. Taloudellisten hallinnollisten seuraamusten ja sakkojen valtioiden rajat ylittävä täytäntöönpano

24 §.Soveltamisala. Pykälällä pantaisiin täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 13 artikla ja 15 artiklan 1 kohta. 

Pykälän 1 momentissa todettaisiin luvun sääntelyn kohde. Luvussa säädettäisiin Euroopan unionin jäsenvaltioiden viranomaisten lähetettyjä työntekijöitä koskevan lainsäädännön noudattamisen valvonnassa määräämien taloudellisten hallinnollisten seuraamusten ja sakkojen valtioiden rajat ylittävästä täytäntöönpanosta. Täytäntöönpanolla tarkoitettaisiin tässä yhteydessä sekä taloudellisia hallinnollisia seuraamuksia ja sakkoja koskevien päätösten tiedoksiantamista toisessa jäsenvaltiossa että seuraamusmaksun tai sakon valtioiden rajat ylittävää perintää. 

Pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan toisessa jäsenvaltiossa annettu päätös, jolla Suomeen sijoittautuneen lähettävän yrityksen maksettavaksi määrätään taloudellinen hallinnollinen seuraamus tai sakko, annettaisiin Suomessa tiedoksi tai pannaan täytäntöön noudattaen tässä luvussa säädettyjä edellytyksiä ja menettelyjä.  

Momentin 2 kohdan mukaan luvun säännöksiä sovellettaisiin vastaavin edellytyksin silloin, kun Suomi on seuraamus- tai sakkopäätöksen tiedoksiantamista tai täytäntöönpanoa pyytävä valtio.  

Taloudellisten hallinnollisten seuraamusten ja sakkojen valtioiden rajat ylittävä perintä sekä niitä koskevien päätösten tiedoksiantaminen on osa täytäntöönpanodirektiivin mukaista jäsenvaltioiden välistä yhteistyötä. Vaikka tiedoksiannosta ja perintätoimista aiheutuu täytäntöönpanevalle jäsenvaltiolle kustannuksia, niitä ei saa vaatia korvattaviksi. Tämä todettaisiin pykälän 3 momentissa. Sama avun antamisen maksuttomuus koskisi lain 18 §:n 4 momentin mukaisesti myös yleistä hallinnollista yhteistyötä.  

Pykälän 4 momentissa täsmennetään 7 luvun soveltamisalaa.  

Täytäntöönpanodirektiivin 13 artiklan 3 kohdassa rajataan direktiivin mukaista valtioiden rajat ylittävää täytäntöönpanoa siten, ettei sitä sovelleta niin sanotun sakkopuitepäätöksen ja Bryssel I asetuksen soveltamisalaan kuuluviin päätöksiin. Vastaavasti direktiiviä ei sovelleta niihin Tanskassa annettuihin päätöksiin, jotka unionin ja Tanskan välisen sopimuksen perusteella kuuluvat Bryssel I asetuksen soveltamisalaan.  

Bryssel I asetus on sittemmin laadittu uudelleen ja tämä uudelleen laadittu asetus hyväksyttiin 2012. Tanska on sitoutunut uudelleenlaadittuun Bryssel I asetukseen. Direktiivin soveltamisalan rajaus on siksi muotoilultaan osin vanhentunut eikä samaa muotoilua ole tarkoituksenmukaista käyttää artiklaa täytäntöön pantaessa. 

Ehdotetussa säännöksessä todettaisiin, ettei 7 lukua sovelleta sakkopuitepäätöksen (2005/214/YOS) tai vuoden 2012 Bryssel I asetuksen (EU 1215/2012) soveltamisalaan kuuluvien päätösten tiedoksiantoon tai täytäntöönpanoon. Vaikka momentissa mainittaisiin vain vuoden 2012 Bryssel I asetus, se kattaisi asetuksen siirtymäsäännösten kautta myös Bryssel I asetuksen alaan kuuluvat päätökset ja ne Tanskassa tehdyt päätökset, jotka kuuluvat Bryssel I asetuksen soveltamisalaan sitä koskevan sopimuksen perusteella. Sisällöllisesti momentin ja direktiivin säännökset vastasivat toisiaan. 

Bryssel I asetusta sovelletaan siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa annettujen tuomioiden tunnustamiseen ja täytäntöönpanoon. Asetusta ei sovelleta täytäntöönpanodirektiivissä tarkoitettujen taloudellisia hallinnollisia seuraamuksia ja sakkoja koskevien päätösten täytäntöönpanoon, vaikka siitä ei direktiivissä erikseen säädettäisikään. Bryssel I asetusta kuitenkin sovelletaan esimerkiksi lähetetyn työntekijän palkkasaatavaa koskevan tuomion ja muiden vastaavien siviilioikeudellisten tuomioiden valtioiden rajat ylittävään tunnustamiseen ja täytäntöönpanoon.  

Sakkopuitepäätöstä sovelletaan taloudellisiin seuraamuksiin, jotka on rikosasiassa määrätty maksettavaksi rangaistavan teon johdosta. Seuraamukset, jotka ovat täytäntöön pantavissa sakkopuitepäätöksen nojalla, eivät kuulu taloudellisia hallinnollisia seuraamuksia ja sakkoja koskevan täytäntöönpanodirektiivin soveltamisalaan. Esimerkiksi lakiehdotuksen 39 §:ssä mainittujen rikosten johdosta tuomitut sakkorangaistukset pannaan täytäntöön toisessa jäsenvaltiossa sakkopuitepäätöksen nojalla. Vaikka edellä viitatuista rikoksista ei säädetä ehdotetussa laissa, liittyvät ne lähetettyjä työntekijöitä koskevaan säännöstöön. Oikeudet, joiden rikkominen johtaa rikosvastuuseen, on lähetettyjen työntekijöiden direktiiviin perustuvassa lähetettyjä työntekijöitä koskevassa lainsäädännössä ulotettu myös lähetettyihin työntekijöihin. Työrikoksen, työaikarikkomuksen tai vuosilomarikkomuksen perusteella määrätty sakkorangaistus olisi siksi pantavissa täytäntöön toisessa jäsenvaltiossa sakkopuitepäätöksen 5 artiklan 1 kohdan 39 luetelmakohdan nojalla ilman kaksoisrangaistavuuden tutkimista. Tässä esitetty koskee muitakin työrikoksia ja työrikkomuksia, joihin lähettävä yritys voi Suomessa syyllistyä ja joista on Suomessa tuomittu rikosoikeudellinen taloudellinen seuraamus. 

25 §.Pyyntö Suomen viranomaiselle päätöksen tiedoksiantamisesta. Pykälässä säädettäisiin siitä, miten pyyntö päätöksen tiedoksiantamisesta esitettäisiin Suomen viranomaiselle ja siitä, miten Suomen viranomainen pyynnön perusteella antaisi päätöksen tiedoksi.  

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin siitä, mille viranomaiselle pyyntö osoitettaisiin. Säännöksen mukaan toisen Euroopan unionin jäsenvaltion viranomaisen Suomen viranomaiselle tekemä pyyntö taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon määräämistä koskevan päätöksen tiedoksiannon toimittamisesta Suomeen sijoittautuneelle lähettävälle yritykselle tehtäisiin toimivaltaiselle työsuojeluviranomaiselle. Toisin kuin tiedoksiantopyynnön esittämisessä kyseisen jäsenvaltion viranomaiselle vastaisi siten toisessa jäsenvaltiossa annetun päätöksen tiedoksiannosta Suomessa keskitetysti toimivaltainen työsuojeluviranomainen. Työsuojeluviranomainen vastaisi näin ollen toisessa jäsenvaltiossa tehdyn päätöksen tiedoksiantamisesta, vaikka ulkomainen päätös olisi esimerkiksi tuomioistuimen tai tasa-arvoviranomaisen antama. Tiedoksiantopyyntöjen vastaanottamisen keskittäminen työsuojeluviranomaiselle olisi tarkoituksenmukaista, koska tällöin avunantoa pyytävän ulkomaisen viranomaisen ei tarvitsisi arvioida, minkä Suomen toimivaltaisen viranomaisen vastuualueelle — esimerkiksi tasa-arvo, yhdenvertaisuus tai työsuojelu — kysymyksessä oleva päätös kuuluu. Suomi on käytännössä enimmäkseen lähetettyjä työntekijöitä vastaanottava valtio. Suomeen sijoittautuneet yritykset lähettävät harvemmin työntekijöitä toiseen valtioon. Tämän vuoksi on olettavaa, että pyyntöjä päätösten tiedoksiantamisesta Suomeen sijoittautuneelle lähettävälle yritykselle tullaan vastaanottamaan suhteellisen vähän. Jos pyyntöjä tulee harvakseltaan, kartuttaisi niiden keskittäminen työsuojeluviranomaisen osaamista verrattuna siihen, että tehtävä olisi hajautettu kaikkien toimivaltaisten viranomaisten kesken. Lakiehdotuksen 16 §:n 5 momentin mukaan tiedoksiantotehtävä voitaisiin keskittää yhdelle tai useammalle aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueelle. Tämä lisäisi edelleen järjestelmän yleistä toimivuutta. 

Säännöksellä pantaisiin täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 14 artikla, jonka mukaan tiedot toimivaltaisista viranomaisista on ilmoitettava komissiolle IMI-järjestelmän välityksellä. Tiedot toimivaltaisista viranomaisista olisivat muiden jäsenvaltioiden saatavilla IMI-järjestelmässä.  

Jos päätöksen tiedoksiantamista pyytävä viranomainen osoittaisi pyyntönsä väärälle viranomaiselle, tulisi viranomaisen hyvän hallinnon periaatteiden mukaisesti siirtää pyyntö viran puolesta asiassa toimivaltaiselle viranomaiselle. Ei olisi jäsenvaltioiden välisen yhteistyön kannalta tarkoituksenmukaista, että väärälle viranomaiselle tehdyn pyynnön toimeenpanosta kieltäydyttäisiin ja että avunantoa pyytävän viranomaisen olisi tehtävä samasta asiasta uusi pyyntö Suomen nimeämälle toimivaltaiselle viranomaiselle. Tällainen menettely aiheuttaisi vain tarpeetonta byrokratiaa. Pyynnön esittäneelle viranomaiselle tulisi kuitenkin aina ilmoittaa, että pyynnön käsittely on siirretty toiselle viranomaiselle. 

Pykälän 2 momentissa todettaisiin, että tiedoksiantopyyntö olisi tehtävä IMI-järjestelmässä. Pyyntöön olisi liitettävä tiedoksi annettava päätös.  

Pyynnöstä olisi käytävä ilmi täytäntöönpanodirektiivin 16 artiklan 1 kohdassa sekä 16 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetut tiedot. Tiedoksiantopyynnössä tulee siten olla vastaanottajan nimi ja tiedossa oleva osoite sekä muut vastaanottajan tunnistamisen kannalta merkitykselliset tiedot. Siinä tulee olla myös yhteenveto rikkomuksen tosiseikoista ja olosuhteista, rikkomuksen luonne ja asiaa koskevat sovellettavat säännökset. Täytäntöönpanodirektiivin mukaan tiedoksiantopyynnössä on oltava myös asiakirja, joka mahdollistaa täytäntöönpanon pyynnön esittäneessä jäsenvaltiossa. Tällä tarkoitetaan Suomen osalta tiedoksi annettavaa päätöstä itseään. Tiedoksiantopyynnössä on oltava myös kaikki muut asiaan liittyvät merkitykselliset tiedot tai asiakirjat, jotka koskevat päätöstä edeltävää vaatimusta, taloudellista hallinnollista seuraamusta tai sakkoa. Vaatimuksella tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä velvoitetta, jota vastaan se, jolle seuraamus tai sakko on määrätty, on rikkonut. Tällainen velvoite voisi olla esimerkiksi vaatimus edustajan asettamisesta. 

Lisäksi tiedoksiantopyynnöstä tulee ilmetä taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon määräämisestä vastaavan toimivaltaisen viranomaisen nimi, osoite ja muut yhteystiedot sekä siinä tapauksessa, ettei taho ole sama, vastaavat tiedot siitä toimivaltaisesta elimestä, jolta voidaan saada lisätietoja taloudellisesta hallinnollisesta seuraamuksesta tai sakosta taikka mahdollisuuksista riitauttaa maksuvelvoite tai sitä koskeva päätös. Pyynnöstä olisi myös käytävä ilmi tiedoksiantamisen tarkoitus ja sille asetettu määräaika. 

