Hallituksen esitys

Maahantulon yleisistä edellytyksistä säädetään ulkomaalaislain (301/2004) 2 luvussa. Maahantulon edellytysten lisäksi luvussa säädetään muun muassa rajan ylittämisestä koskevista säännöksistä, matkustusasia-kirjoista sekä passeista. Ulkomaalaislain 11 § 2 momentin mukaan maahanpääsystä alle kolmen kuukauden oleskelulle säädetään Schengenin rajasäännöstössä (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2016/399 henkilöiden liikkumista rajojen yli koskevasta yhteisön säännöstöstä). 

Kolmannen maan kansalaisella tulee olla enintään kolmen kuukauden pituista oleskelua varten kuuden kuukauden ajanjaksoa kohden voimassa oleva matkustusasiakirja tai rajanylitykseen oikeuttava asiakirja sekä voimassa oleva viisumi asetuksen 539/2001 mukaisesti, jos hän on viisumivelvollisen maan kansalainen. Hänellä voi viisumin sijasta olla myös voimassa oleva oleskelulupa, joka oikeuttaa maahanpääsyyn.  

Ulkomaalaisen tulee pystyä esittämään asiakirjoja, joilla näytetään oleskelun tarkoitus ja edellytykset. Hänen tulee tämän lisäksi pystyä esittämään maassa oleskelun ajaksi toimeentuloon vaadittavat ja lähtömaahan paluun edellyttämät varat. Jos hän ei voi osoittaa riittäviä varoja maahan saapuessaan, henkilön tulee pystyä näyttämään, että hän pystyy hankkimaan varat maassa oleskellessaan. Maahantulon edellytyksenä on myös, että henkilöä ei ole määrätty maahantulokieltoon eikä hän vaaranna yleistä järjestystä ja turvallisuutta.  

Ulkomaalaislain 4 luku sisältää yleissäännöksiä oleskeluluvan lajeista ja kestosta, luvan hakemisesta, lupa-perusteista, toimeentuloedellytyksestä ja muista oleskeluluvan myöntämisen edellytyksistä, toimivaltaisista viranomaisista ja oleskelulupakortista sekä laillisen oleskelun määritelmästä. Työnteon perusteella myönnettävistä oleskeluluvista säädetään lain 5 luvussa.  

Ulkomaalaislain 36 §:ssä säädetään oleskeluluvan myöntämisen yleisistä edellytyksistä, jotka hakijan on täytettävä riippumatta siitä, millä perusteella hän hakee oikeutta oleskella maassa. Oleskelulupa voidaan jättää myöntämättä, jos ulkomaalaisen katsotaan vaarantavan yleistä järjestystä tai turvallisuutta, kansan-terveyttä tai Suomen kansainvälisiä suhteita. Lupa voidaan myös jättää myöntämättä, jos on perusteltua aihetta epäillä, että ulkomaalaisen tarkoituksen olevan maahantuloa tai maassa oleskelua koskevien säännösten kiertäminen.  

Määräaikainen oleskelulupa voidaan ulkomaalaislain 33 §:n mukaan myöntää oleskelun luonteesta riippuen joko jatkuvana (A) tai tilapäisenä (B).  

Toimeentulosta säädetään ulkomaalaislain 39 §:ssä. Sen mukaan oleskeluluvan myöntäminen edellyttää, että ulkomaalaisen toimeentulo on turvattu, jollei laissa toisin säädetä. Toimeentuloedellytyksestä voidaan yksittäistapauksissa poiketa, mikäli tähän on poikkeuksellinen syy tai lapsen etu sitä vaatii. Toimeentulon katsotaan olevan turvattu, jos toimeentulo perustuu esimerkiksi ansiotyöstä saataviin tuloihin eikä voida olettaa, että kolmannen maan kansalainen joutuu turvautumaan toimeentulosta annetun lain (1412/1997) tarkoitettuihin tukiin tai vastaavaan etuun. Maahanmuuttovirasto on sisäisellä ohjeellaan määritellyt suuntaa antavat tulorajat. Näiden avulla arvioidaan yksittäistapauksissa täyttyykö toimeentuloedellytys. Sosiaali- ja terveysministeriö on antanut asiantuntija-apua tulorajojen määrittämisessä. 

Työntekijän toimeentuloedellytyksestä säädetään erikseen työntekijän oleskeluluvan osalta ulkomaalaislain 73 §:n 3 momentissa ja muun oleskeluluvan ansiotyötä varten osalta ulkomaalaislain 77 §:n 3 momentissa. Vaatimukset turvatusta toimeentulosta ovat samansisältöisiä. Näiden mukaan ulkomaalaisen toimeentulon on oltava turvattu ansiotyöstä saatavilla tuloilla, eikä esimerkiksi säästöillä tai muulla varallisuudella, oleskeluluvan voimassaolon aikana. Ulkomaalaisella on oltava riittävän säännölliset tulot, jotta toimeentulo on turvattu koko luvan keston ajan.  

Työntekijän ja elinkeinoharjoittajan oleskeluluvasta sekä muusta oleskeluluvasta työntekoa varten säädetään ulkomaalaislain 5 luvussa. Lain 72 §:ssä säädetään työntekijän oleskelulupahakemuksesta ja hakemukseen liitettävistä liitteistä. Näitä ovat esimerkiksi työsopimus sekä vakuutus työehdoista ja joissakin tapauksissa työnantajavelvoitteista. Pykälässä viitataan myös lain 60 §:ään, jonka mukaan oleskelulupa on haettava pääsääntöisesti ulkomailta ennen maahan saapumista. Työntekijän oleskeluluvan harkinnasta ja TE-toimistojen osapäätöksestä säädetään ulkomaalaislain 73 §:ssä. Jos kyse ei ole työntekijästä, joka tarvitsee työntekijän oleskeluluvan, tai elinkeinonharjoittajasta, voidaan oleskelulupa myöntää muuta ansiotyötä varten 77 §:n mukaisesti. Tämä lupa myönnetään ilman edeltävää työ- ja elinkeinotoimiston osapäätöstä. Työnteko-oikeuden kestosta, eli oikeuden alkamis- ja päättymisajankohdasta, säädetään 80 §:ssä.  

Oleskeluluvan hakemisesta säädetään ulkomaalaislain 60 §:ssä. Sen mukaan ensimmäinen oleskelulupa on haettava ulkomailla ennen maahan saapumista siinä maassa, jossa hakija laillisesti oleskelee. Jatkolupaa ja pysyvää oleskelulupaa haetaan Suomessa. Hakemus jätetään ulkomailla Suomen edustustolle ja Suomessa paikallispoliisille. Vuoden 2017 alusta lukien voimaan tulleiden toimivaltamuutosten johdosta hakemus Suomessa jätetään 1.1.2017 alkaen Maahanmuuttoviraston toimipisteeseen, eikä sitä ole enää mahdollista jättää poliisissa. 

Oleskelulupaa varten on ulkomaalaislain 60 d §:n mukaan jätettävä hakemuksen yhteydessä biometriset tunnisteet, kasvokuva ja sormenjäljet jokaisesta sormesta.  

Oleskelulupakortti toimitetaan edustustoon, josta hakija noutaa sen. Noudon yhteydessä kortille tallennettuja biometrisiä tunnisteita verrataan hakijan tunnisteisiin. Maahan tullessa hänellä on jo oleskelulupakortti hallussaan. Rajalla verrataan oleskeluluvan haltijan biometriset tunnisteet kortin tunnisteisiin. Vertailu voidaan ulkomaalaislain 60 e §:n mukaan tehdä oleskeluluvan aitouden toteamiseksi ja oleskeluluvan haltijan henkilöllisyyden todentamiseksi.  

Ulkomaalaislain 36 § mukaan oleskelulupa voidaan jättää myöntämättä, jos ulkomaalainen katsotaan vaarantavan yleistä järjestystä tai turvallisuutta, kansanterveyttä tai Suomen kansainvälisiä suhteita.  

Oleskelulupa voidaan jättää myöntämättä, jos on perusteltua aihetta epäillä ulkomaalaisen tarkoituksena olevan maahantuloa tai maassa oleskelua koskevien säännösten kiertäminen.  

Määräaikaiset tai pysyvät oleskeluluvat voidaan ulkomaalaislain 58 §:n nojalla peruuttaa. Oleskelulupa voidaan peruuttaa, jos ulkomaalainen muuttaa pysyvästi pois Suomesta tai pysyvässä tarkoituksessa on oleskellut yhtäjaksoisesti kaksi vuotta ulkomailla. Jos lupaa haettaessa on tietoisesti annettu hakijan henkilöllisyyttä koskevia tai muita päätökseen vaikuttaneita vääriä tietoja tai salattu sellaisia seikkoja, jotka olisi saattanut estää oleskeluluvan myöntämisen, lupa voidaan peruuttaa. 

Ulkomaalaislain 9 luvussa säädetään maasta poistamisesta. Pääsyn epäämisestä ja käännyttämisestä säädetään ulkomaalaislain 142 §:ssä. Pääsyn epääminen tarkoittaa kolmannen maan kansalaisen maahantulon estämistä ulkorajalla Schengenin rajasäännöstön 13 artiklan mukaisesti. Pääsyn epääminen koskee kolmannen maan kansalaista, joka tulee jäsenvaltioiden alueelle alle kolmen kuukauden oleskelua varten eikä täytä kaikkia Schengenin rajasäännöstön artiklan 5 kohdan 1 mukaisia maahantuloedellytyksiä. 

Jos kyse on yli kolmen kuukauden oleskelusta, sovelletaan käännyttämissäännöksiä ulkorajalla, jolloin maahantulo estetään. Tätä sovelletaan, kun kyseessä on unionin kansalainen ja häneen rinnastettava tai näiden perheenjäsen, joka käyttää oikeuttaan liikkua vapaasti unionissa. Käännyttämistä käytetään myös tilanteessa, jossa kolmannen maan kansalainen tulee maahan yli kolmeksi kuukaudeksi myönnetyllä oleskeluluvalla ensimmäistä kertaa luvan voimassaoloaikana. Jos rajatarkastuksessa havaitaan, että maahantulon edellytykset eivät ole kunnossa, ulkomaalainen voidaan käännyttää ulkorajalla, vaikka hänellä on oleskelulupa. Käännytystä sovelletaan myös kolmannen maan kansalaiseen, joka tulee toisen jäsenvaltion yli kolmeksi kuukaudeksi myöntämällä kansallisella viisumilla tai oleskeluluvalla ja jota ei ole määrätty Suomen kansalliseen maahantulokieltoon. Tämän lisäksi kolmannen maan kansalainen voidaan käännyttää, jos hän on saapunut maahan ilman oleskelulupaa eikä sitä ole hänelle maahan saapumisen jälkeen myönnetty. 

Maasta karkottamisella tarkoitetaan ulkomaalaislain 143 §:n mukaan maasta poistamista tilanteissa, jolloin ulkomaalainen oleskelee maassa määräaikaisella tai pysyvällä oleskeluluvalla tai tilanteissa, jolloin kyseinen lupa ei enää ole voimassa.  

Suomessa aluehallintovirastojen työsuojelun vastuualueet (työsuojeluviranomaiset) valvovat työlainsäädännön noudattamista ja tukevat työpaikkojen omaehtoista työsuojelutyötä. Laissa työsuojelun valvonnasta ja työpaikan työsuojeluyhteistoiminnasta (44/2006) säädetään menettelystä työsuojeluviranomaisen valvoessa työsuojelua koskevien säännösten noudattamista sekä työnantajan ja työntekijöiden välisestä työsuojelun yhteistoiminnasta työpaikalla. Kyseisessä laissa säädetään muun muassa tarkastusten tekemisestä. Työsuojeluviranomaiset tekevät työpaikoille tarkastuksia oma-aloitteisesti ja esimerkiksi työntekijöiden ja työnantajien pyynnöstä. Työsuojeluviranomaiset tekevät tarkastuksia tietyin, laissa säädetyin edellytyksin myös kotirauhan piiriin kuuluvissa tiloissa, mutta työntekijöiden majoituksen valvonta ei kuulu työsuojeluviranomaisten toimivaltaan.  

Työsuojeluviranomaiset tekevät tarkastuksia sekä työnantajalle etukäteen lähetetyn tarkastusilmoituksen perusteella että ennalta ilmoittamatta. Työsuojeluviranomaisella on työsuojelunvalvontalain perusteella muun muassa oikeus päästä paikkaan, jossa tehdään työtä sekä oikeus keskustella työntekijöiden kanssa. Työsuojeluviranomaisella on myös oikeus saada työnantajalta valvontaa varten tarpeellisia asiakirjoja ja selvityksiä. Lisäksi työsuojeluviranomaisella on oikeus saada salassa pidettävää tietoa tietyiltä viranomaisilta ja julkista tehtävää hoitavilta tahoilta muun muassa työsuhteen vähimmäisehtojen valvontaa varten. 

Ulkomaista työvoimaa työllistävien työnantajien osalta työsuojeluviranomaiset valvovat, että työnantaja ja toimeksiantaja ovat noudattaneet ulkomaalaislain mukaisia velvoitteita. Ulkomaalaislain mukaisiin velvoitteisiin kuuluu esimerkiksi se, että työnantaja on varmistunut siitä, että palvelukseen tulevilla ja palveluksessa olevilla työntekijöillä on työnteko-oikeus Suomessa. Lisäksi tarkastuksilla valvotaan, että työnantaja noudattaa työntekijöiden työsuhteissa työlainsäädäntöä ja yleissitovien työehtosopimusten määräyksiä, keskeisimpinä työaika- ja palkkamääräyksiä. Työsuojeluviranomaiset valvovat myös, että työnantaja on järjestänyt työntekijöille työterveyshuollon ja ottanut heille tapaturmavakuutuksen. 

Työsuojeluviranomaiset tekevät yhteistyötä muiden viranomaisten kanssa. Esimerkiksi kausityön valvonnassa työsuojeluviranomaiset tekevät yhteistarkastuksia erityisesti poliisin, rajavartiolaitoksen ja verohallinnon kanssa. Lisäksi työsuojeluviranomaiset tekevät tiivistä yhteistyötä ulkomaalaisasioita käsittelevien työ- ja elinkeinotoimistojen kanssa. 

Esimerkiksi poliisin ja rajavartiolaitoksen kanssa tehtävillä yhteistarkastuksilla työsuojeluviranomainen keskittyy valvomaan yllä kuvattuja, omaan toimivaltaansa kuuluvia asioita ja antaa tarvittaessa työnantajalle ja toimeksiantajalle viranomaisohjausta havaituista laiminlyönneistä. Yhteistarkastuksella pyritään tavoittamaan mahdollisimman tarkkaan kaikki valvontakohteessa työskentelevät työntekijät. Poliisi ja rajavartiolaitos varmentavat työntekijäkohtaisesti työntekijöiden henkilöllisyyden ja sen, onko työntekijällä työnteko-oikeus Suomessa.  

Työsuojeluviranomaisten tehtäviin kuuluu esitutkintailmoitusten tekeminen poliisille työrikoksista. Esitutkintailmoituksia tehdään myös tietyistä ulkomaalaislain nojalla rangaistavista teoista, kuten siitä, että työnantaja pitää palveluksessaan ulkomaalaisen, jolla ei ole oikeutta ansiotyön tekemiseen Suomessa. Työsuojeluviranomainen valvoo myös, että työnantajan oleskelulupahakemuksen yhteydessä lupaviranomaisille, käytännössä työ- ja elinkeinotoimistolle, ilmoittamat työntekijän työsuhteen ehdot toteutuvat. Jos työnantaja on antanut lupaviranomaisille tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta virheellisiä tai harhaanjohtavia tietoja työntekijän työnteon ehdoista, työsuojeluviranomaisella on ulkomaalaislain nojalla velvollisuus tehdä asiasta esitutkintailmoitus poliisille.  

2.1.6.1 Työsuojeluviranomaisten pääsy rekisteritietoihin 

Työsuojeluviranomaisilla on valvontatehtävässään pääsy tiettyihin viranomaisrekistereihin. Kausityön osalta työsuojeluviranomaiset käyttävät ulkomaalaisasioiden rekisteriä (UMA) sekä viisumirekisteriä (SUVI) heille määriteltyjen käyttöoikeuksien mukaisesti. UMA-rekisteristä työsuojeluviranomainen voi tarkistaa työntekijöiden työnteko-oikeuden sekä työnantajan lupahakemuksen yhteydessä ilmoittamat työntekijän työsuhteen ehdot. Näitä rekisteritietoja verrataan työnantajan tarkastuksella esittämiin tietoihin. Tapauksissa, joissa työnantajalta ei saada tietoja työntekijän työnteko-oikeudesta eikä henkilöä ole merkitty UMA-rekisteriin, työsuojeluviranomainen voi tarpeen mukaan tarkistaa viisumirekisteristä, onko työntekijälle myönnetty viisumi, millä perusteella viisumi on myönnetty, kuinka pitkään viisumi on voimassa ja kuka on toiminut työntekijän työhön kutsujana.  

Ulkomaalaisrekisteri on automaattisen tietojenkäsittelyn avulla pidettävä henkilörekisteri, jota pidetään ja käytetään ulkomaalaisten maahantuloa ja maastalähtöä sekä oleskelua ja työntekoa koskevien asioiden käsittelyä, päätöksentekoa ja valvontaa varten, valtion turvallisuuden suojaamiseksi sekä turvallisuusselvityslaissa (726/2014) tarkoitetun turvallisuusselvityksen tekemiseksi. Ulkomaalaisrekisteriä pidetään lisäksi Suomen kansalaisuuden saamista, säilyttämistä ja menettämistä sekä kansalaisuusaseman määrittämistä koskevien asioiden käsittelyä ja päätöksentekoa varten. 

Ulkomaalaisrekisteri on ulkomaalaisten hakemusasioiden osarekisteristä, muukalaispassien ja pakolaisen matkustusasiakirjojen osarekisteristä, maahantulon ja maastalähdön valvonnan osa-rekisteristä sekä tutkinto-osarekisteristä ja kansalaisuusasioiden osarekisteristä koostuva henkilörekisteri, jonka päävastuullinen rekisterinpitäjä on ulkomaalaisrekisteristä annetun lain 3 §:n mukaan Maahanmuuttovirasto. Lisäksi ulkomaalaisrekisteriin kuuluvat viisumiasioiden osarekisteri ja maahantuloedellytysten osarekisteri, joiden päävastuullinen rekisterinpitäjä on ulkoasiainministeriö. Ulkomaalaisrekisteriä pitää ja käyttää myös poliisi, rajavartiolaitos, Tulli, elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, työ- ja elinkeinotoimisto, vankeinhoitoviranomainen, yhdenvertaisuusvaltuutettu, korkein hallinto-oikeus ja alueelliset hallinto-oikeudet. 

Työsuojeluviranomaista ei ole määritelty ulkomaalaisrekisterin pitäjäksi eikä työsuojeluviranomainen siksi voi UMA-järjestelmän välityksellä tallentaa tietoja ulkomaalaisrekisteriin. 

Asuinolosuhteiden terveellisyyttä valvovat terveydensuojelulain (763/1994) nojalla kuntien terveydensuojeluviranomaiset. Kunnan terveydensuojeluviranomaiset tekevät tarkastuksia asuintiloihin kohdistuvien terveyshaittaepäilyjen perusteella, ei säännöllisenä valvontana. Kunnan terveydensuojeluviranomainen voi tehdä tarkastuksen asumiseen käytettäviin tiloihin muutoin kuin tilan haltijan tai omistajan omasta aloitteesta vain, jos se on välttämätön sen selvittämiseksi, aiheutuuko haltijalle tai muulle tilassa oleskelevalle taikka naapurille terveyshaittaa. Asukkaan tahdon vastaisesti tarkastus voidaan tehdä vain, jos terveydensuojeluviranomaisella on perusteltu syy epäillä välittömiä toimia edellyttävää vakavaa terveyshaittaa. Tällöin tarkastuksen tai siihen liittyvän toimen suorittamiseen tulee olla lisäksi kunnan terveydensuojeluviranomaisen antama kirjallinen määräys. 

Viisumin myöntämiseen sovelletaan viisumisäännöstön (EY N:o 810/2009) säännöksiä. Viisumeista säädetään ulkomaalaislain 3 luvussa.  

Suurin osa viisumivelvollisista maista tulevista kausityöntekijöistä tulee Suomeen puutarhamarjapoimintaan, mutta viisumeja myönnetään myös esimerkiksi vihannesviljelyyn ja turkistarhatöihin 

Ulkoministeriö on antanut ohjeistuksen viisumin myöntämiselle puutarha-marjojen poimintaa varten. Ohjeen tarkoituksena on pyrkiä estämään väärinkäytöksiä ja välttämään tilanteita, joissa kausityöntekijä jää ilman nettotuloja, vaikka hän tekee työtä ja hänelle maksetaan palkkaa suomalaisen työehtosopimuksen mukaisesti. Viisumin myöntämisen ehtona on, että henkilön kutsujana toimii Suomessa vakavarainen yritys, joka toimii yllä mainitulla ulkomaalaislain 79 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetulla toimialalla. Yrityksellä pitää tämän lisäksi olla riittävät voimavarat hoitaa sitoumuksensa ja työnantajavelvoitteensa kaikissa olosuhteissa. 

Kutsujien yksilöityä selvitystä tuloista ja menoista arvioidaan Schengen-säännöstön toimeentuloedellytysten mukaisesti. Palkan tulee olla kyseisen työehtosopimuksen mukainen. 

Kausityöhön saapuvalle henkilölle myönnetään Schengen-viisumi, johon tehdään merkintä "Seasonal Work FI". 

Edustustot tiedottavat kotisivuillaan viisumien käsittelyyn liittyvistä aikatauluista heti alkuvuodesta. Tällöin ilmoitetaan ennakkoselvitysten ja mahdollisten lisäselvitysten toimittamisen määräajoista, viisumihakemusten jättämisestä ja kunakin vuonna voimassa olevista ohjeista. Kutsujayritykset toimittavat edustustoihin ennakkoselvitykset sekä tiedon siitä, kuinka monta poimijaa aikovat rekrytoida ja minä aikana poimijat työskentelevät Suomessa. Ennakkoselvityksessä on ilmoitettava aina seuraavat tiedot: yrityksen nimi, Y-tunnus, yhteyshenkilö ja yhteystiedot. Välittäjän henkilö- ja yhteystiedot on ilmoitettava, jos yritys käyttää välittäjää. Lisäksi selvityksessä on ilmoitettava muun muassa työnteon keskeisistä ehdoista työsopimuslain (55/2001) 2 luvun 4 §:n mukaisesti, selvitys tapaturmavakuuttamisesta (työtapaturmat) sekä työterveyshuollon järjestämisestä. Yrityksen on myös annettava selvitys majoituksesta veloitettavista kuluista sekä työnantajan järjestämään ruokailuun liittyvistä kaikista kuluista. Jos työnantaja järjestää tulkkipalveluita tai muita tukipalveluja Suomessa, on myös näistä annettava ilmoitus. Tämän lisäksi on myös ilmoitettava viisuminhankintaan liittyvät kulut eriteltyinä sekä muut kulut eriteltyinä ja perusteltuina. Ilmoitus on myös annettava työhön perehdytyksen järjestämisestä.  

Edustusto tarkastaa ennakkoselvitykset ja kutsujalta voidaan pyytää lisäselvityksiä. Ennakkoselvitysten perusteella edustusto päättää yrityskohtaiset suositukset kausityöntekijöiden määräksi tulevalle marjakaudelle. Puutarhamarjanpoimijoita kutsuvien yritysten kohdalla yksittäisistä yrityksistä voidaan tarkistaa, vastaako kutsujan toimiala rekisteriin ilmoitettua ja kuka tai ketkä ovat vastuuhenkilöitä. Yrityksen taloudellista tilannetta tai muuta taustaa edustustot eivät pysty tarkistamaan. 

Viisumihakemukset kausityöhön käsitellään viisumisäännöstöön perustuvaa harkintaa käyttäen samalla tavalla kuin muut viisumihakemukset. Käsittelijä tarkistaa, että kutsuja on toimittanut hyväksyttävän ennakkoselvityksen. Viisumihakemuksen liitteenä on oltava kutsu, mutta työsopimuksen kopio ei ole pakollinen. Jos herää epäilyksiä kutsun aitoudesta, viisumivirkailija on yhteydessä kutsujaan ja varmistaa, minkä nimisiä henkilöitä hän on kutsunut. Yhteydenpito kutsujiin on aktiivista. 

Jos viisuminmyöntämisen edellytykset täyttyvät, myönnetään viisumi kutsussa mainitulle ajalle useimmiten yhtä matkaa varten. Lähialueilta tuleville voidaan myöntää monikertaviisumi, jos hakijalla on tarkoitus käydä kotimaassaan työsuhteen aikana. Marjakauden jälkeen poimijoita kutsuneet yritykset toimittavat edustustolle jälkiselvityksen kuluneesta kaudesta. 

Jos kolmannen maan kansalainen on viisumivapaan maan kansalainen, häneen sovelletaan ulkomaalaislain mukaisia maahantuloedellytyksiä. 

Ulkomaalaislain 11 §:n 2 momentissa todetaan, että maahanpääsystä alle kolmen kuukauden oleskelulle säädetään Schengenin rajasäännöstössä (asetus EY 562/2006). Kolmannen maan kansalaisella tulee olla enintään kolmen kuukauden pituista oleskelua varten kuuden kuukauden ajanjaksoa kohden voimassa oleva matkustusasiakirja tai rajanylitykseen oikeuttava asiakirja. Ulkomaalaisen tulee pystyä esittämään asiakirjoja, joilla näytetään oleskelun tarkoitus ja edellytykset sille. Kausityöntekijän osalta kyse on työsopimuksesta. Hänen tulee tämän lisäksi pystyä esittämään maassa oleskelun ajaksi toimeentuloon tarvittavat varat, lähtömaahan paluu ja mahdollinen kauttakulkumatka kolmanteen maahan. Jos riittäviä varoja ei konkreettisesti voi maahan saapuessaan näyttää, tulee henkilön pystyä näyttämään, että hän pystyy laillisesti hankkimaan nämä maassa oleskellessaan. Esimerkkinä voidaan mainita työnteolla hankitut varat. Maahantulon edellytyksenä on myös se, että henkilöä ei ole määrätty maahantulokieltoon tai että hän ei vaaranna yleistä järjestystä tai turvallisuutta. 

Yli kolmen kuukauden oleskelua varten on haettava työntekijän oleskelulupaa ulkomaalaislain 72 §:n mukaisesti. Näihin työntekijöihin sovelletaan kaksivaiheista hakumenettelyä, jossa työ- ja elinkeinotoimisto (TE-toimisto) suorittaa ensin osapäätösharkinnan ulkomaalaislain 73 §:n mukaisesti ja sen jälkeen Maahanmuuttovirasto tekee lopullisen päätöksen.  

Työntekijän oleskelulupahakemukseen liittyvä osapäätösharkinta on keskitetty mantereella kolmeen TE-toimistoon, jotka ovat Uudenmaan (Helsingissä), Kaakkois-Suomen (Lappeenrannassa) ja Pirkanmaan (Tampereella) TE-toimistot. Ahvenanmaalla vastaavaa tehtävää hoitaa Ålands arbetsmarknads- och studieservicemyndighet (AMS). TE-toimistojen toimivalta on jaettu alueellisesti koko maan kattavasti. Alueellisesta toimivallasta johtuen kausityönteon perusteella suoritetaan eniten harkintaa Tampereen ja Lappeenrannan TE-toimistoissa, joiden alueet kattavat mm. Pohjanmaan ja Pohjois- sekä Itä-Suomen alueet.  

Oleskeluhakemukseen liitetään selvitys työnteon keskeisistä ehdoista työsopimuslain 2 luvun 4 §:n mukaisesti sekä vakuutus siitä, että ehdot ovat voimassa olevien säännösten ja asianomaisen työehtosopimuksen mukaisia ja TE-toimiston vaatiessa selvitys siitä, että työnantaja on huolehtinut ja vastaisuudessa tulee huolehtimaan velvoitteistaan työnantajana. Hakemukseen liitetään myös selvitys siitä, onko tarkoitettuun työhön löytynyt kohtuullisessa ajassa sopivaa, työmarkkinoilla käytettävissä olevaa työvoimaa. Maassa noudattavien ulkomaisen työvoiman käytön yleisiä edellytyksiä koskevien valtakunnallisen ja alueellisten linjausten perusteella joillakin aloilla on katsottu olevan työvoimapulaa, jolloin saatavuusharkintaan on voitu tehty koko maata koskevia tai alueellisia kevennyksiä.  

