Perustelut
1. Yleistä
Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan valmistelu
Vuoden 2001 selonteon valmistelua on koordinoinut 1.3.2000 perustettu
turvallisuus- ja puolustusasiainkomitea. Perustuslain uudistamisen yhteydessä lakkautettiin
puolustusneuvosto ja sen tehtävät jaettiin valtioneuvoston
ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan ja puolustusministeriön
kesken. Turvallisuus- ja puolustusasiainkomitea avustaa näitä molempia
kokonaismaanpuolustusta koskevissa asioissa.
Puolustusvaliokunta toteaa, että selontekoa on valmisteltu
varsin suppeassa piirissä. Suomessa avoimelle ja mahdollisimman
laajalle pohjalle rakentuvalle valmistelulle turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa
on kuitenkin monia muita maita paremmat perusteet. Maanpuolustuksemme
nojaa kokonaismaanpuolustuksen ja asevelvollisuusarmeijan perusajatukseen.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikka perinteisesti rakentuu meillä pitkälle
menevälle konsensukselle. Puolustusvaliokunta korostaa
ulkoasiainvaliokunnan tavoin vuoden 2004 selonteon valmistelussa
laajan parlamentaarisen osallistumisen merkitystä. Valtioneuvoston
selonteko on sinänsä sovelias menetelmä hankkia
eduskunnan kanta turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suuntaviivoihin.
Eduskunta, erityisesti sen tässä katsannossa keskeiset
valiokunnat — puolustusvaliokunta, ulkoasiainvaliokunta
ja valtiovarainvaliokunta — on kuitenkin kytkettävä selonteon
valmisteluun jo valtioneuvostovaiheessa.
Valiokunta katsoo, että selonteon valmistelussa on
soveltuvalla tavalla hyödynnettävä kansalaisyhteiskunnan
ja tutkimuslaitosten panosta kuulemalla niitä valmisteluprosessin
aikana. Näin valmisteluun saadaan mahdollisimman monipuolisia
näkökantoja. Laajapohjainen valmistelu on perusteltua
ottaen huomioon turvallisuusympäristöön
vaikuttavien tekijöiden monimuotoisuus. Laajempaa dialogia
vuoden 2004 selonteon valmistelussa puoltaa myös ko. selonteon
tärkeys.
Valiokunta ehdottaa hyväksyttäväksi
lausuman (Valiokunnan lausumaehdotus 1).
Selonteon rakenne ja lähtökohdat
Valtioneuvoston selonteossa noudatettu kansainvälisen
tilanteen tarkastelutapa jatkaa jo aiemmissa selonteoissa
ilmennyttä, voimakkaasti instituutioihin keskittyvää perinnettä.
Se jättää geopoliittiset ja monet muut
näkökulmat varsin vähälle huomiolle
eikä kykene kovin hyvin selittämään
nimenomaan kriiseihin ja sotiin liittyviä ilmiöitä.
Seurauksena on ollut positiivinen kuva kansainvälisten
suhteiden kehityksestä. Tällöin kielteisten
skenaarioiden kuvaus saattaa joissakin tapauksissa jäädä taka-alalle.
Myös selonteon käsitys konfliktien ja kriisien
hallittavuudesta on ilmeisen optimistinen. Selonteon yleispiirteenä on
monen keskeisen kysymyksen osalta kuvailevuus ja tietynlainen ongelmattomuus.
Kuten edellä on todettu, kyseessä on vuoden 1997
selonteon tarkistus eli eräänlainen väliraportti.
Selonteon antamisajankohdasta johtuen siinä ei
ole voitu kaikilta osin ottaa huomioon viime kuukausina
tapahtuneita muutoksia. Ulkoasiainvaliokunta on lausunnossaan täsmentänyt
seuraavan selonteon aikaistamista siten, että se tulee
voida käsitellä myös eduskunnassa vuonna
2004. Puolustusvaliokunta yhtyy ulkoasiainvaliokunnan kantaan tulevan
selonteon ajoituksesta.
Selonteon tarkastelua voidaan pitää varsin Eurooppa-keskeisenä.
Natoa ja sen kehitystä tarkastellaan enimmäkseen
transatlanttisen suhteen kautta. Puolustusvaliokunta toteaa esimerkinomaisesti,
että selonteossa ei käsitellä kokoavasti
Venäjän ja Yhdysvaltojen välisiä suhteita taikka
suhteiden merkitystä Suomen, lähialueidemme
ja Euroopan turvallisuudelle eikä lainkaan Kiinan tai Lähi-Idän
tilanteen merkitystä kansainvälisten suhteiden
kehityksessä.
Kuluvan vuoden syyskuun 11. päivänä Yhdysvaltoihin
tapahtunut terrori-isku ja sen seurausvaikutukset korostavat maailmanlaajuisen tarkastelun
merkitystä. Toisaalta on mahdotonta toistaiseksi arvioida,
mitä pitkäaikaisvaikutuksia terrorismilla ja terrorismin
vastaisella toiminnalla on kansainväliseen politiikkaan
sekä sitä kautta Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin
ratkaisuihin.
2. Turvallisuuspoliittinen ympäristö
Yleinen kansainvälinen kehitys
Suomen turvallisuusympäristöä ei
selonteossa hahmoteta olennaisesti edellisistä selonteoista poikkeavasti.
Turvallisuusympäristöarvio on laajan valmistelun
tulos ja sellaisena varsin joustava. Toisaalta turvallisuuspoliittinen
ympäristö on aina muuttuva eikä turvallisuuspoliittista suunnittelua
ja varautumista voi rakentaa muuttumattomuuden varaan. Selonteossa
pitäisikin siten pyrkiä erottelemaan ne keskeiset
tekijät, joiden mukaan toimintalinja on valittu, ja hahmottelemaan
vaihtoehtoiset strategiat, mikäli keskeisten tekijöiden
suhteen tapahtuu selviä muutoksia.
Erityisesti Euroopan turvallisuuspoliittisessa tilanteessa on
kylmän sodan päättymisen jälkeen
tapahtunut luonteeltaan syvällisiä, myönteisiä ja
pysyviä muutoksia. Keväästä 2001
lähtien ja erityisesti syyskuun 11. päivän
jälkeisessä kehityksessä on havaittavissa
viitteitä maailmanlaajuisesta muutoksesta, jonka pysyvyydestä ei
voida olla varmoja.
Selonteossa on varsin laajasti kuvattu kansainvälisen
kehityksen myönteisiä yleispiirteitä. Valtioiden,
talouksien ja yhteiskuntien keskinäisen riippuvuuden kasvaessa
paranevat keinot puuttua yhteisesti turvallisuusongelmien syihin. Kansainvälistä kehitystä
leimaa
pyrkimys lisätä ja tiivistää valtioiden
välistä yhteistyötä ja integraatiota.
Yhdysvallat on merkittävä tekijä turvallisuusyhteistyössä Euroopan
alueella. Tältäkin kannalta on huomionarvoista,
että Yhdysvallat on ilmoittanut irtautuvansa ABM-sopimuksesta
eikä se ole myöskään hyväksynyt
biologisten aseiden valvontasopimusta. Venäjän
sisäinen kehitys on vakautumassa, vaikka siihen edelleen
liittyykin monia epävarmuustekijöitä.
Kansainväliseen kehitykseen yleisemminkin liittyy turvallisuuspoliittisia
epävarmuustekijöitä, jotka
vaikuttavat Suomen ja kansalaistemme turvallisuuteen ja jotka on
otettava huomioon turvallisuuspolitiikassa. Näistä päällimmäisiksi
selonteossa on nostettu alueelliset tai paikalliset konfliktit Euroopassa
ja sen lähialueilla. Puolustusvaliokunta katsoo,
että Suomen turvallisuusympäristön kehitys
viime vuosina on nimenomaan korostanut varautumista alueellisiin
ja paikallisiin konflikteihin. Käsiteltävänä olevassa
selonteon tarkistuksessa varautumistarve on esitetty täydentämällä puolustussuunnittelun
perustana olevia kriisi- ja uhkamalleja alueellisella kriisillä.
Tällaisessa kriisitilanteessa Suomi pyrkii estämään
tai rajoittamaan kriisin vaikutusten ulottumista Suomeen ja muuhun
Eurooppaan.
Jo edellisessä selonteossa todettiin kriisien muuttuminen
1990-luvulla valtioiden välisistä kriiseistä enenevässä määrin
valtioiden sisäisiksi, usein etnisiä piirteitä omaaviksi
konflikteiksi.
Tämänkertaisessa selonteossa todetaan aivan oikein
joukkotuhoaseiden leviämisen samoin kuin tavanomaisten
aseiden, kuten pienaseiden, hallitsemattoman leviämisen
ja käytön muodostavan jatkossakin huolenaiheen
kansainväliselle yhteisölle. Puolustusvaliokunta
pitää tärkeänä, että Suomi
pyrkii kaikin käytettävissä olevin keinoin
tukemaan YK:n toimintaohjelmaa pienaseiden laittoman kaupan
estämiseksi sekä pienaseita koskevan
kansainvälisen valvontajärjestelmän edelleenkehittämistä.
Selonteossa on lueteltu myös laaja joukko kansalliset
rajat ylittäviä riskejä ja uusia uhkatekijöitä.
Näiksi on todettu muun muassa ihmisoikeuksien loukkaukset,
yhteiskunnan perusrakenteiden vaurioituminen, informaatiouhkat, suuronnettomuudet,
terrorismi, rajat ylittävä kansainvälinen
rikollisuus, ympäristökatastrofit, epidemiat ja
väestöliikkeet, jotka kaikki sotilaallisten konfliktien
ohella kuuluvat nykyajan turvallisuusuhkien kirjoon.
Selonteon uhka-analyysiin olisi perusteltua liittää esimerkiksi
rasismi ja ulkomaalaisvihamielisyys, jotka voidaan nähdä tällä hetkellä merkittävinä
eurooppalaisina,
mutta myös suomalaisina ongelmina. Rasismi ja ulkomaalaisvihamielisyys
vaarantavat konkreettisesti ennen muuta vähemmistöjen
turvallisuutta. Selonteossa ei laajan turvallisuuden näkökulmasta
pohdita myöskään hyvinvointivaltion muutoksia.
Keväällä 2001 ja sen jälkeen
EU:n jäsenmaat ovat jatkaneet unionin kriisinhallintakyvyn
vahvistamista osana EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
Samanaikaisesti Venäjän sotilasstrateginen painopiste
näyttäisi siirtyvän etelään,
vaikka pohjoiset merialueet ovat yhä tärkeät.
Myös Yhdysvaltojen strategisen painopisteen siirto Euroopasta
ensi sijassa Kauko-Itään sekä Lähi-Idän
ja Keski-Aasian öljyalueille näyttää mahdolliselta.
Selonteon antamisen jälkeen Suomen turvallisuusympäristössä on
tapahtunut ainakin kaksi merkittävää muutosta.
Ensiksi, terrorismista on tullut entistä suurempi maailmanlaajuinen
uhka. Toiseksi, Baltian maiden jäsenyys Natossa on käynyt
entistä todennäköisemmäksi,
mikä vaikuttaa myös Itämeren alueen sotilaalliseen
tilanteeseen.
Terrorismi
Terrorismin todetaan selonteossa olevan uhka kansainväliselle
turvallisuudelle ja ihmisoikeuksien toteutumiselle, demokratialle
ja oikeusvaltiolle. Yhdysvaltoihin suuntautuneessa terrori-iskussa
tämä uhka konkretisoitui näkyvästi. Näistä tapahtumista
tuli myös konkreettinen esimerkki niin sanotuista epäsymmetrisistä uhkista,
jotka saattavat olla yleistymässä.
Terrorismista ei ole käytettävissä laajalti
hyväksyttyä määritelmää.