Momentilla pantaisiin täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 16 artiklan 1 kohta ja 2 kohdan a alakohta.  

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, miten tiedoksiantopyynnön vastaanottaneen viranomaisen tulisi antaa päätös tiedoksi Suomessa. Se antaisi päätöksen tiedoksi Suomeen sijoittautuneelle lähettävälle yritykselle siten kuin hallintolaissa tai, jos kysymys on oikeusviranomaisen päätöksestä, hallintolainkäyttölaissa (586/1996) säädetään. Säännöksen tarkoituksena on varmistaa, että toisessa jäsenvaltiossa annettu päätös annetaan tiedoksi Suomessa noudattaen samaa menettelyä kuin annettaessa tiedoksi Suomen viranomaisen tai hallintotuomioistuimen antamaa päätöstä.  

Tiedoksiannosta säädetään hallintolain 9 ja 10 luvussa sekä hallintolainkäyttölain 55 §:ssä. Hallintolainkäyttölain 55 §:n 1 momentin mukaan päätös, jonka tiedoksiannosta alkaa kulua valitusaika tai muu asianosaisen oikeuteen vaikuttava määräaika, annetaan tiedoksi todisteellisesti siten kuin hallintolain 60 §:ssä säädetään. Säännöksestä seurannee, että toisessa jäsenvaltiossa annettu seuraamus- tai sakkopäätös pääsääntöisesti annettaisiin tiedoksi todisteellisesti. Edellytysten täyttyessä päätös voitaisiin antaa tiedoksi myös sijaistiedoksiantona siten kuin hallintolain 61 §:ssä säädetään.  

Säännöksen mukaan toisessa jäsenvaltiossa annettua päätöstä ei saisi antaa tiedoksi yleistiedoksiannolla. Säännös poikkeaisi tältä osin hallintolaista ja hallintolainkäyttölain 55 §:n 2 momentista, jotka mahdollistavat yleistiedoksiannon.  

Tiedoksiantovelvoitteella pyritään varmistamaan, että vastaanottaja tosiasiallisesti saa tiedon asiakirjasta. Jos vastaanottajaa ei tavoiteta edes siten, että asiakirja voidaan antaa tiedoksi sijaistiedoksiantona, asiakirja voidaan kuitenkin viime kädessä antaa tiedoksi yleistiedoksiannolla asettamalla se viranomaisessa nähtäville. Näin mahdollistetaan asian ratkaiseminen, vaikka asiaan osallista ei yrityksistä huolimatta ole tavoitettu esimerkiksi sen vuoksi, että hänen olinpaikkansa on tuntematon.  

Annettaessa asiakirjaa tiedoksi toisen Euroopan unionin jäsenvaltion viranomaisen avunantopyynnön perusteella Suomen viranomaisella ei ole edellä mainittua ratkaisuintressiä. Jos päätöksen antaminen tiedoksi Suomessa ei ole mahdollista esimerkiksi sen vuoksi, ettei vastaanottaja enää ole Suomessa, ilmoitettaisiin tästä päätöksen tiedoksiantamista pyytäneelle viranomaiselle. Tällöin tuo viranomainen voisi pyytää virka-apua toiselta valtiolta, jos vastaanottaja oleskelee siellä, tai kansallisen lainsäädäntönsä nojalla antaa päätöksen tiedoksi yleistiedoksiannolla tai vastaavalla menettelyllä.  

Momentilla pantaisiin täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 15 artiklan 1 kohdan b alakohta sekä 3 ja 4 kohdat. 

Pykälän 4 momentin mukaan päätös olisi annettava tiedoksi mahdollisimman pian ja viimeistään kuukauden kuluttua tiedoksiantopyynnön vastaanottamisesta. Toimivaltaisen työsuojeluviranomaisen on ilmoitettava viipymättä tiedoksiantopyynnön esittäneelle viranomaiselle toteutetut toimenpiteet sekä päivämäärä, jolloin päätös on annettu vastaanottajalle tiedoksi. 

Täytäntöönpanodirektiivi ei sisällä säännöstä tiedoksiannon epäonnistumisen varalta esimerkiksi sen vuoksi, että vastaanottajaa ei tavoiteta tai että hänen olinpaikkansa on tuntematon. Kuten edellä on todettu, on tällainen tilanne kuitenkin mahdollinen, joten sitä koskeva säännös on tarpeen. Jos päätöstä ei ole mahdollista antaa tiedoksi esimerkiksi sen johdosta, että vastaanottajan olinpaikka on tuntematon tai vastaanottaja ei ole Suomessa taikka muusta vastaavasta syystä, tulisi tästä säännöksen mukaan viipymättä ilmoittaa pyynnön esittäneelle viranomaiselle ja mainita samalla syyt, joiden vuoksi tiedoksiantoa ei ole voitu toimittaa. Vaihtoehtoiset perusteet tiedoksiantopyynnön täyttämättä jäämiselle on tarkoitus sisällyttää IMI-järjestelmän rakenteiseen lomakkeeseen.  

Momentilla pantaisiin täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 16 artiklan 3 kohdan ensimmäinen alakohta ja toisen alakohdan a alakohta.  

26 §.Tiedoksiantamista koskevat kieltäytymisperusteet. Pykälän 1 momentti sisältäisi säännökset kieltäytymisperusteista. Perusteet eivät olisi ehdottomia vaan harkinnanvaraisia. Jos alussa olisi joku peruste, voisi työsuojeluviranomainen harkintansa mukaan jättää antamatta tiedoksi toisessa jäsenvaltiossa annetun taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon määräämistä koskevan päätöksen. Perusteen olemassaolo ei kuitenkaan edellyttäisi tiedoksiannosta kieltäytymistä. 

Kieltäytymisperusteet liittyvät pääosin siihen, ettei pyyntö täytä laissa sille asetettuja muoto- ja sisältövaatimuksia. Muoto- ja sisältövaatimuksilla ei kuitenkaan ole itsenäistä merkitystä. Niiden tarkoituksena on varmistaa, että työsuojeluviranomaiset voivat pyynnön perusteella ottaa kantaa esimerkiksi siihen, kuuluuko pyyntö lain soveltamisalan piiriin, ja että pyynnössä on kaikki ne tiedot, jotka ovat välttämättömiä, jotta päätös käytännössä voidaan antaa tiedoksi. Työsuojeluviranomainen voisi siten mahdollisesta muotovaatimuksen täyttämättä jättämisestä huolimatta antaa päätöksen tiedoksi, jos pyyntö kuitenkin sisältäisi kaikki ne tiedot, joita voidaan pitää pyynnön asianmukaisen toimeenpanon kannalta tarpeellisina. 

Momentin 1 kohdan mukaan päätöstä ei tarvitsisi antaa tiedoksi, jos tiedoksiantopyynnössä ei ole ilmoitettu täytäntöönpanodirektiivin 16 artiklan 1 kohdassa sekä 16 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettuja tietoja. Tiedot on selostettu edellä 25 §:n 2 momentin yksityiskohtaisissa perusteluissa. Puutteellisesti täytetty rakenteinen lomake voisi siten johtaa siihen, ettei päätöstä anneta tiedoksi.  

Momentin 2 kohdan mukaan tiedoksiannosta voisi kieltäytyä myös siinä tapauksessa, että tiedoksiantopyyntö on muutoin puutteellinen. Jos esimerkiksi pyyntöön liitetystä päätöksestä puuttuisi joka toinen sivu, olisi pyyntö siten puutteellinen, ettei sitä voisi täyttää. Tiedoksiantopyyntöä ei 3 kohdan mukaan myöskään tarvitsisi täyttää, jos sen ja tiedoksi annettavan päätöksen sisältö eivät selvästi vastaisi toisiaan. Tältä osin on kuitenkin huomattava, ettei täytäntöönpanodirektiivi velvoita avunantoa pyytäviä jäsenvaltioita kääntämään tiedoksiannettavia asiakirjoja. Tiedoksiannettavat päätökset voivat siksi olla eri EU-jäsenvaltioiden kielillä laadittuja. Lähtökohtaisesti asiakirjaa ei olisi tarpeen kääntää suomeksi tai ruotsiksi pyynnön toimeenpanoa varten, vaan pyynnössä oleva selostus asiakirjan sisällöstä olisi riittävä. Jos asiakirjan kääntäminen kuitenkin poikkeuksellisesta syystä arvioitaisiin aiheelliseksi, työsuojeluviranomainen voisi käännättää sen kääntämispalveluita hyväksikäyttäen.  

Pykälän 1 momentin 2 ja 3 kohdan kieltäytymisperusteita tulisi tulkita suppeasti. Vastavuoroinen luottamus ja avunanto eivät käytännössä toteutuisi, jos toimivaltaiset viranomaiset joka tilanteessa pyrkisivät varmistamaan pyynnön ja päätöksen sisällön vastaavuutta. Lähtökohtaisesti taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon määräämistä koskeva päätös annettaisiin pyynnöstä tiedoksi päätöksen sisältöä sen enempää tarkistamatta. Tietyissä tilanteissa pyynnön ja päätöksen välillä voisi kuitenkin olla sellainen ilmeinen eroavaisuus, että päätöksen tiedoksiantamisesta olisi aiheellista kieltäytyä. Jos esimerkiksi pyynnössä nimetty vastaanottaja ei olisi sama kuin päätöksessä, tulisi päätös jättää antamatta tiedoksi 3 kohdan perusteella.  

Pykälän 2 momentin mukaan kieltäytymisestä ja sen perusteesta olisi viipymättä ilmoitettava pyynnön esittäneelle viranomaiselle. 

Pykälällä pantaisiin täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 15 artiklan 3 kohta, 16 artiklan 3 kohdan ensimmäinen alakohta ja toisen alakohdan b alakohta sekä 17 artiklan 1 kohta. 

27 §.Pyyntö toisen jäsenvaltion viranomaiselle päätöksen tiedoksiantamisesta. Pykälässä säädettäisiin siitä, miten Suomen toimivaltaisen viranomaisen tulisi toimia pyytäessään taloudellista hallinnollista seuraamusta tai sakkoa koskevan päätöksen tiedoksiantamista lähettävälle yritykselle toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa. 

Pykälän 1 momentin mukaan päätöksen antanut viranomainen voisi tehdä tiedoksiantopyynnön pyynnön vastaanottavan jäsenvaltion nimeämälle toimivaltaiselle viranomaiselle. Tämä tarkoittaisi sitä, että jos tiedoksi annettava päätös olisi työsuojeluviranomaisen tekemä, pyytäisi sama työsuojeluviranomainen päätöksen tiedoksiantamista toisessa jäsenvaltiossa. Vastaavasti, jos tiedoksi annettavan päätöksen on tehnyt hallinto-oikeus, hallinto-oikeus tekisi itse pyynnön päätöksen tiedoksiantamisesta toisen Euroopan unionin jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle. Pyyntö tehtäisiin IMI-järjestelmässä.  

Säännöksellä ei estettäisi sitä, että työsuojeluviranomaisten päätöksiä koskevat tiedoksiantopyynnöt keskitettäisiin lakiehdotuksen 16 §:n 5 momentin perusteella yhdelle tai useammalla aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueelle, jolloin se työsuojeluviranomainen, jolle tehtävä on keskitetty, pyytäisi päätöksen tiedoksiantamista toisessa jäsenvaltiossa päätöksen antaneen työsuojeluviranomaisen pyynnöstä. Tässä vaihtoehdossa voisi kuitenkin käytännössä aiheutua turhaa viivettä tiedoksiantoprosessissa. 

Säännöksellä pantaisiin täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 15 artiklan 2 kohta.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin pyynnön esittämistavasta ja sisällöstä. Tiedoksiantopyyntö olisi tehtävä IMI-järjestelmässä. Tiedoksiantopyyntöön on liitettävä tiedoksi annettava päätös ja siitä olisi käytävä ilmi täytäntöönpanodirektiivin 16 artiklan 1 kohdassa sekä 16 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetut tiedot.  

