2.1  Kohde, soveltamisala ja määritelmät (1 luku)

Asetuksen ensimmäinen luku sisältää säännökset asetuksen kohteesta (1 artikla), soveltamisalasta (2 artikla), rajat ylittävistä asioista (3 artikla) ja määritelmistä (4 artikla). 

Asetuksella perustetaan 1 artiklan 1 kohdan mukaan unionin menettely, jonka avulla velkoja voi saada eurooppalaisen tilivarojen turvaamismääräyksen. Turvaamismääräyksellä estetään nostamasta tai siirtämästä jäsenvaltiossa sijaitsevalla pankkitilillä olevia velallisen varoja määräyksessä mainittuun määrään saakka, jos mainittu siirtäminen tai nostaminen vaarantaisi velkojan vaatimuksen myöhemmän täytäntöönpanon. 

Eurooppalaisen tilivarojen turvaamismääräyksen yhtenä keskeisenä erona oikeudenkäymiskaaren (jäljempänä myös OK) 7 luvun mukaisiin turvaamistoimiin on se, että ensiksi mainitussa turvattava omaisuus – pankkitilillä olevat varat – yksilöidään jo tuomioistuimen antamassa turvaamismääräyksessä. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisten turvaamistoimien kohteena voi olla lähtökohtaisesti mikä tahansa ulosmitattavissa oleva omaisuus. Tuomioistuin ei pääsääntöisesti määrää, mihin omaisuuteen turvaamistoimi kohdistetaan, vaan tämä jää ulosottomiehen päätettäväksi ulosottokaaren (jäljempänä myös UK) 8 luvun mukaisesti. 

Eurooppalainen tilivarojen turvaamismääräys on 1 artiklan 2 kohdan mukaan velkojan käytettävissä vaihtoehtona kansallisen lainsäädännön mukaisille turvaamistoimenpiteille. Turvaamismääräysmenettely on johdanto-osan 6 kappaleen mukaan velkojan käytettävissä ylimääräisenä ja vapaaehtoisena keinona, ja velkoja voi edelleen vapaasti käyttää mitä tahansa muuta menettelyä saadakseen vastaavan, kansallisen lainsäädännön mukaisen toimenpiteen. Asetus ei siten estä turvaamismääräyksen ja kansallisen turvaamistoimenpiteen hakemista rinnakkain eli siten, että velkoja pyrkii turvaamaan samalta velalliselta olevan saman saatavan sekä eurooppalaisella tilivarojen turvaamismääräyksellä että kansallisella turvaamistoimenpiteellä. Velkojan on kuitenkin ilmoitettava kansallisen turvaamistoimenpiteen hakemisesta ja sen mahdollisesta antamisesta turvaamismääräyshakemusta käsittelevälle tuomioistuimelle siten kuin 8 artiklan 2 kohdan m alakohdassa ja 16 artiklassa tarkemmin säädetään. Ilmoittamatta jättäminen voi aiheuttaa velkojalle vahingonkorvausvastuun siten kuin 13 artiklan 2 kohdan c alakohdassa säädetään. 

Asetuksen soveltamisalasta säädetään 2 artiklassa, jonka 1 kohdan mukaan asetusta sovelletaan rahallisiin vaateisiin siviili- ja kauppaoikeudellisissa rajat ylittävissä asioissa. Asetuksen yleiseen soveltamisalaan artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetyt poikkeukset ovat pääosin samat kuin uudelleenlaaditussa Bryssel I -asetuksessa. Asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle on suljettu muun muassa vero- ja tulliasiat, hallinto-oikeudelliset asiat, aviovarallisuussuhteista ja avioliittoon verrattavista suhteista johtuvat varallisuusoikeudet, testamentti ja perintö sekä maksukyvyttömyysmenettelyt, sosiaaliturva ja välimiesmenettely. 

Eurooppalaista tilivarojen turvaamismääräysmenettelyä koskeva asetus sisältää myös eräitä muita soveltamisalan rajauksia. Asetusta ei 2 artiklan 3 kohdan nojalla sovelleta pankkitileihin, joihin ei tilin sijaintijäsenvaltion lainsäädännön nojalla saa kohdistaa ulosottoa. Säännöksen taustalla on se, että joissakin jäsenvaltioissa esimerkiksi diplomaattista koskemattomuutta nauttivien henkilöiden pankkitilit on suljettu ulosoton ulkopuolelle. Asetusta ei 2 artiklan 4 kohdan nojalla sovelleta myöskään keskuspankkien pankkitileihin. 

