Hallituksen esitys

Kotikuntalaissa säädetään henkilön kotikunnan ja siellä olevan asuinpaikan sekä ulkomailla vakinaisesti asuvan Suomen kansalaisen väestökirjanpitokunnan määräytymisestä. Rekisterinpitäjänä toimivat maistraatit merkitsevät kotikuntalain mukaan määräytyvän kotikunnan ja siellä olevan asuinpaikan sekä ulkomailla vakinaisesti asuvan Suomen kansalaisen väestökirjanpitokunnan väestötietolaissa tarkoitettuun väestötietojärjestelmään. Maistraatit harkitsevat näin ollen kotikuntalain 2 luvun kotikunnan määräytymistä koskevien säännösten nojalla, talletetaanko henkilölle tieto kotikunnasta väestötietojärjestelmään ja mikä henkilön kotikunta näiden säännösten perusteella on. 

Kotikuntalain muutoksenhakujärjestelmä perustuu voimassa olevan lain säännöksiin, joiden mukaan kotikuntaa, siellä olevaa asuinpaikkaa ja väestökirjanpitokuntaa koskeva merkintä voidaan korjata asia- tai kirjoitusvirheen korjaamista koskevalla menettelyllä. Kotikuntalain mukaan ei näin ollen ole mahdollista tehdä hallintolain mukaista oikaisuvaatimusta tai hakea hallintolainkäyttölaissa säädetyin tavoin muutosta maistraatin tekemään kotikunnan määräytymistä koskevaan ratkaisuun, vaan mahdollinen virhe tässä harkinnassa voidaan korjata kotikuntalaissa säädettyjen virheen korjaamista koskevien säännösten tarkoittamalla tavalla. Virheen korjaamista koskevaan ratkaisuun on pääsääntöisesti edelleen mahdollista hakea muutosta.  

Väestötietolain 3 §:n mukaan väestötietojärjestelmä on yleinen valtakunnallinen perusrekisteri, joka sisältää tässä laissa säädetyt tiedot henkilöistä, kiinteistöistä, rakennuksista ja huoneistoista sekä hallinnollisista ja muista vastaavista aluejaoista. Väestötietojärjestelmä muodostuu automaattisen tietojenkäsittelyn avulla pidetystä valtakunnallisesta tietojärjestelmästä sekä niistä alueellisesti järjestetyistä asiakirja- ja muista vastaavista tietoaineistoista, joita ei ole otettu digitaalisessa muodossa automaattisen tietojenkäsittelyn avulla pidettävään tietojärjestelmään. 

Väestötietolain muutoksenhakujärjestelmä perustuu lain 75 §:ssä säädettyyn oikaisuvaatimusta koskevaan menettelyyn, jonka mukaan väestötietolain nojalla tehtyyn ratkaisuun tai rekisterimerkintään voidaan hakea oikaisua. Väestötietolain mukainen oikaisuvaatimusmenettely ei ole sidottu määräaikaan, vaan käytännössä laki mahdollistaa oikaisun hakemisen pitkänkin ajan kuluttua lain nojalla tehdyn hallintopäätöksen jälkeen. Oikaisuvaatimuksesta annettuun päätöksen on lain 76 §:n perusteella mahdollista hakea muutosta siten kuin hallintolainkäyttölaissa (586/1996) säädetään.  

Väestötietolaki ei sisällä säännöksiä lain nojalla tehtävien hallintopäätösten muutoksenhausta, vaan oikaisuvaatimusta koskevia säännöksiä sovelletaan kaikkiin lain mukaan tehtäviin rekisterimerkintöihin ja päätöksiin. Väestötietolain mukaan väestötietojärjestelmään tehdyn kotikuntaa koskevan merkinnän korjaamisesta säädetään kotikuntalaissa. Viittauksella tarkoitetaan edellä mainittuja kotikuntalain 16 ja 17 §:ssä tarkoitettuja asia- ja kirjoitusvirheen korjaamista koskevia säännöksiä. Väestötietojärjestelmässä olevien virheiden korjaamiseen sovelletaan lisäksi henkilötietolain (523/1999) säännöksiä rekisterinpitäjän velvollisuudesta korjata rekisterissä oleva virhe.  

Lakien muutoksenhakujärjestelmän soveltamisessa on käytännössä esiintynyt epävarmuutta erityisesti siitä syystä, että väestötietolaissa säädetyn määräämättömän ajan avoinna olevan oikaisuvaatimusmenettelyn erottaminen uuden päätöksen tekemisestä tai rekisterissä olevan virheen korjaamisesta on osoittautunut hankalaksi. Säännösten perusteella ei ole ollut selkeää velvollisuutta hallintopäätöksen tekemisen yhteydessä oikaisuvaatimusohjaukseen. Kotikuntalain nojalla ei ole säännösten mukaisesti ollut muutoksenhakumahdollisuutta kotikuntaa koskevan päätöksen osalta. Virheelliseen harkintaan perustunut päätös on näin ollen ollut alistettuna asiavirheen korjaamiselle, jonka osalta ei ole ollut määräaikaa.  

Oikeusministeriössä on valmisteltu hallituksen esitys eduskunnalle eräiden hallintoasioiden muutoksenhakusäännösten tarkistamisesta (HE 230/2014 vp). Esityksessä ehdotettiin hallintoasioiden muutoksenhakusäännösten tarkistamista niin, että oikaisuvaatimus olisi nykyistä laajemmin käytössä muutoksenhaun ensi vaiheena, jolloin hallintotuomioistuimeen saa valittaa vasta oikaisuvaatimukseen annetusta päätöksestä. Hallituksen esitykseen kuului ehdotus 174 erityislain muutoksenhakusäännösten tarkistamisesta. Lait ovat tulleet voimaan 1.1.2016. Esitykseen ei kuitenkaan sisältynyt ehdotuksia asiaryhmistä, joissa lainvalmisteluhanketta ei ollut vireillä, mutta joihin liittyy sellaisia erityisiä näkökohtia, joiden vuoksi säännösten muutostarvetta on niihin liittyvien erityispiirteiden vuoksi tarkoituksenmukaista arvioida lähemmin erikseen (HE s. 47). Valtiovarainministeriön pyynnöstä kotikuntalaki ja väestötietolaki jätettiin niihin liittyvien erityispiirteiden vuoksi kyseisen hallituksen esityksen ulkopuolella valmisteltavaksi. 

Lakivaliokunta on edellä mainitusta hallituksen esityksestä antamassaan lausunnossa (LaVM 26/2014 vp) korostanut muun muassa sitä, että muutoksenhakujärjestelmän tulisi hallintoasioissa olla mahdollisimman selkeä ja johdonmukainen. Oikaisuvaatimusmenettely muodostaa ensimmäisen vaiheen hallintoasioiden muutoksenhakujärjestelmässä ja valiokunta on korostanut, että oikaisuvaatimuksen käsittelyn tulee olla menettelysäännöksiltään riittävän yksinkertainen, jotta oikaisumenettelyssä ei syntyisi sellaisia virheitä, joita pitäisi tuomioistuinmenettelyssä purkaa. 

Nykyisessä väestötietolain muutoksenhakujärjestelmässä oikaisuvaatimukseen perustuvaa menettelyä voidaan pitää menettelysäännöksiltään vaikeaselkoisena ja sääntely on aiheuttanut soveltamisen osalta monitulkintaisuutta erityisesti avoimena olevan oikaisuvaatimusmahdollisuuden vuoksi. Kotikuntalain mukainen muutoksenhakujärjestelmä perustuu ainoastaan virheen korjaamista koskeviin säännöksiin, mitä voidaan hallintomenettelyn selkeyden näkökulmasta pitää ongelmallisena. Tästä syystä lakien muutoksenhakujärjestelmää ehdotetaan muutettavaksi niin, että hallintolain mukainen oikaisuvaatimusmenettely saataisiin käyttöön molempien lakien nojalla tehtävien hallintopäätösten osalta ja samalla varmistettaisiin tehokkaat keinot väestötietojärjestelmässä ilmenevien virheiden korjaamiseksi.  

