Perustelut
Väylämaksu
Väylämaksu ei lakiehdotuksen perusteella ole perustuslain
81 §:n 2 momentissa tarkoitetulle valtion maksulle ominainen
korvaus tai vastike yksilöidystä julkisen vallan
palvelusta tai muusta vastaavasta suoritteesta. Valtiolle suoritettava
väylämaksu on siten valtiosääntöoikeudellisessa
mielessä vero (PeVL 46/2004 vp,
s. 3/I).
Sääntelyä on arvioitava perustuslain
81 §:n 1 momentin säännösten
kannalta. Valtion verosta säädetään
sen mukaan lailla, joka sisältää säännökset
verovelvollisuuden ja veron suuruuden perusteista sekä verovelvollisen
oikeusturvasta. Verolaista tulee perustuslakivaliokunnan vakiintuneen
käytännön mukaan ilmetä yksiselitteisesti
verovelvollisuuden piiri. Lain säännösten
tulee myös olla sillä tavoin tarkkoja, että lakia
soveltavien viranomaisten harkinta veroa määrättäessä on
sidottua (esim. PeVL 36/2005 vp, s.
2—3).
Maksuvelvollisia ovat lakiehdotuksen 4 §:n perusteella
laivanisäntä ja tulliviranomaisen hyväksymä Suomessa
asuva laivanisännän edustaja. Tästä ei
sinänsä ole perustuslain näkökulmasta
huomautettavaa. Sääntelyn selkeyden takia saattaisi
kuitenkin olla aiheellista tehdä ero verovelvollisen ja
verosta vastuussa olevan välille. Laivanisäntä ja
tämän Suomessa asuva edustaja näyttäisivät
nimittäin molemmat olevan säännöksen
sanamuodon mukaan verovelvollisia. Jos tarkoitus on säätää edustajan
olevan vastuussa verovelvollisena olevan laivanisännän suoritettavaksi
kuuluvan veron maksamisesta (ks. verotusmenettelylain 52 §:n
5 kohta), on lakiehdotusta tältä osin syytä täsmentää.
Väylämaksu on 5 §:n 1 momentista
ilmenevän pääsäännön
mukaan suoritettava, kun lain soveltamisalaan 1 ja 2 §:n
perusteella kuuluva, kauppamerenkulkua harjoittava alus saapuu ulkomailta
Suomeen tai suomalaisesta satamasta toiseen suomalaiseen satamaan.
Rajoituksista ja poikkeuksista maksun suoritusvelvollisuuteen on
verraten yksityiskohtaiset säännökset
5 §:n 2—3 momentissa ja 10 §:n 1 momentissa.
Verovelvollisuuden perusteet ilmenevät lakiehdotuksesta
perustuslain 81 §:n 1 momentin kannalta moitteettomalla
tarkkuudella.
Veron suuruuden perusteista on lakiehdotuksessa täsmälliset
säännökset. Väylämaksun
suuruus määräytyy 7 §:ssä olevan
laskentasäännön mukaan kertomalla aluksen
nettovetoisuus väylämaksun yksikköhinnalla.
Säännökset aluksen nettovetoisuuden määrittämisestä ovat
2 §:n 5 kohdassa ja 9 §:ssä.
Risteilyaluksen ja suurnopeusaluksen yksikköhinta käy
ilmi 6 §:n 2 momentista. Lastialuksen ja matkustaja-aluksen
yksikköhinta taas määräytyy
aluksen jääluokan perusteella 6 §:n 1
momentista ilmenevän taulukon mukaisesti. Aluksen kuulumisesta
jääluokkaan sisältyvät veron
suuruuden perusteisiin kohdistuvan sääntelytasovaatimuksen
kannalta riittävän täsmälliset
säännökset toisessa hallituksen esityksessä (HE
149/2005 vp) säädettäväksi
ehdotettuun lakiin alusten jääluokista ja jäänmurtaja-avustuksesta
(PeVL 43/2005 vp), johon nyt arvioitavana
olevan väylämaksulakiehdotuksen 2 §:n
8 kohdassa jääluokan osalta viitataan. Väylämaksun
enimmäismäärä aluskäynniltä käy
ilmi lakiehdotuksen 8 §:stä ja maksujen vuotuinen
enimmäismäärä 10 §:stä. Säännökset
alennetusta väylämaksusta 11 ja 12 §:ssä ovat
riittävän täsmälliset. — Lakiehdotus
sisältää asianmukaiset säännökset
verovelvollisen oikeusturvasta.
Sääntelystä ei näiltä osin
ole perustuslain 81 §:n 1 momentin kannalta huomautettavaa.
Lakiehdotus alusten jääluokista ja jäänmurtaja-avustuksesta
(HE 149/2005 vp) on valtiosääntöoikeudellisesti
sidoksissa nyt arvioitavana olevaan väylämaksulakiehdotukseen.
Siksi on asianmukaista, että eduskunta käsittelee
ensiksi mainitun lakiehdotuksen ennen väylämaksulakiehdotusta.