Asetusta ei johdanto-osan 50 ja 51 kappaleen mukaan sovelleta suhteessa Yhdistyneeseen kuningaskuntaan ja Tanskaan, joilla on Euroopan unionista tehtyyn sopimukseen ja Euroopan unionin toiminnasta tehtyyn sopimukseen liitetyissä pöytäkirjoissa mainittu erityisasema vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueen nojalla ehdotettujen toimenpiteiden suhteen. 

Rajat ylittävällä asialla tarkoitetaan 3 artiklan 1 kohdan ja johdanto-osan 10 kappaleen mukaan asiaa, jossa turvaamismääräyksellä turvattava pankkitili sijaitsee eri jäsenvaltiossa kuin turvaamismääräystä koskevaa hakemusta käsittelevä tuomioistuin tai velkojan kotipaikka. Velkoja ei sen sijaan voi hakea kotipaikkansa jäsenvaltion tuomioistuimelta turvaamismääräystä samassa jäsenvaltiossa sijaitsevasta pankkitilistä, vaikka velkoja hakisikin samanaikaisesti turvaamismääräystä toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevasta tilistä. Tällaisessa tapauksessa velkojan olisi johdanto-osan 10 kappaleen mukaan tehtävä kaksi erillistä hakemusta, toinen turvaamismääräystä ja toinen kansallista turvaamistoimenpidettä varten. 

Asetuksen keskeiset määritelmät sisältyvät 4 artiklaan. Turvaamismääräyksen kohteena oleva pankkitili voi olla mikä tahansa varoja eli rahaa tai vastaavanlaisia rahasaatavia sisältävä tili, jota pidetään pankissa velallisen nimellä tai hänen puolestaan kolmannen nimellä (4 artiklan 1 ja 3 alakohta). Pankilla taas tarkoitetaan luottolaitosta, jonka liiketoimintana on vastaanottaa yleisöltä talletuksia tai muita takaisinmaksettavia varoja ja myöntää luottoja omaan lukuunsa. Asetusta ei siten sovelleta rahoituslaitoksiin, jotka eivät ota vastaan tällaisia talletuksia, kuten rahoitusmarkkinapalveluja koskeviin laitoksiin (4 artiklan 2 alakohta ja johdanto-osan 9 kappale). Jäsenvaltio, jossa pankkitili sijaitsee, määritellään IBAN-tilinumeron tai vaihtoehtoisesti pankin pääkonttorin tai sivuliikkeen sijaintivaltion perusteella (4 artiklan 4 alakohta). 

Vaatimuksella tarkoitetaan 4 artiklan 5 alakohdan mukaan sellaisen tietyn rahamäärän maksamista koskevaa vaatimusta, joka on erääntynyt, tai sellaisen määritettävissä olevan rahamäärän maksamista koskevaa vaatimusta, joka johtuu jo toteutuneesta liiketoimesta tai tapahtumasta edellyttäen, että vaatimuksesta voidaan nostaa kanne oikeudessa. Tällaisia vielä erääntymättömiä rahallisia vaatimuksia voivat johdanto-osan 12 kappaleen mukaan olla muun muassa sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskevat vaatimukset ja rikokseen perustuvat yksityisoikeudelliset korvaus- tai hyvitysvaatimukset. 

Turvaamismääräystä hakeva velkoja voi 4 artiklan 6 alakohdan nojalla olla luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö tai muu oikeudenkäyntikelpoinen elin, jolla on kotipaikka jossakin jäsenvaltiossa. Sen sijaan 4 artiklan 7 alakohdassa määritellyn velallisen kotipaikka voi olla muuallakin kuin unionin jäsenvaltiossa. 

Asetuksen kannalta keskeiset alkuperäjäsenvaltion ja täytäntöönpanojäsenvaltion käsitteet on määritelty 4 artiklan 11 ja 12 alakohdassa. Alkuperäjäsenvaltiolla tarkoitetaan jäsenvaltiota, jossa turvaamismääräys on annettu, ja täytäntöönpanojäsenvaltiolla jäsenvaltiota, jossa turvattava pankkitili sijaitsee. 

