Perustelut
Valvontarangaistuksen tuomitsemisen edellytykset
Hallituksen esityksen keskeisenä tarkoituksena on säätää uudesta
yleisestä rangaistuslajista, valvontarangaistuksesta. Valvontarangaistuksen määräämisen
edellytykset sijoitetaan rikoslain 6 lukuun ja valvontarangaistusta
koskevat tarkemmat säännökset uuteen,
erilliseen lakiin.
Hallituksen esityksen 1. lakiehdotuksen 6 luvun 11 a §:n
mukaan rikoksentekijä, joka tuomitaan enintään
kahdeksan kuukauden pituiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen,
tuomitaan sen sijasta samanpituiseen valvontarangaistukseen, jos
rikoksentekijää ei voida tuomita yhdyskuntapalveluun,
valvontarangaistukselle ei ole aikaisemmin tuomituista valvontarangaistuksista
tai ehdottomista vankeusrangaistuksista eikä kulloinkin
kyseessä olevan rikoksen laadusta johtuvaa estettä ja
valvontarangaistukseen tuomitsemista on pidettävä perusteltuna
rikoksentekijän sosiaalisten valmiuksien ylläpitämiseksi tai
edistämiseksi.
Valvontarangaistus sijoittuu siis ankaruudeltaan ehdottoman
vankeusrangaistuksen ja yhdyskuntapalvelun väliin. Sen
keskeisenä sisältönä on tuomitulle
asetettava velvollisuus pysyä asunnossaan ja velvollisuus
osallistua hänelle määrättyyn
toimintaan.
Uusi rangaistuslaji on merkityksellinen perustuslain 7 §:n
3 momentin kannalta. Sen mukaan henkilökohtaista vapautta
ei saa riistää mielivaltaisesti eikä ilman
laissa säädettyä perustetta. Rangaistuksen,
joka sisältää vapaudenmenetyksen, määrää tuomioistuin.
Perusoikeusuudistuksen esitöiden mukaan vapaudenmenetyksellä säännöksessä tarkoitetaan
samaa kuin vapauden riistämisellä, toisin
sanoen järjestelyä, jolla henkilöä kielletään
ja estetään poistumasta hänelle määrätystä hyvin
rajatusta olinpaikasta. Myös tiettyyn huoneeseen lukitsemista
lievempää tointa voidaan eräissä tapauksissa pitää lainkohdassa
tarkoitettuna vapaudenmenetyksenä, jos vapauden rajoitukset
kestonsa, asteensa ja aikaansaamansa sosiaalisten suhteiden estymisen
vuoksi rinnastuvat lukittuun tilaan sijoittamiseen (ks. HE
309/1993 vp, s. 48/I). Valvontarangaistus
on näillä kriteereillä epäilyksettä perustuslain
7 §:n 3 momentissa tarkoitettu vapaudenmenetys, vaikka
rangaistuksen täytäntöönpanopaikkana
on tuomitun asunto. Hallituksen esityksen perustelujen (s. 32) mukaan
täytäntöönpanopaikkana voi olla
myös tuomitun muu olinpaikka, esimerkiksi päihdehuoltolaitos tai
muu kuntoutuslaitos, johon rikoksesta epäilty on sijoitettu.
Valvontarangaistukseen tuomitsee tuomioistuin, joten tältä kannalta
säännös on valtiosääntöisesti
ongelmaton. Lähtökohtana on, että samalle
henkilölle ei tuomita useita valvontarangaistuksia. Perusteluista
(s. 30—31) käy ilmi, että säännös
ei kuitenkaan ole ehdoton, vaan se oikeuttaa tuomioistuimen joissakin
tapauksissa ratkaisemaan seuraamuksen kokonaisharkintaan perustuen.
Tässä kokonaisharkinnassa tulee perustelujen mukaan
ottaa huomioon muun muassa vastaajan kokonaisrikollisuuden vakavuus
samoin kuin se, milloin rangaistus tai viimeinen niistä on
tuomittu. Uusi valvontarangaistus voidaan tuomita esimerkiksi myös
silloin, kun aikaisemman valvontarangaistuksen muuntaminen vankeudeksi
on johtunut lievistä, vaikkakin toistuvista määräysten
rikkomisista. Valvontarangaistus on tuomittavana olevan henkilön
kannalta ehdotonta vankeusrangaistusta lievempi seuraamusvaihtoehto
edistäessään esimerkiksi sosiaalisten
suhteiden säilymistä ja perhe-elämän
suojaa perustuslain 10 §:n 1 momentissa tarkoitetun yksityiselämän
kannalta myönteisellä tavalla.
Rikoslakiin ehdotetun 6 luvun 11 a §:n 2 momentin mukaan
valvontarangaistuksen tuomitsemisen edellytyksenä on, että rikoksentekijän kanssa
samassa asunnossa asuvat täysi-ikäiset ovat suostuneet
valvontarangaistuksen täytäntöönpanoon
kyseisessä asunnossa. Valvontarangaistusta koskevan lakiehdotuksen
8 §:n 3 momentin mukaan toimeenpanosuunnitelmaan on liitettävä näiden
henkilöiden kirjallinen suostumus valvontarangaistuksen
täytäntöönpanoon asunnossa.
Alle 18-vuotiaalle on annettava tilaisuus tulla kuulluksi, jos hän
on täyttänyt 12 vuotta. Alle 12-vuotiaan mielipide
on selvitettävä noudattaen, mitä lastensuojelulain (417/2007)
20 §:ssä säädetään.
Valvontarangaistusta koskevan lakiehdotuksen 2 §:n
mukaan rangaistuksen keskeisenä sisältönä on
tuomitulle asetettava velvollisuus pysyä asunnossaan. On
selvää, että rangaistuksen täytäntöönpanolle
kulloinkin kyseessä olevassa asunnossa ei ole edellytyksiä eikä rikoksentekijän
voida olettaa suoriutuvan valvontarangaistuksesta, jos
muut asunnossa olevat tai joku heistä vastustaa rangaistuksen
täytäntöönpanoa siellä.
Tämän vuoksi suostumuksen hankkiminen muilta asunnossa
asuvilta täysi-ikäisiltä on tuomioistuimen
rangaistuslajin valintaa koskevan harkinnan kannalta välttämätön
elementti. Näin ymmärrettynä suostumuksen
edellyttäminen ei muodostu tuomioistuimen aseman kannalta
ongelmalliseksi.