Kuten 25 §:n osalta on kuvattu, tiedoksiantopyynnössä tulisi olla vastaanottajan nimi ja tiedossa oleva osoite sekä muut vastaanottajan tunnistamisen kannalta merkitykselliset tiedot. Siinä tulisi olla myös yhteenveto rikkomuksen tosiseikoista ja olosuhteista, rikkomuksen luonne ja asiaa koskevat sovellettavat säännökset. Täytäntöönpanodirektiivin mukaan tiedoksiantopyynnössä on oltava myös asiakirja, joka mahdollistaa täytäntöönpanon pyynnön esittäneessä jäsenvaltiossa. Tällä tarkoitetaan Suomen osalta tiedoksi annettavaa päätöstä itseään. Tiedoksiantopyynnössä on oltava myös kaikki muut asiaan liittyvät merkitykselliset tiedot tai asiakirjat, jotka koskevat päätöstä edeltävää vaatimusta, taloudellista hallinnollista seuraamusta tai sakkoa. Vaatimuksella tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä velvoitetta, jota vastaan se, jolle seuraamus tai sakko on määrätty, on rikkonut. Tällainen velvoite voisi olla esimerkiksi vaatimus edustajan asettamisesta. 

Lisäksi tiedoksiantopyynnössä ilmoitettaisiin taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon määräämisestä vastaavan toimivaltaisen viranomaisen nimi, osoite ja muut yhteystiedot sekä siinä tapauksessa, ettei taho ole sama, vastaavat tiedot siitä toimivaltaisesta elimestä, jolta voidaan saada lisätietoja taloudellisesta hallinnollisesta seuraamuksesta tai sakosta taikka mahdollisuuksista riitauttaa maksuvelvoite tai sitä koskeva päätös. Pyynnöstä olisi myös käytävä ilmi tiedoksi antamisen tarkoitus ja sille asetettu määräaika. 

28 §.Perintäpyyntö Suomen viranomaiselle. Pykälässä säädettäisiin toisen Euroopan unionin jäsenvaltion viranomaisen Suomen viranomaiselle tekemästä pyynnöstä periä taloudellista hallinnollista seuraamusta tai sakkoa Suomeen sijoittautuneelta lähettävältä yritykseltä. Pykälässä säädettäisiin myös niistä toimenpiteistä, joihin Suomessa ryhdyttäisiin perintäpyynnön toimeenpanemiseksi.  

Pykälän 1 momentin mukaan pyyntö tehtäisiin Oikeusrekisterikeskukselle. Tehtävän keskittäminen Oikeusrekisterikeskukselle olisi luontevaa, koska se huolehtii myös niin sanotun sakkopuitepäätöksen soveltamisalaan kuuluvien sakkojen valtioiden rajat ylittävästä perinnästä. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin pyynnön esittämistavasta ja sisällöstä. Perintäpyyntö olisi tehtävä IMI-järjestelmässä. Perintäpyyntöön on liitettävä täytäntöönpantava päätös. Päätös olisi oltava täytäntöönpanokelpoinen siinä valtiossa, jossa se on annettu. Perintäpyynnöstä olisi käytävä ilmi täytäntöönpanodirektiivin 16 artiklan 1 kohdassa sekä 16 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitetut tiedot. Direktiivin 16 artiklan 1 kohdan tiedot ovat samat sekä tiedoksianto- että perintäpyynnöissä.  

Kuten 25 §:n osalta on kuvattu, perintäpyynnössä tulisi olla vastaanottajan nimi ja tiedossa oleva osoite sekä muut vastaanottajan tunnistamisen kannalta merkitykselliset tiedot. Siinä tulisi olla yhteenveto rikkomuksen tosiseikoista ja olosuhteista, rikkomuksen luonne ja asiaa koskevat sovellettava säännökset. Täytäntöönpanodirektiivin mukaan perintäpyynnössä on oltava myös asiakirja, joka mahdollistaa täytäntöönpanon pyynnön esittäneessä jäsenvaltiossa. Tällä tarkoitetaan Suomen osalta taloudellista hallinnollista seuraamusta koskevaa päätöstä itseään. Perintäpyynnössä on oltava myös kaikki muut asiaan liittyvät merkitykselliset tiedot tai asiakirjat, jotka koskevat päätöstä edeltävää vaatimusta, taloudellista hallinnollista seuraamusta tai sakkoa.  

Lisäksi perintäpyynnössä olisi ilmoitettava taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon määräämisestä vastaavan toimivaltaisen viranomaisen nimi, osoite ja muut yhteystiedot sekä siinä tapauksessa, ettei taho ole sama, vastaavat tiedot siitä toimivaltaisesta elimestä, jolta voidaan saada lisätietoja taloudellisesta hallinnollisesta seuraamuksesta tai sakosta taikka mahdollisuuksista riitauttaa maksuvelvoite tai sitä koskeva päätös.  

Perintäpyynnössä tulisi lisäksi olla kuvaus taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon luonteesta sekä tieto perittävästä rahamäärästä. Pyynnössä tulisi myös ilmoittaa päivämäärä, jolloin tuomiosta tai päätöksestä on tullut täytäntöönpanokelpoinen tai lopullinen sekä muut täytäntöönpanomenettelyn kannalta merkitykselliset päivämäärät.  

Perintäpyynnössä tulisi myös todeta, onko tuomio tai päätös annettu tiedoksi vastaajalle tai vastaajille ja jos on, niin miten, onko tuomio tai päätös annettu poisjäänyttä vastaajaa vastaan, pyynnön esittävän viranomaisen vahvistus siitä, että seuraamus tai sakko ei ole muutoksenhaun kohteena sekä esitetty vaatimus, jota pyyntö koskee, ja sen eri osatekijät. Vaatimuksella tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä velvoitetta, jota vastaan se, jolle seuraamus tai sakko on määrätty, on rikkonut. Tällainen vaatimus voi koskea edustajan asettamista tai se voi liittyä esimerkiksi maksamattomiin palkkoihin, jos kysymyksessä olevan jäsenvaltion viranomaisella on toimivalta määrätä maksuseuraamus palkka-asioissa. Osatekijöillä tarkoitetaan sitä, että rikottuja velvoitteita voi olla useita ja perittävä rahamääräinen seuraamus voi käytännössä muodostua useammasta eri summasta. 

Pykälän 3 momentin mukaan vastaanotettuaan perintäpyynnön Oikeusrekisterikeskus tekisi päätöksen perintäpyynnön toimeenpanemisesta. Päätös voisi olla myönteinen tai kielteinen. Kieltäytymisperusteista säädettäisiin lain 29 §:ssä. Jos Oikeusrekisterikeskus katsoisi kieltäytymisperusteen olevan olemassa, sen täytyisi tehdä päätös kieltäytymisestä. Vastaavalla tavalla Oikeusrekisterikeskus tekisi päätöksen siitä, että perintäpyyntö pannaan toimeen. Sekä myönteinen että kielteinen päätös tehtäisiin kuulematta päätöksen kohteena olevaa yritystä. 

Oikeusrekisterikeskus ei tekisi erillistä päätöstä taloudellista hallinnollista seuraamusta tai sakkoa koskevan päätöksen tunnustamisesta, vaikka direktiivi mahdollisesti sallisi tällaisen päätöksen tekemisen 15 artiklan 3 kohdan perustella. Mainitun kohdan mukaan pyynnön vastaanottaneen toimivaltaisen viranomaisen on tunnustettava päätös ilman muita muodollisuuksia ja toteutettava viipymättä kaikki pyynnön toimeenpanon edellyttämät toimenpiteet.  

Täytäntöönpanodirektiivin 16 artiklan 3 kohdan mukaan pyynnön vastaanottaneen viranomaisen on annettava perintäpyyntö tiedoksi palveluntarjoajalle eli lähettävälle yritykselle. Tarkoituksenmukaista olisi, että samassa yhteydessä annettaisiin tiedoksi Oikeusrekisterikeskuksen päätös perintäpyynnön toimeenpanosta. Näin Suomeen sijoittautunut lähettävä yritys saisi toimeenpanopäätöksen tiedoksi ja voisi hakea siihen muutosta täytäntöönpanodirektiivin 18 artiklan 2 kohdan tarkoittamalla tavalla. Pyyntö ja päätös toimeenpanemisesta olisi annettava tiedoksi mahdollisimman pian ja viimeistään kuukauden kuluttua perintäpyynnön vastaanottamisesta. Siitä, että pyyntö ja päätös olisi annettava tiedoksi viimeistään kuukauden kuluttua pyynnön vastaanottamisesta, seuraisi myös, että päätös pyynnön toimeenpanosta olisi tehtävä viipymättä.  

Täytäntöönpanodirektiivissä pyritään siihen, että toisessa jäsenvaltiossa määrätyt seuraamukset ja sakot peritään samalla tavalla kuin vastaavat kansalliset seuraamukset. Pykälän 4 momentin mukaan taloudelliset hallinnolliset seuraamukset ja sakot pantaisiin Suomessa täytäntöön Suomen lain mukaan ja sakon täytäntöönpanosta annetun lain mukaisessa järjestyksessä, jollei ehdotetusta laista muuta johtuisi. Täytäntöönpanoon sovellettaisiin näin ollen esimerkiksi maksukehotusta koskevia säännöksiä. 

Momentissa säädettäisiin myös muutoksenhausta Oikeusrekisterikeskuksen päätökseen perintäpyynnön toimeenpanosta. Päätökseen saisi vaatia oikaisua kuuden kuukauden kuluessa päätöksen tiedoksisaannista siten kuin hallintolaissa säädetään. Oikeusrekisterikeskuksen oikaisuvaatimukseen antamaan päätökseen muutosta haettaisiin hallinto-oikeudelta valittamalla siten kuin hallintolainkäyttölaissa säädetään. Hallinto-oikeuden päätökseen saisi hakea muutosta valittamalla vain, jos korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan. Perintäpyynnön toimeenpanoasia on luonteeltaan sellainen, ettei valittajan oikeusturva edellytä aina valitusoikeutta korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Riittävänä oikeussuojakeinona voidaan yleensä pitää valitusoikeutta hallinto-oikeuteen.  

Oikeusrekisterikeskuksen olisi pykälän 5 momentin mukaan ilmoitettava viipymättä perintäpyynnön esittäneelle viranomaiselle toteutetut toimenpiteet sekä päivämäärä, jolloin perintäpyyntö on annettu vastaanottajalle tiedoksi. Taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon perinnästä kertyneet varat jäisivät Suomen valtiolle. Säännös vastasi tältä osin sakkopuitepäätöstä. Toisin kuin mitä sakkopuitepäätöksessä määrätään ja laissa vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamisesta taloudellisiin seuraamuksiin tehdyn puitepäätöksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten kansallisesta täytäntöönpanosta ja puitepäätöksen soveltamisesta (231/2007) säädetään, jäisivät perityt varat aina valtiolle. Oikeusrekisterikeskus ei näin ollen voisi päättää perittyjen varojen luovuttamisesta perintää pyytäneelle jäsenvaltiolle.  

Pykälällä pantaisiin täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 15 artiklan 3 ja 4 kohdat, 16 artiklan 3 kohdan ensimmäinen alakohta ja toisen alakohdan b alakohta sekä 19 artikla. 

29 §.Perintää koskevat kieltäytymisperusteet. Pykälässä säädettäisiin siitä, milloin Oikeusrekisterikeskus voisi kieltäytyä perimästä taloudellista hallinnollista seuraamusta tai sakkoa.  

Pykälän 1 momentin1—3 kohdan mukaan perintäpyynnön toimeenpanosta saisi kieltäytyä samoin perustein kuin päätöksen tiedoksiantamisesta. Näitä perusteita on selostettu edellä 26 §:n yksityiskohtaisissa perusteluissa.  

Momentin 4 kohdan mukaan perinnästä voisi kieltäytyä myös silloin, kun on ilmeistä, että taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon perinnän kustannukset tai sen edellyttämät voimavarat ovat suhteettomat perittävään rahamäärään nähden tai perimisestä aiheutuu huomattavia vaikeuksia. Ottaen huomioon, että Suomen ulosottojärjestelmä toimii hyvin, ja ettei kansallisia maksuja jätetä perimättä ulosottoviranomaiselle aiheutuvien kustannusten vuoksi, voidaan pitää epätodennäköisenä, että Oikeusrekisterikeskus kieltäytyisi perintätoimiin ryhtymisestä 4 kohdan perusteen nojalla. 