2.2  Menettely turvaamismääräyksen saamiseksi (2 luku)

Saatavuus (5 artikla) 

Eurooppalainen tilivarojen turvaamismääräys on 5 artiklan mukaan velkojan käytettävissä ennen pääasiakanteen vireillepanoa, pääasiakanteen käsittelyn aikana sekä velkojan saatua tuomion, tuomioistuimessa tehdyn sovinnon tai virallisen asiakirjan, jossa velallista vaaditaan maksamaan velkojan vaatimus. Pääasiakanteella tarkoitetaan johdanto-osan 13 kappaleen mukaan kaikkia menettelyjä, joiden tavoitteena on saada asianomaiseen vaatimukseen sovellettava täytäntöönpanokelpoinen asiakirja. Näihin kuuluvat esimerkiksi maksumääräyksiä koskevat yksinkertaistetut menettelyt. 

Sillä seikalla, onko pääasiakanne jo vireillä tai ratkaistu turvaamismääräystä haettaessa, on jäljempänä selostetusti vaikutusta turvaamismääräyksen antamisen edellytyksiin ja noudatettavaan menettelyyn. Jos velkoja esimerkiksi hakee turvaamismääräystä ennen pääasiakanteen vireillepanoa, hänen on pantava pääasiakanne vireille 10 artiklassa säädetyssä määräajassa. 

Eurooppalaista tilivarojen turvaamismääräystä voidaan siten hakea myös vaatimusta koskevan täytäntöönpanoasiakirjan tultua lainvoimaiseksi. Tältä osin turvaamismääräys eroaa jossain määrin oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisista turvaamistoimista. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että turvaamistointa ei voitaisi hakea enää lainvoimaisen tuomion saamisen jälkeen. Tätä on perusteltu sillä, että takavarikon hakijalla ei tuossa vaiheessa ole enää yleisten prosessiperiaatteiden mukaista oikeussuojan tarvetta. Sen sijaan ulosottomies voi ulosottokaaren 8 luvun 13 §:n nojalla määrätä oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisen turvaamistoimen myös tilanteessa, jossa hakijan ulosottoperuste on saanut lainvoiman. 

Toimivalta (6 artikla) 

Toimivaltaisista tuomioistuimista säädetään 6 artiklassa. Säännös koskee kansainvälistä toimivaltaa eli sitä, minkä jäsenvaltion tuomioistuimet ovat toimivaltaisia antamaan turvaamismääräyksen. Jos velkoja ei ole vielä saanut täytäntöönpanoasiakirjaa eli tuomiota, tuomioistuimessa tehtyä sovintoa tai virallista asiakirjaa, toimivalta turvaamismääräyksen antamiseen on 1 kohdan mukaan sen jäsenvaltion tuomioistuimilla, jotka ovat toimivaltaisia ratkaisemaan pääasian. Jos velallinen kuitenkin on kuluttaja ja velkojan vaatimus perustuu 2 kohdassa määritellysti kuluttajasaatavaan, toimivalta kuuluu ainoastaan velallisen kotipaikan jäsenvaltion tuomioistuimille. Jos velkoja on jo saanut tuomion, tuomioistuimessa tehdyn sovinnon tai virallisen asiakirjan, toimivalta turvaamismääräyksen antamiseen on tuomioistuimilla siinä jäsenvaltiossa, jossa kyseinen täytäntöönpanoasiakirja annettiin (3 ja 4 kohta). 

Asetuksessa ei säädetä siitä, miten tuomioistuimen alueellinen toimivalta määräytyy yksittäisissä jäsenvaltioissa. Esityksessä ehdotetaan, että toimivalta tutkia hakemuksia eurooppalaisesta tilivarojen turvaamismääräyksestä keskitettäisiin Suomessa Helsingin käräjäoikeuteen. Asiasta olisi otettava säännös asetusta täydentävään lakiin. 

Turvaamismääräyksen antamisen edellytykset (7 artikla) 

Turvaamismääräyksen antamisen edellytyksistä säädetään 7 artiklassa. Velkojan on 1 kohdassa määritellysti osoitettava tuomioistuimelle, että turvaamismääräykselle on pikainen tarve, koska on olemassa todellinen riski siitä, että vaatimuksen myöhempi täytäntöönpano estyy tai olennaisesti vaikeutuu ilman turvaamismääräystä. Jos velkoja ei ole vielä saanut täytäntöönpanoasiakirjaa, hänen on lisäksi osoitettava, että hän todennäköisesti menestyy velalliseen kohdistamassaan pääasiavaatimuksessa (2 kohta). 