Väestötietojärjestelmään talletetuilla kotikuntaa ja asuinpaikkaa koskevilla tiedoilla ei muutoksenhakua koskevien uudistusten jälkeenkään olisi oikeudellisesti sitovaa vaikutusta muiden hallinnonalojen viranomaistoimintaan. Henkilöstä väestötietojärjestelmään talletettuja tietoja pidetään julkisesti luotettavina, jollei tietoa osoiteta virheelliseksi tai puutteelliseksi. Vaikka esimerkiksi kotikuntaa koskeva merkintä olisi väestötietojärjestelmässä virheellinen, kotikunnan perusteella määräytyvät oikeudet ja velvollisuudet ratkaistaan edelleen asianomaisessa hallintomenettelyssä tai siihen liittyvän muutoksenhakumenettelyn yhteydessä. 

Väestötietolaki sisältää yksityiskohtaisia menettelysäännöksiä muun muassa henkilötunnuksen antamisesta, järjestelmään talletettavien tietojen luotettavuuden varmistamisesta, tietojen ilmoittamisesta väestötietojärjestelmään, tietojen luovuttamisesta väestötietojärjestelmästä, turvakiellon asettamisesta sekä turvakiellon alaisten tietojen käsittelystä. Väestötietolain 2 §:n 2 momentin mukaan jollei väestötietolaissa toisin säädetä, sovelletaan väestötietojärjestelmän tietojen julkisuuteen ja salassapitoon viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettua lakia (621/1999) sekä henkilötietojen käsittelyyn henkilötietolakia.  

Näiden yleislakien osalta sovellettaviksi ovat tulleet ensisijassa säännökset, joissa säädetään viranomaisen toiminnan julkisuuden ja henkilötietojen käsittelyn yleisistä periaatteista. Koska väestötietolaki ei sisällä erityissäännöksiä esimerkiksi henkilötietojen käsittelyn yleisistä periaatteista, rekisteröidyn informointivelvoitteesta tai tarkastusoikeudesta taikka väestötietojärjestelmän tietojen luovuttamisesta ulkomaille, tulevat tällaisissa tapauksissa henkilötietolain asianomaiset säännökset sovellettaviksi. Rekisteri- ja varmennepalvelutoimintoihin liittyvän hallintomenettelyn osalta tulevat sovellettavaksi myös yleislainsäädäntöön kuuluvat hallintolaki ja hallintolainkäyttölaki. Hallintolakia sovelletaan väestötietolain rinnalla täydentävänä sääntelynä esimerkiksi asian vireilletuloa, esteellisyysperusteita sekä hallintopäätöksen muotoa ja sisältöä koskevilta osin. 

Väestötietolain 36 §:ssä säädetään rekisteröidyn mahdollisuudesta hakea ja saada väestötietojärjestelmään merkityksi tieto niin sanotusta turvakiellosta. Jos henkilöllä on perusteltu ja ilmeinen syy epäillä itsensä tai perheensä terveyden tai turvallisuuden tulevan uhatuksi, voidaan väestötietojärjestelmään hakemuksesta tallettaa turvakielto. Kun turvakielto on talletettu järjestelmään, tämän henkilön kotikunta, asuinpaikka, osoite ja muu yhteystieto voidaan luovuttaa vain sellaiselle viranomaiselle, jonka oikeus näiden tietojen käsittelyyn perustuu lain tai sen nojalla säädetyn tai määrätyn tämän henkilön oikeutta tai velvollisuutta koskevan tehtävän, toimenpiteen tai toimeksiannon hoitamiseen. Lain 37 §:ssä säädetään menettelystä turvakiellon kohteena olevien tietojen käsittelystä. Pykälän toisen momentin mukaan kun rekisterihallinnon viranomainen luovuttaa toiselle viranomaiselle turvakiellon kohteena olevia tietoja, sen on samalla ilmoitettava viranomaiselle myös turvakiellosta, jollei kysymys ole tiedon luovuttamisesta postilähetystä tai muuta vastaavaa kertakäyttöä varten.  

Väestötietolaissa ei ole tarkempia säännöksiä menettelystä turvakiellon alaisia tietoja luovutettaessa, vaan menettelyyn on sovellettava edellä mainittujen yleislakien säännöksiä. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi henkilön oikeuteen tarkastaa väestötietojärjestelmään talletettuja turvakiellon alaisia tietoja ja rekisteriviranomaisen velvollisuuteen kuulla turvakiellon kohdetta tietoja luovutettaessa, sovelletaan edellä mainittujen yleislakien säännöksiä. Turvakieltoa koskeva merkintä on näkyvissä väestötietojärjestelmän tietoja luovuttaville maistraateille, mutta turvakiellon perustetta ei talleteta väestötietojärjestelmään. Tästä syystä ainoastaan turvakiellosta päätöksen tehneellä maistraatilla on tiedossaan turvakiellon peruste.  

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on 17.12.2013 antamassaan päätöksessä Dnro 4372/4/12 käsitellyt turvakiellon alaisten tietojen luovuttamista koskevaa asiaa. Päätöksessään apulaisoikeusasiamies on katsonut, että väestötietolain selkeät säännökset menettelytavasta turvakieltotietojen käsittelyssä takaisivat turvakiellon tarkoittaman suojan toteutumisen myös muissa viranomaisissa, ja että tästä syystä menettelystä olisi aiheellista säätää laissa. Säännösten tarkentaminen on tarpeellista erityisesti turvakiellon perusteen selvittämisen ja asianomaisen kuulemisen osalta. Tästä syystä väestötietolakiin ehdotetaan nyt lisättäväksi selventävät säännökset menettelystä turvakiellon alaisten tietojen luovuttamisen yhteydessä, jotta turvakieltoa pyytäneen oikeuksien toteutuminen turvataan väestötietojärjestelmään tallennettujen tietojen käsittelyssä. 

Väestötietolain 23 §:ssä säädetään rekisterinpitäjän oikeudesta saada tietoja viranomaisilta väestötietojärjestelmän tietojen ylläpitoa ja muuta käsittelyä varten. Tähän oikeuteen välittömästi liittyvästä viranomaisten ilmoitusvelvollisuudesta säädetään lain 25 §:ssä. Sääntelyn tavoitteena on ollut koota mahdollisimman kattavasti ehdotettuun lakiin ne viranomaistahot, joilta olisi oikeus saada ja joilla olisi myös velvollisuus ilmoittaa tietoja väestötietojärjestelmään tallettamista varten.  

Muiden viranomaisten osuudella ja roolilla on keskeinen ja merkittävä asema väestötietojärjestelmän tietojen ylläpidossa. Tämä suhde edellyttää myös hyvin kiinteää toiminnallista ja teknistä yhteistyötä rekisterihallinnon ja muiden viranomaisten välillä. Käytännössä tietojen tekninen toimittaminen väestötietojärjestelmään tapahtuu esimerkiksi suoraan asianomaisen viranomaisen tietojärjestelmästä tai sen kautta. Väestötietolain säännös rekisterinpitäjän tietojensaantioikeudesta on yksityiskohtainen sekä saatavien tietojen että tietoja luovuttavien viranomaisten osalta. Sääntelyn yksityiskohtaisuudella on voitu varmistua erityisesti siitä, että tietojensaantioikeus täyttää perustuslain edellytykset yksityisyyden suojan loukkaamattomuudesta. Samalla sääntelyn yksityiskohtaisuus aiheuttaa sen, että toiselta viranomaiselta saatavissa olevien tietojen tarkastaminen saattaa estyä ilman erikseen toteutettavia lainsäädäntömuutoksia. Luetteloon tulee aina tarpeen ilmetessä lisätä uusi tieto, vaikka tällaisen tiedon tallettamiseen väestötietolain mukaisesti olisi rekisterinpitäjällä jo oikeus. Pääministeri Juha Sipilän hallitusohjelmassa on sitouduttu kärkihankkeena digitalisaation parantamiseen julkisessa hallinnossa. Hallitusohjelman mukaan julkinen hallinto sitoutuu kysymään samaa tietoa kansalaisilta ja yrityksiltä vain kerran. Hallitusohjelmaan on kirjattu tavoitteet, joiden mukaan vahvistetaan kansalaisten oikeutta valvoa ja päättää itseään koskevien tietojen käytöstä, samalla varmistaen tietojen sujuva siirtyminen viranomaisten välillä. 