Erään määritelmän mukaan
terrorismi on heikon toimijan poliittisesti motivoitua väkivaltaa,
jolla koetetaan vaikuttaa hallitukseen tai vallassa olijoihin suuntaamalla yllättäviä
iskuja
ennen muuta siviiliväestöön hyödyntäen
suurinta käytettävissä olevaa julkisuutta.
Yhdysvaltoihin suuntautunut terrori-isku täytti tämän
määritelmän ehdot.
Syyskuun terrori-iskulla on ollut useita välittömiä vaikutuksia,
joista osa heijastuu myös Suomen asemaan. Yhtenä esimerkkinä näistä on YK:n
aseman vahvistuminen. Valiokunta pitää tätä kehitystä erittäin
tärkeänä. Suomen politiikan kannalta
on olennaista, että maailmanjärjestöllä on
johtava rooli kansainvälisten kriisien estämisessä ja
hoitamisessa.
Yhdysvallat rakensi terrori-iskujen jälkeen laajan
kansainvälisen liittoutuman pitkäaikaiseen taisteluun
terrorismia vastaan. Kansainvälisen koalition ylläpitämisen
edellytykset riippuvat useista tekijöistä. Epävarmuuden
ja ristiriitojen elementtejä sisältyy muun muassa
Yhdysvalloissa suunnitteilla oleviin hankkeisiin jatkaa terrorismin
vastaista toimintaa nykyistä laajemmalla rintamalla.
Nato on katsonut ensimmäistä kertaa olevansa
perustamissopimuksensa 5. artiklan soveltamisen tilanteessa, ja
sillä on ollut valmius turvautua kollektiiviseen puolustukseen.
Terrori-iskuista alkanut vaihe merkitsee todennäköisesti Naton
suuntautumista pitkällä aikavälillä terrorismin
vastaiseen toimintaan. Tämä kehitys on jatkoa
painotuksille, jotka ovat suunnanneet Naton tehtäviä kylmän
sodan jälkeen sotilaalliseen kriisinhallintaan. Kriisinhallinnassa
korostuvat jatkossa aiempaa enemmän epäsymmetrisiin
uhkiin vastaaminen, vastustajan pakottaminen taipumaan alueellisesti
rajoitetussa konfliktissa, ilmaoperaatioiden keskeisyys ja kriisin
sotilaallinen jälkihoito.
Terrori-iskujen sotilaallisista vastatoimista ovat käytännössä vastanneet
Yhdysvallat ja Iso-Britannia. Huomionarvoista on, että myös
Saksa on päättänyt osallistua sotilaallisiin
vastatoimiin.
Terrorismin uhkaan vastaaminen tullee lähivuosina vaikuttamaan
Naton doktriinin ja strategian sisältöön
monin tavoin. Vaikutusten pääpaino on jäsenmaissa.
Rauhankumppanuusmaiden, Suomen niiden joukossa, on varauduttava terrorismin
vaikutusten esille tuloon myös rauhankumppanuusohjelmissa.
Euroopan unioni on jo ryhtynyt tehostamaan toimiaan kolmanteen
pilariin kuuluvien sisäisen turvallisuuden kysymysten osalta
laajalla terrorismin vastaisella ohjelmalla, joka ulottuu
lähinnä sisä- ja oikeusministeriöiden
hallinnonaloille. Unionin sisä- ja oikeusministerit ovat
sopineet laajasta yhteistyöpaketista, johon sisältyy
muun muassa rajatarkastusten ja ulkorajojen valvonnan tiukentaminen.
Henkilöpapereiden ja viisumien myöntämismenettelyä tarkistetaan
ja poliisi- ja konsuliyhteistyötä lisätään.
Europoliin perustetaan terrorismin vastainen yksikkö.
Tämän yhteistyöpaketin edeltämät
lainsäädännölliset toimet ovat
käynnissä kansallisesti. Valiokunta korostaa,
että lainsäädännöllisten toimien
on oltava sopusoinnussa ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen
kanssa. Suomi osallistuu EU:ssa terrorismin vastaiseen yhteistyöhön
ja tietojen vaihtoon myös yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan
piirissä.
Vaikka Yhdysvaltain suuntautuminen maailmanlaajuiseen terrorismin
vastaiseen taisteluun ei ole toistaiseksi vaikuttanut Yhdysvaltain
rooliin kriisinhallinnassa Balkanilla, on mahdollista, että pidemmällä aikavälillä
eurooppalaiset saavat
varautua kantamaan enemmän vastuuta maanosansa turvallisuudesta.
Tämä kehitys pakottanee Euroopan unionin kehittämään
puolustuspoliittista päätöksentekoaan,
mihin myös Suomelta odotetaan kantaa.
Terrorismin vastainen taistelu on jo synnyttänyt uudenlaista
kansainvälistä yhteistyötä.
Venäjä osoitti Yhdysvalloille selkeää valmiutta käytännön
yhteistyön tiivistämiseen terrorismin vastaisissa
toimissa. Tämä konkretisoitui YK:n yleiskokouksen
ja turvallisuusneuvoston päätöslauselmissa.
Käytännön tasolla Venäjän
yhteistyöhalukkuus tuli esille myös humanitaarisen ylilentoluvan
myöntämisessä, sotilaallisessa yhteistoiminnassa
sekä Venäjän ja Yhdysvaltojen tiedusteluyhteisöjen
informaationvaihtona.
Suomen kannalta 11.9. jälkeisten tapahtumien
vaikutukset tulevat esille Venäjän ja Yhdysvaltain
välisissä suhteissa. Esteet, jotka aiemmin
ovat haitanneet ennen muuta Yhdysvaltojen ja Venäjän
suhteita, ovat ainakin väliaikaisesti suurelta osin poistuneet,
ja yhteisiä etuja saatetaan löytää entistä laajemmin
myös taloudellisessa yhteistyössä.
Yhteisten terrorismin vastaisten etujen on nähty johtavan
siinä määrin pysyvien yhteistyösuhteiden
syntymiseen, että on alettu puhua kansainvälisten
suhteiden rakennemuutoksesta. Terrorisminvastaisuuden ei puolustusvaliokunnan
arvion mukaan vielä voida nähdä muodostuvan
sellaiseksi kansainvälisiä suhteita järjestäväksi
periaatteeksi, joka nousisi kansallisten ja alueellisten turvallisuushuolien
rinnalle ja niiden ohi ja johtaisi uusien rakenteiden syntymiseen.
Terrorismin vastaisen kampanjan voidaan todeta vahvistaneen
yhteistyötä maailmanlaajuisesti. Suomelle tärkeitä ovat
ennen muuta YK-järjestelmässä tehdyt
päätökset. Euroopan unionin tasolla Suomi
osallistuu yhtenä jäsenmaana yhteisten linjausten
valmisteluun ja toimeenpanoon. Kansallisella tasolla uusiin turvallisuusuhkiin
ja niiden edellyttämiin vastatoimiin on paneuduttava entistä suunnitelmallisemmin.
Itämeren alueen sotilaallinen tilanne
Valiokunta toteaa, että Itämeren alueen yhteistyö on
1990-luvun aikana kehittynyt myönteiseen suuntaan kylmän
sodan ajan sotilaallisen vastakkainasettelun väistyttyä.
Itämeren valtioista Puola on edellisen selonteon
käsittelyn jälkeen liittynyt Natoon samanaikaisesti
Tsekin tasavallan ja Unkarin kanssa.
Selonteossa Naton laajentumista on pidetty varsin epävarmana.
Viimeaikaisen kehityksen valossa laajentuminen näyttää yhä todennäköisemmältä.
Brysseliin epäviralliseen huippukokoukseen kuluvan
vuoden kesäkuussa kokoontuneet Nato-maiden valtionpäämiehet
totesivat, että seuraavat kutsut uusille jäsenille
lähetetään Prahan huippukokouksesta marraskuussa 2002.
Venäjä on ilmoittanut vastustavansa Naton jatkolaajentumista,
mutta näyttää kuitenkin varautuvan tilanteeseen,
jossa Nato kaikesta huolimatta ottaa uusia jäseniä.
Puolustusvaliokunta pitää tärkeänä,
että Nato pyrkii omaksumansa linjan mukaisesti asettamaan
erityistä painoa yhteistyösuhteiden kehittämiseen
Venäjän kanssa.
Edellä todettujen näkökohtien valossa
valiokunta pitää mahdollisena Naton laajentumista myös
Baltiaan. Baltian maiden mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksia
Suomen turvallisuuspoliittiseen asemaan ei ole tarkasteltu selonteossa.
Suomi on ilmoittanut, että se tukee Baltian maiden
oikeutta itse valita omat turvallisuusratkaisunsa, mukaan lukien
niiden oikeus liittyä Natoon. Suomen ulkopoliittinen johto
on todennut, että Baltian maiden kansainvälisen
aseman vakiinnuttaminen on Suomen etujen mukaista ja että Suomi
suhtautuu ymmärtämyksellä niiden pyrkimyksiin.
Baltian maiden mahdollinen liittyminen Natoon tulisi kuitenkin toteuttaa
niin, että sillä ei ole negatiivisia vaikutuksia
Itämeren alueen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen.
Valiokunta pitää merkittävänä,
että Nato ei aio sijoittaa uusiin jäsenmaihinsa
ulkomaisia joukkoja, tukikohtia tai ydinaseita.
Baltian maiden mahdollinen Nato-jäsenyys ei aiheuta
Suomelle perustetta liittyä Natoon. Suomi pitää myös
jatkossa tärkeänä Itämeren alueen alueellisen
vakauden säilyttämistä. Itämeren alueella
on tulevaisuudessa todennäköisesti erilaisen turvallisuusratkaisun
valinneita maita, joiden yhteistyö on välttämätöntä.
Turvallisuusyhteistyön keskeisin tavoite on vahvistaa alueellista
vakautta kytkemällä Venäjä olemassa
oleviin euro-atlanttisiin turvallisuusjärjestelyihin ja vaikuttaa
Venäjän ja Baltian maiden suhteiden normalisointiin.
Valiokunta kiinnittää huomiota Kaliningradin
alueeseen, joka sijaintinsa vuoksi on merkittävä Venäjälle
sekä poliittisesti että sotilaallisesti. Selonteossa
on arvioitu, että Kaliningradin erityisasema vaikuttaa
naapurisuhteiden kehittymiseen Itämeren alueella ja korostaa
erityisesti Venäjän roolia. Baltian maiden mahdollisesti liittyessä Natoon
Venäjällä on todennäköinen tarve
kasvattaa Kaliningradin alueen asevoimia sekä tehostaa
tiedustelua ja ilmapuolustusta. Mikäli myös Baltian
maiden EU-jäsenyys toteutuu, se vaikuttanee Kaliningradin
asemaan muun muassa viisumikäytännön,
transitiokuljetusten ja energiahuollon muutoksina.
Sotilaallinen turvallisuusympäristö
Selonteko sisältää perusteellisen
kuvauksen Suomen lähialueista. Sen sijaan siinä ei
kuvata sotilaallisia uhkia likimainkaan siinä laajuudessa
kuin vuonna 1997 tehtiin.
Alueellisiin tai paikallisiin konflikteihin Euroopassa ja lähialueilla
viitattiin jo edellä. Niillä voi olla vaikutusta
Suomeen sekä yleistä turvallisuutta heikentävinä että taloudellisten
tekijöiden kautta. Esimerkiksi Balkanin alue on edelleen
monella tapaa kriisialtis, vaikka siellä on tapahtunut
myönteistä kehitystä.
Maamme geostrateginen asema saattaa aiheuttaa sen,
että Suomi omista toimistaan riippumattomista syistä joutuu
sotatoimialueeksi vakavassa ja ehkä pitkän ajan
kuluessa kehittyvässä kriisissä, johon
suurvallat ovat kietoutuneet ja jonka syyt saattavat olla etäällä Suomesta.