Edellytykset turvaamismääräyksen antamiselle perustuvat vain asetukseen, joten oikeudenkäymiskaaren 7 luvun säännöksillä kansallisten turvaamistoimenpiteiden edellytyksistä ei ole merkitystä turvaamismääräyksen edellytyksiä harkittaessa. Turvaamismääräyksen antamisen edellytykset muistuttavat sinänsä jossain määrin oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n mukaisen saamistakavarikon kahta perusedellytystä. Viimeksi mainitun säännöksen mukaan hakijan on ensinnäkin saatettava todennäköiseksi, että hänellä on saaminen, joka voidaan määrätä maksettavaksi ulosottokaaren 2 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla ratkaisulla (niin sanottu vaade-edellytys). Toiseksi edellytetään olemassa olevaa vaaraa siitä, että vastapuoli kätkee, hävittää tai luovuttaa omaisuuttaan taikka menettelee muulla hakijan saamista vaarantavalla tavalla (niin sanottu vaaraedellytys). 

Asetuksen 7 artiklan 2 kohdan edellytystä voidaan periaatteessa verrata vaade-edellytykseen ja 1 kohdan edellytystä vaaraedellytykseen. Asetuksen 7 artiklan edellytyksiä ei kuitenkaan voida tulkita samalla tavalla kuin oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n edellytyksiä. Kynnys asetuksen 7 artiklan edellytysten täyttymiselle on saamistakavarikon edellytyksiä korkeammalla. Saamistakavarikon vaade-edellytystä on oikeuskäytännössä (esim. KKO 1994:132 ja 1994:133) ja oikeuskirjallisuudessa tulkittu siten, että saaminen ei saa olla sillä tavoin selvästi perusteeton, ettei sitä koskevaa vaatimusta voitaisi hyväksyä yksipuolisella tuomiolla. Lisäksi saamisen tulee olla riittävästi yksilöity. Vaaraedellytyksen osalta hakijalle taas ei ole oikeuskäytännössä asetettu mitään varsinaista näyttövaatimusta. Vähimmäisvaatimuksena on pidetty sitä, ettei vaaraa voida käsillä olevissa olosuhteissa pitää varsin epätodennäköisenä. Lisäksi saamisen suuren määrän on voitu katsoa jo sellaisenaan tukevan vaaran olemassaoloa (KKO 1994:133). 

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisia turvaamistoimia voidaan luonnehtia siten, että kynnys niiden antamiselle on varsinkin saamistakavarikon osalta matala, mutta kompensoivat oikeussuojamekanismit suhteellisen vahvoja. Näitä oikeussuojamekanismeja ovat hakijan velvollisuus vakuuden asettamiseen ja ankara vahingonkorvausvastuu. Asetukseen sisältyy jäljempänä selostettavin tavoin samantyyppisiä oikeussuojamekanismeja, mutta niitä ei voida pitää yhtä vahvoina kuin kansallisissa turvaamistoimissa. 

Turvaamismääräystä koskeva hakemus (8 artikla) 

Turvaamismääräystä koskeva hakemus tehdään 8 artiklan 1 kohdan mukaan vakiolomakkeelle. Hakemuksessa on 2 kohdan mukaan oltava muun muassa tuomioistuimen nimi ja osoite (a alakohta), velkojan ja velallisen nimi ja yhteystiedot (b ja c alakohta), velallisen pankin tunnistamiseksi tarvittavat tiedot (d alakohta), turvattavaksi haettava määrä (g alakohta) ja kuvaus olennaisista seikoista, joilla turvaamismääräyksen antamista voidaan perustella 7 artiklan 1 kohdan mukaisesti (j alakohta). Turvattavan tilin numero on 8 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaan ilmoitettava, jos se on saatavilla. 

Jos velkojalla ei ole 2 kohdan d alakohdassa mainittuja tietoja velallisen pankin tunnistamiseksi, hänen on pyydettävä, että täytäntöönpanojäsenvaltion tiedonhankintaviranomainen hankkisi nämä tiedot siten kuin 14 artiklassa säädetään (2 kohdan f alakohta). Jos velkoja ei ole vielä saanut täytäntöönpanoasiakirjaa, hakemuksessa on oltava myös muun muassa kuvaus tuomioistuimen toimivaltaa puoltavista seikoista ja vaatimuksen perusteista (2 kohdan h alakohta). 

