3) Hallituksen esitys laeiksi rikoslain ja pakkokeinolain 5 luvun
11 §:n muuttamisesta
Erkki Kanerva /sd:
Arvoisa puhemies! Lakivaliokunnan puheenjohtaja on eduskuntatyöhön liittyvissä muissa
tehtävissä. Otin tehtäväkseni muutamin
ajatuksin esitellä ja saatella tätä mietintöä,
joka nyt ei kuitenkaan ollut yksimielinen, vaikka 31:tä asiantuntijaa
kuultiin. Se, että tämmöisestä asiasta
ei syntynyt yksimielistä mietintöä, kuvastaa,
miten vellovaksi kriminaalipoliittinen keskustelu on tässä ihan
muutaman vuoden sisällä muuttunut.
Hallituksen esitys 213/2000 vp sisälsi kolme muutosta
rikoslakiin: yhden rikoslain yleisiin oppeihin, toisen rangaistusasteikkoon
ja kolmannen sekä tunnusmerkistö- että rangaistusasteikkoon;
periaatteessa yksinkertaisia asioita. Tuo yleisten oppien rikoslain
3 luvun 4 §:n muutos olisi tarkoittanut, että vähentyneesti
syyntakeisiksi todettujen rangaistuksen mittaamisesta olisi poistettu
laissa nyt oleva pakollinen rangaistuksen alentaminen. Mietinnöstä jokainen
voi lukea ne perusteet, joilla valiokunta esitti, että tämä muutosesitys
poistetaan lakiesityksestä. Nämä rikoslain
alkuluvut nimittäin ovat eläneet ja toimineet
toistasataa vuotta. Kun niiden kokonaisuudistus on tulossa tuota
pikaa eduskuntaan, valiokunnan mielestä ei ollut tarkoituksenmukaista irrottaa
tätä yhtä asiaa siitä aika isosta
kokonaisuudesta, joka tiettävästi syksyllä on
tulossa tänne.
Valiokunnan esittämien perustelujen lisäksi on
nähtävä, että sitten kun tämä nyt
poistettu muutosesitys tehdään ja jos se tehdään,
samalla on selvitettävä vankeinhoidon mahdollisuudet hoitaa
vähentyneesti syyntakeisia vankilassa. Kun tähän
kokonaisuudistukseen tiettävästi sisältyy
myös niin sanotun pyttymenettelyn, vaarallisten vankien
eristämisen, poistaminen, näitä ratkaisuja
on tarkasteltava kokonaisuutena. Edelleen siinä samassa
yhteydessä on pohdittava vakavaan rikokseen syyllistyneen
vähentyneesti syyntakeisen pakkohoito. Tähän
kokonaispohdiskeluun tarjoutuu erinomainen tilaisuus tulevana syksynä.
Sen vuoksi tämä osa esitetään
poistettavaksi.
Lakiesityksen toinen osa koventaa törkeästä pahoinpitelystä tuomittavia
rangaistuksia. On merkillepantavaa, että se tekee sen myös
käytännössä, sillä kaksi
vuotta vanhan tilaston mukaan runsas 60 prosenttia törkeistä pahoinpitelyistä tuomituista
rangaistuksista alitti nyt säädettäväksi
esitetyn minimin. Ratkaisu varmasti vastaa vallitsevaa käsitystä siitä,
että ruumiilliseen koskemattomuuteen puuttumista on moitittava
nykyistä selkeämmin. Siinä mielessä uudistus
on hyvinkin tervetullut.
Valiokunta pohdiskeli esityksen ulkopuolelta myös törkeän
pahoinpitelyn tunnusmerkistöä lähinnä sen
suhteen, pitäisikö rasistiset motiivit nostaa
mukaan laissa esimerkkeinä lueteltuihin kvalifiointiperusteihin.
Valiokunta päätyi kuitenkin siihen, että sekin
kysymys tulee ehkä ratkaista sitten, kun rikoslain alkuluvut,
lähinnä 6 luku, tulevat kokonaisuutena uudistettaviksi.
Esitettiin näitä rasistisia motiiveja rangaistavaksi
koventavaksi perusteeksi sitten syksyllä tai ei, tämä kysymys
on silloin kuitenkin puhki puhuttava.
Kuten valiokunnan mietinnössäkin todetaan, esitetty
uusi maksimirangaistus supistaa entisestäänkin
suppeaa seuraamusvalikoimaa, mikä ei tietenkään
ole esityksen lähtökohta ja tarkoitus eikä noin
yleisesti ottaen toivottava kehitys.
Mietinnöstä on ehkä syytä poimia
esille valiokunnan lausuma siitä, että rangaistusasteikon
ankaroittaminen korostaa teon kokonaisarvostelun merkitystä,
siis sen kokonaisarvostelun merkitystä, joka on ollut lakiin
kirjoitettuna jo pitkään.
Valiokunnassa tuotiin toistamiseen esille esimerkki perheväkivallasta,
jossa pitkään piinattu, fyysisesti heikompi osapuoli
turvautuu veitseen. Veitsen käyttäminen, vaikka
hengenvaarallinen ase kvalifiointiperusteena mainitaan, ei sinänsä saa
tehdä teosta törkeää, vaan aivan
kuten lakiin on jo kirjoitettu, teon törkeyttä arvioitaessa
on otettava huomioon siihen johtaneet ja siitä ilmenevät
seikat kokonaisuudessaan.
Arvoisa puhemies! Kolmas esitetty uudistus on rikoslain 50 luvun
huumausaineiden käyttörikos. Rikoslain kirjoittamisen
systematiikka olisi edellyttänyt, että teon nimi
olisi ollut huumausainerikkomus. Valiokunta kuitenkin taipui esityksen
kannalle perustein, että myös rikoksen nimikkeen
on kuvattava teon moitittavuutta. Systematiikasta nimi kuitenkin,
kuten sanottu, poikkeaa, mikä kuvaa tässä esityksessä jo
toisen kerran, miten nämä pienet osauudistukset
toimivat ja sopivat tai sitten eivät sovi eivätkä toimi
kokonaisuudessa.