Valiokunta pitää kuitenkin sääntelyä puutteellisena
alaikäisten oikeusaseman kannalta. Perustuslain 6 §:n
3 momentin mukaan myös lapsia koskevat periaatteessa yhtäläiset
perusoikeudet kuin aikuisia (ks. HE 309/1993
vp, s. 45/I ja esim. PeVL 24/2010
vp, s. 3—4). Heitä on kohdeltava yksilöinä,
ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään
koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti. Heidän
kohdallaan perusoikeussuojaan liittyy käytännössä kuitenkin
kysymys siitä, kuka käyttää perusoikeuksien
osalta vajaavaltaisen puhevaltaa. Lastensuojelulain 20 §:n mukaan
lapsen mielipide on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason
edellyttämällä tavalla. Mielipide tulee
kirjata valvontarangaistuksen täytäntöönpanoon
suostumista koskevaan asiakirjaan. Suostumuksen alaikäisen
puolesta antaa hänen huoltajansa tai muu edunvalvojansa.
Jos alaikäinen perustellusti — esimerkiksi tuomittua
kohtaan tuntemansa pelon vuoksi — vastustaa täytäntöönpanoa
asunnossa ja hän on ikänsä ja kehitystasonsa
puolesta kypsä arvioimaan asiaa, suostumusta ei saa antaa.
Valvontarangaistusta koskevan lakiehdotuksen 8 §:n 3 momenttia
on syytä tarkentaa alaikäisten aseman osalta tämän
suuntaisesti. Samalla 1. lakiehdotuksen 6 luvun 11 a §:n
2 momenttiin on aiheellista lisätä viittaussäännös
mainittuun momenttiin.
Valiokunta on tässä yhteydessä kiinnittänyt huomiota
"asunto"-käsitteen erilaiseen käyttöön 1.
ja 2. lakiehdotuksessa. Perustelujen (s. 32) mukaan 1. lakiehdotuksen
6 luvun 11 a §:ssä asunnolla tarkoitetaan pelkästään
asumiseen tarkoitettua tilaa, jossa rikoksentekijällä on
oikeus olla sen omistussuhteista ja rakennustyypistä riippumatta.
Sen sijaan 2. lakiehdotuksen legaalimääritelmässä tuomitun
asunnolla tarkoitetaan 2 §:n jälkimmäisen
virkkeen mukaan kyseisessä laissa myös "muuta
vastaavaa valvontarangaistuksen täytäntöönpanoon
soveltuvaa asumispaikkaa". Käytännössä kyseeseen
tulevat erilaiset laitokset, johon tuomittu on sijoitettuna. Tällainen
normaalikielenkäytöstä poikkeava "asunto"-käsitteen
käyttö ei ole suositeltavaa varsinkaan, kun perusteluista
(s. 32—33) käy ilmi, että lakiehdotuksessa
tarkoitetun samassa asunnossa asuvien suostumuksen valvontarangaistuksen
täytäntöönpanoon ei ole tarkoitettukaan
ulottuvan muihin laitoksessa oleviin. Siksi valiokunta pitää parempana,
että 2. lakiehdotuksen 2 §:ssä säädettäisiin
vain esimerkiksi siitä, että valvontarangaistus
voidaan panna täytäntöön muussakin
sopivassa paikassa, jossa tuomittu on hoidettavana tai jossa hän
muutoin vakituisesti oleskelee.
Valvontarangaistuksen pääasiallinen sisältö ja
sen määräytyminen
Hallituksen esitykseen sisältyvän 2. lakiehdotuksen
2 §:n 1 momentin mukaan valvontarangaistuksen suorittamista
valvotaan teknisillä välineillä ja muilla
laissa säädetyillä tavoilla. Valvontarangaistuksen
sisältönä on tuomitulle asetettava velvollisuus
pysyä asunnossaan sekä velvollisuus osallistua
hänelle määrättyyn toimintaan.
Saman luvun 3 §:n 1 momentin mukaan valvontarangaistukseen
tuomitun on osallistuttava valvontatapaamisiin, tehtävä työtä,
osallistuttava koulutukseen, kuntoutukseen, toimintaohjelmiin tai
muuhun vastaavaan, tuomitun toimintakykyä ja sosiaalisia
valmiuksia ylläpitävään tai
edistävään toimintaan.
Valvontarangaistusta koskevan 2. lakiehdotuksen 7—9 §:stä käy
ilmi, että valvontarangaistuksen tarkempi sisältö määräytyy
usean eri asiakirjan perusteella. Lakiehdotuksen 7 §:n
mukaan Rikosseuraamuslaitoksen on syyttäjän tai tuomioistuimen
pyynnöstä selvitettävä valvontarangaistuksen
tuomitsemisen kannalta merkitykselliset epäillyn henkilökohtaiset
olosuhteet ja muut valvontarangaistuksen tuomitsemisen edellytykset.
Saman pykälän 3 momentin mukaan selvitykseen liitetään
toimeenpanosuunnitelma, jos Rikosseuraamuslaitos pitää valvontarangaistusta
perusteltuna taikka syyttäjä tai tuomioistuin
sitä erikseen pyytää. Perustelujen (s. 37)
mukaan toimintavelvollisuus tulisi määritellä mahdollisimman
täsmällisesti jo selvitysvaiheessa, koska se helpottaisi
tuomioistuimen harkintaa. Tämä on tärkeää myös
siitä syystä, että tällöin
rangaistuksen sisältö määräytyy
sen luonne huomioon ottaen mahdollisimman tarkoin tuomioistuimen
päätöksellä. Perustuslain 8 §:ään
sisältyvään rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen
kuuluu myös vaatimus rikoksesta seuraavien rangaistusten
määrittelemisestä laissa (ks. HE
309/1993 vp, s. 50/I sekä PeVL 21/2005
vp, s. 5 ja PeVL 34/2004 vp,
s. 2/I). Siksi säännöstä tulee
valiokunnan mielestä muuttaa siten, että tuomioistuin
saa tuomita rikoksesta epäillyn valvontarangaistukseen
vain, jos siihen on tuomioistuimen arvion mukaan 7 §:n
1 momentissa tarkoitetun selvityksen perusteella edellytykset ja
tuomioistuimelle on ennen rangaistukseen tuomitsemista toimitettu
valvontarangaistuksen toimeenpanosuunnitelma. Tämä on
edellytyksenä lakiehdotuksen käsittelemiselle
tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Täytäntöönpanon varsinaisena
perustana on "täsmennetty toimeenpanosuunnitelma", joka
sisältää koko rangaistusaikaa koskevat
määräykset valvontarangaistuksen suorittamisesta.