Ulkomailla hakemus jätetään Suomen edustustoon siinä maassa, jossa hakija laillisesti oleskelee. Hakemuksen yhteydessä annetaan myös biometriset tunnisteet, kymmenen sormenjälkeä ja kasvokuva, oleskelulupakorttia varten. Edustusto vie hakemuksen vireille UMA-järjestelmään, jossa se ohjautuu automaattisesti työntekopaikkakunnan perusteella määräytyvän toimivaltaisen TE-toimiston käsiteltäväksi.  

Kun TE-toimisto on tehnyt osapäätöksen, siirtyy hakemus UMA-järjestelmässä Maahanmuuttoviraston työjonoon ratkaistavaksi. Yleensä osapäätös kausityöhön liittyvässä harkinnassa saadaan 1—4 kuukaudessa. Myönteisen osapäätöksen jälkeen Maahanmuuttovirasto tekee sille kuuluvan oleskelulupaharkinnan (esimerkiksi maahantuloedellytysten tarkistaminen) ja tekee päätöksen asiassa nopeimmillaan ja työtilanteen sen salliessa jopa samana päivänä kun TE-toimiston päätös on saatu. Jos TE-toimiston osapäätös on kielteinen, tekee Maahanmuuttovirasto kielteisen työntekijän oleskelulupapäätöksen.  

Oleskeluoikeuden osoittava oleskelulupakortti lähetetään edustustoon, josta kolmannen maan kansalainen hakee sen sekä myönteisen päätöksen oleskeluluvasta. Kielteisistä päätöksistä ilmoitetaan hakijalle ja annetaan muutoksenhakuohjaus. Schengen-alueelle saavuttaessa oleskelulupa on osoitus oikeudesta saapua maahan. 

Suurin osa kausityöntekijöistä oleskelee Suomessa kausityöntekijöinä alle kolme kuukautta. Pääsyy tähän on satokauden lyhyys. Osittain oleskelun lyhyys johtunee Schengen-viisumin pituudesta sekä siitä, että alle kolmen kuukauden kausityönteko on ulkomaalaislain mukaan mahdollista ilman oleskelulupaa. Oleskelulupamenettely on huomattavasti raskaampi kuin viisumimenettely ja kustannukset ovat suuremmat. 

Kausityönteko Suomessa on keskittynyt keväästä syksyyn. Suurin osa kausityöntekijöistä työskentelee maa- ja puutarhatalouden aloilla. Merkittävä osa kausityönteosta Suomessa liittyy marjojen, erityisesti puutarhamarjojen, poimintaan. 

Suomessa on tällä hetkellä noin 52 000 aktiivista maatilaa. Määrä laskee tasaisesti, mutta tilojen koko ja ulkopuolisen työvoiman tarve kasvavat. Tällä hetkellä vakituisen ja kausityövoiman yhteenlaskettu määrä maataloudessa on 48 100 henkilöä, joista ulkomaalaisia on vuosittain 15 460 henkeä eli 32 %. Viisumilla alle 90 päiväksi kausityöntekijöitä tulee Suomeen vuosittain noin 10 500, viisumivapaasti alle 90 päivän ajaksi työnantaja-arvion mukaan noin 200. Saatavuusharkintaa sovelletaan oleskeluluvilla maahan tuleviin kausi-työntekijöihin, joiden määrä vuosittain on noin 1 000—1 500. Lisäksi EU-kansalaisia tulee työnantaja-arvion mukaan vuosittain vapaan liikkumisoikeuden turvin noin 3 000 henkilöä, mutta nämä henkilöt eivät sisälly direktiivin soveltamisalaan.  

Maataloustyönantajista arvioidaan avomaan vihannesviljelijöitä olevan noin 2 000, marjatiloja noin 1 000 ja turkistarhoja alle 1 000. Viherrakentajia arvioidaan olevan noin 200. 

Suomessa osa marjanpoiminnasta on luonnonmarjapoimintaa. Tähän kuuluu esimerkiksi mustikka, puolukka ja hillan poiminta Suomen luonnossa jokamiehenoikeuden turvin. Kausityödirektiiviä ei sovelleta luonnonmarjapoimintaan, koska direktiivi edellyttää työsuhdetta työnantajan ja työntekijän välillä. Luonnonmarjojen poimijat eivät sen vuoksi näy edellä esitetyissä luvuissa. 

Matkailu- ja ravitsemusala työllistää kokonaisuudessaan noin 140 000 henkeä, joista kausityöntekijöitä on työnantaja-arvion mukaan joitakin tuhansia. Sesonki ei maatalouden tapaan painotu vain kesäaikaan, vaan vaihtelee alakohtaisesti. Hiihtokeskus- ja ohjelmapalvelualan sekä Lapin hotellien, ravintoloiden ja kylpylöiden sesonki on marraskuun alusta huhtikuun loppuun. Huvipuisto- ja festivaalialalla sesonki ajoittuu toukokuun alun ja elokuun lopun väliseen aikaan. Saaristo- ja sisävesimatkailun sesonki ulottuu kesäkuun alusta syyskuun loppuun ja Itä- ja Etelä-Suomen hotellien, ravintoloiden ja kylpylöiden joulukuun alusta tammikuun loppuun. 

Direktiivi määrittelee yhdenmukaiset edellytykset kausityöntekijöiden maahantulolle ja oikeudet jäsenvaltiossa. Direktiivin mukaisesta kausityöntekoon oikeuttavasta luvasta ei sellaisenaan ole säädetty Suomen lainsäädännössä. Ulkomaalaislaki sisältää säännöksen, jonka mukaan eräät alle kolmen kuukauden oleskelua varten maahan tulevat henkilöt ovat oikeutettuja tekemään töitä ilman oleskelulupaa. Yli kolme kuukautta kestävä työntekoedellyttää työntekijän oleskeluluvan hakemista. 

Kausityöntekijän oikeuksien perusta muodostuu direktiivin säännöksestä, jonka mukaan kausityöntekijällä on Suomessa yhtäläiset oikeudet Suomalaisen työntekijän kanssa. Seuraavassa hahmotetaan ensin yhdenvertaisen kohtelun soveltamisalaa, sitten kausityöntekijöiden oikeuksia ja direktiivin soveltamisalaa. Lopuksi arvioidaan lainsäädännön muutostarpeet artiklakohtaisesti. 

Direktiivin mukaisilla kausityöntekijöillä on tietyillä aloilla oikeus yhdenvertaiseen kohteluun vastaanottavan jäsenvaltion kansalaisten kanssa. Yhdenvertaiseen kohteluun liittyviä muutoksia Suomen lainsäädäntöön tehtiin niin kutsutun yhdistelmälupadirektiivin kansallisen täytäntöönpanon yhteydessä (HE 139/2013 vp ja HE 198/2013 vp). Kausityöntekijät on suljettu yhdistelmälupadirektiivin soveltamisalan ulkopuolelle. Yhdistelmälupadirektiivin täytäntöönpanon myötä kaikki työntekijän oleskeluluvan tai muun ansiotyöhön oikeuttavan oleskeluluvan haltijat kuuluvat yhdenvertaisen kohtelun piiriin. 

Sosiaaliturvan osalta yhdenvertaisen kohtelun vaatimus koskee vain työsuhteessa olevia kolmansista maista tulevia työntekijöitä. Kausityöntekijöille myönnetään kausityöhön oikeuttava lupa, joka on yhdenvertaisen kohtelun näkökulmasta rinnastettavissa ulkomaalaislain työn perusteella myönnettäviin lupiin. Yhdistelmälupadirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä myös tilapäisellä ja lyhytkestoisilla luvilla tulleet henkilöt pääsivät asumisperusteisen sosiaaliturvan piiriin ja saivat yhdenvertaisia oikeuksia vakituisesti maassa asuvien kanssa. Rajoituksia yhdenvertaiseen kohteluun ei voitu tehdä esimerkiksi sillä perusteella, oliko ulkomaalaisella jatkuva tai tilapäinen lupa eikä tässäkään yhteydessä voida tehdä vain sillä perusteella, että kausityöntekijät ovat Suomessa ainoastaan rajoitetun ajan.  

Yhdistelmälupadirektiivi ja kausityödirektiivi sisältävät mahdollisuuden tehdä poissuljentoja, jotka koskevat tarkasti määriteltyjä etuuksia. Kausityödirektiivissä voidaan yhdenvertaisesta kohtelusta sulkea pois 23 artiklan 2 kohdan mukaisesti perhe-etuudet sekä työttömyysetuudet. Oikeutta yleissivistävään ja ammatilliseen koulutukseen voidaan rajata koskemaan suoraan tiettyyn työhön liittyvään koulutukseen sekä jättää ulkopuolelle opinto- ja toimeentulotuet ja opintolainat. 

Ulkomaalaisiin kausityöntekijöihin sovelletaan maahantulomenettelystä riippumatta Suomen kausityötä koskevia normaaleja työmarkkinakäytäntöjä, kuten työehtoja ja työnantajan lakisääteisiä velvoitteita. Näihin kuuluvat esimerkiksi työterveyshuolto, työntekijän tapaturmavakuuttaminen, asianmukaiset työvälineet, työhön perehdyttäminen ja työaikakirjanpito. Puutarhamarjanpoimintatyöhön sovelletaan yleensä maaseutuelinkeinojen työehtosopimusta. 

Kausityödirektiivi ei sisällä luetteloa aloista, jotka tulisi lukea kausityöksi. Direktiivin 3 artiklan määritelmän mukaan kausiluontoisella toiminnalla tarkoitetaan työtä, jonka kausittaisiin olosuhteisiin liittyvä toistuva tapahtuma tai tapahtumasarja sitoo tiettyyn aikaan vuodesta, jolloin työvoimaa tarvitaan huomattavasti enemmän kuin tavallisesti käynnissä olevassa toiminnassa. Direktiivin 2 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on laadittava luettelo toimialoista, joihin kuuluu kausiluonteista toimintaa. Lista tulee lähettää komission tiedoksi. Tämä listaus voidaan tehdä työmarkkinaosapuolia kuulleen, jos jäsenvaltiossa noudatetaan tällaista käytäntöä. Direktiivin johdanto-osassa todetaan, että kausiluonteista toimintaa on tyypillisesti esimerkiksi maataloudessa ja puutarhaviljelyssä erityisesti istutus- ja sadonkorjuuaikaan tai matkailussa erityisesti lomakaudella. Direktiivissä ei ole säädetty, millä tarkkuudella toimialoista tulisi säätää. Euroopan unionin tilastoinnista vastaavan elimen Eurostatin NACE (Statistical classification of economic activities in the European Community) luokituksesta voidaan saada tukea siihen, miten yksityiskohtaista luokituksen voisi olla.  

Kausityötä tehdään direktiivin mukaan kausityöhön oikeuttavalla luvalla. Kausityöhön oikeuttava lupa on lupa, jonka nojalla kausityöntekijä voi oleskella ja työskennellä Suomessa. Lupa voi direktiivin mukaan vaihtoehtoisesti olla kausityöhön myönnettävä viisumi tai viisumi ja siihen liitettävä työnteko-oikeuden vahvistava todistus, jos oleskelu kestää alle 90 päivää ja kausityöntekijä saapuu viisumivelvollisesta valtiosta. Viisumivapaasta valtiosta alle 90 päiväksi tulevan henkilön työnteko-oikeus ja oikeus direktiivin mukaisiin oikeuksiin ilmenisi erillisestä todistuksesta. Tätä pidemmäksi ajaksi kausityöhön oikeuttava lupa olisi oleskelulupa. 

2.7.6.1 Direktiivin artiklat, jotka aiheuttavat muutoksia voimassa olevaan lainsäädäntöön  

1 artiklassa määritellään direktiivin kohteeksi kolmansien maiden kansalaisten maahantulon ja oleskelun edellytykset kausityöntekijöinä sekä kausityöntekijöiden oikeudet. Määritelmän täyttäminen edellyttää jäljempänä yksilöitäviä muutoksia lainsäädäntöön. 

2 artikla sisältää soveltamisalan määritelmän. Direktiiviä sovelletaan kolmansien maiden kansalaisiin, jotka asuvat jäsenvaltioiden ulkopuolella ja jotka hakevat pääsyä tai joille on direktiivin perusteella myönnetty pääsy jäsenvaltioon työskennelläkseen kausityöntekijöinä. Kansallisessa lainsäädännössä ei säädetä erikseen kausityöntekijöistä eikä näille myönnettävistä lupatyypeistä. Direktiivi edellyttää säännösten lisäämistä lakiin. 

2 kappaleessa todetaan, että täytäntöönpanovaiheessa jäsenvaltioiden on tarvittaessa työmarkkinaosapuolia kuulleen laadittava luettelo toimialoista, joihin sisältyy kausiluonteista toimintaa. Luetteloa voidaan myös muuttaa ja se tulee toimittaa komissiolle. Luetteloa koskevat säännökset on lisättävä lakiin. 

3 artikla sisältää direktiivissä käytettyjen käsitteiden määritelmät. Suomen lainsäädäntö ei sisällä säännöksiä jäljempänä käsiteltävistä määritelmistä ja niitä koskevat lisäykset on tehtävä.  

1 kappaleen a-kohta sisältää kolmannen maan kansalaisen määritelmän, jollaista lainsäädännössä ei ole. B-kohta sisältää kausityöntekijän määritelmän. Kausityöntekijä on kolmannen maan kansalainen, jonka pääasiallinen asuinpaikka on edelleen kolmannessa maassa ja joka oleskelee laillisesti ja tilapäisesti jäsenvaltion alueella harjoittaakseen kausiluonteista toimintaa. Toiminta perustuu hänen ja työntekovaltioon sijoittautuneen työnantajan välillä suoraan tehtyyn yhteen tai useampaan määräaikaiseen työsopimukseen. C-kohdan mukaan kausiluonteisella toiminnalla tarkoitetaan toimintaa, jonka kausittaisiin olosuhteisiin liittyvä toistuva tapahtuma tai tapahtumasarja sitoo tiettyyn aikaan vuodesta, jolloin työvoimaa tarvitaan huomattavasti enemmän kuin tavallisesti käynnissä olevassa toiminnassa. Kausityölupa on artiklan d-kohdan mukaan konkreettinen asiakirja, joka myönnetään käyttäen EU-asetuksen 1030/2002 mukaista yhdenmukaistettua mallia oleskeluluvista. Siihen tehdään merkintä kausityöstä. Kausityöluvan saaneella henkilöllä on oikeus työskennellä jäsenvaltiossa yli 90 päivän ajan. H-kohdan kausityöhön oikeuttava lupa tarkoittaa kaikkia asiakirjatyyppejä, joiden nojalla luvanhaltija voi oleskella ja työskennellä jäsenvaltiossa kausityödirektiivin perusteella. 

5 artiklaan on sisällytetty maahanpääsyn perusteet ja työskentely kausityöntekijänä enintään 90 päivän ajan. Kausityöhön oikeuttava lupa myönnetään, jos hakija esittää voimassa olevan työsopimuksen sekä osoittaa, että hänellä on kattava sairausvakuutus. Hakemukseen on liitettävä todisteet siitä, että kausityöntekijällä on asianmukainen majoitus tai että hänelle järjestetään sellainen. Artiklassa 20 säädetään siitä, että jäsenvaltioiden on vaadittava todisteet asianmukaisesta majoituksesta. Ulkomaalaislakiin ei sisälly erityisiä maahantulosäännöksiä tai luvan myöntämisedellytyksiä kausityöntekijöille ja direktiivin edellyttämät säännökset on lisättävä lainsäädäntöön. 

6 artiklassa säädetään maahantulon perusteista sekä hakemukseen liitettävistä asiakirjoista yli 90 päivän oleskelua varten. Asiakirjoja koskevien vaatimusten ainoa ero alle ja yli 90 päivän oleskelulle on vaatimus matkustusasiakirjasta, jonka on oltava voimassa vähintään kausityöhön oikeuttavan luvan voimassaoloajan. Kansallisessa lainsäädännössä ei ole erillisiä säännöksiä kausityöntekijän maahantulosta tai tällaisen luvan myöntämisestä yli 90 päivän oleskelulle kausityöntekijänä. Direktiivi täytäntöönpano edellyttää näiden säännösten lisäämistä lainsäädäntöön. 

8 artikla koskee hakemuksen hylkäämistä. Kyse on tilanteista, joissa maahantuloedellytykset tai perusteet luvan myöntämiselle eivät täyty. Esimerkkinä ovat tilanteet, joissa asiakirjat on hankittu vilpillisesti, tai hakija ei ole noudattanut aiemmista kausityöhön oikeuttavasta luvasta johtuvia velvoitteita. Hakemuksen hylkääminen voi perustua myös työnantajasta johtuvaan syyhyn. Tällaisia ovat työnantajavelvoitteiden rikkomisesta tai laittoman työnteon käytöstä määrätyt seuraamukset, työnantajan yrityksen likvidointi tai taloudellisen toiminnan loppuminen. Hakemus voidaan hylätä myös siksi, että työnantajalle on määrätty seuraamuksia siitä, että hän ei ole noudattanut direktiivin säännöksiä. Ulkomaalaislaki ei tunne työnantajan toimintaan perustuvia hylkäämisperusteita. Siinä säädetään käänteisesti edellytyksistä luvan myöntämiselle. Artiklan 3 ja 4 kappaleiden eivät ole velvoittavia ja ne voidaan saattaa osaksi kansallista lainsäädäntöä. 

9 artiklassa säädetään kausityöhön oikeuttavan luvan peruuttamisesta. Peruuttamisedellytykset on jaettu kolmeen ryhmään: perusteisiin, joiden perusteella lupa on peruttava; perusteisiin, joiden nojalla lupa voidaan peruuttaa ja perusteisiin, joista voidaan säätää. Lupa on peruttava tilanteissa, joissa maahantulon ja kausityöhön oikeuttavan luvan myöntämiseksi esitetyt asiakirjat on hankittu vilpillisin keinoin tai ne on väärennetty tai niitä on muutettu. Sama koskee tilanteita, joissa luvan haltija oleskelee maassa muuta tarkoitusta varten kuin sitä, jonka perusteella hänelle on myönnetty lupa. Kausityöhön oikeuttava lupa voidaan peruuttaa työnantajasta johtuvasta syystä. Tällaisia ovat esimerkiksi tilanteet, joissa työnantajalle on määrätty seuraamuksia työnantajavelvoitteiden rikkomisesta ja/tai laittoman työnteon vuoksi tai kun työnantajan yritystä ollaan likvidoimassa tai mitään taloudellista toimintaa ei ole tai työnantajalle on määrätty seuraamuksia, koska hän ei ole noudattanut direktiivin määräyksiä. Sitovat ja harkintavaltaa sisältävät määräykset edellyttävät muutoksia lainsäädäntöön.  

Jäsenvaltiot voivat peruuttaa luvan, jos maahantuloedellytyksiä tai perusteita luvan myöntämiselle ei ole noudatettu tai ei enää noudateta. Tämän lisäksi luvan peruuttamista voidaan harkita, jos työnantaja ei ole noudattanut sosiaaliturvaan, verotukseen, työntekijöiden oikeuksiin, työoloihin tai työehtoihin liittyviä oikeudellisia velvoitteitaan, joista säädetään sovellettavassa lainsäädännössä ja/tai työehtosopimuksissa tai hän ei ole täyttänyt työsopimuksen mukaisia velvoitteita.  

Komission mukaan kansalliseen lainsäädäntöön tulee lisätä säännökset, joiden nojalla lupa on peruutettava tai se voidaan peruuttaa. Direktiivin 9 artiklan 3 kohdan tilanteista voidaan säätää, jos jäsenvaltio päättää niin. 

10 artikla työnantajan yhteistyövelvollisuudesta ei edellytä lainsäädäntömuutoksia, koska työnantajalla on yleisesti yhteistyövelvollisuus ja esimerkiksi ulkomaalaislain 186 § sisältää säännöksen työnantajan ulko-maalaisrikkomuksesta. Yhdessä 17 artiklan työnantajaan kohdistettavia seuraamuksia koskevan säännöksen täytäntöönpanon kanssa artiklaan saattaa liittyä tarve muuttaa lainsäädäntöä. 

12 artiklan mukaan kausityöntekoon myönnetään kausityöhön oikeuttava lupa. Lupa merkitään joko viisumiin, oleskelulupaan tai siitä annetaan erillinen todistus. Ulkomaalaislaissa ei ole säädetty oikeudesta kausityöhön. Sitä ja koskevat muutokset on tehtävä lainsäädäntöön. 

13 artiklan mukaan jäsenvaltion on määritettävä, mikä viranomainen ottaa vastaan hakemuksen sekä tekee päätöksen oikeudesta kausityöhön ja myöntää kausityöluvan. Säännös on lisättävä lainsäädäntöön.  

14 artiklan mukaan jäsenvaltion on määritettävä kausityöntekijöiden oleskelun kesto lainsäädännössään. Kausityöluvan enimmäispituus voidaan määritellä viidestä yhdeksään kuukaudeksi. Tämän jälkeen kausi-työntekijän on poistuttava maasta, ellei hänelle myönnetä oleskelulupaa muuta tarkoitusta varten.  

15 artiklassa säädetään oleskelun jatkamisesta ja kausityöhön oikeuttavan luvan uusimisesta. Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on hyväksyttävä yksi pidennys saman tai toisen työnantajan luona luvan enimmäiskeston aikana (kohdat 1, 3 ja 7). Hakemus on 5 kohdan mukaan otettava vastaan, vaikka kausityöntekijä on jo maassa. Luvan myöntämisen harkinnassa on noudatettava suhteellisuusperiaatetta (kohta 11). Säännökset edellyttävät muutoksia lainsäädäntöön.  

16 artiklan mukaan jäsenvaltion on helpotettava niiden kausityöntekijöiden maahanpaluuta, jotka ovat olleet ainakin kerran viimeisen viiden vuoden aikana maassa kausityöntekijöinä ja silloin noudattaneet kaikkia direktiivin edellytyksiä. Lainsäädännöstä puuttuvat maahanpaluun helpottamista koskevat säännökset. 

17 artiklan mukaan jäsenvaltion on säädettävä työnantajaan kohdistettavista seuraamuksista tilanteissa, joissa tämä on laiminlyönyt noudattaa direktiivistä johtuvia velvoitteitaan. Lakiin on lisättävä säännös, jonka nojalla kausityöntekijän kausityöhön oikeuttavaa lupaa koskeva hakemus voidaan hylätä työnantajasta johtuvasta syystä. 

20 artiklan mukaan työnantajan on toimitettava todisteet siitä, että kausityöntekijällä on oleskelunsa aikana kohtuullista elintasoa vastaava, kansallisen oikeuden ja/tai käytännön mukainen asianmukainen majoitus. Artiklan 2 kohdassa on yksityiskohtaisemmat säännöt työnantajan velvoitteesta mikäli hän järjestää majoittumisen, tai se järjestyy hänen kauttaan. Kansallisessa laissa on säädettävä tavasta, jolla riittävä majoitus osoitetaan. 

23 artikla sisältää säännökset oikeudesta yhdenvertaiseen kohteluun. 1 kappaleen d) alakohdassa säädetään yhdenvertaisuudesta, joka koskee sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamisesta annetun asetuksen 883/2004 3 artiklassa määriteltyjä sosiaaliturvan aloja. Kausityöntekijöitä on kohdeltava yhdenvertaisesti sen jäsenvaltion kansalaisen kanssa, jossa työ suoritetaan. Yhdenvertaisen kohtelun vaatimus koskee eläkkeitä, perhe-etuuksia, työtapaturma- ja ammattitautivakuutusta, työttömyysturvaa, julkisia terveyspalveluja ja sairausvakuutusta. Direktiivin vuoksi on muutettava kansanterveyslakia, erikoissairaanhoitolakia, lapsilisälakia sekä lasten kotihoidon ja yksityisen hoidon tuesta annettua lakia. Lisäksi muutokset on tehtävä asumiseen perustuvan sosiaaliturvalainsäädännön soveltamisesta annettuun lakiin, sairausvakuutuslakiin sekä työttömyysturvalakiin ja työttömyysturvaetuuksien rahoituksesta annettuun lakiin.  

2 kappaleen i) alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat päättää, että perhe-etuuksien ja työttömyysetuuksien osalta rajoitetaan yhdenvertaista kohtelua. Poikkeuksena tähän rajoitukseen on kuitenkin säädetty tilanteet, joissa sovelletaan asetusta 1231/2010. Suomen on tarkoitus ottaa käyttöön tämä rajoitus. 

2.7.6.2 Artiklat, jotka eivät aiheuta muutoksia lainsäädäntöön 

2 artiklan 2 kohdan mukaan direktiiviä ei sovelleta henkilöihin, jotka jo hakemusta tehdessään asuvat jäsenvaltioiden alueella. Poikkeuksena ovat tilanteet, jossa kausityöntekijä hakee oleskeluunsa pidennystä, koska jatkaa saman työnantajan luona sopimustaan sekä hakee luvan uusimista 15 artiklan mukaisesti.  

Direktiiviä ei myöskään sovelleta nk. lähetettyjen työntekijöiden direktiiviä koskeviin henkilöihin (96/71/EY) eikä EU-kansalaisten kolmansien maiden kansalaisten perheenjäseniin, jotka käyttävät oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen 2004/38/EY:n mukaisesti. Lisäksi direktiiviä ei sovelleta nk. assosiaatiosopimusten henkilöryhmiin. Nämä koskevat sellaisia ryhmiä, joilla on vapaata liikkuvuutta vastaava oikeus. Assosiaatiosopimus Turkin kanssa on yksi esimerkki tällaisesta sopimuksesta. Lainsäädäntöön ei ole tarvetta lisätä säännöstä henkilöistä, joihin lakia ei sovelleta. 

3 artiklassa säädetään direktiivissä käytettyjen käsitteiden määritelmistä. E-kohdan lyhytaikaista oleskelua varten myönnettävästä viisumista säädetään ulkomaalaislaissa. F-kohdassa määritelty pitkäaikaista oleskelua varten myönnettävä viisumi ei ole käytössä Suomessa. G-kohdassa määritellystä yhden hakemuksen menettelystä ei ole nimenomaista säännöstä ulkomaalaislaissa, mutta muuta menettelyä ei Suomessa ole käytössä. I-kohdan mukaista työlupaa ei käsitteenä tunneta lainsäädännössä, mutta sitä koskeva säännös on valinnainen. 

4 artiklan mukaan kansallisesti voidaan säätää suotuisimmista säännöksistä, jotka liittyvät unionin oikeuteen ja erinäisiin kansainvälisiin sopimuksiin. Tätä koskeva erillinen säännös ei ole tarpeellinen. 

11 artiklan säännöstä tietojen saatavuudesta ei ole tarpeen saattaa osaksi lainsäädäntöä. Käytännössä kaikki hakijat saavat artiklan 1 kappaleen tarkoittamat tiedot maahanmuuttoviraston verkkosivuilta. Luvan myöntämisen yhteydessä annetaan valitusosoitus hallintolain (434/2003) 47 § mukaisesti 

13 artiklan 2 kohdassa säädetään kausityöluvan hakemisesta yhden hakemuksen menettelyssä. Menettely on Suomessa käytössä eikä artikla edellytä muutoksia tai lisäyksiä kansalliseen lainsäädäntöön. 

18 artiklassa säädetään menettelyllisistä takeista. Päätökset pitää tehdä kirjallisesti. Jäsenvaltion on säädettävä menettelyistä oleskelun jatkamiseksi tai luvan uusimiseksi sekä siitä, että hakija voi käsittelyn jatkamista tai luvan uusimista koskevan asian käsittelyn aikana oleskella laillisesti maassa.  

