PERUSTELUT
1 Yleistä
Talous- ja velkaneuvonnasta annettu laki (713/2000),
jäljempänä talous- ja velkaneuvontalaki,
on ollut voimassa vuoden 2000 syyskuusta lähtien. Laki
koskee vain ns. kunnallisia talous- ja velkaneuvojia, jotka ovat
työsuhteessa kuntaan, tai joilla on sopimus talous- ja
velkaneuvontapalveluiden tuottamisesta joko kunnan tai lääninhallituksen
kanssa. Kyseinen laki ei koske yksityisiä talous- ja velkaneuvojia
eikä missään muussakaan laissa ole turvattu
yksityisten talous- ja velkaneuvojien oikeuksia toimia tasavertaisina
kunnallisen talous- ja velkaneuvonnan rinnalla. Lakia on muutettu
vain yhden kerran (272/2002), jolloin
lakiin lisättiin 6 a §. Kyseisellä muutoksella
heikennettiin niiden yksityisten talous- ja velkaneuvojien asemaa,
jotka olivat toimineet ilman sopimuksia kuntien ja lääninhallitusten
kanssa.
Talous- ja velkaneuvonnan valinnanvapauden ja -oikeuden puuttumisesta
kärsii tietysti eniten kohderyhmä, eli ylivelkaantuneet,
joilta puuttuu oikeus voimassa olevan lainsäädännön mukaan
valita talous- ja velkaneuvojansa. Ylivelkaantuneet joutuvat hakemaan
avun taloudelliseen ahdinkoonsa kunnan talous- ja velkaneuvonnasta,
vaikka hyvin monet haluaisivatkin asioida mieluummin yksityisessä neuvonnassa. Useille
ylivelkaantuneille valintakysymys liittyy palvelun laatuun ja siihen,
että he voivat vaatia ja odottaa yksityiseltä neuvojalta
inhimillisempää suhtautumista asiakkaaseen. Yksityiseltä neuvojalta
edellytetään myös laajempaa asiantuntemusta
ja sitä, että neuvoja hoitaa asiakkaansa
asian kokonaisuutena. Yksityisen neuvojan on usein oltava tarvittaessa
valmis auttamaan asiakastaan mm. hankkimalla asiakirjoja tai muita
selvityksiä hänen puolestaan, mikäli asiakas
ei kykene niitä joko osin tai kokonaan itse hankkimaan
psyykkisten tai fyysisten esteiden vuoksi.
Yksityiset talous- ja velkaneuvojat ovat toimineet ylivelkaantuneiden
avustajina yksityishenkilön velkajärjestelylain
voimaantulosta lähtien laatien velkajärjestelyhakemuksia,
maksuohjelmaehdotuksia, maksuohjelman muutoshakemuksia ja -ehdotuksia
sekä tehden vapaaehtoisia velkajärjestelyitä velallisten
avustajina. Yksityiset talous- ja velkaneuvojat toimivat velallisten
avustajina koko velkajärjestelyprosessin ajan ja pyrkivät
näin turvaamaan ylivelkaantuneille velkajärjestelyn
onnistumisen alusta lähtien aina sen loppuun saakka. Ylivelkaantuneiden
avustamiseen kuuluu hyvin tärkeänä osana
heidän henkisen hätänsä ymmärtäminen
ja asiakkaan psyykkinen tukeminen. Taloudellisessa ahdingossa pitkään
eläneet, loppuun palaneet ihmiset eivät jaksa
yleensäkään lähteä järjestelemään
taloudellisia asioitaan ja velkojaan, mikäli he eivät
koe saavansa tarvitsemaansa tukea juuri talous- ja velkaneuvojalta.