Momentin 5 kohdan mukaan perinnästä voitaisiin kieltäytyä myös silloin, jos taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon määrä on alle 350 euroa. Peruste on luonteeltaan samanlainen kuin 4 kohdan kieltäytymisperuste. Taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon perinnästä aiheutuneista kustannuksista ei direktiivin 19 artiklan 2 kohdan mukaan saa vaatia pyynnön esittäneeltä jäsenvaltiolta korvausta. Sen sijaan perityt varat kertyisivät pyynnön vastaanottaneelle valtiolle. Näin on pyritty varmistamaan, ettei seuraamusta tai sakkoa jätetä perimättä siitä aiheutuvien kustannusten vuoksi. Jos perittävän seuraamuksen tai sakon määrä kuitenkin alittaa arvoltaan 350 euroa, voisi perinnästä aiheutuvat kustannukset ylittää kertyvät varat. Jotta järjestelmästä ei aiheutuisi perintäpyynnön vastaanottavalle valtiolle kohtuutonta taakkaa, voisi seuraamus- tai sakkopäätöksen täytäntöönpanosta kieltäytyä vähäisten saatavien osalta. Tämä voisi olla perusteltua erityisesti tilanteissa, joissa maksuvelvollinen taho on tiettävästi maksukyvytön. 

Jos seuraamus tai sakko on annettu muussa valuutassa kuin eurossa, olisi sen määrä täytäntöönpanodirektiivin 19 artiklan 1 kohdan kolmannessa alakohdassa säädetyn mukaisesti muunnettava euroiksi käyttäen vaihtokurssia, joka oli Suomessa voimassa silloin, kun seuraamus tai sakko määrättiin.  

Pykälän 1 momentissa mainitut kieltäytymisperusteet olisivat harkinnanvaraisia. Tämä tarkoittaa sitä, että Oikeusrekisterikeskus voisi harkintansa mukaan päättää myös arvoltaan 350 euroa alittavan seuraamuksen tai sakon perimisestä. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin ehdottomasta kieltäytymisperusteesta. Säännöksen mukaan Oikeusrekisterikeskuksen olisi kieltäydyttävä taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon perinnästä, jos kyseisen seuraamuksen tai sakon perintä olisi selkeästi vastoin Suomen oikeusjärjestyksen perusperiaatteita (ordre public). Seuraamuksen tai sakon perintää voisi pitää Suomen oikeusjärjestyksen perusperiaatteiden vastaisena, jos seuraamus tai sakko olisi määrältään ilmeisen kohtuuton suhteutettuna maksuvelvollisuuteen johtaneeseen laiminlyöntiin. Jos vähäisestä rikkeestä on määrätty satojen tuhansien eurojen sakko, voisi olla aiheellista arvioida perintäpyynnön täytäntöönpanoa oikeusjärjestyksen perusperiaatteiden näkökulmasta. Myös tilanteessa, jossa perittävää taloudellista hallinnollista seuraamusta tai sakkoa koskeva päätös on annettu menettelyssä, joka ei täytä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteita, voisi seuraamuksen tai sakon perintä olla vastoin Suomen oikeusjärjestyksen perusperiaatteita. Jos maksuvelvolliselle ei esimerkiksi ole lainkaan annettu mahdollisuutta vastata asiassa voisi perinnästä kieltäytyä 2 momentin nojalla. Kynnys perintäpyynnöstä kieltäytymiselle 2 momentin perusteella olisi kuitenkin asetettava hyvin korkealle. Se, että vastaavanlaista taloudellista hallinnollista seuraamusta tai sakkoa ei olisi mahdollista määrätä Suomessa, ei tarkoita sitä, että seuraamus tai sakko olisi Suomen oikeusjärjestyksen perusperiaatteiden vastainen.  

Pykälän 3 momentin mukaan Oikeusrekisterikeskuksen perintäpyynnön johdosta tekemään kielteiseen päätökseen ei saisi hakea muutosta. Tämä on perusteltua ottaen huomioon, että perinnässä on lopulta kysymys jäsenvaltioiden välisestä yhteistoiminnasta. Jos muutoksenhaku sallittaisiin, tarkoittaisi tämä sitä, että esimerkiksi Puolan valtio voisi asianosaisena hakea muutosta hallinto-oikeudelta Oikeusrekisterikeskuksen tekemään päätökseen perintäpyynnön epäämisestä. Tässä yhteydessä voidaan kuitenkin todeta, ettei päätös perintäpyynnön epäämisestä myöskään saisi lainvoimaa. Estettä sille, että samaa seuraamusta koskeva perintäpyyntö esitettäisiin uudelleen samassa asiassa, ei siten olisi.  

Pykälän 4 momentin mukaan Oikeusrekisterikeskuksen olisi viipymättä ilmoitettava perintäpyynnön toimeenpanosta kieltäytymisestä ja sen perusteesta pyynnön esittäneelle toisen Euroopan unionin jäsenvaltion viranomaiselle.  

Pykälällä pantaisiin täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 15 artiklan 3 kohta, 16 artiklan 3 kohta, 17 artikla ja 18 artiklan 2 kohta.  

30 §.Perintäpyyntö toisen jäsenvaltion viranomaiselle. Pykälä sisältäisi säännökset perintäpyynnön tekemisestä toisen Euroopan unionin jäsenvaltion nimeämälle toimivaltaiselle viranomaiselle.  

Lakiehdotuksen 16 §:n 4 momentin mukaan Oikeusrekisterikeskus vastaisi taloudellisten hallinnollisten seuraamusten ja sakkojen valtioiden rajat ylittävästä perinnästä. Tämä tarkoittaisi, että Oikeusrekisterikeskus vastaisi sekä perintäpyyntöjen vastaanottamisesta että niiden lähettämisestä täytäntöönpantavaksi toiseen jäsenvaltioon. Perintäpyyntö voisi koskea ainoastaan kansallisesti täytäntöönpanokelpoisia taloudellisia hallinnollisia seuraamuksia tai sakkoja koskevia päätöksiä, käytännössä lainvoimaisia laiminlyöntimaksu- tai uhkasakkopäätöksiä.  

Pyyntö taloudellisen hallinnollisen seuraamuksen tai sakon perinnästä toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneelta lähettävältä yritykseltä tehtäisiin 1 momentin mukaan jäsenvaltion nimeämälle toimivaltaiselle viranomaiselle. Pyyntö olisi 2 momentin mukaan tehtävä IMI-järjestelmässä sen rakenteisella lomakkeella. Perintäpyyntöön olisi liitettävä täytäntöönpantava päätös liitetiedostona. Pyynnöstä on käytävä ilmi täytäntöönpanodirektiivin 16 artiklan 1 kohdassa ja 2 kohdan b alakohdassa tarkoitetut tiedot. Pyyntöön sisällytettävät tiedot on kuvattu edellä 28 §:n 2 momentin yksityiskohtaisissa perusteluissa. 

31 §.Tiedoksiannon tai perinnän keskeyttäminen. Pykälä sisältäisi säännökset tiedoksiantoa ja perintää koskevien pyyntöjen toimeenpanon keskeyttämisestä.  

Jos työvoimaa Suomeen lähettävä yritys tai muu asiaan osallinen riitauttaa tai hakee muutosta Suomessa annettuun päätökseen tai tuomioon, jossa lähettävälle yritykselle on määrätty lakiehdotuksen 35 §:ssä tarkoitettu laiminlyöntimaksu tai työsuojelun valvontalaissa tarkoitettu uhkasakko, ja Suomen toimivaltainen viranomainen on tehnyt päätöksen tiedoksiantoa taikka maksun tai uhkasakon perintää koskevan pyynnön lähettävän yrityksen sijoittautumisvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle, on pyynnön esittäneen Suomen viranomaisen 1 momentin mukaan lähettävän yrityksen tai muun asiaan osallisen pyynnöstä ilmoitettava riitauttamisesta tai muutoksenhausta tiedoksianto- tai perintäpyynnön vastaanottaneelle Euroopan unionin jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle. Säännös vastaisi tältä osin täytäntöönpanodirektiivin 18 artiklan 1 kohdan kolmatta alakohtaa.  

Momentin mukaan ilmoituksen tekevän viranomaisen olisi riitauttamisesta ilmoittamisen yhteydessä myös peruutettava tiedoksianto- tai perintäpyyntönsä IMI-järjestelmässä. Direktiivi ei edellytä pyynnön peruuttamista, vaan ilmoituksen johdosta pyynnön toimeenpano olisi täytäntöönpanodirektiivin 18 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan keskeytettävä pyynnön vastaanottaneessa valtiossa. Käytännössä pyynnön peruuttaminen riitauttamistilanteessa olisi kuitenkin toimeenpanon keskeyttämistä tarkoituksenmukaisempaa. Tämä johtuu siitä, että esimerkiksi taloudellista hallinnollista seuraamusta tai sakkoa koskevan päätöksen valtioiden rajat ylittävän tiedoksiannon toimeenpanon jatkaminen on harvemmin tarpeellista, jos päätökseen on jo haettu muutosta. Ottaen lisäksi huomioon, että muutoksenhaun johdosta annettu päätös olisi päätöksen antamisen jälkeen joka tapauksessa annettava tiedoksi sille, johon velvoite kohdistuu, alkuperäisen päätöksen tiedoksiantopyynnön jääminen vireille IMI-järjestelmään olisi ilmeisen tarkoituksetonta. Peruutettu pyyntö voitaisiin myös tarvittaessa esittää uudelleen. Komissio on lisäksi täytäntöönpanodirektiivin täytäntöönpanoa käsittelevässä asiantuntijaryhmässä puoltanut edellä esitetyn toimintamallin käyttämistä, jotta IMI-järjestelmässä tehty yhteistyö olisi tarkoitetulla tavalla nopeaa ja tehokasta.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin toisen Euroopan unionin jäsenvaltion tekemän tiedoksianto- tai perintäpyynnön toimeenpanon keskeyttämisestä Suomessa. Jos kyseisen jäsenvaltion toimivaltainen viranomainen ilmoittaa, että taloudellista hallinnollista seuraamusta tai sakkoa koskeva päätös, jota tiedoksianto- tai perintäpyyntö koskee, tai mainitun päätöksen perusteena oleva vaatimus on riitautettu, taikka siihen on haettu muutosta, on tiedoksianto- tai perintäpyynnön toimeenpanosta vastaavan Suomen viranomaisen välittömästi keskeytettävä tiedoksianto- tai perintämenettely. Esimerkiksi Suomen työsuojeluviranomainen ei tällöin antaisi päätöstä tiedoksi ja Oikeusrekisterikeskus ja ulosottoviranomainen keskeyttäisivät perintään johtavat menettelyt. 

Pyynnön toimeenpanoa ei keskeyttämistilanteessa jatkettaisi, joskaan tehtyjä toimia ei myöskään peruutettaisi. Asia jäisi odottamaan pyynnön esittäneen viranomaisen jatkopyyntöä. Pykälässä ei säädettäisi pyynnön perumisen johdosta tehtävistä toimenpiteistä. Tämä ei ole tarpeen, koska perumisen seurauksena tiedoksiantoasia jäisi sillensä ja perintäasian vireilläolo päättyisi. Jos varoja on ulosoton kautta tilitetty valtiolle, olisi varat palautettava noudattaen soveltuvin osin mitä asiasta säädetään ulosottokaaren (705/2007) 2 luvussa.  

Pykälällä pantaisiin täytäntöön täytäntöönpanodirektiivin 18 artiklan 1 kohdan ensimmäinen ja kolmas alakohta.  

8 luku. Erinäiset säännökset

32 §.Lähettävän yrityksen selvitys- ja korvausvelvollisuuteen sekä vastuuseen sovellettavat säännökset. Pykälässä säädettäisiin voimassa olevan lain 6 §:ää vastaavasti lähettävän yrityksen selvitys- ja korvausvelvollisuuteen sekä vastuuseen sovellettavista säännöksistä. Pykälän 1 momentin mukaan jos tämän lain mukaiseen työsuhteeseen sovelletaan työsopimuslakia, määräytyy lähettävän yrityksen vahingonkorvausvelvollisuus työnantajana työsopimuslain 12 luvun 1 §:n mukaisesti. Sen säännöksen mukaan työnantajan, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö työsuhteesta tai tästä laista johtuvia velvollisuuksia, on korvattava työntekijälle siten aiheuttamansa vahinko. Lisäksi työnantajan velvollisuudesta maksaa seuraamusmaksu säädetään työsopimuslain 11 a luvussa, joka koskee työnantajien yhteisvastuu palkattaessa laittomasti maassa oleskelevia työntekijöitä. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin lähettävän yrityksen velvollisuudesta maksaa hyvitystä tasa-arvolaissa ja yhdenvertaisuuslaissa säädetyn kielletyn syrjinnän perusteella. Tasa-arvolain mukainen kielletty syrjintä määritellään tasa-arvolain 8, 8 a tai 8 d §:ssä ja säännökset hyvityksestä ovat mainitun lain 10 ja 11 §:ssä. Vastaavasti velvollisuudesta maksaa yhdenvertaisuuslaissa kielletyn syrjinnän perusteella hyvitystä säädetään mainitun lain 23 ja 24 §:ssä. 

