Yleisperustelut

Yleistä

Hallituksen esityksessä ehdotetaan rikoslakia muutettavaksi niin sanotun tietoverkkorikosdirektiivin (2013/40/EU) täytäntöönpanemiseksi. Direktiivi korvaa tietoverkkorikoksia koskevan aiemman puitepäätöksen (2005/222/YOS), joka on Suomessa pantu täytäntöön vuonna 2007 samassa yhteydessä Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen kanssa. Direktiivin tavoitteena on entisestään lähentää jäsenvaltioiden rikosoikeudellisia säännöksiä ja parantaa jäsenvaltioiden viranomaisten välistä yhteistyötä verkkorikollisuuden tehokkaaksi torjumiseksi.

Suomen rikoslainsäädäntö vastaa jo nykyisin varsin kattavasti direktiivin vaatimuksia. Eräitä uusia kvalifiointiperusteita on kuitenkin tarpeen lisätä joidenkin tietoverkkorikosten törkeisiin tekomuotoihin. Myös eräitä enimmäisrangaistusten tasoja tulee korottaa. Lisäksi ehdotetaan uusia rangaistussäännöksiä datavahingonteosta ja identiteettivarkaudesta.

Lakivaliokunta pitää tärkeänä, että tietoverkkorikoksia koskeva lainsäädäntö on kattavaa ja ajantasaista, koska tietoverkkorikosten toimintaympäristö muuttuu nopeasti. Verkossa tapahtuva rikollisuus on viime aikoina ollut myös voimakkaassa kasvussa. Valiokunta pitää esitystä tarpeellisena ja puoltaa lakiehdotusten hyväksymistä seuraavin huomautuksin ja muutosehdotuksin.

Enimmäisrangaistusten korottaminen

Esityksessä ehdotetaan viestintäsalaisuuden loukkauksen (rikoslain 38 luvun 3 §) ja tietomurron (rikoslain 38 luvun 8 §) enimmäisrangaistuksen korottamista nykyisestä vuodesta kahteen vuoteen vankeutta. Myös uuden datavahingonteon (rikoslain 35 luvun 3 a §) enimmäisrangaistukseksi ehdotetaan kahta vuotta vankeutta. Viestintäsalaisuuden loukkauksen ja tietomurron osalta kyse on nykyisen enimmäisrangaistuksen kaksinkertaistamisesta, joten kyse on rangaistustason varsin merkittävästä ankaroittamisesta. Sen seurauksena myös nykyistä laajemmat pakkokeinot tulevat mahdollisiksi. Lakivaliokunta toteaa, että kyseisten rangaistussäännösten rangaistustasojen korottaminen perustuu yksinomaan direktiivin vaatimusten toteuttamiseen. Valiokunta pitääkin tärkeänä, että pakkokeinojen käytössä kiinnitetään erityistä huomiota suhteellisuusperiaatteen toteutumiseen.

Esityksessä ehdotetaan samalla direktiivin vaatimusten vuoksi törkeän tietoliikenteen häirinnän (rikoslain 38 luvun 6 §) ja törkeän tietojärjestelmän häirinnän (rikoslain 38 luvun 7 b §) enimmäisrangaistuksen korottamista nykyisestä neljästä vuodesta viiteen vuoteen vankeutta. Lisäksi uuden törkeän datavahingonteon (rikoslain 35 luvun 3 b §) enimmäisrangaistukseksi ehdotetaan viittä vuotta vankeutta.

