YLEISPERUSTELUT

Lapsen etu

Lapsen edun ensisijaisuuden periaatteen tulisi läpäistä koko ulkomaalaislaki. Näin ei ole hallituksen esityksessä kaikilta osin.

Hallituksen esitykseen sisältyy periaate kansainvälisten ihmisoikeussopimusten soveltamisesta ulkomaalaislain mukaisissa asioissa. Tämän mukaisesti myös yksittäisten säännösten tulee olla yhdenmukaiset kansainvälisten sopimusten velvoitteiden kanssa. Kuitenkin lakiesityksen 6 §:n 1 momentin ehdotettu sanamuoto lapsen edun erityisestä huomioimisesta poikkeaa YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen 3 artiklan sanamuodosta, joka on velvoittavampi. Sanamuoto tulisikin korjata yleissopimusta vastaavaksi.

Mikä sitten on lapsen etu ja kuka sen arvioi? Ulkomaalaisviranomaiset ovat tulkinneet tähän mennessä velvollisuuden huomioida lapsen etu päätöksenteossa niin, että heillä olisi säännöksen nojalla oikeus päättää lapsen edusta. Päätöksen he ovat voineet sitten sanoa johtavan ulkomaalaiselle kielteiseen ratkaisuun. Esityksen perusteluissa todetaan, että viranomaisen tehtävänä on valvoa, että lapsen etu toteutuu ja että sosiaalityöntekijät ovat lapsen edun selvittämisessä usein keskeisessä asemassa. Tällaista perustelua ei tule hyväksyä. Viranomaisille ei tule säätää ensisijaista oikeutta päättää siitä, mikä on esimerkiksi lapsen edun mukainen asuinmaa tai onko lapsen tai hänen vanhempansa karkottaminen tai oleskeluluvan myöntäminen lapsen edun mukaista. Perusteluihin tulisi kirjata selvästi, että lapsen huoltajilla on aina ensisijainen oikeus ja velvollisuus päättää lapsensa asioista ja edusta. Vain siinä tapauksessa, että huoltajien käsitystä voidaan epäillä virheelliseksi tai huoltajat ovat keskenään erimielisiä, olisi sosiaali- tai muilla viranomaisilla oikeus puuttua lasta koskevaan päätöksentekoon. Myös lapsen oikeuksia koskevan sopimuksen 3 artiklan 2 kappaleessa ja 5 artiklassa korostetaan lapsen vanhempien ja laillisten huoltajien olevan vastuussa lapsesta ja heillä olevan oikeus päättää lapsen kasvatuksesta. Lapsen edusta päättäminen on myös kansallisesti Suomessa säädetty huoltajien tehtäväksi (ks. laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 4 §).

Edellä esitetyillä perusteilla on myös huolestuttavaa esitykseen sisältyvän 52 §:n perustelut, joissa käsitellään mm. ilman vanhempia tulleiden lasten perheen yhdistämistä. Perusteluissa on lause siitä, että "jos vanhempien olinpaikka selviää ja lapsen paluu voi tapahtua turvallisesti, perheen yhdistäminen tapahtuisi siellä, missä vanhemmat oleskelevat. Perheen yhdistäminen voisi tapahtua myös Suomessa, jos se on lapsen edun mukaista..." Näin ollen yksilöllisestä inhimillisestä syystä oleskeluluvan saaneen alaikäisen perheen yhdistäminen tapahtuisi ensisijaisesti siellä, missä vanhemmat oleskelevat. Tämä on selkeä heikennys ilman huoltajaa tulleiden lasten asemaan ja vastoin periaatetta ottaa lasta koskevassa päätöksenteossa huomioon ensisijaisesti lapsen etu. Lakiin ei tule asettaa olettamia lapsen edusta, kun jokainen tapaus ja hakemus tulee käsitellä yksilöllisesti. Lapsen edun tulee olla ehdoton lähtökohta myös perheen yhdistämisessä. Lause, että perhe yhdistettäisiin vanhempien kotimaahan, ohjaa ennakkoon viranomaisen harkintaa ja saattaa asettaa lapsen todellisen edun toissijaiseen asemaan päätöksenteossa. Lause olisikin hyvä poistaa perusteluista ja erityisesti todeta, että alaikäisen perheenyhdistämishakemus on ratkaistava ottaen lähtökohdaksi lapsen edun toteutuminen.