Sen sisällöstä säädetään
yksityiskohtaisesti 2. lakiehdotuksen 9 §:ssä.
Keskeisimpänä voidaan tuomitun perusoikeuksien
kannalta tässä suunnitelmassa pitää 9 §:n
1 momentin 5 kohdassa tarkoitettuja määräyksiä tuomitun
oikeudesta liikkua asuntonsa ulkopuolella. Tällaiset määräykset
koskettavat vapausrangaistuksena tuomitun perustuslain 7 §:ssä taattua
henkilökohtaista vapautta, 9 §:n 1 momentissa
turvattua liikkumisvapautta sekä 10 §:n 1 momentissa
tarkoitettua yksityiselämän suojaa. Määräysten
sisältyminen Rikosseuraamuslaitoksen laatimaan ja vahvistamaan
täsmennettyyn toimeenpanosuunnitelmaan ei ole valtiosääntöoikeudellisesti
ongelmallista, koska 1. ja 2. lakiehdotus sisältävät
riittävän täsmälliset perussäännökset
tuomitun toiminta- ja liikkumisrajoituksista.
Tuomitun velvollisuus pysyä asunnossaan
Valvontarangaistuksen keskeinen sisältö on edellä todetuin
tavoin tuomitun velvollisuus pysytellä asunnossaan. Tätä koskeva
perussäännös on 2. lakiehdotuksen 4 §:ssä.
Sen mukaan tuomittu saa poistua asuntonsa ulkopuolelle ainoastaan
9 §:ssä tarkoitetussa toimeenpanosuunnitelmassa
ja viikoittaisessa aikataulussa määrätyllä "tavalla"
(tällä tarkoitettaneen kyseisissä asiakirjoissa
määrättyinä "ajankohtina") sekä silloin,
kun hänelle on myönnetty 17 §:ssä tarkoitettu
lupa. Viimeksi mainitun pykälän mukaan tuomitulle
voidaan yksittäistapauksessa antaa lupa tilapäiseen
poikkeamiseen toimeenpanosuunnitelmaan sisältyvästä velvollisuudesta,
jos se on välttämätöntä tuomitun
sairastumisen tai muun rangaistuksen täytäntöönpanoon
vaikuttavan ennalta arvaamattoman tapahtuman vuoksi. Tuomittu on
velvollinen viivytyksettä ilmoittamaan tällaisesta
syystä Rikosseuraamuslaitokselle.
Rangaistuksen täytäntöönpanon
oikeasuhtaisuuden kannalta 4 ja 17 §:n suhde muodostuu jossain
määrin ongelmalliseksi (vrt. PeVL 18/2007
vp, s. 6). Jo 4 §:n perusteluissa (s. 34) painotetaan
olevan selvää, että ennalta arvaamattomissa
tilanteissa tuomitulla olisi mahdollisuus poistua asunnostaan tai
jäädä asuntoonsa toimintavelvollisuudesta
huolimatta. Valiokunnan mielestä 4 §:n sanontaa
on muutettava säännöksen tarkoitusta
paremmin vastaavaksi muuttamalla viittaus 17 §:ään
yleiseksi ("jollei 17 §:stä muuta johdu"). Viimeksi
mainitun pykälän sanamuoto on puolestaan harhaanjohtava,
kun siinä puhutaan yksittäistapauksessa annettavasta
luvasta. "Lupa" viittaa sanonnallisesti etukäteen annettavaan
suostumukseen, jollaista ei ole kiiretilanteissa — kuten
sairaustapauksissa — mahdollisuutta hankkia. Siksi valiokunnan
mielestä pykälän sanamuotoa on syytä muuttaa
niin, että pykälässä säädettävissä tilanteissa
toimeenpanosuunnitelmasta poikkeaminen perustuu suoraan lakiin ja
että tuomittu on velvollinen viivytyksettä ilmoittamaan
poikkeamisesta Rikosseuraamuslaitokselle. Lisäksi
voidaan säätää, että ilmoitus
on tehtävä ennen poikkeamista, jos se on kohtuudella
mahdollista.
Oikeasuhtaisuuden kannalta on valiokunnan mielestä myös
tärkeää, että poikkeaminen toimintasuunnitelmasta
ei ole rajattu vain "ennalta arvaamattomiin tapahtumiin" vaan että poikkeaminen
on mahdollista "pakottavista syistä". Näin säännöstä on
myös perustelujen (s. 41) mukaan tarkoitettu tulkittavaksi.
Säännöstä on syytä tarkistaa
tämän mukaisesti.
Valvontarangaistuksen täytäntöönpanon
valvonta
Valvontalaitteet.
Valvontarangaistus toteutetaan 2. lakiehdotuksen 6 §:n
1 momentin mukaan valvomalla tuomittua hänen asuntoonsa asennettavilla,
tuomitun haltuun annettavilla taikka tuomitun ranteeseen, nilkkaan
tai vyötärölle kiinnitettävillä teknisillä välineillä taikka tällaisten
välineiden yhdistelmällä. Sääntely
on verrattain väljää, mikä perustelujen
(s. 35) mukaan johtuu teknisen kehityksen nopeudesta.
Laitteen kiinnittämisellä tuomitun ranteeseen,
nilkkaan tai vyötärölle puututaan hänen perustuslain
7 §:n 3 momentissa turvattuun henkilökohtaiseen
koskemattomuuteensa. Tällaista puuttumista voidaan tässä yhteydessä pitää kuitenkin
niin vähäisenä ja välttämättömänä rangaistuksen
luonne huomioon ottaen, että se ei sinänsä muodostu
valtiosääntöoikeudellisesti ongelmalliseksi,
jos laite asennetaan tuomitun ylle. Säännös
on tosin sanonnallisesti kirjoitettu niin, että se mahdollistaa
valvontalaitteen — esimerkiksi mikrosirun — asentamisen
myös tuomitun kehoon. Tällainen mahdollisuus on
kuitenkin perustelujen (s. 35) nimenomaisen maininnan mukaan tarkoitettu
rajata pois. Siksi säännöstä on
täsmennettävä esimerkiksi niin, että valvonta
voi tapahtua "tuomitun ylle hänen ranteeseensa, nilkkaansa
tai vyötärölleen kiinnitettävällä laitteella".
Perustuslain 10 §:n 1 momentissa taattu kotirauhan
ja yksityiselämän suoja — erityisesti
perheenjäsenten osalta — puolestaan edellyttää teknisen
laitteen olevan sellainen, että se ei saa mahdollistaa
kotirauhan piiriin ulottuvaa, pakkokeinolain 5 a luvun 1 §:ssä tarkoitettua
teknistä kuuntelua tai teknistä katselua. Tällainen
rajaus on kirjattava lakiin.
