Perustelut
Yleistä
Jokainen Suomen kansalainen on perustuslain 127 §:n
1 momentin perusteella velvollinen osallistumaan isänmaan
puolustukseen tai avustamaan sitä sen mukaan kuin laissa
säädetään.
Säännöksessä on vahvistettu
maanpuolustus jokaisen Suomen kansalaisen perustuslakiin perustuvaksi
velvollisuudeksi ja annettu valtuus säätää tämän
velvollisuuden yksityiskohtaisemmasta sisällöstä lailla.
Perustuslaissa tarkoitettu maanpuolustusvelvollisuus kattaa sotilaallisen maanpuolustuksen
lisäksi myös muut isänmaan puolustamisen
ja siinä avustamisen tavat. Asevelvollisuus puolustusvoimissa
kuuluu säännöksen piiriin samoin kuin
varusmiespalvelusta korvaava siviilipalvelus sekä velvollisuus
osallistua maanpuolustustarkoituksessa järjestettävään muuhun
koulutukseen (HE 1/1998 vp, s. 181—182, PeVL
10/1985 vp, s. 3/I, PeVL 18/1995
vp, s. 2/II, PeVL 9/1996 vp,
s. 2/I, PeVL 9/2007 vp, s.
2/I).
Oikeudesta saada vakaumuksen perusteella vapautus osallistumisesta
sotilaalliseen maanpuolustukseen säädetään
perustuslain 127 §:n 2 momentin mukaan lailla.
Säännös liittyy läheisesti perustuslain
11 §:ssä turvattuun uskonnon ja omantunnon vapauteen.
Perustuslaissa tarkoitettu oikeus saada vapautus rajoittuu vain
sotilaalliseen maanpuolustukseen eikä siten kata muita
isänmaan puolustamisen tai siinä avustamisen tapoja.
Sotilaallisella maanpuolustuksella säännöksessä tarkoitetaan rauhan
ajan asevelvollisuuden suorittamisen lisäksi sodan ajan
tehtäviä aseellisessa maanpuolustusorganisaatiossa
(HE 1/1998 vp, s. 182/I). Tämä ei
kuitenkaan merkitse, että oikeuden olisi oltava täydessä rauhanaikaisessa
laajuudessaan voimassa myös sodan aikana (HE 309/1993
vp, s. 78/I).
Perustuslain 127 §:n 2 momentissa oleva sääntelyvaraus
edellyttää, että oikeudesta saada vapautus
osallistumisesta sotilaalliseen maanpuolustukseen annetaan säännöksiä lailla.
Varauksessa ei toisaalta ole täsmennetty asiasta
annettavan lainsäädännön yksityiskohtaista
sisältöä (HE 309/1993
vp, s. 78/I).
Käsiteltävänä oleva ehdotus
uudeksi siviilipalveluslaiksi toteuttaa perustuslain 127 §:n 2 momentissa
säädettyä toimeksiantoa. Siviilipalvelusmahdollisuus
laajenee ehdotuksen perusteella koskemaan rauhan ajan lisäksi
myös sodan aikaa. Ehdotus edistää mahdollisuutta suorittaa
siviilipalvelusta ulkomailla. Normaalioloissa siviilipalvelushakemuksen
hyväksymisen edellytyksenä on hakijan vakuutus
siitä, että vakaumukseen perustuvat omantunnon
syyt estävät häntä suorittamasta
asevelvollisuuslaissa säädettyä palvelusta.
Erityisoloissa jätetyn hakemuksen käsittelee asevelvollisten
vakaumuksentutkintalautakunta, joka hyväksyy hakemuksen, jos
hakija osoittaa vakaumuksensa luonteeltaan pysyväksi. Siviilipalvelus
on vakaumuksen suojasta lakiin otettavaksi ehdotetun säännöksen (35 §)
mukaan järjestettävä siten, etteivät
palvelustehtävät ole ristiriidassa palvelusvelvollisen vakaumuksen
kanssa. Siviilipalvelusvelvollisen vakaumus on otettava huomioon
myös siviilipalveluspaikkaa määrättäessä (15 §).