Tällaisesta mahdollisuudesta voidaan käyttää nimitystä geostrategisista
tekijöistä aiheutuva uhka. Valiokunta
pitää tätä uhkakuvaa varsin
merkittävänä, vaikka se selonteossa onkin jäänyt
vähälle huomiolle. Suomella on tässä suhteessa
lähialueillaankin kaksi erillistä painopistesuuntaa:
Itämeren alue ja pohjoiset merialueet, joita
koskevista konflikteista sotilaallinen uhka saattaa ulottua myös
Suomeen. Puolustusvaliokunta pitää tärkeänä,
että geostrategisista tekijöistä aiheutuva
uhka otetaan huomioon vuoden 2004 selonteossa.
Selonteko sisältää verrattain perusteellisen Venäjä-analyysin.
Ulkoasiainvaliokunta on lausunnossaan täydentänyt
tätä analyysia vielä omilla havainnoillaan,
joihin puolustusvaliokunnalla ei ole huomauttamista.
Venäjän rauhan ajan asevoimat ovat viime vuosikymmenellä supistuneet
ennen muuta taloudellisista syistä. Vahvuudessa on saavutettu viime
vuosina melko stabiili taso, ja lähialueillamme on aseistettuja
joukkoja yhteensä noin 200 000. Venäjä on
suunnitellut supistavansa asevoimiensa rauhan ajan vahvuutta vielä vuoteen
2006 saakka. Supistukset kohdistuvat pääasiassa
maavoimiin. Niiden kohdentamisesta eri sotilaspiireihin ei ole julkisuudessa
kerrottu. Voidaan kuitenkin arvioida, että pienimmät
supistukset kohdennetaan Venäjän kannalta uhkaavimmille
suunnille, Pohjois-Kaukasiaan ja Keski-Aasiaan. Leningradin sotilaspiirin
supistukset kohdistuvat alhaisessa valmiudessa oleviin joukkoihin
eli alueen korkean valmiuden yhtymät säilyvät.
Leningradin sotilaspiirin alue säilyy merkitykseltään
tärkeänä johtuen muun muassa strategisten
ydinsukellusveneiden sijoittamisesta Pohjoiseen laivastoon.
Ruotsin puolustusvoimien rakennemuutoksen perustana olevan uhkakuvan
mukaan maahan ei tule lähimmän 10 vuoden aikana
kohdistumaan suurhyökkäyksen uhkaa. Uudistukselle on
käytettävissä niin sanottu strateginen
aikalisä, jonka turvin voidaan rakentaa vuoden
2010 jälkeisen ajan vaatimuksia vastaavat asevoimat. Aikalisän
turvin hylätään kaikki nykyiset joukkotyypit
ja johtamisjärjestelmät, jotka eivät
ole ajanmukaisia vuoden 2010 jälkeen.
Ruotsin tulevan doktriinin pääelementti on
informaatioylivoiman luominen käyttämällä hyväksi
nykyaikaisinta informaatioteknologiaa. Ruotsin rakennemuutoksessa
puolustusvoimien operatiivinen johtaminen sekä joukkojen
ja esikuntien rakenne organisoidaan Nato-yhteensopiviksi kaikilla
tasoilla. Yleinen asevelvollisuus säilytetään,
mutta varusmiehiä koulutetaan vain vajaa kolmasosa miespuolisesta
ikäluokasta.
Norjan puolustusvoimien rakennemuutoksessa pyritään
materiaalihankintojen turvaamiseen muuttumattomalla puolustusmäärärahatasolla. Tuntuvien
toimintamenosäästöjen saavuttamiseksi
joudutaan maavoimien sodan ja rauhan ajan organisaatio puolittamaan
ja alueellinen johtamisjärjestelmä lakkauttamaan.
Norjan rakennemuutoksen supistukset ovat samansuuntaisia kuin Ruotsin
puolustuspäätöksessä toteutettavassa
muutoksessa. Huomattavana erona on, että Norjassa ei uudisteta
joukkorakenteita ja kalustoa läheskään
Ruotsin suunnittelemalla tasolla. Maavoimien supistusten tuloksena
jo ennestään suuri riippuvuus Nato-vahvennuksesta
tulee kasvamaan.
Sekä Ruotsin että Norjan paikallispuolustuksessa
kodinturvajoukoilla on merkittävä rooli.
Viron, Latvian ja Liettuan turvallisuuspolitiikan päätavoite
on Nato-jäsenyys. Asevoimien materiaalikehitys on toistaiseksi
ollut pitkälti länsimaiden kalustolahjoitusten
ja nimelliseen hintaan tapahtuneen myynnin varassa. Omia materiaalihankintoja
on pystytty tekemään vain vähän.
Pitkäjänteinen puolustussuunnittelu on Nato-jäsenyyttä tavoiteltaessa
ja Naton ohjauksessa saatu kuitenkin kohtuullisen hyvin käyntiin.
Suomi on osallistunut aktiivisesti Viron sotilasjohdon koulutukseen.
Baltian maiden sotilaallisen kehityksen kannalta on ratkaisevaa,
hyväksytäänkö ne Naton jäseniksi.
Näyttää todennäköiseltä,
etteivät ne pysty saavuttamaan kykyä itsenäiseen
puolustukseen ilman ulkopuolista apua.
Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että selonteko
sisältää useita tutkimustehtäviä liittyen
vuoden 2004 selonteon valmisteluun. Osa tutkimustehtävistä koskee
turvallisuuskehityksen seurantaa.
3. Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen toimintalinja
Keskeiset perustekijät
Ulkoasiainvaliokunnan lausunnossa on todettu, että Suomen
turvallisuus- ja puolustuspolitiikan lähtökohta
on laaja turvallisuuskäsite. Laaja turvallisuuskäsite
määriteltiin vuoden 1997 selonteossa käsittämään
poliittisten ja sotilaallisten kysymysten lisäksi myös
ihmisoikeuksien kunnioittamisen ja oikeusvaltioperiaatteen noudattamisen
sekä taloudellisen vapauden, sosiaalisen vastuun ja keskinäisen
solidaarisuuden ympäristön suojelemiseksi.
Laajassa turvallisuuskäsitteessä otetaan huomioon,
että tiettyjen yhteiskuntatoimintojen lamaannuttaminen
on mahdollista ilman suurimittaista aseellista konfliktia tai sodankäyntiä.
Valiokunta toteaa, että keskeiset Suomen turvallisuus-
ja puolustuspoliittista toimintalinjaa kuvaavat käsitteet
ovat muuttuneet edellisestä selonteosta. Vuoden 1997 selonteossa
korostettiin uskottavaa kansallista puolustuskykyä. Nykyinen
toimintalinja kiteytetään uskottavan puolustuskyvyn
ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Aiemmassa
selonteossa turvallisuuspolitiikkamme perustekijöiksi todettiin
sotilaallinen liittoutumattomuus, itsenäinen puolustus
ja Euroopan unionin jäsenyys. Vuoden 2001 selonteossa toimintalinjana
on pysyttäytyminen vallitsevissa olosuhteissa sotilaallisesti
liittoutumattomana sekä osallistuminen kansainväliseen
yhteistyöhön turvallisuuden ja vakauden vahvistamiseksi YK:ssa,
Etyjissä, EU:ssa ja Naton rauhankumppanuuden puitteissa
samalla pohjoismaista yhteistyötä painottaen.
Selonteon mukaan Suomen puolustuskyky mitoitetaan turvallisuusympäristön
asettamia vaatimuksia vastaavasti siten, että vähintään maan
ydinalueet voidaan kaikissa tilanteissa pitää omassa
hallussa ja että puolustuksella kyetään
luomaan edellytykset toimenpiteille itsenäisyyden säilyttämiseksi.
Puolustuksen painopistettä siirretään
edelleen laajamittaisen hyökkäyksen
torjuntakyvyn kehittämisestä strategisen iskun
ennaltaehkäisy- ja torjuntakyvyn vahvistamiseen. Siltä varalta,
että toimintaympäristön kehitys kääntyy
uhkaavaan suuntaan, Suomi ylläpitää puolustusjärjestelmää,
jonka avulla voidaan torjua maahantunkeutuminen.
Selonteossa puolustuskyvyn mitoitus on määritelty
myös siten, että kyetään turvaamaan
koko maan alueellinen koskemattomuus ja itsenäisyys sekä kansalaisten
elinmahdollisuudet. Valmiuksien luominen avun vastaanottoon kriisitilanteessa
otetaan huomioon puolustuksen kehittämisessä.
Puolustusvaliokunta korostaa, että avun vastaanottamiseen
liittyvien toimien tulee olla sopusoinnussa sotilaallisen liittoutumattomuuden
kanssa.
Sotilaallinen liittoutumattomuus Suomen kylmän sodan
jälkeisenä turvallisuus- ja puolustuspoliittisena
linjana on ollut tarkoituksenmukainen. Suomen asema on vahvistunut
EU-jäsenyyden myötä. Sotilaallinen yhteistyö Naton
kanssa on ollut kiinteää PfP-ohjelman puitteissa.
Sotilaallinen liittoutumattomuus tarjoaa Suomelle myös
mahdollisuuden toimia tasapainottavana tekijänä Euroopan
turvallisuusrakenteen muutoksessa. Esimerkkinä tästä on
suomalaisten välittäjien panos esimerkiksi Kosovon
ja Pohjois-Irlannin kriisien ratkaisussa. Suomi on voinut myös
itse vaikuttaa turvallisuusrakenteiden muutokseen.
Maantieteellinen sijaintimme ja liittoutumattomuus asettavat
erityisiä lisävaatimuksia puolustuskyvyllemme.
Suomella ei ole samanlaisia mahdollisuuksia keskinäiseen
työnjakoon puolustuksen alalla kuin Keski-Euroopan pienillä Nato-mailla.
Puolustuksessamme tarvitaan muun muassa tämän
vuoksi kaikki puolustushaarat.
Olennaista Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa on
myös, että kriisejä aiheuttaviin tekijöihin
ja konfliktien ennaltaehkäisyyn vaikutetaan riittävän
varhaisessa vaiheessa.
EU:n puolustusulottuvuus
Euroopan unionin turvallisuuspoliittinen kehys koostuu yhteisestä ulko-
ja turvallisuuspolitiikasta (YUTP) ja sen puolustusulottuvuudesta. YUTP:n
suuntaviivat luotiin Maastrichtin sopimuksessa, jossa myös
avattiin mahdollisuus puolustuspoliittiseen yhteistyöhön.
Yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on sen jälkeen
kehitetty muun muassa tehostamalla unionin päätöksentekoa
ja sen käytettävissä olevia välineitä.
Puolustusulottuvuus on vasta muotoutumassa, vaikka sen osalta otettiinkin
merkittävä askel Nizzan sopimuksessa.
Edellä todettua kehitystä kuvataan selonteossa,
mutta siitä ei tehdä poliittisia johtopäätöksiä eikä sen
vaikutusta Suomen puolustuspolitiikkaan problematisoida. EU:n puolustuspolitiikka
ei
perustu kollektiivisen puolustuksen sitoumukseen, mutta sen vaikutus
toteutuu monella muulla tavalla. Olennaista on Naton kanssa tapahtuva yhteistyö.
Keskeinen vaikutus puolustuspolitiikkaan tulee kriisinhallintavalmiuksien
kehittämisen kautta. Valiokunta katsoo, että selontekoon olisi
tullut liittää arvio esimerkiksi EU:n puolustusulottuvuuden
sitovuudesta ja sen vaikutuksista Suomeen.
EU:n toimia kriisinhallinnassa käsitellään
toisaalla tässä mietinnössä.
Jalkaväkimiinat
Valtioneuvosto on todennut, että Suomi tukee henkilömiinojen
tehokasta ja maailmanlaajuista kieltoa ja osallistuu EU:n toimintaan
Ottawan sopimuksen tavoitteiden ja yleismaailmallisen täytäntöönpanon
edistämiseksi. Kuten selonteossa todetaan, Suomi
on pitäytynyt liittymästä Ottawan sopimukseen.
