Perustelut
Arvioinnin lähtökohtia
Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi
uusi ympäristönsuojelulaki. Uudistuksen keskeisenä tavoitteena
on ajanmukaistaa ympäristönsuojelulaki vastaamaan
Euroopan unionin uudistunutta lainsäädäntöä.
Uudistuksella pyritään myös saattamaan
ympäristönsuojelulaki vastaamaan paremmin perustuslaista
johtuvia vaatimuksia muun muassa täsmentämällä asetuksenantovaltuuksia
ja niihin liittyviä lain perussäännöksiä. Lisäksi
sääntelyn selkeyttä on perustuslakivaliokunnan
edellyttämällä (PeVL 44/2010
vp, s. 9 ja PeVL 23/2009 vp,
s. 3/II) tavalla pyritty lisäämään.
Ympäristönsuojelulaki on keskeinen ympäristön
pilaantumisen ehkäisemistä koskeva säädös. Perusoikeuksien
kannalta ympäristönsuojelulain sääntelyn
voidaan yleisesti katsoa toteuttavan perustuslain 20 §:ssä säädettyä kaikille
kuuluvaa vastuuta ympäristöstä sekä julkiselle
vallalle asetettua velvollisuutta pyrkiä turvaamaan jokaiselle
oikeus terveelliseen ympäristöön ja mahdollisuus
vaikuttaa elinympäristöään koskevaan
päätöksentekoon. Yleisiä velvollisuuksia, periaatteita
ja kieltoja koskevien säännösten sekä lupasääntelyn
vuoksi ympäristönsuojelulakiehdotusta on tarkasteltava
myös perustuslain 15 §:ssä turvatun omaisuuden
suojan sekä perustuslain 18 §:n 1 momentissa tarkoitetun
elinkeinovapauden näkökulmasta. Ehdotus perustuu muun
ympäristöä koskevan sääntelyn
tapaan laajasti lainsäädäntövallan
delegoinnin varaan, joten se on merkityksellistä myös
perustuslain 80 §:n säännösten
kannalta asetuksen antamisesta ja lainsäädäntövallan
siirtämisestä. Ehdotetuilla yksittäisillä ympäristönsuojelulain
säännöksillä on liityntöjä myös
useisiin muihin perustuslain säännöksiin.
Voimassa oleva ympäristönsuojelulaki on säädetty
perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella (PeVL
11/1999 vp). Valiokunta on sittemmin käsitellyt
myös eräitä ympäristönsuojelulain
muutosehdotuksia (PeVL 44/2010 vp ja PeVL
23/2009 vp). Vaikka kysymyksessä onkin kokonaisuudistus,
ei lakiehdotus sisällöllisesti poikkea erityisen
paljon voimassa olevasta laista. Lisäksi esitykseen sisältyy
varsin laajat ja perusteelliset säätämisjärjestysperustelut,
joissa esitettyihin näkemyksiin valiokunta voi pääosin yhtyä.
Näiden seikkojen vuoksi valiokunta esittää huomioita
vain eräistä sääntelyn peruslähtökohdista
ja yksityiskohdista sekä saamelaisia koskevasta sääntelystä,
jota ei ole käsitelty esityksen säätämisjärjestysperusteluissa.
Asetuksenantovaltuudet
Ympäristönsuojelulakiehdotuksessa on nimenomaisesti
pyritty täsmentämään toiminnanharjoittajiin
kohdistuvia velvollisuuksia koskevia perussäännöksiä ja
asetuksenantovaltuuksia. Merkittävä parannus tässä suhteessa — samoin kuin
elinkeinovapauden rajoittamisen näkökulmasta — on
myös esimerkiksi se, että luvanvaraisten toimintojen
yksityiskohtainen luettelo ei enää ole asetuksen
tasolla, vaan se sisältyy lain liitteeseen (vrt. PeVL
11/1999 vp, s. 3—4). Tästä huolimatta
ehdotus perustuu edelleen varsin laajasti lainsäädäntövallan
delegoinnin varaan. Sääntelyä on siten
arvioitava perustuslain 80 §:n 1 momentin kannalta. Sen
mukaan asetuksia voidaan antaa perustuslaissa tai muussa laissa
säädetyn valtuuden nojalla. Lailla on kuitenkin
säädettävä yksilön
oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista sekä asioista,
jotka perustuslain mukaan muuten kuuluvat lain alaan.