Maksuttoman oikeudenkäyntiavustajan määräyksiä velkajärjestelyasioissa
on annettu vuonna 2001 oikeusministeriön tilastojen mukaan noin
700 asiassa, mihin lukuun sisältyvät yksityisten
lakimiesten ja muiden oikeudenkäyntiasiamiesten tai -avustajien
määräykset. Merkille pantavaa tuossa
määrässä on se, että erään pohjoissuomalaisen
yksityisen talous- ja velkaneuvontapalveluja tuottavan yrityksen
osuus on yli 10 %, mikä osoittaa sen,
että yksityiselle talous- ja velkaneuvonnalle on kysyntää ja
todellista tarvetta. Kyseisessä yrityksessä työskentelevät
talous- ja velkaneuvojat (2) eivät kumpikaan ole suorittaneet
oikeustieteen tutkintoa, mutta he ovat hankkineet ammattitaitonsa
ja kokemuksensa noin kymmenen vuoden aikana käytännön
työssä, eri koulutuksissa ja aiemmin kunnallisessa
velkaneuvonnassa työskennellessään.
Maantieteellisistä välimatkoista johtuen eri puolilla
Suomea ja erityisesti Pohjois-Suomessa velkaneuvonnan saatavuus
vaihtelee suuresti myös kunnittain. Yksityiset velkaneuvojat
avustavat yli kuntarajojen, mikä turvaa useissa tapauksissa
ylivelkaantuneille avun saamisen. Joskus tuon avun saaminen yksityiseltä velkaneuvojalta
on osoittautunut ja jäänyt viimeiseksi mahdollisuudeksi
päästä velkajärjestelylain piiriin
ja saada taloudellinen tilanne tasapainoon. Yksityisen talous- ja
velkaneuvojan tulisi avustaa velallista niissäkin asioissa,
joissa kunta tai kaupunki on velkojana ja joissa kunnallisen talous-
ja velkaneuvojan voidaan asemansa nojalla katsoa toimivan jopa velkojan
edustajana. Talous- ja velkaneuvojien jääviyskysymykset edellisen
kaltaisissa tapauksissa ovat jääneet kokonaan
ottamatta huomioon talous- ja velkaneuvontalaissa.
2 Kunnan ja lääninhallituksen järjestämä talous-
ja velkaneuvonta
Talous- ja velkaneuvonnasta annetun lain 3 §:n 1 momentin
mukaan kunnalle on annettu ensisijainen oikeus tehdä lääninhallituksen
kanssa kuntalain (365/1995) 2 §:n
2 momentissa tarkoitettu sopimus, jossa se sitoutuu huolehtimaan
talous- ja velkaneuvontapalvelujen järjestämisestä kunnassa
asuville henkilöille.
Talous- ja velkaneuvonnasta annetun lain 3 §:n
2 momentin mukaan kunta voi huolehtia talous- ja velkaneuvontapalveluista
myös hankkimalla ne tehtävien hoitamiseen sopivalta
palvelun tuottajalta. Näin asiat on järjestettykin joissakin
niissä maamme kunnissa, joissa esimerkiksi päätoimisen
talous- ja velkaneuvojan palkkaamiseen ei ole kunnan väkiluku
huomioon ottaen realistisia mahdollisuuksia.
Talous- ja velkaneuvonnasta annetun lain 3 §:n
3 momentin mukaan, jos kunta ei kuulu minkään
1 momentissa tarkoitetun sopimuksen piiriin, lääninhallituksen
on hankittava palvelut tehtävien hoitamiseen sopivalta
palvelun tuottajalta. Tämän lainkohdan nojalla
lääninhallituksen voidaan katsoa olevan viimesijaisesti
ja lopullisessa vastuussa kuntien talous- ja velkaneuvonnan järjestämisestä,
joten lainkohtien muuttaminen siten, että lääninhallitus
voisi käyttää oikeuksiaan myös
ensisijaisesti järjestää talous- ja velkaneuvontapalvelut,
on vähintäänkin oikeutettua
ja kohtuullista erityisesti siinä tapauksessa,
että muutos koituu kohderyhmän eli ylivelkaantuneiden
hyväksi.
