Täysistunnon pöytäkirja 44/2004 vp

PTK 44/2004 vp

44. TIISTAINA 20. HUHTIKUUTA 2004 kello 14.10

3) Hallituksen esitys laiksi lukiolain 18 §:n muuttamisesta

Lähetekeskustelu

Hallituksen esitys  HE 47/2004 vp

Mikko Elo /sd:

Herra puhemies! Ehkä muutama sana ensin taustasta.

Olen itse toiminut 17 vuotta teknisessä oppilaitoksessa, ammattikorkeakoulussa ja Tampereen teknisessä yliopistossa insinöörien ja diplomi-insinöörien ruotsin ja englannin kielen opettajana. Sen lisäksi olen ollut kuusi vuotta Pohjoismaiden neuvostossa, käyttänyt siellä pohjoismaisia kieliä, nyt Euroopan neuvostossa 11 vuotta, että jonkinlainen tausta tähän suomalaisten kielitaitoon kuitenkin on olemassa.

Näillä näkymillä väittäisin, että tavallisin suomalaisten puhuma vieras kieli on tankeroenglanti. Se ei ole edes bad english, vaan se on tankeroenglanti. Se on varmasti muuttumassa, niin kuin ministeri Haatainenkin äsken totesi. Varmaan nuorempi sukupolvi jo osaa kommunikoida suullisesti, mutta minä pidän suomalaisten kielitaitoa yleisesti ottaen valitettavan heikkona kansainvälisissä yhteyksissä. Kun esimerkiksi presidentti Ahtisaari sanoi, että suomalaiset eivät saavuta korkeita virkoja kansainvälisesti, ja hän katsoi, että kehitysyhteistyömäärärahat johtaa siihen, niin kyllä minä väittäisin, että harvalla suomalaisella on semmoista kielitaitoa, että esimerkiksi jotakin pääjohtajan virkaa voitaisiin kuvitella. Jos katsotte heitä, jotka nyt ovat saavuttaneet pääjohtajan virkoja tuolla EU-tasolla, niin he ovat olleet kaikki suomenruotsalaisia, joille suomen kieli tulee huomenlahjana.

Tuntuukin siltä, herra puhemies, ettei EU-muutos, EU-jäsenyys, ole oikeastaan muuttanut mitään Suomessa. Aina puhutaan historiasta, minkälainen historia meillä on ruotsin kielen suhteen, mutta kyllä meillä historia muuttuu koko ajan, joka päivä muuttuu maailma, ja myöskin esimerkiksi kielitaitovaatimukset lisääntyvät jatkuvasti. Voisi sanoa, että vihdoinkin tämä kokeilu saadaan päätökseen ja se vakinaistetaan. Siinä suhteessa, niin kuin sanoin, tämä on oikea askel oikeaan suuntaan.

Toistan vielä sen, mitä totesin vastauspuheenvuorossani, että Rkp:n asennetta on erittäin vaikea ymmärtää. Minun kysymykseni esimerkiksi Rkp:n ihmisille olisi, että ovatko he todella sitä mieltä, että sen toisen puolen ikäluokasta, vähän vajaan, joka lukee vain 3—4 vuotta ruotsin kieltä yläasteella, on välttämätöntä lukea se 3—4 vuotta. Mitä palveluita te saatte siltä ryhmältä, joka on 3—4 vuotta lukenut ruotsia pari kolme viikkotuntia? Minä voin sanoa opettajana, että ette yhtään mitään, ettekä myöskään paljon muutenkaan voi heidän kanssaan kommunikoida ruotsin kielellä.

Kannattaa myös muistaa se tosiasia, että 1960-luvun loppupuolella vielä 20 prosenttia ikäluokasta luki ruotsia. Kun sitten peruskoulu tuli ja tehtiin kompromissi, niin silloin ruotsin kieli tuli pakolliseksi kaikille yläasteella. Silloin voidaan tietysti kysyä, että onko todellinen ruotsin kielen taito lisääntynyt. Se on minun kysymykseni. Oma vastaukseni on, että ei. Siis oleellisesti ei ole ruotsin kielen taito lisääntynyt 1960-luvun lopusta, vaikka kaikki sitä lukevat, ja minun mielestäni tämä pakollisuus jää edelleen ongelmaksi.

Jos minä tässä, puhemies, ajan voittamiseksi lainaisin Hufvudstadsbladetia. Se on käynyt erittäin, sanoisin, yksipuolista keskustelua, itse asiassa on vain hyökätty, kuka nyt olisi parhaiten Rkp:läisistä tai muista ruotsinkielisistä puolueista puolustanut ruotsin kielen asemaa. Täällä oli kuitenkin minun mielestäni yksi hyvä poikkeus, kun Christer Nykopp kirjoittaa 2. päivä huhtikuuta. Luen sen ruotsin kielellä ja muutaman pääkohdan käännän sitten suomen kielelle, koska ne kuvastelevat minun omia näkemyksiäni.

"Glöm tvångssvenskan, Sfp!

Sfp:s agerande i frågan om svenska skall vara ett obligatoriskt examensämne i den finska studentexamen är lindrigt sagt ömkansvärd. Att Hbl sedan på första sidan kommer med jämrande rubriker förstärker intrycket av total dikeskörning.

Sfp, som allmänpolitiskt intar en berömvärt väl avvägd liberalkonservativ ställning, har i språkfrågan steg för steg manövrerat in sig i en hermetiskt sluten återvändsgränd.