Viiden vuoden enimmäisrangaistus poikkeaa vakiintuneesta rikoslain sääntelytavasta. Se ei siten ole ongelmaton Suomen rikoslaissa noudatetun suhteellisuusperiaatteen eikä rikoslain sisäisen johdonmukaisuuden kannalta. Lakivaliokunta kiinnitti asiaan huomiota jo direktiiviehdotuksesta neuvoteltaessa (LaVL 18/2010 vp ja LaVL 4/2011 vp). Vastaavia kannanottoja valiokunta on viime vuosina tehnyt myös muissa EU:n rikosoikeudellista sääntelyä koskevissa säädösehdotuksissa (esim. LaVL 10/2010 vp, LaVL 13/2009 vp). Viiden vuoden enimmäisrangaistuksia on sisältynyt unionin tason sääntelyyn jo aikaisemmin, mutta kansallisessa täytäntöönpanossa on päädytty käyttämään vakiintunutta kuuden vuoden enimmäisrangaistusta. Kyse on tosin tähän mennessä ollut rikoksista, joita voidaan pitää nyt tarkoitettuja tietoverkkorikoksia vakavampina (ihmiskauppa ja törkeä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan levittäminen). Kuuden vuoden enimmäisrangaistusta ei siten tässä yhteydessä ole perusteltua käyttää. Kun myöskään neljän vuoden enimmäisrangaistus ei täytä direktiivin vaatimuksia, tulee ehdotettu viiden vuoden enimmäisrangaistus tässä yhteydessä hyväksyä. Valiokunta pitääkin tärkeänä, että tällaisiin kansallisen rikosoikeuden kannalta kielteisiin vaikutuksiin kiinnitetään jatkossa erityistä huomiota unionin säädösehdotuksista neuvoteltaessa.

Koska tietomurron enimmäisrangaistus ehdotetaan direktiivin mukaisesti nostettavaksi kahteen vuoteen vankeutta, ehdotetaan johdonmukaisuussyistä samalla, että törkeän tietomurron enimmäisrangaistus korotetaan nykyisestä kahdesta vuodesta kolmeen vuotta vankeutta. Tämä merkitsee samalla sitä, ettei kyseistä rikosta voida enää jatkossa käsitellä yhden tuomarin kokoonpanossa. Lakivaliokunta ei pidä tällaista seurannaisvaikutusta asian käsittelyn eikä tuomioistuinten voimavarojen kannalta myönteisenä ottaen huomioon, että valiokunnan saaman selvityksen mukaan kyseiset tapaukset ovat tähän mennessä olleet verraten yksinkertaisia ja rinnastuneet esimerkiksi törkeään kavallukseen ja törkeään petokseen. Edellä esitetyn perusteella valiokunta ehdottaa, että törkeä tietomurto lisätään vastaavasti kuin esimerkiksi törkeä kavallus, törkeä petos ja törkeä maksuvälinepetos sellaiseksi oikeudenkäymiskaaren 2 luvun 6 §:n 1 momentissa olevassa listassa nimenomaisesti mainituksi rikokseksi, jonka käsittely on mahdollista yhden tuomarin kokoonpanossa. Muutoksen toteuttamiseksi valiokunta ehdottaa jäljempänä uuden lakiehdotuksen hyväksymistä. Jos törkeä tietomurto osoittautuu kuitenkin vaikeaksi asiaksi, se voidaan nykyisten säännösten perusteella siirtää vahvennetun kokoonpanon käsiteltäväksi (oikeudenkäymiskaaren 2 luvun 7 §).

Identiteettivarkaus

Rikoslakiin ehdotetaan lisättäväksi uusi identiteettivarkautta koskeva rangaistussäännös (rikoslain 38 luvun 9 b §). Seuraamukseksi ehdotetaan sakkorangaistusta.

Esityksen taustalla oleva direktiivi antaa tältä osin jäsenvaltioille varsin laajan kansallisen harkintavallan, ja hallituksen esityksessä on seikkaperäisesti käsitelty eri vaihtoehtoja direktiivin vaatimusten täyttämiseksi (s. 25 ja 26). Lakivaliokunta kannattaa identiteettivarkauden itsenäistä kriminalisointia hallituksen ehdottamalla tavalla. Vaikka toisen identiteetin käyttäminen on jo nykyisin varsin laajasti kriminalisoitu ja kyseeseen voivat tulla muun muassa petos, väärennys, henkilörekisteri- ja rekisterimerkintärikos samoin kuin kunnianloukkaus ja yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen, käytännössä on saadun selvityksen mukaan syntynyt tilanteita, joissa vakavamman rikoksen tunnusmerkistö on jäänyt täyttymättä, mutta tekijä olisi voitu tuomita identiteettivarkaudesta. Nyt ehdotetulle nykylainsäädäntöä täydentävälle kriminalisoinnille voidaan siten katsoa olevan kansallisestikin tarvetta. Erityisen myönteistä on, että uusi säännös selkeyttää ja parantaa sen uhrin asemaa, jonka henkilötietojen väärinkäyttämisestä on kyse.