Kunnille annettu ensisijainen oikeus palvelun järjestämisestä on
joskus ristiriidassa ylivelkaantuneiden edun kanssa. Tämä epäkohta
tuli selvästi esille käytännössä loppuvuodesta
2002, kun maassamme vuosina 2002—2004 toteutettavan Velkasovinto-ohjelman
talous- ja velkaneuvonnan lisäresursseiksi palkattiin uusia
talous- ja velkaneuvojia, joista suurella osalla ei ole minkäänlaista
kokemusta eikä asiantuntemusta velkajärjestelyasioiden
hoitamisesta. Noihin tehtäviin olisi ollut käytettävissä asiantuntevia, jo
pitkään alalla toimineita yksityisiä talous-
ja velkaneuvojia, joiden kanssa lääninhallitukset eivät
kuitenkaan tehneet sopimuksia, koska kunnat halusivat käyttää lain
suomaa ensisijaista oikeuttaan ja hoitaa asian omana toimintonaan sekä saada
talous- ja velkaneuvontayksiköilleen ulkoista näyttävyyttä lisäämällä talous-
ja velkaneuvontayksikön henkilöstöä.
Kyseenalaiseksi edellä kerrotun uuden henkilöstön
palkkaamisen tekee sekin seikka, että Velkasovinto-ohjelman
kohderyhmään kuuluvat vuosina 1990—1994
ongelmaluottojen myötä ylivelkaantuneet, jotka
ovat suurelta osin entisiä yrittäjiä,
joiden asiat ovat vaikeimpia velkajärjestelyasioita ja
joista osalta velkajärjestely on jo kerran hylätty.
On ilmeisen selvää, että tällaisten
asioiden hoitamiseen olisi tarvittu erityisosaamista ja pitkää kokemusta
velkajärjestelyasioiden hoitamisesta, velkajärjestelylain
tuntemusta ja soveltamiskykyä.
Yksityisten talous- ja velkaneuvontapalveluiden saattaminen
tasavertaisiksi kuntien omana toimenaan järjestämän
palvelun kanssa on perusteltua edellä ilmenevä huomioon
ottaen. Yksityisten talous- ja velkaneuvontapalveluiden saattaminen
lain piiriin ja niiden käyttöönotto lääneissä ja
kunnissa tulee parantamaan ylivelkaantuneiden asemaa ja oikeusturvaa.
Yksityisen palvelun tulee kuitenkin aina täyttää kelpoisuusvaatimukset,
joiden tulee olla samat kuin voimassa olevan lain 6 §:ssä.
3 Yksityisen talous- ja velkaneuvojan kelpoisuus ja oikeudenkäyntiasiamiehenä toimiminen
Vaikka yksityisten talous- ja velkaneuvojien työsuorituksista
ei olekaan käytettävissä virallisia tilastoja,
voidaan kuitenkin todeta, että heidän työpanoksensa
on ollut ja tulee olemaan jatkossakin ylivelkaantumisongelman hoidon
kannalta katsoen hyvin merkittävää. Osa
näistä yksityisistä talous- ja velkaneuvojista
on toiminut ylivelkaantuneiden hyväksi jo ennen yksityishenkilön
velkajärjestelystä annetun lain (57/1993)
voimaantuloa. Jotkut heistä ovat itsekin kokeneet taloudellisia
menetyksiä, yritystoiminnan päättymisen,
kahden asunnon loukkuun joutumisen, työttömäksi
jäämisen tai muun ylitsepääsemättömän
esteen aiheuttaman tulojen romahtamisen, minkä seurauksena
on ollut maksukyvyttömyys ja ylivelkaantuminen.
Yksityiset talous- ja velkaneuvojat, joilla ei ole sopimuksia
kuntien eikä lääninhallitusten kanssa,
joutuvat pääsääntöisesti
itse kouluttautumaan ja pitämään yllä ammattitaitoaan
omin varoin, mikä on toisaalta kunnia-asia, mutta ennen
kaikkea velallisten etu. Vuosia yksityisenä talous- ja
velkaneuvojana toimineen henkilön ammatillisen kelpoisuuden
voidaan perustellusti väittää täyttävän
talous- ja velkaneuvontalain 6 §:ssä tarkoitetun
talous- ja velkaneuvontapalvelua antavan henkilön taidon
ja kokemuksen, jota tehtävän asianmukainen hoitaminen
edellyttää. Yksityisillä talous- ja velkaneuvojilla,
päinvastoin kuin kunnallisen sektorin neuvojilla, ei ole
taustatukena suurta kuntaorganisaatiota, joten heidän kilpailuvaltikseen
jää ammattitaito sekä mahdollinen asiakkaiden
keskinäinen toisilleen antama palaute neuvojasta.