Suomella ei tällä hetkellä ole taloudellisia
eikä teknisiä edellytyksiä sitoutua sopimuksen
kieltämien miinojen hävittämiseen ja
korvaamiseen muilla menetelmillä sopimuksen edellyttämässä neljän
vuoden aikataulussa. Ottawan sopimukseen liittymistä koskevaa
selvitystyötä jatketaan pyrkimyksenä Suomen
liittyminen siihen vuonna 2006 ja jalkaväkimiinojen hävittäminen
vuoden 2010 loppuun mennessä uskottavasta puolustuskyvystä tinkimättä.
Valtiovarainvaliokunta on lausunnossaan todennut, että ehdotetut
rahoituskehykset eivät mahdollista luopumista jalkaväkimiinoista
ja niitä korvaavien järjestelmien hankintaa ja
viitannut vuonna 1997 jätettyyn jalkaväkimiinatyöryhmän
raporttiin. Työryhmä esitti jalkaväkimiinoista
luopumisen vastapainoksi korvaavia ja täydentäviä järjestelmiä.
Jalkaväkimiinat voidaan korvata osittain muilla nykyaikaisilla
miinoittamisjärjestelmillä. Tämä edellyttää nykyisen,
pääosin tavanomaisiin miinoihin perustuvan käyttöperiaatteen
muuttamista moniulotteisemmaksi ja keskitetymmäksi. Korvattaessa
jalkaväkimiinoja tarvitaan nykyaikaisten miinoittamisjärjestelmien
lisäksi työryhmän mukaan myös
täydentäviä keinoja joukkojen taistelukyvyn
säilyttämiseksi entisellään.
Näillä keinoilla pyritään ylläpitämään
ja kehittämään jalkaväkijoukkojen
tulivoimaa ja maavalvontakykyä. Osa näistä keinoista
sisältyi jo vuoden 1997 selonteossa esitettyihin
puolustusjärjestelmämme kehittämistä koskeviin
suunnitelmiin.
Jalkaväkimiinatyöryhmä esitti myös,
että Suomi lisää osallistumistaan miinanraivaukseen ja
miinojen uhrien auttamiseen kehitysyhteistyövaroista rahoitettavalla
miinanraivausohjelmalla.
Puolustusvaliokunta toteaa, että puolustusvoimat on
jo tehnyt päätöksen luopua jalkaväkimiinoista
valmiusyhtymissä. Valiokunta kannattaa jalkaväkimiinojen
nykyistä käyttösäännöstöä,
jolla pyritään estämään
siviiliuhrien syntyminen.
Jalkaväkimiinatyöryhmän arvion mukaan
nykyaikaisten miinoittamisjärjestelmien hankkiminen aiheuttaisi
puolustusvoimien nykyisen pitkän aikavälin hankintaohjelman
ulkopuolella 4,4—4,8 miljardin markan lisärahoitustarpeen. Tämän
hetken arvio korvaavien järjestelmien kustannuksista lienee
jonkin verran alempi. Tämän lisäksi olisi
työryhmän mukaan harkittava edellä mainittujen
täydentävien järjestelmien käyttöönottoa.
Näiltä osin jalkaväkimiinoista luopumisesta
aiheutuvia lisäkustannuksia ei vielä pystytä arvioimaan
alalla tapahtuvan nopean teknisen kehityksen vuoksi. Puolustusvaliokunta
kiinnittää huomiota siihen, että jalkaväkimiinojen
hävittäminen vuoden 2010 loppuun mennessä tarkoittaisi
Suomen kohdalla huomattavan lyhyttä siirtymäaikaa,
jolloin vuotuinen lisärahoitustarve kasvaisi
varsin huomattavaksi.
Puolustusvaliokunta pitää jalkaväkimiinakysymyksen
ratkaisemista tärkeänä Suomen uskottavan
puolustuskyvyn ja laajamittaisen hyökkäyksen torjuntakyvyn
säilymisen kannalta. Valtioneuvoston tulee vuoden 2004
selonteossa esittää asiasta kattava selvitys ja
valtioneuvoston kanta Ottawan sopimuksesta.
4. Suomen puolustuksen kehittäminen
Puolustussuunnittelun perusteet
Selonteon mukaan voimavaroja suunnataan ensisijaisesti strategisen
iskun ennaltaehkäisy- ja torjuntakyvyn saavuttamiseksi.
Laajamittaisen hyökkäyksen torjuntakyky ylläpidetään
turvallisuusympäristön kehityksen mukaisesti.
Puolustussuunnittelussa varaudutaan siihen, että kriisi- ja
uhkamallien tilanteet voivat toteutua myös peräkkäisinä.
Meneillään oleva asetekninen kehitys merkitsee,
että sotilaallisiin tavoitteisiin voidaan pyrkiä aiempaa
pienemmällä määrällä joukkoja
ja järjestelmiä. Tiedustelun sekä täsmäaseiden ulottuvuuden
ja tarkkuuden kasvu vähentää perinteistä joukkojen
keskittämisen tarvetta. Voimankäytön
yllättävyys lisää olennaisesti
sen vaikuttavuutta.
Strategisen iskun torjunta on noussut puolustuksen kehittämisen
painopistealueeksi myös siksi, että Suomi on edennyt
vahvasti tietoyhteiskuntakehityksen eturintamassa. Strategisen iskun
ennaltaehkäisyssä ja torjunnassa on perimmältään
kyse siitä, että suomalaista yhteiskuntaa ei voitaisi
missään tilanteessa saattaa toimintakyvyttömäksi.
Euroopan yleisen turvallisuustilanteen paraneminen ja turvallisuusympäristössämme
tapahtuneet asevoimien vahvuuksien muutokset ovat vähentäneet
Suomeen kohdistuvan laajamittaisen hyökkäyksen
todennäköisyyttä. Myönteisen kehityksen
jatkuessa uhan todennäköisyys pienenee edelleen.
Tästä huolimatta sotilaallisen voiman määrä lähialueillamme
on Suomen mittakaavassa edelleen huomattavan suuri, eikä sitä voida
jättää ottamatta huomioon tulevaisuuden riskejä arvioitaessa.
Laajan maahantunkeutumisen varalta on oltava ennaltaehkäisevä pidäke, joka
voidaan mitoittaa turvallisuusympäristön kehityksen
ja yhteiskunnan voimavarojen mukaisesti.
Alueellinen puolustus
Puolustussuunnittelun perusta on itsenäinen puolustus.
Vastaamme kaikissa tilanteissa itse oman maamme puolustamisesta
ja siitä, että koko maata puolustetaan. Alueellinen
puolustusjärjestelmä on Suomen oloihin suunniteltu
ja meille sopiva puolustusratkaisu myös tulevaisuudessa.
Puolustusvalmiutemme joustavalla säätelyllä kykenemme
hallitsemaan erityyppiset uhkatilanteet ja optimoimaan voimavarojemme käytön.
Alueellista puolustusjärjestelmää pidetään yllä sekä laajamittaisen
hyökkäyksen että strategisen iskun varalta.
Sen perustana ovat laajat yleisen asevelvollisuuden kautta muodostettavat
reserviläisjoukot. Suurimmillaan sodan ajan puolustusvoimat
ovat käsittäneet jopa 700 000 sotilasta.
Asevelvollisen koulutetun reservin määrä on
otettava huomioon arvioitaessa sodan ajan vahvuutta. Nyt valtioneuvosto
esittää supistetuksi joukkotavoitteeksemme 350 000
sotilasta vuoden 2008 loppuun mennessä. Vuoden 1997 selontekoon
verrattuna enimmäisvahvuus pienenee 80 000 henkilöllä,
mitä on pidettävä merkittävänä ja
laajavaikutteisena muutoksena.
Valiokunnan saaman laskelman mukaan arvioidaan Suomessa
2010-luvun alussa olevan käytettävissä 20—40-vuotiaiden
ikäluokkaan kuuluva 335 400 miehen reservi, josta
15 prosenttia kuuluu ns. varalisään. Vuosittain
sijoitetussa reservissä tapahtuvat muutokset edellyttävät
sodan ajan joukkojen perustamisen turvaamiseksi tällaisen
lisän huomioon ottamista. Em. määrässä on
otettu huomioon myös siviilitehtävänsä merkittävyyden
vuoksi sodan ajan palveluksesta vapautettu (VAP-) henkilöstö.
Tietoyhteiskuntakehityksen syventyessä yhteiskunnan kriittisten
toimintojen ylläpitoon tarvittavan nuoren työvoiman
määrä lisääntyy. Pääesikunnan
arvion mukaan vuonna 2020 sijoitettavasta 20—40-vuotiaiden
reservistämme noin 20 prosenttia kuuluu VAP-henkilöstöön.
Edellä todettu laskelma tarkoittaa, että 2010-luvun
alussa 20—40-vuotiailla miehillä voidaan ylläpitää 291 600
henkilön sodan ajan joukot. VAP-henkilöstön
poistuma ja varalisän tarve huomioon ottaen vastaavan ikäluokan
muodostama sodan ajan joukkojen vahvuus vuoden 2020 jälkeen
on 263 000 henkilöä. Käytännössä tämä tarkoittaa,
että 2010-luvulla sodan ajan joukkoihin ja niiden perustamiseen
tarvittavaan suoritusorganisaatioon sijoitetaan noin 85 000 yli
40-vuotiasta miestä heidän koulutustaan ja kokemustaan
vastaaviin tehtäviin. Vastaava tarve 2020-luvulla — säilytettäessä sodan
ajan joukkojemme määrä 350 000
henkilössä — on noin 110 000
yli 40-vuotiasta miestä. Nykyisin tähän
ikäluokkaan kuuluvat miehet (noin 150 000) huolehtivat
ensisijaisesti esikuntien, paikallisjoukkojen ja huoltoyksiköiden
sekä sodan ajan joukkojen perustamiseen tarvittavista, suoritusorganisaatiokokemusta
vaativista tehtävistä.
Alueellisen puolustuksen doktriinissa on aina ollut suuri merkitys
yleisjoukkojen muodostamalla liikkuvalla komponentilla sekä paikallispuolustuksella.
Huolimatta pitkistä kehittämisohjelmista sodan
ajan vahvuuteen kuuluvat kymmenen jääkäriprikaatia
on saatu vain osittain varustelluiksi ja kahden panssariprikaatin suorituskyky
on jo laskemassa.
Puolustuksen kehittämisen painopiste on nyt keskitetty
entistä selvemmin valmiusprikaatien kehittämiseen.
Maa-, meri- ja ilmavoimien valmiusyhtymät ovat ensisijainen
väline Suomelle osoittaa puolustuskykyä uhkatilanteissa,
joissa edellytetään alueellisen puolustuksen liikkuvien ja
reagointikykyisten komponenttien aktivoimista. Voimavaroja tulee
jatkossa siirtää paikallisjoukkojen kehittämiseen.
Valiokunta katsoo, että myös edellä todettuun
geostrategisista tekijöistä aiheutuvaan uhkaan
on tarvittaessa kyettävä vastaamaan. Paikallisjoukoilla
kiinteänä osana alueellista puolustusjärjestelmää on
tulevaisuudessakin tärkeä merkitys Suomen puolustuksessa.
Lapin puolustuksen uskottavuuden ja arktisen koulutuksen näkökulmasta
on tärkeää, että varusmieskoulutusta
kehitetään sekä Sodankylässä että Rovaniemellä.
Puolustusvaliokunta toteaa, että alueellinen puolustusjärjestelmä vaatii
kehittämistä kyetäkseen vastaamaan kaikkiin
tuleviin uhka- ja kriisimalleihin. Alueellinen puolustus on sinänsä periaatteiltaan
erittäin moderni ja kustannustehokkuudeltaan
hyvä ja kehittämiskelpoinen ratkaisu Suomen puolustamiseen
myös pidemmällä tähtäyksellä.