Hallintolaissa (434/2003) ja ulkomaalaislaissa säädetään hakemusmenettelystä. Hallintolaissa säädetään päätöksen kirjallisesta muodosta (43§) ja perusteluvelvollisuudesta (45§) ja valitusosoituksesta (47 §). Ulkomaalaislain 190 §:ssä säädetään valitusoikeudesta sekä 192 ja 193 §:issä toimivaltaisesta hallinto-oikeudesta ja valituksesta hallinto-oikeuteen. Ulkomaalaislain 40 § 3 momentin mukaan ulkomaalainen oleskelee laillisesti maassa oleskelulupahakemuksen käsittelyn ajan. Lainkohdat täyttävät direktiivin edellyttämät menettelyllisten takeiden vaatimukset eikä muutoksiin ole tarvetta.  

2 kappaleen mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava kaikki kohtuulliset toimet varmistaakseen, ettei kausityöntekijöiden ole tarvetta keskeyttää työsuhdettaan luvan jatkamista tai uusimista koskevien hallinnollisten menettelyiden vuoksi. Kausityöntekijöillä on oikeus oleskella jäsenvaltioiden alueella kunnes lopullinen päätös on tehty. Jäsenvaltiot voivat tarkoitusta varten myöntää kansallisen väliaikaisen oleskeluluvan tai vastaavan luvan tai antaa kausityöntekijän työskennellä siihen asti, kun päätös tehdään. Ulkomaalaislain mukaan hakija oleskelee laillisesti maassa hakemuksen käsittelyn ajan eikä artikla edellytä muutoksia lainsäädäntöön. 

3 kappaleessa säädetään viranomaisten selvittämisvelvollisuudesta tilanteissa, joissa esitetyt tiedot tai asiakirjat ovat puutteellisia. Tästä säädetään Hallintolain (2003/434) 6 luvussa, eikä lainsäädännöllisiin muutoksiin ole tarvetta. 

4 ja 5 kappaleet käsittelevät hakemuksen tutkimatta jättämistä, hylkäämistä ja myönnetyn luvan peruuttamista. Hallintolain säännökset vastaavat mainittujen kohtien vaatimuksia eikä muutostarvetta niiden perusteella ole. 

6 kappale on luonteeltaan vain toteava. Sen mukaan lyhytaikaisista viisumeista säädetään viisumisäännöstössä. 

19 artiklassa säädetään maksuista ja kuluista. Jäsenvaltiot voivat periä hakijoilta maksun hakemuksen käsittelystä. Tällaiset maksut eivät saa olla suhteettomia tai kohtuuttomia. Jäsenvaltiot voivat säätää työnantajan velvollisuudesta maksaa kausityöntekijän matkakulut tai direktiivin mukaiset sairausvakuutuksen kulut.  

Oleskelulupahakemuksista perittävistä maksuista säädetään Suomessa vuosittain sisäministeriön asetuksilla, joka annetaan valtion maksuperustelain (150/1992) 8 §:n nojalla. Maksut joko vastaavat omakustannushintoja tai ovat niitä alhaisempia. Artikla ei edellyttäne lainsäädäntö- tai käytännön muutoksia.  

21 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat määrätä, että ainoastaan työvoimaviranomaiset voivat välittää kausityöntekijöitä. Säännös edellyttäisi lainsäädännön muuttamista, jos se otettaisiin käyttöön. 

22 artiklassa säädetään kausityöhön oikeuttavaan lupaan perustuvista oikeuksista. Näitä ovat ainakin oikeus tulla luvan myöntäneen jäsenvaltion alueelle ja oleskella siellä, oikeus liikkua vapaasti jäsenvaltion alueella sekä oikeus tehdä työtä, jota varten lupa on myönnetty. Artikla ei edellytä muutoksia lainsäädäntöön. 

23 artiklassa säädetään oikeudesta yhdenvertaiseen kohteluun. 

1 kappaleen a) alakohdan mukaan kausityöntekijöillä on oikeus yhdenvertaiseen kohteluun vastaanottavan jäsenvaltion kansalaisten kanssa työehtojen ja työolojen osalta. Näihin kuuluvat muun muassa palkkaus ja irtisanomissuoja, työaikasääntely sekä työterveyshoito ja työturvallisuutta koskevat määräykset. 

Ulkomaalaisia ja suomalaisia työtekijöitä koskevat samat työehdot sekä samat työturvallisuusvaatimukset. Yhdenvertaisuudesta ja syrjinnän kiellosta säädetään yhdenvertaisuuslaissa (1325/2014). Laissa kielletään syrjintä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Kiellettyä on sekä välitön että välillinen syrjintä. Myös häirintä, kohtuullisten mukautusten epääminen sekä ohje tai käsky syrjiä on kielletty. Lisäksi kiellettyä on epäedullisen kohtelun tai seurausten kohdistaminen henkilöön, joka ryhtyy tai osallistuu toimiin yhdenvertaisuuden turvaamiseksi (ns. vastatoimien kielto). Työnantajia velvoitetaan edistämään yhdenvertaisuutta työpaikalla.  

Työelämässä noudatettavia yhdenvertaisuutta koskevia säännöksiä on myös työ- ja virkasuhdelainsäädännössä.  

Työsopimuslaissa edellytetään, että työnantaja kohtelee työntekijöitä tasapuolisesti. Tasapuolinen kohtelu on huomioitava myönnettäessä työntekijöille työsuhteeseen perustuvia etuja sekä asetettaessa heille velvollisuuksia. Samanlaisen kohtelun vaatimuksesta saa poiketa ainoastaan, jos siihen on työntekijöiden tehtävät ja asema huomioon ottaen perusteltu syy. Syrjinnän kieltoa sovelletaan työntekijöitä palkattaessa, työsuhteen kestäessä ja työsuhdetta päätettäessä. 

1 kappaleen a) alakohta ei aiheuta muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön. 

1 kappaleen b) alakohta koskee yhdenvertaista kohtelua yhdistymisvapauden, ammatillisen järjestäytymisen, työehtosopimuksia koskevan neuvotteluoikeuden sekä lakko- ja työtaisteluoikeuden osalta jäsenvaltion kansallisen oikeuden ja käytäntöjen mukaisesti.  

Työsopimuslain 13 luvun 1 §:n säännökset yhdistymisvapaudesta ja 2 §:n säännökset kokoontumisvapaudesta koskevat myös ulkomaisia työntekijöitä. Työntekijällä on oikeus kuulua yhdistykseen sekä oikeus osallistua tällaisen yhdistyksen toimintaan sekä oikeus perustaa luvallinen yhdistys. Työntekijällä on myös vapaus olla kuulumatta edellä tarkoitettuun yhdistykseen. Tämän oikeuden ja vapauden käytön estäminen ja rajoittaminen on kiellettyä. Lisäksi yhdistymisvapauden vastainen sopimus on mitätön. Työnantajan on sallittava työntekijöiden ja heidän järjestöjensä käyttää maksutta työnantajan hallinnassa olevia sopivia tiloja taukojen aikana ja työajan ulkopuolella käsitelläkseen työsuhdeasioita sekä ammatillisen yhdistyksen toimialaan kuuluvia asioita. Kokoontumisoikeuden käyttö ei saa aiheuttaa haittaa työnantajan toiminnalle. Työehtosopimuksista on säädetty työehtosopimuslaissa. Myös tämä laki turvaa ulkomaalaisten työntekijöiden oikeudet yhdenvertaisesti suomalaisten työtekijöiden kanssa.  

1 kappaleen b) alakohta ei aiheuta muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön. 

1 kappaleen c) alakohta koskee työnantajien velvollisuutta maksaa kolmansien maiden kansalaisten palkkasaatavat. Työsopimuslaissa on useita säännöksiä, jotka koskevat palkanmaksua. Näitä säännöksiä sovelletaan samalla tavoin ulkomaisiin kausityöntekijöihin ja suomalaisiin työntekijöihin. Kohta ei aiheuta muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön. 

1 kappaleen d) alakohta koskee yhdenvertaista kohtelua sosiaaliturvan aloilla sellaisina kuin ne määritellään asetuksen (EY) N:o 883/2004 3 artiklassa. Asumiseen perustuvan sosiaaliturvalainsäädännön soveltamisesta annetun lain 3 b §:n mukaan Suomeen työhön tuleva henkilö kuuluu asumisperusteiseen sosiaali-turvaan, jos työskentely Suomessa kestää vähintään neljä kuukautta ja jos laissa määritellyt palkkaa ja työaikaa koskevat edellytykset täyttyvät. Vastaava säännös on sairausvakuutuslaissa edellytyksenä sairaus­ vakuutukseen kuulumiseksi. Nämä säännökset koskevat EU/ETA -maista tulevia työntekijöitä sekä kolmansista maista tulevia kolmannen maan kansalaisia, muun muassa ns. yhdistelmälupadirektiivin (2011/98/EU) tarkoittamia työntekijöitä. Ne koskisivat myös kolmansista maista tulevia kausityöntekijöitä ja yrityksen sisäisen siirron saaneita työntekijöitä, jolloin heidät asetetaan samaan asemaan EU/ETA -maista työhön saapuvien EU-kansalaisten, ml. Suomen kansalaiset, kanssa. Näitä kaikkia työntekijäryhmiä on EU-lainsäädännön mukaan kohdeltava yhdenvertaisesti oman maan kansalaisten kanssa. 

Osa Suomeen tulevista kausityöntekijöistä jää lyhyen työskentelyjakson vuoksi asumisperusteisen sosiaaliturvan ulkopuolelle. Alle neljä kuukautta kestävä työskentely ei anna oikeutta sairauspäivärahaan, sairaanhoitokorvauksiin eikä matkakorvauksiin. Tämä koskee myös EU/ETA -maista tulevia kausityöntekijöitä ja muita lyhytaikaisesti työskenteleviä kansalaisuudesta riippumatta, minkä vuoksi kausityödirektiivin tai jäljempänä käsiteltävän ICT-direktiivin tarkoittamia henkilöitä ei voida asettaa erilaiseen asemaan. Kausityödirektiivin 46 johdanto-osasta ja ICT­ direktiivin 39 johdanto-osasta käy ilmi, ettei direktiiveillä pitäisi antaa enempää oikeuksia kuin ne, joita sovelletaan unionin lainsäädännön mukaisesti sellaisiin kolmansien maiden kansalaisiin, joiden tilanteeseen liittyy jäsenvaltioiden välisiä rajat ylittäviä tilanteita. 

Julkisiin terveyspalveluihin edellä mainituilla työntekijöillä olisi oikeus myös lyhyen työskentelyn aikana, koska kansanterveyslain ja erikoissairaanhoitolain muutoksilla heidät rinnastettaisiin kunnan asukkaisiin. 

Työskentelyyn perustuvan työeläketurvan ja tapaturmavakuutuksen osalta yhdenvertainen kohtelu toteutuu, koska kausityöntekijät ja yleensä myös yrityksen sisäisen siirron saaneet työntekijät kuuluvat työntekijän työeläkelain ja työtapaturma- ja ammattitautivakuutusjärjestelmän alaisuuteen työskentelyn alusta lukien. 

1 kappaleen e) alakohdassa säädetään yhdenvertaisesta kohtelusta suhteessa tavaroiden ja palveluiden saatavuuteen. Asunnon saaminen on suljettu artiklan oikeuksien ulkopuolelle. Sopimusvapaus kuuluu myös yhdenvertaisen kohtelun piiriin. Suomessa on vuoden 2015 alussa tullut voimaan uusi yhdenvertaisuuslaki (1325/2014). Sen tarkoituksena on edistää yhdenvertaisuutta ja ehkäistä syrjintää. Syrjintä esimerkiksi kansalaisuuden perusteella on lain 3 luvun 8 §:n mukaan kiellettyä. Yhdenvertaisuuslaki kattaa artiklan vaatimukset, eikä artiklan säännös edellytä muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön. 

1 kappaleen f) alakohdassa turvataan yhdenvertainen kohtelu työvoimatoimistojen tarjoamien kausityötä koskevien neuvontapalvelujen osalta. Oikeudesta työvoima- ja elinkeinotoimistojen tarjoamiin neuvontapalveluihin on säädetty laissa julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta (916/2012). Myös ulkomaisella työntekijällä on pääsy näihin neuvontapalveluihin. Kohta ei aiheuta muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön. 

1 kappaleen g) alakohta koskee oikeutta yhdenvertaiseen kohteluun yleissivistävässä ja ammatillisessa koulutuksessa. Artiklan 1 g kohta ei edellytä koulutuslainsäädännön muutosta. 

Perusopetuksen oppilaita kohdellaan kansalaisuudesta riippumatta yhdenvertaisella tavalla. Perustuslain mukaan jokaisella on oikeus maksuttomaan perusopetukseen. Oppivelvollisuudesta säädetään lailla. Perusopetuslain (628/1998) 4 §:n mukaan kunta on velvollinen järjestämään sen alueella asuville oppivelvollisuusikäisille perusopetusta sekä oppivelvollisuuden alkamista edeltävänä vuonna esiopetusta. 

Suomessa vakinaisesti asuvat lapset ovat perusopetuslain 25 §:n mukaan oppivelvollisia. Oppivelvollisuus alkaa sinä vuonna, jona lapsi täyttää seitsemän vuotta. Oppivelvollisuus päättyy, kun perusopetuksen oppimäärä on suoritettu tai kun oppivelvollisuuden alkamisesta on kulunut 10 vuotta. 

Maassa tilapäisesti oleskelevat eivät ole oppivelvollisia, mutta kunta on velvollinen järjestämään sen alueella asuville oppivelvollisuusikäisille perusopetusta. 

Kunta päättää perusopetuksen järjestämisestä muille kuin oppivelvollisille. Kunta voi lisäksi lain 5 §:n mukaan järjestää perusopetukseen valmistavaa opetusta. Lain 7 ja 8 §:ssä säädetyin edellytyksin myös rekisteröity yhteisö tai säätiö taikka valtio voi järjestää opetusta. 

Perusopetuslain 10 §:n mukaan koulun opetuskieli ja muualla kuin koulussa järjestettävässä opetuksessa käytettävä kieli on joko suomi tai ruotsi. Opetuskielenä voi olla myös saame, romani tai viittomakieli. Lisäksi osa opetuksesta voidaan antaa muulla kuin edellä mainitulla oppilaan omalla kielellä, jos se ei vaaranna oppilaan mahdollisuuksia seurata opetusta. Erillisessä opetusryhmässä tai koulussa opetus voidaan antaa pääosin tai kokonaan muulla kuin edellä mainitulla kielellä. 

Myös ammatillisessa koulutuksessa ja lukiokoulutuksessa opiskelijoita kohdellaan kansalaisuudesta riippumatta yhdenvertaisella tavalla. Asiaa koskevia säädöksiä ovat muun muassa lukiolaki (629/1998), lukioasetus (810/1998), opetusministeriön asetus opiskelijaksi ottamisen perusteista lukiokoulutuksessa (856/2006), laki ammatillisesta peruskoulutuksesta (630/1998), valtioneuvoston asetus ammatillisesta peruskoulutuksesta (811/1998), opetus- ja kulttuuriministeriön asetus opiskelijaksi ottamisen perusteista ammatillisessa peruskoulutuksessa (4/2013), laki ammatillisesta aikuiskoulutuksesta (631/1998), asetus ammatillisesta aikuiskoulutuksesta (812/1998), laki opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta (1705/2009), valtioneuvoston asetusammatillisen koulutuksen, lukiokoulutuksen ja perusopetuksen jälkeisen valmistavan koulutuksen hakumenettelystä (294/2014) sekä laki opiskelijavalintarekisteristä, korkeakoulujen valtakunnallisesta tietovarannosta ja ylioppilastutkintorekisteristä (1058/1998).  

Hakukelpoisuus opintoihin, opiskelijaksi ottamisen kriteerit, opiskeluoikeus, opiskelijanarvioinnin perusteet, tutkintotodistus suoritetuista opinnoista, opiskeluoikeuden menettäminen, kurinpito tai oikeus saada opetusta ja oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön eivät riipu henkilön kansalaisuudesta.  

Ammatillista koulutusta ja lukiokoulutusta koskeva lainsäädäntö ja opetus- ja kulttuuritoimen rahoitusta koskeva lainsäädäntö eivät aseta esteitä ulkomaalaisten ja maahanmuuttajien opiskelijaksi ottamiselle. Opiskelijaksi ottamisen tulee kuitenkin tapahtua ammatillista koulutusta ja lukiokoulutusta koskevanlain-säädännön ja ulkomaalaislain mukaisesti. 

Ammatillisesta peruskoulutuksesta annetun lain 11 §:n mukaan ammatillisessa peruskoulutuksessa opetuskielet ovat suomi ja ruotsi. Opetuskielenä voi olla myös saame, romani tai viittomakieli. Lisäksi osa opetuksesta voidaan antaa muulla kuin edellä mainitulla opiskelijan omalla kielellä, jos se ei vaaranna opiskelijan mahdollisuutta seurata opetusta. Erillisessä opetusryhmässä tai oppilaitoksessa opetus voidaan antaa pääosin tai kokonaan muulla kuin edellä mainitulla kielellä. Ammatillista peruskoulutusta järjestetään luvanvaraisesti jonkin verran myös vieraskielisenä koulutuksena, lähinnä englannin kielellä.  

Tutkintoon johtamattomana valmentavana koulutuksena voidaan järjestää ammatilliseen peruskoulutukseen valmentavaa koulutusta sekä työhön ja itsenäiseen elämään valmentavaa koulutusta. 

Ammatilliseen perustutkintoon johtavaan koulutukseen tai valmentavaan koulutukseen voidaan lain 27 §:n mukaan ottaa opiskelijaksi henkilö, joka on suorittanut perusopetuksen oppimäärän tai sitä vastaavan aikaisemman oppimäärän. Opiskelijaksi voidaan ottaa myös muu henkilö, jolla koulutuksen järjestäjä katsoo olevan riittävät edellytykset koulutuksesta suoriutumiseen. 

Koulutuksen järjestäjä päättää muista opiskelijaksi ottamisen perusteista sekä mahdollisesti järjestettävistä pääsy- tai soveltuvuuskokeista. Hakijoihin on sovellettava yhdenvertaisia valintaperusteita. 

Opetus- ja kulttuuriministeriön asetuksella 4/2013 säädetään tarkemmin opiskelijaksi ottamisen perusteista ammatillisessa peruskoulutuksessa. Yhteishaussa opiskelijaksi ottaminen suoritetaan hakijoiden valintapistemäärän ja hakijoiden esittämän hakutoivejärjestyksen perusteella. 

Koulutuksen järjestäjä voi asetuksen 23 §:n mukaan opiskelijan henkilöön liittyvien syiden perusteella ottaa enintään 30 prosenttia kuhunkin hakukohteeseen otettavista opiskelijoista opiskelijan saamasta valintapistemäärästä riippumatta (koulutuksen järjestäjän harkintaan perustuva valinta). Tällaisia opiskelijan henkilöön liittyviä syitä ovat oppimisvaikeudet, sosiaaliset syyt sekä koulutodistusten puuttuminen tai todistusten vertailuvaikeudet.  

Jos hakijan äidinkieli on muu kuin opetuskieli, hakijan riittävät valmiudet opetuskielen suulliseen ja kirjalliseen käyttämiseen selvitetään koulutuksen järjestäjän toimesta valtakunnallisesti yhtenäisellä kielikokeella (24 §). Säännöksessä on lisäksi määritelty, milloin kielitaito voidaan katsoa riittäväksi, jolloin kielitaitoa ei tarvitse erikseen selvittää. Hakija voidaan jättää valitsematta ammatilliseen peruskoulutukseen sillä perusteella, että hänellä ei ole valmiutta opetuskielen suulliseen ja kirjalliseen käyttämiseen ja ymmärtämiseen. 

Asetuksen yhtenä tavoitteena on ollut edistää maahanmuuttajien tasavertaista kohtelua esimerkiksi yhtenäistämällä kielikokeita ja määrittelemällä tilanteet, joissa erillisiä kielikokeita ei ole tarpeen järjestää. Lisäksi joustavan valinnan tilalle tuli harkintaan perustuva valinta. 

Aikaisemman joustavan valinnan täsmentämisellä on ollut tavoitteena toisaalta parantaa eri syistä heikommassa asemassa olevien hakijoidenmahdollisuuksia päästä koulutukseen, toisaalta tukea sitä, että hakija tulisi valituksi koulutukseen, jonka suorittamiseen hänellä on tosiasialliset mahdollisuudet.  

Ammatillisesta aikuiskoulutuksesta annetussa laissa säädetään näyttötutkintoina suoritettavista ammatillisista perustutkinnoista, ammattitutkinnoista ja erikoisammattitutkinnoista ja niihin valmistavasta koulutuksesta sekä muusta kuin näyttötutkintoon valmistavasta ammatillisesta lisäkoulutuksesta (ammatillinen aikuiskoulutus). Lain 8 §:n mukaan koulutuksen järjestäjä päättää näyttötutkintoon valmistavan koulutuksen sisällöstä ja järjestämisestä Opetushallituksen päättämien tutkinnon perusteiden mukaisesti. Koulutuksen järjestäjä päättää myös muun ammatillisen lisäkoulutuksen sisällöstä, laajuudesta ja järjestämisestä.  

Lain 8 a §:n mukaan koulutuksen järjestäjä vastaa näyttötutkintoon ja siihen valmistavaan koulutukseen hakeutumisen, tutkinnon suorittamisen ja tarvittavan ammattitaidon hankkimisen henkilökohtaistamisesta sekä näihin liittyvästä ohjauksesta. Jos henkilö ei ole osallistunut näyttötutkintoon valmistavaan koulutukseen, henkilökohtaistamisesta vastaa näyttötutkinnon järjestäjä. Henkilökohtaistamisella varmistetaan tutkinnon suorittajan mahdollisuudet osoittaa näyttötutkinnon perusteiden mukainen ammattitaito tutkintotilaisuuksissa tutkinnon perusteiden mukaisesti. Siinä otetaan muun ohessa huomioon tutkinnon suorittajan kieli- ja kulttuuritausta. Hakuaika aikuisten ammatilliseen koulutukseen on usein jatkuva. Oppilaitokset täyttävät opiskelupaikkoja pitkin vuotta. 

Lukiolain 6 §:n mukaan lukiokoulutuksessa oppilaitoksen opetuskieli on joko suomi tai ruotsi. Opetuskielenä voi olla myös saame, romani tai viittomakieli. Lisäksi osa opetuksesta voidaan antaa muulla kuin edellä mainitulla opiskelijan omalla kielellä, jos se ei vaaranna opiskelijan mahdollisuutta seurata opetusta. Lukiokoulutukseen opiskelijaksi voidaan lain 20 §:n mukaan ottaa henkilö, joka on suorittanut perusopetuksenoppimäärän tai sitä vastaavan aikaisemmanoppimäärän. Opiskelijaksi voidaan ottaa myös henkilö, joka ei ole suorittanut perusopetuksen oppimäärää, mutta jolla katsotaan muutoin olevan riittävät edellytykset lukio-opinnoista suoriutumiseen. Koulutuksen järjestäjä päättää muista opiskelijaksi ottamisen perusteista sekä mahdollisesti järjestettävistä pääsy- tai soveltuvuuskokeista. Hakijoihin on sovellettava yhdenvertaisia valintaperusteita. Opetusministeriön asetuksella 856/2006 on säädetty opiskelijaksi ottamisen perusteista lukiokoulutuksessa. 

Opiskelijat otetaan lukioon asetuksen 2 §:ssä säädetyllä tavalla perusopetuksen päättötodistuksen arvosanojen aritmeettisen keskiarvon osoittamassa järjestyksessä. Koulutuksen järjestäjä voi ottaa osan opiskelijoista muilla kuin perusopetuksen päättötodistuksella koulutukseen hakevista. Koulutuksen järjestäjän tulee arvioida näiden hakijoiden edellytykset suoriutua lukio-opinnoistaan. 

Koulutuksen järjestäjä päättää asetuksen 4 §:n mukaan aikuisille tarkoitettuun lukiokoulutukseen ottamisen perusteista. 

Maahanmuuttajille ja vieraskielisille voidaan lisäksi järjestää lukiokoulutukseen valmistavaa koulutusta. Koulutukseen voidaan lukiolain mukaan ottaa henkilö, joka on suorittanut perusopetuksen oppimäärän tai sitä vastaavan oppimäärän taikka jolla katsotaan muutoin olevan vastaavat tiedot ja taidot, jolla ei ole riittäviä kielellisiä valmiuksia suoriutua lukio-opinnoista suomen tai ruotsin kielellä, jonka tavoitteena on jatkaa opiskelua lukiossa lukiokoulutukseen valmistavan koulutuksen jälkeen ja joka ei ole suorittanut yliopistolain (558/2009) 37 §:n 1 momentissa mainittua tutkintoa tai korkeakoulututkintoa. 

1 kappaleen h) alakohta ei edellytä muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön, sillä kolmansista maista tulevien yhdenvertainen kohtelu toteutuu jo nykyisin tutkintojen, todistusten ja muun ammattipätevyyden tunnustamisen osalta. 

2 kappaleen ii-alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat rajoittaa oikeuden yleissivistävään ja ammatilliseen koulutukseen koskemaan sellaista koulutusta, joka liittyy suoraan tiettyyn työhön. Rajoitusmahdollisuus liittyy myös opintotukiin ja lainoihin. Opintotukilain (65/1994) 1 §:n 1 momentin soveltamisalasäännöksen mukaan opintotukea myönnetään Suomen kansalaiselle, joka harjoittaa Suomessa oppivelvollisuuden jälkeisiä, päätoimisia opintoja. Suomen kansalaiseen rinnastetaan henkilö, joka EU-lainsäädännön taikka EU:n muun sopimuspuolen kanssa tekemän sopimuksen nojalla on oikeutettu opintotukeen taikka jolla on ulkomaalaislain 10 luvussa säädetty oikeus pysyvään oleskeluun Suomessa. Ulkomaalaislain 10 luvussa säädetään EU-kansalaisen ja häneen rinnastettavan oleskelusta. 

Opintotukilain 1 §:n 3 momentissa säädetään opintotuen myöntämisen edellytyksistä ulkomaalaiselle eli muulle kuin Suomen kansalaiselle ja häneen rinnastettavalle. Opintotuen myöntämisen edellytyksenä on, että ulkomaalainen asuu Suomessa vakinaisesti ja maassa oleskelun peruste on muu kuin opiskelu. Lisäksi edellytetään, että henkilölle on myönnetty ulkomaalaislaissa tarkoitettu jatkuva tai pysyvä oleskelulupa taikka pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen EU-oleskelulupa. Hän voi myös olla ulkomaalais-laissa tarkoitettu EU-kansalainen tai tähän rinnastettava taikka hänen perheenjäsenensä, jonka oleskeluoikeus on ulkomaalaislain 10 luvussa säädetyllä tavalla rekisteröity tai jolle on myönnetty oleskelukortti. Edelleen hän voi olla Pohjoismaan kansalainen, joka on rekisteröinyt oleskelunsa ulkomaalaislain 157 §:ssä säädetyllä tavalla. Edellä mainitut edellytykset täyttävät henkilöt voivat saada opintotukea Suomessa harjoitettaviin opintoihin. 

Ulkomailla harjoitettaviin opintoihin opintotukea voidaan myöntää ainoastaan Suomen kansalaiselle tai häneen rinnastettavalle. Lisäksi edellytetään, että opintotukilaissa säädetyt tuen myöntämisen edellytykset muutoin täyttyvät. 

Opintotukilain säännöksiä ei ehdoteta muutettavaksi kausityödirektiivin vuoksi, koska direktiivin 1 artiklan 2 kohdan a) alakohdan iii alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat rajoittaa koulutukseen perustuvaa yhdenvertaista kohtelua jättämällä soveltamisalan ulkopuolelle opintotuet ja -lainat. 

1 kappaleen i alakohta sisältää säännöksen yhdenvertaisesta kohtelusta veroetuuksien osalta. Mainitun kohdan mukaan kausityöntekijällä on oikeus yhdenvertaiseen kohteluun vastaanottavan jäsenvaltion kansalaisten kanssa veroetuuksien osalta, jos kausityöntekijän katsotaan asuvan verotuksellisesti kyseisessä jäsenvaltiossa.  