Yhteiskunnan tietohuollon kannalta tarkasteltuna väestötietojärjestelmä on ehkä keskeisin niistä julkishallinnon ylläpitämistä perusrekistereistä, joihin niin julkisen sektorin kuin merkittävältä osin myös yksityisen sektorin yritysten ja yhteisöjen asiakashallinta ja ratkaisutoiminta perustuu. Väestötietojärjestelmän merkittävyyttä tässä yhteydessä on tukenut myös rekisterihallinnon viranomaisten asema ja aktiivisuus yhteiskunnan tietohuollon yleisten käytänteiden ja hyvän tietojenkäsittelytavan edistämisessä. 

Väestötietojärjestelmän käytettävyys ja luotettavuuden varmistaminen edellyttää entistä tehokkaampaa tietojenvaihtoa eri viranomaisten rekistereitten välillä. Henkilötietolain säännökset henkilötietojen käytön suunnittelusta (6 §), käyttötarkoitussidonnaisuudesta (7 §) ja tietojen laatuja koskevista periaatteista (9 §) tulee ottaa huomioon myös väestötietojärjestelmän tietojen tarpeellisuutta, oikeellisuutta ja luotettavuutta varmistettaessa. Myös näiden säännösten voidaan katsoa edellyttävän tehokkaita takeita tietojen yhdenmukaisuudesta eri viranomaisten rekistereissä. Tästä syystä tietojensaantia muiden viranomaisten rekistereistä on edistettävä purkamalla lainsäädännöstä ehdottomia esteitä tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Kyse on viranomaisten rekistereiden välillä vaihdettavasta tiedosta, eikä säännöksellä lisätä tietoja luovuttavan tahon velvollisuuksia tallettaa omiin rekistereihinsä tietoja, mistä syystä säännöksen avaamista voidaan pitää hallinnollisen taakan purkamisena ja viranomaistyötä vähentävänä.  

Kotikuntalaissa säädetään kotikunnan saamisen edellytyksistä sekä kotikuntaa, siellä olevaa asuinpaikkaa ja väestökirjanpitokuntaa koskevan merkinnän tekemisestä väestötietojärjestelmään. Kotikuntalaki ei sisällä nimenomaisia säännöksiä kotikuntaa koskevan merkinnän poistamisesta tai merkinnän tekemisestä silloin, kun henkilön oleskelusta Suomessa tai hänelle merkityssä kotikunnassa ei saada tietoja silloin, kun henkilö itse ei ole tehnyt laissa säädettyä muutto- tai maastamuuttoilmoitusta.  

Nykyisin henkilö, joka ei ole tehnyt maastamuuttoilmoitusta ja jonka olinpaikasta ei saada tietoa, on teknisesti mahdollista merkitä tietymättömissä olevaksi väestötietojärjestelmään. Merkinnästä ei kuitenkaan seuraa pitkänkään ajan kuluessa vaikutuksia henkilön kotikuntaa koskevaan merkintään, vaan kotikuntana säilyy väestötietojärjestelmässä se kunta, jossa henkilön tiedetään viimeksi asuneen. Tietymättömissä olevaksi merkitseminen perustuu aiemman väestökirjalain (141/1969) ja väestökirja-asetuksen säännöksiin, joiden mukaan henkilö merkittiin tietymättömissä olevaksi, ellei hän reagoinut vuosittain tehtävään henkikirjoitukseen eikä silloinen rekisteritoimisto saanut muutakaan tietoa henkilön asuin- tai olinpaikasta. Jos henkilöstä kahdessa peräkkäisessä henkikirjoituksessa ei saatu tietoa, Suomen kansalainen siirrettiin poissaolevaan väestöön, kun taas ulkomaalainen poistettiin väestörekisteristä. Molemmissa tapauksissa henkilöllä ei enää ollut kotikuntaa Suomessa. Viimeinen henkikirjoitus tehtiin vuonna 1989, minkä jälkeen ulkomaan kansalaiselta ei ole enää voitu poistaa kotikuntamerkintää pelkästään sillä perusteella, että henkilö on kahdessa peräkkäisessä henkikirjoituksessa ollut tietymättömissä.  

Kotikuntalaissa ei ole säännöksiä henkilöiden kotikuntaa koskevan merkinnän poistamisesta pelkästään sillä perusteella, että henkilön olinpaikasta ei ole tietoa. Kotikuntalain mukaan muutto esimerkiksi ulkomaille voidaan merkitä vain, jos maistraatti on saanut siitä ilmeisen luotettavaksi katsomaansa tietoa.  

Muuttoilmoituksen tekeminen on kotikuntalain mukaan muuttajan velvollisuus, mutta tästä huolimatta on selvää, että erityisesti maastamuuttoilmoituksia ei aina tehdä lain edellyttämällä tavalla. Maistraatti voi saada muilta kuin henkilöltä itseltään tiedon siitä, ettei henkilö enää asu väestötietojärjestelmään merkityssä osoitteessa, eikä henkilön asuinpaikasta saada tietoa. Maistraatti voi merkitä henkilön asunnosta pois muuttaneeksi uuden asukkaan kirjallisen ilmoituksen perusteella, mutta nykyiset säännökset eivät mahdollista tällaisen ilmoituksen perusteella henkilön merkitsemistä maasta muuttaneeksi, vaikka hänen olinpaikastaan ei pitkänkään ajan kuluessa saataisi tietoa.  

Muun muassa Tilastokeskus ja kunnat ovat esittäneet, että väestötietojärjestelmään tulisi voida tehdä merkintä siitä, että henkilöllä ei ole kotikuntaa, mikäli hänen asumisestaan tai oleskelustaan kunnassa ei olisi mahdollista saada tietoa. Usein kyseiset henkilöt ovat ulkomaan kansalaisia, joiden maastamuuttoa koskevaa ilmoitusta ei ole voitu tallettaa väestötietojärjestelmään. Syynä tähän on voinut olla esimerkiksi muuttoilmoituksen tekemättä jättäminen. Kotikuntamerkinnän poistaminen tällaisissa tapauksissa edistäisi tilastojen oikeellisuutta sekä vähentäisi kuntien velvollisuuksia näiden henkilöiden osalta.  

Tilastokeskuksen arvion mukaan esimerkiksi Helsingin väestöstä oli vuoden 2012 lopussa vähintään 2 500 henkilöä tosiasiallisesti muuttanut ulkomaille. Uusimman Tilastokeskuksesta saadun tiedon mukaan alustavissa tarkasteluissa ns. tietymättömissä olevia henkilöitä oli Helsingissä kaikkiaan noin 5 900 henkilöä, joista ulkomaiden kansalaisia noin 4 300. Näin ollen tietymättömissä olevien määrä näyttää kasvavan nopeasti. Luvut viittaavat siihen, että tietymättömissä olevien määrä kasvaa entisestään, ja ilman mahdollisuutta merkitä heitä väestötietojärjestelmässä vailla kotikuntaa oleviksi, vääristää tämä kuntalaisia koskevia tilastoja. 

Kotikuntalakiin sisältyvät säännökset rekisteriviranomaisen mahdollisuudesta velvoittamiseen sekä sanktioiden asettamiseen silloin, kun muuttava henkilö on laiminlyönyt laissa säädetyn ilmoitusvelvollisuuden tai velvollisuuden antaa lisätietoja. Jos väestötietojärjestelmään ei ole tehdyn ilmoituksen perusteella voitu tehdä kotikuntaa ja siellä olevaa asuinpaikkaa tai tilapäistä asuinpaikkaa koskevaa merkintää, maistraatti voi velvoittaa ilmoituksen tehneen määräajassa täydentämään ilmoitustaan.  