Asetuksenantovaltuuksiin on perustuslakivaliokunnan käytännössä kohdistettu
vaatimuksia sääntelyn täsmällisyydestä ja
tarkkarajaisuudesta. Valiokunta on toisaalta todennut ympäristölainsäädännölle
olevan tyypillistä, että huomattava osa yksityiskohtaisesta
sääntelystä jää lakia alemmanasteisiin
säädöksiin (ks. esim. PeVL 58/2010
vp, s. 3/I ja PeVL 11/1999
vp, s. 2/I). Tämä johtuu pitkälti
siitä, että sääntelyn on tarpeen
olla varsin yksityiskohtaista ja teknisluonteista. Lisäksi
valtuudet ovat usein tarpeellisia Euroopan unionin runsaan ja yksityiskohtaisen lainsäädännön
täytäntöönpanemiseksi. Toimialoittain
ja toiminnoittain vaihtelevista velvoitteista säätäminen
asetuksen tasolla voi olla ympäristölainsäädännön
yhteydessä perusteltua, koska muutoin sääntely
lain tasolla muodostuisi tarpeettoman yksityiskohtaiseksi ja tapauksittaiseksi
(PeVL 1/2013 vp, s. 2/II ja PeVL
58/2010 vp, s. 3/I). Valiokunta on kuitenkin
kiinnittänyt huomiota siihen, etteivät valtuudet
voi tällöinkään muun muassa
velvoitteiden perusteiden osalta jäädä täysin
avoimiksi (PeVL 58/2010 vp, s. 3/I).
Edellä olevien näkökohtien lisäksi
perustuslakivaliokunta on tämänkaltaisissa yhteyksissä vakiintuneesti
muistuttanut siitä, että perustuslain säännökset
rajoittavat joka tapauksessa suoraan valtuussäännösten
tulkintaa samoin kuin valtuuksien nojalla annettavien säännösten
sisältöä, eikä asetuksella siten
voida antaa yleisiä oikeussääntöjä lain
alaan kuuluvista asioista (esim. PeVL 58/2010
vp, s. 3/I ja PeVL 44/2010 vp,
s. 4/II). Valiokunta on nimenomaisesti arvioinut
voimassa olevan ympäristönsuojelulain valtuussäännösten
ulottuvuutta tältä kannalta lausunnossaan PeVL
44/2010 vp. Valiokunta katsoi tuolloin, että ympäristönsuojelulain
11 ja 18 §:n nojalla annettu hajajätevesiasetus,
johon sisältyi yksilön olennaisia velvollisuuksia
koskevia säännöksiä ja niihin
kohdistuvia poikkeuksia, ei selvästikään
sisältänyt yksinomaan perustuslain 80 §:n
sallimaa sääntelyä. Muodolliselta kannalta
oli valiokunnan mielestä epävarmaa, olivatko ympäristönsuojelulain
11 ja 18 §:ään sisältyvät
suhteellisen yleisesti muotoillut valtuussäännökset
alun alkaenkaan edes riittäneet eräiden hajajätevesiasetuksen
sisältämien säännösten
ottamiseen asetukseen. Kyseisessä lausunnossaan valiokunta
piti välttämättömänä,
että esityksen eduskuntakäsittelyssä vielä arvioidaan,
miltä osin hajajätevesiasetus sisälsi sellaista
normiainesta, joka perustuslain 80 § huomioon ottaen olisi
kuulunut lain tasolle, sekä edellytti asiantilan saattamista
perustuslain mukaiselle kannalle (PeVL 44/2010
vp, s. 4). Tämän johdosta ympäristönsuojelulakiin
lisättiin eduskuntakäsittelyn aikana uusi 3 a
luku, johon asetuksesta nostettiin lain tasolle jätevesien yleisten
käsittelyvaatimusten määräytymisen perusteet
(ks. YmVM 18/2010 vp). Samansisältöinen
sääntely sisältyy nyt ympäristönsuojelulakiehdotuksen
16 lukuun.