Ongelmallista esityksessä on myös se, että alaikäisiä sisaruksia ei määritellä perheenjäseniksi. Joissain tilanteissa lapsen ainoat elossa olevat läheiset ovat hänen alaikäiset sisaruksensa, ja he muodostavat perheen, jolla tulee olla oikeus elää yhdessä. Myös lapsen kuuleminen lasta koskevassa asiassa on tärkeä osatekijä lapsen edun toteutumisessa. Lapsen kuulemisesta lasta koskevassa asiassa säädetään esityksen 6 §:ssä. Kuitenkaan määräys lapsen kuulemisesta silloin, kun tämän vanhempaa ollaan poistamassa maasta, ei sisälly lakiin. Tästä olisi aiheellista mainita laissa. Lisäksi kuulemisvelvollisuuden tulisi ulottua ulkomaalaisen maassa oleskeleviin vanhempiin.

Oleskelulupa

Hallituksen esitykseen sisältyvässä 4 luvussa säädellään ulkomaalaisen oleskelusta ja erilaisista oleskeluluvista. Esityksen 39 §:n mukaan oleskeluluvan myöntäminen edellyttää pääsääntöisesti, että ulkomaalaisen toimeentulo on turvattu. Tällainen toimeentulovaatimus saattaa tiukasti sovellettuna johtaa lopputulokseen, jossa oleskeluluvan myöntämistä tukevat muut merkittävät syyt, keskeisimpinä perhesyyt tai humanitaariset syyt, sivuutetaan. Lainkohtaan sisällytetty lauseke mahdollisuudesta yksittäistapauksissa poiketa pääsäännöstä, mikäli siihen on poikkeuksellisen painava syy, on liian tiukka ja sana poikkeuksellinen tulisikin poistaa.

Hallituksen esityksessä ehdotetaan 56 §:n kohdalla EU:n harmonisaatioon viitaten pysyvän oleskeluluvan myöntämisen edellytykseksi neljän vuoden asumisaikaa nykyisen 2 vuoden sijaan. Kuitenkin EU:n säännökset ovat minimistandardeja, joten jäsenvaltioille jää oikeus poiketa niistä edullisempaan suuntaan. Muutos hidastaisi ulkomaalaisten kotoutumista Suomeen, koska epävarmuus oleskeluoikeuden jatkumisesta pitkittyisi. Tällaiseen ulkomaalaisen aseman heikentämiseen nykyisestä käytännöstä ei ole esitetty muutoinkaan riittäviä perusteita. Nykyinen hyväksi todettu 2 vuoden määräaika tulisi siten säilyttää.

Pysyvän oleskeluluvan myöntämisen esteet

Hallituksen esitykseen sisältyvässä 57 §:ssä ehdotetaan säänneltäväksi pysyvän oleskeluluvan myöntämisen esteistä. Esteiden sääntely vaikuttaa yksilön perusoikeuksiin muun muassa rajoituksena liikkumisvapauteen ja perhe-elämän suojaan, minkä vuoksi säännösten tulisi olla täsmällisiä. Esitetty sääntely on varsin ankara: pysyvä oleskelulupa voidaan jättää myöntämättä, jos ulkomaalaisen on todettu syyllistyneen rikokseen, josta on säädetty vankeutta, ja jopa niissä tapauksissa, joissa ulkomaalainen on pelkästään epäiltynä tällaisesta rikoksesta. Tämä mahdollistaa muun muassa toistuvien liikennerikkomusten johdosta henkilöltä pysyvän oleskeluluvan epäämisen. Jopa useita vuosia Suomessa asuneelta perheen Suomeen perustaneelta henkilöltä voitaisiin evätä pysyvä oleskelulupa. Rikoksesta tuomitun rangaistuksen ei tarvitse olla edes lainvoimainen.

Lopputulos on kohtuuton niin ulkomaalaisen oikeusturvan kuin perhe-elämän suojan kannalta. Säännöksen soveltaminen voi myös johtaa ristiriitaan suhteellisuusperiaatteen kannalta. Korkein hallinto-oikeus onkin palauttanut tämänkaltaisia päätöksiä suhteellisuusperiaatteen vastaisina Ulkomaalaisvirastoon uudelleen käsiteltäväksi, koska se on katsonut, että syyllistymistä edellä mainitunlaisiin rikoksiin ei voida pitää nykyisen ulkomaalaislain 16.5 §:n mukaisena "erityisenä syynä", jota kyseisessä lainkohdassa tarkoitetaan (ks. mm. KHO 26.10.1999/2862). Esitystä tulisi muuttaa niin, että pysyvä oleskelulupa voidaan jättää myöntämättä, jos ulkomaalainen on saanut lainvoimaisen tuomion rikoksesta, josta säädetty enimmäisrangaistus on vähintään yksi vuosi vankeutta.

