Arvoisa puhemies! Vastaan ensimmäisenä tähän konkreettiseen kysymykseen, jonka edustaja Heinäluoma esitti. Se oli sinänsä aiheellinen kysymys, mutta totta kai nykyinen alivaltiosihteeri Pöysti, joka valmistelee yhtenä johtavana projektivirkamiehenä jotain suurta lainsäädäntöhanketta... Onhan niitä ollut aikaisemminkin: voidaan viitata aikaisempaan oikeuskansleriin Paavo Nikulaan, joka valmisteli yhdessä professori Viljasen kanssa Suomeen uuden perustuslain, eikä kukaan siinä vaiheessa esittänyt, kun hänestä tuli oikeuskansleri, että onko hän jossakin määrin esteellinen käsittelemään sellaisia asioita, jotka liittyvät uuteen perustuslakiin. — Tämä on jonkinlainen huono viittaus, mutta viittaus kumminkin, eli tämä on oikea kysymys.
Näitä konkreettisia kanteluitahan käsittelee nimenomaan apulaisoikeuskansleri, ja oikeuskansleri käsittelee kanteluita lähinnä silloin, kun ne koskevat valtioneuvoston jäseniä tai ministeriöitä ja ehkä joskus ylimpiä tuomioistuimia, jos niiden menettelystä kannellaan. Mutta varmaan on niin, että sote-alueita ja ylipäätään sitä kenttää, mikä sitten tulee sen lain perusteella perustetuksi, koskevat konkreettiset kantelut siitä, että ihmiset eivät saa niitä palveluita, joita laissa säädetään, ja niin edelleen, ja niitä käsittelee apulaisoikeuskansleri. Siinä minä en näe mitään esteitä, ja tietysti sitten, jos tulee joku asiantuntijakysely eduskunnan suuntaan ja niin edelleen, hän siinä miettii, voiko hän mennä. Pääasia on, että hän ei istu kahdella jakkaralla, ja varmaan meillä tiedetään ja hän tietää, mitä esteellisyys tarkoittaa. Tätä minä en näkisi kovin suurena ongelmana.
Sitten näistä mainituista kysymyksistä, jotka koskevat muun muassa eduskunnan oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin välistä työnjakoa ja toiminnan kehittämistä, on ollut puhetta perustuslakivaliokunnassakin useiden kertomusten aikana, ja niille yksinkertaisesti täytyy tehdä jotain. Ei ole soveliasta, että jotain asiaa kovin kauan mietitään ilman, että tapahtuu jotain. Mutta siinä on olennaista se, että molemmissa virastoissa täytyy tapahtua jotain kehitystoimintaa, ja sen kehitystoiminnan vetämisen täytyy tapahtua ministeriövetoisesti tai muuten sillä tavalla, että voidaan puhua, että molemmat ovat siihen sitoutuneita, eikä siinä mene jompikumpi virasto edellä vaan yhdessä. Ilmeisesti on niin, että asiakaskunta on jo tietoista — Juhantalo viittasi ihan oikein siihen, että kansalaiset eivät välttämättä tiedä, mutta kyllä he ymmärtääkseni kuitenkin aika paljon tietävät — koska eduskunnan oikeusasiamiehelle tulee noin 5 000 kantelua ja meille tulee noin 2 000. Ja meidänkin kanteluista aika suuri osa koskee tämmöistä enemmän tai vähemmän julkisuushakuista, iltapäivälehtityyppistä, asiaa, josta äkkiä tulee 25 kantelua. Ei tarvitse olla kuin neljä kappaletta jotain ministerin menettelyä olympialaissa tai jossain muussa yhteydessä, neljä kappaletta sellaisia ilmiöitä, niin tulee sata kantelua, jotka koskevat valtioneuvoston jäsenen menettelyä, joka ei edes kuulu meidän tehtäviimme, ja niin edelleen.
Meidän osaltammehan on ollut niin, että varsinaisen semmoisen suuremman kehitysruiskeen talo sai silloin, kun Jorma S. Aalto 80-luvun loppupuolella vahvisti valtioneuvostoasioita kanslerinvirastossa ja loppujen lopuksi sinne perustettiin oma osasto valtioneuvostoasioita varten. Hän on se henkilö, joka nosti valtioneuvostoasiat siihen intensiteettiin ja sille ammatilliselle tasolle, jolla ne nyt ovat. Sen jälkeen kun syyttäjälaitos erkani, ei itse asiassa ole tapahtunut kovin suuria uudistushankkeita. Käytännön tasolla tietysti toimintatapoja on muutettu. Kysymys ei taloudellisesti ole kovin isosta asiasta — molempien virastojen budjetti on aika pieni — mutta erityisesti kansalaisten kannalta ja sitten tämän kantelutoiminnan järkevän toteuttamisen kannalta siinä on kehittämisen varaa, se on ihan selvää. Toivottavasti perustuslakivaliokunta siihen jälleen ottaa kantaa ja asia etenee — mutta nimenomaan riittävän laajalta pohjalta — ja se tuottaa nyt tuloksia.
