Arvoisa puhemies! Koska debatissa aika perusteellisesti jo käsiteltiin tämän esityksen päällysrakenne ja se, että säästöjä tällä ei olla saavuttamassa, minä keskityn nyt sellaisiin taustaoletuksiin, joita tämä esitys ja myös siitä käyty keskustelu pitävät sisällään ja jotka minun mielestäni ovat keskeisiä ymmärtää ja sanoa auki, jotta ymmärretään, mikä tässä nyt menee niin pahasti pieleen. Tässähän ollaan nyt tekemässä esitystä, joka omalta osaltaan vie suomalaista yhteiskuntaa ja sen hyvinvointirakenteita kohti semmoista vastikkeellisuuden mallia, jossa jäykkyys ja byrokratia tulee kasvamaan entisestään. Eli kysymys on normitalkoista väärinpäin: mennään juuri päinvastaiseen suuntaan kuin alun perin ajateltiin, kun tälle hallituskaudelle lähdettiin.
Tämän takana on oletus säännöllisestä hitaiden muutosten perheestä, joka on täyttä puppua tässä maailmassa, jossa erityisesti pienten lasten vanhemmat työskentelevät yleensä prekaareissa olosuhteissa ja jossa perheen olosuhteet siten voivat vaihdella kuukausittain, jopa viikoittain. On hyvin tyypillistä, että esimerkiksi hoitovapaan jälkeen äiti, jolla ei ole työpaikkaa odottamassa, haluaisi aloittaa sen oman työuransa sillä, että menee vuokratyöfirmaan töihin, joista sitten soitetaan aamulla seiskalta, että pääsisitkö kasilta töihin. No, eihän hän sitä työtä voi ottaa vastaan, koska ei mikään päivähoitojärjestelmä pysty sitä kokopäiväpaikkaa noin lyhyellä varoitusajalla sitten tarjoamaan, tai jos pystyy, niin se merkitsee niin isoja lisäkustannuksia ja nykyisen päivähoitojärjestelmän uudelleenorganisointia, että se kyllä syö ne säästöt, mitä tässä ehkä olisi jotenkuten saavutettavissa.
Toinen oletus, mikä tässä on takana, on oletus päivähoidon kokopäiväisyydestä, siitä, että kaikki kokopäiväpaikoilla olevat lapset itse asiassa tällä hetkellä kävisivät sen 40 tuntia tai ainakin 35 tuntia viikossa siellä päiväkodissa. Näinhän ei suinkaan ole, vaan vanhemmat käyttävät tätä 40:tä tuntia hyväkseen siihen, että se antaa pelivaraa perheen tilanteen ja lapsen oman kehityksen huomioimiseen hoitoaikojen pituudessa, että jos lapsi tykkää kauheasti olla päiväkodissa tässä kuussa ja sillä on kovat touhut ja leikit käynnissä kavereiden kanssa, niin silloin voi olla pidempääkin päivää, mutta kun mummo tulee käymään ja on hoitaja kotona ja on mukava olla mummon kanssa, niin sitten voidaan olla hyvinkin lyhyttä päivää. Tosiasiallisesti lähes kaikki vanhemmat jo nykyolosuhteissa — vaikka heillä olisi kokopäiväpaikka — silloin kun se on mahdollista, pyrkivät varsin rationaalisiin ja kohtuullisiin hoitopäiviin erityisesti hyvin pienten lasten kohdalla, ellei perheessä sitten ole jokin erityinen sellainen tekijä, minkä vuoksi katsotaan, että se 40 tuntia tai lähes 40 tuntia olisi tarpeen. Ja tämä johtaa siihen, että tämän lain muutos kohdistuu nimenomaan sellaisiin perheisiin, joissa olisi erityistä tarvetta lasten kokopäivähoidolle, eli perheisiin, joissa on synnytyksen jälkeistä masennusta, perheisiin, joissa on jotakin muuta sairautta, perheisiin, joissa on kriisi jostakin syystä, perheisiin, joissa vauva valvottaa yöt ja päivisin äiti haluaisi nukkua.
Kolmas oletus tämän uudistuksen taustalla, joka ei pidä paikkaansa, on oletus siitä, että kun me vain pistämme hyviä tahtoja lakiin taikka jopa kun me pistämme ne valiokunnan mietintöihin, niin tuostapa kunnat menevät ja toteuttavat ne meidän kauniit ajatukset yhtään rutisematta. Näinhän ei tosimaailmassa tapahdu. Tosiasiassa meillä on jatkuvasti kuntia, joilla on jonkinlaiset uhkasakot päällä sen takia, että ne eivät noudata edes niitä velvoitteita, jotka on lakiin kirjattu numeromääräisesti ja jotka ovat siten hyvin helposti valvottavissa. On utopistista olettaa, että tässä taloudellisessa tilanteessa kunnat toimisivat jotenkin suoraselkäisemmin sellaisten velvoitteiden kanssa, joiden valvonta on hyvin vaikeata ja joissa yleensä kohteena on vielä sellainen ihmisryhmä, jonka kyky penätä omia oikeuksiaan on erityisen heikko.
Neljäs taustamyytti tämän esityksen takana on oletus latteäideistä. Kun nyt eduskunta on vaihtunut, kaikki eivät ehkä muista tätä latteäiti-käsitettä, mutta viime kaudella käytiin kova keskustelu siitä, että ne laiskat kotiäidit vain istuskelevat tuolla keskustan kahviloissa juomassa lattea lastenvaunujen kanssa eivätkä näytä olevan yhtään yhteiskuntaa rakentamassa kokopäiväisesti niin kuin kaikkien meidän pitäisi olla. (Markku Pakkanen: Onhan niistä osa!) Ja edelleen viittauksia tähän suuntaan kuulee tuon tuostakin. On jännittävää, että nämä viittaukset tulevat yleensä miehiltä, ja erityisesti semmoisilta miehiltä, jotka eivät sitä kotiäitiyttä ole koskaan kokeilleet ja joiden mielestä se kotona oleminen on sohvalla makailua, että aina välillä vaihdetaan tuttipullo lapsen suuhun ja eihän siinä mitään sen kummallisempaa ole. Ainakaan meillä kotona ei ollut semmoista. Aika monessa kodissa ei ole semmoista. Aika monessa kodissa lasten unirytmit ovat epäsäännöllisiä, saattavat osua aivan eri aikoihin, voi olla sairautta, voi olla hässäkkää, on korvatulehdusta, on nuhaa, on erityisiä ongelmia, vilkkautta, vaikka mitä sattuu koko ajan. On ihan järkevää, että se vanhempi lapsi pääsee johonkin muuhunkin ympäristöön kuin siihen vauvaperheen kaaokseen, niin välillä saa huoahtaa.
Ja vielä yksi myytti, joka valitettavasti näkyy myös lain vastustajien keskuudessa ja jota minä erityisesti pahoittelen, on myytti siitä, että kaikille lapsille olisi olemassa jokin yhteinen paras. Näin ei ole. Lapset ovat yksilöitä, ihan kuin me aikuisetkin, ja meidän täällä olisi syytä kunnioittaa sitä.