Turvaamismääräystä koskevaan hakemukseen on 8 artiklan 3 kohdan mukaan liitettävä olennaiset liiteasiakirjat ja jäljennös jo saadusta täytäntöönpanoasiakirjasta. Jäljennöksen on täytettävä tarvittavat edellytykset sen aitouden toteamiseksi. Hakemus liiteasiakirjoineen voidaan 8 artiklan 4 kohdan nojalla toimittaa millä tahansa hakemuksen tekopaikan jäsenvaltion lainsäädännössä hyväksytyllä tavalla, myös sähköisesti. 

Todisteiden vastaanottaminen (9 artikla) 

Tuomioistuimen päätös tehdään 9 artiklan 1 kohdan nojalla lähtökohtaisesti kirjallisessa menettelyssä velkojan hakemuksen ja sen liitteiden perusteella. Jos tuomioistuin pitää toimitettuja todisteita riittämättöminä, se voi kansallisen lainsäädäntönsä niin salliessa pyytää velkojaa toimittamaan lisää asiakirjatodisteita. Tuomioistuin voi myös käyttää muuta kansallisen lainsäädäntönsä nojalla käytettävissä olevaa todisteiden vastaanottamistapaa, kuten suullista kuulemista, jos tämä ei viivästytä menettelyjä tarpeettomasti (2 kohta). 

Suomen lainsäädännön mukaisessa riitaprosessissa asianosaisten on esitettävä vaatimuksiaan tukeva näyttö eikä tuomioistuin voi pyytää sitä viran puolesta. Suomen kansallinen lainsäädäntö ei siten mahdollista sitä, että tuomioistuin pitäessään näyttöä riittämättömänä oma-aloitteisesti pyytäisi velkojalta lisää kirjallisia todisteita tai järjestäisi suullisen kuulemisen asetuksen 9 artiklan 1 ja 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Tällainen kielletty todistelun täydennyttäminen on eri asia kuin jäljempänä selostettava 17 artiklan 3 kohdan nojalla tapahtuva hakemuksen täydentäminen. 

Pääasiakanteen vireillepano (10 artikla) 

Jos velkoja on hakenut turvaamismääräystä ennen pääasiakanteen vireillepanoa, hänen on 10 artiklan 1 kohdan nojalla pantava pääasiakanne vireille ja esitettävä vireillepanosta todisteet tuomioistuimelle, jolle turvaamismääräyshakemus on tehty, 30 päivän kuluessa hakemuksen jättämisestä tai 14 päivän kuluessa turvaamismääräyksen antamisesta sen mukaan, kumpi ajankohta on myöhäisempi. Tuomioistuin voi velallisen pyynnöstä pidentää määräaikaa esimerkiksi asian sopimiseksi.  

Jollei tuomioistuin ole saanut näyttöä vireillepanosta määräajan kuluessa, turvaamismääräys peruutetaan tai päättyy (10 artiklan 2 kohta). Artikla sisältää tarkempia säännöksiä määräyksen peruuttamisessa tai lopettamisessa noudatettavasta menettelystä (2 kohta) ja pääasiakanteen vireillepanoajankohdan määräytymisestä (3 kohta). 

Kansallisia turvaamistoimia koskevasta pääasiakanteen vireillepanovelvollisuudesta säädetään oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 6 §:ssä. Kun turvaamistointa koskevaan hakemukseen on suostuttu, hakijan on kuukauden kuluessa päätöksen antamisesta pantava pääasiaa koskeva kanne vireille tuomioistuimessa tai saatettava pääasia käsiteltäväksi muussa sellaisessa menettelyssä, joka voi johtaa ulosottokaaren 2 luvun 2 §:ssä tarkoitettuun täytäntöönpanokelpoiseen ratkaisuun. 

Asetuksen mukainen määräaika pääasiakanteen vireillepanolle on siten tiukempi kuin kansallisissa turvaamistoimissa, sillä asetuksen mukainen määräaika on lyhyimmillään vain 14 päivää turvaamismääräyksen antamisesta. Lisäksi velkoja ei täytä 10 artiklan 1 kohdan mukaista velvollisuuttaan pelkästään panemalla kanteen vireille määräajassa, vaan hänen on lisäksi esitettävä vireillepanosta todisteet määräyksen antaneelle tuomioistuimelle ennen määräajan päättymistä. Vireillepanon laiminlyönti voi johtaa velkojan vastuuseen velalliselle aiheutuneesta vahingosta siten kuin 13 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkemmin säädetään. 