Laissa säädetään ilmoitusrikemaksusta, joka voidaan määrätä maksettavaksi asetetun velvoitteen laiminlyönnistä. Jos muuttava henkilö ei ole noudattanut maistraatin asettamaa velvoitetta, maistraatin on määrättävä hänen maksettavakseen 50 euron suuruinen ilmoitusrikemaksu. Maksu voidaan jättää määräämättä, jos laiminlyönti on ilmeisesti johtunut muuttajasta riippumattomista syistä taikka jos maksun määrääminen olisi ilmeisen kohtuutonta sairauden tai muun vastaavan syyn vuoksi. Ilmoitusrikemaksua ei saa määrätä alle 15-vuotiaalle. 

Kotikuntalain mukainen ilmoitusrikemaksu on jäänyt käyttöalaltaan vähämerkitykselliseksi. Ilmoitusrikemaksuja ei ole käytännössä määrätty maksettavaksi, eikä säännöksen alkuperäinen tarkoitus ilmoitusrikemaksujen määräämisestä ilmoitusten laiminlyönnin seurauksena ole toteutunut tavoitellulla tavalla. 

Pääministeri Juha Sipilän hallitusohjelmaan sisältyvän normien purkamista koskevan ”Sujuvoitetaan säädöksiä” –kärkihankkeen osana on arvioitu säännöksiä, jotka rekisterihallinnon lainsäädännöstä olisi mahdollista purkaa keventämään rekisterihallintoon liittyvää hallinnollista taakkaa. Maistraattien päälliköt ehdottivat 30.11.2015 valtiovarainministeriölle tekemässään selvityksessä muun muassa kotikuntalain mukaisesta ilmoitusrikemaksusta luopumista.  

Ilmoitusrikemaksu on käytännössä jäänyt säännökseksi, jota rekisterihallinnossa ei ole alkuperäisessä tarkoituksessa voitu hyödyntää, eikä sillä voida nähdä olennaista merkitystä kotikuntamerkintöjen oikeellisuuden varmistamisessa. Kun otetaan huomioon rekisterihallinnon viranomaisten mahdollisuudet tallettaa järjestelmään tietoja myös muilta kuin henkilöltä itseltään saadun tiedon perusteella sekä se, että erityisesti nyt lakiin ehdotettujen muutosten vuoksi henkilön oikeusturva oikaisuvaatimuksen ja muutoksenhaun näkökulmasta paranee, ei ilmoitusrikemaksun säilyttämisellä voida nähdä saavutettavaksi sille asetettuja tavoitteita.  

Muuttoilmoituksen voi kotikuntalain mukaan tehdä kirjallisesti, puhelimitse, sähköisen viestinnän avulla tai asiakaskäynnin yhteydessä suullisesti. Ilmoitus maahanmuutosta ja maastamuutosta on kuitenkin tehtävä kirjallisesti tai sähköisen viestinnän avulla. Laissa säädetään lisäksi puhelimitse tehtävän muuttoilmoituksen osalta vastaanottamiseen liittyvästä erityisestä huolellisuusvelvoitteesta. Kotimaassa muuttoa koskeva muuttoilmoitus on näin ollen tällä hetkellä mahdollista tehdä kirjallisesti, sähköisesti, puhelimitse sekä henkilökohtaisen käynnin yhteydessä.  

Säännöksen perusteluiden mukaan (HE 67/2004 vp., s. 17) muutoin kuin kirjallisesti tehtävien ilmoitusten edellytyksenä on ollut se, että henkilön oikeus ilmoituksen tekemiseen voidaan varmistaa ja ilmoitusta voidaan pitää luotettavana. Näin ollen kansalaisella ei nykyisen säännöksen mukaan ole ollut ehdotonta oikeutta vaatia esimerkiksi puhelimitse tekemänsä ilmoituksen hyväksymistä, vaan tarvittaessa häneltä on voitu vaatia ilmoituksen tekemistä perinteiseen tapaan kirjallisesti, jos edellä mainittujen edellytysten ei ole katsottu täyttyvän. Ilmoituksen vastaanottajan kannalta tämä on tarkoittanut sitä, että puhelimitse tehtyä ilmoitusta ei saa hyväksyä, jos on syntynyt epäilys henkilön oikeudesta ilmoituksen tekemiseen tai siitä, että ilmoitus ei ole muutoin luotettava.  

Muuttoilmoitusten puhelinpalvelun tuottajana toimii Väestörekisterikeskus, joka on ostanut muuttoilmoituspuhelinpalvelun InHouse-ostona Hallinnon tietotekniikkakeskukselta, HALTIK:lta. HALTIK aloitti palvelun tuottamisen 17.4.2013. Maistraatit lopettivat palvelun hoitamisen portaittain vuoden 2013 aikana ja viimeinen niistä lopetti palvelun antamisen 25.9.2013. Maistraatit eivät enää osallistu palvelun tuottamiseen. HALTIKissa muuttoilmoituspuhelinta hoiti varsinaisesti viisi henkilöä. Palvelun tuottaminen siirtyi HALTIK:lta Valtion tieto- ja viestintätekniikkakeskus Valtoriin 1.11.2015 samassa yhteydessä, kun HALTIKin ICT-toimintoja siirrettiin Valtoriin.  

Muuttoilmoituksia on tehty puhelinpalvelun kautta vähenevässä määrin. Vuonna 2009 sen kautta tehtiin 122 481 ilmoitusta, joka oli 18,7 prosenttia kaikista ilmoituksista. Vuonna 2015 puhelinpalvelun kautta tehtiin enää 42 146 ilmoitusta, joka oli kokonaismäärästä (693 726) 6,08 prosenttia. Väestörekisterikeskus on arvioinut, että puhelinilmoitusten osuus kaikista muutoista tulisi olemaan alle 5 prosenttia muutaman vuoden kuluessa. Käytetyin menettely muuttoilmoituksen tekemisessä on sähköinen verkkopalvelu, jonka avulla vuonna 2015 tehtiin 480 254 ilmoitusta. Lomakkeella tehtyjä ilmoituksia oli vuonna 2015 yhteensä 171 362 kappaletta. 

Maistraatit tekevät lisäksi erityisesti täydennyksiä ja korjauksia muuttoilmoituksiin puhelimen välityksellä. Esimerkiksi tilanteissa, joissa sähköisesti tai kirjallisesti tehdystä muuttoilmoituksesta on puuttunut maistraatille tehtävän ilmoituksen osalta tiedot tai joitakin tietoja, maistraatit käyttävät puhelinta ilmoitusten täydentämiseen ja oikeiden tietojen merkitsemiseen väestötietojärjestelmään.  

Väestörekisterikeskus on esittänyt 25.4.2014 ja 18.8.2015 valtiovarainministeriölle muuttoilmoituspuhelimen lakkauttamista. 

Ehdotetun kotikuntalain ja väestötietolain muutoksenhakusäännösten uudistamisen tarkoituksena on selkeyttää sekä väestötietolain että kotikuntalain säännöksiä oikaisuvaatimuksesta, muutoksenhausta ja väestötietojärjestelmään talletettujen tietojen korjaamisesta. Muutosten myötä pyritään tilanteeseen, jossa säännösten soveltajalle ja rekisteröinnin kohteille olisi selvää, milloin on kysymys näiden lakien nojalla tehtyyn hallintopäätökseen haettavasta oikaisusta, milloin muutosta haetaan tietojen tallettamisen perusteena olevaa tapahtumaa sääntelevien lakien nojalla ja milloin kyse on talletettujen tietojen korjaamisesta. Muutoksella luovuttaisiin väestötietolain määräajattomasta oikaisuvaatimuksen käytöstä ja parannettaisiin oikeusturvakeinoja selkeyttämällä menettelyä.  