Uuden tunnusmerkistön ja ennen muuta rangaistusasteikon
käyttöönotto on esitetty keskeisesti
prosessiekonomisin perustein. Kun teon johdonmukaisena ja säännönmukaisena
seurauksena on vuosikymmenestä toiseen poikkeuksetta ollut
toimenpiteestä luopuminen tai sakko, ei ole tarkoituksenmukaista,
että koko raskas rikosprosessi käynnistetään
tällaisen asian ratkaisemiseksi, sakkoasian ratkaisemiseksi
koko raskas prosessi. Se on tämän uudistuksen
lähtökohta.
Uusi tunnusmerkistö ja asteikko mahdollistavat pienten
huumausainerikosten osalta niin sanotun rangaistusvaatimusmenettelyn,
ja prosessista jäävät haastaminen ja
tuomioistuinkäsittely pääsääntöisesti
kokonaan pois. Menettely tarkoittaa käytännössä sitä,
että ellei asiassa luovuta toimenpiteestä kokonaan,
huumausaineen käyttörikoksen todennut poliisimies
kirjoittaa rangaistusvaatimusilmoituksen, niin sanotun sakkolapun,
jonka syyttäjä vahvistaa, ja käsittely päättyy
lähtökohtaisesti siihen. Tällä kevennetään
prosessia ja säästetään prosessikuluja,
mutta lopputulos on sama. Uudella tunnusmerkistöllä ja
uudella asteikolla ei siis ole tarkoitus muuttaa rikosoikeudellista
suhtautumista tekoon sinänsä.
Kun syyttäjän menettely toimenpiteestä luopumisen
suhteen poikkeaa jo Espoon ja Vantaan kesken oleellisesti ja juuri
vähäisemmissä huumausainerikoksissa,
valtakunnansyyttäjä yritti ohjeistamalla yhtenäistää käytäntöä koko
maassa. Se on hyvin epäyhtenäinen muuallakin kuin Espoossa
ja Vantaalla. Syyttäjälaitoksen viesti eri tasoilta
ja tahoilta on kuitenkin se, että yhtenäistäminen
ilman lainsäädäntöä ei
saata onnistua. Muun muassa sen vuoksi valiokunta kirjoitti ja perusteli
50 luvun 7 §:n, niin kuin se on mietinnöstä luettavissa.
Toinen keskeinen peruste ymmärtääkseni
oli se, että huumausainerikoksia käsittelemässä on tähän
saakka ollut enintään muutama sata poliisimiestä.
Rangaistusvaatimusmenettelyn kautta heitä tulee ketjuun
nyt kenties tuhansia. On välttämätöntä,
että toimenpiteistä luopuminen säädetään
lain tasolla. Aniharva soveltaja käytännössä pääsee
käsiksi valiokunnan mietinnön tekstiin. Linjaa
on voitava lukea laista suoraan.
Toimenpiteistä luopumiseen neljä valiokunnan
jäsentä jätti vastalauseen, jota on syytä vielä lopuksi
tarkastella.
Arvoisa puhemies! 60-luvun alkuun meillä ei ollut käytännössä muuta
huumausaineongelmaa kuin mikä sotavammojen hoitamisesta
kenties oli joillekin yksilöille jäänyt.
Sen jälkeen ongelman vaikutus on vaihdellut huomattavasti
muun muassa niin, että 80-luvun lopulla kaikki ongelmia kuvaavat
luvut ja käyrät painuivat alemmiksi kuin pariin
vuosikymmeneen. Nyt laman jäljiltä ongelma on
taas pahentunut, mutta luulen, että tilanne paranee sitä mukaa
kuin laman vammat mahdollisesti muutenkin paranevat.
Huumausaineiden käytön kriminalisoinnista keskusteltiin
ensimmäisen kerran 60-luvun puolivälissä ja
on sen jälkeen keskusteltu säännönmukaisesti
muutaman vuoden välein. Huumausaineiden käytön
kriminalisointia on toistuvasti ja pääsääntöisesti
perusteltu sillä, että käyttäjien kautta
päästään kiinni myyjiin, välittäjiin,
maahantuojiin ja valmistajiin. Perustelu on kestävä. Lähtökohtana
ei siis ole ollut uhrin rankaiseminen sinänsä.
Kun uhri-käsite ymmärretään
laajasti, huumausaineen käyttäjää voidaan
käsitellä eräänlaisena uhrina,
tämän ilmiön uhrina.
Rohkenen pelkistää huumausaineen käytön motiivin
niin, että motiiveja on lähtökohtaisesti kaksi.
Toiset käyttävät huumausaineita nautintoaineena
ja toiset ovat sairastuneet, jääneet niin sanotusti
koukkuun. Rangaistusuhka ei oikeastaan koskaan ole saanut ihmisiä merkittävässä määrin
luopumaan nautinnostaan. Ne, jotka ovat jääneet
koukkuun, eivät ilman asianmukaista hoitoa siitä irti
pääse. Ei rangaistus heitä auta. Käytön
kriminalisoinnin lähtökohta on siis edelleen luoda
edellytys päästä käsiksi huumausainekauppiaisiin,
tähän kauppaketjuun. Poliisille ja syyttäjille
on järjestettävä mahdollisuus huolellisen
harkinnan jälkeen luopua rangaistustoimenpiteestä käyttäjän
suhteen.
Mietinnössä mainittua sakkokumulaatiota olen
seurannut niin läheltä, että en malta
olla kertomatta konkreettista esimerkkiä. Viime vuosikymmenen
alkupuolen toimin puheenjohtajana pienessä järjestössä,
joka vieroitti nimeltä kutsutut päihdeongelmaiset,
satoja autoja varastaneet nuoret, tästä elämäntavasta
ja ohjasi heidät ammattikoulutukseen ja työelämään.
Se onnistui. Se tulee jäämään
hiipumassa olevan työelämäni kohokohdaksi.