Ehdotus siviilipalveluslaiksi on uskonnon ja omantunnon vapauden
lisäksi merkityksellinen perustuslain useiden muiden perusoikeussäännösten
kannalta. Se koskee esimerkiksi perustuslain 7 §:n 1 momentissa
turvattuja oikeuksia henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen
samoin kuin perustuslain 9 §:n 1 momentissa turvattua liikkumisvapautta
sekä perustuslain 21 §:ssä säänneltyä oikeusturvaa.
Perustuslain 127 §:n 1 momentissa säädetty maanpuolustusvelvollisuus
muodostaa sinänsä hyväksyttävän
perusteen rajoittaa siviilipalveluun hakeutuneen perusoikeuksia.
Rajoituksia on kuitenkin pääsäännön
mukaan arvioitava perusoikeuksien yleisten ja tarvittaessa kunkin
perusoikeuden erityisten rajoitusedellytysten kannalta. Rajoitusten
hyväksyttävyyden lisäksi on kiinnitettävä huomiota
niiden tarkkarajaisuuteen ja oikeasuhtaisuuteen sekä rajoitusten
kohteena olevien oikeusturvaan.
Sääntely siviilipalveluksen sisällöstä jää lakiehdotuksessa
varsin avoimeksi. Siviilipalvelukseen kuuluu lakiehdotuksen 3 §:n
mukaan peruskoulutusjakso, yhteiskunnalle hyödyllinen siviililuonteinen
työpalvelu, täydennyspalvelus, ylimääräinen
palvelus ja liikekannallepanon aikainen palvelus. Työpalvelu
voidaan suorittaa hyvin erityyppisissä tehtävissä.
Esityksen perusteluissa todetaan tavoitteena kuitenkin olevan, että siviilipalvelusvelvollisia
sijoittuisi etenkin pelastustoimen, väestönsuojelun,
ympäristönsuojelun sekä sosiaali- ja
terveyshuollon tehtäviin. Lakiehdotuksen 3 §:ää on
syytä täydentää esityksen tätä tarkoitusta
vastaavilla, työpalvelun sisältöä esimerkinomaisesti
luonnehtivilla maininnoilla.
Siviilipalveluslakiin ei ole vakaumuksen suojaa ja syrjintäkieltoa
koskevien 35 ja 36 §:n lisäksi ehdotettu otettaviksi
säännöksiä palveluksessa olevien
kohtelun yleisistä periaatteista. Vaikka siviilipalvelusta
ei siihen sisältyvää peruskoulutusjaksoa
lukuun ottamatta suoriteta laitosolosuhteissa, on lakiin sen yleisen
perusoikeusherkkyyden takia aiheellista lisätä nimenomainen
säännös toimivaltuuksien käyttöön kohdistuvista
laki- ja tarkoitussidonnaisuuden sekä oikeasuhtaisuuden
vaatimuksista (PeVL 9/2007 vp, s. 3/I).
Yhdenvertaisuus
Siviilipalveluksen kesto.
Siviilipalvelusaika on lakiehdotuksen 4 §:n perusteella
362 päivää. Ehdotus merkitsee muutosta
nykyiseen 395 päivän palvelusaikaan, jota on kansainvälisten
ihmisoikeussopimusten valvontakäytännössä pidetty varusmiespalveluun
verrattuna sen pituuden takia rangaistusluonteisena.Ks. esim.
CCPR/CO/82/FIN, 2.12.2004, kappale 14. Euroopan
neuvoston ministerikomitean asiasta antaman suosituksen Rec. No.
R (87) 8 mukaan siviilipalveluun hakeutuneen palvelusajan tulee
pysyä asepalveluun verrattuna kohtuullisuuden rajoissa. Ehdotettu
siviilipalvelusaika on sama kuin varusmiehen pisin palvelusaika.
Siviilipalvelusaika jää toisaalta edelleen keskimääräistä varusmiespalvelusaikaa
pidemmäksi.
Perustuslakivaliokunta on maanpuolustusvelvollisuuteen perustuvia
palvelusmuotoja yhdenvertaisuusnäkökohtien kannalta
arvioidessaan kiinnittänyt huomiota palvelusmuotojen kokonaisrasittavuuteen.
Merkityksellisinä seikkoina on tällöin
pidetty esimerkiksi palveluksen fyysistä ja psyykkistä rasittavuutta,
palvelusajan pituutta, työ- ja koulutusajan menetystä,
erottamista perheestä ja muusta totutusta ympäristöstä sekä palvelukseen
sisältyviä asuinpaikan valinnan ja liikkumisvapauden
rajoituksia (PeVL 10/1985 vp, s. 3/I).