Esityksessä ehdotetaan järjestelmää, jossa sekä kotikuntalain että väestötietolain nojalla tehtävistä päätöksistä olisi hallintolain mukainen oikaisuvaatimus ensimmäisenä oikeusturvatakeena. Näiden lakien nojalla tehtyjen hallintopäätösten oikaisuvaatimus olisi näin ollen sidottu 30 päivän määräaikaan. Oikaisuvaatimukseen annetusta päätöksestä olisi edelleen hallintolainkäyttölain mukainen muutoksenhakuoikeus hallinto-oikeuteen ja sieltä edelleen korkeimpaan hallinto-oikeuteen sen myöntäessä valitusluvan. Lakeja ehdotetaan selkeytettäväksi lisäksi niin, että väestötietolaissa säädettäisiin nimenomaisesti väestötietojärjestelmään talletettujen tietojen korjaamisesta ja kotikuntalakiin otettaisiin viittaus myös kotikuntaa, siellä olevaa asuinpaikkaa ja väestökirjanpitokuntaa koskevien tietojen korjaamisen osalta väestötietolakiin, joka on yleinen väestötietojärjestelmää ja järjestelmään talletettavia tietoja sääntelevä laki.  

Kotikuntalain osalta muutoksenhakujärjestelmää koskeva ehdotettu muutos tarkoittaisi sitä, että maistraattien harkinnan perusteella tehtävä kotikunnan, siellä olevan asuinpaikan ja väestökirjanpitokunnan määräytymistä koskeva päätös, silloin kun kotikuntaa, asuinpaikkaa tai väestökirjanpitokuntaa koskevaa merkintää ei voitaisi tehdä ilmoittajan pyytämällä tavalla tai merkintä tehtäisiin muulta kuin muuttajalta saadun tiedon perusteella, muodostaisi kotikuntalain valituskelpoisen hallintopäätöksen, jonka ensimmäisenä muutoksenhakukeinona olisi oikaisuvaatimuksen tekeminen hallintolaissa säädetyin tavoin. Oikaisuvaatimuksesta annettuun ratkaisuun voitaisiin hakea muutosta siten kuin hallintolainkäyttölaissa säädetään, samoin kuin kotikuntalain 12 §:n nojalla tehtyyn velvoittamista koskevaan ratkaisuun. Uhkasakkoa koskevan ratkaisun osalta viitattaisiin siihen, että muutoksenhakuun sovelletaan näiltä osin uhkasakkolain säännöksiä.  

Kotikuntalakiin otettaisiin lisäksi säännös siitä, miten kotikuntaa, siellä olevaa asuinpaikkaa sekä väestökirjanpitokuntaa koskevissa tiedoissa olevia virheitä voitaisiin korjata. Näiltä osin noudatettaisiin väestötietolakiin ehdotettuja uusia säännöksiä virheen korjaamisesta ja virheen korjaamista koskevan päätöksen muutoksenhausta.  

Muutos tarkoittaisi lisäksi luopumista nykyiseen lainsäädäntöön sisältyneestä valituskiellosta silloin, kun rekisterinpitäjä ei ole hyväksynyt kotikuntaa koskevan kirjoitusvirheen korjaamista koskevaa pyyntöä. Jatkossa myös kotikuntaa koskevan kirjoitusvirheen korjaamista olisi mahdollista vaatia väestötietolain säännöksen nojalla. Samalla luovuttaisiin nykyiseen lainsäädäntöön sisältyneestä valituskiellosta korkeimpaan hallinto-oikeuteen kotikunnassa olevan asuinpaikkaa tai väestökirjanpitokuntaa koskevan hallinto-oikeuden päätöksen osalta. Kun otetaan huomioon, että väestötietojärjestelmään merkityllä asuinpaikalla voi olla tosiasiallista merkitystä arvioitaessa esimerkiksi verotuksen toimittamisen sekä asumiseen perustuvia oikeuksia, ei kyseisiä päätöksiä ole syytä rajata korkeimman hallinto-oikeuden käsittelyn ulkopuolelle silloin, kun korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan asiassa.  

Väestötietolakiin ehdotetaan muutosta, jonka mukaan väestötietolain nojalla tehtäviin hallintopäätöksiin olisi oikeus hakea hallintolaissa säädetyin tavoin oikaisua ja oikaisua koskevaan päätökseen edelleen muutosta hallinto-oikeudelta. Hallinto-oikeuden päätöksestä saisi valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mikäli se myöntäisi valitusluvan. Uhkasakkoa koskevan ratkaisun osalta viitattaisiin siihen, että muutoksenhakuun sovelletaan näiltä osin uhkasakkolain säännöksiä.  

Väestötietolain muutoksenhakusäännöksiä sovellettaisiin väestötietolain nojalla tehtäviin päätöksiin. Rekisterinpitäjät tallettavat väestötietolaissa säädettyä menettelyä noudattaen väestötietojärjestelmään tietoja, joiden tallettamisen peruste määräytyy muun lainsäädännön nojalla. Tällaisia tietoja ovat esimerkiksi nimilain (694/1985) ja avioliittolain (234/1929) nojalla tehtävät tietojen tallettamiset, joissa maistraatit harkitsevat talletettavan tiedon perustetta kyseisten lakien mukaisesti. Kyseiset lait sisältävät omat muutoksenhakusäännökset ja muutoksenhakuun näiltä osin sovelletaan kyseisten erityislakien muutoksenhakusäännöksiä. Tiedon tallettamista väestötietojärjestelmään ei näiltä osin voida pitää itsenäisenä hallintopäätöksenä, josta tulee olla erillinen oikaisuvaatimus- tai muutoksenhakumahdollisuus.  

Väestötietolain oikaisuvaatimusmenettelyä sovellettaisiin näin ollen silloin, kun rekisteriviranomainen tekee hallintopäätöksen yksinomaan väestötietolain säännösten nojalla. Väestötietolain nojalla tehtäviä hallintopäätöksiä ovat nykyisellään esimerkiksi 12 §:ssä tarkoitettu henkilötunnuksen muuttamista koskeva päätös, 36 §:ssä tarkoitettu turvakieltoa koskeva päätös, lain 50 §:n nojalla tehtävät tietojen luovuttamista koskevat päätökset, lain 64 §:n nojalla tehtävät sähköisen asiointitunnuksen muuttamista koskevat päätökset, lain 66 ja 67 §:n nojalla tehtävät varmenteiden myöntämistä koskevat päätökset sekä edellä mainitut 75 §:n 2 momentin ja 76 §:n mukaisesti tehdyt päätökset.  

Väestötietolakiin ehdotetaan lisäksi väestötietojärjestelmässä havaitun virheen korjaamista koskevaa säännöstä. Tämän säännöksen perusteella rekisterinpitäjällä olisi mahdollisuus korjata väestötietojärjestelmässä havaittuja virheitä ja rekisteröidyllä mahdollisuus pyytää virheellisenä pitämiään tietoja korjattavaksi. Säännös tarkoittaa käytännössä aiemmin henkilötietolain säännösten nojalla tehtyä rekisterissä olevan virheen korjaamista koskevan sääntelyn avaamista väestötietolaissa. Säännöksen ottaminen väestötietolakiin kuitenkin selkeyttää rekisteröidyn oikeusturvaa. Myös kotikuntaa ja siellä olevaa asuinpaikkaa sekä väestökirjanpitokuntaa koskevien merkintöjen korjaamiseen sovellettaisiin jatkossa väestötietolain säännöksiä virheen korjaamisesta. 

Uusien säännösten kokonaisuudesta seuraisi menettely, jossa rekisteröidyn oikeusturva parantuisi aiempaan verrattuna, mutta samalla rekisterinpitäjälle olisi aiempaa selvempää, milloin kyseisten lakien nojalla tehdään hallintopäätös, johon liitetään oikaisuvaatimusosoitus, milloin on kyse muuttuneiden olosuhteiden vuoksi tehtävästä uudesta merkinnästä ja milloin virheellisen tiedon korjaamisesta.  