Selontekoon on kirjattu toteamus, että vuoteen 2004
mennessä tutkitaan alueellisen puolustusjärjestelmän
uudistamista kokonaisuudessaan. Esitykseen liitetään
myös selvitykset puolustusjärjestelmään
kuuluvista keskeisistä asejärjestelmistä.
Tarkasteltavia asejärjestelmiä ovat ainakin taisteluhelikopterit,
tykistöasejärjestelmät, panssarivaunut
ja panssarintorjuntaohjukset. Asejärjestelmiä tulee
valiokunnan mielestä tarkastella kokonaisuutena. Valiokunta painottaa,
että rakennettaessa 2010-luvun puolustusjärjestelmää lähtökohtana
on pidettävä koko maan puolustamista, alueellista
puolustusta ja yleistä asevelvollisuutta. Valiokunta ehdottaa
hyväksyttäväksi lausuman (Valiokunnan
lausumaehdotus 2).
Yleinen asevelvollisuus
Selonteossa on todettu, että koko valtakunnan alueen
ja väestön puolustaminen edellyttää yleistä asevelvollisuutta.
Valiokunta katsoo, että puolustuksemme tulee myös
jatkossa perustua yleiseen asevelvollisuuteen. Se jakaa puolustusrasitteen
koko yhteiskunnan kannettavaksi. Järjestelmä on
myös kustannustehokas; rauhan aikana valmiudessa olevat
joukot ovat pienet ja niitä perustetaan lisää reservistä vasta
tilanteen niin vaatiessa. Vain yleinen asevelvollisuus voi tuottaa
riittävän määrän joukkoja
koko laajan maa-alueen puolustamiseen. Valiokunta korostaa myös
yleisen asevelvollisuuden yhteiskunnallista merkitystä.
Lisäksi se on, kuten selonteossa on todettu,
kansalaisten voimakkaan maanpuolustustahdon keskeinen perustekijä.
Selonteossa on arvioitu varusmiespalveluksen suorittaneiden
määrän pysyminen noin 80 prosentissa
ikäluokasta mahdolliseksi myös tulevaisuudessa.
Saadun selvityksen perusteella valiokunta kiinnittää huomiota
kuitenkin siihen, että jo nyt eri syistä tapahtuvat
poistumat varusmiespalveluksesta ovat johtamassa siihen, että palveluksen
suorittaneiden osuus on lähenemässä 70
prosenttia ikäluokasta. Edellä todettu laskelma
reservin riittävyydestä huomioon ottaen valiokunta
pitää tärkeänä, että tämä epäsuotuisa kehitys
pysäytetään.
Puolustuksen rahoitus
Puolustuksen rahoitus on yksi puolustuksen uskottavuuden mittari.
EU-maat käyttivät vuonna 2000 puolustukseensa
keskimäärin 2,0 prosenttia bruttokansantuotteestaan.
Selonteossa on esitetty rahoituksen keskiarvoksi vuosille 2003—2008
enintään 10,8 miljardia markkaa vuodessa. Tämä vuoden
2002 hintatasossa määritelty rahoitus vastaa nyt
noin 1,3 prosenttia bruttokansantuotteesta. Puolustusvaliokunta
toteaa, että puolustusmenojen osuuden vertaaminen bruttokansantuotteeseen
on Suomelle aina epäedullista. Kustannustehokkaan asevelvollisuusarmeijan
kokonaiskustannukset ovat pienemmät kuin ammattiarmeijoiden.
Modernien asejärjestelmien tarve ja materiaalimenojen
suhteellisesti ottaen huomattava osuus (noin 1/3 puolustusbudjetista)
tosin tasoittavat tätä eroa jossakin määrin.
Valtiovarainvaliokunnan lausuntoon yhtyen puolustusvaliokunta
pitää tärkeänä, että suunnitellut
rahoituskehykset ovat realistiset ja toteuttamiskelpoiset. Niiden
on myös käytännössä mahdollistettava
selonteossa esitettyjen toimenpiteiden toteutus.
Selonteossa esitetty rahoitustaso mahdollistaa puolustusvaliokunnan
käsityksen mukaan strategisen iskun torjuntakyvyn luomisen
ja edellytysten luomisen 2010-luvun puolustuskyvyn kehittämiselle.
Laajamittaisen hyökkäyksen torjuntakykyä pidetään
yllä, joskin supistettuna aiemman selonteon tasosta. Esitetyt
rahoituskehykset vuosille 2002—2008 edellyttävät vuoden
1997 selonteossa käynnistetyn puolustusvoimien rakennemuutoksen
jatkamista.
Esitetyt rahoituskehykset eivät selonteon mukaisesti
pidä sisällään puolustushallinnon
kiinteistöuudistuksen kustannuksia. Puolustusvaliokunta
ei saatujen selvitysten perusteella pidä kiinteistöuudistuksen
toteutumista ylipäätänsä tässä vaiheessa
selvänä eikä suunnitellussa muodossa
tarkoituksenmukaisena.
Rakennemuutos
Käsillä olevan selonteon tarkoituksena ajateltiin vuonna
1997 olevan puolustuksen rakennemuutoksen arviointi tarkistusluonteisesti.
Vuosina 1997—2000 toteutettiin merkittävä osa
rakennemuutoksen edellyttämistä toimenpiteistä.
Rationalisoinnilla luotiin mahdollisuus kohdentaa voimavaroja puolustusvoimien
kehittämisen ja toiminnan painopistealueille.
Tärkeimpinä kehittämiskohteina rakennemuutoksessa
olivat johtamis- ja hallintojärjestelmien keventäminen,
koulutusorganisaation rationalisointi, varusmiesten palvelusaika-
ja koulutusjärjestelmien uudistaminen sekä operatiivinen
suunnittelu. Samalla käynnistettiin puolustusvoimien sodan
ajan joukkojen enimmäisvahvuuden pienentäminen.
Yksittäisistä toimenpiteistä selonteossa
on mainittu muun muassa merivoimien ja rannikkotykistön
yhdistäminen, jolloin muodostettiin kaksi meripuolustusaluetta.
Kaksi joukko-osastoa ja yhdeksän joukkoyksikköä joko
lakkautettiin tai siirrettiin toiselle paikkakunnalle.
Rakennemuutoksen yhteydessä puolustusvoimien palkatusta
henkilöstöstä sai noin 1 820 henkilöä määräyksen
uuteen tehtävään. Kaikkiaan
202 henkilöä jouduttiin irtisanomaan.
Valtiovarainvaliokunta on lausunnossaan todennut, että vuoden
1997 selonteon mukaisessa rakennemuutoksessa ei vapautunut varsinaisia uudelleenkohdennettavia
rahoitusresursseja. Kohdennettavissa olleet resurssit kuluivat olemassaolevan
toiminnan ylläpitoon, koska puolustusvoimien toimintamenoihin
ei kyetty osoittamaan selonteon mukaisia määrärahoja
eikä niissä otettu huomioon indeksitarkistuksia.
Vuoden 2001 selonteossa rakennemuutosta esitetään
jatkettavaksi. Asteittain aiotaan lopettaa niiden joukkojen kouluttaminen,
joiden asejärjestelmät poistuvat käytöstä 2010-luvun
alkuun mennessä. Rationalisoinnilla on tarkoitus vapauttaa
resursseja keskeisten tavoitteiden mukaiseen toimintaan. Tavoitteena
on tehostaa puolustusvoimien koulutusorganisaation ja fyysisten
rakenteiden käyttöä.
Puolustusvoimien supistetun sodan ajan vahvuuden perusteella
arvioidut ja tarkistetut kriisiajan joukko- ja järjestelmätarpeet
määrittävät myös rauhan
ajan organisaation kehittämissuunnan. Organisaatiotarkistukset
kohdennetaan niille aloille, jotka tulevat lähitulevaisuudessa
olemaan tarpeeseen nähden ylimitoitettuja. Kriisiajan joukkojen
vähentäminen merkitsee myös materiaalin
varastoinnin, huollon ja korjaustoiminnan tarpeen vähentymistä.
Kriisiajan joukkojen koulutus on mitoitettu jatkossa olemassa
oleviin tiloihin ja alueisiin siten, että tarvittava kapasiteetti
on tehokkaassa ja taloudellisessa käytössä.
Johtamisen, koulutuksen ja valmiustehtävien kannalta tarpeettomista toimipisteistä
sekä tiloista
ja alueista on tarkoitus luopua. Muutoksen on katsottu edellyttävän muun
muassa ilmatorjunnan nykyisen ylisuuren varusmieskoulutuksen pienentämistä ja
keskittämistä. Henkilöstön,
koulutusvälineiden ja -infrastruktuurin sekä rahoituksen
keskittämisellä saadaan puolustushallinnon mukaan
voimavaroja tehokkaaseen ja taloudelliseen käyttöön.
Sodan ajan joukkojen toimivuuden ja tehokkuuden perusedellytys
on, että aselajijoukkojen koulutus voidaan yhdistää kokonaistoimintaan. Aselajikoulun
ja varusmieskoulutusta antavan aselajijoukon muodostamat aselajien
koulutuskeskukset tuottavat tarvittavaa aselajiosaamista. Valmiusyhtymät
sopivat perusyhtymätason aselajijoukkojen tehokkaaseen
ja taloudelliseen joukkotuotantoon.
Ilmatorjuntakoulutusta esitetään nyt tehtävillä muutoksilla
liitettäväksi maavoimien valmiusyhtymiin.
Tässä tarkoituksessa Kymen ilmatorjuntarykmentti
siirretään osaksi Karjalan Prikaatia. Edellä todetusta
pääperiaatteesta poiketen Varsinais-Suomen Ilmatorjuntarykmentti esitetään
lakkautettavaksi ja siirrettäväksi tarvittava
ilmatorjuntakoulutus Panssariprikaatiin. Valtiovarainvaliokunta
onkin lausunnossaan epäillyt, että ilmatorjuntayksikön
perustaminen Panssariprikaatiin on vain väliaikaisratkaisu. Puolustusvaliokunta
katsoo, että varsinainen siirtopäätös
edellyttää tietoa valmiusyhtymien kokonaisvaltaisesta
kehittämisestä ja näin ollen ilmatorjuntajoukkoyksikön
lopullisesta sijoituspaikasta.
Puolustusvaliokunta on kiinnittänyt erityistä huomiota
varikkojärjestelmän suunniteltuun rationalisointiin.
Nykyistä varikkojärjestelmää pidetään
liian laajana 350 000 henkilön puolustusvoimille
ja sen hallinnon osuus kokonaistoiminnoista on saadun selvityksen
mukaan liian suuri. Lisäksi turvallisuusmääräykset
merkitsisivät saadun selvityksen mukaan mittavaa investointitarvetta
nykyisten varikoiden osalta. Selonteossa lähdetään
siitä, että varikkojärjestelmää tulee keskittää ja
mahdollisuudet kumppanuuteen teollisuuden ja muun yhteiskunnan kanssa
selvittää. Iisalmen, Oriveden, Sääksjärven
ja Vammalan asevarikot sekä Suojeluvarikko esitetään lakkautettaviksi.
Puolustusvoimien Materiaalilaitokseen kuuluu tällä hetkellä Tampereelle
sijoitettu 300 hengen esikunta sekä 18 varikkoa ja laitosta
eri puolilla Suomea. Sen palveluksessa on 2 260 henkilöä,
joista siviilejä on 75 prosenttia. Materiaalilaitoksen
uudelleenorganisointi vuoteen 2008 ulottuvalla suunnittelukaudella
oli esillä jo edellisessä selonteossa.