Hallituksen esitykseen sisältyvässä 148 §:ssä säädetään käännyttämisen perusteista. Pykälän 1 momentin 8 kohdassa käännyttämisen edellytykseksi riittäisi pelkkä perusteltu syy epäillä ulkomaalaisen syyllistyvän rikokseen, josta on säädetty Suomessa vankeusrangaistus, tai perusteltu syy epäillä ulkomaalaisen syyllistyvän toistuvasti rikoksiin. Saman momentin 9 kohdassa ehdotetaan säädettäväksi mahdollisuus käännyttää ulkomaalainen sillä perusteella, että tämä on syyllistynyt rikokseen, josta on tuomittu rangaistus. Tämä säännös mahdollistaa jälleen esimerkiksi erilaisten liikennerikkomuksien johdosta tapahtuvan käännyttämisen. Myös nämä lainkohdat tulisi muuttaa edellä esitetyllä tavalla niin, että vaatimuksena on lainvoimainen tuomio rikoksesta, josta säädetty enimmäisrangaistus on yksi vuosi vankeutta. Edellä esitetyin perustein samalla tavoin tulisi muuttaa lisäksi 149 §:n 1 momentin 2 kohta, jossa säädetään ulkomaalaisen karkottamisesta rikosperusteella, koska nykyinen laki tältä kohdin edellyttää, että rikostuomio on lainvoimainen, eikä perusteluja lainkohdan muuttamiselle esitetä.

Turvallinen turvapaikka- ja alkuperämaa sekä nopeutettu menettely

Käsitteet turvallinen turvapaikkamaa ja turvallinen alkuperämaa ovat erittäin ongelmallisia. Turvallinen alkuperämaa on käsitteenä kansainvälisoikeudellisesti tuntematon ja lisäksi vastoin Geneven pakolaissopimuksen 3 artiklaa, jossa kielletään syrjimästä ketään alkuperämaan perusteella. Turvapaikkamenettelyn perusperiaate on hallituksen esitykseen sisältyvän 98.2 §:n mukaisesti yksilöllinen tutkinta. Vaikka lakiehdotuksen perusteluissa näkyy ajatus siitä, että turvallinen alkuperämaa määritetään jokaisen hakijan kohdalla yksilöllisesti ja jokainen hakemus käsitellään tapauskohtaisesti, niin lakitekstissä tämä ajatus ei näy. Turvallisen alkuperämaan ja turvapaikkamaan kriteerit ovat yleisiä ja niiden perusteella luonnehditaan maan yhteiskuntajärjestystä hyvin yleisellä tasolla. Käytännössä turvapaikkahakemusten arvioinneissa onkin käytetty turvallisten maiden listoja, mikä on täysin yksilöllisen ja tapauskohtaisen tutkinnan vastaista. Tällaisia listoja ei tule käyttää turvapaikkahakemusten päätösperusteena.

Jotta turvapaikkamenettelyn yksilöllinen tutkinta voidaan turvata, tulee turvallisen turvapaikka- ja alkuperämaan arvioinnin lähteä aina yksilö- ja tapauskohtaisesta harkinnasta. Mikään maa ei ole aina kaikissa tapauksissa kaikille turvallinen. Nämä seikat tulisi näkyä, ei pelkästään esityksen perusteluissa, myös itse lakitekstissä ja kyseisissä pykälissä.

Hallituksen esitykseen sisältyvässä 104 §:ssä säädetään menettelystä, jonka mukaan hakemus on ratkaistava seitsemän päivän kuluessa puhuttelupöytäkirjasta, jos katsotaan hakijan saapuneen turvallisesta turvapaikka- tai alkuperämaasta. Tämän lisäksi hakijalle annetaan paperi siitä, että hänen hakemustaan ei ole tutkittu aineellisesti. Menettely tarkoittaa käytännössä sitä, että viranomainen on pakotettu mekaaniseen käsittelyyn eikä yksilöllinen käsittely ole mahdollista. Pykälä on näin ristiriidassa lain 98.2 §:n kanssa. Pykälästä tulisi poistaa 1 momentti. Lisäksi toinen momentti tulisi muuttaa niin, että turvalliseen turvapaikkamaahan palautettavalle ulkomaalaiselle annetaan asiakirja, josta ilmenee päätöksen perusteet.