Mutta ennen kuin tähän työhön päästiin
käsiksi, oli maksettava 37 000 markkaa vankeudeksi
muunnettuja sakkoja, niitä sakkoja, joita ukit, mummit,
sedät ja tädit eivät enää jaksaneet
maksaa. Kun olen runsaan 30 vuoden aikana tavannut kenties tuhansia
vastaavassa elämäntilanteessa olleita nuoria,
olen jokseenkin varma, että sakon suorittaminen vankilassa
olisi katkaissut näiden nuorten kuntoutumisen ja suistanut
heidät entistä syvemmälle päihde-
ja rikoskierteeseen — he ovat itse nyt jälkikäteen
pääsääntöisesti samaa
mieltä — sellaiseen rikoskierteeseen, jossa meillä on
juuri nyt 13 000 ihmistä, kierteeseen, joka päättyy
tapaturmaiseen kuolemaan tai sitten kun voimat vanhuuden kautta
loppuvat.
Me kaikki tiedämme, jos todella haluamme nähdä,
että häkkihoidon ennuste on masentavan huono.
Kun huumausaineiden kokeilijat ja käyttäjät
ovat usein nuoria, on äärimmäisen tärkeää, että viranomaiset
tekevät ja että heillä säädösten puolesta
on mahdollisuus tehdä tämän ihmisen parasta
tarkoittavia ratkaisuja. Kun poliisin, lastensuojeluviranomaisten
ja sosiaaliviranomaisten kauan odotettu verkottuminen on lopulta
alkanut, olisi kohtalokasta, jos liian kaavamaiseen käytäntöön
ohjaavat säännökset torppaisivat orastavan
alun lähtöruutuunsa. Tätäkin
taustaa vasten vastalause ja erityisesti sen perustelut vaikuttavat,
lievästi sanottuna, vähintäänkin
kummallisilta.
Kari Myllyniemi /kesk:
Arvoisa puhemies! Ed. E. Kanervan puheenvuoron viimeiset lauseet vaikuttivat
vähintäänkin merkillisiltä.
Tässä lakipaketissa toteutuvat minunkin jo kauan
esittämäni ajatukset. Lähinnä tarkoitan
sitä, että todella törkeitten väkivaltarikosten
rangaistukset tulevat merkittävästi kovenemaan. Tällä erää törkeistä pahoinpitelyistä
rangaistaan vähintään
kuuden kuukauden vapausrangaistuksella. Käytännössä tämä on
tarkoittanut, että kyseisistä rikoksista on tuomittu
reilusti alle vuoden vapausrangaistuksiin; yläraja on kuitenkin kymmenen
vuotta.
Tuomioistuimilla on ollut mahdollisuus tuomita ankaramminkin,
mutta jostain ihmeen syystä on toistuvasti käytetty
kovin lieviä rangaistuksia. Nyt alaraja nousee yhteen vuoteen,
joten on uskottavaa, että tämä ainakin
jossain määrin myös vähentää Suomessa
väkivaltarikosten määrää.
Tosiasia on, että Suomessa on muuhun Eurooppaan verrattuna
väkivaltarikoksia eniten ja niiden seuraukset ovat Euroopan
lievimmät.
Mutta ei lakipaketissa kaikki ole ihan hyvääkään.
Olen tehnyt vuonna 2000 lakialoitteen rikoslain 50 luvun muuttamisesta.
Siinä esitin merkittäviä muutoksia. Aloite
käsittelee huumausainerikoksia. Hallitus teki samasta asiasta
lakiesityksen tämän vuoden helmikuussa. Esitykset ovat
hyvin yhteneväisiä pääosiltaan
ja erityisesti niiltä osin, kuin lievemmistä huumausainerikoksista
tulisi pystyä rankaisemaan rangaistusmääräysmenettelyllä.
Aivan erityisesti esitykseni 50 luvun 7 §:stä,
jolla on tarkoitus poistaa osittain erityisperusteet muun muassa
syyttämättä jättämiselle,
on lähes sanatarkasti samanlainen kuin hallituksen esitys.
Vastalauseen esittäjät olivat valmiit hyväksymään
hallituksen esityksen täsmälleen esitetyssä muodossa,
vaikka olisimme halunneet, että 50 luvun 2 a § Huumausaineiden
käyttörikos olisi saanut samanlaisen sanamuodon
kuin omasta lakialoitteestani aikanaan ilmeni. Tällöin
olisi paremmin jo laista ilmennyt, millaisia tapauksia kyseisellä pykälällä tarkoitetaan.
Nyt tapahtui niin, että lakialoitteessa mainitut tunnusmerkistöä selventävät
osat siirrettiin lähes sellaisenaan 50 luvun 7 §:ään.
Tämä taas toteutuessaan tulee merkitsemään
sitä, että sillä huomattavasti lievennetään
tällä erää voimassa olevaa huumausainelakia.
Tosiasia on se, että hallituksen esittämistä muutettavista
uusista lakipykälistä selvästi ilmenee
kuinka alkuperäinen tarkoitus on ollut, että lievemmät
tapaukset tulevat entistä useammin rangaistaviksi. Näin
oli tarkoitus osoittaa, että yhteiskunta ei hyväksy
vähäisempiäkään huumausainerikoksia.
Tätä vastoin hallituksen perusteluosista ei saa
selkeästi selkoa, mihin suuntaan käytäntöä olisi
vietävä.
Edelliseen viitaten hyvin pitkälle menevä johtopäätös
voidaan tehdä rikoslain 50 luvun 7 §:n muutosesityksestä,
koska siinä hallitus esittää poistettavaksi
niin sanotut erityisperusteet syyttämättä ja
tuomitsematta jättämiselle. Tällä oli tarkoitus
osoittaa se, ettei huumausainerikoksia, ei edes lieviä,
ole asetettava erilaiseen asemaan kuin yleensä muita rikoksia.
Jos olisi menetelty hallituksen esityksen mukaisesti, se vääjäämättä olisi
johtanut siihen, että entistä useammin myös lievemmät
huumausainerikokset olisivat tulleet rangaistavuuden piiriin, mikä olisi
ollut aivan oikein.
On tietenkin tosiasia, että ensisijaisesti tulee menetellä 50
luvun 2 a §:n mukaisesti eli rangaistus on ensi sijalla.
Kun syyttäjät jättävät
muutaman kerran poliisin antaman rangaistusmääräyksen
vahvistamatta, poliisi lopettaa kokonaan lievempiin tapauksiin puuttumisen.