Yksityisen talous- ja velkaneuvonnan asiakkaiden, jotka eivät
ole eri syistä saaneet palvelua kunnallisesta talous- ja
velkaneuvonnasta ja jotka ovat sittemmin hakeutuneet yksityisen neuvontapalvelun
asiakkaiksi, on voitu havaita jopa tehneen kanteluita saamastaan
huonosta kohtelusta taikka virheellisistä neuvoista.
Kunnallinen talous- ja velkaneuvoja saa lain nojalla toimia
velkajärjestelyyn liittyvässä asiassa
velallisen oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana.
Tämä oikeus on lisätty lailla (272/2002)
talous- ja velkaneuvontalain 6 a §:ään,
joka on tullut voimaan 1.6.2002. Yksityisen talous- ja velkaneuvojan,
joka ei ole suorittanut oikeustieteen tutkintoa, oikeutta toimia velallisen oikeudenkäyntiasiamiehenä
tai -avustajana
on ainakin käytännössä rajoitettu. Yksityisten
velkaneuvojien tilanne on velallisten asema ja palvelun tuottajan
omakin asema huomioon ottaen käsittämätön
ja ristiriitainen, koska voidaan osoittaa, että kunnalliset
talous- ja velkaneuvojat eivät pääsääntöisesti
ole avustaneet ennen lainmuutosta eivätkä lainmuutoksen
jälkeenkään avusta velallisia ainakaan
niissä velkajärjestelyasioissa, jotka ovat riitaisia ja/tai
jotka käsitellään istunnossa.
Sitä vastoin voidaan osoittaa, että jotkut
yksityiset talous- ja velkaneuvojat, jotka eivät ole suorittaneet
oikeustieteen tutkintoa, ovat toimineet velallisten avustajina ja
oikeudenkäyntiasiamiehinä riitaisissakin asioissa
ja usein myös istuntokäsittelyssä hyvällä menestyksellä,
koska he ovat paneutuneet asiakkaansa asiaan alusta lähtien.
Lakimies, joka tulee mukaan vasta istuntokäsittelyyn oikeudenkäyntiasiamieheksi,
ei ole useinkaan selvillä velallisen asiakokonaisuudesta
samalla tavalla kuin velallisen kanssa asiassa alusta
lähtien mukana toiminut yksityinen avustaja. Lakimuutoksella
kuitenkin voitaisiin turvata velallisen etu, jos myös yksityisille talous-
ja velkaneuvojille säädettäisiin lailla oikeus
toimia velkajärjestelyvelallisen oikeudenkäyntiasiamiehenä mukaan
lukien myös riitaisat asiat.
Lainsäädäntöön,
joka rajoittaa ammatilliset kelpoisuusvaatimukset täyttävän
yksityisen talous- ja velkaneuvojan oikeutta toimia velallisten
oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana velkajärjestelyyn
liittyvässä asiassa, on pikaisesti saatava muutos.
Lakimuutoksella yksityinen talous- ja velkaneuvoja, jonka voidaan
katsoa täyttävän talous- ja velkaneuvojan
ammatilliset kelpoisuusvaatimukset, on asetettava samanarvoiseen
asemaan ns. kunnallisen talous- ja velkaneuvojan kanssa. Muussa
tapauksessa lainsäädännön voidaan
katsoa syrjivän muutoin samat ammatilliset kelpoisuusehdot
täyttäviä yksityisiä talous-
ja velkaneuvojia sekä estävän heidän
ammatin- taikka elinkeinonharjoittamistaan.