Asetuksen 10 artiklan 1 kohdan mukainen määräaika tarkoittaa, että velkojalla on turvaamismääräyksen antamisen jälkeen joka tapauksessa vähintään 14 päivää aikaa panna pääasiakanne vireille ja esittää siitä todisteet määräyksen antaneelle tuomioistuimelle. Aikaa voi olla enemmänkin, jos 30 päivän määräaika hakemuksen jättämisestä päättyy tätä myöhemmin. Määräaikojen laskemiseen sovelletaan johdanto-osan 38 kappaleen mukaan määräaikoihin, päivämääriin ja määräpäiviin sovellettavista säännöistä annettua neuvoston asetusta (ETY, Euratom) N:o 1182/71 (jäljempänä määräaika-asetus). 

Ex parte -menettely (11 artikla) 

Velalliselle ei 11 artiklan mukaan ilmoiteta turvaamismääräystä koskevasta hakemuksesta eikä häntä kuulla ennen määräyksen antamista. Tämän ex parte -menettelyn tarkoituksena on johdanto-osan 15 kappaleen mukaan varmistaa turvaamismääräyksen yllätysvaikutus. Vastapainoksi asetukseen sisältyy säännöksiä, joiden tarkoituksena on määräyksen väärinkäytön estäminen ja velallisen oikeuksien suojeleminen. Tällaisia ovat jäljempänä tarkemmin selostettavat velkojan vastuu velalliselle aiheutuvista vahingoista ja velvollisuus vakuuden asettamiseen sen varmistamiseksi, että tällaiset vahingot voidaan korvata (12 ja 13 artikla sekä johdanto-osan 17—19 kappaleet). Lisäksi velallisella on turvaamismääräyksestä tiedon saatuaan käytettävissään asetuksen 4 luvun mukaiset oikeussuojakeinot. 

Velkojalta vaadittava vakuus (12 artikla) 

Tuomioistuin voi 12 artiklan nojalla ennen turvaamismääräyksen antamista vaatia velkojaa antamaan määrältään riittävän vakuuden, jolla estetään menettelyn väärinkäyttö ja turvataan velalliselle määräyksen johdosta mahdollisesti aiheutuvien vahinkojen korvaaminen siltä osin kuin velkoja on 13 artiklan nojalla vastuussa tällaisista vahingoista. Jos velkoja ei ole vielä saanut täytäntöönpanoasiakirjaa, vakuus on 1 kohdan nojalla pääsääntöisesti vaadittava. Tuomioistuin voi kuitenkin poikkeuksellisesti luopua vaatimasta vakuutta, jos se katsoo, että vakuuden antaminen on asiaan liittyvissä olosuhteissa epäasianmukaista (1 kohdan toinen alakohta). Jos taas velkojalla on jo täytäntöönpanoasiakirja, vakuus voidaan vaatia, jos se on asiaan liittyvissä olosuhteissa tarpeen ja asianmukaista (2 kohta). Johdanto-osan 18 kappaleessa on mainittu esimerkkejä seikoista, joita tuomioistuin voi ottaa huomioon harkitessaan edellytyksiä vakuuden vaatimisesta luopumiselle 12 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan mukaan tai vakuuden vaatimiselle artiklan 2 kohdan mukaan. 

Jos tuomioistuin vaatii velkojaa antamaan vakuuden, sen on 3 kohdan mukaan ilmoitettava velkojalle vaaditun vakuuden määrä ja tuomioistuimen sijaintivaltion lainsäädännön nojalla hyväksyttävät vakuuden muodot. Tuomioistuimen on ilmoitettava velkojalle, että se antaa turvaamismääräyksen, kun vakuus on 12 artiklan edellytysten mukaisesti annettu. 

Päätös vakuuden vaatimisesta on 18 artiklan 4 kohdan nojalla tehtävä kyseisessä artiklassa säädetyssä määräajassa eli kymmenen tai viiden työpäivän kuluessa hakemuksen jättämisestä tai täydentämisestä siitä riippuen, onko velkoja jo saanut tuomion tai muun täytäntöönpanoasiakirjan. Velallisella on turvaamismääräyksen antamisen jälkeen oikeus vaatia vakuuden uudelleentarkastelua siten kuin 33 artiklan 2 kohdassa tarkemmin säädetään. 