Tuloverotuksen osalta verovelvollisuudesta säädetään tuloverolain (1535/1992) 9—13 §:ssä. Kaikki Suomessa verotettavat henkilöt ovat Suomessa joko yleisesti tai rajoitetusti verovelvollisia. Verovelvollisuus-aseman kannalta ratkaisevaa on, katsotaanko luonnollinen henkilö Suomessa vai ulkomailla asuvaksi. Jos henkilö katsotaan Suomessa asuvaksi, henkilö on yleisesti verovelvollinen. Ulkomailla asuva henkilö on puolestaan ainoastaan rajoitetusti verovelvollinen Suomessa. Luonnollisen henkilön katsotaan tuloverolain 11 §:n nojalla asuvan Suomessa, olipa hän sitten Suomen tai ulkomaan kansalainen, jos henkilöllä on Suomessa varsinainen asunto ja koti tai jos henkilö oleskelee Suomessa jatkuvasti yli kuusi kuukautta. Suomessa asuvaa ja siksi Suomessa yleisesti verovelvollisena pidettävää henkilöä verotetaan Suomessa lähtökohtaisesti kaikista henkilön saamista tuloista, olivatpa tulot sitten peräisin Suomesta tai ulkomailta. Kausityöntekijöistä Suomessa asuvaksi katsotaan ne, jotka oleskelevat täällä yli kuudeksi kuukaudeksi myönnettävällä kausityöoleskeluluvalla. Tämän ryhmän koon arvioidaan työn luonteen ja lupamenettelyn raskauden vuoksi jäävän hyvin pieneksi. 

Rajoitetusti verovelvollisen verotus poikkeaa yleisesti verovelvollisen verotuksesta. Tuloverolain 9 §:n 1 momentin nojalla verovelvollista, jota ei katsota Suomessa asuvaksi ja jota pidetään siksi Suomessa ainoastaan rajoitetusti verovelvollisena, verotetaan Suomessa ainoastaan Suomesta saaduista tuloista.  

Kausityöntekijöiden suuri enemmistö tulee Suomeen viisumilla ja oleskelee lähtökohtaisesti alle kolme kuukautta. He ja kausityöoleskeluluvalla alle kuudeksi kuukaudeksi tuleva pienempi ryhmä ovat tämän vuoksi rajoitetusti verovelvollisia.  

Rajoitetusti verovelvolliselta peritään lopullisena verona joko tulojen suuruudesta riippumaton lähdevero (35 %) tai vaihtoehtoisesti verotus toimitetaan verotusmenettelyssä kokonaistulojen perusteella progressiivisesti, kuten Suomessa vakituisesti asuvien eli yleisesti verovelvollisten osalta. Rajoitetusti verovelvollinen voi vaatia, että ansiotulot verotetaan progressiivisesti, jos hän asuu Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa tai valtiossa, jonka kanssa Suomella on verosopimus. Progressiivinen ansiotulojen vero lasketaan tuloveroasteikon ja keskimääräisen kunnallisveroprosentin mukaan verovelvollisen vuoden kokonaisansioiden perusteella, mukaan lukien ulkomailta saadut ansiotulot.  

1 kappaleen i alakohdassa veroetuuksien myöntäminen on kytketty kansalliseen sääntelyyn henkilön verotuksellisesta asumisesta siinä jäsenvaltiossa, jonka verotuksellisten etuuksien myöntämisestä on kyse. Kausityöntekijän verotuksellinen asuminen määräytyy siten jäsenvaltion yleisten säännösten perusteella. Kausityöntekijän katsotaan verotuksellisesti asuvan Suomessa direktiivin tarkoittamalla tavalla ja olevan Suomessa yleisesti verovelvollinen, kun tuloverolain 9 ja 11 §:n soveltamisedellytykset täyttyvät. Henkilö asuu siten Suomessa ja on oikeutettu verotuksellisiin etuuksiin, jos henkilöllä oleskelee Suomessa jatkuvasti yli kuusi kuukautta. Varsinaista kotia tai asuntoa kausityöntekijällä ei voi olla. Direktiivin tarkoittamilla henkilöillä olisi oikeus tuloverolainsäädäntöön sisältyvään veroetuuteen samoin edellytyksin kuin muillakin yleisesti verovelvollisilla. Tästä johtuen tarvetta lainsäädäntömuutoksiin ei ole. 

Verohallinto voi antaa henkilötunnuksia ulkomaalaisille oleskeluajan pituudesta riippumatta. Tilanteessa, jossa henkilön oleskelu kestää yli yhden vuoden, maistraatti hoitaa kotikunnan selvittämisen. Kausityöoleskeluluvan enimmäispituus on yhdeksän kuukautta eikä maistraatin selvittäminen tämän vuoksi koske kausityöntekijöitä. Kolmannen valtion kansalainen saa henkilötunnuksen ja verokortin esittämällä passin, oleskeluluvan ja työsopimuksen. 

Perintö- ja lahjaverolain (478/1940) 4 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan perintöveroa on suoritettava perintönä tai testamentilla saadusta omaisuudesta, jos perinnönjättäjä taikka perillinen tai testamentinsaaja asui kuolinhetkellä Suomessa. Pykälän 3 momentin mukaan henkilön katsotaan asuvan Suomessa, jos hänellä on täällä varsinainen asunto ja koti. Perintö- ja lahjaverolain 18 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan lahjaveroa on suoritettava, kun omaisuus lahjana siirtyy toiselle, jos lahjanantaja tai lahjansaaja asui lahjoitushetkellä Suomessa. Pykälän 4 momentin mukaan henkilön katsotaan asuvan Suomessa, jos hänellä on täällä varsinainen asunto ja koti. Artiklan 1 kappaleen i alakohdassa veroetuuksien myöntäminen on kytketty kansalliseen sääntelyyn työntekijän verotuksellisesta asumisesta siinä jäsenvaltiossa, jonka verotuksellisten etuuksien myöntämisestä on kyse.  

Kausityöntekijän katsotaan verotuksellisesti asuvan Suomessa direktiivin tarkoittamalla tavalla ja olevan Suomessa perintöverotuksessa verovelvollinen, jos perintö- ja lahjaverolain 4 §:n 1 momentin 1 kohdan sekä 3 momentin edellytykset täyttyvät ja henkilöllä katsotaan olevan täällä varsinainen asunto ja koti. Vastaavasti kausityöntekijän katsotaan verotuksellisesti asuvan Suomessa direktiivin tarkoittamalla tavalla ja olevan Suomessa lahjaverotuksessa verovelvollinen, jos perintö- ja lahjaverolain 18 §:n 1 momentin 1 kohdan sekä 4 momentin edellytykset täyttyvät ja henkilöllä katsotaan olevan täällä varsinainen asunto ja koti. Koska kausityöntekijän verovelvollisuus ja samoin myös oikeus verotuksellisiin etuuksiin määräytyy yleisten säännösten mukaisesti, artiklassa edellytetty yhdenvertaisen kohtelun vaatimus täyttyy, eikä asiasta ole tarpeen erikseen säätää. 

Autoverolain (1482/1994) mukaan veron alaisesta ajoneuvosta on suoritettava autoveroa, jos ajoneuvo rekisteröidään tai sitä käytetään liikenteeseen Suomessa. Veronalaisena käyttönä ei kuitenkaan pidetä muussa valtiossa kuin Suomessa vakinaisesti asuvan luonnollisen henkilön omaa tarvettaan varten väliaikaisesti maahan tuomansa muussa valtiossa kuin Suomessa rekisteröidyn ajoneuvon käyttöä yksinomaan hänen omaan tarpeeseensa enintään kuuden kuukauden keskeytymättömänä tai keskeytyvänä määräaikana 12 kuukauden ajanjaksona, jos käyttö ei liity ajoneuvon ostoon Suomeen. Autoverosta vastaava viranomainen voi pidentää tätä määräaikaa enintään yhdellä vuodella.  

Autoverolain 33 §:n mukaan henkilön vakinaisella asuinpaikalla tarkoitetaan paikkaa, jossa henkilö asuu vähintään 185 päivää kalenterivuodessa arvioituna henkilökohtaisten, ja ammatillisten ja muiden siteidensä perusteella. Laissa on eräitä tätä pääsääntöä täydentäviä säännöksiä, jotka koskevat esimerkiksi asuinpaikkaa, jos oleskelumaita on kaksi tai useampia. Autoverotuksessa on eräitä verotukia, jotka voivat koskea joko ajoneuvon omistusta tai käyttötarkoitusta (esimerkiksi invalidit ja taksit) taikka ajoneuvon teknistä luokittelua (esimerkiksi matkailuautot). Nämä myönnetään muutoin veronalaisista autoista riippumatta sen henkilön kansallisuudesta tai esimerkiksi siitä, mistä maasta muutto Suomeen tapahtuu. Edellä mainittuja säännöksiä sovelletaan riippumatta henkilön kansallisuudesta tai muista vastaavista tekijöistä. Autoverotus on siten yhdenvertaisen kohtelun periaatteen mukaista eikä tältä osin ole tarvetta lain muutoksiin. 

Ajoneuvoverolain (1281/2003) mukaan ajoneuvoveroa on suoritettava Suomessa rekisteröidystä tai Suomessa käytettävästä ajoneuvosta. Ajoneuvojen rekisteröintivelvollisuuteen sovelletaan ajoneuvolain (1090/2002) ja tieliikennelain (267/1981) ja näiden nojalla annettujen asetusten mukaisia perusteita. Muualla kuin Suomessa rekisteröidyiltä ajoneuvoilta, joilta ei edellytetä rekisteröintiä Suomessa, voidaan joutua suorittamaan kiinteää veroa tai kulutusveroa ajoneuvoverolain 38—44 §:n mukaisesti. Tämä koskee kuitenkin lähinnä kuorma-autoja ja niiden perävaunuja sekä linja-autoja ja joissakin tapauksissa pakettiautojakin. Kiinteä ja kulutusvero eivät koske henkilöautoja ja myös muut edellä mainitut ajoneuvoryhmät on käytännössä useimpien rekisteröintivaltioiden osalta vapautettu näistä veroista.  

Ajoneuvoveron suorittamisvelvollisuus koskee ajoneuvon omistajaa tai haltijaa. Velvollisuudet eivät riipu verovelvollisen kansalaisuudesta muutoin kuin edellä mainittujen rekisteröintivelvoitteita koskevien säännösten kautta. Tältä osin on kysymys lähinnä siitä, missä tapauksissa ajoneuvolta voidaan vaatia rekisteröintiä Suomessa, jolloin sen verotus on sama kuin muidenkin täällä rekisteröityjen ajoneuvojen verotus. Ajoneuvoverotuksen verotukena on vammaisuuden perusteella myönnettävä vapautus, joka voidaan myöntää kaikille lain 35 §:n mukaiset perusteet täyttäville riippumatta kansalaisuudesta. Ajoneuvoverotus on yhdenveroisen kohtelun periaatteiden mukaista eikä tarvetta lainmuutoksiin ole. 

2 kappaleen iii alakohdan mukaan yhdenvertaista kohtelua voidaan rajoittaa 1 kappaleen i kohdan mukaisten veroetuuksien osalta tapauksiin, joissa niiden perheenjäsenten rekisteröity tai tavanomainen asuinpaikka, joiden osalta kausityöntekijä vaatii etuuksia, on asianomaisen jäsenvaltion alueella. Sääntelyllä on merkitystä lähinnä tulo- ja perintöverotuksen kannalta. 

Tuloverolain 7 §:n 2 momentissa säädetään, että aviopuolisoihin, jotka molemmat eivät ole yleisesti vero-velvollisia, ei kuitenkaan sovelleta tuloverolain puolisoita koskevia säännöksiä. Tämä säännös käytännössä kuuluisi edellä mainitun 23 artiklan 2 kohdan iii alakohdan soveltamisalan piiriin. Edellisen johdosta direktiivin tarkoittama kausityöntekijä olisi oikeutettu tuloverotuksessa eräisiin puolisosidonnaisiin etuuksiin, mikäli myös hänen puolisonsa asuisi Suomessa tuloverolain 9 ja 11 §:n tarkoittamalla tavalla ja olisi siten yleisesti verovelvollinen. Asiasta ei tämän vuoksi ole tarvetta säätää erikseen. 

Perintö- ja lahjaverolakiin ei nykyisellään sisälly säännöksiä, jotka kuuluisivat 2 iii kohdan mahdollistaman rajoituksen soveltamisalan piiriin eikä rajausmahdollisuutta muutoinkaan olisi tarpeen käyttää. Direktiivin tarkoittama kausityöntekijä olisi siten oikeutettu perheenjäsenen perusteella myönnettäviin veroetuihin perintö- ja lahjaverotuksessa yleisten sääntöjen mukaisesti. Näin ollen henkilö olisi oikeutettu perheenjäsenen perusteella myönnettäviin veroetuuksiin, mikäli perheenjäsenen rekisteröity tai tavanomainen asuinpaikka olisi EU:n tai Euroopan talousalueeseen kuuluvan valtion alueella. 

3 kohdassa säädetään, ettei oikeus yhdenvertaiseen kohteluun vaikuta jäsenvaltioiden oikeuteen peruuttaa kausityöhön oikeuttava lupa tai kieltäytyä sen voimassaolon pidentämisestä tai luvan uusimisesta. Kohta ei aiheuta muutoksia lainsäädäntöön. Luvan myöntämis- ja epäämisperusteet on kirjattu pykäliin eivätkä yhdenvertaisen kohtelun vaatimukset ole merkityksellisiä niitä arvioitaessa. 

24 artiklassa säädetään seurannasta, arvioinnista ja tarkastuksesta. Jäsenvaltioissa on oltava toimenpiteitä, joilla pyritään estämään väärinkäytöksiä ja määräämään seuraamuksia tilanteissa, joissa direktiivin säännöksiä rikotaan. Näissä toimenpiteissä tulee toimijoilla olla pääsy työpaikalle ja työntekijän suostumuksella pääsy myös majoituspaikkaan. 

Suomessa aluehallintoviraston alainen työsuojeluviranomainen tekee tarkastuksia oma-aloitteisesti sekä esimerkiksi työnantajien että työntekijöiden pyynnöstä. Työsuojeluviranomaisten toimintaa on kuvattu tarkemmin luvussa 2.1.6. Artikla ei edellytä muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön. 

25 artiklassa säädetään kantelujen helpottamisesta. Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioissa on oltava käytössä tehokkaita mekanismeja, joiden avulla kausityöntekijät voivat tehdä kanteluja työnantajastaan. Kantelut pitää voida tehdä joko suoraan tai kolmannen osapuolen kautta, jolla on oikeutettua etua direktiivin noudattamisesta. Kantelu voi myös tapahtua jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen välityksellä. 

2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että mikäli kolmansilla osapuolilla on oikeutettua etua siitä, että direktiiviä noudatetaan, heillä on myös oikeus aloittaa kausityöntekijän suostumuksella hänen puolestaan tai häntä tukeakseen hallinnollisen tai siviilioikeudellisen menettelyn. Tämä ei koske viisumi-menettelyä. 

3 kohdan mukaan kausityöntekijöillä on oltava samat oikeudet päästä sellaisten toimenpiteiden piiriin, jotka suojelevat irtisanomiselta tai muulta epäsuotuisalta kohtelulta, joka liittyy kanteluun tai muuhun oikeudelliseen menettelyyn. 

Kausityöntekijöille on turvattu samat oikeudet kuin muillekin työntekijöille kantelujen ja ilmoitusten tekemiseksi työnantajastaan. Laissa työsuojelun valvonnasta ja työpaikan työsuojeluyhteistoiminnasta (44/2006, työsuojelun valvontalaki) säädetään työsuojeluviranomaisten oikeuksista valvoa sovellettavia työlakeja. Lain 2 luvun 8 §:ssä säädetään ennalta ilmoittamatta tehtävistä tarkastuksista ja 9 §:ssä tarkastuksista, jotka tehdään kotirauhan piiriin kuuluvissa tiloissa. Työntekijä tai kuka hyvänsä muu henkilö, kuten esimerkiksi työsuojeluvaltuutettu tai ammattiliiton edustaja, voi ilmoittaa työsuojeluviranomaisten valvontaan kuuluvien säännösten epäillystä rikkomisesta. Ilmoituksen voi tehdä myös ilman asianomaisen työntekijän lupaa tai suostumusta. Työsuojelun valvontalain 2 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan ilmoittajan tiedot on pidettävä salassa. 2 luvun 10 pykälän 2 momentin mukaan tiedot voidaan kuitenkin antaa ilmoittajan suostumuksetta syyttäjä- ja poliisiviranomaiselle rikoksen selvittämiseksi. Työsuojelun valvontalain 8 luvun 50 §:n mukaan jos on todennäköisiä perusteita epäillä, että on tehty työsuojeluviranomaisen valvottavana olevassa laissa tai rikoslain 47 luvussa rangaistavaksi säädetty teko, työsuojeluviranomaisen on tehtävä siitä ilmoitus poliisille esitutkintaa varten. Asian esitutkinnassa työsuojeluviranomaiselle on varattava myös tilaisuus tulla kuulluksi. Virallisen syyttäjän on varattava työsuojeluviranomaiselle tilaisuus antaa lausunto ennen asian syyteharkinnan päättymistä. Työsuojeluviranomaisella on myös läsnäolo- ja puheoikeus asiaa käsiteltäessä suullisesti tuomioistuimessa. Työsyrjintä, kiskonnantapainen työsyrjintä tai luvattoman ulkomaisen työvoiman käyttö eivät ole asianomistajarikoksia, minkä vuoksi virallinen syyttäjä voi ilman asianomistajanlupaakin ajaa asiaa tuomioistuimessa. Säännösten voidaan katsoa vastaavan tältä osin 25 artiklan 1 kohdan vaatimuksia.  

Artiklan 2 kohta edellyttää kolmannen osapuolen oikeutta käynnistää kausityöntekijän suostumuksella hänen puolesta tai häntä tukeakseen hallinnollisen tai siviilioikeudellisen menettelyn. Tämä vaatimus toteutuu työlainsäädännön ja oikeudenkäymiskaaren säännöksillä. Työlainsäädännössä säädetään työsuhteesta johtuville saataville vanhentumisajat ja saatavien saamiseksi kanneoikeus. Esimerkiksi työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 1 momentissa säädetään, että työntekijän palkkasaatava vanhentuu pääsääntöisesti viiden vuoden kuluessa erääntymispäivästä. Työsuhteen päätyttyä palkkasaatavaa koskeva kanne on kuitenkin nostettava pääsäännön mukaan kahden vuoden kuluessa siitä, kun työsuhde on päättynyt. Direktiivissä tarkoitetulla kausityöntekijällä on sama oikeus vaatia kanteella saataviaan työnantajaltaan kuin mitä on työntekijöillä yleensä. Kausityöntekijällä on myös mahdollisuus valtuuttaa joku toinen henkilö vaatimaan saataviaan Suomessa. Kausityöntekijä voi valtuuttaa myös hallinnollisia menettelyjä varten kolmannen tahon kuten järjestön toimimaan puolestaan. Direktiivin vaatimukset toteutuvat riittävällä tavalla, eikä asia edellytä lainsäädäntötoimia.  

25 artiklan 3 kohdan mukaan kausityöntekijöillä on oltava samat oikeudet päästä sellaisten toimenpiteiden piiriin, jotka suojelevat irtisanomiselta tai muulta epäsuotuisalta kohtelulta, joka liittyy kanteluun tai muuhun oikeudelliseen menettelyyn. Artiklan 3 kohdan vaatimukset kausityöntekijän työsuhdeturvasta toteutuvat työsopimuslain 6—10 luvun säännöksillä. Yleiset säännöksistä työsopimuksen päättämisestä, irtisanomisperusteista, purkamisesta ja työsopimuksen päättämismenettelystä soveltuvat kausityöhön. Lisäksi työsopimuslain 12 luvussa säädetään työnantajan vahingonkorvausvelvollisuudesta. Luvun 1 §:ssä säädetään työnantajan yleisestä vahingonkorvausvelvollisuudesta, jos työnantaja tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö työsuhteesta johtuvia velvollisuuksia, ja 2 §:ssä säädetään työsopimuksen lainvastaisesta päättämisestä. Lisäksi yhdenvertaisuuslain (1325/2014) 3 luvussa säädetään syrjinnän ja vastatoimien kiellosta. Henkilöä ei saa kohdella epäsuotuisasti eikä hänelle kielteisiä seurauksia aiheuttavalla tavalla sen vuoksi, että hän on vedonnut tässä laissa säädettyihin oikeuksiin tai velvollisuuksiin, osallistunut syrjintää koskevan asian selvittämiseen taikka ryhtynyt muihin toimenpiteisiin yhdenvertaisuuden turvaamiseksi.  

Edellä mainituilla työsopimuslain ja yhdenvertaisuuslain säännöksillä sekä työsuojelun valvontalain mukaisilla menettelyillä katsotaan toteutettavan 3 kohdan vaatimukset kausityöntekijän suojelemiseksi epäsuotuisalta kohtelulta koskien kantelujen ja oikeudellisten menettelyjen käynnistämistä 

26 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toimitettava vuosittain tilastotiedot kausityöntekijöille myönnettävistä luvista, pidennyksistä, uusimisista ja peruuttamisista. Tilastotiedot jaotellaan kansalaisuuden ja mikäli mahdollista luvan voimassaoloajan ja toimialan mukaan. Ensimmäisen kerran tilastot on toimitettava komissiolle viitevuodesta 2017. Säädös ei aiheuta säädösmuutoksia, mutta ulkoministeriön ja Maahanmuuttoviraston on huolehdittava vaatimusten mukaisten tilastojen tuottamisesta. 

27 artiklassa säädetään komission raportointivelvollisuudesta. Komissio toimittaa joka kolmas vuosi Euroopan parlamentille ja neuvostolle kertomuksen direktiivin soveltamisesta jäsenvaltioissa ja tekee tarvittaessa ehdotuksia sen muuttamiseksi. 

28 artiklassa säädetään direktiivin saattamisesta osaksi kansallista lainsäädäntöä. Jäsenvaltioiden on pantava tämän direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 30 päivänä syyskuuta 2016. Säännökset on viipymättä toimitettava kirjallisina komissiolle. Jäsenvaltioissa antamissa säädöksissä on viitattava tähän direktiiviin. Jäsenvaltioissa on säädettävä siitä miten viittaukset tehdään. Keskeisistä muutoksista kansallisessa laissa on toimitettava komissiolle kirjallisesti.  

29 artiklassa säädetään direktiivin voimaantulosta. Direktiivi tulee voimaa sitä seuraavana päivänä, jona se julkaistaan Euroopan unionin virallisessa lehdessä. Direktiivi julkaistiin Euroopan unionin virallisessa lehdessä 28.3.2014.  

30 artiklassa osoitetaan direktiivi jäsenvaltioille perussopimuksen mukaisesti.  

Direktiivi määrittelee yhdenmukaiset edellytykset johtajien, asiantuntijoiden ja harjoittelijoiden maahantulolle ja oikeudet jäsenvaltiossa, kun kyse on yrityksen tai yritysryhmän sisällä tapahtuvasta siirtymisestä. Direktiivi sisältää lisäksi säännökset oikeudesta siirtyä luvan myöntäneestä jäsenvaltiosta toiseen jäsenvaltioon ja työskennellä siellä.  

Direktiivin mukaisten oikeuksien perustan Suomessa muodostaa säännös, jonka mukaan ICT-luvan haltijoilla on yhtäläiset oikeudet suomalaisten työntekijöiden kanssa. Merkittävin muutos nykytilaan liittyy kuitenkin direktiivin jäsenvaltiosta toiseen siirtymistä koskeviin säännöksiin. Yhden jäsenvaltion myöntämään lupaan perustuvaa työnteko-oikeutta Suomessa tai muussa jäsenvaltiossa ei voimassaolevaan Suomen tai EU-lainsäädäntöön sisälly. Seuraavassa arvioidaan ensin sisäisesti siirtyvien oikeuksia ja direktiivin soveltamisalaa, sitten yhdenvertaisen kohtelun soveltamisalaa. Lopuksi arvioidaan lainsäädännön muutostarpeet artiklakohtaisesti. 

Ulkomaalaislaissa säädetään yrityksen yli- ja keskijohdon, erityisasiantuntijan sekä harjoittelijan maahantulosta ja työnteko-oikeudesta, kuten edellä kohdassa 2.3 on kuvattu. Suomen lainsäädäntö tuntee ICT-direktiivin mukaiset kohderyhmät sinänsä, mutta se ei sisällä sellaisia oikeuksia kuin direktiivi nyt näille ryhmille tuo. Ulkomaalaislaki ei tunne muuten kuin harjoittelijoiden osalta ajatusta yrityksen sisällä tapahtuvasta määräaikaan sidotusta siirrosta ja työnteosta. Voimassa olevan ulkomaalaislain mukaan myönnettävä oleskelulupa on kansallinen, eikä se mahdollista työntekoa toisessa jäsenvaltiossa. Toisen jäsenvaltion oleskeluluvalla ei voi lähtökohtaisesti työskennellä Suomessa.  

Ulkomaalaislain säännösten mukaan johtajien ja asiantuntijoiden on kuitenkin mahdollista työskennellä Suomessa lyhytkestoisesti enintään kolme kuukautta ilman Suomen myöntämää oleskelulupaa. Jos työnteon on tarkoitus kestää yli kolme kuukautta, edellyttää työnteko Suomen myöntämää oleskelulupaa. Harjoittelijoilta puolestaan vaaditaan aina, myös alle kolmen kuukauden kestoisen työnteon osalta, Suomen myöntämä oleskelulupa. Jäsenvaltiot ovat perinteisesti voineet itse päättää, mitä työnteolta vaaditaan jäsenvaltiossa. 

ICT-direktiivi koskee johtajia, asiantuntijoita ja työsuhteisia harjoittelijoita. Direktiivi rajoittuu yrityksen sisällä tapahtuvaan siirtymiseen, eikä se kata näiden ryhmien muunlaista maahantuloa. Direktiivin keskeisin uudistus on EU:n sisäinen liikkuminen. Tällaista oikeutta kansallisiin oleskelulupiin ei sisälly. Direktiivi parantaa kansainvälistä työvoimaa tarvitsevien yritysten mahdollisuuksia siirtää maasta toiseen johtajia, asiantuntijoita ja erityisesti kansainvälisissä yrityksissä yleistyneiden yritysten sisäisten valmennusohjelmien piiriin kuuluvia palkattuja harjoittelijoita.  

Ulkomaalaisiin erityisasiantuntijoihin ja palkallisiin harjoittelijoihin sovelletaan maahantulomenettelystä riippumatta Suomen normaaleja työmarkkinakäytäntöjä, kuten työehtoja ja työnantajan lakisääteisiä velvoitteita. Näihin kuuluvat esimerkiksi työterveydenhuolto, työntekijän tapaturmavakuuttaminen, asianmukaiset työvälineet, työhön perehdyttäminen ja työaikakirjanpito.  

Kansallisen erityisasiantuntijan oleskeluluvan myöntämisen keskeinen edellytys on 3 000 euron palkkataso, joka perustuu Maahanmuuttoviraston soveltamisohjeeseen. Direktiivi sen sijaan jättää avoimeksi palkkatason, mutta sisältää määritelmät kullekin soveltamisalansa kattamalle henkilöryhmälle. Johtajan, asiantuntijan ja työsuhteisen harjoittelijan määritelmät perustuvat mahdollisimman tarkkaan erityisiin sopimuksiin, joita unioni on antanut palvelukaupan yleissopimuksen (GATS) ja kahdenvälisten kauppasopimusten nojalla. 

Voimassa olevan ulkomaalaislain mukaisilla johtajilla, asiantuntijoilla ja harjoittelijoilla on oikeus yhdenvertaiseen kohteluun niin kutsutun yhdistelmälupadirektiivin perusteella, joka on pantu kansallisesti täytäntöön vuoden 2014 alusta (HE 139/2013 vp ja HE 198/2013 vp). Yhdistelmälupadirektiivin täytäntöönpanon myötä kaikki työntekijän oleskeluluvan tai muun ansiotyöhön oikeuttavan oleskeluluvan haltijat kuuluvat eri oikeuksia koskevissa laeissa säädettyjen edellytysten täyttyessä yhdenvertaisen kohtelun piiriin.  