Rekisterinpitäjälle jäisi edelleen harkintavaltaa sen suhteen, onko yksittäisessä tapauksessa kysymys asiassa tapahtuneen virheen korjaamisesta, kirjoitusvirheen korjaamisesta tai esimerkiksi muuttuneen tilanteen mukaisesta uudesta ilmoituksesta. Tässä harkinnassa rekisterinpitäjän on otettava huomioon erityisesti väestötietojärjestelmän virheettömyyden (henkilötietolain 9 §:n 2 momentti) ja luotettavuuden (väestötietolain 18 §) vaatimukset sekä henkilön oikeusturva. Lähtökohtina harkinnassa tulisi näin ollen olla, että järjestelmässä havaitut ilmeiset virheet saadaan korjattua, ja että rekisteröidyllä on aina käytössään oikeusturvakeinot, mutta samalla rekisterinpitäjällä on mahdollisuus puuttua tilanteisiin, joissa on kysymys esimerkiksi rekisterimerkinnän väärinkäytösyrityksestä tai siitä, että ilmoitettu tieto ei vastaisi muusta syystä tosiasiallista asioiden tilaa.  

Muutoksenhakusäännösten uudistamisella ei myöskään muuteta väestötietojärjestelmän lähtökohtia, joiden mukaan järjestelmään talletetut tiedot säilytetään pysyvästi.  

Hallituksen esityksessä eduskunnalle eräiden hallintoasioiden muutoksenhakusäännösten tarkistamisesta (HE 230/2014 vp) on käsitelty laajasti oikaisuvaatimusten soveltuvuutta eri asiaryhmissä. Esityksen mukaan oikaisuvaatimus soveltuu hyvin asiaryhmiin, joissa rutiininomaisesti ratkaistaan paljon samankaltaisia asioita ja joissa päätösten perustelut saattavat olla niukat. Tällöin oikaisuvaatimus mahdollistaa sen, että asianosainen voi tässä vaiheessa saada oikaisuvaatimuksessaan esittämiinsä seikkoihin ensi vaiheen päätöstä yksityiskohtaisemmat perustelut. Oikaisuvaatimus soveltuu hyvin myös asioihin, joissa valitusvaiheessa esitetään usein asiaan vaikuttavaa lisäselvitystä sekä oikeudellisesti yksinkertaisiin asioihin ja asioihin, joissa on jo vakiintunutta oikeuskäytäntöä. 

Rekisterihallinnon viranomaiset tekevät runsaasti hallintopäätöksiä, joissa oikeuskäytäntö on vakiintunutta. Hallintopäätöksiä tehdään esimerkiksi väestötietojen tietojen luovuttamisesta, turvakielloista ja kotikuntaa koskevan harkinnan osalta rutiininomaisesti ja määrällisesti runsaasti. Oikaisuvaatimuksen käyttöä väestötietolain ja kotikuntalain nojalla tehtäviin hallintopäätöksiin voidaan pitää oikaisuvaatimuksen edellytykset huomioon ottaen hyvin soveltuvana.  

Oikaisuvaatimusmenettelyn käyttöönoton myötä väestötietolakiin ja kotikuntalakiin ehdotetaan lisättäväksi säännökset valituslupamenettelystä korkeimpaan hallinto-oikeuteen valituksen osalta. Valituslupasääntelyn soveltuvuuden arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota perustuslakivaliokunnan käytännön mukaisesti erityisesti asian laatuun ja merkittävyyteen, asianosaisten oikeussuojan tarpeeseen sekä korkeinta hallinto-oikeutta edeltävien oikeussuojakeinojen riittävyyteen (esim. PeVL 32/2012 vp). Valituslupasääntelyn avulla voidaan rajoittaa niiden asioiden määrää, joissa korkein hallinto-oikeus antaa asiaratkaisun. Valituslupajärjestelmää on tarkoitus kehittää nykyistä yhtenäisemmäksi ja johdonmukaisemmaksi. Tavoitteena on, että valituslupajärjestelmä olisi käytössä kaikissa sellaisissa asiaryhmissä, joihin se soveltuisi. Kun otetaan huomioon nyt ehdotetun muutoksenhakujärjestelmän oikeusturvatakeet, joiden mukaan hallintopäätöksiin sovelletaan oikaisuvaatimusta koskevaa menettelyä valitusmahdollisuudella hallinto-oikeuteen sekä tehokkaita menettelyjä väestötietojärjestelmässä olevien virheiden korjaamiseen, on näiden lakien nojalla tehtävien päätösten osalta perustelua rajoittaa muutoksenhakua korkeimpaan hallinto-oikeuteen valituslupaa koskevan edellytyksen säätämisellä.  

Väestötietolakiin sisältyviä säännöksiä turvakiellon alaisten tietojen käsittelystä ehdotetaan muutettaviksi niin, että nykyisin erityisesti väestötietolain, henkilötietolain, hallintolain ja julkisuuslain säännöksistä muodostuvasta soveltamiskäytännöstä säädettäisiin selvyyden vuoksi väestötietolaissa.  

Ehdotuksen mukaan maistraatin olisi selvitettävä turvakiellon peruste tai kuultava turvakiellon kohdetta tai hänen huoltajaansa ennen yksittäisten turvakiellon alaisten tietojen luovuttamista tämän lain tai henkilötietolain rekisteröidyn oikeuksia koskevien säännöksen nojalla muulle kuin viranomaiselle. Ehdotuksen mukaan tällainen yksittäisten turvakiellon alaisten tietojen luovuttamista koskeva päätös olisi aina tehtävä kirjallisesti. Säännös tarkoittaisi poikkeusta lain 50 §:ssä säädettyyn lähtökohtaan, jonka mukaan yksittäisiä tietoja luovutettaessa päätös on tehtävä kirjallisesti vain tarvittaessa.  

Muutos tarkoittaisi entistä selkeämmin laissa näkyvää velvoitetta varmistaa turvakiellon alaisten tietojen luovuttamisen yhteydessä, että tietoja ei luovuteta taholle tai tahoille, jonka vuoksi turvakielto on väestötietojärjestelmään talletettu. Säännöksellä kirjoitettaisiin lakiin auki jo nyt henkilötietolain, hallintolain ja julkisuuslain kokonaisuudesta muodostuva kokonaisuus, jonka mukaan erityisesti turvakiellon alaisten tietojen osalta on rekisterinpitäjällä velvollisuus varmistua, että tietoja luovutetaan vain taholle, jolla on oikeus ne saada. Julkisuuslain 11 §:n mukainen tärkeä yksityinen etu asianosaista koskevan tiedon luovuttamista harkittaessa edellyttää turvakiellon perusteen selvittämistä, mikä nyt säädettäisiin laissa nimenomaiseksi edellytykseksi silloin, kun yksittäisiä turvakiellon alaisia tietoja luovutetaan muulle kuin viranomaiselle.  

Myös vaatimus kirjallisesta päätöksestä varmistaisi tehokkaan mahdollisuuden muutoksenhakuun tietojen luovuttamista koskevan päätöksen osalta. Säännökseen ehdotetaan täytäntöönpanokelpoisuuden osalta rajausta niin, että luovuttamista koskevaa päätöstä ei saisi ennen muutoksenhakua panna täytäntöön, jos turvakiellon kohde vastustaisi tietojen luovuttamista.  

Selkeyden vuoksi lain 36 §:ään sisältyviä turvakiellon hakemista, edellytyksiä ja sen vaikutuksia koskevia säännöksiä ehdotetaan selkeytettäviksi järjestelemällä pykälän momentteja uudelleen. Muutoksella ei ole vaikutusta säännösten sisältöön tai soveltamiskäytäntöön.  