Käsiteltävänä oleva ehdotus siviilipalvelusajasta
ei eri palvelusmuotoja näiden seikkojen valossa arvioitaessa
muodostu lakiehdotuksen käsittelyjärjestykseen
vaikuttavaksi seikaksi (ks. myös PeVL 9/2007
vp, s. 5—6).
Siviilipalvelukseen hakeutuminen erityisoloissa
Asevelvollinen määrätään
normaalioloissa siviilipalveluun hakemuksesta, jonka tulee sisältää hakijan
vakuutus laissa tarkoitetusta vakaumuksestaan. Erityisoloissa hakemus
siviilipalvelukseen käsitellään lakiehdotuksen
4 luvun säännösten mukaisesti valtioneuvoston
tätä varten asettamassa asevelvollisten vakaumuksentutkintalautakunnassa.
Ehdotuksessa tarkoitetut erityisolot alkavat 18 §:n
1 momentin mukaan siitä, kun tasavallan presidentti päättää puolustusvoimien
liikekannallepanosta tai asevelvollisuuslaissa säännellystä ylimääräisestä palveluksesta.
Lautakunnan on 21 §:n 1 momentin mukaan hyväksyttävä presidentin
tällaisen päätöksen jälkeen
jätetty siviilipalvelushakemus, jos hakija osoittaa luonteeltaan
pysyvän ja todellisen vakaumuksensa estävän
häntä suorittamasta asevelvollisuuslaissa säädettyä palvelusta.
Perustuslain 127 §:n esitöiden mukaan pykälän
2 momentin sanonta "vakaumuksen perusteella" ei estä asettamasta
laissa joitakin vakaumuksen sisältöä tai
pysyvyyttä koskevia ehtoja vapautusmahdollisuuden perusteeksi
(HE 309/1993 vp, s. 78/I).
Perustuslaista ei siksi valiokunnan mielestä johdu esteitä myöskään
ehdotetun kaltaiselle erityisoloissa sovellettavalle menettelysääntelylle,
vaikka mahdollisuudesta tutkia objektiivisin perustein ja luotettavasti henkilön
vakaumusta tai sen aitoutta voidaankin esittää arveluja.
Tutkintamenettelyyn kohdistuu tällaisessa yhteydessä hakijan
oikeusturvan kannalta kuitenkin erityisiä vaatimuksia.
Perustuslain oikeusturvasääntelyn näkökulmasta
on arvioitava ennen muuta lakiehdotuksen 21 §:n
5 momentin kieltoa hakea muutosta lautakunnan päätökseen.
Jokaisella on perustuslain 21 §:n 1 momentin perusteella
oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva
päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman
lainkäyttöelimen käsiteltäväksi.
Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon
takeisiin sisältyvä oikeus hakea muutosta turvataan
perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan lailla. Muutoksenhakuoikeus
on perustuslain mukainen pääsääntö,
josta on toisaalta mahdollista säätää lailla
vähäisiä poikkeuksia (HE
309/1993 vp, s. 6/I).
Säännöksillä tutkintalautakunnan
kokoonpanosta on pyritty huolehtimaan lautakunnan laaja-alaisesta
erityisasiantuntemuksesta. Lautakunnassa on 20 §:n 2 momentin
perusteella muiden ohella myös psykiatrian erikoiskoulutuksen saanut
lääkärijäsen samoin kuin uskonnollisiin ja
eettisiin vakaumuksiin perehtynyt, ylemmän korkeakoulututkinnon
suorittanut jäsen. Lautakunnassa on puolustushallinnon,
siviilipalvelusviranomaisen ja oikeushallinnon edustus. Toisaalta
vain lautakunnan puheenjohtajan ja varapuheenjohtajana toimivan
lakimiesjäsenen sekä esittelijänä toimivan
lakimiessihteerin tulee 3 momentin mukaan edustaa asevelvollisuus-
ja siviilipalvelusviranomaisista riippumatonta tahoa. Sääntely
lautakunnan päätösvaltaisesta kokoonpanosta
mahdollistaa päätöksenteon siinäkin
tapauksessa, että enemmistö läsnäolevista lautakunnan
jäsenistä edustaa puolustushallintoa ja siviilipalvelusviranomaisia.