ICT-direktiivin mukaisilla yrityksen sisäisesti siirtyvillä johtajilla, asiantuntijoilla ja harjoittelijoilla oikeus yhdenvertaiseen kohteluun määräytyy asian luonteen johdosta pitkälti lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 96/71/EY soveltamisalaan kuuluvien henkilöiden kanssa samalla tavalla. Palkkauksen osalta kuitenkin noudatetaan sitä, mitä kansallisesti on säädetty ja määrätty, jolloin yhdenvertainen kohtelu määrittyy samalla tavalla kuin omien kansalaisten kohdalla. ICT-direktiivi määrittää direktiivin kohderyhmien yhdenvertaisen kohtelun jäsenvaltion kansalaisten kanssa yhdessä myös muun muassa yhdistymisvapauden, tutkintojen, todistusten ja muun ammattipätevyyden tunnustamisen, tiettyjen eläkkeiden suhteen sekä yleisesti tarjolla olevien tavaroiden ja palveluiden suhteen.  

ICT-direktiivin 2 kohdan c alakohdan mukaan sisäisen siirron saaneita työntekijöitä on kohdeltava yhden-vertaisesti kansallista lainsäädäntöä sovellettaessa niiden sosiaaliturvan alojen osalta, jotka on määritelty sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamisesta annetun asetuksen (EY) N:o 883/2004 3 artiklassa, ellei kahdenvälisten sopimusten tai jäsenvaltion kansallisen oikeuden nojalla sovelleta alkuperämaan oikeutta. Tämän säännöksen toimeenpanemiseksi työntekijän eläkelain (395/2006) 4 §:ää on muutettu työntekijän eläkelain muuttamisesta annetulla lailla (69/2016), joka tuli voimaan 1.1.2017. Direktiivistä aiheutuvat sosiaalikustannukset on otettu huomioon valtiontalouden kehyspäätöksessä 2016–2019. 

Direktiivin täytäntöönpano edellyttää kahden uuden lupatyypin käyttöönottoa. Suomeen ensimmäisenä jäsenvaltiona siirtyvälle henkilölle myönnetään ICT-oleskelulupa ja sen osoituksena oleskelulupakortti, johon tulee merkitä ICT. Direktiiviin sisältämän jäsenvaltiosta toiseen siirtymisoikeuden täytäntöönpanoon liittyy useita valinnaisia vaihtoehtoja. Esitykseen sisältyy myöhemmin esiteltävin perustein ehdotus, jossa toisesta jäsenvaltiosta Suomeen yli 90 päiväksi siirtyvältä ICT-oleskeluluvan haltijalta edellytettäisiin uutta erillistä lupamenettelyä, jossa tällaiselle henkilölle myönnettäisiin ensimmäisen jäsenvaltion myöntämän ICT-oleskeluluvan lisäksi lupaa käytännössä vastaava liikkuva ICT-oleskelulupa. 

2.8.5.1 Direktiivin artiklat, jotka aiheuttavat muutoksia voimassa olevaan lainsäädäntöön  

1 artiklassa määritellään direktiivin kohteeksi kolmansien maiden kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä maahantulo yrityksen sisäisesti siirtyvänä ja tämän henkilöryhmän yli 90 päivän oleskelu jäsenvaltiossa, sekä siihen liittyvät oikeudet. Lisäksi määritellään näiden henkilöryhmien oikeudet muissa jäsenvaltioissa, kuin siinä jäsenvaltiossa joka on myöntänyt ensimmäisen luvan. Määritelmän täyttäminen edellyttää jäljempänä yksilöitäviä muutoksia lainsäädäntöön. 

2 artikla sisältää soveltamisalan määritelmän. Direktiiviä sovelletaan kolmansien maiden kansalaisiin, jotka asuvat jäsenvaltioiden ulkopuolella ja jotka hakevat pääsyä tai joille on direktiivin perusteella myönnetty pääsy jäsenvaltioon työskentelemään yrityksen sisäisen siirron yhteydessä johtajina, asiantuntijoina tai työsuhteisina harjoittelijoina. Kansallisessa lainsäädännössä ei säädetä erikseen yrityksen sisäisesti siirtyvistä eikä näille myönnettävistä lupatyypeistä. Direktiivi edellyttää säännösten lisäämistä lakiin. 

Artiklan 2 kohdassa täsmennetään, mihin henkilöryhmiin direktiiviä ei sovelleta. Näitä ovat tutkijat, ne kolmannet maat, joihin sovelletaan vapaan liikkuvuuden säännöksiä sopimusten nojalla tai ovat tällaiseen kolmanteen maahan sijoittuneen yrityksen palveluksessa; ne jotka ovat lähetettyjä työntekijöitä direktiivin 96/71/EY mukaisesti, ne jotka harjoittavat toimintaa itsenäisinä ammatinharjoittajina; ne joiden työn on osoittanut työnvälitystoimisto tai työvoiman vuokrausyritys ja opiskelijat tai lyhytaikaiset harjoittelijat. Laissa tulee säätää mihin kohderyhmään säännökset soveltuvat.  

Artikla 3 sisältää direktiivissä käytettyjen käsitteiden määritelmät. Suomen lainsäädäntö ei sisällä säännöksiä jäljempänä käsiteltävistä määritelmistä. Artiklan 1 kappaleen a-kohta sisältää kolmannen maan kansalaisen määritelmän, jollaista lainsäädännössä ei ole. B-kohta sisältää yrityksen sisäisen siirron määritelmän. C-kohdassa määritellään sisäisen siirron saaneen työntekijän käsite ja d-kohdassa vastaanottava yksikkö. Artiklan e, f, g ja h-kohdissa määritellään johtaja, asiantuntija, työsuhteinen harjoittelija sekä perheenjäsenet. Artiklan i-kohdan mukaan sisäisen siirron saaneen työntekijän lupaan tulisi merkitä lyhenne "ICT", kun taas j-kohdassa "pitkäaikaiseen liikkuvuutta koskevaan lupaan" merkitään "Mobile ICT" (liikkuva ICT). Yhden hakemuksen menettelyllä hakijalle myönnetään oleskelu- ja työlupa yhdessä menettelyssä k-kohdan mukaisesti. Yritysryhmä määritellään l-kohdassa ja m- ja n kohdissa ensimmäinen ja toinen jäsenvaltio. Säännellystä ammatista viitataan o-kohdassa direktiiviin 2005/36/EY 3 artiklaan.  

Artiklaan 5 on sisällytetty maahanpääsyn perusteet. Yrityksen sisällä siirtyvän lupa myönnetään, jos hakija esittää todisteet siitä, että kyseessä on samaan yritykseen tai yritysryhmään kuuluva yksikkö ja todisteet siitä, että hakija on ollut johtajana, asiantuntijana tai työsuhteisena harjoittelijana tietyn ajan ennen sisäistä siirtymistä. Tämän lisäksi tulee esittää voimassa oleva työsopimus sekä todisteet ammattipätevyydestä. Hakijalla tulee olla voimassa oleva matkustusasiakirja. Hakijan tulee myös osoittaa, että hänellä on kattava sairausvakuutus. Jäsenvaltiot voivat vaatia, että asiakirja esitetään jäsenvaltion virallisella kielellä. Artikla sisältää myös viittaukset työehtosopimusten ja palkkauksen säännöksiin. Jäsenvaltiot voivat vaatia, että hakijalla on riittävät varat itsensä ja perheenjäsentensä elättämiseen niin, ettei näiden tarvitse turvautua sosiaalihuoltojärjestelmään. Hakijan on ilmoitettava viranomaisille muutoksista, jotka vaikuttavat tässä artiklassa esitettyihin maahanpääsyn perusteisiin. Ulkomaalaislakiin ei sisälly erityisiä maahantulosäännöksiä tai luvan myöntämisedellytyksiä yrityksen sisällä siirtyville ja direktiivin edellyttämät säännökset on lisättävä lainsäädäntöön. 

7 artikla koskee hakemuksen hylkäämistä. Kyse on tilanteista, joissa maahantuloedellytykset tai perusteet luvan myöntämiselle eivät täyty. Esimerkkinä ovat tilanteet, joissa asiakirjat on hankittu vilpillisesti, vastaanottava yksikkö on perustettu maahantulon helpottamista varten tai oleskelun enimmäiskesto on ylittynyt. Hakemuksen hylkääminen voi perustua myös työnantajasta johtuvaan syyhyn. Tällaisia ovat työnantajavelvoitteiden rikkomisesta tai laittoman työvoiman käytöstä määrätyt seuraamukset tai puutteet sosiaaliturvaan, verotukseen, työntekijöiden oikeuksiin tai työoloihin liittyvien oikeudellisten velvoitteiden noudattamisessa. Tämän lisäksi syyt voivat liittyä työnantajan yrityksen likvidointiin tai taloudellisen toiminnan loppumiseen. Ulkomaalaislaki tämänhetkisessä muodossaan ei tunne työnantajan toimintaan perustuvia hylkäämisperusteita. Siinä säädetään käänteisesti edellytyksistä luvan myöntämiselle. Artiklan 3 ja 4 kappaleet eivät ole velvoittavia ja ne voidaan päättää jättää täytäntöönpanon ulkopuolelle. 

8 artiklassa säädetään sisäisen siirron saaneen työntekijän oikeuttavan luvan peruuttamisesta tai uusimatta jättämisestä. Edellytykset on jaettu kolmeen ryhmään: perusteisiin, joiden nojalla lupa on peruttava tai jätettävä uusimatta tai perusteisiin, joiden nojalla lupa voidaan peruuttaa tai jättää uusimatta ja perusteisiin, joista voidaan kansallisesti säätää.  

Lupa on peruttava tai jätettävä uusimatta tilanteissa, jossa lupa on hankittu vilpillisin keinoin, se on väärennetty tai sitä on muutettu. Sama koskee tilanteita, joissa luvan haltija oleskelee maassa muuta tarkoitusta varten kuin sitä, jonka perusteella hänelle on myönnetty lupa tai että vastaanottava yksikkö on perustettu ainoastaan maahantulon helpottamista varten. Yrityksen sisällä siirtyvän lupa tulee jättää uusimatta, jos luvan enimmäiskesto on ylitetty. 

Lupa voidaan peruuttaa tai jättää uusimatta työnantajasta johtuvasta syystä. Tällaisia ovat esimerkiksi tilanteet, joissa työnantajalle on määrätty seuraamuksia työnantajavelvoitteiden rikkomisesta ja/tai laittoman työnteon vuoksi. Lupa voidaan peruuttaa tai jättää uusimatta, jos luvan myöntämisen edellytykset eivät enää täyty tai jos työnantaja ei ole täyttänyt sosiaaliturvaan, verotukseen, työntekijöiden oikeuksiin tai työoloihin liittyviä oikeudellisia velvoitteita. Sama koskee tilanteita, joissa yritystä tai vastaanottavaa yksikköä ollaan likvidoimassa tai mitään taloudellista toimintaa ei ole, tai jos sisäisen siirron saanut työntekijä ei ole noudattanut liikkuvuutta koskevia sääntöjä. Näissä tapauksissa on aina noudatettava suhteellisuusperiaatetta. Sitovat ja harkintavaltaa sisältävät määräykset edellyttävät lisäyksiä lainsäädäntöön.  

9 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat säätää vastaanottavaan yksikköön kohdistettavista seuraamuksista tilanteissa, joissa tämä on laiminlyönyt noudattaa direktiivistä johtuvia velvoitteitaan. Seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia. Lakiin on lisättävä säännös, jonka nojalla yrityksen sisällä siirtymään koskeva hakemus voidaan hylätä vastaanottavasta yksiköstä johtuvasta syystä. 

11 artiklan 1—4 kohdat koskevat luvan hakemista, josta on säädettävä kansallisesti. Jäsenvaltioiden on säädettävä tekeekö hakemuksen kolmannen maan kansalainen, vastaanottava yksikkö vai molemmat. Hakemus on tehtävä ennen maahan saapumista siihen jäsenvaltioon, jossa ensimmäinen oleskelu tulee tapahtumaan tai siihen, jossa oleskelu tulee olemaan pisin. Lisäksi on säädettävä mikä viranomainen vastaanottaa hakemuksen ja tekee päätöksen. Artiklan kohdat 6—9 ovat valinnaisia, eikä direktiivi edellytä niiden saattamista osaksi kansallista sääntelyä.  

12 artiklan mukaan tulee säätää yrityksen sisäisen siirron kesto. Aika on johtajien ja asiantuntijoiden tapauksessa kolme vuotta ja työsuhteisten harjoittelijoiden osalta yksi vuosi. Jäsenvaltiot voivat halutessaan säätää, että ensimmäisen siirron jälkeen pitää kulua enintään kuuden kuukauden aika, ennen kuin voidaan jättää uusi samanperusteinen hakemus. 

13 artiklan mukaan hakijalle on myönteisen päätöksen jälkeen myönnettävä sisäisen siirron saaneen työntekijän lupa, joka on voimassa vähintään vuoden tai siirron ajan ja korkeintaan kolme vuotta. Jäsenvaltion on määritettävä, mikä viranomainen ottaa vastaan hakemuksen sekä tekee päätöksen. Oleskelukortti myönnetään asetuksen 1030/2002 mukaisesti. Sen oleskelulupatyyppi kenttään merkitään "ICT". 

15 artiklassa säädetään menettelyllisistä takeista. Päätös on tehtävä 90 päivän kuluttua täydellisen hakemuksen tekemisestä. Muut artiklan kohdat eivät aiheuta lakimuutoksia. 

18 artiklassa säädetään oikeudesta yhdenvertaiseen kohteluun. Artiklan 1. kohdan mukaan tämän direktiivin mukaisen sisäisen siirron saaneita työntekijöitä on kohdeltava vähintään yhdenvertaisesti lähetettyjä työntekijöitä koskevan direktiivin 96/71/EY soveltamisalaan kuuluvien henkilöiden kanssa niiden työehtojen osalta, joita sovelletaan mainitun direktiivin 3 artiklan mukaisesti jäsenvaltiossa, jossa työ suoritetaan. Tämä ei kuitenkaan rajoita ICT-direktiivin 5 artiklan 4 kohdan b alakohdan soveltamista sisäisen siirron saaneen henkilön palkkaukseen.  

Lähetettyjä työntekijöitä koskevan direktiivin (96/71/EY) 3 artiklassa säädetään lähetettyjen työntekijöiden työehdosta ja - oloista. Sen 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava, että työsuhteeseen sovellettavasta lainsäädännöstä riippumatta lähetetylle työntekijälle turvataan a) enimmäistyöajat ja vähimmäislepoajat, b) palkallisten vuosilomien vähimmäiskesto, c) vähimmäispalkat, myös ylityökorvaukset, d) erityisesti tilapäistä vuokra työvoimaa välittävien yritysten käyttöön asettamia työntekijöitä koskevat ehdot, e) työturvallisuus, työterveys ja työhygienia, f) raskaana olevien naisten ja äskettäin synnyttäneiden naisten sekä lasten ja nuorten työehtoihin ja -oloihin sovellettavat suojatoimenpiteet, g) miesten ja naisten tasa-arvoinen kohtelu sekä muut syrjintäkieltoa koskevat säännökset, jotka vahvistetaan siinä jäsenvaltiossa, jossa työ suoritetaan: 

- laein, asetuksin tai hallinnollisin määräyksin, ja/tai 

- yleisesti sovellettaviksi julistetuin työehtosopimuksin tai välitystuomioin.  

Lähetettyjä työntekijöitä koskevan direktiivin 3 artiklan säännöksistä poiketen EU:n ulkopuolelta sisäisen siirron saaneen työntekijän palkkauksen tulee direktiivin 5 artiklan 4 kohdan b) alakohdan mukaan olla vähintään samansuuruinen kuin palkka, jota maksettaisiin sovellettavien lakien, työehtosopimusten tai käytäntöjen mukaisesti jäsenvaltiossa, johon vastaanottava yksikkö on sijoittautunut, vastaavassa asemassa olevalle oman maan kansalaiselle.  

Suomessa sisäisen siirron saaneen työntekijän työsopimukseen sovellettava laki määräytyy sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 593/2008 (Rooma I) mukaisesti. Jos sisäisen siirron saaneeseen työntekijään tulee sovellettavaksi muu kuin Suomen laki, sovelletaan hänen työsuhteessaan joka tapauksessa vähintään työntekijöiden lähettämisestä annetun lain mukaisia työehtoja.  

Palkkauksen osalta sisäisen siirron saaneeseen työntekijään sovelletaan ICT-direktiivin 5 artiklan 4 kohdan b) alakohdan mukaisesti vastaavassa asemassa oleviin työntekijöihin sovellettavan palkkamääräyksiä. Ensisijaisesti palkkaa voitaneen verrata vastaanottavassa yksikössä mahdollisesti samaa työtä tekeviin työntekijöihin, joihin sovelletaan Suomen lainsäädäntöä. Jos yrityksessä tai muutoinkaan alalla ei ole soveltuvaa työehtosopimusta, työntekijälle on maksettava tavanomainen ja kohtuullinen palkka. 

Sisäisen siirron saaneen työntekijän työehdoista säädetään tarkemmin lähetetyistä työntekijöistä annetussa laissa. Tiedot palkasta on ilmoitettava hakemuksen jättämisen yhteydessä. Tästä tulee säätää kansallisessa lainsäädännössä. 

Artiklan 2 kohdan c) alakohdassa säädetään yhdenvertaisuudesta koskien asetuksen 883/2004 3 artiklassa määriteltyjä sosiaaliturvan aloja. Sisäisen siirron saaneita työntekijöitä on kohdeltava yhdenvertaisesti sen jäsenvaltion kansalaisen kanssa, jossa työ suoritetaan. Poikkeuksena on todettu tilanteet, joissa kyseinen jäsenvaltio on solminut työntekijän alkuperämaan kanssa kahdenvälisen sopimuksen tai kansallisen oikeuden nojalla sovelletaan alkuperämaan oikeutta. Näin varmistetaan, että sisäisen siirron saanut työntekijä kuuluu jommankumman maan sosiaaliturvalainsäädännön piiriin. Kun kyse on EU:n sisäisestä liikkuvuudesta, sovelletaan asetusta EU N:o 1231/2010. Tämänkin suhteen tehdään poikkeus tilanteissa, joissa kahdenvälisten sopimuksen johdosta työntekijä kuuluu alkuperämaansa kansallisen oikeuden piiriin. Säännöksen toimeenpanemiseksi työntekijän eläkelain (395/2006) 4 §:ää on muutettu työntekijän eläkelain muuttamisesta annetulla lailla (69/2016). Muutos tuli voimaan 1.1.2017. 

Artiklan 2 d) kohdassa säädetään yhdenvertaisesta kohtelusta lakisääteisten eläkkeiden maksamisen osalta.  

Yhdenvertaisen kohtelun velvoite koskee eläkkeitä, perhe-etuuksia, työtapaturma- ja ammattitautivakuutusta, työttömyysturvaa, julkisia terveyspalveluja ja sairausvakuutusta. Kansallisesti tulisi direktiivin johdosta muuttaa kansanterveyslakia, erikoissairaanhoitolakia, lapsilisälakia sekä lasten kotihoidon ja yksityisen hoidon tuesta annettua lakia. Lisäksi muutokset on tehtävä asumiseen perustuvan sosiaaliturvalainsäädännön soveltamisesta annettuun lakiin, sairausvakuutuslakiin ja työntekijän eläkelakiin. 

Suomella on direktiivin tarkoittama kahdenvälinen sopimus sosiaaliturvasta Yhdysvaltojen, Kanadan, Australian, Chilen, Intian, Kiinan ja Etelä-Korean kanssa.  

Artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat päättää, että perhe-etuuksien osalta rajoitetaan yhdenvertaista kohtelua, jos sisäisen siirron saaneella työntekijällä on oikeus oleskella ja työskennellä jäsenvaltion alueella enintään 9 kuukauden ajan. Esitys sisältää rajoitusten käyttöönottoa koskevan ehdotuksen. 

Artiklassa 19 säädetään sisäisen siirron saaneen henkilön perheenjäsenten oleskelu- ja työnteko-oikeudesta. Nk. perheenyhdistämisdirektiiviä 2003/86/EY sovelletaan ensimmäisessä ja toisissa jäsenvaltioissa. Perheenjäsenten oleskeluluvat on myönnettävä 90 päivässä siitä, kun täydellinen hakemus on jätetty. Hakemus on käsiteltävä samaan aikaan kun ICT-työntekijän hakemus, jos hakemukset jätetty samanaikaisesti. Perheenjäsenen oleskelulupa päättyy ICT-työntekijän luvan päättymispäivänä. ICT-työntekijän perheenyhdistämistä koskevat säännökset on lisättävä kansalliseen lainsäädäntöön. 

Artiklan 20 mukainen mahdollisuus ICT-työntekijän ja tämän perheenjäsenen EU:n sisäiseen liikkumiseen on uutta lainsäädäntöä, joka on saatettava osaksi kansallista lainsäädäntöä. Tämän vuoksi direktiivin V luvun lyhytaikaista liikkuvuutta, pitkäaikaista liikkuvuutta sekä takeita ja seuraamuksia koskevat säännökset edellyttävät lisäyksiä kansalliseen lainsäädäntöön. 

21 artiklassa säädetään lyhytaikaisesta liikkuvuudesta, joka on kansallisessa lainsäädännössä tuntematon käsite. Kolmannen maan kansalaisella on oikeus työskennellä toisessa jäsenvaltiossa samaan yritykseen tai yritysryhmään kuuluvassa yksikössä enintään 90 päivän ajan minkä tahansa 180 päivän jakson aikana, jos hänellä on ensimmäisen jäsenvaltion myöntämä voimassa oleva ICT-lupa. 

Artiklan 2-kohdan mukaan toinen jäsenvaltio, jonne siirrytään, voi edellyttää ensimmäisen jäsenvaltion vastaanottavan yksikön ilmoittavan ensimmäiselle jäsenvaltiolle ja toiselle jäsenvaltiolle henkilön aikomuksesta siirtyä. Ilmoittaminen voi tapahtua eri ajankohtina. Alkuperäisen luvan hakemisajankohtana, jos siirto on jo silloin tiedossa tai myöhemmin, kun ensimmäinen jäsenvaltio on sallinut kyseisen työntekijän maahanpääsyn ja siirtyminen on tiedossa.  

Artiklan 3 kohta sisältää luettelon asiakirjoista ja tiedoista, joita toinen jäsenvaltio voi edellyttää ensimmäisen jäsenvaltion toimittavan. 

4—6 kohdissa säädetään liikkuvuuden vastustamisesta, sen ilmoittamismenettelyistä ja aikarajoista. 

Artiklan 7 kohdassa määritellään työskentelyn aloittamista koskevat säännöt liikkumisen yhteydessä ja 8-kohta sisältää säännökset siitä, miten kauan henkilö voi jatkaa työskentelyään toisessa jäsenvaltiossa ensimmäisen jäsenvaltion uusiessa luvan. 

Artiklan 9 kohdassa todetaan, että yleistä järjestystä, turvallisuutta ja kansanterveyttä vaarantavan henkilön maahanpääsy on evättävä. 

22 artiklassa säädetään pitkäaikaisesta yli 90 päivää kestävästä liikkumisesta. Menettelylle on kansallisesti valittavissa kaksi vaihtoehtoa. Oleskelu ja työnteko toisessa jäsenvaltiossa voi tapahtua ensimmäisen valtion myöntämän oleskeluluvan ja sen voimassaoloajan turvin ilman uutta menettelyä kohdevaltiossa. Vaihtoehtoisesti toinen jäsenvaltio voi ottaa käyttöön menettelyn, jossa se itse tarkistaa asiakirjat uudestaan ja tekee päätöksen pitkäaikaisesta liikkumisesta. Tästä säädetään artiklan kohdissa 2—7. Kummankaan vaihtoehdon mukaisia säännöksiä ei ole voimassaolevassa lainsäädännössä. 

29 artiklassa määrätään, että jäsenvaltion on nimettävä yhteyspiste, joka tekee yhteistyötä muiden jäsen-valtioiden yhteyspisteiden kanssa direktiivin mukaisten tietojen vastaanottamisessa ja toimittamisessa. Yhteyspiste on määrittävä laissa.  

2.8.5.2 Direktiivin artiklat, jotka eivät aiheuta muutoksia lainsäädäntöön 

3 artikla sisältää direktiivissä käytettyjen käsitteiden määritelmiä. Eräät määritelmistä eivät aiheuta muutoksia lainsäädäntöön. 

Artiklan h-kohdan perheenjäsenestä tai k-kohdan yhden hakemuksen menettelystä ei ole tarvetta säätää erikseen. 

4 artiklan mukaan kansallisesti voidaan säätää suotuisimmista säännöksistä, joita voi sisältyä unionin oikeuteen ja erinäisiin kansainvälisiin sopimuksiin. Tätä koskeva erillinen säännös ei ole tarpeellinen 

6 artiklan mukaan direktiivi ei vaikuta jäsenvaltion oikeuteen päättää maahan päästettävien kolmansien maiden kansalaisten lukumäärästä. Suomella ei ole käytössä maahantulijoiden määrää säänteleviä kiintiöitä, eikä niistä direktiivin täytäntöönpanon vuoksi ole tarvetta säätää erikseen. 

10 artiklan säännöstä tietojen saatavuudesta ei ole tarpeen saattaa osaksi lainsäädäntöä. Käytännössä kaikki hakijat ja vastaanottavat yksiköt saavat artiklan tarkoittamat tiedot maahanmuuttoviraston verkkosivuilta. Luvan myöntämisen yhteydessä annetaan valitusosoitus hallintolain (434/2003) 47 § mukaisesti.  

11 artiklan 5 kohdassa säädetään sisäisen siirron saaneen työntekijän luvan hakemisesta yhden hakemuksen menettelyssä. Menettely on Suomessa käytössä eikä artikla edellytä muutoksia tai lisäyksiä kansalliseen lainsäädäntöön.  

Jäsenvaltiot voivat halutessaan soveltaa yksinkertaistettuja menettelyitä ICT-työntekijän perheenjäsenille. Artiklan kohdat 6—9 sisältävät säännökset näistä menettelyistä ja seuraamuksista niiden laiminlyönneille.  

14 artiklassa säädetään, että hakijan on ilmoitettava jäsenvaltion toimivaltaisille viranomaisille kaikista oleskelun aikaisista muutoksista, jotka vaikuttavat maahanpääsyn edellytyksiin. Vastaava säännös sisältyy voimassaolevaan lainsäädäntöön. 

15 artiklan 2 kohdassa säädetään viranomaisten selvittämisvelvollisuudesta tilanteissa, joissa esitetyt tiedot tai asiakirjat ovat puutteellisia. Tästä säädetään Hallintolain (2003/434) 6 luvussa.  

3 ja 4 kohdat käsittelevät hakemuksen tutkimatta jättämistä, hylkäämistä ja myönnetyn luvan peruuttamista sekä oikeutta hakea muutosta. Hallintolain säännökset vastaavat mainittujen kohtien vaatimuksia. 

Hallintolaissa (434/2003) ja ulkomaalaislaissa säädetään hakemusmenettelystä. Hallintolaissa säädetään päätöksen kirjallisesta muodosta (43 §) ja perusteluvelvollisuudesta (45 §) ja valitusosoituksesta (47 §). Ulkomaalaislain 190 §:ssä säädetään valitusoikeudesta sekä 192 ja 193 §:issä toimivaltaisesta hallinto-oikeudesta ja valituksesta hallinto-oikeuteen. Ulkomaalaislain 40 §:n 3 momentin mukaan ulkomaalainen oleskelee laillisesti maassa oleskelulupahakemuksen käsittelyn ajan. Lainkohdat täyttävät direktiivin edellyttämät menettelyllisten takeiden vaatimukset. 

5 ja 6 kohtien mukaan hakijalla on oltava mahdollisuus hakea luvan uusimista ennen luvan voimassaolon päättymistä. Jäsenvaltiot voivat myös halutessaan säätää uusintahakemuksen jättämiselle enintään 90 päivän määräajan. Hakuaikana on sallittava oleskelu maassa. Tästä säädetään ulkomaalaislain 40 §:n 3 momentissa.  