33 §.Korvauksen ja hyvityksen vaatimista koskevat kanneajat eräissä tapauksissa. Pykälässä säädettäisiin voimassa olevan lain 7 §:ää vastaavasti erityisistä kanneajoista sekä eräistä tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain mukaisen hyvityksen ja korvauksen vaatimiseen liittyvistä menettelyllisistä kysymyksistä, joita työntekijän tulee noudattaa. 

Pykälän 1 momentin mukaan työaikalain 38 §:ssä säädettyä kahden vuoden kanneaikaa ja vuosilomalain 34 §:ssä säädettyä vastaavan pituista kanneaikaa sovellettaisiin lakiehdotuksen 4 §:ssä mainittuihin asianomaisten lakien säännöksiin, joita mainitut kanneaikasäännökset koskevat. Työaikalain 38 §:n kanneaikaa sovelletaan työaikalaissa tarkoitettuihin korvauksiin ja vuosilomalain 34 §:n kanneaikaa puolestaan työntekijän oikeuteen vuosilomapalkkaan tai lomakorvaukseen. 

Pykälän 2 momentin mukaan oikeuteen vaatia sukupuoleen perustuvan syrjinnän johdosta maksettavaa hyvitystä tai muuta korvausta tasa-arvolain 8, 8 a ja 8 d §:ssä säädetyn syrjinnän perusteella sovellettaisiin tasa-arvolain 12 §:n 2 ja 3 momentissa säädettyä. Vastaavasti hyvitystä tai muuta korvausta koskeva kanne, joka perustuu yhdenvertaisuuslaissa kiellettyyn syrjintään, olisi nostettava mainitun lain 26 §:ssä säädetyssä määräajassa. 

34 §.Toimivaltainen tuomioistuin. Pykälässä säädettäisiin suomalaisen tuomioistuimen kansainvälisestä ja kansallisesta toimivallasta ehdotetun lain soveltamisalaan kuuluvissa riita-asioissa. Säännös vastaisi sisällöltään voimassa olevan lain 9 §:ää.  

Säännöksen mukaan se käräjäoikeus, jonka tuomiopiirissä lähetetty työntekijä tekee tai on tehnyt työtä, olisi toimivaltainen tutkimaan sellaisia vaatimuksia, jotka perustuvat ehdotetussa laissa tarkoitettuihin oikeuksiin tai velvollisuuksiin. Sekä tuomioistuimen kansainvälinen että sen kansallinen toimivalta määräytyisi siten työntekopaikkakunnan perusteella. Jos työntekopaikkakunta on Suomessa, Suomen tuomioistuimet ovat toimivaltaisia, ja toimivaltainen olisi se käräjäoikeus, jonka tuomiopiirissä työntekopaikkakunta sijaitsee. Jos työntekijä on ollut lähetettynä usealla paikkakunnalla Suomessa siten, että säännöksen perusteella toimivaltaisia käräjäoikeuksia olisi useita, olisivat kaikkien työntekopaikkakuntien käräjäoikeudet toimivaltaisia tutkimaan kanteen. 

Säännöksestä seuraa, että lähetetty työntekijä voi nostaa esimerkiksi vähimmäispalkkaa koskevan kanteen työnantajaansa vastaan sen paikkakunnan tuomioistuimessa, jossa hän tekee tai on tehnyt työtään lähetettynä työntekijänä. Esimerkiksi Satakunnan käräjäoikeus olisi säännöksen perusteella toimivaltainen tutkimaan Raumalla lähetettynä työntekijänä työskennelleen bulgarialaisen putkimiehen bulgarialaista työnantajaansa vastaan nostaman vähimmäispalkkaa koskevan kanteen. Jos putkimies on ollut lähetettynä myös Riihimäellä, olisi myös Hyvinkään käräjäoikeus toimivaltainen tutkimaan kanteen. Kantaja voisi tällaisessa tilanteessa itse valita, saattaako hän asiansa vireille Satakunnan vai Hyvinkään käräjäoikeudessa.  

Pykälässä ei olisi säännöstä siitä, kuka kanteen voi nostaa tai ketä vastaan kanne voidaan nostaa. Laissa tarkoitettuja oikeuksia ja velvollisuuksia koskevan kanteen voisi näin ollen nostaa niin lähetetty työntekijä kuin työnantajakin. Tuomioistuin olisi kuitenkin säännöksen perusteella toimivaltainen vain ehdotetussa laissa tarkoitettuja oikeuksia ja velvollisuuksia koskevissa asioissa. Tuomioistuin ei olisi toimivaltainen tutkimaan sellaista vaatimusta, joka ei perustuisi ehdotettuun lakiin. Jos asiassa esitetään useita vaatimuksia, joista osa perustuisi ehdotettuun lakiin ja osa muuhun lainsäädäntöön, olisi tuomioistuin kuitenkin toimivaltainen tutkimaan koko asian.  

Toimivaltasäännös on täydentävä. Ehdotettuun lakiin perustuva kanne olisi siten mahdollista saattaa vireille joko mainitun lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai sellaisessa tuomioistuimessa, joka on toimivaltainen käsittelemään kanteen muun lainsäädännön, EU-lainsäädännön tai Suomea sitovan kansainvälisen sopimuksen perusteella.  

Suomen tuomioistuimen kansainvälisestä toimivallasta säädetään oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 25 ja 26 §:ssä. Luvun 27 §:ssä kuitenkin todetaan säännösten toissijaisuus. Oikeudenkäymiskaaren toimivaltaa koskevia säännöksiä ei siten sovelleta, jos muusta laista, EU-lainsäädännöstä tai kansainvälisestä sopimuksesta muuta johtuu. 

EU:n jäsenvaltioiden välisissä suhteissa tuomioistuimen kansainvälinen toimivalta siviili- ja kauppaoikeudellisissa riidoissa määräytyy Bryssel I asetuksen mukaan. Bryssel I asetuksen soveltamisalaan kuuluvat myös työsopimuksia koskevat riita-asiat. Bryssel I asetuksen mukaan tuomioistuimen toimivalta määräytyy ensisijaisesti vastaajan kotipaikan mukaan. Säännöksestä seuraa, että Raumalla lähetettynä työntekijänä työskennellyt bulgarialainen putkimies voi niin halutessaan nostaa vähimmäispalkkaa koskevan kanteensa myös Bulgarian tuomioistuimessa Satakunnan käräjäoikeuden sijaan.  

EU:n jäsenvaltioiden ja Islannin, Norjan sekä Sveitsin välisissä suhteissa sovelletaan Bryssel I asetuksen rinnakkaissopimusta, eli Luganon vuoden 2007 yleissopimusta tuomioistuimen toimivallasta ja sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla. Yleissopimus vastaa sisällöltään Bryssel I asetusta.  

Jos työsopimusta koskeva riita-asia ei perustu ehdotetun lain tuomiin oikeuksiin tai velvollisuuksiin, määräytyy tuomioistuimen toimivalta Bryssel I asetuksen, Luganon 2007 yleissopimuksen tai viime kädessä oikeudenkäymiskaaren säännösten mukaan.  

35 §.Laiminlyöntimaksu. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi velvoitteiden rikkomisen seuraamukseksi laiminlyöntimaksu. 

Lakiin sisällytettäisiin säännös erityisen laiminlyöntimaksun määräämisestä lähettävälle yritykselle, tilaajalle sekä rakennusalan työssä rakennuttajalle ja pääurakoitsijalle. Laiminlyöntimaksun määräisi lakia valvova aluehallintoviraston työsuojelun vastuualue, joka antaisi asiasta valituskelpoisen päätöksen.  

Laiminlyöntimaksusta hallinnollisena seuraamuksena, kuten uhkasakon asettamisestakin, päättäisi viranomainen eikä se edellyttäisi raskasta tuomioistuinprosessia. Laiminlyöntimaksu olisi hallintolain 67 §:ssä tarkoitettu muu hallinnollinen seuraamus. 

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan laiminlyöntimaksu määrättäisiin lähettävälle yritykselle, jos tämä on laiminlyönyt velvollisuutensa tehdä 7 §:ssä tarkoitetun ilmoituksen työntekijöiden lähettämisestä. Laiminlyöntimaksu voitaisiin määrätä, jos ilmoitusta ei olisi tehty tai se olisi tehty puutteellisesti. Laiminlyöntimaksu voitaisiin määrätä myös, jos täydennysilmoitusta ei olisi tehty olennaisista muutoksista huolimatta.  

Momentin 2 kohdan mukaan laiminlyöntimaksu voitaisiin määrätä lähettävälle yritykselle, jos tämä olisi laiminlyönyt velvollisuutensa järjestää toimintansa siten, että yrityksellä on Suomessa 8 §:ssä tarkoitettu edustaja. Laiminlyöntimaksu voitaisiin määrätä, jos yrityksellä ei olisi velvollisuudesta huolimatta edustajaa Suomessa tai jos edustajalla ei olisi laissa edellytettyä oikeutta toimia yrityksen puolesta. Laiminlyöntimaksu voitaisiin määrätä myös, jos työsuojeluviranomainen ei toistuvista yrityksistä huolimatta tavoittaisi edustajaa. 

Momentin 3 kohdan mukaan laiminlyöntimaksu voitaisiin määrätä lähettävälle yritykselle, jos se olisi laiminlyönyt velvollisuutensa noudattaa 10 §:n 1 ja 2 momentissa säädettyä velvollisuutta pitää saatavilla tietoja ja selvityksiä. Laiminlyöntimaksu voitaisiin määrätä, jo tiedot eivät olisi sillä tavalla saatavilla, että työsuojeluviranomainen voisi ne tarkastuksellaan tarkastaa. 

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin tilaajan velvollisuudesta maksaa laiminlyöntimaksua, jos tilaaja olisi työsuojeluviranomaisen pyynnöstä huolimatta laiminlyönyt 13 §:n 2 momentissa tarkoitetun toimintavelvollisuutensa. Tilaajalle voitaisiin määrätä laiminlyöntimaksu, jos se ei olisi työsuojeluviranomaisen pyynnöstä huolimatta ollut yhteydessä sopimuskumppaniin. Laiminlyöntimaksu voitaisiin määrätä myös, jos tilaaja ei toimita työsuojeluviranomaiselle saamaansa tietoa siitä missä ja miten edustaja voidaan tavoittaa. Jos tilaaja ei tavoita lähettävää yritystä, tulee sen välttääkseen laiminlyöntimaksun toimittaa työsuojeluviranomaiselle selvitystä siitä, miten se on pyrkinyt selvittämään edustajan tavoitettavuutta.  

Pykälän 3 momentissa olisi ainoastaan rakennusalan työtä koskeva säännös. Rakennusalan työssä rakennuttaja tai pääurakoitsija olisi velvollinen maksamaan laiminlyöntimaksua, jos rakennuttaja tai pääurakoitsija ei lähetetyn työntekijän ilmoituksen saatuaan ole pyytänyt selvitystä lähettävältä yritykseltä tai se lähetetyn työntekijän pyynnöstä huolimatta ei ole toimittanut saamaansa selvitystä työsuojeluviranomaiselle 15 §:ssä edelletyllä tavalla. Rakennusalan työtä koskevan 15 §:n mukaan, jos lähetetylle työntekijälle ei ole maksettu 5 §:ssä tarkoitettua vähimmäispalkkaa, hän voi ilmoittaa siitä työmaan rakennuttajalle tai pääurakoitsijalle. Ilmoituksen saatuaan rakennuttajan tai pääurakoitsijan on välittömästi pyydettävä lähettävältä yritykseltä selvitys lähetetylle työntekijälle maksetusta palkasta ja siitä, onko palkka 5 §:n mukainen. Velvollisuus ja laiminlyöntimaksu kohdistuisivat siihen tahoon, johon lähetetty työntekijä olisi ollut yhteydessä. 

Jos lähetetty työntekijä olisi ollut yhteydessä sekä rakennuttajaan että pääurakoitsijaan, olisivat molemmat velvollisia toimimaan 15 §:n mukaisesti. Tilanteessa, jossa kumpikaan ei ole täyttänyt mainittua velvoitetta, voitaisi laiminlyöntimaksu määrätä molemmille. Toisaalta, jos rakennuttaja tai pääurakoitsija olisi täyttänyt velvoitteensa, ei toiselle voitaisi määrätä laiminlyöntimaksua. Rakennuttaja ja pääurakoitsija voisivat aina sopia, kumpi velvoitteen täyttää. 