Edellä mainittujen täsmennyksen ja rajauksen
tekeminen pykälän 1 momenttiin on edellytyksenä lakiehdotuksen
käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Pääsy asuntoon.
Saman pykälän 2 momentin mukaan Rikosseuraamuslaitoksen
on pidettävä riittävästi yhteyttä tuomittuun
ja paikkaan, jossa tuomittu osallistuu toimintaan, sekä tehtävä valvontakäyntejä tuomitun
asuntoon ja paikkaan, jossa tuomittu osallistuu toimintaan. Rikosseuraamuslaitoksen
virkamiehellä ja lakiehdotuksen 29 §:ssä tarkoitetulla
apuvalvojalla on oikeus asunnossa pysymisvelvollisuuden
ja päihteettömyyden valvomiseksi ennalta
ilmoittamatta päästä asuntoon.
Tällainen toimivalta asuntoon pääsemiseksi ei
ole aivan ongelmatonta perustuslain 10 §:n 1 momentissa
turvatun kotirauhan suojan kannalta. Tätä korostaa
vielä se, että valvontakäynneillä ei
puututa vain tuomitun vaan myös kaikkien muiden samassa
asunnossa asuvien kotirauhaan. Kotirauhan suojaan liittyy perustuslain 10 §:n
3 momentin ns. kvalifioitu lakivaraus, jonka mukaan lailla voidaan
säätää perusoikeuksien turvaamiseksi
tai rikosten selvittämiseksi välttämättömistä kotirauhan
piiriin ulottuvista toimenpiteistä.
Rangaistuksen täytäntöönpanon
valvontaa ei mainita perustuslain 10 §:n 3 momentissa säännöksessä tarkoitettuihin
poikkeuksiin kuuluvana. Perimmältään
tämä johtuu siitä, että perusoikeusuudistusta
säädettäessä ei voitu mitenkään
ennakoida tekniikan kehityksen myöhemmin mahdollistavan
perustuslain 7 §:n 3 momentissa tarkoitetun, vapaudenmenetyksen
käsittävän rangaistuksen täytäntöönpanon
kotirauhan piirissä.
Valiokunta on kuitenkin aiemmassa käytännössään
ulosottolakia uudistettaessa ottanut kantaa jossain määrin
vastaavaan tilanteeseen, kun kyse oli oikeudesta suorittaa ulosottotoimenpiteitä julkisoikeudellisten
saatavien perimiseksi. Tuolloin valiokunta piti ulosottotoimien
ulottamista kotirauhan piiriin myös julkisoikeudellisten
saatavien perimiseksi hyväksyttävänä perustuslain
10 §:n 3 momentin kannalta viittaamalla muun muassa velkojien
yhdenvertaisuuteen sekä ulosoton erityisluonteeseen "lakiin
perustuvien velvoitteiden viimekätisenä täytäntöönpanomenettelynä"
(ks. PeVL 12/2002 vp, s. 3—4).
Valiokunta toteaa, että nyt käsiteltävänä olevalla
2. lakiehdotuksella otetaan käyttöön
uuden tyyppinen rikosoikeudellinen seuraamus, joka pannaan täytäntöön
tuomitun kotona ja joka siten edellä todetuin tavoin turvaa
hänen sosiaalisten suhteidensa säilymistä ja
on näin ollen perustuslain 10 §:n 1
momentin kattaman perhe-elämän suojan toteutumista
edistävä. Ehdotetun lain 18 ja 19 §:ssä säädetään
tuomitulle lakiehdotuksen 13—15 §:ssä asetettujen
velvollisuuksien rikkomisen seuraamuksista. Lähtökohtana on,
että ensisijassa tuomitulle annetaan varoitus. Jos tuomittu
kuitenkin uusii varoitukseen johtaneen menettelynsä, sovelletaan
törkeää velvollisuuksien rikkomista koskevan
19 §:n säännöksiä.
Käytännössä tämä tarkoittaa
asian saattamista tuomioistuimen käsiteltäväksi
ja valvontarangaistuksesta suorittamatta olevan ajan
muuntamista ehdottomaksi vankeudeksi 2. lakiehdotuksen 25 ja 26 §:n
mukaisesti.
Lakiehdotuksen perusteluissa kotirauhan piiriin pääsyn
perustuslaillinen hyväksyttävyys on rakennettu
suostumuskonstruktion varaan, toisin sanoen sille, että sekä tuomittu
että muut asunnossa asuvat suostuvat rangaistuksen täytäntöönpanon
valvontaan.
Perustuslakivaliokunta on aiemmassa käytännössään
pitänyt tällaista sääntelytapaa
ongelmallisena ja korostaa nytkin suurta pidättyväisyyttä suostumuksen
käyttämisessä perusoikeuksiin
puuttumisen oikeutusperusteena. Tämä pidättyväisyys
vielä entisestään korostuu, jos perusoikeussäännökseen
liittyy ns. kvalifioitu lakivaraus. Valiokunnan mielestä tällainen
sääntelytapa ei ole helposti sovitettavissa yhteen
perustuslain 2 §:n 3 momentissa vahvistettuun oikeusvaltioperiaatteeseen
sisältyvän vaatimuksen kanssa, jonka mukaan julkisen
vallan käytön tulee perustua lakiin. Toimivallasta puuttua
yksilön perusoikeuksiin on lisäksi aina säädettävä riittävän
tarkkarajaisella ja soveltamisalaltaan täsmällisellä lailla.
Valiokunta on katsonut (PeVL 27/1998 vp, s. 2)
perusoikeusrajoituksen kohteeksi joutuvan henkilön suostumuksella
voivan sinänsä olla merkitystä valtiosääntöoikeudellisessa
arvioinnissa ja pitänyt tässä suhteessa
oleellisena sitä, mitä voidaan pitää oikeudellisesti
relevanttina suostumuksena tietyssä tilanteessa. Valiokunta on
toisaalta pitänyt selvänä, että perusoikeussuoja
ei voi oikeudellisena kysymyksenä menettää aina
merkitystään pelkästään
siksi, että laissa säädetään
jonkin toimenpiteen vaativan kohdehenkilön suostumuksen.