Nyt hyväksytty mietintö antaa julkisuuteen aivan
päinvastaisen osoituksen siitä, miten huumausaineasioissa
tulisi tällä erää edetä.
Lievempää linjaa edustavat ovat vedonneet, että käytäntöä ei
ole syytä eikä ollut tarkoitus muuttaa. Näinhän
tosiaan hallituksen esityksen tekstiosassa oli, että ei
ollut tarkoitus muuttaa, mutta pykälät osoittivat
aivan muuta. On kuitenkin otettava huomioon, että Suomi
on tällä erää huumausainetilanteessa
aivan eri tilanteessa kuin voimassa olevan lain säätämisen
aikaan eli vuonna 93. Silloin oli jollakin tapaa ymmärrettävää, että ei
ihan jokaisesta tapauksesta tarvitse rangaista, mutta tällä erää tilanne
on mennyt niin huonoon suuntaan, että ehdottomasti jokaisesta huumausaineiden
käytöstä pitäisi rangaista.
Nyt huumausainerikollisuus on moninkertaistunut ja edelleen pahenemassa.
Mietinnössä on myös vedottu, että syyttäjät kannattaisivat
nyt mietinnössä olevaa sanamuotoa. Tämä ei
pitäne paikkaansa. He eivät ole tässä muodossa
mietintöä edes nähneet, ja muun muassa
Valtakunnansyyttäjänviraston virallisessa lausunnossa
valtionsyyttäjä Petri Jääskeläinen toteaa
sivulla 4: "Rikoslain 50 luvun 7 §:n erityisen toimenpiteistäluopumissäännöksen
osittainen kumoaminen on linjavalinnan selkeyden ja koko uudistusehdotuksen
johdonmukaisuuden kannalta välttämätön."
Siitä huolimatta lakivaliokunnan enemmistö ei
ollut Jääskeläisen kannanoton kannalla.
Valtionsyyttäjä Jääskeläinen
pitää siis tältä osin hallituksen
alkuperäisen esityksen hyväksymistä välttämättömänä.
Tästä huolimatta käsittelyn yhteydessä nimenomaan
Jääskeläisen lausuntoon vedoten on saatu
oikeusministeriön kanta muuttumaan myönteiseksi
nyt hyväksytylle 50 luvun 7 §:n muotoilulle. Käsittämätöntä!
Jos hallituksen alkuperäinen esitys hyväksyttäisiin,
olisi syyttäjillä ja oikeuslaitoksilla olemassa
tavanomaiset syyttämättä ja tuomitsematta
jättämisen oikeudet. Kysyä voi, miksi
juuri huumausainerikoksissa pitäisi olla kaksinkertainen
anteeksiantovelvollisuus, kun sitä ei ole missään
muussakaan rikoksessa.
Luen seuraavaksi asiantuntijoiden kannanottoja: Terveydenhuollon
oikeusturvakeskus pitää hallituksen esitystä oikeaan
osuneena, ei siis moittinut 7 §:ää. Psykiatrian
ja oikeuspsykiatrian dosentti Heikki Viitanen ei näe ongelmia
saman pykälän soveltamisessa. Joensuun johtava kihlakunnansyyttäjä — missä on
ed. E. Kanervan kotipaikka — Matti Tolvanen pitää myös
50 luvun 7 §:n muotoilua oikeana. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen
edustaja Tapio Lappi-Seppälä puoltaa mietinnön
sanamuotoa, mitä sinänsä ei ole pidettävä kyllä hämmästyttävänä.
Keskusrikospoliisi pitää hallituksen esitystä myöskin
oikeaan osuneena. Oikeusministeriön edustajat Lena Andersson
ja Jukka Lindstedt puolsivat vielä maaliskuussa 8.3. tänä vuonna
hallituksen alkuperäistä esitystä. Professori
Pekka Koskinen, jota on totuttu kuuntelemaan aika voimakkaana asiantuntijana,
myöntää, että uudet kansainväliset
sopimusvelvoitteet edellyttävät muutoksia olemassa
oleviin kriminalisointeihin. Rikoslain 50 luvun 7 §:n hyväksymistä hallituksen esityksen
alkuperäisessä muodossa professori Koskinen ei
pidä ongelmana, koska hän tyytyy toistamaan vain
vuonna 93 antamaansa lausuntoa. Sisäasiainministeriö hyväksyy
esityksen. Professori Viljanen hyväksyy alkuperäisen
esityksen, mutta ei hyväksy hoitoon hakeutumisen sanamuodon
lieventämistä aikaisempaan verrattuna. Professori
Nuutila ei näe saman pykälän soveltamisessa
alkuperäisessä muodossaan mitään ongelmaa.
Professori Lahti on myös samaa mieltä.
Tästä huolimatta, vaikka näin suuri
joukko asiantuntijoita oli sitä mieltä, että hallituksen
alkuperäinen pykälämuotoilu olisi ollut
vallan oikea, lakivaliokunnan enemmistö sitä muutti
ratkaisevasti.
Tässä yhteydessä, kuten ilmeni, pidin
puheenvuoroni hyvin pitkälle vastalauseen tekstiin pitäytyen.
Vastalauseesta jäivät puuttumaan nimeltä mainittujen
asiantuntijoiden mielipiteet. Vaikka itse suostuinkin siihen, että vastalauseessa
ei yksityiskohtaisesti mainita asiantuntijoiden mielipiteitä,
pidän nykyistä käytäntöä erikoisena. Eikö koko
eduskunnan pitäisi saada tietää, keiden
lausuntoihin vastalause perustuu? Ehkä käytäntöä tulisi
tulevaisuudessa muuttaa.
Asian yksityiskohtaisessa käsittelyssä tulen esittämään
vastalauseen mukaista muutosta 50 luvun 7 §:ään.
Toimi Kankaanniemi /kd:
Arvoisa rouva puhemies! Hallituksen esitys sisältää,
niin kuin on kuultu, kolme erillistä asiakokonaisuutta,
joista ensimmäinen, alentuneesti syyntakeisiin sovellettavien
enimmäisrangaistusten muuttaminen, hylättiin valiokunnassa
yksimielisesti. Perustelut kuulimme ed. E. Kanervalta.