Arviomaksatus
Väylämaksun maksatus on 16 §:n perusteella toimitettava
arvion mukaan, jos 13 §:ssä tarkoitettua väylämaksuilmoitusta
maksun määräämistä varten
ei ole annettu tai ilmoitusta ei voida oikaistunakaan panna väylämaksun
määräämisen perusteeksi.
Ehdotetun kaltaiset säännökset viranomaisen arvioon
perustuvasta verotuksesta ovat verolainsäädännössä yleisiä (esim.
verotusmenettelylain 31 §). Tällaisen sääntelyn
taustalla on ajatus, ettei verovelvollisuuteen liittyvän
ilmoitus- tai tietojenantovelvollisuuden laiminlyönti saa
merkitä vapautusta veron suorittamisesta. Verovelvollinen
voi yleensä välttää arvioverotuksen
antamalla verotuksen toimittamista varten asianmukaiset tiedot viranomaiselle.
Viranomaisen arvion kohteena voivat olla vain veron eli väylämaksun
määräämiseen ehdotetun lain
mukaan vaikuttavat seikat. Arviomaksatus voidaan toimittaa vain
ehdotetussa 16 §:ssä tarkoitetuissa sellaisissa
poikkeustilanteissa, joissa maksun määräämiseksi
ei ole käytettävissä riittäviä tietoja.
Väylämaksun määräämiseksi
ei tämän kaltaisissa tilanteissa käytännössä ole
oikeasuhtaisuuden ja hyvän hallinnon muiden vaatimusten
kannalta asianmukaista, vaihtoehtoista keinoa.
Viranomaisen harkintavallan käyttöä sitoo merkittävästi
se, ettei väylämaksua saa arvionkaan perusteella
määrätä lakiehdotuksen 8 ja 10 §:ssä mainittuja
enimmäismääriä suuremmaksi.
Maksuvelvolliselle on ennen päätöksen tekemistä varattava
16 §:n 2 momentin mukaan tilaisuus tulla kuulluksi. Oikeusturvan
kannalta on lisäksi merkityksellistä, että maksupäätöksessä on
mainittava arvion perusteet ja että päätökseen
voi hakea valittamalla muutosta. Ehdotettu sääntely
arviomaksatuksesta ei vaikuta lakiehdotuksen käsittelyjärjestykseen.
Lakiehdotusta on kuitenkin hyvän hallinnon vaatimusten
asianmukaisen huomioon ottamisen takia aiheellista täydentää säännöksellä viranomaisen
velvollisuudesta kehottaa maksuvelvollista arviomaksatuksen uhalla
antamaan väylämaksuilmoitus tai täydentämään
puutteellista ilmoitusta viranomaisen asettamassa määräajassa.
Lakiehdotuksen 16 §:n 2 momentissa samoin kuin 21 §:ssä on
erityissäännöksiä maksuvelvollisen
kuulemisesta. Valiokunta huomauttaa, että hallintolaki
sisältää väylämaksuasioita
käsitteleviin tulliviranomaisiin sovellettavat yleissäännökset
asianosaisen kuulemisesta.
Väylämaksun huojentaminen
Tullihallitus voi lakiehdotuksen 23 §:n 1 momentin
nojalla alentaa suoritettua tai suoritettavaa väylämaksua
taikka poistaa maksun kokonaan, jos sen periminen täysimääräisenä olisi olosuhteet
huomioon ottaen ilmeisen kohtuutonta tai huojennukselle on erityisiä syitä.
Sama koskee maksunlisäystä, viivekorkoa ja maksun lykkäyksen
vuoksi suoritettavaa korkoa.
Perustuslakivaliokunta on pitänyt ehdotetun kaltaisen
veronhuojennustoimivallan säätämistä viranomaiselle
sinänsä valtiosääntöoikeudellisesti
mahdollisena (PeVL 17/1982 vp, s. 1/II, PeVL
4/1991 vp, s. 1—2, PeVL 1/1998
vp, s. 3—4, PeVL 19/2002
vp, s. 6—7). Huojennusvaltuudet eivät
kuitenkaan saa olla niin laajat, että kulloisenkin lain
sanamuodon mukainen oikeustila verovelvollisuuden ja veron suuruuden perusteista
voisi valtuuksia käyttämällä olennaisesti
muuttua. Huojennusmahdollisuuden tulee siten jäädä selvästi
poikkeukselliseksi suhteessa laissa säädettäviin
veron määräytymisperusteisiin. Laista
tulee käydä ilmi huojennusten hyväksyttävät
myöntämisperusteet samoin kuin se, missä tarkoituksessa
huojennuksia voidaan myöntää. Sääntelyyn
kohdistuvat tällaiset vaatimukset perustuvat osin perustuslain
6 §:n yhdenvertaisuussäännöksiin,
jotka on otettava asianmukaisesti huomioon myös huojennusvaltuuksia
käytännössä sovellettaessa.