Väestötietolain 23 §:ssä säädetään niistä tiedoista, joita rekisterinpitäjällä on salassapitosäännösten estämättä oikeus saada muilta viranomaisilta. Säännökset ovat nykyisessä muodossaan yksityiskohtaisia niin, että sekä viranomaiset että heidän tietojenantovelvollisuuteensa kuuluvien tietojen yksityiskohtainen joukko on lueteltu säännöksessä. Säännöstä ehdotetaan muutettavaksi niin, että rekisterinpitäjällä olisi oikeus saada ensimmäisessä momentissa luetelluilta viranomaisilta niitä tietoja, jotka sillä on väestötietolain 13−17 §:n nojalla oikeus tallettaa väestötietojärjestelmään. Tietoja olisi mahdollista saada vain silloin, kun ne ovat tarpeellisia ja koskevat muiden viranomaisten toimialaa. Lisäedellytyksenä tietojensaannille olisi se, että toisen viranomaisen hallussa olevia tietoja tarvittaisiin väestötietojärjestelmän tietojen oikeellisuuden varmistamiseksi, ylläpitämiseksi tai muuta käsittelyä varten. Säännöksellä mahdollistettaisiin se, että viranomaisten rekisterien välille olisi mahdollista entistä joustavammin rakentaa tietojen tarkistamista varten automaattisia järjestelmiä silloin, kun väestötietojärjestelmän tietojen oikeellisuus edellyttäisi säännönmukaista tarkistamista. Järjestelmien uudistamiseen voitaisiin ryhtyä nykyisten määrärahojen salliessa viranomaisten välisellä yhteistyöllä.  

Tietojensaantioikeuden ajantasaistaminen mahdollistaisi viranomaisten välisten rekisterien tehokkaamman käytön tietojen tarkastamiseen sekä vastaisi eri viranomaisten rekisterien tietojen yhdenmukaistamisvaatimukseen. Säännöksen soveltamisalan laajentamisella mahdollistettaisiin myös Väestörekisterikeskuksen järjestelmien kehittäminen niin, että aiempaa paremmin eri viranomaisten välisiä rekisteritietoja voitaisiin joustavammin tarkistaa automaattisen tietojenkäsittelyn avulla. Uudistuksella ei kuitenkaan olisi vaikutuksia tietojen antamiseen velvoitettujen tahojen velvollisuuteen tallettaa omiin järjestelmiinsä tietoja. Säännöksellä ei myöskään laajennettaisi väestötietojärjestelmään talletettavien tietojen joukkoa, vaan tietojen saantioikeus olisi tiukasti rajattu vain niihin tietoihin, jotka lain nojalla saadaan järjestelmään tallettaa. 

Talletettavat tietosisällöt on lueteltu väestötietolain 13−17 §:ssä tyhjentävästi. Vain näitä tietoja olisi väestötietojärjestelmän rekisterinpitäjällä oikeus saada nyt ehdotetussa 23 §:ssä luetelluilta tahoilta säännöksen edellytysten täyttyessä ja vain niiltä osin, kun kyseiset tiedot kuuluvat tietoja antavan tahon toimialaan. 

Ehdotettua säännöstä voidaan pitää välttämättömänä ottaen huomioon väestötietojärjestelmän tarkoitus ja merkitys valtakunnallisena perusrekisterinä, jonka tietojen luotettavuus ja käyttötarkoitus edellyttää korkeaa tasoa tietojen oikeellisuuden varmistamiselle. Tämän edellytyksen voidaan katsoa seuraavan myös henkilötietolain säännöksistä, erityisesti lain 9 §:ssä säädetyistä tietojen laatua koskevista periaatteista. Nykyiset tarkat tietojensaantia koskevat säännökset voivat joissain tapauksissa estää rekisterinpitäjälle välttämättömän tietojen tarkastamisen muiden viranomaisten rekistereistä. Tämä voi aiheuttaa väestötietojärjestelmän luotettavuuden kannalta tilanteita, jotka voitaisiin välttää rekisterinpitäjän mahdollisuudella tarkastaa tietoja silloin, kun se olisi tarpeellista tietojen oikeellisuuden varmistamiseksi. Myös hallituksen kärkihankkeena olevan digitalisaation edistämisen voidaan todeta edellyttävän entistä tehokkaampaa tietojen siirtymistä viranomaisten tietojärjestelmien välillä. Tätä edellyttää muun muassa pyrkimys siihen, että henkilöltä itseltään kysytään tietoa ainoastaan yhden kerran.  

Kotikuntalakiin ehdotetaan säännöstä, jonka nojalla henkilö voidaan merkitä väestötietojärjestelmässä ensin tietymättömissä olevaksi ja sitten vailla kotikuntaa olevaksi. Henkilö voitaisiin merkitä väestötietojärjestelmässä tietymättömissä olevaksi, jos henkilön asuinpaikasta tai oleskelusta Suomessa ei saataisi luotettavaa tietoa. Merkintä tietymättömissä olosta olisi mahdollinen esimerkiksi tilanteissa, joissa maistraatti saa tiedon henkilön muutosta pois vakituisesta asuinosoitteestaan, eikä hänen oleskelustaan tämän jälkeen saada tietoja. Jos tietymättömissä olevan henkilön asuinpaikasta tai oleskelusta Suomessa ei olisi saatu yhtäjaksoisesti kahden kalenterivuoden aikana tietoa, henkilö voitaisiin merkitä väestötietojärjestelmään vailla kotikuntaa olevaksi. Maistraatin olisi ennen merkinnän tekemistä kuitenkin selvitettävä kattavasti, onko muiden viranomaisten hallussa tietoja kyseisestä henkilöstä kyseiseltä ajanjaksolta.  

Säännös parantaisi väestötietojärjestelmän tietojen oikeellisuutta erityisesti ulkomaille muuttaneiden henkilöiden osalta. Vailla kotikuntaa olevaksi merkitseminen väestötietojärjestelmässä edellyttää kuitenkin vahvoja oikeusturvatakeita mahdollisten väärien merkintöjen välttämiseksi ja niiden korjaamiseksi, mistä syystä lakeihin nyt ehdotettuja virheen korjaamista koskevia säännöksiä voidaan pitää edellytyksenä sille, että kotikuntamerkinnöissä tehdyt virheelliset merkinnät voidaan tarvittaessa korjata nopeasti ja tehokkaasti, mikäli henkilön olinpaikasta saadaan luotettavaa tietoa merkinnän tekemisen jälkeen.  

Säännöksen mukaan maistraatin olisi kysyttävä tietoja muilta viranomaisilta, joilla voitaisiin arvioida olevan elossa oloa ja asumista koskevia ajankohtaisia tietoja. Maistraatin tulisi henkilön olosuhteet huomioon ottaen harkita viranomaistahoja, joilta tietoja väestötietolain 23 §:n tarkoittamalla tavalla pyydettäisiin. Tällaisia viranomaisia voisivat olla esimerkiksi Maahanmuuttovirasto, Verohallinto ja Kansaneläkelaitos. Säännös jättäisi maistraatille harkintavaltaa siitä, miltä tahoilta tietoja on tarpeellista pyytää. Tässä harkinnassa maistraatit voisivat ottaa huomioon esimerkiksi sen, onko henkilö ulkomaalainen. Esimerkiksi Maahanmuuttovirastolta ei olisi useinkaan tarvetta tiedustella asumista koskevia tietoja Suomen kansalaisen osalta. Maistraatin harkinta tietojenpyynnön osalta voisi olla myös riippuvainen siitä, kuinka luotettavana voidaan pitää tietoa siitä, ettei henkilö ole asunut kunnan alueella kahden kuluneen kalenterivuoden aikana.  

Ehdotettuun muutokseen ei sisälly siirtymäsäännöksiä, mistä syystä väestötietojärjestelmään voitaisiin tehdä merkintöjä vailla kotikuntaa olevista henkilöistä aikaisintaan vuoden 2019 alusta. Merkinnän tekemisen vaikutuksia muiden viranomaisten rekistereihin tulisi selvittää vuoden 2018 loppuun mennessä niin, että tiedon merkitys esimerkiksi vahvojen sähköisten tunnistusvälineiden myöntämisessä ja käytössä on selvää ennen henkilöiden merkitsemistä vailla kotikuntaa oleviksi.  