Ympäristönsuojelulakiehdotuksen keskeisimmät — ja
myös avoimimmat — asetuksenantovaltuudet sisältyvät
sen 2 lukuun (9 ja 10 §), mutta myös muualla lakiehdotuksessa
on vastaavankaltaisia asetuksenantovaltuuksia. Käytännössä merkittävä osa
velvoitteista tulee perustumaan asetuksentasoiseen sääntelyyn
ilman, että velvoitteet ovat täsmällisesti
ennakoitavissa ympäristönsuojelulain perusteella.
Tämä on — kuten edellä on todettu — ympäristösääntelyn
yhteydessä sinänsä ymmärrettävää.
Siltä osin kuin kysymys on esimerkiksi Euroopan unionin
yksityiskohtaisen ympäristölainsäädännön
täytäntöönpanemiseksi tarkoitetusta
sääntelystä, voidaan normaalia väljempää delegointisääntelyä edellä mainitun
valossa pitää perusteltuna. Tällaista
sääntelytapaa voidaan puoltaa myös silloin,
kun kysymys on laissa mainitulla tietyllä alalla toimivista
elinkeinonharjoittajista ja heihin kohdistuvista yksityiskohtaisista
velvoitteista (ks. esim. PeVL 1/2013
vp, s. 2/II, PeVL 58/2010
vp, s. 2—3 ja PeVL 1/2004
vp,
s. 2—3). Koska asetuksentasoiseen sääntelyyn
ei kuitenkaan saa sisältyä normiainesta, jossa
on kysymys yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista,
voi omaksuttu sääntelytapa aiheuttaa edellä mainittuun
hajajätevesiasetusta koskeneeseen tilanteeseen rinnastuvia
sääntelytason valintaan liittyviä ongelmia.
Tällaisten tilanteiden todennäköisyyttä on
ennakolta vaikea arvioida. Käytännön
tasolla kysymys on pitkälti siitä, minkä sisältöisiä asetuksia
valtuuksien nojalla on tarkoitus antaa. Valtioneuvoston on siksi jatkossa
kussakin tapauksessa ympäristönsuojelulain valtuuksien
nojalla asetuksia antaessaan syytä tarkoin selvittää,
voidaanko asioista säätää perustuslain
vaatimukset täyttävällä tavalla asetuksessa
vai edellyttääkö asiasta säätäminen uusia
lain tasoisia perussäännöksiä,
joita voidaan tarvittaessa täydentää valtuutuksella
antaa tarkempia säännöksiä asetuksella.
Turvetuotanto
Turvetuotannon sijoittamisesta ei saa ympäristönsuojelulakiehdotuksen
13 §:n 1 momentin mukaan aiheutua valtakunnallisesti tai
alueellisesti merkittävän luonnonarvon turmeltumista. Momentissa
on määritelty myös niitä seikkoja, joita
otetaan huomioon luonnonarvon merkittävyyttä arvioitaessa.
Kysymys on asiallisesti ottaen ympäristöluvan
epäämisperusteesta. Ehdotettu sääntely
mahdollistaa esityksen perustelujen mukaan (HE s. 66) turvetuotantoa
koskevassa ympäristölupaharkinnassa pilaantumisen ohella
myös toiminta-alueen fyysisestä muuttamisesta
luonnonarvoihin aiheutuvien vaikutusten kattavan huomioon ottamisen.
Säännös ei kuitenkaan muodosta pykälän
2 momentin poikkeussäännöksen vuoksi
ehdotonta luvanmyöntämisestettä. Lisäksi
pykälän 3 momentin perusteella epäämisperustetta
ei sovelleta, jos luonnonarvot on otettu jo huomioon maakunta- tai yleiskaavassa.
Perustuslain 15 §:ssä turvattu omaisuuden suoja
sisältää muun muassa omistajalle lähtökohtaisesti
kuuluvan vapauden käyttää omaisuuttaan.