Maavoimien materiaalin teknistymisen ja kriisiajan joukkojen
vähentämisen myötä on nähtävissä sekä olemassa
olevan materiaalin määrän että sen
huoltotarpeen olennainen väheneminen. Selonteossa edellytetään
niin kotimaasta kuin ulkomailtakin hankitun materiaalin huolto-
ja korjaustoiminnan siirtoa varikoista teollisuudelle. Puolustusministeriön
johdolla ollaan kehittämässä puolustushallinnon
strategista kumppanuutta, minkä seurauksena Materiaalilaitoksesta
siirtynee tiettyjä toimintoja pitkäaikaisilla
sopimuksilla yrityksille.
Valiokunnalle esitetyn arvion mukaan selonteossa esitettyjen
varikoiden lakkauttamisen seurauksena noin 200 henkilön
työpanos voidaan kohdentaa muun muassa uusiin teknisiin tehtäviin.
Uudelleenkohdentamisten lisäksi selonteon mukaiset
toimet ilmeisesti merkitsisivät noin 200 siviilitehtävän
vähentämistä jo vuosina 2003—2004.
Puolustusvoimien palveluksessa oleva siviilihenkilöstö vähenisi
saadun selvityksen mukaan nettomääräisesti
noin 600 hengellä vuoteen 2008 mennessä. Sotilashenkilöstön määrää kaavaillaan
jopa lisättäväksi nykyisestään.
Valiokunnan saaman selvityksen mukaan Pääesikunta
antoi käskyn selonteon edellyttämistä valmisteluista
kuluvan vuoden kesäkuussa. Myös yhteistoimintamenettely
yleisellä tasolla on aloitettu. Puolustusvaliokunta katsoo, että rationalisointitoimia
tulee valmistella siten, että henkilöstö on
valmistelussa mukana.
Tulevien rationalisointitoimenpiteiden hyöty arvioidaan
asiantuntijalausunnoissa vuositasolla noin 175 miljoonaksi markaksi.
Rakennemuutoksesta on arvioitu aiheutuvan myös kustannuksia
80 miljoonan markan edestä kolmena seuraavana vuonna yhteensä.
Kuten valtiovarainvaliokunta lausunnossaan on todennut, toimenpiteillä saatava
nettosäästö jää varsin
pieneksi. Todennäköistä on, että toimenpiteiden
yhteiskunnalliset kustannukset ovat jopa säästöjä suuremmat.
Puolustusvaliokunta katsoo, että rationalisointitoimenpiteiden
kokonaistaloudelliset vaikutukset tulee selvittää ennen
niiden toteuttamista. Toimenpiteiden tulee perustua riittävän
pitkälle ulottuvaan kokonaissuunnitelmaan.
Henkilöstörakenteen korjaamiseen käytetään valiokunnan
saaman selvityksen mukaan noin 150 miljoonaa markkaa selonteon 10,8
miljardin markan vuosittaisesta kehyksestä. Puolustusvaliokunta
yhtyy valtiovarainvaliokunnan lausuntoon ja katsoo, että rationalisointitoimenpiteistä
henkilöstölle
aiheutuvat haittavaikutukset on pyrittävä minimoimaan.
Henkilöstön työllistäminen edellyttää myös
taloudellisia tukitoimenpiteitä esimerkiksi uudelleenkoulutuksen muodossa.
Rationalisointitoimia on valmisteltu toiminnallisista lähtökohdista
käsin. Puolustusvaliokunta katsoo, että toimenpiteet
tulee toteuttaa hyvää henkilöstöpolitiikkaa
noudattaen. Saadun selvityksen mukaan puolustusministeriö on
perustamassa erillisen työryhmän, jonka tehtävänä on
ohjata ja koordinoida valtion- ja kunnallishallinnon viranomaisten
sopeuttamistoimenpiteitä. Alueellisesti on tarkoitus perustaa
työryhmiä, joiden tehtävänä on
arvioida ja tukea tehtävien muutosten toimeenpanoa. Paikallisten
työryhmien tehtävänä on
myös vapautuvien kiinteistöjen ja maa-alueiden
jatkokäytön selvittely. Valiokunta pitää tärkeänä,
että puolustusvoimilta vapautuvat tilat ja kiinteistöt
saadaan mahdollisimman nopeasti muuhun käyttöön.
Puolustusvaliokunta katsoo, että kokonaistaloudellisesti,
toiminnallisesti ja henkilöstön kannalta muutokset
edellyttävät joissakin tapauksissa joukko-osastojen
ja varikoiden ehdotettua hitaampaa uudelleenjärjestelyä.
Valiokunta pitää tärkeänä,
että hallitus laatii yhdessä puolustusvoimien,
työvoima- ja elinkeinokeskusten ja kuntasektorin kanssa
rationalistointitoimien seurauksena vapautuvalle henkilökunnalle
sijoitusohjelman käyttäen apunaan muun muassa vakanssisiirtoja.
Uusiin tehtäviin siirtyville annetaan tarpeellinen koulutus.
Siirtyville henkilöille on taattava palvelussuhteen ehdot
ns. vanhoina työntekijöinä. Hallituksen
tulee seurata toimenpiteiden henkilöstövaikutuksia
ja ryhtyä tarvittaessa toimenpiteisiin siirtymäaikojen
pidentämiseksi. Valiokunta ehdottaa hyväksyttäväksi
lausuman (Valiokunnan lausumaehdotus 3).
Jatkossa puolustushallinnolta on edellytettävä nykyistä pitkäjänteisempää taloudellista
suunnittelua
henkilöstöön, varikkoihin ja varuskuntiin
sekä hallitsemiinsa kiinteistöihin ja maa-alueisiin
kohdistuvien muutosten suhteen.
Puolustusvoimien kehittämisen painopisteet
Rationalisoinnilla luodaan mahdollisuus kohdentaa voimavaroja
puolustusvoimien kehittämisen ja toiminnan painopistealueille.
Näitä ovat selonteon mukaan
- johtamisjärjestelmä
- maavoimien valmiusyhtymät
- yhteentoimiva sotilaallinen kriisinhallintakyky
- tietoyhteiskunnan sotatalousjärjestelmä.
Käynnissä olevaa tiedustelu-, valvonta- ja
johtamisjärjestelmän tilausvaltuutta jatketaan
suunnitellusti. Puolustusvoimien johtamisjärjestelmän jatkokehittämisen
tarpeet ja mahdollisuudet selvitetään vuosina
2002—2004. Rahoituskehykset mahdollistavat jatkokehittämisohjelman käynnistämisen
vuosikymmenen puolivälissä.
Puolustusvoimien materiaalisen kehittämisen painopiste
on maavoimissa. Maavoimien hankintojen osuus on noin puolet kaikista
puolustusvoimien hankkeisiin käytettävistä voimavaroista.
Suunnitelluista hankkeista voidaan toteuttaa valmiusyhtymien varustaminen
ja niiden liikkuvuuden kehittäminen, kuljetushelikoptereiden
huolto- ja tukeutumisjärjestelmän hankinta, alueellisen
puolustuksen joukkojen kehittäminen sekä pääkaupunkiseudun
joukkojen kehittäminen. Maavoimien kehittämisen
painopiste on selonteon mukaan valmiusprikaateissa.
Alueellisen puolustusjärjestelmän tarkistaminen,
maavoimien tulivoima- ja liikkuvuuskysymys sekä prikaatien
määrän supistaminen nykyisestä 22:sta
on tarkoitus selvittää seuraavaan selontekoon
mennessä.
Merivoimien osalta vuoden 2001 selonteossa esitetyt muutokset
olivat suurelta osin esillä jo vuoden 1997 selonteossa.
Puolustushaaran erikoispiirteisiin kuuluu korostunut ammattimaisuus
erityisesti johtamisjärjestelmän ja alusyksiköiden
osalta. Toisaalta rannikkojoukot perustuvat yleisen asevelvollisuuden
periaatteen mukaisesti valtaosiltaan reserviläisjärjestelmään.
Osana puolustusvoimien sodan ajan henkilöstövahvuuksien
pienentämistä Merivoimien vahvuus pienennetään
54 000 miehestä noin 33 000 mieheen alkavalla
suunnittelukaudella. Merivoimia kehitetään jo
käynnistetyllä, vuoteen 2006 saakka ulottuvalla
Merivoimien uudistamisen tilausvaltuudella.
Selonteon linjaukset mahdollistavat saadun selvityksen mukaan
myös Ilmavoimien kehittämisen vuosina 2002—2008.
Tämä edellyttää kuitenkin, että tulevista
tilausvaltuuksista Ilmavoimien käyttöön
saadaan suunnittelukaudella kehittämisen ja ylläpidon
edellyttämät varat. Ilmavoimien materiaalisen
kehittämisen painopiste on torjuntahävittäjäkaluston
toimintaedellytysten parantamisessa ja suorituskyvyn ylläpitämisessä.
Pidemmällä aikavälillä on kyettävä turvaamaan
lentotoiminnan rahoitus siten, että Hornet-kaluston lentotunnit
kasvavat vuoteen 2006 mennessä nykyisestään
noin 30 prosenttia. Selontekoon sisältyy myös
toteamus Ilmavoimien uudelleen organisoinnin tarpeesta ja mahdollisuuksista,
jotka selvitetään vuosina 2002—2003.
Rajavartiolaitoksen sotilaallisen maanpuolustuksen perusjärjestelyitä ei
ole tarpeen muuttaa. Rajajoukkojen merkitys alueellisessa puolustuksessa
tulee korostumaan kaikissa uhkamalleissa. Saadun selvityksen mukaan
yhdessä puolustusvoimien kanssa on jo tehty alustavat suunnitelmat
rajajoukkojen edelleen kehittämisestä. Valiokunta
katsoo, että rajajoukoille suunnitellut, aikaisempaa vaativammat
tehtävät edellyttävät niiden
sotavarustuksen ja suorituskyvyn kehittämistä.
Tämän rahoittaminen kuuluu nykyisessä työnjaossa
puolustusvoimille, jonka on otettava rajajoukkojen varustaminen
puolustusmateriaalihankinnoissa huomioon.
Kertausharjoitettavien reserviläisten vuosittainen
määrä nostetaan suunnittelukaudella yhteensä 35 000
henkilöön. Määrä on
hieman yli puolet 1990-luvun alkupuolen tavoitteesta. Kertausharjoitusten
määrän nostamista rajoittavat puolustusvoimien
käytettävissä olevat resurssit erityisesti
henkilöstön osalta. Henkilöstö on
pitkälle sidottu tiiviiseen varusmieskoulutukseen. Kertausharjoituksia
on myös lyhennetty ja ne painottuvat strategisen iskun
torjunnan edellyttämiin joukkoihin, suoritusorganisaatioon
ja keskeisiin paikallisjoukkoihin.
Selonteon mukaan vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen tehtävät
vakiinnutetaan puolustusministeriön ohjauksessa. Vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutusjärjestelmän
avulla parannetaan erityisesti suoritusorganisaation ja paikallisjoukkojen
osaamista. Valiokunta katsoo, että varsinkin vanhemman
reservin koulutuksessa voidaan vapaaehtoista maanpuolustuskoulutusta
hyödyntää ja siten lisätä puolustusvoimien
paikallispuolustuksen toimintavalmiuksia muiden Pohjoismaiden kokemukset
huomioon ottaen — kuitenkaan puolustusvoimien ulkopuolisia
organisaatioita perustamatta. Vuoden 2004 selonteon valmistelussa
on tarpeen tarkastella vapaaehtoista maanpuolustuskoulutusta osana
kokonaismaanpuolustuksen kehittämistä.
5. Kriisinhallinta
Sotilaallinen kriisinhallinta
Suomen osallistuminen rauhanturvaamistoimintaan on perinteisesti
ollut merkittävää. Pitkäaikaisimmat
kokemukset Suomella on YK:n rauhanturvatoiminnasta, jota se selonteon
mukaan pitää jatkossakin tärkeänä.
YK:n kriisinhallintavalmiuksien turvaaminen on valiokunnan mielestä tarpeen.
Suomi ylläpitää ja kehittää kansainvälisiä valmiusjoukkoja,
jotka voidaan tarvittaessa asettaa eri kansainvälisten
järjestöjen tai instituutioiden käyttöön.