Sfp:s egentliga uppgift torde vara att värna om den svensktalande folkgruppens rättigheter. De är: Rätten att föra sin sak inför myndigheter på svenska, rätten att få skolutbildning på sitt eget språk och rätten till ett skäligt utbud av offentliga tjänster på svenska.

Dessutom skall Sfp, allt enligt egna definitioner, verka för att den svensktalande folkgruppen inte försätts i en diskriminerad ställning jämfört med den betydligt större finsktalande gruppen.

Att insistera på att tvångsmata finskspråkiga barn med svenskundervisning och kravet på att svenska skall utgöra en ofrånkomlig del av studentexamen tjänar inget av Sfp:s mål som de svensktalandes intressebevakare och inte heller Finlands övergripande mål att utvecklas vidare som internationellt verksam kulturnation.

Genom sin åsneaktiga envishet i frågan har Sfp spelat bort en mycket stor del av sitt politiska svängrum och härigenom försämrat sina möjligheter att tillvarata de intressen som verkligen behöver bevakas. Agerandet har också framkallat en välmotiverad ovilja mot partiet, och vad värre är, dess väljarkår, bland de finsktalande finnarna.

Finlands nationella intresse kräver å sin sida att man inser att båda nationalspråken, finska och svenska, är obetydliga som kulturbärare i större sammanhang. Ett gediget behärskande av modersmålet är trots detta ytterst viktigt, men att därtill tvinga skolbarnen att plugga ytterligare en språklig kuriositet ökar varken Finlands internationella eller nationella bärkraft.

Eftersom det knappast är möjligt att övertyga de nuvarande makthavarna i Sfp om hur de borde ändra sin inställning för att partiet skall kunna fylla sin uppgift blir resultatet att Sfp fortgående marginaliseras och de så kallade svenska frågorna efter hand lämnas helt utan förespråkare. Ur Finlands synvinkel är detta av mindre betydelse, men för den svensktalande folkgruppen innebär det större svårigheter och höga kostnader för att upprätthålla modersmålet."

Tämän artikkelin ydin on siinä — jos käännän sen vielä suomeksi ja lopetan puheenvuoron siihen — että Rkp:n toiminta siinä kysymyksessä, että ruotsin kielen pitää olla pakollinen aine suomalaisessa ylioppilastutkinnossa, on lievästi sanottuna surkuteltava, ja että Hufvudstadsbladet siitä etusivullaan jatkuvasti esittää vaikeroivia otsikoita, vahvistaa totaalisen ojaanajon vaikutelmaa. Rkp, jolla yleispoliittisesti on kiitettävän harkittu, liberaalikonservatiivinen asennoituminen, on kielikysymyksessä askel askeleelta ajautunut hermeettisesti suljettuun umpikujaan.

Rkp:n varsinainen tehtävä lienee puolustaa ruotsinkielisen kansanryhmän oikeuksia. Ne ovat: oikeus esittää asiansa viranomaisille ruotsiksi, oikeus saada koulutuksensa omalla kielellä ja oikeus kohtuulliseen julkisten palvelujen tarjontaan ruotsin kielellä. Sitä paitsi Rkp:n pitää omien määritelmiensä mukaan toimia siten, että ruotsinkielistä kansanryhmää ei aseteta diskriminoituun asemaan verrattuna huomattavasti suurempaan suomenkieliseen ryhmään. Se, että vaatimalla vaaditaan sitä, että suomalaisille lapsille pakkosyötetään ruotsin opetusta ja että ruotsi on välttämätön osa ylioppilastutkintoa, ei palvele mitään Rkp:n päämääristä ruotsinkielisten etujen valvojana eikä myöskään Suomen hallitsevia päämääriä kehittyä edelleen kansainvälisesti vaikuttavana kulttuurikansakuntana.

Aasimaisella itsepäisyydellään tässä kysymyksessä Rkp on menettänyt suuren osan poliittista liikkumavaraansa ja täten huonontanut mahdollisuuksiaan huolehtia niistä eduista, joista todella täytyy huolehtia. Toiminta on myös aiheuttanut hyvin motivoidun inhon puoluetta, ja mikä vielä pahempi, sen äänestäjäkuntaa kohtaan suomenkielisten suomalaisten keskuudessa. Suomen kansallinen etu vaatii toisaalta, että ymmärretään, että molemmat kansalliskielet, suomi ja ruotsi, ovat mitättömiä kulttuurin kantajina suuremmissa yhteyksissä. Kunnollinen äidinkielen osaaminen on tästä huolimatta äärimmäisen tärkeätä, mutta että sen lisäksi pakotetaan koululapset edelleen lukemaan kielellistä harvinaisuutta, se ei lisää Suomen kansainvälistä eikä kansallista kilpailukykyä.

Koska on tuskin mahdollista saada vakuuttuneeksi nykyisiä vallanpitäjiä Rkp:ssä siitä, kuinka heidän pitäisi muuttaa asennoitumistaan, jotta puolue voi täyttää tehtävänsä, jää tulokseksi, että Rkp jatkuvasti marginalisoituu ja niin kutsutut ruotsalaiset kysymykset vähitellen jätetään kokonaan ilman puolustajia. Suomen näkökulmasta tämä on vähemmän merkityksellistä, mutta ruotsalaiselle väestöryhmälle se merkitsee suurempia vaikeuksia ja suurempia kustannuksia ylläpitää äidinkieltä.