Ympäristöluvan epääminen merkitsee omistajan
kannalta sitä, että tämä ei
voi käyttää omistamaansa suoaluetta turvetuotantoon.
Ehdotetussa sääntelyssä on valtiosäännön
kannalta kysymys omaisuuden käyttörajoituksesta,
joka ei tosiasiallisilta vaikutuksiltaan rinnastu pakkolunastukseen.
Sitä on siten arvioitava perustuslain 15 §:n 1
momentin kannalta, jolloin valtiosääntöoikeudellinen
arviointi jää perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten
varaan (ks. PeVL 24/2012 vp,
s. 2 ja PeVL 6/2010 vp, s. 2/II).
Sääntelyn tarkoituksena on toisaalta edistää perustuslain
20 §:n 1 momentissa säädetyn ympäristövastuun
toteutumista. Valiokunta onkin ehdotetun kaltaista omaisuuden käytön sääntelyä arvioidessaan
kiinnittänyt erityistä huomiota perustuslain omaisuudensuojasäännöksen
ja ympäristövastuussäännöksen
punnintaan perustuvaan keskinäissuhteeseen. Valiokunta
on yhtäältä todennut, ettei perustuslain 20 § perusta
yksilöittäin todennettavissa olevia velvoitteita
eikä se myöskään muodostu erilliseksi
perusteeksi kohdistaa maanomistajiin erityisesti ulottuvia sietämisvelvoitteita.
Toisaalta saman perusoikeussäännöstön
osina niillä kummallakin voi olla vaikutusta toistensa
tulkintoihin sen kaltaisessa yhteydessä, jossa pyritään
ihmisen ja ympäristön välistä tasapainoa
edistäviin lainsäädäntöratkaisuihin
(ks. esim. PeVL 36/2013 vp, s. 2/I, PeVL
32/2010 vp, s. 9/I, PeVL 20/2010
vp, s. 2/II ja PeVL 6/2010
vp, s. 2). Valiokunta on omaisuuden käyttörajoituksia
koskevassa hyväksyttävyys- ja oikeasuhtaisuusarvioinnissaan
antanut erityistä painoa perustuslain 20 §:ään
kiinnittyville perusteille (ks. esim. PeVL 36/2013
vp, s. 2/I ja PeVL 6/2010 vp,
s. 3/I).
Valiokunta kiinnittää huomiota esityksen säätämisjärjestysperusteluissa
esitettyyn näkemykseen (HE s. 196/I) siitä,
että suurin osa ympäristölupaa edellyttävistä turvetuotantohankkeista kohdistuu
suoalueille, jotka ovat turvetuotanto- ja energia-alan yritysten
hallussa. Tämän vuoksi ehdotettavan säännöksen
vaikutusten katsotaan kohdistuvan käytännössä pääosin
yrityksiin, jolloin lainsäätäjän
liikkumavara on omaisuudensuojan näkökulmasta
lähtökohtaisesti suurempi. Tällä sinänsä valiokunnan
käytäntöön perustuvalla näkökohdalla
ei kuitenkaan tässä yhteydessä ole arvioinnin
kannalta ratkaisevaa merkitystä, koska osa turvetuotantoon
soveltuvista suoalueista on myös yksityishenkilöiden
tai pienyritysten hallussa.
Sääntelyn tarkoituksena on esityksen perustelujen
mukaan (HE s. 195) estää soilla esiintyvien
uhanalaisiksi arvioitujen lajien tai luontotyyppien valtakunnallisesti
tai alueellisesti merkittävien esiintymien turmeltuminen
edesauttaen näin osaltaan luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen
pysäyttämistä. Ehdotetulle sääntelylle
on epäilemättä perustuslain 20 §:ään
kiinnittyviä hyväksyttäviä ja
yhteiskunnallisesti painavia perusteita.