Se osallistuu Euroopan unionin sotilaallisten kriisinhallintavalmiuksien
luomiseen ja on tarjonnut unionin käyttöön
kansainvälisiä valmiusjoukkoja. Suomen unionille
tarjoaman joukkopoolin koko kasvoi marraskuussa pidetyssä voimavarakonferenssissa
noin 2 000 sotilaaseen.
EU:lla on tavoitteena saavuttaa vuonna 2003 sotilaallinen kriisinhallintakyky,
josta päätettiin vuonna 1999 Helsingin Eurooppa-neuvostossa. Jo
nyt unionilla on tarvittaessa mahdollisuus tapauskohtaisesti arvioida
kykyään sotilaallisesti vähemmän
vaativiin Petersbergin tehtäviin. Toimintakykyisyyden saavuttaminen
on EU:n kriisinhallintarakenteille ratkaiseva askel. Sen jälkeen
unionin on jatkettava ponnisteluja puuttuvien voimavarojen kehittämiseksi.
Puolustusvaliokunta pitää tärkeänä,
että päätösvalta kriisinhallintaoperaatioihin
sitoutumisessa säilyy jatkossakin jäsenvaltioilla.
Näin ollen operaatioihin ryhtymisestä päätetään
aina tapauskohtaisesti arvioiden myös unionin käytettävissä olevien
voimavarojen sopivuutta ja riittävyyttä. Valiokunta
pitää oikeana, että Suomi voi osallistua
vain sellaiseen sotilaalliseen kriisinhallintaan, joka perustuu
YK:n tai Etyjin valtuutukseen. Ainoan poikkeuksen tästä muodostaa
humanitaarinen avustustoiminta tai sen suojaaminen, johon Suomi
voi osallistua myös YK:n erityisjärjestön
tai -viraston pyynnöstä.
Kansainvälinen kriisinhallinta on jo lisännyt Suomen
sitoutumista sotilaalliseen yhteistyöhön. EU ja
Nato valmistautuvat käyttämään
yhteisiä johtamisjärjestelmiä ja joukkorakenteita. Kuten
selonteossa on todettu, unionin kriisinhallintakykyä luotaessa
nojaudutaan tarvittaessa Naton voimavaroihin. Valiokunta toteaa,
että joidenkin yleistavoitteesta puuttuvien voimavarojen
lisäksi järjestelyt, jotka koskevat EU:n turvautumista
Naton voimavaroihin, ovat olleet pitkään ratkaisematta.
Suomen tavoitteena on, että EU—Nato-yhteistyössä päästäisiin
eteenpäin siten, että EU voisi hyödyntää Naton
resursseja ja samalla vältettäisiin päällekkäisten
sotilaallisten rakenteiden luominen.
Suomen lähtökohtana EU:n kriisinhallintakykyä kehitettäessä on
ollut, että unionille tarjottavat joukot tukevat kansallista
puolustusta. Puolustusvoimat ovat ensisijaisesti tarkoitetut oman maan
puolustamiseen; kansainväliset tehtävät sitovat
vain pari prosenttia puolustusbudjetista ja kantahenkilöstöstä.
Aikaisemmin tehdyn periaatepäätöksen
mukaisesti Suomen osallistuminen EU:n joukkotavoitteen saavuttamiseen
rakentuu Naton rauhankumppanuusohjelman suunnittelu- ja arviointiprosessiin
(PARP) ilmoitettujen joukkojen varaan. Puolustusvaliokunta edellyttää,
että Suomen ja Naton välistä rauhankumppanuusohjelmaa
ja siihen liittyviä tavoitteita voidaan arvioida eduskunnassa.
Yhteistyö Naton kanssa on toteutettava Suomen sotilaallisen
liittoutumattomuuden puitteissa.
Suomen tavoitteena on luoda yhdessä muiden Pohjoismaiden
kanssa kyky johtaa kansainvälistä kriisinhallintaprikaatia
(Nordcaps). Sotilaallisten valmiuksien lisäämisen
ohella eräänä keskeisenä alueena
on syventää CIMIC-toiminnan osaamista. Saatuihin
kokemuksiin pohjautuen valiokunta pitää CIMIC-osaston
vahvistamista erityisen tarpeellisena.
Kansainväliset valmiusjoukot varustetaan Suomessa pääsääntöisesti
puolustusvoimien sodan ajan joukkojen sotavarustuksella, jonka hankinnat
sisältyvät suunnittelukehyksessä puolustusvoimien
määrärahoihin. Jatkossa kansainvälisen
toiminnan erikoisvarustuksen hankintaan on vuosille 2002—2006
käytettävissä erillinen 400,5 miljoonan
markan määräraha. Selonteon mukaisesti
tällaisen materiaalin, joka ei ole kotimaan puolustukseen
tarkoitettua sotavarustusta, hankinta katetaan puolustusvoimien
määrärahojen ulkopuolelta. Tämä parantanee
merkittävästi osallistumisvalmiuksiamme tuleviin
operaatioihin.
Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että edellä todetut
operaatiot poikkeavat rahoituksen osalta YK-johtoisista operaatioista.
Jälkimmäisten kustannuksiin osallistuvat kaikki
jäsenvaltiot, jolloin Suomen rahoitusosuus on
vastaavasti pienempi.
Siviilikriisinhallinta
Viimeisen vuosikymmen aikana puhjenneet valtioiden sisäiset
kriisit Balkanilla ja muualla ovat korostaneet tarvetta kehittää siviilikriisinhallintaa.
Keskeinen kokemus viimeaikaisista operaatioista on, että pelkkä sotilaallinen
voima ei takaa operaation onnistumista. Kansainvälisten organisaatioiden,
kuten YK:n, Etyjin, EU:n sekä kansalaisjärjestöjen
kyky hallita ja ratkaista kriisejä on joutunut suurelle
koetukselle konfliktien määrän ja moniulotteisuuden
lisääntymisen myötä.
Selonteon mukaan Suomi on panostanut erityisesti Euroopan unionin
valmiuksien kehittämiseen. EU:n siviilikriisinhallintayhteistyön painopistealueiksi
on vahvistettu poliisitoimi, oikeusvaltion ja siviilihallinnon vahvistaminen sekä
pelastustoimi.
Siviilikriisinhallintaa koskevien valmiuksien luomisessa EU:ssa
on hyväksytty konkreettisia, aikataulutettuja tavoitteita
samalla tavalla kuin EU:n sotilaallisessa kriisinhallinnassa.
Puolustusvaliokunta katsoo, että EU:n haasteena on
sellaisen kriisinhallintajärjestelmän luominen,
jossa siviili- ja sotilasresurssit saadaan käyttöön
nopeasti ja samanaikaisesti. Sotilaiden ja siviiliorganisaatioiden
on kyettävä muodostamaan yhtenäinen kansainvälinen
järjestelmä, jonka suunnitelmat ja käytännön
toimet tähtäävät samaan tavoitteeseen.
Valiokunta kannattaa ajatusta kansainvälisen siviilikriisinhallinnan
tutkimus- ja koulutuskeskuksen perustamisesta Suomeen. Sen keskeisenä tehtävänä olisi
EU:n siviilikriisinhallinnan kehittäminen.
Ulkoasiainvaliokunta on todennut, että siviilikriisinhallintaa
koskevalle yhteistyölle tulisi osoittaa valtion talousarviossa
määrärahoja samalla tavoin kuin sotilaalliselle
kriisinhallinnalle. Valiokunta on pitänyt selonteon puutteena
sitä, että siinä ei esitetä konkreettisia
arvioita siviilikriisinhallinnan kehittämisen edellyttämistä kustannuksista.
Valtiovarainvaliokunta on samansuuntaisesti lausunnossaan katsonut,
että eri ministeriöiden tulisi yhdessä koordinoiden
varautua esittämään tarpeelliset määrärahat
pääluokkiinsa kehittääkseen
valmiuttaan osallistua kansainvälisiin siviilikriisinhallintatehtäviin. Puolustusvaliokunta
pitää näitä näkemyksiä perusteltuina.
Puolustusvaliokunta korostaa erityisenä painopistealueena
konfliktien ennaltaehkäisyä. Selonteossa tämän
todetaan inhimillisiltä ja taloudellisilta kustannuksiltaan
olevan olennaisesti tehokkaampaa kuin jo puhkeamaan päässeen kriisin
hoitaminen.
6. Varautuminen ja sisäinen turvallisuus
Perusteet
Varautumiseen liitettiin 1990-luvun alussa kiinteästi
myös normaaliolojen häiriötilanteet,
jotka ovat vaikutuksiltaan rinnastettavissa poikkeusoloihin. Tällaisessa
tilanteessa (esim. Estonian uppoaminen) viranomaisten toimintamuotoihin joudutaan
tekemään hyvinkin merkittäviä muutoksia.
Vuoden 2001 selonteossa kehitys on edelleen painottunut poikkeuksellisista
oloista ja normaaliajan häiriöistä kohti
yhteiskunnan normaaliaikaista toimintaa. Selonteossa on
todettu, että mitä toimintavarmempi yhteiskunta
on rakenteiltaan ja järjestelmiltään
jo normaalioloissa, sitä parempi on sen kyky selviytyä erilaisissa kriiseissä.
Toinen merkittävä varautumisperusteissa viime
aikoina tapahtunut muutos on se, että varautumisessa tarkastellaan
koko yhteiskunnan kriisinkestokykyä. Valtakunnan itsenäisyyden
säilyttämisen ja kansalaisten elinmahdollisuuksien turvaamisen
lisäksi tähän sisältyvät
uusina elementteinä myös häiriöiden
sietokyvyn kannalta tärkeät toiminnot. Kolmantena
muutostekijänä varautumisen perusteissa voidaan
todeta yhteiskunnan organisaatioiden, elinkeinoelämän
rakenteiden ja toimintamuotojen merkittävä muuttuminen.
Kenties merkittävin varautumisen perusteisiin vaikuttava
muutos on tullut kansainvälistymisen myötä.
Riippuvuus on useilla osa-alueilla lisääntynyt,
omavaraisuus heikentynyt, varastot pienentyneet ja siirtyneet ulkomaille
samalla kun kansallinen osaaminen on heikentynyt ulkomaille siirtyneillä toimialoilla.
Näihin muutostekijöihin voidaan vaikuttaa
varsin vähän varautumisen näkökulmasta,
mutta ne on otettava huomioon varautumisessa.
Puolustusvaliokunta toteaa, että valmiuslain poikkeusolomäärittely
on 1.3.2000 tehdyn lainmuutoksen jälkeen varsin toimiva.
Myös lain mukaiset toimivaltuudet ovat ajan tasalla lukuun
ottamatta rahoitusmarkkinoiden sääntelyä poikkeusoloissa.
Selonteossa keskeisimmäksi lähiajan tehtäväksi
on todettu kansallisen varautumisen strategian laatiminen. Strategiatyöhön
kuuluisi kehitysarvioiden tekeminen kullakin hallinnonalalla ja
niiden pohjalta arvioiden laatiminen varautumisen perusteiden muutoksista,
uhkista ja mahdollisuuksista.
Sisäinen turvallisuus
Selonteon sisältämä laaja turvallisuuskäsitys
ja sitä perusteleva uhkakuva sisältävät
paitsi sotilaalliset riskit myös rauhanaikaiset häiriötilanteet
ja suuronnettomuudet. Näiden osalta varautumisen vastuu
kuuluu siviilisektorille, suurelta osin sisäisen turvallisuuden
viranomaisille. Poikkeusolojen vaikutukset tuntuvat varhaisessa
vaiheessa näiden viranomaisten toimintakentässä.
Selonteon perusteella poliisi on käynnistämässä useita
hankkeita, joilla on myös kansainvälistä ulottuvuutta.