Toinen kokonaisuus on törkeän pahoinpitelyn vähimmäisrangaistuksen
korottaminen kuudesta kuukaudesta yhteen vuoteen vankeutta. Tämä hyväksyttiin
yksimielisesti valiokunnassa. Mielestäni on perusteltua,
että näin tehtiin. Kysymys on, niin kuin käsite
ilmaisee, törkeästä pahoinpitelystä,
ja kun on muutkin pahoinpitelyn tekomuodot, niin silloin on kyllä perusteltua,
että tähän kohtaan nyt puututaan ja alinta
rangaistusta nostetaan kuudesta kuukaudesta yhteen vuoteen.
Kolmas asiakokonaisuus oli huumausaineen käyttörikos
-problematiikka, josta puheenvuoroja on jo kuultu syvällisemmin.
Siinä on tapahtumassa mielestäni perusteltu muutos
siltä osin erityisesti, että nämä niin
sanotut lievät rikosmuodot — käytetään
kuitenkin edelleen käsitettä rikos — ovat
tähän asti jääneet usein rankaisematta
kokonaan sen tähden, että niihin nähden
alin mahdollinen rangaistus rikoslaissa on ollut varsin korkea.
Kun huumausaineen käyttörikos otetaan nyt tekomuotona
lakiin mukaan, myös nämä rikokset tulevat
rangaistusten piiriin. Näin ollen siis rangaistukset eivät
sinänsä lievene, vaan laajenevat. Tämä käyttömahdollisuus
laajenee tämän myötä, mikä on
hyvin perusteltua.
Tähän sisältyy mahdollisuus määrätä sakkoa tai
vankeutta enintään kuusi kuukautta. Näin
ollen siinä tulee mahdollisesti myös rangaistusmääräysmenettelyn
soveltaminen. Rangaistusmääräysmenettely
on tietysti uusi asia tässä kohdassa, ja se mahdollistaa
nopean ja edullisen tavan rangaistuksen määräämiseen.
Ongelmana siinä on tietysti se, että jos tekijä vastustaa
sitä siellä tekopaikalla, niin silloin se menee
vanhan mallin mukaan tuomioistuinkäsittelyyn sitä edeltävine
toimenpiteineen. Näin ollen tilanne ei välttämättä siitä muutu.
Nimittäin, jos henkilöllä on vähäinen
määrä huumausainetta ja hän
väittää, että teko ei ole rikostunnusmerkkejä täyttävä,
niin silloin mennään raskaimman kaavan mukaan.
Voi olla, niin kuin käytännön poliisimiehet
totesivat, että rangaistusmääräysmenettely
jää sittenkin näissä aika harvoin
käytettäväksi, jolloin tästä ei
tule todellista uudistusta tältä osin välttämättä.
Mutta kuitenkin sitten, kun mennään oikeuteen,
ei automaattisesti ehkä jää syyttämättä tai
tuomio määräämättä näissä tapauksissa,
kun on mahdollisuus määrätä sakko
tai enintään kuusi kuukautta vankeutta tämän
tekomuodon edellytysten täyttyessä.
Tältä osin asia on siis varsin hyvä uudistus. Korostan
sitä, että tavoite ja tarkoitus ei ole huumausainerikosten
rangaistusten lieventäminen missään tilanteessa.
Se on koko valiokunnan näkemys ymmärtääkseni.
Sen sijaan mitä tulee lisäykseen, jonka valiokunnan
enemmistö 50 luvun 7 §:ään esittää tehtäväksi,
siitä en ole valiokunnan kanssa samaa mieltä.
Tein oman vastalauseen tältä osin sen takia, että ed.
Myllyniemen ja muun keskustan valiokuntaryhmän tekemän
vastalauseen perustelut eivät minua aivan sellaisenaan
miellyttäneet. Niitä on sen jälkeen,
kun se oli esillä, korjattu, muutettu, jonkin verran. Perustelut
ovat ehkä nyt asialliset, mutta siinä vaiheessa,
kun olisi nimi pitänyt panna, ne eivät olleet
siinä muodossa, että olisin sitä voinut
hyvällä mielellä allekirjoittaa. Sen
tähden tein oman vastalauseen ja siinä totean
erityisenä perusteluna 50 luvun 7 §:n lisäyksen
vastustamiseen nimenomaan sen, että nyt valiokunnan enemmistö hallituksen
esityksestä poiketen esittää kirjattavaksi
itse pykälään sanat "kokonaisuutena arvostellen
vähäisenä".
Vähäinen-sana häiritsee minua pykälässä.
En halua sitä viestiä eduskunnasta antaa kentälle, että huumausaineiden
käyttörikos olisi joskus vähäinen,
koska se saattaa juuri johtaa siihen ajatukseen, että siihen
suhtaudutaan vähätellen. Ne ovat aina vakavia
rikoksia, koska se ensimmäinenkin, se vähäinen
käyttö, johtaa hyvin hyvin helposti sille tielle,
joka on tuhon tie nuorelle ihmiselle. Huumeiden käyttäjät
ovat nuoria, koska he eivät elä edes keski-ikäisiksi
yleensä, ja silloin heihin pitää suhtautua
vakavasti eikä lähteä siitä,
että teko olisi vähäinen ja sen tähden
heti anteeksiannettavissa.
Tältä pohjalta katson, että lisäys
on tarpeeton ja jopa vahingollinen viesti eduskunnalta lain soveltajille.
Perusteluissa tämä asia on selvitetty mielestäni
riittävästi, ja annettavat ohjeet ja koulutus
johtavat siihen, että menetellään järkevästi ja
mahdollisimman samaan tapaan eri puolilla maata. Vastalauseeni on
siis lopputuloksen osalta sama kuin keskustan edustajien vastalause.
Edelleen haluan kiinnittää huomiota siihen, että samassa
yhteydessä 50 luvun 7 §:n kohta on hallituksen
esityksessä esitetty muutettavaksi niin, että syyte
voidaan jättää nostamatta tai rangaistus
tuomitsematta, "jos tekijä on hakeutunut sosiaali- ja terveysministeriön
hyväksymään hoitoon". Nykyisessä laissa
hakeutunut-sanan sijalla ovat sanat "osoittaa sitoutuneensa" tällaiseen hoitoon.