16 artiklassa säädetään maksuista. Jäsenvaltiot voivat periä hakijoilta maksun hakemuksen käsittelystä. Tällaiset maksut eivät saa olla suhteettomia tai kohtuuttomia.  

Oleskelulupahakemuksista perittävistä maksuista säädetään Suomessa vuosittain sisäministeriön asetuksilla, joka annetaan valtion maksuperustelain (150/1992) 8 §:n nojalla. Maksut joko vastaavat omakustannushintoja tai ovat niitä alhaisempia. Maksuja tai niiden määräytymisperusteita ei voi arvioida suhteettomaksi eikä kohtuuttomaksi eikä artikla sen vuoksi edellytä muutoksia lainsäädäntöön.  

17 artiklassa luetellaan sisäisen siirron työntekijän lupaan perustuvat oikeudet. Niihin sisältyvät oikeus tulla ensimmäiseen jäsenvaltioon ja oleskella siellä, oikeus liikkua vapaasti ja oikeus tehdä luvan nojalla sallittua nimenomaista työtä. Tämän tyyppisistä oikeuksista ei ole tarvetta kansallisesti säätää erikseen.  

Artikla 18 ei kohtaa 1, 2 kohdan alakohtia c) ja d) sekä 3 kohtaa lukuun ottamatta aiheuta muutoksia lain-säädäntöön. 

Artiklan 18 kohdan 2 a) alakohta koskee yhdenvertaista kohtelua yhdistymisvapauden ja ammatillisen järjestäytymisvapauden osalta, mukaan lukien järjestöjen myöntämät oikeudet ja etuudet. Työsopimuslain 13 luvun 1 §:n säännökset yhdistymisvapaudesta ja 2 §:n säännökset kokoontumisvapaudesta koskevat myös sisäisen siirron saaneita työntekijöitä. Mainittujen säännösten mukaan työntekijällä on oikeus kuulua yhdistykseen sekä oikeus osallistua tällaisen yhdistyksen toimintaan sekä oikeus perustaa luvallinen yhdistys. Työntekijällä on myös vapaus olla kuulumatta edellä tarkoitettuun yhdistykseen. Tämän oikeuden ja vapauden käytön estäminen ja rajoittaminen on kiellettyä. Lisäksi yhdistymisvapauden vastainen sopimus on mitätön. Työnantajan on sallittava työntekijöiden ja heidän järjestöjensä käyttää maksutta työnantajan hallinnassa olevia sopivia tiloja taukojen aikana ja työajan ulkopuolella käsitelläkseen työsuhdeasioita sekä ammatillisen yhdistyksen toimialaan kuuluvia asioita. Kokoontumisoikeuden käyttö ei saa aiheuttaa haittaa työnantajan toiminnalle. Artiklan 2 a) alakohta ei edellytä muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön. 

Yhdistymisvapauden ja ammatillisen järjestäytymisvapauden osalta direktiivi ei edellytä Suomen lainsäädännön muuttamista. 

Artiklan 2 b) alakohdan mukaan yhdenvertainen kohtelu ulottuu tutkintojen, todistusten ja muun ammattipätevyyden tunnustamiseen. Ammattipätevyyden tunnustamisesta annetussa laissa (1093/2007, jäljempänä tunnustamislaki) säädetään ammattipätevyyden tunnustamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2005/36/EY, jäljempänä ammattipätevyysdirektiivi, mukaisesta ammattipätevyyden tunnustamisesta ja palvelujen tarjoamisen vapaudesta. Tunnustamislakia sovelletaan EU/ETA-alueen kansalaisen toisessa jäsenvaltiossa hankkiman ammattipätevyyden tunnustamiseen. Tunnustamislakia sovelletaan myös ammattipätevyyden tunnustamiseen, joka perustuu kolmansien maiden kansalaisten asemaa koskevaan yhteisön lainsäädäntöön. Kolmansien maiden kansalaisten asemaa määrittävien säädösten sovellettavuutta tunnustamislaissa tarkoitettuun ammattipätevyyden tunnustamismenettelyyn rajaa kuitenkin ammattipätevyysdirektiivin 1 artikla, jonka mukaan tunnustamissäännökset tulevat sovellettavaksi näissä tapauksissa vain, jos ammattipätevyys on hankittu pääosin jossakin unionin jäsenvaltiossa. 

Ulkomailla suoritettujen korkeakouluopintojen tuottamasta virkakelpoisuudesta annetussa laissa (531/1986, jäljempänä ulkomaanopintolaki) säädetään ulkomailla suoritettujen korkeakouluopintojen tuottamasta kelpoisuudesta julkiseen virkaan ja toimeen, jos niiden kelpoisuusvaatimukseksi on laissa tai asetuksessa säädetty tietyn tasoinen tutkinto, kuten alempi tai ylempi korkeakoulututkinto, lisensiaatin tutkinto tai tohtorin tutkinto. Vakiintuneen kansallisen tulkinnan mukaan nämä lainsäädännössä mainitut tutkinnot tarkoittavat vain Suomessa suoritettuja tutkintoja, jollei ulkomaisen tutkinnon tuottamasta kelpoisuudesta ole erikseen säädetty. Ulkomailla tutkinnon suorittaneelta julkisen viran tai toimen hakijalta edellytetään tällöin Opetushallituksen ulkomaanopintolain nojalla tekemää päätöstä, jossa määritetään tutkinnon tason vastaavuus Suomen tutkintojärjestelmään verrattuna. Ulkomaanopintolain soveltaminen ei ole sidottu hakijan kansalaisuuteen vaan siihen, että tutkinto on suoritettu ulkomailla. 

Jos muualla lainsäädännössä säädetään ulkomailla suoritettujen korkeakouluopintojen tuottamasta kelpoisuudesta julkiseen virkaan tai toimeen, noudatetaan ulkomaanopintolain sijasta kyseistä erityislainsäädäntöä. Esimerkiksi terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa (559/1994) ja sen nojalla annetussa valtioneuvoston asetuksessa (564/1994) säädetään EU/ETA-alueen ulkopuolella koulutuksen saaneen ammattihenkilönä toimimisen edellytyksistä. 

18 artiklan 2 kohdan b) alakohta ei edellytä muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön, sillä kolmansista maista tulevien yhdenvertainen kohtelu toteutuu jo nykyisin tutkintojen, todistusten ja muun ammattipätevyyden tunnustamisen osalta. 

Artiklan 2 e) alakohdassa turvataan yhdenvertainen mahdollisuus saada yleisesti tarjolla olevia tavaroita ja palveluja, ei kuitenkaan julkisten työvoimatoimistojen tarjoamia palveluja.  

Yhdenvertaisuuslaki kieltää muun muassa kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän yleisesti tarjolla olevien palvelujen ja tavaroiden tarjonnassa. Artiklan 1. e) alakohta ei aiheuta muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön. 

Työvoimapalvelujen osalta direktiivi ei edellytä Suomen lainsäädännön muuttamista. 

20 artikla on liikkumista koskeva yleissäännös, joka ei edellytä lainsäädäntömuutoksia. 

23 artikla sisältää säännökset menettelyn takeista ja seuraamuksista. Säädöksessä on erikseen huomioitu ne jäsenvaltiot, jotka kuuluvat Schengen järjestelmään ja ne, jotka eivät. Rajanylitys ja sen tarkistus on säädetty kummankin osalta erikseen.  

3 kohdassa edellytetään, että ensimmäinen jäsenvaltio ilmoittaa toiselle jäsenvaltiolle, jos se peruuttaa luvan. 4 kohdassa määritetään, millä edellytyksillä työnteko toisessa jäsenvaltioissa voidaan määrätä lopetettavaksi ja henkilö poistumaan valtion alueelta. Tämä on mahdollista, jos toinen jäsenvaltio ei ole saanut ilmoitusta siirtymisestä tai joissa se on vastustanut liikkuvuutta tai hylännyt liikkuvuutta koskevan hakemuksen tai liikkuvuutta käytetään muihin tarkoituksiin kuin siihen, johon se on myönnetty tai edellytykset eivät enää täyty. Tällaisissa tilanteissa ensimmäinen jäsenvaltio sallii ICT-työntekijän ja hänen perheen-jäsenensä paluun viipymättä ilman muodollisuuksia. Paluu on sallittava myös, jos lupa on jo umpeutunut tai lupa on ensimmäisessä jäsenvaltiossa peruutettu. Tästä säädetään artiklan 5-kohdassa. 

Schengen-jäsenvaltioiden on 6-kohdan mukaisesti tarkistettava Schengen-tietojärjestelmästä ICT-työntekijän tiedot tämän ylittäessä ulkorajan. Maahantulo on evättävä, jos henkilöstä on annettu Schengen tietojärjestelmässä kuulutus.  

Jäsenvaltioilla on oikeus määrätä seuraamuksia vastaanottavalle yksikölle tapauksissa, joissa ilmoitusta sisäisestä siirrosta ei ole tehty, sisäistä siirtoa käytetään muihin tarkoituksiin, kuin mihin se on myönnetty, hakemus on tehty muulle jäsenvaltiolle kuin sille, jossa oleskelu kestää pisimpään, työntekijä ei enää täytä sisäisen liikkumisen edellytyksiä ja työntekijä aloitti työskentelyn, vaikka edellytykset eivät täyttyneet.  

Kyseiset artiklan määräyksistä ei ole tarvetta erikseen säädellä yksityiskohtaisesti. Vastaanottavaan yksikköön kohdistettavista seuraamuksista säädetään yleisemmin artiklan 9 mukaisesti. 

24 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toimitettava vuosittain tilastotiedot ensimmäistä kertaa myönnettyjen sisäisen siirron saaneen työntekijän lupien ja pitkäaikaista liikkuvuutta koskevien lupien lukumäärästä sekä myös vastaanotetuista ilmoituksista henkilön siirtymisestä jäsenvaltioista toiseen. Mahdollisuuksien mukaan tulee myös lähettää tilastot uusittujen ja peruutettujen lupien lukumäärästä. Tilastot jaotellaan kansalaisuuden ja mahdollisuuksien mukaan luvan voimassaoloajan, toimialan ja siirron saaneen työntekijän aseman mukaan. Ensimmäisen kerran tilastot on toimitettava komissiolle viitevuodesta 2017. Säännös ei aiheuta säädösmuutoksia, mutta Maahanmuuttoviraston on huolehdittava vaatimusten mukaisten tilastojen tuottamisesta. 

25 artiklassa säädetään komission raportointivelvollisuudesta. Komissio toimittaa viimeistään 29.11.2019 ja sen jälkeen joka kolmas vuosi Euroopan parlamentille ja neuvostolle kertomuksen direktiivin soveltamisesta jäsenvaltioissa ja tekee tarvittaessa ehdotuksia sen muuttamiseksi. Raportissa keskitytään erityisesti arvioimaan sisäistä liikkuvuutta sekä tarkastelemaan järjestelmän mahdollista väärinkäyttöä.  

27 artiklassa säädetään direktiivin saattamisesta osaksi kansallista lainsäädäntöä. Jäsenvaltioiden on pantava tämän direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 29 päivänä marraskuuta 2016. Säännökset on viipymättä toimitettava kirjallisina komissiolle. Jäsenvaltioissa annetuissa säädöksissä on viitattava tähän direktiiviin. Jäsenvaltioissa on säädettävä siitä miten viittaukset tehdään. Direktiivin perusteella tehdyistä keskeisistä muutoksista kansallisessa laissa on toimitettava komissiolle kirjalliset tiedot.  

28 artiklassa säädetään direktiivin voimaantulosta. Direktiivi tulee voimaa sitä seuraavana päivänä, jona se julkaistaan Euroopan unionin virallisessa lehdessä. Direktiivi julkaistiin Euroopan unionin virallisessa lehdessä 27.5.2014.  

29 artiklassa osoitetaan direktiivi jäsenvaltioille perussopimuksen mukaisesti.  

3.1.1.1 Ulkomaalaislain muuttaminen vai erillinen kausityöntekolaki 

Esityksen perustana on kausityöntekijöiden maahanmuuttoa koskevan Euroopan unionissa hyväksytyn kausityöntekodirektiivin täytäntöönpano. Direktiivi on yksi monista ja osa yhteisen maahanmuuttopolitiikan kehittämistä. Maahanmuuttopolitiikan tavoitteena on varmistaa kaikissa vaiheissa muuttovirtojen tehokas hallinta ja jäsenvaltioissa laillisesti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten oikeudenmukainen kohtelu. 

Maahanmuuttodirektiivit ovat sektoridirektiivejä, jotka koskevat kapeaksi rajatun ryhmän oikeuksia ja maahantulo- ja oleskeluperusteita. Aikaisemmat maahanmuuttodirektiivit on Suomessa pantu täytäntöön muuttamalla ulkomaalaislakia (301/2004) ja eräitä muita lakeja, jotka tyypillisesti koskevat työntekoa ja oikeuksia sosiaaliturvaan ja terveyspalveluihin. EU-direktiivien ja ulkomaalaislain yhteensovittaminen on sirpaloituneen lainsäädännön vuoksi muuttunut kerta kerralta hankalammaksi.  

Suomen täytäntöönpanolainsäädännön sisältämien pykälien ja niiden perusteluiden tiivis yhteys ei ole ollut komissiolle selvää eikä aina hyväksyttävää. Tämän johdosta ulkomaalaislakiin on jouduttu lisäämään säännöksiä, jotka sisältönsä puolesta kuuluisivat perusteluihin. Lakiin on myös lisätty pykäliä, joiden tarkoitus tai merkitys ei esitöihin perehtymättä avaudu lain soveltajalle tai tutkijalle. 

Direktiivien kieli ja rakenne poikkeavat ulkomaalaislaissa noudatetusta. Täytäntöönpano on edellyttänyt runsaasti uusia ja muutettuja pykäliä, joiden luonteva sijoittelu ulkomaalaislain rakenteeseen ei aina ole ollut mahdollista. Ulkomaalaislaki on lukuisien muutosten jälkeen muodostunut vaikeaselkoiseksi ja paisunut laajuudeltaan jo pitkälle yli 300 pykäläiseksi. 

Kausityödirektiiviä koskeneisiin neuvotteluihin ja sen täytäntöönpanoa koskevan hallituksen esityksen valmisteluun liittyi lisäksi teknisesti vaikeasti ratkaistavia ongelmia, jotka perustuivat siihen, että direktiivi on osittain rakennettu asetuksina hyväksytyn viisumisäännöstön ja Schengenin rajasäännöstön päälle. Kausityötä varten myönnettävä viisumi myönnetään Schengen-viisumina, mutta sitä myönnettäessä otetaan lisäksi huomioon direktiivin vaatimukset. Kausityöviisumin myöntäminen poikkeaa tämän vuoksi ulkomaalaislaissa tarkoitetusta Schengen-viisumista vaikka molemmissa on kyse Schengen-viisumista. 

Täytäntöönpano ulkomaalaislakia muuttamalla ei olisi enää tarkoituksenmukaista. Täytäntöönpanolain selkeys, yksiselitteisyys ja direktiivinmukaisuus voidaan riittävästi varmistaa vain säätämällä kausityöntekijöitä koskeva erillislaki, joka sisältäisi direktiivin mukaiset säännökset, mutta soveltuvin osin nojautuisi ulkomaalaislain säännöksiin. Tällaisia olisivat esimerkiksi yleisiä periaatteita koskevat säännökset ja säännökset, jotka koskevat maastapoistamista. Maastapoistamista ja päätöksen täytäntöönpanokelpoisuutta koskevat säännökset ovat tiivis kokonaisuus, joka perustuu EU:n paluudirektiivin ja joista säätäminen erikseen kausityölaissa ei olisi tarpeellista tai perusteltua. 

3.1.1.2 Kausityöluvan myöntävä viranomainen 

Täytäntöönpanoon liittyvä harkintavalta  

Direktiivi perustuu siihen, että viisumivelvollisesta maasta tulevan henkilön maahantuloedellytykset alle 90 päiväksi määritellään viisumisäännöstössä ja ulkorajan ylittämiseen edellytettävä lupa viisumivelvollisista valtioista tuleville kausityöntekijöille on viisumi. Direktiivin kansallisella täytäntöönpanolla ei voida poiketa tästä peruslähtökohdasta korvaamalla maahantuloon alle 90 päivän oleskelua varten edellytettävä viisumi esimerkiksi oleskeluluvalla. Viisumivelvollisista valtioista tulevien kausityöntekijöiden työnteko-oikeus voi ilmetä joko viisumista, jonka maahantuloperusteeksi on merkitty kausityö tai viisumista ja erillisestä työnteko-oikeuden ilmentävästä todistuksesta. 

Direktiivi edellyttää jäsenvaltion noudattavan yhden hakemuksen periaatetta, mutta jättää kansallisesti päätettäväksi menettelyt, joissa kausityöhön oikeuttavat luvat myönnetään. Täytäntöönpanoa valmisteltaessa on sen vuoksi arvioitu sekä edustustojen myöntämiin viisumeihin ja maahanmuuttoviraston myöntämiin työntekijän oleskelulupiin perustuvan nykyjärjestelmän säilyttämistä että olemassa oleviin viranomaisrakenteisiin perustuvia muutosvaihtoehtoja viisumin osalta. Maahanmuuttoviraston yli kolmeksi kuukaudeksi maahan tulevalle kausityöntekijälle myöntämän työntekijän oleskeluluvan muuttamisen kausityöoleskeluluvaksi ei katsottu aiheuttavan tarvetta arvioida uudelleen sitä myöntävää viranomaista. 

Arvioidut vaihtoehdot 

1) Nykyisen järjestelmän säilyttäminen, jolloin edustusto myöntää edelleen viisumin niille kausi-työntekijöille, joiden maahantuloedellytyksenä on viisumi. Edustusto myös tekee viisumin myöntämisen edellyttämät tarkastukset. Ratkaisu ei lähtökohtaisesti vaikuttaisi edustustojen työmäärään, jos käsittelyyn liittyvä tarkastusvelvollisuus pidetään mekaanisena ja siihen liittyvä harkintavalta suppeana. 

2) Viisumikäsittelyn muuttaminen niin, että työnteon ehtoihin ja työnantajavelvoitteiden täyttämiseen liittyvä harkinta tai asiakirjojen jonkinasteinen sisällöllinen tarkistus tehdään Suomessa, mutta viisumia haetaan ja viisumipäätös tehdään edustustossa entiseen tapaan. Edustusto vapautuisi työnteko-oikeuteen liittyvästä harkinnasta, mutta sen tehtäväksi jäisi edelleen ottaa vastaan hakemukset, tarkastaa siihen liittyvät asiakirjat ja tavalla tai toisella toimittaa työskentelyoikeuteen liittyvän harkinnan edellyttämät asiakirjat Suomeen sekä ottaa huomioon harkinnan tuloksen viisumipäätöstä tehdessään. Työnteko-oikeutta koskeva ratkaisu ei olisi itsenäinen valituskelpoinen päätös, vaan asiassa tehtävä päätös olisi ratkaisu viisumiasiassa. Vaihtoehto muuttaisi voimassaolevaa järjestelmää niin, että työnteon ehtoihin liittyvä selvitys tai asiakirjojen sisällöllinen tarkistaminen ja harkinta tapahtuisivat maahanmuuttovirastossa tai työ- ja elinkeinotoimistossa. Ratkaisu merkitsisi vuosittain n. 10.500 uuden asian käsittelyä maahanmuuttovirastossa tai TE-toimistossa, mutta säilyttäisi viisumiharkinnan edelleen edustustoissa. Toimivallan jakaminen edustustojen kanssa edellyttäisi tietojärjestelmien muokkaamista menettelyn edellyttämällä tavalla. 

3) Maahantulon edellyttämä viisumin hakeminen ja myöntäminen nykyiseen tapaan edustustossa, mutta työnteko-oikeus ratkaistaisiin erillisessä menettelyssä käsiteltävänä itsenäisenä asiana. Työnteko-oikeutta koskeva hakemus jätettäisiin edustustoon. Edustusto myös tarkastaisi hakemukseen liitetyt asiakirjat oleskelulupahakemuksen tapaan. Työnteko-oikeuteen liittyvä ratkaisu olisi itsenäinen ratkaisu, johon liittyisi itsenäinen valitusoikeus, mutta ratkaisu viisumiasiassa olisi riippuvainen ratkaisusta työnteko-oikeuteen. Työnteko-oikeuden ilmentävä todistus luovutettaisiin hakijalle joko Suomessa, edustustossa tai se postitettaisiin hakijalle erillisenä asiakirjana. Työnteko-oikeuden myöntävästä ratkaisusta ei seuraisi automaattisesti myönnettävää viisumia vaan edustuston tulisi suorittaa viisumisäännöstön mukainen viisumikäsittely.  

Vaihtoehto merkitsisi vuosittain n. 10.500 uuden lupa-asian käsittelyä maahanmuuttovirastossa tai TE-toimistoissa. Viisumista riippumattomaan ratkaisuun liittyisi myös itsenäinen valitusoikeus, jolla olisi vaikutuksia myös oikeusministeriön toimialaan kuuluvien hallinto-oikeuksien työmäärään. Asioiden käsittelyn suurin kuormitusvaikutus ajoittuisi kevääseen. Vaihtoehto edellyttäisi myös sen ratkaisemista, luovutetaanko todistus hakijalle Suomessa, edustustossa vai toimitetaanko se hakijalle postitse. 

Poliisilta saatujen tietojen mukaan viisumilla Suomeen saapuneiden kausityöntekoon ei ole liittynyt merkittäviä ongelmia. Ongelmat ovat liittyneet direktiivin soveltamisalaan sisältymättömään metsämarjojen poimintaan. Laittoman maahantulon riskien torjumiseksi ei siksi ole perusteltua tarvetta lisätä kausityöntekijöiden lupamenettelyyn osoitettavia voimavaroja tai tehdä muutoksia menettelyihin. Työsuojeluviranomaiset ovat havainneet ongelmia työehdoissa ja työoloissa. Niihin puututaan tehostamalla valvontaa ja toimittamalla valvontatietoja maahanmuuttoviranomaisille. 

Hakemuksessa viranomaisille ilmoitettujen työehtojen rikkomiseen tai siinä kuvattuihin majoitusolosuhteisiin liittyneisiin epäkohtiin kyetään tehokkaasti puuttumaan vain jälkivalvonnalla. Jälkivalvontaakaan ei viranomaisresurssien tämänhetkinen vähäinen ja tulevaisuudessa supistuva määrä huomioon ottaen voida rakentaa systemaattiseksi, vaan se perustuu tulevaisuudessa yhä enemmän riskianalyysiin, viranomaisten välisen tietojenvaihdon pohjalta kehitettäviin menetelmiin ja epäkohdista saatuihin ilmoituksiin. 

Kausityöntekijät muodostavat kolmasosan maatalouden työpaikoista ja kausityöntekijöillä on merkittävä osuus myös matkailualan sesonkiluonteisen työvoimatarpeen turvaamisessa. Jatkovalmistelun painopisteenä ei sen vuoksi voi olla nykyistä raskaampi, hitaampi tai toimintakustannuksiltaan kalliimpi järjestelmä. Lähtökohdaksi on otettava järjestelmä, joka on joustava, tehokas ja vaihteleviin työvoimatarpeisiin nopeasti reagoiva. 

Julkisessa keskustelussa kausityöntekijät sekoitetaan johdonmukaisesti metsämarjanpoimijoihin ja metsämarjanpoimintaan liittyvät epäkohdat rinnastetaan kausityöhön. Työsuhteessa kiinteässä toimipisteessä tehtävä kausityö poikkeaa keskeisten tunnusmerkkiensä osalta metsämarjanpoimimisesta ja kausityöntekijät ovat täysin eri asemassa kuin metsämarjanpoimijat.  

Kausityöntekijöiden työehdot määräytyvät työehtosopimusten mukaisesti, heihin sovelletaan työsopimuslakia sekä muita suomalaisen työntekijän turvaksi säädettyjä menettelyjä, kuten palkkaturvaa. Metsämarjanpoimijoiden maahantulon sääntelemiseksi sovittuja poikkeusjärjestelyjä ei siten voida eikä ole syytä soveltaa suoraan kausityöntekijöihin. 

Valittavasta työnteko-oikeutta koskevasta ratkaisusta riippumatta edustustot käsittelevät kausityöhön tulevien viisumit ja ottaisivat vastaan ja tarkastaisivat työnteko-oikeuteen liittyvät asiakirjat. Työnteko-oikeutta koskevan harkinnan tai ratkaisun siirtäminen Suomessa tehtäväksi merkitsisi osittain päällekkäistä ja lisääntyvää työmäärää sekä raskaampaa lupamenettelyä. Työnteko-oikeutta koskeva itsenäinen ratkaisu merkitsisi myös itsenäistä valitusoikeutta. Tämä lisäisi valituskelpoisten päätösten määrää, koska myös viisumimenettelyä on muutettu niin, että päätös olisi muutoksenhakukelpoinen. Työnteko-oikeutta koskevan ratkaisun siirtäminen edustustoilta edellyttäisi myös tietojärjestelmämuutoksia, joiden kustannusvaikutus olisi huomattava.  

Myönnettävien kausityöviisumien määrän ei lähivuosina arvioida kasvavan, koska määrä on säilynyt vakaana vuodesta toiseen eivätkä työnantajat ole arvioineet työvoimatarpeen kasvavan merkittävästi lähitulevaisuudessa. Nykyisen menettelyn säilyttäminen ei siksi merkitsisi edustustojen työmäärän kasvua. Esityksen tavoitteeksi on asetettu valmistella säännökset niin, että menettely keventää edustustojen työmäärää joustavamman lupamenettelyn ja rajoitetumman harkintavallan vuoksi.  

Työntekoa koskevan harkinta- tai ratkaisuvallan siirto Suomessa tehtäväksi merkitsisi väistämättä huomattavaa resurssilisäystä joko maahanmuuttovirastossa tai asian käsittelijöiksi osoitetuissa TE-toimistoissa. Niillä ei ole aiemmin ollut viisumikäsittelyyn liittyviä tehtäviä ja tehtävät olisivat sen vuoksi kokonaan uusia. Viisumivapaasta maasta tulevien alle 90 vuorokaudeksi tuleville kausityöntekijöille myönnettävän todistuksen myöntäminen on perusteltua esittää tehtäväksi Suomessa, koska todistukseen ei liity maahantulo-oikeuteen liittyvää harkintaa. Kausityöntekijän oleskelulupakäsittely on myös perusteltua säilyttää Suomessa. 

Yksittäisiä tekijöitä suurempi merkitys on kokonaisarviolla toteutettavan ratkaisun toimivuudesta. Menettelyn on oltava nopeaa, tehokasta ja edullista. Kausityön merkitys on yhä suurempi myös perinteisten ja pysyvien maataloustyöpaikkojen turvaamisessa. Kausityön merkitys on keskeinen myös matkailu- ja ravintola-alojen kasvun kannalta. Tämän vuoksi on löydettävä tasapaino joustavan lupamenettelyn, työvoimatarpeiden täyttämisen, laadukkaan asiakaspalvelun, työntekijöiden oikeuksien turvaamisen ja laittoman maahanmuuton ja siihen liittyvien lieveilmiöiden torjumisen välillä. Viranomaisten lupien myöntämistä koskevan toimivallan muutoksia ei sen vuoksi ole perusteltua syytä esittää. 

3.1.1.3 Lain soveltamisala ja kausityötä sisältävien alojen luettelo 

Direktiivi jättää soveltamisalan määrittelyn avoimeksi ja käytännössä kytkee sen vain vuodenaikojen vaihtelun mukaiseen työvoiman tarpeen vaihteluun ja johdantokappaleen viittauksella turismiin ja maatalouteen. Käytännössä soveltamisala määritellään laatimalla 2 artiklan sisältämän säännöksen mukainen luettelo aloista, johon kuuluu kausiluonteista toimintaa. Luettelon toteuttamistapa jätetään kansallisesti harkittavaksi. Ulkomaalaislain työntekoa koskeviin 5 luvun säännöksiin ei sisälly tämän tyyppistä luetteloa.  