Oikeasuhtaisuuden kannalta olennaista on, että luvan
epäämiselle on asetettu sekä luonnonarvon
merkittävyyteen että haitallisuuden asteeseen
liittyvä korkea kynnys ("merkittävän
luonnonarvon turmeltuminen"). Epäämisperuste
ei myöskään ole ehdoton, sillä toiminta
voidaan 1 momentin säännöksestä huolimatta
sijoittaa, jos se ei vaaranna luonnonarvojen säilymistä kysymyksessä olevassa
maan osassa tai epäämisperusteen soveltaminen
estää yleisen edun kannalta tärkeän
toiminnan toteutumisen. Lisäksi ehdotettu rajoitus kohdistuu
vain yhteen omaisuuden käyttötarkoitukseen, joka
sinänsä voi kohteen luonne huomioon ottaen olla
taloudellisesti merkittävin omaisuuden käyttötapa.
Turvetuotannon sijoittamista koskevan ympäristöluvan
epäämisestä ei ympäristönsuojelulain perusteella
makseta lupaa hakeneelle korvausta. Perustuslakivaliokunta on vakiintuneesti
katsonut, että perustuslain 15 §:n 1 momentin
säännöksestä ei johdu vaatimusta
korvata omistajalle mitä tahansa käyttörajoitusta
eikä täyden korvauksen vaatimusta korvauksia myönnettäessä. Omaisuuden
käyttörajoituksen korvaaminen on vain yksi kokonaisarviointiin
vaikuttava osatekijä, joka otetaan huomioon arvioitaessa,
onko käyttöoikeuden rajoitus omaisuuden perustuslainsuojan
kannalta sallittua (ks. esim. PeVL 24/2012 vp,
s. 2/II, PeVL 20/2010 vp, s.
4/I ja PeVL 6/2010 vp, s. 4/I).
Ympäristölupien epäämisestä ei
sen paremmin voimassa olevan kuin ehdotetunkaan ympäristönsuojelulain
perusteella makseta korvauksia. Perustuslakivaliokunta pitää tätä ratkaisua perusteltuna.
Kenellekään ei voida katsoa perustuslaista johtuvista
syistä muodostuvan oikeutta saada korvausta siitä,
että omistaja ei voi käyttää omaisuuttaan
toimintaan, joka ei täytä laissa ympäristön
turmeltumisen estämiseksi säädettyjä toiminnan
sijoittamisen edellytyksiä. Toisaalta valiokunta huomauttaa,
ettei perustuslaista toisaalta seuraa estettäkään
kohdennetulle korvaussääntelylle. Lainsäätäjällä on
harkintavaltansa puitteissa mahdollista ottaa huomioon esimerkiksi
se, että julkisen vallan kyky vastata suojelun kustannuksista
voi olla yksityishenkilöä parempi. Toisaalta korvaussääntelyn
rajoituksena on se, että odotettavissa olevien korvausten
määrä ei tämän vuoksi
saa nousta niin korkeaksi, että perustuslain 20 §:n
1 momentissa tarkoitettua vastuuta luonnosta ja sen monimuotoisuudesta
jouduttaisiin tämän vuoksi olennaisesti rajoittamaan
(vrt. PeVL 20/2010 vp, s. 4 ja PeVL
6/2010 vp, s. 4/I ).
Perusoikeuksien rajoitusedellytysten täsmällisyys-
ja tarkkarajaisuusvaatimuksen kannalta perustuslakivaliokunta kiinnittää huomiota
ehdotetun 13 §:n 1 momentin melko väljään
muotoiluun ("Turvetuotannon sijoittamisesta ei saa aiheutua
valtakunnallisesti tai alueellisesti merkittävän
luonnonarvon turmeltumista"). Momentissa tarkoitetut luonnonarvon
merkittävyyttä arvioitaessa huomioon otettavat
seikat eivät olennaisesti täsmennä luvan
epäämisperusteiden sisältöä.
Luonnonarvon käsite on sinänsä ympäristöoikeudellisessa
lainsäädännössä jo
vakiintunut. Esityksen perusteluissa (ks. HE s. 92—94
ja 195) on yksityiskohtaisesti selvitetty niitä perusteita,
joiden nojalla luonnonarvon merkittävyyttä arvioidaan.