Perusoikeussuojaa ei voida millaisessa asiassa tahansa jättää riippumaan
asianomaisen suostumuksesta. Valiokunta on edellyttänyt
suostumuksenvaraisesti perusoikeussuojaan puuttuvalta
lailta muun muassa tarkkuutta ja täsmällisyyttä,
säännöksiä suostumuksen antamisen
ja sen peruuttamisen tavasta samoin kuin suostumuksen aitouden ja
vapaaseen tahtoon perustuvuuden varmistamista (ks. PeVL
7/2010 vp, s. 5, PeVL 37/2005
vp, s. 3 ja PeVL 19/2000 vp,
s. 3/II).
Valiokunnan mielestä tällaiset kyseessä olevan,
uuden rangaistuslajin toteuttamisen kannalta välttämättömät,
varsin tarkkarajaiset ja lyhytaikaisiksi käynneiksi luonnehdittavat
oikeudet päästä kotirauhan
piiriin voidaan perustaa tuomitun ja asunnossa asuvien antamaan
suostumukseen. Suostumuksen antamistapa on tarkoin säännelty
2. lakiehdotuksen 8 §:n 3 momentissa. Suostumuksen peruuttamisesta
taas on säännökset lakiehdotuksen 23 §:ssä.
Asuntoon on suostumusperusteella oikeus päästä vain
sen selvittämiseksi, soveltuuko asunto valvontarangaistuksen
suorittamiseen, rangaistuksen asianmukaisen täytäntöönpanon
ja siihen liittyvien velvollisuuksien valvomiseksi (2. lakiehdotuksen
6 §:n 2 momentti) sekä valvontavälineiden
asentamista, korjaamista ja poisottamista varten (2. lakiehdotuksen
11 §:n 2 momentti). Valiokunta pitää itsestään
selvänä, että laitteiden asentamisajankohdasta
sovitaan tuomitun kanssa etukäteen, koska tällöin
voidaan etsiä sellainen aika, että muiden asunnossa
asuvien normaali elämä mahdollisimman vähän
häiriintyy. Siksi tästä ei valiokunnan
mielestä ole välttämätöntä ottaa
lakiin nimenomaista säännöstä.
Kaikkiaan ehdotettu sääntely täyttää valiokunnan
mielestä sen asettamat edellytykset sille tarkkuuden ja
täsmällisyyden asteelle, jota suostumuksen nojalla
perusoikeuksiin puuttuvalta lailta edellytetään.
Valiokunnan mielestä lakiehdotusten puutteena on kuitenkin
se, ettei niissä korosteta suostumuksen aitouden ja vapaaseen
tahtoon perustumisen merkitystä. Tuomitun osalta näiden
täyttymistä ei ole tarpeen epäillä,
koska hänen kohdallaan valvontarangaistuksen vaihtoehtona
on vankila. Sen sijaan samassa asunnossa asuvien kohdalla
nämä seikat on syytä varmistaa siinä yhteydessä,
kun hankitaan heidän kirjallinen suostumuksensa valvontarangaistuksen
täytäntöönpanoon asunnossa.
Tarvittaessa tuomioistuimen on ennen valvontarangaistukseen tuomitsemista
kuultava näitä henkilöitä. Valiokunnan mielestä 1. lakiehdotuksen
6 luvun 11 a §:ään onkin
syytä lisätä säännös
siitä, että valvontarangaistusta ei saa tuomita,
jos on perusteltua syytä epäillä, että samassa
asunnossa asuva henkilö on häntä painostamalla
saatu antamaan säännöksessä tarkoitettu
suostumus. Tällainen lisäys on edellytyksenä 1.
lakiehdotuksen käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Valiokunta oudoksuu myös sitä, että valvontarangaistuksen
täytäntöönpanoa aloitettaessa suostumus
vaaditaan kaikilta samassa asunnossa olevilta. Sen sijaan oikeus
peruuttaa suostumus koskee 2. lakiehdotuksen 23 §:n mukaan vain
täysi-ikäisiä. Tätä ei
esityksessä mitenkään perustella. Valiokunta
pitää edellä alaikäisten oikeusasemasta
esittämänsä perusteella tärkeänä,
että myös heillä on mahdollisuus peruuttaa suostumus.
Tällainen muutos on edellytyksenä lakiehdotuksen
käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Päihteettömyyden valvonta.
Valvontarangaistuksen täytäntöönpanon
aikana tuomittu ei 2. lakiehdotuksen 14 §:n mukaan saa
käyttää huumausainelain (373/2008)
3 §:n 1 momentissa tarkoitettua huumausainetta, alkoholia
eikä muuta päihdyttävää ainetta
eikä olla päihdyttävän aineen
vaikutuksen alainen.
Päihteettömyyden valvomiseksi tuomittu on vaadittaessa
velvollinen antamaan virtsa- tai sylkinäytteen taikka suorittamaan
puhalluskokeen. Tuomitulta, joka ilman pätevää syytä kieltäytyy puhalluskokeesta
taikka virtsa- tai sylkinäytteen antamisesta, voidaan määrätä otettavaksi
verinäyte. Säännökset ovat merkityksellisiä perustuslain
7 §:n 3 momentissa turvatun henkilökohtaisen koskemattomuuden
kannalta. Säännöksen mukaan henkilökohtaiseen
koskemattomuuteen ei saa puuttua mielivaltaisesti eikä ilman laissa
säädettyä perustetta. Nyt ehdotetut säännökset
vastaavat asiallisesti perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella
säädetyn vankeuslain (767/2005) 16 luvun
7 §:ää eivätkä valiokunnan
mielestä muodostu perustuslain kannalta ongelmallisiksi
(ks. PeVL 20/2005 vp, s. 6/II; ks.
myös PeVL 12/1998 vp, s. 4).
Turvatarkastus.
Tuomitulle saadaan 2. lakiehdotuksen 16 §:n
mukaan tehdä turvatarkastus. Turvatarkastuksessa Rikosseuraamuslaitoksen virkamiehellä
on
oikeus metallinilmaisinta, muuta vastaavaa teknistä laitetta
tai koulutettua koiraa käyttäen taikka vaatteita
tunnustelemalla tarkastaa tuomittu sen varmistamiseksi, ettei tuomitulla
ole hallussaan esinettä tai ainetta, jolla voidaan aiheuttaa
vaaraa henkilön turvallisuudelle taikka jonka hallussapito
on muuten laissa tai lain nojalla kielletty. Turvatarkastuksen tekijällä on
oikeus ottaa pois turvatarkastuksessa tai muuten löydetty
tällainen esine tai aine. Pois otetut esineet ja aineet
on luovutettava poliisille tai, jos siihen ei ole lain mukaan estettä,
palautettava tuomitulle.