Tässä on merkittävä muutos.
Sitoutuminen on eri asia kuin hakeutuminen. Tästä käytiin paljon
keskustelua valiokunnassa ja yksimielisesti sitten päädyttiin
kuitenkin siihen, että hyväksytään
hallituksen esitys, koska tärkeimpänä perusteena
on se, että se auttaa siinä tilanteessa, kun nuori
tavataan huumeiden kanssa tekemisissä olemisesta. Silloin
hänet voidaan saada paremmin hoitoon, kun edellytyksenä on
hakeutuminen eikä tarvitse esittää syvälle
menevää sitoutumista.
Sitoutuminen vaatimuksena on johtanut siihen, että hoitoon
hakeutumisia on ollut tähän asti varsin vähän.
Toivon, että näin todella tulee käymään,
mutta samalla kyllä toivon, että tässä yhteydessä kiinnitetään
vakavaa huomiota siihen, että pelkän hakeutumisen
edellyttäminen ei johda sellaiseen hyvin kevyeen käyttäytymiseen niin,
että ilmoittamalla vain, että olen tässä ajatellut
lähteä hoitoon, hakeutua hoitoon, sillä sitten
vapautetaan syytteestä tai tuomion määräämisestä,
koska tämmöinen käyttäytyminen
sitten johtaa helposti kierteen syvenemiseen ja se on vain tämän
käyttäjän ongelmien maton alle lakaisemista
ja näin ollen ei palvele hänen etuaan enempää kuin
yhteiskunnankaan etua. Tämä on vakava kysymys,
johon on syytä paneutua jatkossa, ja siitä on
valiokunnalla ponsilausuma, joka toisessa käsittelyssä tulee
varmaan käsitellyksi enemmän.
Jyri Häkämies /kok:
Arvoisa rouva puhemies! Mielestäni tällä lainsäädännöllä suomalaista
lainsäädäntöä viedään
oikeaan suuntaan oikein askelin vähintäänkin
kahdesta syystä. Ensinnäkin törkeän
pahoinpitelyn minimirangaistuksen nostaminen kuudesta kuukaudesta
yhteen vuoteen on oikea toimenpide niillä perusteilla, mitä täällä on
jo aikaisemminkin kuultu. Suomessa on käyty kriminaalipoliittista
keskustelua viime vuosina erityisesti väkivaltarikosten
osalta. Selkeästi on osoitettavissa, että Suomessa
väkivaltarikoksista langetettavat tuomiot ovat esimerkiksi
Ruotsiin verrattuna lievempiä. Toisaalta väkivaltarikokset
ovat huolestuttavalla tavalla kasvussa, eivätkä nämä tuomiot
ole vastanneet ihmisten oikeustajua.
Edelleen valiokunnan mietinnössä ihan oikein
viitataan uhrin asemaan väkivaltarikosten yhteydessä,
ja yksi keino esimerkiksi panostaa uhrin aseman korjaamiseen on
Rikosuhripäivystyksen toiminnan tukeminen. Niin kuin hyvin
tiedetään, Rikosuhripäivystys toimii
hyvin pitkälle Raha-automaattiyhdistyksen varojen turvin.
Lakivaliokunta viime syksynä budjettilausunnossaan kiinnitti
huomiota tähän tilanteeseen ja toivoi ja edellytti,
että oikeusministeriö pystyisi sisällyttämään
Rikosuhripäivystyksen toiminnan kulujen kattamisen omaan
budjettiinsa.
Rikosuhripäivystyshän ennen kaikkea antaa suurelta
osin oikeusapua ja terapiaa ja hoitoa perheväkivallan uhreille.
Siinä mielessä on syytä toivoa, että ensi
syksynä saamme nähdä tilanteen, jossa — aivan
erityisesti kohdistan sanani ed. Seppo Lahtelalle — Rikosuhripäivystyksen toiminnan
tulevaisuus taataan budjettivaroin. Suomessa rikollisia herkästi
hyysätään, mutta rikoksen uhrien osalta
tämä olisi kovin pieni ja vähäinen
kädenojennus mutta heille hyvin tarpeellinen.
Sitten huumausaineiden käytön ja hallussapidon
kriminalisointiin. Se on yksi osa arsenaalia eräällä tavalla
hyvinkin nopeasti yllättänyttä huumausaineiden
käyttöä vastaan, joka on Suomessa meidät
kohdannut. Se ei toki ole ainut asia, jolla siihen pystytään
puuttumaan. Me olemme aikaisemmin käsitelleet poliisin
valtaoikeuksia. Tässä tähtäimessä on
ennen kaikkea lievempien huumausainerikkomusten eli käytön
ja hallussapidon kriminalisointi ennen kaikkea sen rangaistusmääräysmenettelyn
kautta. Niin kuin olemme kuulleet, syytekynnys on ollut tarpeettoman
korkealla ja rangaistusmääräysmenettely tuo
nämä rikkomukset rangaistusmenettelyn piiriin.
Toisaalta täällä on aivan oikein
problematisoitu huumehoitoon sitoutumisen ja hakeutumisen kynnyksen
eroa. Mielestäni on hyvin tärkeää, että hoitoon
hakeutumisen kynnys on mahdollisimman matalalla, kuitenkin varmistaen
niin, että kysymys ei ole pelkän paperilapun hakemisesta jostakin
hoitolaitoksesta.
Samalla valiokunnan kuulemisessa hyvin perustellusti kuultiin
näkemyksiä siitä, että Suomessa
huumehoidon tilanne ei ole tätä ongelmaa vastaavalla
tasolla. Laadukkaiden huumehoitopaikkojen määrä ei
ole riittävä, ja toisaalta rahoitustilanne on
kovin epäselvä. Varsinkin pienten kuntien osalta
tilanne on vaikea, mikäli huumeongelma tällaisen
kunnan kohtaa. Kunta ei mielellään sitoudu näiden
nuorten hoidon korvauksen maksamiseen. Siihen tähtää juuri
valiokunnan lausuma, ja toisaalta myös hallituksen piirissä on
käynnissä noin 200 miljoonan markan huumehoitopaketin
valmistelu. Tätä on syytä kiirehtiä.