Lisäksi säännöksessä käytetyn
kaltaisten joustavien ilmaisujen voidaan katsoa olevan ympäristöoikeudellista
lupaharkintaa koskevassa sääntelyssä tavanomaisia, jolloin
lupaedellytysten täyttymisen arviointi ja sen johdonmukaisuus
jää väistämättä pitkälti
soveltamiskäytännön varaan. Näistä sääntelyn
väljyyden ymmärrettävyyttä puoltavista
seikoista huolimatta valiokunta pitää ongelmallisena
sitä, että sen perusteella on varsin vaikea ennakoida, milloin
turvetuotannon sijoittamiselle ei saada lupaa. Perustuslain 80 §:n
1 momentin kannalta ongelmallisena voidaan pitää myös
sitä, että käytännössä luonnonarvon
merkittävyyden arvioinnissa huomioon otettavista
seikoista säädetään perussäännöksen
väljyyden vuoksi 1 momentin viimeisessä virkkeessä tarkoitetulla
tarkentavalla valtioneuvoston asetuksella. Tästä näkökulmasta
on otettava huomioon myös se, että kysymys ei
ole sääntelystä, jonka tarkoituksena
olisi kattaa toiminnoittain ja toimialoittain vaihtelevia velvoitteita
tai panna täytäntöön Euroopan
unionin lainsäädäntöä.
Edellä esitetyn valossa perustuslakivaliokunta pitää välttämättömänä,
että ympäristönsuojelulakiehdotuksen
13 §:ää täsmennetään,
jotta 1. lakiehdotus voidaan käsitellä tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä.
Esityksen perusteluissa (HE s. 93) on viitattu siihen, että säännös
on tarkoitettu sovellettavaksi valtioneuvoston periaatepäätöksessä soiden
ja turvemaiden kestävästä ja vastuullisesta
käytöstä ja suojelusta määriteltyjen,
soiden luonnontilaisuuteen liittyvien suuntaviivojen sekä kansallisen
energia- ja ilmastostrategian turvetuotannon kohdentamista koskevien
linjausten kanssa yhteensopivalla tavalla. Perusteluissa on käsitelty
myös valtioneuvoston periaatepäätökseen
sisältyvän luonnontilaisuusluokituksen merkitystä säännöksen
soveltamisen kannalta. Valiokunnan ympäristöministeriöltä saaman
selvityksen mukaan luonnontilaisuusluokitusta ei voida sellaisenaan
sisällyttää lakiin, koska luokitus on
laadittu apuvälineeksi soita ja turvemaita koskevaan yleispiirteiseen
maankäytön suunnitteluun valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden
mukaisesti. Luokitusta ei ole selvityksen mukaan tarkoitettu käytettäväksi
yksinään, vaan sitä tarkastellaan maankäytön
suunnittelussa aina yhdessä soiden ja turvemaiden seudullisen
ojitusasteen ja erityisten luonnonarvojen kanssa. Valiokunta katsoo,
että epäämisperusteiden sitominen yksinomaan
esimerkiksi luonnontilaisuusluokitukseen ei ole mainittujen perusteiden
vuoksi asianmukaista, vaikka luokitus sinänsä luo
pohjaa luonnonarvon merkittävyyden arvioinnille. Sen sijaan
lakitekstiä voidaan täydentää siten,
että siitä käy esityksen perusteluissa
esitetyn mukaisesti luonnontilaisuusluokittelun aineellista sisältöä vastaten
ilmi, minkä tyyppisten soiden osalta säännös
ei tule lainkaan sovellettavaksi. Perustuslakivaliokunta katsoo,
että pykälän täydentäminen
esimerkiksi tällä tavoin täyttäisi
perusoikeuden rajoittamiselle asetetut täsmällisyyttä ja
tarkkarajaisuutta koskevat vaatimukset. Tällaisen lisäyksen
seurauksena myös asetuksenantovaltuus täsmentyisi
perustuslain 80 §:n 1 momentin kannalta hyväksyttävällä tavalla.