Direktiivin täytäntöönpanon myötä kausityöntekoa koskevat ohjeet ja vakiintuneet menettelytavat korvataan sitovalla lainsäädännöllä ja siihen liittyvällä luettelolla kausiluonteista toimintaa sisältävistä aloista. Viranomaisten harkintavaltaa rajoitetaan lain täytäntöönpanolla voimakkaasti. Täytäntöönpanon jälkeen kausityöntekijöille ei saa myöntää kansallisia lupia, jos edellytykset direktiivin mukaisille kausityöluville täyttyisivät. 

Kausiluonteista toimintaa sisältävä luettelo on uusi eikä sen käytöstä ole aiempaa kokemusta. Luettelo muodostuu väistämättä rakenteeltaan yksityiskohtaiseksi ja pitkäksi, koska useilla aloilla on sekä ympärivuotista että kausiluontoista toimintaa. Direktiivi jättää luetteloon otettavat alat kansallisesti määriteltäväksi ja vain periaatteellisella tasolla osoittaa, että listan tulisi kattaa aloja, jotka liittyvät maatalouteen tai turismiin.  

Vaihtoehtoina luettelon toteuttamiseksi olisivat käytännössä sen sisällyttäminen lakiin joko pykälässä tai sen perusteluissa tai toteuttaminen asetuksella taikka maahanmuuttoviraston ja ulkoministeriön ohjeistuksella.  

Euroopan unionin komissio on ilmoittanut tulkitsevansa direktiiviä niin, että luettelon on oltava sitova oikeudellinen instrumentti tai sen osa. Komissiolla on vahva toimivalta arvioida direktiivin kansallista täytäntöönpanoa ja sen kanta perustuu direktiivin. Luetteloa ei sen vuoksi voi toteuttaa ohjeistuksella vaan sitä koskeva säännös on otettava lakiin tai asetukseen. Usean direktiivin täytäntöönpanosta saadun kokemuksen perusteella komissio hyväksyy vain ratkaisut, jotka on toteutettu lakitekstissä. Esityksen perusteluteksti ei täytä komission lailla säätämisen vaatimusta. Sen vuoksi vaihtoehdoiksi jäävät vain laki tai lakiin perustuva asetus. 

Viranomaisohjeistukseen ja vakiintuneeseen käytäntöön suuressa määrin perustuneen lupamenettelyn korvaaminen sitovalla lainsäädännöllä merkitsee huomattavaa muutosta joustavaan kausityömenettelyyn. Lain muuttamiskynnys on korkea ja menettely raskas. Luettelo kausityöaloista on uusi eikä kaikkia sen käyttöönoton mahdollisesti aiheuttamia ongelmia ole mahdollista ennakoida. 

Kolmansista maista tulvan kausityövoiman käyttö on vasta vähäistä matkailualalla. Maatalouden eri aloille lupia on myönnetty joustavasti. Esitettävä lainsäädäntö merkitsee väistämättä rajoitusta joustavaan käytäntöön. Tarve sääntelyn joustavuuteen säilyy silti suurena, koska kausityövoiman saatavuus myös sitä tarvitsevilla uusilla aloilla on turvattava ja toisaalta varmistettava, että esitettävän sääntelyn kevyttä ja joustavaa luonnetta mahdollisesti väärinkäyttämään pyrkiviä aloja voidaan sulkea sen ulkopuolelle. Pitkän luettelon kirjaaminen lain pykälään ei vaikuta perustellulta. Kausityöalat sisältävä luettelo on joustavuuden turvaamiseksi sekä sisällön ja muodon vuoksi tarkoituksenmukaisinta toteuttaa asetuksella. 

Vaihtoehtojen arvioinnin perusteella esityksen valmistelun lähtökohdaksi on otettu, että direktiivin täytäntöönpanoa ei esitettäisi toteutettavaksi ulkomaalaislakia muuttamalla vaan säätämällä kausityöntekijöitä koskeva erillislaki. Sen keskeisen sisällön muodostaisivat säännökset lupien hakemisesta, myöntämisestä, epäämisestä, peruuttamisesta ja kausityöntekijöiden oikeuksista sekä työnantajaan kohdistettavista seuraamuksista tämän laiminlyötyä noudattaa työnantajavelvoitteitaan. Muilta osin laki nojautuisi ulkomaalaislain säännöksiin. Esimerkiksi päätöksen täytäntöönpanokelpoisuutta ja maastapoistamista koskevat säännökset ovat tiivis kokonaisuus, joka perustuu EU:n paluudirektiiviin (2008/115/EY). Euroopan unionin komission on hiljattain arvioinut paluudirektiivin täytäntöönpanon Suomessa moitteettomaksi eikä palauttamista koskevia uusia säännöksiä ole senkään vuoksi perusteltua esittää. 

Kausityötä varten myönnettävät viisumit myönnettäisiin edelleen Suomen edustustoissa ulkomailla. Kausityöluvat myöntäisi maahanmuuttovirasto samoin kuin esityksen sisältämät kausityöoikeuden osoittavat todistukset, joita voimassaoleva lainsäädäntö ei tunne. 

Kausityöhön alle 90 päivän ajaksi viisumivelvollisesta maasta tultaisiin edelleen tarkoitukseen myönnetyllä Schengen-viisumilla. Oikeus tehdä kausityötä alle 90 päivän ajan ilman erillistä lupaa poistuisi viisumivapaasta valtiosta tulevalta kausityöntekijältä. Tämän tulisi hakea työnteko-oikeuden osoittava todistus. Todistuksen myöntämisen tarkoitus olisi varmistaa, että kausityöntekijä voi työnteko-oikeutensa lisäksi osoittaa oikeutensa direktiivin mukaisiin palveluihin. Yli 90 päiväksi kausityöhön tulevalta aiemmin edellytetty työntekijän oleskelulupa esitetään korvattavaksi direktiivin mukaisella kausityöluvalla. Lupamenettelyä koskevat keskeiset muutokset koskevat kausityölupaa, jonka myöntämisedellytykset yhdenmukaistetaan kausityöviisumin myöntämisedellytysten kanssa. 

Esitettävistä muutoksista keskeisin koskee direktiivin soveltamisalan käytännössä osoittavaa luetteloa kausiluontoista toimintaa sisältävistä toimialoista Suomessa.  

Komission ja neuvotteluihin osallistuneiden jäsenvaltioiden yhteisen käsityksen sekä täytäntöönpanoa valmistelevassa komiteassa vahvistetun kannan mukaan direktiivin soveltamisalan lähtökohtana on koko valmistelu- ja päätöksentekomenettelyn ajan ollut maatalous ja matkailu eikä direktiivin soveltamisalan missään vaiheessa tarkoitettu ulottuvan tätä laajemmalle.  

Alat voidaan komission antaman selvityksen mukaan määritellä laajasti, jos koko alan työvoiman tarve on vuodenaikojen vaihtelusta riippuvainen tai suppeammin, jos alojen sisällä on tarkemmin määriteltävissä olevia sektoreita, joilla kausityövoimaa vuodenaikojen vaihtelun vuoksi tarvitaan tai ei tarvita.  

Kausityödirektiivin soveltamisalaa koskevien tulkintalinjausten perusteella sen tulisi Suomessa kattaa ainakin maatalous, puutarha-ala, turkistuotanto, kasvien istuttamista sisältävä viher- ja ympäristörakentaminen sekä metsätalous niiltä osin kun työvoimantarve johtuu vuodenaikojen vaihtelusta. Luettelo kausityötä sisältävistä aloista esitetään vaihtoehtojen arvioinnin yhteydessä mainituin perusteluin toteutettavaksi valtioneuvoston asetuksella. Soveltamisalan määrittelyä koskevissa selvityksissä ja niiden perusteella käydyissä kolmikantaneuvotteluissa päädyttiin siihen, että asetusta valmisteltaessa luettelo tulisi pitää mahdollisimman lyhyenä ja sitä valmisteltaessa tulisi ottaa huomioon seuraavat seikat: 

Maatalous on elinkeino, jossa tuotetaan ruokaa ja rehua sekä muita tuotteita kasvattamalla tiettyjä kasveja ja karjaa. Maanviljelyssä kasvatetaan kasveja ruoaksi ja sen raaka-aineiksi sekä rehua kotieläimille. Karjanhoidossa tuotetaan lihaa, maitotuotteita, nahkaa ja villaa. Maanviljely ja karjanhoito ovat sidoksissa toisiinsa, koska valtaosa lihasta tuotetaan maanviljelyllä tuotetulla rehulla laiduntamisen sijaan. 

Puutarha-alaan kuuluu vihannesten- ja muiden kasvien viljelyn lisäksi mm. taimitarhoilla tehtävä työ. Puutarha- ja metsäalan taimitarhat eivät ole samantyyppisiä. 

Turkistuotantoala on taloudellisesti merkittävä sektori, joka ei enää ole maataloutta tai sen sivuelinkeino. Turkistarhat ovat itsenäisiä, usein isoja yrityksiä. Kausiluontoisia töitä ovat nahoitustyöt, jotka alkavat syksyllä ja kestävät alkutalveen. Keväällä kausityötä ovat keinosiemennys ja pentujen hoito, jota kestää koko kesäkauden aina syksyyn. Nahoitus edellyttää erityisosaamista, jota tekee oma ryhmänsä ja muihin kausi-töihin tulee pääsääntöisesti oma ryhmänsä.  

Viher- ja ympäristörakentaminen olisi sulan maan kauteen ajoittuvaa viherrakentamista. Tällaiseen rakentamiseen kuuluisi tavallisen viheristutuksen lisäksi myös esimerkiksi kivityöt, kuten puutarhapolkujen ja kiviaitojen laatoitus jne. Viherrakentamisena tehtävään kausityöhön tulisi aina liittyä kasvien istutusta. Lisäksi on tärkeää korostaa, että viher- ja ympäristörakentamiseen ei sisälly tavanomaisesta rakentamista eikä sitä tehdä ympärivuotisesti. Rakentamista ja viherrakentamista tekevät eri yritykset ja aloilla on erilliset työehtosopimukset. 

Metsätaloudessa kausityötarpeet liittyvät hakkuutyön lisäksi metsän istutus- ja hoitotöihin, joihin sisältyy taimitarhaus, istutus ja harvennus. 

Direktiivin soveltamisalaan sisältyvään kausityöhön eivät kuulu alat, joilla työvoiman tarve on ympärivuotista, mutta vuodenaikojen vaihtelu jossain määrin vaikuttaa tarvittavan työvoiman määrään. Tämä merkitsee esimerkiksi puutarha-alalla sitä, että direktiivin soveltamisalaan kuuluvat ne tehtävät, jotka riippuvat vuodenajoista. Tällaisiin voisi kuulua esimerkiksi kasvien istutus keväällä, hoito kesällä ja sadonkorjuu syksyllä. Kausityöhön eivät kuuluisi tehtävät, jotka ovat ympärivuotisia. Tällaisia töitä olisivat kasvihuonetyöt, joita tehdään ympäri vuoden tarvittaessa keinovalon ja lämmityksen avulla. 

Edellä käsitellyn turismin ja maatalouden käsittävän soveltamisalan rajauksen vuoksi direktiiviin tarkoittamaa kausityötä ei olisi esimerkiksi asfalttiala, vaikka tällaiset pinnoitustyöt muuten täyttäisivät kausityön vuodenaikojen vaihteluun perustuvan työvoimantarpeeseen liittyvän määritelmän. Samasta syystä kausi-työhön eivät kuuluisi myöskään rakennusalan tai maansiirtoalan kausiluontoiset tehtävät. Viherrakentaminen sisältyisi soveltamisalaan, koska työt ja niiden edellyttämä työvoiman tarve ajoittuvat sulan maan aikaan ja ovat siksi täysin riippuvaisia vuodenaikojen vaihteluista ja viherrakentamisen katsotaan tämän lisäksi kuuluvan direktiivin soveltamisalaan sisältyvään maatalouteen. 

Matkailu- ja ravitsemusalalla sesonki ei maatalouden tapaan painotu ainoastaan kesäaikaan, vaan vaihtelee alakohtaisesti. Hiihtokeskus- ja ohjelmapalvelualan sekä Lapin hotellien, ravintoloiden ja kylpylöiden sesonki on marraskuun alusta huhtikuun loppuun. Huvipuisto- ja festivaalialalla sesonki ajoittuu toukokuun alun ja elokuun lopun väliseen aikaan. Saaristo- ja sisävesimatkailun sesonki ulottuu kesäkuun alusta syyskuun loppuun ja Itä- ja Etelä-Suomen hotellien, ravintoloiden ja kylpylöiden joulukuun alusta tammikuun loppuun. 

Direktiivin edellyttämä luettelo kausityötä sisältävistä aloista esitetään annettavaksi valtioneuvoston asetuksella, joka valmistellaan Työ- ja elinkeinoministeriön johdolla yhteistyössä sisäministeriön kanssa. Asetuksen hyväksyminen edellyttää työmarkkinaosapuolten kuulemista. Luettelon kausityötä sisältävistä aloista arvioidaan sisältävän ainakin kausityöluontoiset tehtävät seuraavilla aloilla: 

• maatalouden kasvinviljelytyöt 

• marjojen, hedelmien, erikoiskasvien, juuresten ja vihannesten viljelytyöt 

• viher- ja ympäristörakentaminen 

• turkistarhatyöt 

• metsänhoito-, -istutus- ja taimitarhatyöt 

• kausiluonteiset hotelli-, ravintola- ja kylpyläpalvelut sekä matkailun ohjelmapalvelut  

• huvipuistot ja festivaalit 

• saaristo- ja sisävesimatkailu  

Arviointia edellyttävät vaihtoehdot 

Direktiivin artiklakohtaisen arvioinnin yhteydessä on tuotu esiin useisiin artikloihin liittyvä harkintavalta, pannaanko tietyt säännökset kansallisesti täytäntöön vai ei. Lisäksi artikloihin liittyy joitakin vaihtoehtoisia ratkaisuja. Niissä kyse on säännösten täytäntöönpanon yksityiskohdista tai yksityiskohtaisuudesta eikä varsinaisista toteuttamisvaihtoehdoista. Laajempaa toteuttamisvaihtoehtoina käsiteltävää arviointia edellyttää kaksi keskeistä kysymystä.  

Direktiivistä riippumaton, mutta sen täytäntöönpanon kannalta keskeinen kysymys on toteuttamistapa. Saatetaanko direktiivi osaksi kansallista lainsäädäntöä kaikkien edellisten maahantuloa ja EU:n sisällä liikkumista koskevien direktiivien tapaan ulkomaalaislakia muuttamalla ja laajentamalla vai säädetäänkö siitä erillislaki. 

Suoraan direktiivistä johtuva arviointia edellyttävä vaihtoehto liittyy sen keskeiseksi lisäarvoksi arvioituun oikeuteen oleskella ja työskennellä yhden jäsenvaltion myöntämällä ICT-luvalla myös yhdessä tai useammassa muussa jäsenvaltiossa. Direktiiviä Suomessa täytäntöönpantaessa tämä edellyttää ratkaisua siitä, millä edellytyksillä ja millaista menettelyä noudattaen jossain toisessa jäsenvaltiossa ICT-luvan saanut henkilö saa tulla Suomeen ja oleskella sekä työskennellä täällä. 

Edellä esiin tuoduista ratkaisuvaihtoehdoista seuraa eräissä tapauksissa myös kysymys asian käsittelevästä tai luvan myöntävästä viranomaisesta. 

3.2.1.1 Ulkomaalaislain muuttaminen vai erillinen ICT-laki 

Aiempana esityksessä kausityödirektiivin toteuttamisvaihtoehtojen arvioinnin yhteydessä on tuotu esiin ulkomaalaislain paisumisen aiheuttamia ja sen monimutkaisilla direktiiveillä muuttamiseen liittyviä systemaattisia ja lainsäädäntöteknisiä ongelmia ja erillislain säätämisellä saavutettavia etuja. Vastaava arvio on tehty myös ICT-direktiivin täytäntöönpanoa valmisteltaessa. Kausityödirektiiviä koskevan osuuden yhteydessä esiin tuodut seikat sopivat sellaisenaan myös ICT-direktiivin täytäntöönpanoon eikä niitä ole perusteltua toistaa tässä yhteydessä. Vastaavin perustein ICT-direktiivin täytäntöönpano esitetään toteutettavaksi ulkomaalaislakiin nojautuvalla erillislailla. 

3.2.1.2 Sisäisesti siirtyvien liikkuvuutta koskevat ratkaisut 

Direktiivin liikkuvuutta koskevat säännökset on jaettu kahteen ryhmään. Lyhytaikainen liikkuvuus koskee alle 90 päivän liikkumista 180 päivän aikana ja pitkäaikainen liikkuvuus yli 90 päivän liikkumista ajanjaksona, joka ei voi ylittää ICT-luvan voimassaoloaikaa. 

Direktiivissä lyhytaikaisesta liikkuvuutta koskevat säännökset ovat 21 artiklassa ja pitkäaikaista liikkuvuutta koskevat säännökset 22 artiklassa. Artiklat antavat jäsenvaltioille useita mahdollisuuksia valita, mitä säännöksiä sovelletaan ja kuinka yksinkertaisen tai monimutkaisen menettelyn jäsenvaltio haluaa ottaa käyttöön.  

Molemmat artiklat koskevat siirtymistä toiseen jäsenvaltioon ensimmäisestä jäsenvaltiosta, johon työntekijälle on myönnetty ICT-oleskelulupa eli sisäisen siirron saaneen työntekijän lupa. Kumpaankin sisältyy useita vaihtoehtoisia valintoja, jotka arvioidaan liikkumisen keston mukaisesti jäsenneltynä erikseen. 

3.2.1.2.1 Lyhytaikainen liikkuvuus 

Lyhytaikainen liikkuvuus tarkoittaa työntekijän siirtymistä ICT-oleskeluluvalla toiseen jäsenvaltioon työskentelemään samassa yrityksessä tai yritysryhmässä enintään 90 päivän ajaksi minkä tahansa 180 päivän ajanjaksona. 

Direktiivi antaa vastaanottavalle jäsenvaltiolle mahdollisuuden valita kahdesta vaihtoehdosta, kuinka siirtyminen työskentelemään sen alueelle tapahtuu. Direktiivin alkuperäinen tavoite oli tehdä siirtyminen mahdolliseksi suoraan ensimmäisen jäsenvaltion myöntämällä ICT-oleskeluluvalla ilman täydentäviä menettelyjä. Vapaan siirtymisoikeuden rajoittamismahdollisuus lisättiin direktiiviin neuvottelujen aikana valmistelemalla mahdollisuus ilmoitusmenettelyyn. Siinä ensimmäisessä jäsenvaltiossa oleva yritys tekee liikkumisesta ilmoituksen ensimmäiselle sekä toiselle jäsenvaltiolle. 

Ilmoitusmenettelyä koskee direktiivissä yksityiskohtainen sääntely mm. siitä, kuinka ilmoitetaan, milloin liikutaan ja millä perusteella liikkumista voidaan vastustaa. Keskeisin tehtävä valinta on, edellytetäänkö ilmoittamisen yhteydessä esitettäväksi selvitystä siirtymisen perusteista ja mitä asiakirjoja ja tietoja ilmoittamisen yhteydessä mahdollisesti on esitettävä. Lisäksi ilmoittamismenettelyn käyttöönottoon liittyy säännökset lyhytaikaisen liikkumisen vastustamisesta. 

Täytäntöönpanon esivalmistelun yhteydessä päädyttiin siihen, että Suomi ei olisi valmis ottamaan käyttöön kevyintä ratkaisua, jossa lyhytaikainen työskentely Suomessa olisi mahdollista toisen jäsenvaltion myöntämällä ICT-oleskeluluvalla ilman minkäänlaista Suomen viranomaisten suorittamaa ennakkovalvontaa. Sen vuoksi päädyttiin ilmoitusmenettelyn käyttöönottoon, mutta niin, että se toteutettaisiin mahdollisimman kevyenä. Käytännössä vaadittaisiin ilmoitusta lyhytaikaisesta liikkumisesta, mutta sen tueksi ei tarvitsisi esittää lainkaan asiakirjanäyttöä tai asiakirjavaatimus tulisi rajata minimiin. Seuraavassa on arvioitu toteuttamisvaihtoehdot tästä näkökulmasta. 

Kyse on liikkumisesta ensimmäisen jäsenvaltion myöntämällä ICT-oleskeluluvalla. Liikkuminen sillä Suomeen on Schengen-säännöstön mukaisesti vapaata jo voimassaolevan lainsäädännön perusteella. Esitettävä sääntely merkitsee muutosta nykytilaan vain työskentelyoikeuden osalta.  

Ensimmäinen vaihtoehto olisi yksinkertaisin menettely. Sisäisesti siirtyvä voisi tulla Suomeen ja alkaa työskennellä suoraan ICT-oleskeluluvalla ilman erillistä lupamenettelyä. Minkäänlaista ennakollista viranomais-valvontaa siirtymisen yhteydessä ei tapahtuisi eikä menettely sitoisi viranomaisvoimavaroja. Työnantajalla olisi velvollisuus ilmoittaa ulkomaisesta työntekijästä ulkomaalaislain 86 a §:n mukaisesti ja valvonta olisi normaalia työnantajien valvontaa työsuojeluviranomaisten toimesta.  

Tätä ratkaisua ei Suomen oloissa pidetty mahdollisena. Esivalmistelun yhteydessä arvioitiin, että kolmannen maan kansalaisen työnteon salliminen ilman Suomessa suoritettavaa työehtojen ennakkotarkastusta voisi direktiivin kohderyhmästä huolimatta johtaa työmarkkinoiden toiminnan kannalta haitallisiin ilmiöihin, kuten työehtosopimusten mukaista alempaan palkkatasoon. Tämä voisi olla mahdollista tilanteissa, joissa ICT-lupa on myönnetty valtiossa, jonka palkkataso ja työmarkkinaetuudet ovat huomattavasti Suomea heikommat. 

Toinen ja menettelynä raskaampi vaihtoehto olisi soveltaa ilmoitusmenettelyä. Ilmoitusmenettelyn käyttöönottoon liittyy lisäksi valinta, vaadittaisiinko ilmoituksen yhteydessä selvitystä työsuhteen ehdoista ja mitä se olisi. Ilmoitusmenettelyyn sisältyy myös mahdollisuus vastustaa liikkuvuutta. Liikkuvuuden vastustamisesta on ilmoitettava 20 päivän kuluessa ilmoituksen vastaanottamisesta. Vastustaminen voi käytännössä perustua niihin asiakirjoihin tai tietoihin, joita ilmoittamisen yhteydessä pyydetään. Jos mitään selvitystä ei pyydetä, ei käytettävissä olisi myöskään tietoja, joihin vastustaminen voisi perustua.  

Kaikkein yksinkertaisin menettely olisi edellyttää ilmoittamista ilman velvollisuutta esittää asiakirjoja tai tietoja liikkuvuuden perusteista. Tällöin vastustamiseen ei olisi juurikaan mahdollisuuksia ja ilmoittamisesta saatava hyöty liittyisi lähinnä mahdollisuuteen saada tilastotietoa ja kohdentaa työsuojeluvalvontaa. 

Ilmoitusmenettelyn käyttöönotto merkitsee väistämättä hallinnollisen taakan kasvattamista ja rajoitusta mahdollisuudelle työskennellä saman yrityksen sisällä useissa eri jäsenvaltioissa. Sen vuoksi ilmoitusmenettelyn tulisi olla mahdollisimman joustava eikä se saisi viedä liikaa voimavaroja. Tämä perustuu jo voimassaolevaan liikkumisvapauteen, työskentelyn lyhyeen kestoon ja sen vuoksi kauttaaltaan vähäisiin vaikutuksiin vastaanottavalle yhteiskunnalle. Ilmoituksesta saatavan vähäisen lisäarvon vuoksi tulee huolellisesti valita asiakirjat ja tiedot, joita sen yhteydessä vaaditaan. Menettelyn keveys voitaisiin varmistaa niin, että valtaosa tiedoista annettaisiin (sähköisellä) lomakkeella ilman erillistä asiakirjanäyttöä.  

Lomakkeella työnantaja vakuuttaisi tietojen olevan oikeita. Ilmoituksen antaja on direktiivin mukaan ensimmäisessä jäsenvaltiossa oleva vastaanottava yksikkö ja vakuutus olisi sen vuoksi perusteltua vaatia siltä. Päällekkäisen vakuutuksen vaatiminen Suomessa olevalta vastaanottavalta yksiköltä ei olisi perusteltua. Siirtyvän henkilön työsuhde kummassakin jäsenvaltiossa on voimassa kolmannessa maassa olevaan emoyhtiön kanssa eikä erillistä työsuhdetta solmita kussakin jäsenvaltiossa toimivaan yksikköön. 

Direktiivin 21 artiklan 3 alakohdassa on säädetty niistä asiakirjoista ja tiedoista, joita jäsenvaltio voi valintansa mukaan edellyttää toimitettavaksi ilmoituksen mukana. Tarpeelliset tiedot työsuhteesta annettaisiin ilmoituslomakkeella, joka sisältäisi henkilö- ja muiden tarpeellisten tietojen lisäksi direktiivin edellyttämät tiedot liikkumisen kestosta ja ajankohdasta ja selvityksen vastaanottavan yksikön kuulumisesta samaan yritysryhmään työnantajayrityksen kanssa. Lomakkeessa annettavien tietojen lisäksi hakemukseen tulisi liittää työsopimus tai komennuskirje, jossa direktiivin edellyttämät tiedot (siirron kesto, vastaanottavan yksikön sijaintipaikka, työntekijän asema johtajana, asiantuntijana tai harjoittelija, palkka ja muut työehdot sisäisen siirron aikana ja maininta siitä, että siirtyjä voi palata saamaan yritykseen kolmanteen maahan) Säännellyn ammatin harjoittajalta lomakkeeseen tulisi lisäksi liittää selvitys edellytetystä kelpoisuudesta. Muita liitteitä viranomainen ei olisi oikeutettu vaatimaan. 

Edellä lueteltujen selvitysten pohjalta Suomen viranomaiset saisivat käyttöönsä riittävät tiedot, joiden pohjalta ne voisivat direktiivissä säädetyn mukaisesti vastustaa liikkumista 20 päivän kuluessa. Vastaavasti lyhytaikainen liikkuminen edellyttäisi työnantajalta jonkin verran direktiivin vähimmäisvaatimusta raskaampaa menettelyä. Viranomaisille turvattaisiin mahdollisuus nopeasti tarkistaa siirron perusteeksi esitetyt tiedot ja vastustaa siirtoa, mutta mahdollisuutta perusteellisiin viranomaisselvityksiin tässä yhteydessä ei käytännössä jäisi. 

3.2.1.2.2 Pitkäaikainen liikkuvuus 

Pitkäaikainen liikkuvuus tarkoittaa ensimmäisessä jäsenvaltiossa ICT-oleskeluluvan saaneen työntekijän siirtymistä työskentelemään toiseen jäsenvaltioon samassa yrityksessä tai yritysryhmässä yli 90 vuorokauden ajaksi. Säännökset pitkäaikaisesta liikkuvuudesta eivät sisältyneet komission alkuperäiseen direktiiviesitykseen ja ne lisättiin direktiiviin neuvottelujen aikana. Liikkuvuutta koskevien säännösten vaihtoehtoisuus ja rakenteellinen ongelmallisuus selittyy niiden syntytavalla. 

Direktiivi antaa jäsenvaltioille mahdollisuuden valita, millä menettelyllä siirtyminen tapahtuu. Vaihtoehtoja ovat soveltaa mitä tahansa edellä arvioiduista lyhytaikaisen liikkuvuuden periaatteista ja säännöistä tai luoda pitkäaikaiselle liikkumiselle oma hakemusmenettely.  

Lyhtyaikaisen liikkuvuuden sääntöjä soveltaen yli 90 vuorokauden työskentely voisi tapahtua keveimmillään suoraan ensimmäisen jäsenvaltion myöntämällä ICT-oleskeluluvalla tai raskaammin soveltaen ilmoitusmenettelyä.  