Säännös on merkityksellinen perustuslain 7 §:n
3 momentissa taatun henkilökohtaisen koskemattomuuden kannalta,
johon ei saa puuttua mielivaltaisesti eikä ilman laissa
säädettyä perustetta. Valiokunnan mielestä säännöksessä sallittu
puuttuminen on kuitenkin luonteeltaan varsin vähäinen.
Säännös vastaa lisäksi sisällöltään perustuslakivaliokunnan
myötävaikutuksella säädettyä vankeuslain
16 luvun 3 §:ää (ks. PeVL 20/2005
vp, s. 6/II; ks. myös PeVL
12/1998 vp, s. 4/II). Sääntely
ei muodostu valtiosääntöoikeudellisesti
ongelmalliseksi.
Esineen tai aineen pois ottaminen tuomitulta ei ole ongelmallista,
jos sen hallussapito on laissa tai lain nojalla kielletty. Jos taas
tuomitulla on lähtökohtaisesti oikeus pitää esine
tai aine hallussaan, sen pois ottaminen merkitsee vähäistä puuttumista
tuomitun omaisuudensuojaan. Kyse on kuitenkin tilapäisestä omaisuuden
käytön rajoittamisesta, johon on viime kädessä perustuslain
7 §:n 1 momentissa taattuun henkilökohtaiseen
turvallisuuteen palautuvat painavat perusteet. Tämäkään
säännös ei vaikuta lakiehdotuksen käsittelyjärjestykseen.
Velvollisuuksien rikkomisen seuraamukset
Jos tuomitun epäillään rikkoneen
hänelle kuuluvia velvollisuuksia Rikosseuraamuslaitos tekee asiasta
2. lakiehdotuksen 18 §:n 1 momentin mukaan selvityksen.
Tuomitulle on varattava tilaisuus tulla kuulluksi, mikä on
sopusoinnussa perustuslain 21 §:n 2 momentin kanssa. Jos
tuomitun todetaan menetelleen velvollisuuksiensa vastaisesti, Rikosseuraamuslaitoksen
on annettava hänelle kirjallinen varoitus.
Törkeästä velvollisuuksien rikkomisesta
säädetään 2. lakiehdotuksen
19 §:ssä. Velvollisuuksien törkeä rikkominen
johtaa siihen, että Rikosseuraamuslaitoksen on ryhdyttävä toimenpiteisiin
asian saattamiseksi tuomioistuimen käsiteltäväksi.
Samalla sen on kiellettävä valvontarangaistuksen
täytäntöönpanon aloittaminen
tai keskeytettävä rangaistuksen täytäntöönpano,
jos se on jo aloitettu. Jos tuomioistuin toteaa valvontarangaistukseen
tuomitun menetelleen lain 19 §:ssä tarkoitetulla
tavalla, suorittamatta oleva osa valvontarangaistuksesta muunnetaan
26 §:n mukaan ehdottomaksi vankeusrangaistukseksi. Tämän
vuoksi perustuslain 8 §:ään sisältyvästä rikosoikeudellisesta
laillisuusperiaatteesta johtuu, että törkeän
velvollisuuksien rikkomisen määrittämisen
on oltava riittävän tarkkarajaista.
Törkeänä velvollisuuden rikkomisena
pidetään ensinnäkin sitä, että tuomittu
ei aloita rangaistuksen suorittamista tai jättää suorittamisen kesken
eikä hänellä ole menettelyynsä hyväksyttävää syytä.
Toisena törkeänä velvollisuuksien rikkomisen
muotona on "syyllistyminen rikokseen". Tämä kohta
on oikeasuhtaisuuden kannalta pulmallinen, koska kirjaimellisesti
tulkittuna se merkitsee, että vähäisenäkin
pidettävä teko — kuten esimerkiksi ylinopeuteen
syyllistyminen — johtaa valvontarangaistuksen muuntamiseen ehdottomaksi
vankeusrangaistukseksi. Säännöksen perusteluista
(s. 42) käy kuitenkin ilmi, että sen ei ole tarkoitettu
kattavan lieviä rikoksia.
Tarkkarajaisuusvaatimuksen kannalta merkittävin on
luettelon viimeinen kohta, jonka mukaan asian tuomioistuinkäsittelyyn
johtaa myös se, jos tuomittu "muutoin tahallisesti ja törkeästi rikkoo
tässä laissa säädettyjä velvollisuuksiaan".
Valiokunnan mielestä on asianmukaisinta, että luettelo
törkeistä velvollisuuksien rikkomisista on tyhjentävä.
Siksi mainittu kohta on aiheellista korvata ottamalla lakiin perusteluissa esitetyt
tapaukset, joihin kohtaa oli ajateltu sovellettavaksi.
Julkisen hallintotehtävän antaminen muulle kuin
viranomaiselle
Apuvalvoja.
Yksittäisen valvontarangaistuksen täytäntöönpanosta
vastaa tehtävään nimetty Rikosseuraamuslaitoksen
virkamies, jota laissa nimitetään valvojaksi.
Valvontarangaistuksen tarkoituksenmukaisen täytäntöönpanon
edistämiseksi voidaan valvojan avuksi 2. lakiehdotuksen 29 §:n
1 momentin mukaan määrätä kuitenkin myös
tehtävään suostunut henkilö,
jota nimitetään apuvalvojaksi. Momentissa säädetään
lisäksi hänelle asetettavista koulutusvaatimuksista. Apuvalvojalla
tulee säännöksen mukaan olla tehtävän
hoitamiseen soveltuva rikosseuraamusalan, sosiaalialan, terveysalan
tai kasvatusalan koulutus sekä työkokemus. Apuvalvojaan
sovelletaan tehtävässään kielilakia
ja rikosoikeudellista virkavastuuta koskevia säännöksiä.
Vahingonkorvausvastuuseen sovelletaan vahingonkorvauslakia. Apuvalvojan
ja Rikosseuraamuslaitoksen välille ei synny virka- eikä työsopimussuhdetta,
vaan hänen kanssaan tehdään erillinen
sopimus tehtävän hoitamisesta sekä siitä suoritettavasta
palkkiosta ja kulukorvauksesta.
Valiokunta on kiinnittänyt huomiota 29 §:n 1 momentin
viimeiseen virkkeeseen, jonka mukaan apuvalvojan tehtävään
voidaan määrätä muukin siihen
sopiva henkilö, jos se on tarpeellista valvonnan turvaamiseksi.
Tällainen henkilö ei siis täytä apuvalvojalle
laissa asetettuja koulutusvaatimuksia. Mahdollisuutta nimetä tällainen
henkilö apuvalvojaksi pidetään perustelujen
(s. 46) mukaan tarpeellisena, koska esimerkiksi syrjäseuduilla
voi olla vaikeuksia löytää pykälässä säädetyt
kelpoisuusehdot täyttävä henkilö.