Mikäli halutaan puuttua ennaltaehkäisyyn ja huumeiden
käytön oireisiin reagoimiseen, mielestäni
Suomessa tulisi hyvin perusteellisesti harkita huumetestausten laajamittaisempaa
käyttöä kouluissa. Sillä olisi
ennalta ehkäisevä vaikutus, ja toisaalta ongelmiin
pystyttäisiin puuttumaan riittävän ajoissa
eikä silloin, kun huumeiden käyttö on
jatkunut jo vuosia ja ollaan aivan toisen tyyppisessä huumeriippuvuudessa
kuin ehkä koulutasolla vielä ollaan. Tämä on
varsin arka asia, mutta mielestäni asian lainsäädännöllinen pohja
tulisi kuitenkin pikimmin selvittää.
Seppo Lahtela /kesk:
Arvoisa rouva puhemies! Mielestäni sattui erinomaisen
hyvä aika ryhtyä käymään
kahdenkeskistä keskustelua ed. Häkämiehen
kanssa siitä, mikä on rikoksen uhrin asema samaisessa
lain käsittelykohdassa, niin kuin mietinnöstä keskustelu
nyt on olemassa.
Mielestäni asia konkretisoituu salin muulle edustavalle
joukolle, joka täällä myöhäisillan tunteina
istuu ja odottaa asian etenemistä, parhaimmillaan, kun
totean tämän asian niin, että törkeän
pahoinpitelyn rangaistusalarajan nostaminen puolesta vuodesta vuoteen
on mielestäni oikean suuntainen näköala
tässä asiassa, erittäin hyvin perusteltu
ja harkittu. Sen osalta, mitä ed. Häkämies
mainitsi rikoksen uhrin asemasta, edelleenkään
tässäkään asiassa ei tule esille
se, että törkeän pahoinpitelyn tekijä saa
välittömästi valtion lukuun, usein varaton
kun on, avustajan mukaan alkuperäisestä poliisitutkinnasta,
kuulustelusta lähtien. Sen sijaan rikoksen uhri saa tuekseen
syyttäjän ja syyttäjän tuen,
mutta syyttäjän tuki on niin kaukana, että rikoksen
uhri ei sitä tukea missään koe eikä tunne
vaan kokee väkivallan suurempana kuin se käytännössä edes on
ollut olemassakaan.
Siinä mielessä mainittu Rikosuhripäivystys perustuu
pääosin vapaaehtoiseen työhön,
jonka vain välttämättömät
kulut korvataan, ja kulujenkaan osalta ei oikeastaan siihen rahaa
ole ollut olemassa, vaan niin kuin ed. Häkämies
totesi, ne ovat pitkän taistelun jälkeen olleet
syntymässä ja löytyneet niin, että muun
muassa Kotkan rikosuhripäivystys on jonkin näköisenä saatu
turvattua ja toteutettua. Tältä osin, kun asiasta
viimeksi on salissa keskusteltu, oikeusministerillä on
ollut näkemys siitä, että valmistuu mietintö aiheesta
ja sen jälkeen löytynee tapa, jolla Rikosuhripäivystykselle
taataan varat niin, että se pystyy toimimaan ja toimeenpanemaan
näissä asioissa niin, että myöskin
rikoksen kärsinyt, syytön osapuoli, saa sen henkisen
tuen, jota tällaisessa tapauksessa voidaan yhteiskunnan
puolesta näin vapaaehtoisvoiminkin antaa ja toteuttaa niin,
että on selvä valmius tietää,
miten voi mennä eteenpäin, ja on ihminen, jonka
kanssa voi keskustella ja jolle purkaa syntynyttä ongelmaa.
Rouva puhemies! Tämä ei ollut varsinainen puheenvuoropyyntöni
aihe vaan ikään kuin johdanto varsinaiseen sisältöön,
johon nyt aion lähemmin mennä. On aika erikoinen
tämä eduskunnan katsantokanta tässä asiassa,
kun mennään ed. Myllyniemen pitkälti
perustelemaan käsittelyyn, huumausaineiden käyttörikkomuksen osalta
rangaistavuuteen. Mielestäni hallituksen esitys, niin kuin
todettu, on olemassa, on hyvä ja perusteltu ja selkeä ja
on esittämässä sitä toteutusta,
että omaan käyttöön tarkoitetuista
ja lievästä hallussapidosta voidaan suoraan sakolla määrätä.
Mutta valitettavasti vain on niin, että poliisillakaan
ei tässä ole sellaista oikeussuojaa takana, että poliisin
etua joku erityisesti tässä valvoisi, vaan rikollisen,
käyttäjän, osalta löytyy sitten
tukea niin paljon, että varmasti löytyy sellainen
tapa, jolla puututaan vähänkin kyseenalaisen rangaistusmääräyksen
kirjoittamiseen ja todetaan, että sitä ei ollut
aihetta kirjoittaa, ja kun hoitoon hakeutuminen tulee esille, hoitoon
sitoutuminen syntyy mahdollisuudeksi, tältä rangaistusmääräykseltä vältytään.
Tässä eduskunta on lähtemässä mielestäni
kovin myötäilevälle ja liberaalille linjalle
siinä, että tämä vähäinen
käyttö ikään kuin hyväksytään.
Ed. Kankaanniemi esitti näkemyksen siinä asiassa,
että annetaan viitteitä ja signaali siitä, että pieni
käyttö sallitaan ja se on hyväksyttävissä eikä johda
yleensä minkään näköiseen
rangaistusseuraamukseen. Tämä vain tarttuu nuorison
ja vähän vanhemmankin väen keskuudessa, ja
siltä osin on tulossa näköala siitä,
että tämä on hyväksyttävää toimintaa.