Suurin osa laiminlyöntimaksuista tultaisiin määräämään oikeushenkilöille, mutta laiminlyöntimaksu olisi mahdollista määrätä myös luonnolliselle henkilölle. Pykälän 4 momentissa säädettäisiin luonnollisen henkilön osalta noudatettavasta syyllisyysperiaatteesta. Luonnolliselle henkilölle määrättäisiin laiminlyöntimaksu vain, jos hän on laiminlyönyt tässä pykälässä mainittuja velvoitteitaan tahallaan tai huolimattomuudesta. 

36 §.Laiminlyöntimaksun määrä. Pykälässä säädettäisiin laiminlyöntimaksun määrästä. Pykälän 1 momentin mukaan laiminlyöntimaksun vähimmäismäärä olisi 1 000 euroa ja enimmäismäärä 10 000 euroa. Laiminlyöntimaksua määrättäessä otettaisiin huomioon laiminlyönnin laatu, laajuus ja toistuvuus. Laatu käsittäisi sekä sen, millaisesta laiminlyönnistä olisi kyse että sen, kuinka moitittavaa laiminlyöjän käyttäytyminen on ollut. Esimerkiksi puutteellinen työntekijöiden lähettämisilmoitus olisi laadultaan vähemmän moitittava kuin kokonaan tekemätön ilmoitus. Laatua arvioitaessa otettaisiin myös huomioon, kuinka kattavasti 10 §:ssä tarkoitetut tiedot ovat olleet saatavilla. Mitä enemmän tiedoissa olisi puutteita, sitä moitittavampaa käyttäytyminen olisi. Laatua arvioitaessa voitaisiin ottaa huomioon myös teon tahallisuus, kuten se, että esimerkiksi työntekijöiden lähettämisilmoituksessa annetaan tahallisesti ilmeisen vääriä tai harhaanjohtavia tietoja tai että edustajaksi väitetään tahoa, joka ei itse tiedä olevansa valtuutettu edustajaksi. 

Laiminlyönnin laajuus vaikuttaisi laiminlyöntimaksun määrään. Jos lähettävä yritys olisi laiminlyönyt 7 §:ssä tarkoitetun ilmoituksen tekemisen, laiminlyöntimaksun määrään voisi vaikuttaa esimerkiksi se, kuinka montaa työntekijä lähettäminen koskee. Laajuutta voitaisiin arvioida myös ajallisesti. Lähettävän yrityksen laiminlyönti olisi laajempaa, jos kyseessä olisi pitkäaikainen lähettäminen. Vastaavasti rakennuttajan tai pääurakoitsijan laiminlyönti olisi laajaa, jos se koskisi useita samanaikaisesti esitettyjä selvityspyyntöä. 

Toistuvuus voitaisiin ottaa huomioon laiminlyöntimaksua määrättäessä. Laiminlyönnin voitaisiin aina katsoa olevan toistuvaa, jos samalle taholle olisi aikaisemmin määrätty laiminlyöntimaksu tämän lain nojalla. Laiminlyönnin voitaisiin myös katsoa olevan toistuvaa, jos työsuojeluviranomainen olisi aikaisemmin antanut samasta asiasta toimintaohjeen. 

Pykälän 2 momentin mukaan laiminlyöntimaksu voidaan jättää määräämättä tai määrätä maksettavaksi vähimmäismäärää pienempänä, jos tekoa voidaan pitää vähäisenä ja maksun määräämättä jättäminen tai määrääminen vähimmäismäärää pienempänä on kohtuullista laiminlyönnin laatu, toistuvuus, suunnitelmallisuus ja muut olosuhteet huomioon ottaen. Tällaisesta tilanteesta voisi olla kyse esimerkiksi silloin, kun lähettävä yritys olisi laiminlyönyt 7 §:n mukaisen ilmoituksen tekemisen, mutta lähettämisessä olisi ollut kyse hyvin lyhytaikaisesta lähettämisestä, joka olisi koskenut vain muutamaa työntekijää ja lisäksi olisi ilmeistä, etteivät työntekijöiden oikeudet ole olleet uhattuna.  

Pykälän 3 momentin mukaan jos samalla kertaa olisi määrättävä laiminlyöntimaksu kahdesta tai useammasta laiminlyönnistä, määrätään laiminlyönneistä yhteinen maksu. Laiminlyöntien lukumäärä vaikuttaisi laiminlyöntimaksun määrään, mutta kerrallaan määrättäisiin vain yksi laiminlyöntimaksu, jonka enimmäismäärä olisi 10 000 euroa. 

Lähettävälle yritykselle, joka olisi rikkonut yhtä tai useampaa 1 momentissa lueteltua velvollisuutta määrättäisiin yksi laiminlyöntimaksu. Vastaavasti tilaajalle määrättäisiin vain yksi laiminlyöntimaksu 2 momentin mukaisen toimintavelvoitteen rikkomisesta, vaikka viranomaisen pyyntö koskisi samalla kertaa useita edustajia. Jos viranomainen pyytää tilaajaa myöhemmin selvittämään toisen lähettävän yrityksen edustajaa, voitaisiin tästä laiminlyönnistä määrätä uusi laiminlyöntimaksu ja sen määrää arvioitaessa voitaisiin ottaa huomioon laiminlyönnin toistuvuus. 

Rakennuttajan ja pääurakoitsijan velvoitteen rikkomisesta määrättäisiin vastaavalla tavalla yksi laiminlyöntimaksu. Jos rakennuttaja tai pääurakoitsija olisi laiminlyönyt velvoitteensa useasta eri lähetetyn työntekijän pyynnöstä huolimatta tai saman työntekijän useammasta samaa asiaa koskevasta pyynnöstä huolimatta, voitaisiin tämä ottaa huomioon laiminlyöntimaksun määrässä. 

Jos laiminlyöntimaksun määräämistä koskevaa asiaa käsiteltäessä ilmenee, että sama taho on uudestaan laiminlyönyt velvoitteitaan asian käsittelyn alkamisen jälkeen, voidaan tästä laiminlyönnistä määrätä uusi laiminlyöntimaksu.  

37 §.Kuuleminen. Pykälässä säädettäisiin asianosaisen kuulemisesta laiminlyöntimaksun määräämistä koskevassa asiassa.  

Pykälän 1 momentin mukaan asianosaiselle olisi ennen laiminlyöntimaksun määräämistä varattava tilaisuus selvityksen antamiseen hallintolain 34 §:n mukaisesti. Asiaa ei siten saisi ratkaista ennen kuin asianosaiselle on varattu tilaisuus lausua mielipiteensä asiasta sekä antaa selityksensä asian ratkaisuun mahdollisesti vaikuttavista vaatimuksista ja selvityksistä.  

Tietyissä hyvin poikkeuksellisissa tilanteissa laiminlyöntimaksu olisi kuitenkin mahdollista määrätä asianosaista kuulematta. Koska asianosaisen kuuleminen on merkittävämpiä oikeussuojan takeita hallintoasioita käsiteltäessä, olisi tämä mahdollisuus poiketa kuulemisvelvoitteesta hyvin rajoitettu ja sitä voitaisiin soveltaa vain poikkeuksellisesti. 

Hallintolain 34 §:n 2 momentin mukaan hallintoasian saa ratkaista asianosaista kuulematta, jos vaatimus jätetään tutkimatta tai hylätään heti perusteettomana, jos asia koskee palvelussuhteeseen tai vapaaehtoiseen koulutukseen ottamista, jos asia koskee hakijan ominaisuuksien arviointiin perustuvan edun myöntämistä, jos kuuleminen vaarantaa päätöksen tarkoituksen toteutumisen tai kuulemisesta aiheutuva asian käsittelyn viivästyminen aiheuttaa merkittävää vaaraa ihmisten terveydelle, yleiselle turvallisuudelle taikka ympäristölle, tai jos hyväksytään vaatimus, joka ei koske toista asianosaista tai kuuleminen on muusta syystä ilmeisen tarpeetonta. Edellä luetellut poikkeukset kuulemisvelvoitteeseen eivät todennäköisesti käytännössä sovellu laiminlyöntimaksun määräämistä koskevan asian ratkaisemiseen. Hallintolain poikkeukset tulevat kuitenkin yleisesti sovellettavina sovellettaviksi myös nyt kysymyksessä oleviin asioihin, minkä vuoksi viittaus hallintolain säännökseen olisi selvyyden vuoksi tarpeen. 

Hallintolain 34 §:n 2 momentin mukaisten poikkeustilanteiden lisäksi laiminlyöntimaksun määräämistä koskeva asia voitaisiin ratkaista asianosaista kuulematta, jos asianosainen on lähettävä yritys ja mainitulla yrityksellä ei ole Suomessa lakiehdotuksen 8 §:ssä tarkoitettua edustajaa. Säännöksen tarkoituksena on mahdollistaa laiminlyöntimaksuasian ratkaiseminen tilanteessa, jossa selvityspyynnön antaminen tiedoksi asianosaiselle ei käytännössä onnistu.  

Täytäntöönpanodirektiivi velvoittaa jäsenvaltion antamaan pyynnöstä tiedoksi toisessa jäsenvaltiossa tehdyt taloudellista hallinnollista seuraamusta tai sakkoa koskevat päätökset. Tämä velvollisuus ei kuitenkaan koske esimerkiksi selvityspyyntöjä tai muita asian käsittelyyn liittyviä asiakirjoja. Jos laiminlyöntimaksua ei olisi mahdollista määrätä tilanteessa, jossa ei ole tapaa antaa selvityspyyntöä tiedoksi toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneelle asianosaiselle, maksun määrääminen estyisi kokonaan. Tämä heikentäisi merkittävästi valvonnan ja seuraamusjärjestelmän toimivuutta valtioiden rajat ylittävissä tilanteissa. Käytännössä tilanne – päätöksen antaminen asianosaista kuulematta – tulisi ajankohtaiseksi vain silloin, kun se, johon päätös kohdistuu, on lähettävä yritys ja laiminlyöntimaksu määrättäisiin sillä perusteella, ettei yrityksellä ole Suomessa lakiehdotuksen 8 §:ssä tarkoitettua edustajaa. Muissa tilanteissa selvitystä näet pyydettäisiin lähettävän yrityksen edustajalta. 

Mahdollisuus määrätä laiminlyöntimaksu edustajan asettamisen laiminlyönnistä asianosaista kuulematta ei käytännössä vaarantaisi lähettävän yrityksen oikeusturvaa. Kun päätös laiminlyöntimaksun määräämisestä olisi tehty, annettaisiin se asianosaiselle tiedoksi täytäntöönpanodirektiivin mukaisessa järjestyksessä. Asianosaisella olisi tämän jälkeen oikeus hakea valvontaviranomaisen päätökseen muutosta hallintolainkäyttölain 22 §:ssä säädetyssä järjestyksessä 30 päivän kuluessa siitä, kun hän on saanut päätöksen tiedoksi. Valituksessaan asianosainen voisi lausua mielipiteensä asiasta sekä antaa selityksensä asian ratkaisuun vaikuttaneista vaatimuksista ja selvityksistä. Velvollisuus kuulla asianosaista hallintomenettelyssä toteutuisi siten täysimääräisesti muutoksenhakuvaiheessa.  

Laiminlyöntimaksu voitaisiin määrätä asianosaista kuulematta, jos tämän kuuleminen ei ole käytännössä mahdollista. Tällainen tilanne tulisi kysymykseen vain silloin, kun asianosainen on lähettävä yritys ja yrityksellä ei ole Suomessa 8 §:ssä tarkoitettua edustajaa. Vaikka keinoa asianosaisen kuulemiseksi silloin, kun tällä ei ole Suomessa edustajaa, ei useimmiten ole, olisi selvityspyynnön antaminen tiedoksi kuitenkin mahdollista, jos Suomi on lähettävän yrityksen sijoittautumisvaltion kanssa sopinut hallinnollisesta yhteistyöstä muun asiakirjan kuin taloudellista hallinnollista seuraamusta tai sakkoa koskevan päätöksen tiedoksi antamisessa tai jos kyseinen valtio sallii tällaisten asiakirjojen suoran tiedoksiannon alueellaan. Jos selvityspyynnön tiedoksi antaminen siten olisi mahdollista edellä mainituin keinoin, laiminlyöntimaksua ei pykälän 2 momentin mukaan saisi määrätä lähettävää yritystä kuulematta sillä perusteella, ettei yrityksellä ole Suomessa edustajaa.  