Vastaavantyyppinen säännös sisältyy perustuslakivaliokunnan
myötävaikutuksella säädettyyn
nuorisorangaistuksesta annetun lain (1196/2004) 10 §:n
2 momenttiin. Valiokunta pitää kuitenkin tuomitun
oikeusturvan kannalta tärkeänä, että sääntelyä täydennetään
perustelujen maininnalla, jonka mukaan muun kuin kelpoisuusvaatimukset
täyttävän henkilön nimeämisen
apuvalvojaksi tulee olla poikkeuksellista. Ehdotettu säännös
ei vaikuta lakiehdotuksen käsittelyjärjestykseen.
Apuvalvojaa koskeva sääntely tarkoittaa perustuslain
124 §:n mukaista julkisen hallintotehtävän
antamista muun kuin viranomaisen hoidettavaksi. Perustelujen (s.
46) mukaan apuvalvojaa voidaan tarvita esimerkiksi haja-asutusalueilla,
joten tällaisen tehtävän antamista yksityiselle
voidaan pitää perustuslain 124 §:ssä tarkoitetulla
tavalla tarpeellisena valvontatehtävän tarkoituksenmukaiseksi
hoitamiseksi. Tehtävän antaminen yksityiselle
ei saa vaarantaa perusoikeuksia, oikeusturvaa tai muita
hyvän hallinnon vaatimuksia. Viittausta hallinnon yleislakeihin
ei enää nykyisin ole perustuslain 124 §:n
takia välttämätöntä sisällyttää lakiin,
koska hallinnon yleislakeja sovelletaan niiden sisältämien soveltamisalaa,
viranomaisen määritelmää tai yksityisen
kielellistä palveluvelvollisuutta koskevien säännösten
nojalla myös yksityisiin niiden hoitaessa julkisia hallintotehtäviä (ks. PeVL 13/2010
vp, s. 3/II ja PeVL 42/2005
vp, s. 3/II). Viranomaisen ja yksityisen välillä tehtävässä sopimuksessa
voidaan varmistaa oikeusturvan takeena olevien hallinnon yleislakien
noudattaminen. Valiokunta huomauttaa, että velvollisuus niiden
noudattamiseen johtuu tällöinkin kuitenkin suoraan
laista (ks. PeVL 13/2010 vp, s. 3/II ja PeVL
3/2009 vp, s. 5/I).
Apuvalvojan tehtävistä ehdotetaan säädettäviksi
2. lakiehdotuksen 30 §:n 2 momentissa. Sen mukaan apuvalvojan
tehtävänä on toimia valvojan apuna pykälän
1 momentissa säädetyissä tehtävissä.
Apuvalvojan on lisäksi noudatettava Rikosseuraamuslaitoksen
virkamiehen hänelle valvontarangaistuksen täytäntöönpanoa varten
antamia määräyksiä.
Hallituksen esitykseen sisältyvän 2. lakiehdotuksen
6 §:ssä, 13 §:n 7 kohdassa ja 30 §:n
2 momentissa (luettuna yhdessä 1 momentin 2 kohdan kanssa)
viitataan hieman eri sanonnoin apuvalvojan oikeuteen päästä tuomitun
asuntoon. Säännösten sanamuotojen perusteella
ei ole täysin selvää, onko hänellä tarkoitettu
olevan tähän itsenäinen oikeus vai onko
hän aina vain avustamassa Rikosseuraamuslaitoksen virkamiestä.
Perustuslain 124 §:ssä kielletään
merkittävää julkisen vallan käyttöä sisältävien
tehtävien antaminen muulle kuin viranomaiselle. Perustuslakiuudistuksen
esitöiden mukaan merkittävänä julkisen
vallan käyttämisenä on pidettävä esimerkiksi
itsenäiseen harkintaan perustuvaa oikeutta käyttää voimakeinoja
tai puuttua muuten merkittävällä tavalla
yksilön perusoikeuksiin (HE 1/1998 vp,
s. 179/II, ks. myös PeVL 28/2001
vp, s. 5—6). Valiokunta on käytännössään
katsonut, että kotirauhan piiriin kohdistuvat tarkastusvaltuudet
merkitsevät oikeutta puuttua merkittävällä tavalla
perustuslaissa jokaiselle turvattuun kotirauhan suojaan eikä tällaista
valtuutta voida näin ollen antaa yksityiselle tavallisella
lailla (ks. PeVL 40/2002 vp,
s. 3/II ja PeVL 46/2001
vp, s. 3/II).
Vaikka nyt ehdotetuissa valtuuksissa ei olekaan kyse suoranaisesti
tarkastuksen toimittamisesta, kohdistuvat 2. lakiehdotuksessa tarkoitetut
selvitystoimenpiteet kuitenkin kotirauhan piiriin. Siksi mainittuja
säännöksiä on muutettava niin,
että tuomitun asuntoon epäillyn rikkomuksen selvittämiseksi
voi yksinään päästä vain viranomainen.
Tämä on edellytyksenä lakiehdotuksen
käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Estettä ei sen sijaan ole sille, että säädetään
viranomaiskoneiston ulkopuolelta nimetyn henkilön oikeudesta
avustaa tällöin valvojaa kotirauhan piiriin ulottuvien
toimenpiteiden suorittamisessa (ks. PeVL 46/2001
vp, s. 4—5).
Keskusvalvonnan järjestäminen.
Valvontarangaistusta koskevan lakiehdotuksen 33 §:n
mukaan Rikosseuraamuslaitos järjestää valvontarangaistuksen
täytäntöönpanon keskusvalvonnan
valtakunnallisesti ja alueellisesti. Rikosseuraamuslaitos voi säännöksen
mukaan myös hankkia ja tehdä sopimuksia keskusvalvonnan tietojärjestelmistä,
niiden ylläpidosta sekä tietojärjestelmän
teknisestä valvonnasta ja hälytysten lähetys-,
vastaanottamis- ja välityspalveluista yksityiseltä palvelun
tuottajalta, jos se on tarpeen tehtävän tarkoituksenmukaiseksi
hoitamiseksi. Sopimuksessa tulee määritellä valvonnassa
käytettävät tietojärjestelmät,
ohjelmistot, keskusvalvonnassa suoritettavat tehtävät,
tehtäviä hoitava henkilöstö ja
muut vastaavat keskusvalvonnan asianmukaisen hoitamisen kannalta
tarpeelliset seikat. Rikosseuraamuslaitoksen on huolehdittava, että työntekijöillä
on
tehtävässä tarvittava koulutus ja kokemus.