Tiedonsaantioikeus
Perustuslakivaliokunta on viranomaisten tietojen saamista ja
luovuttamista salassapitovelvollisuuden estämättä koskevaa
sääntelyä perustuslain 10 §:n
1 momentissa säädetyn yksityiselämän
ja henkilötietojen suojan kannalta arvioidessaan kiinnittänyt
huomiota muun muassa siihen, mihin ja ketä koskeviin tietoihin
tiedonsaantioikeus ulottuu ja miten tiedonsaantioikeus sidotaan
tietojen välttämättömyyteen.
Viranomaisen tietojensaantioikeus ja tietojenluovuttamismahdollisuus
ovat valiokunnan mukaan voineet liittyä jonkin tarkoituksen
kannalta "tarpeellisiin tietoihin", jos tarkoitetut
tietosisällöt on pyritty luettelemaan laissa tyhjentävästi.
Jos taas tietosisältöjä ei ole samalla
tavoin luetteloitu, sääntelyyn on pitänyt
sisällyttää vaatimus "tietojen
välttämättömyydestä" jonkin
tarkoituksen kannalta (ks. esim. PeVL 19/2012
vp, s. 3—4 ja PeVL 62/2010
vp, s. 4/I).
Valiokunnan käytännön valossa ongelmallisen
väljänä on pidettävä ympäristönsuojelulakiehdotuksen
172 §:n 1 momentin 1 kohdan säännöstä,
jonka perusteella laissa sinänsä asianmukaisesti
yksilöidyllä viranomaisella on oikeus tehtäviensä suorittamista
varten saada salassapitovelvollisuuden estämättä tarpeellisia tietoja
viranomaisilta ja toiminnanharjoittajilta. Tämän
vuoksi 1. lakiehdotuksen 172 §:n 1 momentin 1 kohtaa on
muutettava siten, että tietojensaantioikeus joko kytketään
välttämättömyysvaatimukseen
tai tietosisällöt täsmennetään.
Tällainen muutos on edellytyksenä sille, että lakiehdotus
voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Saamelaisten oikeudet
Ympäristöluvan myöntäminen
edellyttää ympäristönsuojelulakiehdotuksen
49 §:n 6 kohdan mukaan sitä, ettei toiminnasta,
asetettavat lupamääräykset ja toiminnan
sijoituspaikka huomioon ottaen, aiheudu yksinään
tai yhdessä muiden toimintojen kanssa olennaista heikennystä edellytyksiin
harjoittaa saamelaisten kotiseutualueella perinteisiä saamelaiselinkeinoja
tai muutoin ylläpitää ja kehittää saamelaiskulttuuria
taikka olennaista heikennystä kolttien
elinolosuhteisiin tai mahdollisuuksiin harjoittaa kolttalaissa tarkoitettuja
luontaiselinkeinoja koltta-alueella.
Perustuslakivaliokunta on vastaavan kaltaista kaivoslakiehdotuksen
sääntelyä arvioidessaan kiinnittänyt
perustuslain 17 §:n 3 momentin ja YK:n kansalais- ja poliittisia
oikeuksia koskevan yleissopimuksen (KP-sopimus) 27 artiklan valossa
huomiota siihen, että säännösten
sisältämät olennaisuusvaatimukset näyttäisivät
asettavan melko korkean kynnyksen saamelaisten oikeuksien
huomioon ottamiselle luvan myöntämisen esteitä arvioitaessa.
Valiokunta pitikin tärkeänä, että näitä olennaisuuskriteereitä tulkitaan
ja sovelletaan perusoikeusmyönteisellä tavalla
ja ottaen huomioon YK:n ihmisoikeuskomitean KP-sopimuksen 27 artiklaa
koskeva käytäntö (PeVL 32/2010
vp, s. 9—10). Valiokunta katsoo, että myös
ympäristösuojelulain nyt ehdotettavaa kaivoslakiehdotuksesta
sanamuodoltaan jossain määrin poikkeavaa säännöstä tulkittaessa
ja sovellettaessa on syytä ottaa samat seikat huomioon.