Ehdotettu säännös on valiokunnan
aiemman käytännön valossa ongelmaton
siltä osin kuin huojennustoimivallan perusteena on täysimääräisen
maksun ilmeinen kohtuuttomuus (PeVL 4/1991 vp,
s. 2/I). Sen sijaan poikkeuksellisuuteen sinänsä viittaava
mahdollisuus myöntää huojennusta "erityisistä syistä"
jää sääntelyn täsmällisyyden
näkökulmasta aivan liian avoimeksi etenkin, kun
erityisiä syitä ei ole säännöksessä luonnehdittu
esimerkein eikä huojennustoimivaltaa ole näiltä osin
sidottu säännöksessä minkäänlaisiin
tarkoituksiin. Tavallisen lainsäätämisjärjestyksen
käytön edellytyksenä siksi on, että lakiehdotuksen
23 §:n 1 momentista poistetaan maininta erityisistä syistä.
Jos huojennustoimivallan luomista muita kuin kohtuuttomia tilanteita
varten pidetään tarpeellisena, tulee lakiehdotusta
täydentää riittävän
täsmällisillä säännöksillä huojennuksen
hyväksyttävistä myöntämisperusteista
ja -tarkoituksista (vrt. verotusmenettelylain 88 §).
Tullihallitus voi 23 §:n 1 momentin perusteella myöntää huojennusta
"määräämillään
ehdoilla". Näin avoin säännös
viranomaisen toimivallasta ei ole sopusoinnussa perustuslain 81 §:n 1 momentissa
olevan lailla säätämisen vaatimuksen
eikä julkiseen valtaan perustuslain 2 §:n 3 momentin
mukaan kohdistuvan lainalaisuusvaatimuksen näkökulmista.
Momenttia on siksi täydennettävä viranomaisen
toimivaltaa rajaavilla maininnoilla esimerkiksi siitä,
mistä seikoista taikka minkä tyyppisiä tai
miltä kannalta tarpeellisia ehtoja huojentamispäätöksellä voidaan
verovelvolliselle asettaa. Lakiehdotuksen täydentäminen
tällä tavoin on edellytys sen käsittelemiselle
tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.
Muita seikkoja
Lakiehdotuksen 23 §:n 2 momentti.
Väylämaksun suorittamiseen voidaan momentin
nojalla myöntää lykkäystä.
Tällaisissa tilanteissa asetettavasta vakuudesta samoin
kuin lykkäyskorosta säädetään
momentin perusteella valtiovarainministeriön asetuksella.
Avoin — ja vieläpä ministeriölle
osoitettu — valtuus säätää asetuksella perustuslaissa
turvatun omaisuudensuojan kannalta merkityksellisistä seikoista
ei täytä sääntelytasoon perustuslain
15 §:n 1 momentista ja perustuslain 80 §:n 1 momentista
johtuvia vaatimuksia. Valtuutus on siksi poistettava, jotta lakiehdotus
voidaan näiltä osin käsitellä tavallisen
lain säätämisjärjestyksessä.
Mahdollisesti tarvittavat säännökset
vakuuden asettamisvelvollisuuden ja koronmaksuvelvollisuuden perusteista
on annettava lailla samoin kuin säännökset
koron suuruuden määräytymisestä.
Tällaisen sääntelyn yhteydessä valtioneuvostolle
on mahdollista säätää valtuus
antaa asetuksella lakia tarkempia säännöksiä.
Momentin kieliasua on valiokunnan mielestä syytä kohentaa.
Kielellisin perustein on nimittäin jossain määrin
epäselvää, mihin seikkaan sanalla "siihen"
momentissa viitataan.
Lakiehdotuksen 18 §:n 2 momentti.
Virhemaksun suuruutta määrättäessä on
lainkohdan mukaan otettava huomioon paitsi menettelyn moitittavuus
ja toistuvuus myös "muut asiaan vaikuttavat seikat". Lakiehdotuksesta
tai esityksen perusteluista ei käy ilmi, mitä säännöksessä tarkoitetut
muut seikat voisivat olla. Epäselvää on sekin,
mihin "asiaan" vaikuttavista seikoista säännöksessä on
kysymys. Momenttia on tarpeen selkeyttää esimerkiksi
täydentämällä sitä joihinkin
"muita seikkoja" kuvaaviin mainintoihin viittaavalla rinnastuvuuslausekkeella ("...muut
näihin rinnastettavat seikat").
Lakiehdotuksen 2 §:n 3 ja 9 kohta.
Perustuslakivaliokunta kiinnittää liikenne-
ja viestintävaliokunnan huomiota määritelmiä sisältävän
pykälän 3 kohtaan, jossa on paitsi risteilyaluksen myös
risteilyliikenteen määritelmä. Risteilyaluksen
määritelmä on muotoiltu osin alusta koskeviin
aineellisiin oikeussääntöihin perustuvaksi,
mikä ei ole asianmukaista määritelmäsäännöksessä.
Lakiehdotuksen 6 § väylämaksun yksikköhinnasta
on siinä määrin yksiselitteinen ja selkeä, että 6 §:ään
kohdistuvaksi viittaukseksi muotoiltu 2 §:n 9 kohdan määritelmä samasta
asiasta on tarpeeton.