38 §.Laiminlyöntimaksun määrääminen. Pykälän 1 momentin mukaan työsuojeluviranomainen määrää laiminlyöntimaksun ja asettaa maksun suorittamiselle määräajan. Työsuojeluviranomainen valvoo lain noudattamista. Työsuojelun valvontalain 3 §:n 2 momentin mukaan työsuojeluviranomaisten muista tehtävistä säädetään erikseen, minkä vuoksi lakiehdotuksessa säädettäisiin nimenomaan laiminlyöntimaksun määräämisestä.  

Työsuojeluviranomaisen toimintaan sovelletaan hallintolakia. Hallintolain soveltaminen päätöstä annettaessa tarkoittaa yleisten hallinto-oikeudellisten periaatteiden ja käytäntöjen mukaisten menettelyjen noudattamista. Laiminlyöntimaksun määrääminen edellyttäisi lähtökohtaisesti laiminlyönnin tehneen kuulemista, jolloin hän voisi esittää laiminlyöntiin vaikuttaneet syyt ja muita asiaan vaikuttavia seikkoja. Myös muut hallintolain säännökset tulevat sovellettaviksi. 

Pykälän 2 momentin mukaan laiminlyöntimaksua koskeva päätös annettaisiin laiminlyöjälle tiedoksi siten kuin hallintolaissa säädetään. Jos laiminlyöjä on lähettävä yritys ja sillä ei ole Suomessa 8 §:ssä tarkoitettua edustajaa, annettaisiin maksupäätös tiedoksi siten kuin lakiehdotuksessa säädetään taloudellisten hallinnollisten seuraamusten ja sakkojen valtioiden rajat ylittävästä tiedoksiannosta. Laiminlyöntimaksua koskevaan päätökseen haettaisiin muutosta hallinto-oikeudelta siten kuin hallintolainkäyttölaissa säädetään. 

Laiminlyöntimaksu määrättäisiin maksettavaksi valtiolle 3 momentin mukaan. Laiminlyöntimaksun täytäntöönpanoon sovellettaisi sakon täytäntöönpanosta annettua lakia. Maksettavaksi erääntyneelle laiminlyöntimaksulle, jota ei ole suoritettu viimeistään eräpäivänä, peritään viivästyskorkoa korkolain (633/1982) 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan.  

Pykälän 4 momentissa olisi vanhentumissäännös. Oikeus antaa laiminlyöntimaksupäätös vanhentuisi, jollei maksun määräämistä koskeva asia ole tullut vireille kahdessa vuodessa siitä, kun laissa tarkoitettua sopimusta koskeva työ on päättynyt. Asian katsottaisiin tulleen vireille hallintolain 20 §:n mukaisesti silloin, kun työsuojeluviranomainen on kirjannut asian käsittelyn aloittamiseksi tarvittavat tiedot. 

Laiminlyöntimaksu vanhentuisi viiden vuoden kuluttua sitä seuranneen vuoden alusta, jona se on määrätty. 

39 §.Viittaus rikoslakiin. Pykälässä olisi informatiivinen viittaus rikoslain 47 lukuun, jossa säädetään työrikoksista. Pykälässä ei säädettäisi rangaistavaksi mitään tekoa, vaan ainoastaan selvyyden vuoksi viitattaisiin voimassa oleviin säännöksiin. 

Lisäksi pykälässä olisi viittaus työaikalain 42 §:ään, jossa säädetään työaikarikkomuksesta. Rangaistus työaikalain 37 §:n 1 momentissa tarkoitettua työaikakirjanpitoa koskevasta laiminlyönnistä tai väärinkäytöksestä sekä sellaisesta työaikarikkomuksesta, joka on tehty työsuojeluviranomaiselta saadusta kehotuksesta, määräyksestä tai kiellosta huolimatta, säädetään rikoslain 47 luvun 2 §:ssä.  

Pykälässä olisi myös viittaus vuosilomalain 38 §:ään, jossa säädetään vuosilomarikkomuksesta. Rangaistus vuosilomalain 29 §:ssä tarkoitettua vuosilomakirjanpitoa koskevasta laiminlyönnistä tai väärinkäytöksestä sekä sellaisesta vuosilomarikkomuksesta, joka on tehty työsuojeluviranomaisen kehotuksesta, määräyksestä tai kiellosta huolimatta, säädetään rikoslain 47 luvun 2 §:ssä.  

40 §.Voimaantulo. Pykälän 1 momentissa olisi voimaantulosäännös. Ilmoitusmenettelyn teknisen toteutuksen arvioidaan olevan valmis vuoden 2017 aikana ja lain 7 §:n ja 35 §:n 1 momentin 1 kohdan voimaantulosta säädettäisiin erikseen lailla.  

Pykälän 2 momentissa olisi säännös lähetetyistä työntekijöistä annetun lain kumoamisesta. 

Pykälän 3 momentin mukaan lain voimaan tullessa lähetettyinä oleviin työntekijöihin sovelletaan vain lain 5 ja 6 luvun säännöksiä. Muilta osin heihin sovelletaan lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä. 

1.2  Työsopimuslaki

11 luku. Kansainvälisluonteiset työsopimukset ja sovellettava laki

Luvun otsikkoa ehdotetaan muutettavaksi siten, että siitä ilmenisi myös sovellettavaa lakia koskevat säännökset. 

1 §.Työsopimukseen sovellettava laki. Pykälään lisättäisiin uusi 1 momentti, jossa säädettäisiin, että Suomessa tehtävään työhön sovelletaan Suomen työlainsäädäntöä, jos työsopimuksella ei ole liittymiä muihin valtioihin. Työvoiman liikkuvuuden ja yritysten toimintaympäristön kansainvälistymisen lisäännyttyä lakiin on syytä kirjata tietoisuuden lisäämiseksi myös lainvalintaa koskeva pääsääntö. Pelkästään se, että työntekijä tai työnantaja tai molemmat ovat muun valtion kuin Suomen kansalaisia, ei merkitse sitä, että työsopimuksella olisi liittymiä muihin valtioihin kuin Suomeen. 

Pykälän nykyinen säännös kansainvälisestä lainvalinnasta päivitettäisiin vastaamaan voimassa olevaa EU-oikeutta ja siirrettäisiin pykälän 2 momentiksi. Nykyisessä pykälässä säädetään, että jos työsopimuksella on liittymä useampaan kuin yhteen valtioon, työsopimukseen sovellettava laki määräytyy Rooman yleissopimuksen mukaan. Uudessa muotoilussa viitattaisiin Rooman yleissopimuksen sijasta Rooma I:een. Rooma I:stä sovelletaan 17.12.2009 jälkeen tehtyihin työsopimuksiin ja sitä aiempiin työsopimuksiin Rooman yleissopimusta. Rooma I:n säännökset ja Rooman yleissopimuksen määräykset ovat sisällöltään melko samanlaisia. Ne voivat johtaa soveltamaan myös muun kuin Euroopan unionin jäsenvaltion lakia. 

Rooma I:n mukaan työnantaja ja työntekijä voivat sopia, minkä maan työlainsäädäntöä työsopimukseen sovelletaan. Lakiviittauksen on oltava nimenomainen tai sen on käytävä riittävän selvästi ilmi sopimusehdoista tai tapaukseen liittyvistä olosuhteista.  

Lakiviittaus ei saa johtaa siihen, että työntekijä saisi epäedullisemmat työehdot kuin mitä hänelle kuuluisi, jos sovellettava laki valittaisiin Rooma I:n 8 artiklassa mainittujen lainvalintasääntöjen perusteella. Asetuksen 35 johdantolauseen mukaan työntekijä ei saa jäädä vaille sellaisten säännösten hänelle tarjoamaa suojaa, joista ei voida sopimuksin poiketa tai joista voidaan poiketa vain hänen edukseen. Työntekijän on siis aina saatava lainvalintasääntöjen perusteella valikoituvan lain pakottavien säännösten mukainen vähimmäissuoja, ellei työsopimuksessa noudatettavaksi sovittu laki tarjoa korkeammantasoista suojaa.  

Asetuksen 8 artiklan 2 kohdan mukaan työntekijän työsopimukseen sovelletaan ensisijaisesti sen maan lakia, jossa tai jollei näin ole, josta työntekijä tavallisesti tekee työnsä työsopimuksen täyttämiseksi. Maan, jossa työ tavallisesti tehdään, ei katsota muuttuvan, vaikka työntekijä työskentelisi tilapäisesti toisessa maassa. Jos tällaista tavanomaista työskentelypaikkaa ei voida määrittää, työsopimukseen on 8 artiklan 3 kohdan mukaan sovellettava sen valtion lakia, jossa sijaitsee liikepaikka, jossa työntekijä otettiin työhön. Jos kuitenkin tapaukseen liittyvistä seikoista kokonaisuutena ilmenee, että työsopimus liittyy läheisemmin johonkin toiseen maahan kuin edellä tarkoitettuihin maihin, sovelletaan tämän toisen maan lakia.  

2 §.Työntekijöiden vapaan liikkuvuuden nojalla työtä tekevät työntekijät. Työntekijöiden vapaan liikkuvuuden nojalla työtä tekevien työntekijöiden työehdoista säädettäisiin 2 §:ssä.  

Pykälän 1 momentin mukaan työntekijöiden vapaan liikkuvuuden nojalla Suomessa työtä tekevien EU:n ja ETA:n kansalaisten työsuhteen ehtojen on oltava yhdenvertaisen suomalaisiin työntekijöihin sovellettavien ehtojen kanssa siten kuin asiasta on säädetty Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) N:o 492/2011 työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta unionin alueella, jäljempänä työntekijöiden vapaan liikkuvuuden asetus. Tällä säännöksellä pantaisiin kansallisesti täytäntöön työntekijöiden vapaan liikkuvuuden direktiivi työsuhteen ehtojen osalta. Direktiivillä pyritään siihen, että tietoa EU:n työntekijöiden vapaaseen liikkuvuuteen liittyvistä oikeuksista lisätään sekä tehostetaan liikkuvuutta koskevien säännösten noudattamista. 

EU-maiden kansalaisten ohella pykälää sovellettaisiin myös muihin työntekijöihin, jotka voivat tulla Suomeen työhön muiden kansainvälisten sopimusten työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevien määräysten nojalla. Määräyksiä työvoiman vapaasta liikkuvuudesta sisältyy Euroopan talousaluetta koskevaan sopimukseen (ETA-sopimus), joka kattaa myös Norjan, Islannin ja Liechtensteinin kansalaiset, ja Euroopan yhteisön ja sen jäsenvaltioiden sekä Sveitsin valaliiton välillä henkilöiden vapaasta liikkuvuudesta tehtyyn sopimukseen. 

Työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta säädetään SEUT 45 artiklassa. Se on yksi Euroopan unionin neljästä vapaudesta ja sisältää muun muassa unionin kansalaisen oikeuden oleskella jäsenvaltion alueella työn tekemiseksi tämän valtion kotimaisten työntekijöiden työsuhdetta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten mukaisesti. Asiasta on annettu tarkempia säännöksiä työntekijöiden vapaan liikkuvuuden asetuksessa.  

SEUT-sopimuksen ja asetuksen säännökset yhdenvertaisen kohtelun turvaamisesta toisen jäsenvaltion työntekijälle ovat ehdottomia ja suoraan sovellettavia. Asetuksen 7 artiklassa todetaan, että jäsenvaltion kansalaista ei saa kansalaisuutensa vuoksi saattaa työntekijänä toisen jäsenvaltion alueella kotimaisiin työntekijöihin verrattuna eri asemaan työ- ja palvelussuhteen ehtojen, kuten palkkauksen ja irtisanomisen suhteen. Kollektiivisen tai yksilöä koskevan sopimuksen määräys taikka muu määräys, joka koskee työn saantia, palkkausta ja muita työehtoja sekä irtisanomista, on mitätön, sikäli kuin siinä asetetaan tai sallitaan edellytyksiä, jotka asettavat toisten jäsenvaltioiden kansalaiset työntekijöinä eriarvoiseen asemaan. Tämä työntekijöiden vapaan liikkuvuuden asetuksen säännösten ehdottomuus toteutuisi säätämällä työsopimuslain 13 luvun 6 §:n 1 momentissa, että sopimus, jolla vähennetään työntekijälle tämän lain mukaan tulevia oikeuksia ja etuja, on mitätön, ellei tästä laista johdu muuta.  