Käynnistettäviä hankkeita ovat saadun
selvityksen mukaan muun muassa nopean lähdön siviilipoliisijoukon
muodostaminen, uhkakuvaselvitys kriisien varalta sekä valmiuksien
luominen huippukokousten ja mellakkatilanteiden varalta. Valiokunta
ei ole arvioinut näitä hankkeita.
Sodan ajan uhkakuvien ja sodan kuvan osalta on tärkeää huomata,
että siviilisektorin toimien (muun muassa väestönsuojelun)
suunnittelun ja järjestelyjen pohjana tulee olla sama sodan
ja taistelun kuva, johon sotilaallinen suunnittelu perustuu. Tämä edellyttää tiivistä
yhteistyötä erityisesti
sotilas- ja siviiliviranomaisten kesken. Kokonaismaanpuolustuksen
tehokkuus ja uskottavuus riippuvat ratkaisevasti siitä,
millainen yhteiskunnan kriisinkestokyky on kokonaisuutena.
Selontekoon sisältyvät väestön
suojaamista koskevat keskeiset tehtävät pelastustoimessa ovat
- väestönsuojien
tarvetta ja rakentamisvelvoitetta koskeva selvitys
- hälytys- ja tietoliikennejärjestelmien
sekä tilannekuvan muodostamista koskevien järjestelmien
parantaminen.
Myös pelastustoimien johtamisjärjestelmät
ja niihin liittyvät tietoliikennejärjestelyt on
saadun selvityksen mukaan uusittava lähivuosina.
Kokonaisuutena selontekoon sisältyviä väestön
suojaamista koskevia esityksiä voidaan pitää oikeina.
Nykyisten uhkatekijöiden edellyttämää väestön
suojaamistarvetta ja suojautumisessa käytettävää kokonaisstrategiaa
ja suojautumiskeinoja sen sijaan ei tähän mennessä ole
selvitetty riittävästi. Valiokunta korostaa myös koko
väestönsuojeluorganisaation koulutuksen merkitystä.
Laajan turvallisuuden ja ennen muuta sisäisen turvallisuuden
näkökulmasta puolustusvaliokunta pitää valtiovarainvaliokunnan
tavoin selonteon puutteena, että kehittämistoimenpiteiden
kustannuksiin on selonteossa otettu kantaa vain puolustusvoimien
osalta. Sisäisen turvallisuuden painopisteet ja voimavarat
kaipaavat perusteellista selvitystyötä. Selvitystyössä on
otettava valiokunnan mielestä huomioon myös uusien
uhkien, mukaan lukien terrorismi, vaikutukset sisäiseen
turvallisuuteen ja tarvittaviin voimavaroihin.
Rajavartiolaitosta koskevia asioita käsitellään
selonteossa sekä osana sotilaallista maanpuolustusta että sisäistä turvallisuutta.
Sisäisen turvallisuuden näkökulmasta
laittoman maahantulon uhka Suomeen saattaa olla kasvamassa Venäjän
rajavartiopalvelun mahdollisesti siirtäessä voimia
rajaltamme Keski-Aasian ongelmarajoille. Uutena ilmiönä voidaan
todeta myös lisääntyvä laittoman
maahantulon uhka esimerkiksi Puolan ja Baltian suunnalta. Puolustusvaliokunta
katsoo, että mahdollisesti vaikeutuvan rajatilanteen hallitseminen
edellyttää rajavartiolaitoksen riittävien
voimavarojen turvaamista.
EU:n rajaturvallisuus ja siten myös Suomen sisäinen
turvallisuus edellyttää, että uusien
EU:n ulkorajavaltioiden rajavalvonnan korkea taso pystytään
varmistamaan velvoittavalla tavalla. Toisaalta Suomen Schengenin
sisärajoilla on tarpeen säilyttää kyky
riittävään ulkomaalaisvalvontaan.
Huoltovarmuus
Selonteko kattaa laaja-alaisesti ns. kokonaismaanpuolustuksen
alan. Huoltovarmuutta ja sen kehitystä on tarkasteltu valtioneuvoston
vuonna 1995 hyväksymän tavoiteohjelman valossa. Huoltovarmuudenkin
osalta on tullut ajankohtaiseksi se, missä määrin
viime vuosikymmenen puolivälissä toiminnalle asetetut
tavoitteet ovat edelleen päteviä. Kauppa- ja teollisuusministeriö asetti
noin vuosi sitten työryhmän, jonka tehtäväksi
annettiin huoltovarmuuden tavoitteiden tarkistaminen. Työryhmän
mietintö valmistui kuluvan vuoden kesäkuussa,
samoihin aikoihin seloteon antamisen kanssa. Saadun selvityksen mukaan
tarkoituksena on, että valtioneuvosto voisi tehdä uuden
periaatepäätöksen huoltovarmuuden tavoitteista
ensi vuoden alkukuukausina.
Em. mietinnön peruslähtökohta on,
että Suomella tulee edelleen olla kansallisiin toimenpiteisiin
ja voimavaroihin perustuva huoltovarmuus kriisitilanteiden varalta.
Mietinnössä korostetaan kuitenkin, että huoltovarmuuden
turvaaminen on toteutettava tiiviissä yhteistyössä EU:n,
huoltovarmuuden kannalta tärkeiden maiden (erityisesti
Pohjoismaat) sekä kansainvälisten järjestöjen
kanssa. Myös selonteossa on todettu, että mahdollisuudet
turvata maamme huoltovarmuutta pelkästään
kansallisin toimenpitein ovat heikentyneet. Kriisitilanteessa Suomi
voi selonteon mukaan olla vain rajoitetusti omavarainen.
Asiaa pohtinut työryhmä on arvioinut, ettei enää ole
oletettavaa, että Suomi joutuisi sellaiseen pitkäaikaiseen
totaaliseen sulkutilanteeseen, jossa välttämättömien
tavaroiden maahantuonti olisi kokonaan keskeytynyt. Huoltoreittien
voidaan olettaa toimivan tietyssä laajuudessa myös
vakavan kriisin sattuessa. Huoltovarmuuden turvaamisen yleisenä lähtökohtana
olisi jatkossakin enintään 12 kuukautta kestävä kriisitilanne,
jolloin yhteiskunta selviytyisi siitä ns. perushuoltotasolla.
Yhteiskunnan kannalta tärkeiden tuotteiden ja palvelusten
markkinat eivät enää kaikilta osin tuota
riittävää huoltovarmuutta. Valiokunta
katsoo, että uudenlaista lähestymistapaa tarvitaan erityisesti
energiahuollon varmistamisessa sekä yhteiskunnan teknillisten
järjestelmien turvaamisessa. Tietoliikenne, tietojärjestelmät
ja viestinnän toimintavarmuus ovat yhä keskeisemmässä asemassa
huoltovarmuuden näkökulmasta. Valiokunta pitää tärkeänä,
että tulevassa strategiassa kyetään määrittelemään,
miltä osin huoltovarmuus on hoidettava kansallisesti ja
missä riittää turvautuminen kansainväliseen
yhteistoimintaan.
Erityisongelmana puolustusvaliokunta kiinnittää huomiota
meri- ja ilmakuljetusten turvaamiseen vakavan kriisin olosuhteissa.
Tällöin kuljetusten varmistaminen saattaa edellyttää mahdollisuutta
kuljetusmääräysten antamiseen meri- ja
ilma-aluksille. Kuljetusmääräyksiä voidaan
antaa vain Suomen lipun alla tai kansallisissa rekistereissä olevalle
kalustolle. Selonteossa on kiinnitetty huomiota tarpeeseen turvata
ulkomaankaupan kuljetukset ylläpitämällä riittävää Suomessa
rekisteröityä jäävahvisteista
aluskalustoa ja tarpeeseen säilyttää päätösvalta
ilmakuljetusten osalta Suomella.
Puolustusmateriaaliteollisuus
Sotatalouden kehittäminen edellyttää teollisuuden
osaamisrakenteen kehittämistä vastaamaan nykyistä paremmin
puolustusvoimien tarpeita nykyaikaisen sodan kuvan mukaisten modernien
järjestelmien käyttäjänä.
Kotimainen puolustustarviketeollisuus on jo oma-aloitteisesti ryhtynyt
toimenpiteisiin osaamisrakenteensa kehittämiseksi käynnistämällä modernin
teknologian hyväksikäyttöön
tähtääviä tutkimus- ja kehittämisohjelmia.
Valiokunta katsoo, että selonteossa olisi tullut ottaa
kantaa kansallisista, alueellisista tai olosuhteista johtuvista
syistä tärkeiden strategisten valmiuksien kehittämiseen
ja säilyttämiseen. Tiedossa on, että puolustusvoimat
on viime vuosina suunnannut tutkimustoimintaansa tukemaan näiden
kompetenssien kehittämistä. Tarkoituksenmukaista
olisi valiokunnan mielestä hyödyntää tässä selvitystyössä myös
puolustusteollisuuden osaamista.
Suomalainen puolustusteollisuus tekee jo tällä hetkellä merkittävää kansainvälistä
yhteistyötä,
jonka tavoitteena on luoda kotimaiselle teollisuudelle edellytyksiä toimia
eurooppalaisen teollisuuden merkittävänä yhteistyökumppanina.
Valtiovarainvaliokunnan lausunnossa on todettu tämän
edellyttävän huomattavasti nykyistä merkittävämpää panostusta
tutkimus- ja kehitystoimintaan. Näköpiirissä on,
että puolustusteollisuus verkottuu jatkossa yhä enenevässä määrin
pohjoismaisen ja eurooppalaisen teollisuuden kanssa. On myös
mahdollista, että yksityistämisprosessi jatkuu,
vaikka siihen liittyykin lukuisia ongelmia. Tämä johtaa
väistämättä siihen, että teollisuus
tulee toimimaan yhä enemmän markkinaehtoisesti,
jolloin toiminnan tuottavuudelle asetetaan periaatteessa normaalin
siviiliteollisuuden arviointikriteerit. Valiokunnan mielestä on
epärealistista olettaa, että mikään puolustusteollisuutemme
alue voisi toimia pelkästään omien puolustusvoimiemme
tilausten varassa.
Osaamisaloittain kotimainen teollisuus voidaan tällä hetkellä jakaa
esimerkiksi seuraavasti:
- teollisuus, jonka tuotanto jo
nyt on paljolti markkinaehtoista, mutta tuotteet ovat sotilastuotteita
(esim. sotilasajoneuvot, telakat, osittain sotilaselektroniikka)
- merkitykseltään kasvava teollisuus, joka ei
varsinaisesti kuulu puolustusteollisuuteen ja toimii siviilipohjaisesti
(ohjelmistotalot ym.)
- perinteisellä sotilastarvikealalla toimiva teollisuus,
jossa on kansainvälisesti ylitarjontaa ja kysyntä laskusuunnassa
(erityisesti raskas ampumatarviketeollisuus).
Voidaan olettaa, että em. jaon mukaiset kaksi ensimmäistä teollisuudenalaa
menestyvät tulevaisuudessakin sekä kotimaiseen
että kansainväliseen kysyntään
perustuen. Sen sijaan kotimaisella ampumatarviketeollisuudella ei
ole menestymisen mahdollisuuksia ilman erityistoimenpiteitä.
Mikäli se jätetään markkinaehtoiseksi,
se pääosin katoaa parin vuoden kuluessa. Teollisuus
joutuu sopeuttamaan tuotantonsa tarvittaessa hyvinkin nopeasti.
Puolustusvaliokunta katsoo, että kotimainen ruuti- ja ammustarviketuotanto
on säilytettävä jo riittävän
huoltovarmuuden takaamiseksi. Vuoden 2004 selonteon valmistelun
yhteydessä on selvitettävä, mitä muuta puolustusvälineteollisuutta
Suomessa tarvitaan sotilaallisessa kriisitilanteessa ja luotava
toimintastrategia tämän säilyttämiseksi
ja kehittämiseksi.