Suomessa valtion ylläpitämiä asfalttipäällysteisiä teitä on yhteensä 55 000 kilometriä Väyläviraston tilastojen mukaan. Tästä huonokuntoisia tai erittäin huonokuntoisia Väyläviraston mukaan on 7 600 kilometriä, josta 3 500 vaarallisia niin ihmishengille kuin omaisuudellekin. Huonoimmat tiet ovat pääasiassa neli- tai viisinumeroisia yhdysteitä, jotka ovat elintärkeitä teitä esim. pelastustehtäviä suoritettaessa. Tiestön jatkuvan huononemisen vuoksi suurena vaarana on sairaankuljetusten ja pelastuslaitoksen liikkumisen hidastuminen ja näin ollen ihmishenkien ja omaisuuden menetysten mahdollinen kasvu.  

Väylävirasto kuitenkin tunnustaa, että teiden kunnon tilastoinnissa on puutteita ja tiedot päivittyvät järjestelmään usein jälkijunassa jopa vuosien kuluttua riippuen siitä, miten vilkasliikenteinen tieosuus on kyseessä. Eli tiedot eivät ole luotettavia ja tieverkon kunto on luultua heikompi. 

Suomen valtio kerää liikenteestä n. 8 miljardia euroa vuodessa ja palauttaa teiden kunnossapitoon ja korjauksiin vain n. 2 miljardia euroa. Tieliikenne on siis valtiolle pelkkä rahasampo, mutta korjausvelka valtiolle kasvaa kuitenkin vuosittain. Pelkät kosmeettiset toimenpiteet eivät enää riitä, vaan teiden kunnossapitoon on satsattava tuntuvasti karsimalla toissijaisia kohteita, kuten kehitysyhteistyötä ja turvapaikkaturismia.  

Suomi kulkee pyörillä. Suurin osa tavarasta ja työvoimasta liikkuu teillä, eli teiden kunnolla on suuri vaikutus myös elinkeinoelämään ja epäsuorasti päästöihin. Kovin moni kuljetusyritys tai yksityinen työmatka-autoilija ei perunapeltoa vastaaviin olosuhteisiin uutta vähäpäästöistä tai päästötöntä autoa tai kalustoa hanki. Suomen raideliikenne on vielä pelkissä lapsen kengissä, että siitä olisi mittaavaa hyötyä Suomen taloudelle, ja investointina niin kallis, että valtion olisi nyt järkevintä satsata määrärahaa kerralla ja kunnolla tiestöön, että oravanpyörä pyörisi jatkossakin, tuottaisi valtiolle sen kipeästi kaipaamia tuloja ja mahdollistaisi autokannan uusimisen päästötavoitteiden mukaisiksi.