Lautakunnan jäsenille ei ole ehdotettu säädettäväksi
tuomariin rinnastettavaa virassapysymisoikeutta. Lautakunta ei siten
ehdotuksen perusteella ole perustuslain 21 §:n 1 momentissa
tarkoitetussa mielessä riippumaton lainkäyttöelin,
vaan hallinnon sisäinen toimielin (PeVL 37/1997
vp, s. 3/II).
Lautakunnan päätös siviilipalvelushakemuksesta
koskee hakijan oikeutta. Siten hakijalla tulee perustuslain 21 §:n
1 momentin takia olla oikeus saada päätös
tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen
käsiteltäväksi. Muutoksenhakuoikeuden
turvaaminen on lisäksi tärkeää vakaumuksen
aitouden tutkintaan liittyvien epävarmuustekijöiden
vuoksi samoin kuin viranomaistoiminnan asianmukaisuuden ja muun
tasapuolisuuden valvomiseksi siinäkin tapauksessa, että sääntely
tutkintalautakunnasta tarkistettaisiin täyttämään
riippumattomaan lainkäyttöelimeen perustuslaista
kohdistuvat vaatimukset. Muutoksenhakukielto ei valiokunnan mielestä ole
nyt puheena olevassa sääntely-yhteydessä vähäinen
eikä välttämätön ja
muodostuu siksi ongelmalliseksi sääntelyn oikeasuhtaisuuden
kannalta. Esityksen tavoitteiden saavuttamiseksi on riittävää ottaa
lakiin säännös, jonka perusteella lautakunnan
päätös voidaan panna täytäntöön
muutoksenhausta huolimatta.
Ehdotus on ongelmallinen myös esityksen perusteluissa
viitatun perustuslain 23 §:n näkökulmasta,
koska siviilipalvelushakemuksen käsittelyyn erityisoloissa
sovellettavaa sääntelyä ei ole selvästi
sidottu mainitussa perustuslain säännöksessä tarkoitettuihin
poikkeusoloihin ja koska ehdotettu muutoksenhakurajoitus ei valiokunnan
mielestä ole välttämätön
myöskään perustuslain 23 §:n
tarkoittamassa mielessä.
Jotta lakiehdotus voidaan näiltä osin käsitellä tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä,
on siitä poistettava 21 §:n 5 momentti.
Tutkintalautakunta käsittelee esityksen perustelujen
mukaan uutena hakemuksena 18 §:n 2 momentissa
tarkoitetun, siviilipalvelukseen hyväksytyn antaman selvityksen
vakaumuksestaan. Tämä ei käy ilmi lakiehdotuksen
4 luvun säännöksistä. Ehdotusta
on näiltä osin tarpeen selkeyttää.
Siviilipalvelusrikos
Siviilipalvelusvelvollinen tuomitaan lakiehdotuksen 74 §:n
1 momentin nojalla siviilipalvelusrikoksesta vankeuteen, jos hän
saamastaan kurinpitorangaistuksesta huolimatta edelleen olennaisesti
laiminlyö palvelusvelvollisuutensa.
Lainsäätäjän liikkumavaraa
kriminalisointien säätämisessä on
perustuslakivaliokunnan käytännössä pidetty
lähtökohtaisesti varsin väljänä, joskin
siihen on todettu johtuvan rajoituksia sekä perustuslaista
että Suomea sitovista kansainvälisistä velvoitteista.
Perustuslain asettamat rajoitukset johtuvat keskeisesti perusoikeuksista,
joiden käyttämiseen liittyvien rangaistussäännösten
tulee täyttää perusoikeuksien rajoittamiseen
kohdistuvat edellytykset, kuten vaatimukset sääntelyn
hyväksyttävyydestä ja oikeasuhtaisuudesta
(PeVL 23/1997 vp, s. 2—3, PeVL
17/2006 vp, s. 2/II).
Osa lainsäätäjään
kohdistuvista rajoituksista johtuu perustuslain 8 §:ssä säädetystä rikosoikeudellisesta
laillisuusperiaatteesta, joka sisältää muun
ohella vaatimuksen sääntelyn täsmällisyydestä.
Sen mukaan kunkin rikoksen tunnusmerkistö on ilmaistava
laissa riittävällä täsmällisyydellä siten,
että säännöksen sanamuodon perusteella
on ennakoitavissa, onko jokin toiminta tai laiminlyönti
rangaistavaa (PeVL 17/2006 vp, s. 3/I).