EU:n ja ETA-sopimuksen säännökset työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta koskevat myös niin sanottuja rajatyöntekijöitä. EU-tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan asetus kattaa myös rajatyöntekijät eli henkilöt, jotka ovat töissä muussa jäsenvaltiossa kuin siinä, jossa he asuvat ja jonne he palaavat vähintään kerran viikossa. Tuomioistuin on vakiintuneesti katsonut, että EU-kansalainen, joka on käyttänyt oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen ja joka tekee työtä toisessa jäsenvaltiossa kuin missä hän asuu, kuuluu asuinpaikastaan ja kansalaisuudestaan riippumatta SEUT 45 artiklan soveltamisalan piiriin (tapaus C-385/00 De Groot, kohta 76; tapaus C-209/01 Schilling and Fleck-Schilling, kohta 23; ja tapaus C-277/03 Van Pommeren-Bourgondiën).  

Euroopan yhteisön ja sen jäsenvaltioiden sekä Sveitsin valaliiton välillä henkilöiden vapaasta liikkuvuudesta tehdyn sopimuksen 9 artiklassa todetaan, että sopimuspuolen kansalaista ei palkkatyöntekijänä saa kansalaisuutensa vuoksi saattaa toisen sopimuspuolen alueella kotimaisiin palkkatyöntekijöihin verrattuna eri asemaan työ- ja palvelussuhteen ehtojen suhteen erityisesti palkkauksen, irtisanomisen ja työttömyyden sattuessa saman alan työhön paluun tai uudelleentyöllistämisen osalta. Työehtosopimuksen tai yksilöä koskevan sopimuksen palkkausta ja muita työehtoja sekä irtisanomista koskeva määräys on mitätön sikäli kuin siinä säädetään tai sallitaan edellytyksiä, jotka asettavat ulkomaiset työntekijät, jotka ovat sopimuspuolten kansalaisia, työntekijöinä eriarvoiseen asemaan. 

Pykälän 2 momentin mukaan kansalaisuuteen perustuva syrjintä olisi muutoin kielletty siten kuin siitä säädetään yhdenvertaisuuslaissa sekä Suomea sitovissa kansainvälisissä sopimuksissa. Yhdenvertaisuuslain 8 §:ssä on kielletty kansalaisuuteen perustuva syrjintä. Laki koskee myös syrjintää työelämässä.  

Nyt ehdotettavilla säännöksillä on kuitenkin tarkoitus panna täytäntöön EU:n työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevia säännöksiä ja kansainvälisiä sopimuksia, joissa on määräyksiä työntekijöiden yhdenvertaisesta kohtelusta työsuhteen ehtojen osalta sekä selkeyttää näiden velvoitteiden suhdetta kansainväliseen lainvalintaan sekä panna täytäntöön EU-velvoitteita. Onkin huomattava, että kansalaisuuteen perustuvaa yhdenvertaisuutta tulee arvioida juuri kulloisenkin EU-velvoitteen viitekehyksessä. Esimerkiksi työntekijöiden vapaan liikkuvuuden säännöstöä tulee tulkita EU-tuomioistuimen SEUT 45 artiklan nojalla antamien ratkaisujen perusteella. Tuomioistuimen SEUT-sopimuksen 19 artiklan nojalla hyväksytyistä direktiiveistä sukupuoleen, rotuun, etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen, vammaisuuteen, ikään tai sukupuoliseen suuntautumiseen perustuvan syrjinnän torjumiseksi työelämässä antamat ratkaisut eivät välttämättä sovellu tähän yhteyteen. 

Myös useat EU:n maahanmuuttodirektiivit turvaavat yhdenvertaisen kohtelun suhteessa omien maiden kansalaisiin työsuhteen ehtojen osalta. Yhdenvertaisen kohtelun turvaamista työsuhteen ehtojen osalta edellytetään muun muassa: 

- neuvoston direktiivin (2003/109/EY) pitkään oleskelleiden kolmansien maiden kansalaisten asemasta 11 artiklassa,  

- Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (2011/98/EU) kolmansien maiden kansalaisille jäsenvaltion alueella oleskelua ja työskentelyä varten myönnettävää yhdistelmälupaa koskevasta yhden hakemuksen menettelystä sekä jäsenvaltiossa laillisesti oleskelevien kolmansista maista tulleiden työntekijöiden yhtäläisistä oikeuksista 12 artiklassa,  

- neuvoston direktiivin (2009/50/EY) kolmansien maiden kansalaisten maahantulon ja oleskelun edellytyksistä korkeaa pätevyyttä vaativaan työhön 14 artiklassa sekä  

- Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/36/EU kolmansien maiden kansalaisten maahantulon ja oleskelun edellytyksistä kausityöntekijänä työskentelyä varten 23 artiklassa. 

Yhdenvertainen kohtelu työsuhteen ehtojen osalta on turvattu myös eräissä EU:n ulkosuhdesopimuksissa vastavuoroisuuteen perustuen. Tällaisia sopimusmääräyksiä sisältyy muun muassa EU:n sopimuksiin Algerian, Marokon, Tunisian, Turkin, Venäjän, Albanian, entisen Jugoslavian tasavalta Makedonian, Kroatian, Montenegron, Andorran, San Marinon sekä 79 Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren valtion kanssa (Cotonou-sopimus).  

3 §.Lähetetyt työntekijät. Lähetettyjä työntekijöitä koskeva 2 § ehdotetaan siirrettäväksi muutettuna uudeksi 3 §:ksi. Tässä pykälässä todettaisiin, että Suomeen valtioiden rajat ylittävän palvelujen tarjonnan perusteella lähetettyjen työntekijöiden vähimmäisehdoista ja työoloista säädetään työntekijöiden lähettämisestä ehdotetussa laissa. Nykyisessä 2 §:ssä viitataan nyt kumottavaksi ehdotettavaan lähetetyistä työntekijöistä annettuun lakiin. Selkeyden vuoksi pykälään lisättäisiin myös täsmennys, että työntekijöiden lähettäminen tapahtuu valtioiden rajat ylittävän palvelujen tarjonnan perusteella. 

1.3  Laki työsuojelun valvonnasta ja työpaikan työsuojeluyhteistoiminnasta

13 §.Toimintaohjeen ja kehotuksen antaminen. Pykälän 3 momentin 3 kohtaan ehdotetaan lisättäväksi maininta siitä, että työsuojeluviranomaisen valvontaan kuuluu muukin lainsäädäntö kuin työsopimuslaki. Tällä lisäyksellä niiden asioiden piiriin, joista työsuojelutarkastaja voisi antaa pykälässä tarkoitetun kehotuksen, tulisivat esimerkiksi merityösopimuslaissa (756/2011) tarkoitetut palkkalaskelma ja työtodistus sekä vuosilomalaissa säädetty vuosilomapalkkalaskelma. 

Pykälän 3 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi myös uusi 8 kohta. Sen mukaan kehotus voitaisiin antaa asiassa, joka koskee 1. lakiehdotuksen 12 §:n tiedonantovelvollisuutta henkilöstön edustajille tai 17 §:n 1, 2, 4 ja 5 momentin mukaista työsuojeluviranomaisen tiedonsaantioikeutta. Voimassa olevassa lähetetyistä työntekijöistä annetussa laissa säädetään rikosoikeudellinen seuraamus henkilöstön edustajien hyväksi säädetyn tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnistä. Esitysehdotuksen 1. lakiehdotuksessa ei olisi rikosoikeudellisia seuraamuksia ja laiminlyöntejä siirrettäisiin taloudellisten hallinnollisten seuraamusten piiriin. Valvontalain 13 §:n 3 momentin uusi 8 kohta noudattaisi tältä osin 1. lakiehdotuksessa omaksuttua linjausta. Uuden 8 kohdan nojalla kehotus voitaisiin antaa myös asiassa, joka kuuluisi 1. lakiehdotuksen 17 §:n 1, 2, 4 ja 5 momentin mukaiseen työsuojeluviranomaisen tiedonsaantioikeuden piiriin. Tältä osin kyseessä olisi tavanomainen säännös, jolla tehostetaan työsuojeluviranomaisen tiedonsaantioikeuden toteutumista. Kehotusta ei kuitenkaan voitaisi antaa asiassa, joka koskee 1. lakiehdotuksen 17 §:n 3 momenttia. Rajausta on perusteltu tältä osin mainitun säännöksen yksityiskohtaisissa perusteluissa. 

27 §.Yhteistoiminta-asioiden käsittely. Pykälän 3 momenttiin ehdotetaan teknistä muutosta. 

54 §.Valvonta. Pykälään 1 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi viittaus lain 5 a lukuun. Tällä lisäyksellä työsuojelun yhteistoiminta yhteisellä työpaikalla ja yhteisten vaarojen torjunnassa saataisiin valvonnan piiriin.  

Pykälän 2 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi viittaus lain 43 b §:n 1 momenttiin. Tällä lisäyksellä suljettaisiin pois valvonta sellaisilla yhteisillä työpaikoilla, joilla valvonnasta on sovittu toisin sopimuksella, jossa osapuolina ovat työnantajien ja työntekijöiden valtakunnalliset yhdistykset.  

1.4  Laki tilaajan selvitysvelvollisuudesta ja vastuusta ulkopuolista työvoimaa käytettäessä

4 a §.Muu lainsäädäntö tilaajan velvollisuudesta. Pykälässä on viittaus kumottavaksi ehdotettuun lähetetyistä työntekijöistä annettuun lakiin. Viittaus ehdotetaan muutettavaksi vastaamaan 1. lakiehdotusta. 

5 §.Tilaajan selvitysvelvollisuus. Pykälän 2 momentissa on viittaus kumottavaksi ehdotetun lain 1 §:n 2 momentin 1 ja 3 kohtiin, joilla tarkoitetaan vuokratyötä ja alihankintaa. Viittaus ehdotetaan muutettavaksi vastaamaan 1. lakiehdotusta.  

1.5  Laki sakon täytäntöönpanosta

1 §.Lain soveltamisala. Lain 1 §:n 1 momenttiin lisättäisiin uusi 10 kohta, jonka mukaan sakon täytäntöönpanosta annetussa laissa säädetyssä järjestyksessä pannaan täytäntöön 1. lakiehdotuksen 24 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetut toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa annetut taloudellista hallinnollista seuraamusta tai sakkoa koskevat päätökset. Näin kaikki kyseisen jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen Suomeen perittäväksi toimittamat taloudelliset hallinnolliset seuraamukset tai sakot pantaisiin täytäntöön samassa järjestyksessä ja niiden täytäntöönpanosta huolehtisi keskistetysti Oikeusrekisterikeskus.  

Esitysehdotuksen 1. lakiehdotuksen 38 §:n 3 momentin mukaan työsuojeluviranomaisen määräämän laiminlyöntimaksun täytäntöönpanoon sovelletaan sakon täytäntöönpanosta annettua lakia. Selvyyden vuoksi myös sakon täytäntöönpanosta annetun lain 1 §:n 2 momentissa todettaisiin, että 1. lakiehdotuksen 35 §:ssä tarkoitettu laiminlyöntimaksu pannaan täytäntöön sakon täytäntöönpanosta annetun lain mukaisessa järjestyksessä.  

1.6  Laki verotusmenettelystä

15 a §.Ulkomaisen työnantajan tiedonantovelvollisuus. Pykälän 3 momentissa on viittaus kumottavaksi ehdotetun lain edustajaa koskevaan pykälään. Viittaus muutettaisiin vastaamaan ehdotettua lakia. 

17 §.Muita tietoja koskeva sivullisen yleinen tiedonantovelvollisuus. Pykälän 7 momentissa on viittaus kumottavaksi ehdotetun lain edustajaa koskevaan pykälään. Viittaus muutettaisiin vastaamaan ehdotettua lakia. 

22 a §. Laiminlyöntimaksu. Pykälän 6 momentissa on viittaus kumottavaksi ehdotetun lain edustajaa koskevaan pykälään. Viittaus muutettaisiin vastaamaan ehdotettua lakia. 

1.7  Työturvallisuuslaki

52 b §.Luettelo yhteisellä rakennustyömaalla työskentelevistä. Pykälän 1 momentin 4 kohdassa viitataan kumottavaksi ehdotettuun lakiin. Viittaus muutettaisiin vastaamaan ehdotettua lakia. 

1.8  Ulkomaalaislaki

86 b §.Toimeksiantajan velvollisuudet. Pykälässä viitataan kumottavaksi ehdotettuun lakiin. Viittaus muutettaisiin vastaamaan ehdotettua lakia.