Lakiesityksen 101 §:ssä säädetään siitä, milloin hakemus voidaan hylätä ilmeisen perusteettomana. Tälle arvioinnille ei ole säädetty määräaikoja. Jos hakemus hylätään ilmeisen perusteettomana, käsitellään se hallituksen esityksen mukaan 103 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaisesti nopeutetussa menettelyssä. 98.2 §:ssä korostetaan sitä, että hakemus käsitellään aina ja jokaisessa yksittäisessä tapauksessa yksilöllisesti, oli kysymys sitten tavallisesta tai nopeutetusta menettelystä. Näin ollen, jos nopeutettu menettely halutaan säilyttää, tulee sen soveltamisessa noudattaa tarkoin yksilöllisen käsittelyn velvoitetta. Ei tule kuitenkaan hyväksyä, että esitykseen sisältyvän 103 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisesti voitaisiin jättää hakemus kokonaan tutkimatta, jos hakija on saapunut turvallisesta turvapaikkamaasta. Tämä on turvapaikanhakijan oikeusturvan kannalta täysin kestämätöntä ja lain 98.2 §:n kanssa ristiriidassa. Hallituksen esityksen esittämä muotoilu tarkoittaisi käytännössä sitä, että tutkittaessa turvalliseksi luokitellusta turvapaikkamaasta tulleen hakijan hakemusta yksilöllistä arviointia ei aineellisesti suoritettaisi lainkaan.

Turvapaikanhakijan muutoksenhakumahdollisuus turvapaikkapäätökseen

Nopeutettuun menettelyyn liittyy olennaisesti ns. pikakäännytysmahdollisuus. Nopeutettu menettely pikakäännytysmahdollisuuksineen on saanut voimakasta kritiikkiä sekä suomalaisilta alan asiantuntijoilta, että myös kansainvälisesti Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastaiselta komissiolta (ECRI) ja YK:n pakolaisjärjestöltä (UNHCR). Nykyistä nopeutettua menettelyä on kritisoitu monimutkaiseksi ja sen on katsottu selkeästi heikentäneen turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa. ECRI onkin suosittanut Suomelle nopeutetun menettelyn uudelleentarkastelua. Viime eduskuntakaudella valtioneuvosto pyysi vähemmistövaltuutettua selvittämään, miten pikakäännytystä on sovellettu. Selvitys tehdään tämän vuoden aikana. Vähemmistövaltuutettu on itse lausunnoissaan korostanut, että lain toimivuutta pitäisi tutkia. Siksi onkin erikoista, että lakiesitys annetaan ennen kuin kyseinen selvitys on tehty. Hyvässä lainvalmistelussa selvitys olisi ollut lainvalmistelun osana.

Jos nopeutettu menettely sallitaan, myös 99 ja 100 §:n perusteella, tulee turvapaikan hakijan muutoksenhakumahdollisuus taata ja oikeusturvan toteutumisesta pitää huolta. Lakiesityksen 201 §:n mukaan käännytyspäätös kyseisissä tapauksissa voidaan panna täytäntöön valituksesta huolimatta joko heti tai kahdeksantena päivänä päätöksen tiedoksiantamisesta, ellei hallinto-oikeus kiellä täytäntöönpanoa. Kansainvälistä suojelua hakevilla henkilöillä on korostunut oikeussuojan tarve heidän valitusasiansa koskiessa perustavaa laatua olevia perus- ja ihmisoikeuksia saada suojaa vainoa, kidutusta ja epäinhimillistä kohtelua vastaan. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa käsiteltyjen tapausten valossa (mm. Jabari v. Turkki, 11.7.2000, EIT) valituksella tulee myös nopeutetussa menettelyssä olla täytäntöönpanoa lykkäävä vaikutus, jos siinä esitetään perusteltu väite valittajan ihmisoikeuksien loukkaamisesta maasta poistamisen seurauksena. EIT on katsonut maasta poistamisen voivan rikkoa Euroopan ihmisoikeusyleissopimuksen 13 artiklan oikeutta tehokkaaseen muutoksenhakukeinoon. Myös eduskunnan perustuslakivaliokunta (PeVL 10/2002 vp) on katsonut yksittäistapauksissa olevan mahdollista, että maasta käännyttäminen ennen valituksen ratkaisemista on ristiriidassa mainitun sopimuksen 13 artiklan kanssa.