Suhteellisuusvaatimus puolestaan edellyttää sen
arvioimista, onko kriminalisointi välttämätön
sen taustalla olevan oikeushyvän suojaamiseksi. Myös
rangaistusseuraamuksen ankaruus on yhteydessä suhteellisuusvaatimukseen
(PeVL 23/1997 vp, s. 2/II).
Perustuslaissa säädettyyn maanpuolustusvelvollisuuteen
perustuvan palvelusvelvollisuuden olennainen laiminlyönti
on valiokunnan mielestä sinänsä perusteltua
säätää nykyiseen tapaan rangaistavaksi,
vaikka lakiehdotuksen 73 §:ssä onkin eri rangaistussäännös
kaikkein olennaisimmista palvelusvelvollisuuden rikkomuksista eli
palvelukseen saapumatta jättämisestä,
siviilipalvelun lopettamisesta ja palveluksesta kieltäytymisestä.
Perustuslakivaliokunta kiinnittää sääntelyn täsmällisyyden
näkökulmasta huomiota siihen, että siviilipalveluksessa
olevan palvelusvelvollisuuksien sisältö jää lakiehdotuksen
37 §:n perusteella siviilipalveluskeskuksen ja palveluspaikan
määräysten varaan. Tämä ei
ole perustuslain kannalta aivan ongelmatonta, vaikka onkin valiokunnan
mielestä selvää, ettei palvelusvelvollisuuden
sisällöstä ole tarpeen eikä mahdollista
säätää lailla hyvin yksityiskohtaisesti.
Laintasoisen sääntelyn vajavaisuus voi toisaalta muodostua
ongelmalliseksi rikoslainsäädännön lakitasoisuuteen
ja rikostunnusmerkistön täsmällisyyteen
kohdistuvien vaatimusten näkökulmasta. Lakiehdotuksen
37 §:ää on tähän liittyen tarpeen
täydentää maininnoilla palvelusvelvollisuuden
ulottamisesta vain sellaisiin määräyksiin,
jotka annetaan lakiin perustuvan toimivallan nojalla. Palvelusvelvollisuutta
koskevan lakitasoisen sääntelyn yleispiirteisyyteen
on valiokunnan mielestä lisäksi kiinnitettävä huomiota
sovellettaessa rangaistussäännöksiä yksittäistapauksissa
(PeVL 9/2007 vp, s. 3/II).
Vankeusrangaistusta siviilipalvelusrikoksesta ei lakiehdotuksen
80 §:n 1 momentin takia saa määrätä ehdolliseksi
eikä sen sijasta saa määrätä yhdyskuntapalvelua.
Rangaistussääntely on varsin ankaraa, kun otetaan
huomioon, että kysymys ei ole siviilipalveluksesta kieltäytymisenä lakiehdotuksen
73 §:n nojalla rangaistavista teoista. Oikeasuhtaisuuden
kannalta on toisaalta merkityksellistä, että rangaistusta
ehdotetun lain mukaan määrättäessä noudatetaan
nykyisestä poiketen rangaistuksen mittaamisesta annettuja rikoslain
säännöksiä. Vankeuteen tuomitaan 74 §:n
1 momentin mukaan ajaksi, joka vastaa enintään
puolta palvelusvelvollisen jäljellä olevasta palvelusajasta
(vrt. 73 §:n 1 mom. ja voimassa olevan siviilipalveluslain
26 §). Rangaistus on mitattava muun ohella niin, että se
on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen
ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään
tekijän syyllisyyteen.
Edellytyksenä rangaistukseen tuomitsemiselle on, että palvelusvelvolliselle
on määrätty kurinpitorangaistus ja että hän
tästä huolimatta edelleen olennaisesti laiminlyö palvelusvelvollisuutensa.
Säännöksestä voi saada sen käsityksen,
että palvelusvelvollisuuden laiminlyöntiä olisi
kurinpitorangaistuksen tultua kerran määrätyksi
pidettävä automaattisesti 74 §:n mukaan vankeudella
rangaistavana siviilipalvelusrikoksena. Perustuslakivaliokunta korostaa,
että lakia on näiltäkin osin sovellettava
oikeasuhtaisesti. Palvelusvelvollisuuden laiminlyönti jo
saadusta kurinpitorangaistuksesta huolimatta ei sellaisenaan tee
laiminlyönnistä 74 §:n 1 momentissa tarkoitetussa
mielessä olennaista, vaan rangaistavan laiminlyönnin
tulee olla muutkin seikat huomioon ottaen kokonaisuutena arvostellen olennainen.
