Arvoisa puhemies! Tässä keskustelussa on näkynyt vähän se asenne, että äiti hoivaa ja isä tienaa, ja se on mielestäni koko tämän ongelman ydin. Niin kauan kuin me ajattelemme, että hoivavastuu on pääosin äidin kontolla, niin kauan meillä on ongelma naisten työllistymisessä, naisten palkkauksessa, naisten eläkkeissä ja koko siinä naisten työurassa. Sen takia meidän pitää pyrkiä pääsemään kiinni niihin syihin. Kyse on siitä, että me pystyisimme saamaan tasaisemmin jakautuneet työmarkkinat, ja se lähtee jo koulutuksesta ja itse asiassa sieltä päivähoidosta ja varhaiskasvatuksesta asti ja roolimalleista. Jos me ajattelemme, että naiset suuntautuvat tietyille palvelualoille ja julkiselle puolelle ja miehet ikään kuin enemmän teknologiaan, teollisuuteen ja avoimille markkinoille, se johtaa tähän jakoon, ja silloin meillä kustannukset jakautuvat epätasaisesti.
Kunnioitan sitä, että hallitus on pyrkinyt etsimään vastausta tähän ongelmaan ja hakemaan kompensaatiomallia nimenomaan naisvaltaisille työaloille, koska siellä se kustannus per henkilö on suurempi. Mutta kokonaisuudessaan itse asiassa usein miesvaltaiset järjestelmät maksavat tästä enemmän, koska sieltä kerätään se rahasto-osuus, jolla sitten kompensoidaan näitä naisvaltaisiakin aloja. Tätä ei kannata unohtaa.
Mutta silloin kun monimutkaisiin ongelmiin etsitään yksinkertaisia ratkaisuja, joudutaan hakoteille. Joko ongelma ei tule autetuksi tai sitten tuhlataan rahaa. Tässä itse asiassa ajatellaan, että noin 30 000 yritystä hyötyisi tästä kompensaatiosta, ja se maksaisi yli 70 miljoonaa euroa, eli käytämme aika paljon rahaa tässä mallissa. Mutta ongelma on se, että tuo 2 500 euroa ei kaikille työnantajille korvaa kustannuksia, koska se riippuu äidin palkasta, se riippuu lapsen sairastavuudesta, se riippuu niistä raskauteen liittyvistä poissaoloista, jotka tulevat ennen kuin äiti jää äitiysvapaalle. (Puhuja siirtyi puhujakorokkeelle)
Arvoisa puhemies! Mutta kun tässä on puhuttu korvamerkeistä, niin kannattaa muistaa, että meidän nykyjärjestelmässämme on korvamerkki. Se on suunnattu äidille siihen äitiysajan alkuun, ja siihen on perusteet. Siihen on biologiset perusteet, ja se on perusteltua. Yhtä lailla me voimme ajatella, että meillä on perusteet korvamerkitä jotakin isälle, koska tämä meidän nykyjärjestelmämme johtaa siihen, että äidit hoivaavat enemmän, ja silloin meidän pitää miettiä niitä välineitä, joilla isät saadaan mukaan lastenhoitovastuuseen ja jotka auttavat tätä kokonaisuutta. Äideillä on ikään kuin etuottoasema lasten hoivassa tämän biologian vuoksi, ja sen vuoksi on perusteltua tehdä myös isäkiintiöitä, koska ne tuovat isät paremmin mukaan siihen hoivaan.
Me näemme, että tässä keskustelussa sanotaan, että kun äidin palkka on pienempi, niin sen takia äidit jäävät kotiin hoitamaan lapsia. Mutta äitien palkat ovat pienempiä sen vuoksi, että he jäävät kotiin hoitamaan lapsia. Ja jos me emme tätä ongelmaa pysty ratkaisemaan, silloin meidän on ihan turha tavallaan näperrellä tietyillä korvauksilla.
Jos vielä miettii, mikä tämän kertakorvauksen ongelma on, niin se ylikompensoi niille työnantajille, joiden henkilöstöllä on pienet palkat ja esimerkiksi äiti ei palaa takaisin työhön vaan jää sen äitiysloman ja vanhempainvapaan tai äitiysloman jälkeen pois työpaikalta. Se alikompensoi niille työnantajille, joilla äidille maksetaan enemmän palkkaa. Siinäkin mielessä olisi järkevämpää kehittää toisentyyppisiä kompensaatiomalleja.
Esimerkiksi nykyjärjestelmässä suorista työnantajille aiheutuvista kustannuksista korvataan noin 70 prosenttia ja työnantajan maksettavaksi jää äitiysvapaan ajalta 10 prosentin osuus palkasta, jota työnantajan Kelalta saama päiväraha ei kata. Mutta sairaan lapsen hoidon ajalta kompensaatiota ei tule. Me saisimme oikeudenmukaisemman mallin, jos me lähtisimme laajentamaan tätä nykyistä järjestelmää siten, että se korvaisi täysimääräisemmin ja se korvaisi laajemmin näitä kustannuksia. Uskallan väittää, että se olisi kustannustehokkaampi.
Lisäksi mielestäni tähän kertakorvaukseen liittyy iso iso työllisyyspoliittinen ongelma: se, että äidin ei tarvitse palata työhön. Elikkä tämä ei millään tavalla tue äitien työllistymistä.
Me tiedämme, että meidän nykyjärjestelmässämme on isoja ongelmia vaikkapa kotihoidon tuen osalta. Silloin kun kotihoidon tukea käytetään pieni pätkä, ongelmaa ei vielä synny, mutta jos perheeseen syntyy useampi lapsi peräkkäin ja äiti hoitaa näitä kaikkia lapsia täysimääräisen kotihoidon tuen, niin valtaosa tutkimuksista, itse asiassa kaikki, osoittaa, että se heikentää äitien työmarkkina-asemaa. Siinä mielessä meillä pitää olla poliittista tahtoa ohjata yhteiskunnallista tukijärjestelmää siten, että se enemminkin edistää naisten työ-uraa kuin heikentää sitä, ja siksi pitää miettiä tätä kokonaisuutta.
Työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan asiantuntijakuulemisissa itse asiassa valtaosa asiantuntijoista kritisoi tätä mekanismia. Ei sitä, että pyritään vastaamaan tähän ongelmaan, vaan sitä, miten pyritään. Ja ehkä hieman tätä taloutta suhteuttaa se, että tällä samalla rahalla voitaisiin saada 21 isäpäivää lisää. En kuitenkaan esitä, että tämä olisi se ratkaisu, koska sekin olisi liian yksinkertainen. On etsittävä näitä tasaisemmin jakautuvia perhemalleja.