Ehdotetun muutoksen vuoksi ehdotetaan lisäksi muutettavaksi verotusmenettelystä annetun lain (1558/1995) 5 §:n 1 momenttia niin, että siihen lisättäisiin maininta siitä, että väestötietojärjestelmässä vailla kotikuntaa olevaksi merkityn henkilön kotikuntana verotuksessa säilyisi se kotikunta, jossa hänellä on viimeiseksi ollut kotikuntamerkintä. Muutos on tarpeellinen, jotta verotusta toimittaessa henkilöllä säilyy verotuskunta, vaikka hänen oleskelustaan ei ole saatu tietoa.  

Kotikuntalain 14 §:ssä säädetystä ilmoitusrikemaksusta ehdotetaan luovuttavaksi sen vähäisen merkityksen ja käyttöalan vuoksi. Säännösten kokonaisuus antaisi jatkossakin maistraatille mahdollisuuden velvoittaa henkilöä ilmoittamaan kotikuntaa ja siellä olevaa asuinpaikkaa koskevissa tiedoissaan tapahtuvista muutoksista sekä täydentämään ilmoitustaan. Samoin maistraatilla olisi mahdollisuus laissa asetettujen edellytysten täyttyessä tallettaa väestötietojärjestelmään muulta kuin henkilöltä itseltään saatu tieto muuttuneista olosuhteista.  

Rekisterinpitäjän velvollisuudesta tarjota puhelinmuuttoilmoituspalvelua ehdotetaan luovuttavaksi. Ehdotus perustuu vähentyneisiin puhelimitse tehtäviin muuttoilmoituksiin, parantuneisiin digitaalisiin palveluihin muuttoilmoitusten yhteydessä sekä siihen, että muuttoilmoitus on mahdollista edelleen tehdä asiakaskäynnin yhteydessä. Muutoksella ohjattaisiin puhelimitse aiemmin tehtyjä muuttoilmoituksia sähköisiin palveluihin ja toteutettaisiin pääministeri Sipilän hallituksen kärkihankkeisiin kuuluvaa viranomaisten palveluiden digitalisaation periaatetta. 

Väestörekisterikeskus on esittänyt 25.4.2014 ja 18.8.2015 valtiovarainministeriölle muuttoilmoituspuhelimen lakkauttamista. Esityksen mukaan palveluun soitettujen puheluiden määrä on vähentynyt merkittävästi vuodesta 2009 vuoteen 2015. Syynä on asiakkaiden siirtyminen sähköisen verkkopalvelun käyttöön sekä puhelinpalvelun saatavuuden hallittu heikentäminen. Puhelinilmoituksia tallennetaan Postille ja väestökirjahallinnolle lähes yhtä paljon. Väestökirjahallinnon osuus on hiukan alle puolet kaikista ilmoituksista. 

Esityksen mukaisesti kotikuntalaista ehdotetaan poistettavaksi viittaukset puhelimitse tehtäviin muuttoilmoituksiin. Muuttoilmoituksia ei jatkossa otettaisi vastaan puhelimitse erillisen puhelinpalvelun kautta. Muuttoilmoitusten tekemistä ohjattaisiin jatkossa erityisesti sähköisinä palveluina hoidettavaksi, mutta muuttoilmoitusten teko olisi edelleen mahdollista tehdä kirjallisella lomakkeella tai asiakaskäynnin yhteydessä suullisesti. Asiakkaat voivat edelleenkin tehdä ilmoituksen maistraateista ja Postin toimipaikoista (noin 800 kpl) saatavalla muuttoilmoituslomakkeella tai verkkopalvelussa (muuttoilmoitus.fi.).  

Ehdotuksen lähtökohtana ja tavoitteena on se, että muuttoilmoituksia tehtäisiin entistä enemmän erityisesti verkkopalvelussa ja että muuttoilmoitukset ohjattaisiin näihin entistä helpompikäyttöisiin palveluihin. Säännös kuitenkin mahdollistaa edelleen esimerkiksi sen, että muuttoilmoituksen tietoja korjataan puhelimitse maistraattien tavanomaiseen palveluun liittyvänä. Näin ollen kirjallisesti tai sähköisesti vireille tulleita muuttoilmoituksia olisi mahdollista täydentää puhelimitse. Henkilökohtaisen asioinnin apuna voisivat toimia erityisesti yhteispalvelupisteet, joissa muuttoilmoitus voitaisiin hoitaa esimerkiksi avustettuna verkkopalvelun kautta. Säännöksessä tarkoitetun kirjallisen, henkilökohtaisen ja sähköisen edellytyksen olisi katsottava täyttyvän esimerkiksi videon tai muun etäyhteyden välityksellä tehtävässä ilmoituksessa. Maistraateilla on mahdollisuus myös käyttää perinteisiä postilähetyksiä henkilöille, jotka eivät voi tai osaa käyttää sähköisiä palveluja tai joiden matka yhteispalvelupisteeseen tai maistraatin toimipisteeseen on pitkä. Tällöin maistraattien on mahdollista esimerkiksi lähettää henkilölle muuttoilmoituslomake palautuskuoren kanssa.  

Väestötietolain 21 §:ään ehdotetaan säännöstä Väestörekisterikeskuksen toimivallasta omien tietojen ilmoittamispalvelun ylläpitämisessä. Säännös on luonteeltaan toimivaltaa selkiyttävä ja nykyistä soveltamisalaa kuvaava. Väestörekisterikeskuksen toimivaltaan kuuluu jo nykyisen lainsäädännön nojalla väestötietojärjestelmän automaattisen tietojenkäsittelyn avulla ylläpidettävä rekisterinpito. Tähän tehtävään liittyen Väestörekisterikeskuksella on nykylainsäädännönkin nojalla mahdollisuus parantaa järjestelmän toimivuutta ja pyrkiä tietojen luotettavuuden varmistamiseen tähtääviin toimenpiteisiin, kuten rekisteröityjen henkilöiden omien tietojen tarkastamisen parantamiseen sähköisiä menetelmiä käyttäen. Lakiin ehdotetaan kuitenkin selkeyden vuoksi lisättäväksi erillinen säännös Väestörekisterikeskuksen tehtävästä tilanteissa, joissa rekisteröidyt ilmoittavat väestötietojärjestelmään tietoja, joiden tallettaminen ei edellytä maistraatin harkintaa. Väestörekisterikeskuksella on mahdollisuus määrärahojensa puitteissa parantaa ja kehittää tietojen ilmoituspalvelua ja sen teknistä toimivuutta.  

Esitykseen liittyy lisäksi teknisiä ja terminologisia muutosehdotuksia, joilla ei ole vaikutusta lakeja soveltavien viranomaisten asemaan, kansalaisten asemaan tai lakien soveltamiskäytäntöön. Esityksessä ehdotetaan muutettavaksi väestötietolakiin sisältyvää valtuutussäännöstä, joka koskee hallinnollisia aluejakoja. Väestötietolain 7 §:ssä on säädetty hallinnollisten aluejakojen osalta tarkempien säännösten antamisesta valtiovarainministeriön asetuksella. Kyseinen valtuutussäännös on kuitenkin ainoa valtiovarainministeriön asetuksella annettava, mistä syystä aluejaoista tarkempien säännösten antaminen ehdotetaan siirrettäväksi valtioneuvoston asetuksella annettavaksi, jolloin kyseiset säännökset voidaan siirtää väestötietojärjestelmästä annettuun valtioneuvoston asetukseen. Muutos merkitsee yhden valtiovarainministeriön erillisen asetuksen kumoamista.  

Lisäksi esityksessä ehdotetaan muutettavaksi kotikuntalakiin sisältyvä viittaussäännös oikeaksi. Uusi sosiaalihuoltolaki (1301/2014) on tullut voimaan 1.4.2015. Aiemmin voimassa olleen lain 16 a §:ssä ollut säännös henkilön muuttamisesta toiseen kuntaan on siirretty uuden lain 60 §:ään, mistä syystä kotikuntalain 3 b §:ään sisältyvä viittaus ehdotetaan korjattavaksi oikeaksi.