Näin tulkittuna ja sovellettuna sääntely
ei muodostu ongelmalliseksi oikeasuhtaisuudesta johtuvien vaatimusten
kannalta.
Siviilipalvelusrikoksesta ylimääräisen
palveluksen tai liikekannallepanon aikana tuomitaan 76 §:n
nojalla vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.
Rangaistusuhka muodostuu ehdotuksen perusteella ankaraksi, etenkin
kun otetaan huomioon, että säännöksessä ei
ole kysymys siviilipalveluksesta kieltäytymisestä vaan
siviilipalvelusvelvollisuuden muusta laiminlyönnistä. Lisäksi
rangaistusuhka kohdistuu 74 §:n 1 momentista poikkeavan
sanamuodon takia myös olennaista vähäisempään
laiminlyöntiin. Tämä ei valiokunnan mielestä ole
suhteellisuusvaatimuksen mukaista. Pykälän 1 momenttia
on siksi täydennettävä edellytyksellä laiminlyönnin olennaisuudesta,
jotta lakiehdotus voidaan näiltä osin käsitellä tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä.
Vaihtoehtoisesti rangaistussäännöstä on
tarkistettava niin, että teosta voidaan enimmillään
tuomita kahden vuoden vankeutta merkittävästi
lievempään rangaistukseen.
Muita seikkoja
Perustuslain 124 §.
Siviilipalveluspaikkana voi lakiehdotuksen 8 ja 9 §:n
perusteella olla siviilipalveluskeskuksen sellaiseksi hyväksymä valtion
tai kunnan viranomaiskoneiston ulkopuolinen toimija, kuten uskonnollinen
yhdyskunta taikka yleishyödyllistä toimintaa harjoittava
yksityisoikeudellinen yhteisö.
Mahdollisuus siviilipalvelun suorittamiseen muunkin kuin viranomaisen
palveluksessa on valiokunnan mielestä sinänsä perustuslain 124 §:ssä tarkoitetussa
merkityksessä tarpeen julkisen hallintotehtävän
tarkoituksenmukaiseksi hoitamiseksi. Palveluspaikkojen monipuolisuus
edistää muun ohella mahdollisuutta ottaa siviilipalvelusvelvollisten
vakaumus lakiehdotuksen 15 §:n mukaisella tavalla huomioon
palveluspaikkaa määrättäessä.
Toisaalta palvelu esimerkiksi uskonnollisessa yhdyskunnassa voi joissakin
tapauksissa muodostua palvelusvelvollisen vakaumuksen suojan kannalta
ongelmalliseksi. Valiokunta pitää siksi perusoikeuksien
ja hyvän hallinnon vaatimusten näkökulmasta
tärkeänä lakiehdotuksen täydentämistä säännöksellä,
jonka mukaan siviilipalveluspaikaksi voidaan määrätä 8 §:n
2 momentin 3 ja 4 kohdassa tarkoitettu uskonnollinen yhdyskunta
tai sen seurakunta taikka yksityisoikeudellinen yhteisö,
yhdistys tai säätiö vain siviilipalvelusvelvollisen
suostumuksella. Lähtökohtana tulee valiokunnan
mielestä olla, että perustuslain 127 §:n 2 momentissa
säädettyyn maanpuolustusvelvollisuuteen perustuva
siviilipalvelus on suoritettavissa valtion tai kunnan viranomaisen
palveluksessa.
Palveluspaikan henkilöstö toimii siviilipalvelukseen
liittyviä tehtäviä hoitaessaan virkavastuulla
(8 §:n 4 mom.), ja hallintoasioiden käsittelyyn
siviilipalveluspaikassa sovelletaan hallinnon yleislakeja (100 §).
Muutoksenhausta siviilipalveluspaikan päätökseen
ovat asianmukaiset säännökset lakiehdotuksen
13 luvussa. Sääntelystä ei näiltä osin
ole perustuslain 124 §:n kannalta huomautettavaa.
