Perustelut
Telepakkokeinoja eli telekuuntelua, televalvontaa ja teknistä kuuntelua
koskeva lainsäädäntö on pääosin
säädetty vuonna 1995, jolloin pakkokeinolakiin
(450/1987) lisättiin näitä koskeva 5 a
luku. Tämän jälkeen telepakkokeinojen
käyttömahdollisuuksia on useaan kertaan laajennettu.
Moniin muihin pakkokeinoihin verrattuna telepakkokeinoihin liittyy
poikkeuksellisen paljon merkittäviä oikeusturvakysymyksiä.
Tämä johtuu ensinnäkin siitä,
että telepakkokeinoja käyttämällä puututaan
useisiin eri perusoikeuksiin kuten yksityiselämän,
kotirauhan, henkilötietojen ja luottamuksellisen viestin
suojaan. Toiseksi telepakkokeinoja luonnehtii niihin liittyvä erityinen
salavihkaisuus, mikä on omiaan lisäämään
niiden avulla tapahtuvan perusoikeuksiin puuttumisen ankaruutta.
Telepakkokeinojen salaisesta luonteesta puolestaan taas johtuu se,
että niiden käytöstä päätettäessä tuomioistuimessa
ei pääsääntöisesti
ole pakkokeinojen kohteeksi joutuvien etuja valvovaa toista osapuolta.
Oikeusasiamiehen suorittama telepakkokeinojen valvonta taas on luonteeltaan
välttämättä tietyllä tavalla
muuta valvontajärjestelmää täydentävää,
eräänlaista valvonnan valvontaa.
Telepakkokeinoja koskeva lainsäädäntö näkyy
kertomuksen telepakkokeinoja koskevassa jaksossa esitettyjen yksittäistapausten
valossa arvioituna olevan sekä poliisissa että tuomioistuimissa
osalle toimijoista edelleen vierasta ja vaikeaa soveltaa. Tämä korostaa
näiden pakkokeinojen käyttöä koskevan
koulutuksen merkitystä. Samalla tällaiset tapaukset
viittaavat myös siihen, että pakkokeinolainsäädäntö jo
lähtökohtaisesti aiheuttaa ongelmia soveltajille.
Ainakin osasyynä tähän on se, että pakkokeinolakia
on vuosien kuluessa muutettu lukuisia kertoja. Tällainen
toimivaltuuksien vähittäinen lisääminen on
johtanut siihen, että laista on muodostunut vaikeaselkoinen
ja systematiikaltaan sekavahko. Pakkokeinolain selkeyttä ei
ole omiaan parantamaan myöskään se, että uudet
epäsovinnaisia rikosten torjunta- ja tutkintamenetelmiä,
peitetoimintaa ja valeostoja, koskevat säännökset on
sijoitettu poliisilakiin (493/1995). Lakivaliokunta on
jo aiemmin katsonut, että pakkokeinolaki on syytä uudistaa
kokonaisuudessaan (ks. LaVM 31/2002 vp,
s. 4/II). Valiokunta toistaa tämän kantansa
ja kiirehtii uudistustyön aloittamista.
Kaikista edellä mainituista seikoista johtuu, että sisäasiainministeriön
suorittamaan telepakkokeinojen käytön valvontaan
kohdistuu suuria vaatimuksia. Lakivaliokunnan saaman selvityksen
mukaan tätä valvontaa on pyritty jatkuvasti kehittämään.
Parhaillaan poliisihallinnossa ollaan rakentamassa uutta tietokantaa,
johon on tarkoitus keskittää sekä poliisilain
että pakkokeinolain mukaisten salaisten pakkokeinojen kirjaukset.
Lakivaliokunta kiinnittää tässä yhteydessä myös
huomiota telepakkokeinojen tilastointiin ja toteaa, että esimerkiksi
Suomessa ja Ruotsissa noudatettavat erilaiset kirjaamistavat vaikeuttavat
maiden välisten luotettavien vertailujen tekemistä.
Kaikkiaan valiokunta pitää sisäasiainministeriön
suorittamia kehittämistoimenpiteitä myönteisinä mutta
korostaa, että valvonnan kehittämistä on
edelleen jatkettava ja että siihen on osoitettava riittävästi
voimavaroja.
Lakivaliokunta pitää myös aiheellisena,
että telepakkokeinojen käyttöön
tullilaitoksen toiminnassa kiinnitetään aiempaa
enemmän huomiota. Tähän on syytä jo
senkin vuoksi, että esimerkiksi telekuuntelulupien määrä on
tullilaitoksen toiminnassa oikeusasiamiehen kertomuksen mukaan voimakkaasti
noussut samalla, kun arvio sen merkityksestä rikosten selvittämisessä on
huomattavan korkea. Valiokunnan saaman tiedon mukaan tullilaitoksen
tarkastaminen sisältyykin eduskunnan oikeusasiamiehen kuluvan
vuoden tarkastusohjelmaan.
Tämän vuoden alusta tuli voimaan pakkokeinolain
5 a luvun 4 §:n muutos, jolla teknisen kuuntelun
kohdistaminen myös kotirauhan piirissä oleskelevaan
henkilöön tehtiin tietyin edellytyksin mahdolliseksi
laissa lueteltujen törkeiden rikosten tutkinnassa. Kyseisen
lainmuutoksen yhteydessä otettiin uutena oikeusturvajärjestelynä käyttöön
myös julkinen asiamies, joka juuri edellä mainituissa
teknistä kuuntelua koskevissa asioissa valvoo kuuntelun
kohteena olevan rikoksesta epäillyn ja muiden kuuntelun kohteeksi
joutuvien etuja. Lakivaliokunta katsoi mietinnössään LaVM
31/2002 vp (s. 6/I), että julkisen
asiamiehen käytön laajentamista telekuuntelua
koskevaan päätöksentekoon tulee arvioida
muutaman vuoden kuluttua, kun on saatu kokemuksia sen toimivuudesta
teknisen kuuntelun osalta. Valiokunta uudistaa kantansa tämän
arvioinnin tarpeellisuudesta.
Lakivaliokunta ei pidä hyvänä kehitystä,
jossa uusia toimivaltuuksia otetaan käyttöön
tai olemassa olevien toimivaltuuksien käyttöedellytyksiä väljennetään
ennen kuin entisen sääntelyn toimivuudesta on
riittävästi kokemuksia (ks. LaVL 7/2000
vp). Lainsäädännön
uudistaminen nopeassa tahdissa ja vaiheittain toisaalta kuvastaa
osaltaan myös rikollisuuden ja poliisin toimintaympäristön
muutosta. Oikeusasiamiehen kertomuksessa mainittu peitetoiminta
on hyvä esimerkki uudesta toimivaltuudesta, jota on käytetty
vasta hyvin vähän. Peitetoiminnassa onkin selvästi
kyse menetelmästä, joka ei jatkossakaan voi kuulua
poliisin jokapäiväiseen keinovalikoimaan. Kun
tämän keinon käytön on lisäksi
perusteltua edellyttää olevan maltillista ja pidättyväistä,
voidaan samalla lähteä siitä, että sitä koskevan
sääntelyn mahdollisen muuttamisen kynnys pidetään
riittävän korkeana.