Jos ajatellaan viime aikojen osalta varsin merkittävien
henkilöiden antamia lausuntoja siitä, että he
ovat kokeilleet joskus ennen opiskeluaikoina eikä siitä ole
ollut mitään haittaa eikä häiriötä tässä asiassa,
tämä on sellainen merkki ja esimerkki, signaali,
nuorisolle, että todetaan, että eihän
tämä nyt niin vaarallista ole, kokeilla voi. Tässä asiassa
ei ole minkään näköiseen kokeiluun
eikä hyväksymiseen sijaa vaan on edettävä vastalauseiden
mukaisesti niin, että tiukempi käsittelyjärjestys
ja sakonmääräytymisperuste helpottuu
ja toteutuu, niin kuin hallitus on alun perin esittänyt
tässä asiassa.
Rouva puhemies! Toivon, että eduskunta ryhdistäytyy
tässä asiassa, katsoo Suomen kansan tulevaisuutta,
sen kansan parhaimmiston tulevaisuutta, ja ottaa heti ojennuksen
oikeaan käteen ja on valmis tuomitsemaan entistä jyrkemmin
ja tiukemmin unohtamatta tietenkään hoitoon ohjaamista
ja hoidon toteuttamista ja siihen hoitoon sitouttamista niin, että tämä,
joka tälle tielle on sortunut, pystyy tästä asiasta
pelastumaan ja tervehtymään.
Mauri Salo /kesk:
Arvoisa rouva puhemies! Hallituksen esitys rikoslain 50 luvun
muuttamiseksi oli alkuperäisessä muodossaan hyvä ja
on edelleen kannatettava. Valiokuntakäsittelyssä se muuttui,
ikävä kyllä, huonompaan suuntaan. En tiedä,
lieneekö meillä tarvetta tehdä aina juhannuksen
alla huonoa lainsäädäntöä.
Lakivaliokunnassa viime vuonna päästettiin läpi
elokuvatarkastuslain muutos, jossa porno päästettiin
maitokauppaan. Jos nyt sitten edelleen jatketaan tällaisella
linjalla, joka edelleen mahdollistaa huumausaineiden kokeilua ilman
rangaistuspelkoa, se antaa signaalin huumausainekauppiaille, että kannattaa
toimia aktiivisesti, koska käyttäjillä ei ole
pelotetta. Se johtaa myös sitten edelleen huumausaineiden
lisääntyvään käyttöön.
Ed. E. Kanervan esittelypuheenvuorossa esille nostamasta asiasta,
että huumausaineiden käytössä olisi
saavutettu jo jonkinlainen lakipiste, oli artikkeli johtavassa sanomalehdessä,
mutta artikkelit ovat artikkeleita ja totuudet ovat usein toisenlaisia.
Omaa kieltään kertoo se, että kun Turussa
perustettiin viime vuonna neulojenvaihtopiste, valiokunnassa kuultavana
ollut asiantuntija kertoi, että siellä vaihdettiin
vuoden aikana 50 000 neulaa. Se on noin 170 000
asukkaan kaupungissa varsin mittava määrä.
Salossa on 28 000 asukasta, poliisin tiedossa yli tuhat
huumeiden käyttäjää, joista
300 selkeästi rekisterissä. Nämä ovat
lukuja, joiden kanssa meidän ei pidä tällä hetkellä pelleillä,
vaan nämä asiat on otettava vakavasti, niin myös
lainsäädännön ja rikoslain kohdalla.
Valiokunnan enemmistö oli sitä mieltä,
että jos tehdään huumausaineiden käyttö rangaistavaksi,
se johtaa sakotusautomaatioon. Meidän täytyy kuitenkin
kysyä, pitääkö olla rikoksia, joista
ei rangaista, pitääkö saada tehdä rikos
ilman rangaistusta. Kansalaisten mielipide on se, että näin
ei voi olla. Siksi jo yleisenkin mielipiteen vuoksi näissä asioissa
olisi oltava johdonmukainen.
Valiokunnassa käytiin keskustelua myös siitä, riittääkö hoitoon
hakeutuminen rangaistukseen tuomitsematta jättämisen
perustaksi. Oma mielipiteeni on siihen, että se ei riitä vaan
edellytyksenä pitäisi olla hoitoon sitoutuminen.
Hoitoon sitoutuminen siinäkin puoltaa paikkaansa, että silloin
kun ihminen todella sitoutuu hoitoon, hän myös
sitten pyrkii huumeesta vakaasti eroon. Pelkällä hakeutumisella
voidaan yrittää välttää se vaaniva
rangaistus jostain tehdystä rikoksesta.
Arvoisa rouva puhemies! Ed. Myllyniemen ja meidän muiden
allekirjoittama vastalause on hyvä perusta käydä asian
lopulliseen käsittelyyn, ja toivon, että suuressa
salissa silloin viisaus voittaa ja tämä keskustalaisten
perusteltu vastalause tulee asianmukaisesti myös eduskunnan päätökseksi
ja voidaan päästä huumausainerikosasioissa,
varsinkin kasvavassa käyttöongelmassa, edes jonkinmoisen
pelotteen piiriin ja avata ympäristön silmiä niiden
henkilöiden kohdalta, jotka ovat joutuneet viranomaisten
kanssa tekemisiin.
Nuoret, jotka kadulla varsin avoimesti käyttävät
huumausaineita, eivät kuitenkaan joka kerta joudu viranomaisten
kanssa tekemisiin. Niinä harvoina kertoina, kun he joutuvat,
viranomaiset joutuvat tietenkin ottamaan myös vanhempiin yhteyttä ja
12—13-vuotias kokeilija tai jo tietynlaiseen käyttöasteeseen
joutunut voidaan vielä tässä yhteydessä pelastaa.
Kovin pitkiä aikoja tässä ei ole syytä odottaa
eikä antaa käyttökierteen jatkua, koska
me tiedämme sen, että käyttökierteeseen
joutuessaan ihminen ei pääse siitä eroon.
Hoitojakso on puolitoista vuotta. Hoitojakso maksaa yli 400 000
markkaa halvimmillaan, joten tässä on myös
kyseessä suuret taloudelliset arvot, puhumattakaan niistä suurista
ihmisarvoista, joita pahimmillaan menetetään.
Yleiskeskustelu päättyy.