Nopeutettu turvapaikkamenettely on menettelynä vaativa, joten oikeusturvan tulee olla toimiva. Muutoksenhakuoikeus, joka ei lykkää täytäntöönpanoa, jää teoreettiseksi. Käytännössä hakijan tulisi lyhyen ajan sisällä kyetä hankkimaan oikeusavustaja ja tulkki sekä keräämään vastanäyttöä esimerkiksi väitteelle hakemuksen ilmeisestä perusteettomuudesta. Lisäksi Helsingin hallinto-oikeuden tulisi kyetä antamaan asiassa kahdeksan vuorokauden sisällä ratkaisu. Olisikin tärkeätä, että myös nopeutetussa menettelyssä valitus automaattisesti lykkäisi maasta käännyttämistä koskevan päätöksen täytäntöönpanoa. Menettely, jossa valittajaa ei saa poistaa maasta ennen kuin Helsingin hallinto-oikeus on tosiasiallisesti ehtinyt ottaa kantaa valitukseen ja täytäntöönpanokelpoisuuteen, turvaisi ensisijaisen tärkeän valittajan oikeuden tehokkaaseen muutoksenhakukeinoon. Kun asia ulkomaalaislain 199 §:n nojalla voidaan ratkaista esittelystä yhden tuomarin kokoonpanolla, ei asian käsittely vaadi kohtuuttoman pitkää aikaa. Lakiesityksen 201 § tulee muuttaa edellä esitetyllä tavalla.

Opiskelijat

Hallituksen esitys ei tarjoa keinoja vastata työvoiman tarpeeseen Suomessa kaikilta osin. Ulkomaalaisten opiskelijoiden oleskelulupaongelmien ratkaiseminen opintojen loputtua ei olisi ristiriidassa ulkomaalaislain tavoitteiden tai muiden poliittisten tavoitteiden kanssa, mutta riittäviin muutoksiin ei ole tässäkään hallituksen esityksessä ryhdytty. Ulkomaalaiset opiskelijat kuitenkin voisivat valmistuttuaan koulutettuina, kielitaitoisina ja pitkään Suomessa asuneina vastata työvoiman tarpeeseen.

Opiskelijan oleskelulupa lakkaa olemasta voimassa valmistumishetkellä. Vaikka opiskelijalla olisi työpaikka, työperusteisen oleskeluluvan käsittely kestää niin kauan, että käytännössä opiskelija ei voi jäädä suoraan Suomeen työskentelemään.

Eduskunnan työ- ja tasa-arvoasiainvaliokunnan edellistä hallituksen esitystä koskevassa lausunnossa on myös kiinnitetty huomiota työlupamenettelyn joustamattomuuteen seuraavasti:

"Valiokunta korostaa Suomessa opiskelevien ulkomaalaisten merkitystä suomalaisen yhteiskunnan tuntevana ja mahdollisesti jopa kotimaisia kieliä osaavana työvoimaresurssina ja katsoo, että valmistumisvaiheessa olevien opiskelijoiden oleskelulupien muuttamisen työntekijän oleskeluluviksi tulisi olla mahdollisimman joustavaa."

Hallituksen esitys ulkomaalaislaiksi pitääkin sisällään mahdollisuuden hakea opiskelijan tilapäiselle oleskeluluvalle jatkolupaa Suomessa. Järjestely on kuitenkin kankea, eikä takaa mahdollisuutta jäädä Suomeen hakemuksen käsittelyn ajaksi. Laki ei myöskään mahdollista työnhakua Suomesta käsin valmistumisen jälkeen, vaan oleskelulupa päättyy välittömästi valmistumiseen. Työnhakujakso on kuitenkin usein ehdoton edellytys sille, että opiskelija todella voisi jäädä Suomeen töihin. Esitystä tulisikin muuttaa tämän mukaisesti.