Sitten tähän lainsäädännön tasokysymykseen. Se on sellainen teema, joka on ollut esillä hyvin monessa yhteydessä jo aikaisempina vuosina. Muistan itse, että kun nykyinen aluehallintouudistus toteutettiin, ja toinen oli suuri yliopistouudistus, niin silloin oli hyvinkin suuria kirjoituksia siitä. Siinä oli isossa kuvassa vähän samoja teemoja kuin nyt, että on ongelmana se — silloinhan hallitusohjelmat olivat monisatasivuisia, ja niissä oli jo kerrottu paitsi se, mitä tehdään, myöskin se, millä tavalla se tehdään ja missä ajassa — että lähdetään ikään kuin toteuttamiskylki edellä, kun pitäisi vain käynnistää joku hanke ja pistää virkamiehet töihin. Isoissa yhteiskunnallisissa asioissa ehdottomasti, mitä varmaan Tiitisen toimikuntakin on esittänyt, on käytettävä edelleen tämmöistä yhteiskunnallisesti laajapohjaisempaa valmistelukoneistoa — ennen sitä sanottiin komitealaitokseksi, mutta ei se nykyaikana välttämättä sellaista ole — jotain tällaista dynaamista projektiorganisaatiota, jonka jäsenillä on se selkäranka, että he pystyvät myöskin päättämään siellä sen tahon kannan. Jollain kolmikantamenettelyllä on ollut omat tuloksensa silloin niissä yhteiskunnallisissa oloissa, ja sellaisella on edelleen käyttöarvoa.
Mutta sitten käytännön tasolla useimmiten on kysymys siitä, että edellytetään toimia hyvin nopeasti. Sote-uudistus on siitä huippuesimerkki mutta myöskin yliopistouudistus, aluehallintouudistus, moni muu uudistus, että hallituksella vallitsee suuri tahtotila, mitä tehdään, mutta myöskin sen suhteen, milloin se pitää tehdä, ja mikä pahinta, millä tavalla se tehdään. No, siinä vaiheessa, jos asia on vähänkin isompi, tulee vaikeuksia näiden toteuttajien kanssa, siis virkamiesten kanssa, jotka joutuvat miettimään sitä. Siinä on omaksuttu uusia hyviä työtapoja, niin että kysymys ei ole enää siitä, että joku juristi menee jonnekin ikkunalliseen huoneeseen ja miettii jotain lakia oman aikansa ja tuo sitten oman esityksensä siitä, vaan niissä nykyään jo käytetään tämmöistä moniammatillista systeemiä, että siinä valmistelukoneistossa on jo sitoutettu ne ministeriöt, jotka siihen kuuluvat, ja sitten talouspuolen ihmiset ja erilaiset muut asiantuntijat, jotka eivät ole mitään pykälänikkareita.
Mutta sitten tässä juridisessa puolessa, näissä itse säädösvalmisteluissa, kyllä on näin, että se ei ole populaaria toimintaa. Se ei ole minun ymmärtääkseni kovin suosittua, haluttua. Ennen vanhaan lainsäädäntöneuvos oli merkittävä virkamies ja varmaan oikeusministeriössä edelleenkin on, mutta ministeriöissä lainsäädäntövirkamiehet eivät välttämättä ole niin halutuissa tehtävissä kuin mitä se asian vakavuus edellyttäisi. Toinen on muu tämmöinen resurssikysymys ja se, miten asioihin suhtaudutaan. Jonkka ja moni muu ovat korostaneet esimerkiksi kansliapäälliköitten tai muiden merkitystä, ylipäätään talon merkitystä siinä, että lainsäädäntötyö on se tuote, mikä tulee monesta ministeriöstä ulos, ja sen laadun pitää olla kunnollista. On ministeriöitä, joita johtaa kansliapäällikkö, joka on itse juristi ja pitkäaikainen lainsäädäntövalmistelija, mutta monessa ministeriössä vauhti on myöskin virkamieskunnassa tietynlaista semmoista vauhtisokeutta. En halua tässä yhteydessä mainita mitään ministeriöitä erityisesti, mutta mennään aika lujaakin jossakin hankkeessa, jossa sitten vasta myöhemmin todetaan, ettei tästä mitään tule. Joskus saattaa olla niin, että näin annetaan tapahtua. Se on aikamoista resurssien haaskausta.