Pitkäaikaisen liikkuvuuden toteuttaminen lyhytaikaista kevyempää menettelyä noudattaen ei ole perusteltua. Esivalmistelun yhteydessä arvioitiin, että pitkäaikainen, enimmillään kolme vuotta, kestävä oleskelu ei voisi Suomessa tulla kyseeseen myöskään lyhytaikaisen liikkuvuuden ilmoitusmallilla. Pitkäaikainen liikkuvuus vastaa käytännössä Suomeen muuttoa. Siihen liittyy oikeus tuoda mukana myös perheenjäsenet ja yhdenvertainen kohtelu, joka käytännössä vastaa valtiollisia vaaleja koskevaa äänioikeutta ja eräitä korkeita virkoja lukuun ottamatta Suomen kansalaisen kohtelua. 

Pitkäaikainen liikkuminen esitetään sen vuoksi toteuttavaksi hakemusmenettelyä noudattaen. Suomeen siirtyvälle henkilölle myönnetään hakemuksesta liikkuva ICT -oleskelulupa. Kyse olisi jatkuvasta oleskeluluvasta (A), joka myönnettäisiin työsopimuksen tai komennuskirjeen mukaiseksi työskentelyajaksi Suomessa enintään ensimmäisen jäsenvaltion myöntämän ICT-oleskeluluvan päättymiseen asti. Aikaa hakemuksen käsittelyyn olisi 90 päivää täydellisen hakemuksen vastaanottamiesta. Sama aikaraja koskisi myös mukana siirtyviä perheenjäseniä. 

Hakemusmenettelyssä jäsenvaltion on mahdollista valita, mitä asiakirjanäyttöä hakijan on toimitettava. Direktiivin sallimat asiakirjat ovat samat kuin lyhytaikaisen liikkuvuuden kohdalla sillä lisäyksellä, että pitkä-aikaisen liikkuvuuden yhteydessä voidaan vaatia todistetta sairausvakuutuksesta. Jäsenvaltio voisi myös vaatia hakijan ilmoittavan työntekijän osoitteen sekä asiakirjat ja tiedot vastaanottavan jäsenvaltion virallisella kielellä. 

Hakijalle mahdollisimman nopean, läpinäkyvän ja yksinkertaisen menettelyn turvaamiseksi ja hallinnollisen taakan rajoittamiseksi esitetään, että hakemusmenettelyssä edellytettäisiin samaa asiakirjanäyttöä kuin edellä lyhytaikaisen liikkuvuuden kohdalla on kuvattu. Kun vaadittava selvitys olisi samansisältöinen, voitaisiin myös käyttää samaa hakemuslomaketta. Direktiivin mahdollistamaa erillistä selvitystä sairausvakuutuksesta ei edellytettäisi, koska pitkäaikaisesti Suomeen siirtyvän henkilön hoito tapahtuisi suoraan lainsäädännön perusteella eikä edellyttäisi erillistä vakuutusta. Työntekijän osoitetiedon vaatiminen ei myöskään olisi tarpeellista hakemuksen käsittelyn kannalta. Asiakirjoja ei vaadittaisi ainoastaan suomen- tai ruotsinkielisinä, vaan muullakin kielellä laaditun asiakirjan hyväksyminen olisi mahdollista. 

3.2.1.2.3 Ilmoituksen vastaanottava ja liikkuva ICT -oleskeluluvan myöntävä viranomainen 

Lyhytaikaista liikkumista koskevan ilmoituksen sisältö liittyy ainoastaan työsuhteen ehtoihin. Ilmoituksen yhteydessä ei käsitellä muita maahantulon edellytyksiä, jotka on tarkastanut ICT-oleskeluluvan myöntänyt ensimmäinen jäsenvaltio. Tämän vuoksi maahanmuuttoviranomaisella ei oman toimintansa näkökulmasta ole tarvetta käsitellä ilmoitusta. Sen sisällön arvioimiseen parhaat edellytykset olisivat työvoima- ja työsuojeluviranomaisilla.  

Työsuojeluviranomaiset eivät myönnä toiminnassaan lupia eivätkä muutoinkaan käsittele tämäntyyppisiä asioita. Sen vuoksi hyvin pientä ryhmää koskevan uuden tehtävän osoittaminen työsuojeluviranomaisille ei olisi perusteltua. Luontevimmin lyhytaikaista oleskelua koskevan ilmoituksen käsittely istuisi TE-toimistoille.  

Edellä on tuotu esiin, että ilmoitus lyhytaikaisesta oleskelusta tehtäisiin samalla lomakkeella ja samansisältöisenä kuin liikkuva ICT -oleskelulupaa koskeva hakemus. Sen myöntäjäksi ainoa mahdollinen viranomainen on tällä hetkellä Maahanmuuttovirasto. Lupien kokonaismäärän on arvioitu jäävän vähäiseksi. Sen vuoksi ei ole perusteltua hajauttaa kahden samanlaiseen aineistoon perustuvan asian käsittelyä kahdelle eri viranomaiselle. Näin varmistetaan saman lain yhdenmukainen soveltaminen samojen tietojen perusteella ratkaistavissa kahdessa erillisessä asiatyypissä. Myös lyhytaikaista oleskelua koskevan ilmoituksen käsittelijäksi on tämän vuoksi tarkoituksenmukaista osoittaa Maahanmuuttovirasto, vaikka se asian luonteen vuoksi ei ensisijainen valinta olisikaan. 

Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi laki kolmansien maiden kansalaisten maahantulon ja oleskelun edellytyksistä Suomessa yrityksen sisäisen siirron yhteydessä. Merkkinä oleskeluoikeudesta henkilölle myönnettäisiin ICT-oleskelulupa. Lakia sovellettaisiin kolmanteen maahan sijoittuneen yrityksen työntekijöihin, jotka ovat kolmannen maan kansalaisia ja lähetetään työskentelemään saman yrityksen Euroopan unionin alueella sijaitsevaan yksikköön.  

Laki sisältää yrityksen johtajien, asiantuntijoiden ja palkattujen harjoittelijoiden maahantuloa Suomeen koskevien säännösten lisäksi edellytykset, joiden täyttyessä vastaavin säännösten mukaan toisessa jäsen-valtiossa myönnetyllä luvalla maahan tullut henkilö voi siirtyä saman yrityksen palveluksessa pysyen työskentelemään yrityksen Suomessa sijaitsevaan yksikköön. Siirtymistä koskevat säännökset on jaettu lyhytaikaista alle 90 päivän oleskelua koskevaan ilmoitusmenettelyyn ja pitkäaikaista yli 90 päivää koskevaan liikkuva ICT -oleskelulupaa koskeviin säännöksiin. Jäsenvaltiosta toiseen siirtymistä koskeviin säännöksiin liittyy määräys ensimmäisen luvan myöntäneen valtion velvollisuudesta ottaa takaisin henkilöt, joiden työskentely- tai oleskeluoikeus toisessa jäsenvaltiossa ei täyty tai ei enää täyty. 

Maahantuloa ja maasta toiseen siirtymistä koskevien määräysten lisäksi lakiin sisältyy säännökset työskentelyoikeuden edellytyksistä ja työnteon vähimmäisehdoista. Nämä säännökset vastaavat palkkausta lukuun ottamatta lähetettyjen työntekijöiden direktiivin täytäntöönpanoa koskevaa lähetettyjen työntekijöiden lakia. Palkkauksen osalta sovelletaan samoja periaatteita kuin suomalaisiin työntekijöihin. 

Esityksessä ehdotetaan myös muutoksia sosiaaliturvaa ja terveydenhuoltoa koskevaan lainsäädäntöön. Näillä lainmuutoksilla toteutettaisiin yhdenvertainen kohtelu sosiaaliturvan alalla, mutta samalla otettaisiin käyttöön direktiivien sallimat poikkeukset yhdenvertaiseen kohteluun. Jäsenvaltiolla on mahdollisuus rajoittaa yrityksen sisäisen siirron saaneen työntekijän oikeutta yhdenvertaiseen kohteluun perhe-etuuksien osalta. Direktiivin mukaan jäsenvaltiolla ei ole velvoitetta maksaa perhe-etuuksia lyhytaikaisesti saapuville työntekijöille, joiden työskentely kestää enintään yhdeksän kuukautta. Esityksessä nämä rajoitukset ehdotetaan otettavaksi käyttöön. 

Terveydenhuollon lainsäädännön muutoksilla ICT-direktiivin tarkoittamat henkilöt rinnastettaisiin kunnan asukkaisiin, jolloin heillä olisi oikeus julkisiin terveyspalveluihin yhdenvertaisesti kunnan asukkaiden kanssa. 

Ulkomaalaisrekisteristä annettuun lakiin ehdotetaan tehtäväksi muutokset, joiden tarkoituksena on mahdollistaa työnantajatietojen rekisteröinti omina tietoinaan ulkomaalaisrekisteriin.  

Lain 3 §:ää ehdotetaan tarkistettavaksi niin, että ulkomaalaisrekisteriin luotaisiin uusi työnantaja-osarekisteri ja työsuojeluviranomainen määriteltäisiin ulkomaalaisrekisterin rekisterinpitäjäksi. Lisäksi ulkomaalaisrekisteriin talletettavien tietojen sisältöä sekä tietojen saantia ja luovuttamista koskevia säännöksiä ehdotetaan täsmennettäväksi. Uusi osarekisteri antaisi mahdollisuuden tallentaa tietoa työnantajista omaan tietokantaan. Sikäli kuin työnantaja on henkilö, sovellettaisiin ulkomaalaisrekisterilain henkilötietojen suojaa koskevia säännöksiä. Työnantaja-osarekisteriin voitaisiin tallettaa tiedot kaikista työnantajista, joilla on palveluksessaan ulkomaalainen. 

Kun myös työsuojeluviranomaisilla olisi oikeus pitää ja käyttää ulkomaalaisrekisteriä automaattisen tietojenkäsittelyn avulla, ne voisivat itse tarkistaa siitä toimintansa kannalta tarpeelliset tiedot ja tallettaa siihen tarkastustoiminnassaan syntyneet tiedot. Työsuojeluviranomaisten valvonnassaan saamat tiedot ja havainnot työnantajista ja vastaanottavista yksiköistä tulisivat maahanmuuttoviranomaisten käyttöön. Tämä lisäisi työsuojeluvalvonnan vaikuttavuutta. 

Direktiivillä on kaksi keskeistä tavoitetta. Se yhdenmukaistaa kausityöhön oikeuttavan luvan myöntämisedellytykset Euroopan unionissa ja turvaa kausityöntekijöiden ja samoihin tehtäviin kansallisilta työ-markkinoilta palkattavien työntekijöiden yhdenvertainen kohtelun. Yhdenvertainen kohtelu ei rajoitu ainoastaan työsuhteeseen ja sen ehtoihin vaan kausityöntekijöille turvataan lähtökohtaisesti yhdenvertainen kohtelu kaikilla niillä alueilla, jotka eivät kausityön lyhyen keston ja oleskelun tilapäisyyden vuoksi rajaudu sen ulkopuolelle.  

Useissa Euroopan unionin jäsenvaltiossa direktiivi parantaa kausityöntekijöiden asemaa merkittävästi. Suomessa vaikutukset ovat rajoitetumpia. Yksittäisen kausityöntekijän kannalta merkittävimmäksi voi osoittautua kausityöntekijöiden sairaanhoito-oikeuden laajentuminen. Kausityöntekijän ei esimerkiksi äkillisen sairastumisen tai onnettomuuden varalta tarvitse ottaa kallista vakuutusta vaan voi luottaa tulevansa hoidetuksi Suomen terveydenhoitojärjestelmässä kohtuullisin kustannuksin. Oikeutta hoitoon ei tarvitse erikseen anoa eikä sitä harkita tapauskohtaisesti, vaan se perustuu suoraan lainsäädäntöön.  

Kausityöntekijän näkökulmasta lupajärjestelmän uudistaminen merkitsee suurempaa valinnanvapautta. Viisumimenettelyn ja kausityöntekijälle myönnettävän oleskeluluvan myöntämismenettelyn yksinkertaistaminen ja lupien myöntämisedellytyksien yhdenmukaistaminen varmistavat sen, että kausityöntekijä voi hakea luvan niin pitkäksi aikaa kuin työtä on tarjoilla.  

Viisumimenettelyn nopeus, halpuus ja yksinkertaisuus verrattuna työntekijän oleskelulupamenettelyyn ei enää keinotekoisesti rajoita työsuhteen enimmäispituutta kolmeen kuukauteen. Muutos on merkittävä, koska matkakustannukset leikkaavat kausityöntekijän ansioista sitä suuremman osuuden, mitä lyhyemmän aikaa hän voi työskennellä. Viisumin voimassaoloa ei voi pidentää kolmea kuukautta ylittäväksi ajaksi, vaikka työsuhteen pituuden jatkaminen olisi sekä työntekijän että työnantajan näkökulmasta toivottavaa.  

Esitettävä oleskelulupamenettelyn yksinkertaistamisen arvioidaan johtavan siihen, että 3-6 kuukaudeksi myönnettävästä luvasta perittävää maksua voidaan alentaa. Tämä kaventaa viisumimaksun ja oleskelulupamaksun suurta hintaeroa ja voi osaltaan parantaa kausityöntekijän mahdollisuutta ansaita Suomessa olonsa aikana enemmän erityisesti tilanteessa, jossa kausityön tarve olisi vain jonkin verran yli kolme kuukautta. 

Yritysten kannalta keskeisin vaikutus on työntekijän oleskeluluvan korvaaminen kausityöhön oikeuttavalla oleskeluluvalla. Luvan myöntämismenettelyn keventämisen, lupamaksun alentamisen ja käsittelyajan lyhentymisen arvioidaan parantavan työnantajien mahdollisuuksia palkata kausityöntekijöitä erityisesti työsuhteisiin, joiden pituus ylittää viisumin kolmen kuukauden enimmäiskeston vain jonkin verran.  

Kevyempi kausityölupamenettely merkitsee sitä, ettei työnantajan tarvitse lupamenettelyn jäykkyyden vuoksi palkata kahta lyhytaikaista kausityöntekijää peräkkäin samaan työhön vaan työsuhteen kesto voidaan määritellä sesongin ja työn todellisen pituuden perusteella. Kolmansista maista palkattavan kausityövoiman määrä erityisesti eräillä maatalouden aloilla on suuri ja kausityöntekijöiden saatavuus on elinehto maatalousyrityksille, joiden mahdollisuus palkata kausityövoimaa harvaan asutuilta ympäröiviltä alueilta tai muualta Suomessa on käytännössä olematon. Alkutuotannon kausityöntekijöiden merkitys on suuri myös jalostusketjussa pidemmällä olevien yritysten mahdollisuudelle rakentaa toimintaansa kotimaisten raaka-aineiden varaan. 

Suuri työttömyys ei ole lisännyt kotimaisen kausityövoiman tarjontaa. Lyhytaikaiseen kausityöhön ei monen muun määräaikaisen työsuhteen tapaan liity mahdollisuutta työsuhteen jatkumiseen ja vakinaistamiseen. Kolmansista maista palkattava kausityövoima on sen vuoksi elinehto suurelle joukolle erityisesti pieniä maatalousalan yrityksiä, joiden työvoiman tarvetta ei voida täyttää parantamalla kotimaisen työvoiman tarjontaa. 

Kausityöntekijöiden keskeisten taloudellisten vaikutusten arvioidaan näkyvän pääasiassa yritystoiminnan kautta. Esityksen ei odoteta vaikuttavan Suomeen tulevien kausityöntekijöiden määrään eikä siksi aiheuttavan merkittäviä muutoksia nykytilaan.  

Viranomaisten perimät käsittelymaksut perustuvat omakustannushintaan eikä lupamenettelyn yksinkertaistamisesta sen vuoksi aiheudu taloudellisia vaikutuksia. Kausityöntekijöille myönnettävä oikeus yhden-vertaiseen kohteluun saattaa johtaa entistä suurempiin kustannuksiin erityisesti terveydenhuollon alalla. Direktiiveistä aiheutuvat sosiaaliturvakustannukset on otettu huomioon valtiontalouden kehyspäätöksessä 2016—2019. Arvioita on tarkistettu henkilömääristä saatujen tarkempien tietojen ja viimeisimpien keskimääräisten terveydenhuollon kustannusten perusteella. Keskimäärin 0—64 -vuotiaan henkilön terveydenhoidon kustannukset ovat arviolta 1 635 euroa vuodessa (2016). 

Jos viisumilla tai viisumivapaasti vuosittain tulevat 10 700 kausityöntekijää saavat kolmen kuukauden ajan oikeuden julkisiin terveyspalveluihin, lisäkustannus olisi arviolta 4,3 miljoonaa euroa vuositasolla. Jos oleskeluluvan saaneita kausityöntekijöitä saapuisi 1 500 henkilöä kuudeksi kuukaudeksi, lisäkustannus julkisen terveydenhuollon palvelujen käytöstä ja sairausvakuutuskorvauksista olisi arviolta 1,3 miljoonaa euroa vuodessa. Lisäkustannus terveydenhuollon menoista aiheutuisi siitä, että valtion varoista korvattaisiin täysimääräisesti kunnille kausityöntekijöiden kunnille aiheuttamat terveydenhuollon kustannukset. 

Suomeen tulevien kausityöntekijöiden palkkatuloista verot maksetaan Suomeen joko lähdeverona, jos oleskelu kestää alle kuusi kuukautta tai kokonaistulojen perusteella progressiivisesti, jos oleskelun kesto ylittää kuusi kuukautta. Lähdeveron suuruus tällä hetkellä on 35 %. Kausityöntekijöiden suuren enemmistön arvioidaan edelleen tulevan Suomeen alle kolmen kuukauden ajaksi ja verot ansiotuloista kannetaan lähdeverona. Maahantulijoille maksettavat palkat ovat melko pieniä. Maatalouden alalla tuntipalkka on työehtosopimuksesta riippuen n. 10 euroa. Tästä huolimatta kausityöntekijöiden aiheuttamat kustannukset jäävät varovaisestikin arvioiden hyvin vähäiseksi verrattuna heiltä perittävien verojen määrään. 

Esityksen säännökset työnantajiin kohdistuvista seuraamuksista edellyttävät erityisesti työsuojeluviran-omaisten ja maahanmuuttoviranomaisten sekä viisumiviranomaisten välisen tiedonvaihdon ja yhteistyön kehittämistä. Tietojenvaihto ja yhteistyö kuluttavat viranomaisten resursseja ja aikaa. Yhteistyön arvioidaan parantavan viranomaistoiminnan tehokkuutta erilaisten epäkohtien torjunnassa ja ennaltaehkäisyssä sekä johtavan käytettävissä olevien voimavarojen tehokkaampaan ja paremmin kohdennettuun käyttöön. Seuraamusten määräämistä esitetään maahanmuuttoviraston tehtäväksi, joka on luonteeltaan uusi. Seuraamusten määrä jäänee kausityössä aiemmin ilmenneiden ongelmien harvinaisuuden perusteella arvioituna vähäiseksi. 

Kausityöntekijöiden saatavuus on ehdoton edellytys lukemattomien vakinaisten ja ympärivuotisten työ-paikkojen säilymiselle erityisesti maataloudessa ja harvaan asutuilla alueilla, joissa työpaikkojen tarjonta muiden alojen yrityksissä on niukkaa. Kausityöntekijöiden merkitys on suuri myös matkailualalla, vaikka työntekijätarpeesta suuri osa voidaan vielä täyttää kotimaisilla kausityöntekijöillä. Joustavan menettelyn olemassaolo varmistaa viranomaisten mahdollisuudet turvata matkailualan kasvun myötä ilmenevä erikoisosaamisen tai harvinaisia kieliä taitavan työvoiman tarve. 

Esityksen arvioidaan koskevan ainakin antamisvaiheessa enintään joitakin satoja kolmansista maista Suomeen siirtyviä henkilöitä vuosittain. Nähtävissä ei ole perusteltuja syitä arvioida, että määrä uuden lainsäädännön voimaantulon vuoksi nousisi ainakaan nopeasti vakiintunutta tasoa korkeammaksi. Lähetettyjen johtajien, asiantuntijoiden ja palkattujen harjoittelijoiden määrän lisääntyminen huomattavasti nykyisten erityisasiantuntijoiden määrää suuremmaksi edellyttäisi joko voimakasta talouskasvua tai myönteisiä muutoksia Suomen houkuttelevuudessa kansainvälisten yritysten toiminnan sijoituspaikkana. Esitetyillä säännöksillä pyritään hallinnollisen taakan keventämiseen ja mahdollisimman yksinkertaisiin maahantulomenettelyihin, mutta yksin tällaisilla tekijöillä ei Suomen houkuttelevuutta sijoituskohteena voida tuntuvasti lisätä. Kankeilla menettelyillä ja raskailla säännöksillä houkuttelevuutta voidaan huomattavasti vähentää. 

Henkilöihin kohdistuvista vaikutuksista periaatteessa suurin on oikeus yhdenvertaiseen kohteluun. Esitettävän lainsäädännön perusteella Suomeen saapuvia henkilöitä kohdellaan samoin kuin suomalaisia eikä heitä voi esimerkiksi verojen, maksujen tai julkisten palveluiden saatavuuden lisäksi asettaa kansalaisista poikkeavaan asemaan eräitä harvoja vain Suomen kansalaisuuteen kytkettyjä oikeuksia lukuun ottamatta. Periaatteessa tärkeän yhdenvertaisen kohtelun vaatimuksen merkitystä vähentää kuitenkin se, että esitettävien lakien koskemat henkilöt työskentelevät lähtökohtaisesti suurten kansainvälisten yritysten palveluksessa ja heidän asemansa on muutoinkin vahvasti turvattu sekä toimeentulon, sairaanhoitokulut kattavien vakuutusten että lasten koulutuksen ja perheen asumisen aiheuttamien kulujen osalta. 

Esityksen kattamien henkilöiden määrä on niin vähäinen, että suoranaiset yritysvaikutukset ovat koko Suomen yrityskentän näkökulmasta vähäisiä. Suomessa toimivien suurten tai muuten kansainvälisten yritysten henkilöstöhallinnon näkökulmasta esitys on merkityksellinen, vaikka se ei täysimääräisesti hyödynnä direktiiviin sisältyviä mahdollisuuksia.  

Kolmannesta maasta Suomeen henkilöstöä rekrytoivan yrityksen kannalta esityksen merkitys on vähäinen. Sen merkitys korostuu tilanteissa, joissa kolmanteen maahan sijoittuneella yrityksellä on yksiköitä useissa EU:n jäsenvaltioissa. Tällaisen yrityksen työntekijän saatua ICT-oleskeluluvan yhdessä jäsenvaltiossa voi työntekijä siirtyä Suomeen enintään kolmen kuukauden työskentelyä varten ja alkaa työskennellä pelkän työnantajan ilmoituksen perusteella odottamatta viranomaisen ratkaisua asiassa.  

Yli kolmen kuukauden työskentelyä varten edellytetään erillisen liikkuva ICT -oleskeluluvan hakemista, mutta sen myöntämisedellytykset on tehty yksinkertaisiksi ja menettely kevyeksi perinteiseen oleskelulupamenettelyyn verrattuna. Eräät Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat valmistelleet päätöstä hyväksyä toisen jäsenvaltion myöntämä lupa sellaisenaan eivätkä ne edellytä uutta lupahakemusta työskentelylle omalla alueellaan. Esitetyt säännökset parantavat useissa EU:n jäsenvaltioissa toimivien yritysten mahdollisuutta tehostaa henkilöstönsä osaamisen hyödyntämistä koko Euroopassa.  

Direktiivistä aiheutuvat sosiaaliturvakustannukset riippuvat maahan tulevien työntekijöiden määrästä ja mahdollisesta perheen mukaan tulosta sekä siitä, onko heillä kotikunta Suomessa. Jos yrityksen sisäisen siirron saaneita saapuu 400 henkilöä ja heistä puolet tuo puolison ja kaksi lasta käsittävän perheen mukanaan, terveydenhuollon vuosikustannukset olisivat 1,75 miljoonaa euroa, josta julkisen terveydenhuollon palvelujen osuus olisi 1,6 miljoonaa euroa ja sairausvakuutuskorvaukset 0,15 miljoonaa euroa. Direktiivistä aiheutuvat terveydenhuollon lisäkustannukset aiheutuvat kunnille terveyspalveluista aiheutuneista kustannuksista, jotka valtio korvaa kunnille kokonaan silloin, kun henkilöllä ei ole kotikuntaa. Korvausten määrän arviointia vaikeuttaa se epävarmuus kotikunnan saavien osuudesta maahan tulleista yrityksen sisäisen siirron saaneiden henkilöiden määrästä ja heidän perheenjäsenistään. Perhe-etuuksista aiheutuisi enimmillään noin 0,9 miljoonan euron kustannukset. Tämä arvio perustuu olettamaan, että 200 pidemmäksi aikaa tulevalla perheellä olisi mukanaan kaksi lasta, joista toinen olisi alle 3-vuotias. Perheellä olisi tällöin oikeus lapsilisään ja lasten kotihoidon tukeen. 

Suomeen tulevien tai toisesta jäsenvaltioista Suomeen siirtyvien johtajien ja asiantuntijoiden palkkatuloista verot maksetaan Suomeen joko lähdeverona, jos oleskelu kestää alle kuusi kuukautta tai kokonaistulojen perusteella progressiivisesti, jos oleskelun kesto ylittää kuusi kuukautta. Lähdeveron suuruus tällä hetkellä on 35 %. Maahantulijoiden aiheuttamat kustannukset jäävät näin laskettuna hyvin vähäiseksi verrattuna heiltä perittävien verojen määrään. 

Vaihtoehtojen arvioinnin yhteydessä on esitetty perusteet, joilla ICT-oleskeluluvan myöntäminen, liikkuva ICT -oleskeluluvan myöntäminen ja lyhytaikaista siirtymistä koskevan ilmoituksen vastaanotto ja käsittely määritellään Maahanmuuttoviraston tehtäväksi. ICT-oleskelulupa korvaa aiemman erityisasiantuntijan luvan niissä tilanteissa, joissa asiantuntija siirtyy saman yrityksen tai yritysryhmän sisällä työskentelemään kolmannesta maasta Suomeen, eikä muutoksella arvioida olevan merkittävää vaikutusta Maahanmuuttoviraston toimintaan. Liikkuva ICT -oleskelulupa ja lyhytaikaista liikkuvuutta koskeva ilmoitus ovat kokonaan uusia asiatyyppejä, mutta niiden määrän ei arvioida kasvavan merkittäväksi. Maahanmuuttoviraston suoritteet on määritelty maksullisiksi ja hinta määräytyy omakustannusperiaatteella. Lainsäädännön vaikutukset Maahanmuuttoviraston toimintaan jäävät toiminnan volyymi huomioon ottaen merkityksettömiksi. 

Esitys edellyttää työsuojeluviran-omaisten, maahanmuuttoviranomaisten sekä viisumiviranomaisten välisen tiedonvaihdon ja yhteistyön kehittämistä. Tietojenvaihto ja yhteistyö kuluttavat viranomaisten resursseja ja aikaa. Yhteistyön arvioidaan parantavan viranomaistoiminnan tehokkuutta erilaisten epäkohtien torjunnassa ja ennaltaehkäisyssä sekä johtavan käytettävissä olevien voimavarojen tehokkaampaan ja paremmin kohdennettuun käyttöön. 

Esityksen sisältämä yhdenvertaisen kohtelun periaate kattaa julkiset palvelut mukaan lukien sosiaali- ja terveydenhoito. Esitetyn lainsäädännön perusteella Suomeen tulevien henkilöiden määrä on vähäinen ja keskittyy suurimpiin kaupunkeihin. Palveluiden käyttö on tulijoiden yrityksissä olevan aseman vuoksi todennäköisesti kantaväestöä huomattavasti vähäisempää eikä lainsäädännöllä siksi arvioida olevan Maahanmuuttovirastoa lukuun ottamatta vaikutuksia viranomaistoimintaan. 

Erityyppisten maahanmuuttajaryhmien joukossa ICT-oleskeluluvalla saapuvien henkilöiden ryhmä on yksi kaikkein pienimmistä. Ryhmä tulee suoraan valmiina odottaviin työpaikkoihin eikä se edes perheenjäsenten seuraamana muodostu kooltaan sellaiseksi, että sillä voisi olla välitöntä lähiympäristöään huomattavampia yhteiskunnallisia vaikutuksia.