Jos identiteettivarkaus tapahtuu jonkin muun vakavamman rikoksen yhteydessä, käytettävissä ovat kyseisen rikoksen tutkinnassa mahdolliset pakkokeinot. Sen sijaan, jos kyse on yksinomaan identiteettivarkauden tutkinnasta, sen selvittämisessä ei voida käyttää esimerkiksi pakkokeinolain (806/2011) 10 luvun 6 §:ssä tarkoitettua televalvontaa, koska kyse ei ole vakavasta rikoksesta. Yleinen edellytys televalvonnan käyttämiselle on, että rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta. Teleosoitetta tai telepäätelaitetta käyttäen tehdyn rikoksen osalta yleinen televalvonnan edellytys vuorostaan on vähintään kahden vuoden enimmäisrangaistus. Selvyyden vuoksi lakivaliokunta toteaakin, että perustuslakivaliokunnan käytännön valossa sakonuhkaisen identiteettivarkauden lisääminen televalvonnan perusterikokseksi ei ole mahdollista (ks. PeVL 66/2010 vp). Koska kyse on vähäisestä rikoksesta, joka toteutuu suhteellisen vähäisissä tilanteissa, myöskään rangaistusasteikon korottaminen ei olisi oikeasuhtaista eikä perusteltua.

Saadun selvityksen mukaan itsenäisesti esiintyvän identiteettivarkauden tutkinnassa on kuitenkin käytettävissä muita tutkintakeinoja ja -valtuuksia. Näitä ovat esimerkiksi sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä säädetyn lain (460/2003) 17 §:n mukaiset mahdollisuudet verkkoviestin tunnistamistietojen selvittämiseen. Jos teko on tehty teleosoitetta tai telepäätelaitetta käyttäen, käytettävissä on myös pakkokeinolain 10 luvun 7 §:ssä tarkoitettu teleosoitteen tai telepäätelaitteen haltijan suostumuksella tapahtuva televalvonta. Tosin jos televalvonta on tehty useamman päätelaitteen kautta, suostumus tulee pyytää useammalta taholta. Lisäksi käytettävissä ovat poliisilain (872/2011) 4 luvun 3 §:ssä tarkoitetut poliisin toimivaltuudet saada teleyritykseltä tehtäviensä suorittamiseksi julkisessa luettelossa mainitsemattoman teleosoitteen yhteystiedot taikka teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöivät tiedot.

Lakivaliokunta pitää asianomistajan oikeuksien asianmukaisen turvaamisen kannalta tärkeänä, että viranomaisilla on riittävät tutkintakeinot ja -valtuudet selvittää identiteettivarkauksia. Riittävät tutkintakeinot ja -valtuudet ovat olennaisia myös kansainvälisen yhteistyön kannalta, sillä tietoverkkorikokset ovat usein rajat ylittävää rikollisuutta. Vaikka itsenäisesti esiintyvän identiteettivarkauden tutkinnassa on edellä kuvatuin tavoin käytettävissä useita eri tutkintakeinoja ja -valtuuksia, valiokunta kantaa huolta niiden riittävyydestä. Tämän vuoksi valiokunta katsoo, että asiantilaa tulee jatkossa seurata, ja jos aihetta ilmenee, asiassa on pikaisesti ryhdyttävä toimenpiteisiin kyseisten rikosten torjunnan ja selvittämisen tehostamiseksi. Valiokunta ehdottaa lausuman hyväksymistä asiasta (Valiokunnan lausumaehdotus).