Edustaja Anttila puuttui ihan oikein tähän EU-asioiden perustuslainmukaisuuden tarkastamiseen. Se on tietysti oikeusministeriön lainvalmisteluohjeessa sanottu näin, kun normistoa saatetaan vain mekaanisesti, tai ei nyt mekaanisesti mutta enemmän tai vähemmän käytännön tasolla, voimaan kansallisesti, että siinä voimaansaattamissysteemin yhteydessä pitää tutkia ja selvittää sen normiston yhdenmukaisuus suhteessa Suomen perustuslakiin ja perusoikeuksiin. Vaatimus tietysti on olemassa, mutta totta kai käytännössä näin on, että siinä vauhdissa, missä ne pitää kansallisesti voimaan saattaa, ja varsinkin, jos se voimaan saattaminen on viivästynyt, ongelmia tulee. Tänäkin keväänä Oikeuskanslerinvirasto on — tosin ministeriön omasta impulssista meihin päin, ei omasta havainnostaan — keskeyttänyt ja palauttanut sellaisen hankkeen, jossa on todettu, että se asia, millä lailla tietty asia on haluttu lainsäädännöllä Suomessa toteuttaa, on, niin kuin sanoin, Suomen oikeusjärjestykselle vieras. Se koski tietojärjestelmiä ja niitten julkisuutta ja rekisteröinnin kohteena olevan asiakaskunnan, elinkeinon alan, omaa mahdollisuutta sanoa siitä, mitä tietoja heitä koskeviin rekistereihin laitetaan ja mitä ei. Niitä on muitakin.
Mutta sen verran korjaan, että laintarkastuskuntaa ei ole enää Suomessa ollut ja oikeusministeriön lainvalmisteluosasto on myöskin primäärisesti osasto, joka tekee oikeusministeriötä koskevia lakeja. Sellaista toimielintä ei ole, joka ikään kuin tarkastaisi — paitsi tämmöinen tarkastustoimisto, joka käy läpi teknisessä mielessä lain perusvaatimuksia — eli semmoista toimielintä ei ole, joka katsoo perustuslainmukaisuuden perään. Se on meidän tehtävämme. Ja siinä on ne rajoitteet, mitkä on hallituksen esitysten osalta todettu moneen kertaan, että se koskee vain niitä perusvaatimuksia. Siinä eivät julkisuudessa professorit eivätkä kaikki muutkaan välttämättä tiedä, kuinka paljon siinä tehdään, koska siinä on just se työnteon ongelma, että ihminenhän aina tietää sen, mitä on tehty, ja sitten voi joku sivusta katsoa, onko se tehty oikein vai ei, mutta kukaan ulkopuolinen ei tiedä sitä, mitä ei ole koskaan päästettykään läpi. Mielenkiintoisimpia valtioneuvostoasioita ilman muuta ovat sellaiset asiat, joista ei koskaan tule valtioneuvostoasioita, joissa näytetään se, että tämä ei etene. Niitä on muissakin kuin lainsäädäntöasioissa. Niitä on hyvinkin merkittäviä asioita, joista sitten myöhemmin voi joku tutkija katsoa, missä vaiheessa joku asia tyssäsi ja missä ei.
Tässä on, herra puhemies, hyvin tärkeitä asioita tullut esiin, ja tähän täyttöprosessiin en ymmärrettävistä syistä voi enemmälti puuttua, koska kysymys on ihan sellaisista asioista, joihin ei voi tässä yhteydessä millään lailla vaikuttaa. Mutta sen verran sanon, eikä mennä nimiin, että jo vuonna 2005, silloin kun Suomeen perustettiin controller-toiminto julkishallintoon, sen perusti valtiovarainministeriöön juuri siirtynyt oikeustieteen tohtori Tuomas Pöysti, suunnilleen niihin aikoihin, kun hän kävi varsin usein meillä — erittäin sivistynyt tapa pitää yhteyttä — arvostettu oikeuskansleri Paavo Nikula totesi, että siellä kylässä kävi varmaan sellainen henkilö, joka jonain päivänä istuu tässä. Näin on käynyt, ja kysymys on nimenomaan ammattitaidosta ja kaikista muista sellaisista viranhoidon edellytyksistä, joita hänellä ymmärtääkseni on. — Kiitos.