Myös 80 § tulee korjata opiskelijoiden kohdalta. Nyt opiskelijan oleskelulupa rajoittaa opiskelijan työnteon muina kuin loma-aikoina 20 tuntiin viikossa. Työnteon mahdollistavan oleskeluluvan saaminen kestää tavallisesti yli puoli vuotta, mikä käytännössä estää ulkomaalaisten opiskelijoiden työnteon lukukausien aikana. Harva työnantaja on valmis odottamaan työluvan käsittelyaikaa ja sitoutumaan opiskelijan palkkaamiseen niin pitkäksi ajaksi.

Työnteko tukisi opiskelijoiden sopeutumista suomalaisille työmarkkinoille ja siitä saatava palkka opiskelujen etenemistä. Suurin osa ulkomaalaisista opiskelijoista ei saa opintotukea, vaan he opiskelevat säästöjen, apurahojen ja palkan turvin. Lisäksi työnteko ei syrjäyttäisi ulkomaalaisten opiskelijoiden kohdalla opiskelua, sillä ulkomaalaisten opiskelijoiden opintomenestystä seurataan ja näyttö opintojen etenemisestä on yksi jatkoluvan saannin edellytyksistä.

Liikenteenharjoittajan velvollisuudet ja seuraamusmaksu

Ehdotuksen 11 lukuun liikenteenharjoittajan velvollisuuksista liittyy ongelmia erityisesti kansainväliseen suojeluun oikeutettujen henkilöiden asemasta. Ehdotetut säännökset menevät nykyisiä järjestelyjä selvästi pidemmälle ankaruudessaan. Tulee kuitenkin muistaa, että valtioilla on ihmisoikeusvelvoitteita myös omien maantieteellisten rajojensa ulkopuolella. Turvaan pääsy on pakolaisten suojelun ydinkysymys.

Hallituksen esitykseen sisältyvässä 173 §:ssä säädetään liikenteenharjoittajan matkustusasiakirjojen tarkastusvelvollisuudesta. Pykälä ei sisällä minkäänlaista viittausta suojelun tarvetta koskevan arvioinnin merkitykseen. Säännöksessä tulisi rinnastaa kansainvälisen suojelun tarve unionin kansalaisuuteen, jolloin samanlaista tarkastusvelvollisuutta ei ole, vaikka liikenteenharjoittajalla ei olekaan sinänsä erityisiä edellytyksiä tutkia tätä asiaa.

Lakiesityksen 175 §:n 1 momentin 3 kohdassa velvoitetaan liikenteenharjoittaja kuljettamaan Suomesta käännytetty ulkomaalainen "mihin tahansa maahan, jonne hänen pääsynsä on taattu". Tällaisessakin tilanteessa pitää noudattaa perustuslain 9 §:n 4 momenttia ja ulkomaalaislain 147 §:n palauttamiskieltoja. Tämä tulisi näkyä selvyyden vuoksi itse pykälätekstissä. 175 §:n 3 momentin takaisinkuljetusvelvollisuus ulotettaisiin nimenomaan turvapaikan tai muun kansainvälisen suojelun hakijoihin. Tämä asettaisi liikenteenharjoittajalle ankaran vastuun, jos Suomen viranomaiset päättävätkin olla sittemmin myöntämättä suojelua. Säännös vaikuttaa myös aidosti suojelun tarpeessa olevien henkilöiden vahingoksi asiassa, jossa heidän turvallisuutensa ja jopa henkensä on uhattuna.

Esityksen 179 §:n säännös seuraamusmaksusta on varsin ongelmallinen taas siitä syystä, että siinä rikosoikeudelliseen sanktioon verrattavan hallinnollisen seuraamuksen määräämisessä noudatettaisiin ankaraa vastuuta ja käännettyä todistustaakkaa. Tämä on ongelmallista sekä perustuslain 21 §:n että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaisen syyttömyysolettaman kannalta. Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan (PeVL 13/1998 vp ja PeVL 25/1996 vp) todennut, että ehdotetun kaltaiset järjestelyt merkitsevät, että yksityiset liikenteenharjoittajat saavat luonteeltaan julkisia tehtäviä ja että pakolaisten suojelu saattaa vaarantua. Liikenteenharjoittajalle esityksen mukaisesti asetettu velvoite voi tosiasiallisesti estää turvapaikkaa tarvitsevilta henkilöiltä mahdollisuuden hakea turvapaikkaa ja käyttää laillisia liikennevälineitä. Kuljetusyhtiöille aiheutuvista rahallisista seuraamuksista tulisi edelleen säädellä rikoslaissa, ei ulkomaalaislaissa.