Merkittävää julkisen vallan käyttöä sisältäviä tehtäviä voidaan
perustuslain 124 §:n mukaan antaa vain viranomaiselle.
Siksi on tärkeää, että palveluspaikalla
ei lakiehdotuksen perusteella ole toimivaltaa määrätä kurinpitorangaistusta (70 §).
Jossain määrin harhaanjohtavia kuitenkin ovat
lakiehdotuksen 9 ja 44 §:n maininnat henkilöstä,
jonka tehtävänä on muun ohella vastata
kurinpidosta palveluspaikalla. Maininnat on selkeyden vuoksi syytä poistaa
pykälistä.
Terveystarkastus ja huumausaineen käyttöä selvittävä tutkimus.
Esityksen 1. lakiehdotuksen 24 ja 25 §:n säännökset
siviilipalvelusvelvolliseen kohdistettavissa olevista terveystarkastuksesta
ja huumetestistä eivät ole valiokunnan aiemman
käytännön valossa perustuslain kannalta
ongelmallisia (ks. PeVL 10/2004 vp,
s. 2—3 sekä PeVL 9/2007 vp,
s. 8—9 ja siinä mainittuja perustuslakivaliokunnan
lausuntoja).
Asetuksenantovaltuudet.
Valtioneuvoston asetuksella voidaan ylimääräisen
palveluksen ja liikekannallepanon aikana säätää poikkeuksia
1. lakiehdotuksen 65 §:n 2 momentin luettelossa tarkoitetuista
lain säännöksistä. Poikkeamisvaltuus
koskee yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien
sellaisia perusteita, joista perustuslain 80 §:n
takia on säädettävä lailla ja
joiden sääntelyä ei voida ehdotetulla
tavalla, täysin avoimilla valtuuksilla siirtää asetuksella
toteutettavaksi (PeVL 9/2007 vp, s.
11/II). Tavallisen lainsäätämisjärjestyksen
käytön edellytyksenä näiltä osin on,
että valtuussäännöksiä täsmennetään
olennaisesti.
Valtioneuvoston asetuksella säädetään
1. lakiehdotuksen 11 §:n nojalla tarkemmin muun ohella
siviilipalveluskeskuksen henkilökunnasta ja henkilöstön
kelpoisuusvaatimuksista. Valiokunta kiinnittää huomiota
siihen, että lakiehdotuksessa ei ole lainkaan säännöksiä keskuksen
henkilökunnasta eikä henkilöstön
kelpoisuusvaatimuksista. Valtuus lakia "tarkempien" säännösten
antamiseen ei näiltä osin ole kielellisesti asianmukainen.
Kelpoisuussääntelyä laissa on asianmukaista
täydentää ainakin luonnehdinnoin siitä,
minkä tyyppistä kelpoisuutta keskuksen johtohenkilöiltä edellytetään
(ks. esim. PeVL 74/2002 vp, s. 6/II).
1. lakiehdotuksen 15 §:n 3 momentti.
Siviilipalvelusvelvollisuuteen kohdistuvat kiellot olla palvelusaikana
työ- tai virkasuhteessa palveluspaikkaansa ja tehdä palveluspaikalle
siviilipalvelukseen kuuluvien työtehtävien ulkopuolista, vastikkeellista
työtä eivät ole ongelmallisia perustuslain
18 §:n 1 momentin säännösten
kannalta.
Muutoksenhaku päätökseen loman ajankohdasta.
Esityksen perustelujen mukaan mahdollisuus hakea muutosta ei
ulotu päätökseen lomien ajankohdan määräämisestä.
Tämän johdosta valiokunta huomauttaa, että oikeus
hakea muutosta koskee esimerkiksi päätöstä isyysvapaan
samoin kuin raskauden, synnytyksen ja äitiyden perusteella
annettavan loman ajankohdasta. Näissä tapauksissa
kysymys on sellaisesta laissa säännellystä oikeudesta,
jota koskeva päätös on lakiehdotuksen
95 §:n ja perustuslain 21 §:n 1 momentin
takia saatettavissa tuomioistuimen käsiteltäväksi.
Työministeriö.
Lakiehdotusten säännöksissä olevat
maininnat työministeriöstä on syytä muuttaa
vastaamaan 1.1.2008 voimaantulevaa lakia eräiden tehtävien
siirtämisestä työ- ja elinkeinoministeriöön.