Rikosseuraamuslaitos valvoo toiminnan asianmukaisuutta ja vastaa
siitä, että keskusvalvontaa hoidetaan luotettavasti
ja ammattitaitoisesti. Erillisen 2 momentissa olevan maininnan mukaan
työntekijään sovelletaan tehtävässään
kielilakia ja rikosoikeudellista virkavastuuta koskevia säännöksiä.
Myös tässä on kyse julkisen hallintotehtävän antamisesta
yksityiselle. Valiokunnan mielestä säännöksessä tarkoitetut
tehtävät ovat hyvin teknisluonteisia ja lähinnä Rikosseuraamuslaitosta avustavia.
Laissa säädetään, mistä seikoista
yksityisten tahojen kanssa tehtävien sopimusten tulee sisältää määräykset.
Sääntely täyttää valiokunnan
mielestä muutoinkin perustuslain 124 §:ssä asetetut
edellytykset eikä näin ollen vaikuta lakiehdotuksen
käsittelyjärjestykseen. Henkilötietojen
suojaa turvaavan perustuslain 10 §:n 1 momentin vuoksi
sääntelyä on kuitenkin vielä tarpeen
täydentää sillä perustelujen (s. 50)
maininnalla, että säännöksessä tarkoitetuilla,
keskusvalvontehtäviä hoitavilla yksityisillä henkilöillä ei
ole oikeutta päästä Rikosseuraamuslaitoksen
rekistereihin.
Muuta
Päätösvalta.
Valvontarangaistusta koskevan lakiehdotuksen 31 §:ssä on
yksityiskohtaiset säännökset päätösvallan
määräytymisestä eri asioissa.
Valiokunta on aiemmassa käytännössään
katsonut perusoikeussyistä olevan välttämätöntä, että laista
ilmenee ainakin se alin virkamiestaso, jolle laitoksen sisällä saadaan
delegoida päätösvaltaa (ks. PeVL
12/1998 vp, s. 6/II). Ehdotettu pykälä täyttää yksityiskohtaisuudessaan
tämän vaatimuksen.
Vankeuslain muutos
Hallituksen esityksen 3. lakiehdotus koskee vankeuslain 4 luvun
1 ja 11 §:n muuttamista. Vankeuslain nykyisen 4 luvun 1 §:n
2 momentin sanamuodon mukaan avolaitoksessa olevat vangit voivat
oleskella ja liikkua vankilan tai sen osaston alueella, työpaikalla
tai muussa toimipisteessä ilman välitöntä valvontaa.
Nyt momenttiin ehdotetaan lisättäväksi
säännös, jonka mukaan avolaitoksessa
vankeja voidaan valvoa vankilan tiloihin asennettavilla, vangin
haltuun annettavilla, vangin ranteeseen, nilkkaan tai vyötärölle kiinnitettävillä
teknisillä välineillä.
Tällaista valvontaa ei ole tarkoitus toteuttaa jokaisessa avolaitoksessa,
vaan Rikosseuraamuslaitoksen keskushallintoyksikkö päättää niistä avolaitoksista,
joissa vankeja valvotaan teknisesti edellä kuvatuin tavoin.
Valiokunta on aiemmin todennut vapausrangaistuksesta ja sen
luonteesta johtuvan, että rangaistuslaitoksen selli ei
ole perustuslaissa turvatun kotirauhan piiriin kuuluva (ks. PeVL 12/1998
vp, s. 5/II). Sama arvio voidaan esittää avovankilan
tiloista. Vangin tarkkailuun oikeuttavat säännökset
ovat kuitenkin merkityksellisiä perustuslain 10 §:n
1 momentissa turvatun yksityiselämän suojan kannalta.
Teknisen tarkkailun muodoista valiokunta on todennut teknisen katselun
olevan erityisen arkaluonteinen (ks. PeVL 12/1998
vp, s. 5/II). Siksi lakivaliokunnan on perustuslakivaliokunnan
mielestä vielä harkittava tällaisen tarkkailun
välttämättömyyttä.
Koska uudenmuotoista teknistä valvontaa ei oteta käyttöön
kaikissa avolaitoksissa, ehdotus on merkityksellinen myös
perustuslain 6 §:n 1 momentissa tarkoitetun yhdenvertaisuuden kannalta.
Ehdotus merkitsee toteutuessaan sitä, että osassa
avovankiloita tuomitut ovat intensiivisemmän
valvonnan kohteena kuin joissakin muissa avolaitoksissa. Ehdotusta
arvioidessaan valiokunta on kiinnittänyt erityistä huomiota
siihen, että valiokunnan myötävaikutuksella
säädetyn vankeuslain 5 luvun 1 §:n mukaan
vankilassa voi jo nyt olla valvonnan asteeltaan ja toiminnoiltaan
erilaisia osastoja. Valiokunnan mielestä ehdotus ei merkitse
sellaista erottelua vankiloiden välillä, että rangaistuksen
luonne eri tavalla valvottujen vankien välillä muodostuisi olennaisesti
erilaiseksi. Ehdotus ei ole ristiriidassa yhdenvertaisuusperiaatteen
kanssa.
Hallituksen esityksen 5. ja 6. lakiehdotus
Hallituksen esitykseen sisältyvän 5. lakiehdotuksen
mukaan henkilötietojen käsittelystä rangaistuksen
täytäntöönpanossa annetun lain
5 §:n 6 kohtaa muutettaisiin siten, että siinä yhdyskuntaseuraamusrekisterin
mainittaisiin sisältävän myös
valvontarangaistuksen toimeenpanosuunnitelman. Perustelujen (s.
53) mukaan tämä käsittäisi myös
täsmennetyn toimeenpanosuunnitelman. Koska näistä kuitenkin
2. lakiehdotuksessa ehdotetaan säädettävän
erikseen, valiokunta pitää selvyyden vuoksi asianmukaisena,
että molemmat mainitaan erikseen myös tässä laissa.
Samanlainen täsmennys lienee tarpeen tehdä myös
viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 24 §:n
muuttamista koskevaan 6. lakiehdotukseen, vaikka ehdotuksen perustelut ovatkin
näiltä osin kovin niukat.
Muut lakiehdotukset
Valiokunnalla ei ole huomauttamista hallituksen esitykseen sisältyvistä 4.
lakiehdotuksesta eikä myöskään
7. ja 8. lakiehdotuksesta.