Vakuudesta päättäminen on yksi keskeisimmistä eroista turvaamismääräysmenettelyn ja oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisten turvaamistoimien välillä. Asetuksen mukaisessa menettelyssä vakuudesta päättää tuomioistuin, kun taas oikeudenkäymiskaaren 7 luvun turvaamistoimissa vakuuden hyväksymisestä päättää ulosottomies turvaamistoimipäätöksen täytäntöönpanovaiheessa ulosottokaaren 8 luvun 2 §:n mukaisesti. Tuomioistuin voi kuitenkin oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 7 §:n mukaisesti hakemuksesta vapauttaa turvaamistoimen hakijan asettamasta vakuutta. 

Turvaamismääräyshakemusta käsittelevän Suomessa sijaitsevan tuomioistuimen (esityksen mukaan Helsingin käräjäoikeuden) olisi siten päätettävä vakuuden vaatimisesta 12 artiklan 1 ja 2 kohdan edellytysten mukaisesti. Lisäksi tuomioistuimen pitäisi ilmoittaa velkojalle artiklan 3 kohdassa tarkoitetut tiedot. Muilta osin menettelyssä voidaan asetuksen 46 artiklan 1 kohdan nojalla soveltaa täydentävästi kansallisia menettelysäännöksiä. Esityksessä ehdotetaan, että vaikka tuomioistuin tekisikin päätöksen vakuudesta, velkoja antaisi vakuuden ulosottomiehelle, joka ilmoittaisi tuomioistuimelle, kun vakuus on annettu. Ulosottomies ottaisi ilmoituksen tehdessään kantaa vakuuden hyväksyttävyyteen ja riittävyyteen. Päätösvalta vakuuden vaatimisesta velkojalta ja tämän vakuuden hyväksymisestä kuuluisi kuitenkin asetuksen mukaisessa menettelyssä aina tuomioistuimelle. Tämä tarkoittaa muun ohella sitä, että ulosottomies ei voisi asetuksen 3 luvun mukaisessa turvaamismääräyksen täytäntöönpanovaiheessa vaatia velkojalta uutta vakuutta täytäntöönpanon edellytyksenä. 

Velkojan vastuu velallisen vahingosta (13 artikla) 

Velkojan vastuusta velalliselle turvaamismääräyksestä mahdollisesti aiheutuvasta vahingosta säädetään 13 artiklassa. Velkoja on vastuussa virheestään johtuvasta vahingosta. Todistustaakka on artiklan 1 kohdan mukaan lähtökohtaisesti velallisella, mutta tietyissä 2 kohdassa mainituissa tilanteissa oletetaan, että kyse on velkojan virheestä, ellei hän muuta osoita. 

Jäsenvaltiot voivat 1 kohdan estämättä pitää voimassa tai ottaa käyttöön kansallisessa lainsäädännössään muita vastuuperusteita tai -lajeja tai todistustaakkaa koskevia sääntöjä (3 kohta). Kaikkia muita velkojan vastuuta velalliseen nähden koskevia näkökohtia, joita ei nimenomaisesti käsitellä 1 tai 2 kohdassa, säännellään kansallisessa lainsäädännössä. Velkojan vastuuseen sovelletaan 4 kohdan mukaan täytäntöönpanojäsenvaltion lainsäädäntöä. 

Velkojan vahingonkorvausvastuu 13 artiklan nojalla on lievempää kuin oikeudenkäymiskaaren mukaisissa turvaamistoimissa. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n mukaan hakijan, joka on tarpeettomasti hankkinut turvaamistoimen, on korvattava vastapuolelle turvaamistoimesta ja sen täytäntöönpanosta aiheutunut vahinko ja asiassa aiheutuneet kulut. Kyseisessä säännöksessä tarkoitetun korvausvastuun on oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa katsottu olevan tuottamuksesta riippumatonta eli ankaraa vastuuta, ja koskevan myös niin sanottua puhdasta varallisuusvahinkoa. Asetuksen 13 artiklassa vahingonkorvausvastuu koskee velkojan virheestä johtuvia vahinkoja ja todistustaakka on velallisella lukuun ottamatta 2 kohdassa mainittuja tilanteita, joissa velkoja on laiminlyönyt jonkin asetuksessa säädetyn velvollisuuden kuten pääasiakanteen vireillepanon määräajassa (2 kohdan a alakohta). 

Asetuksen 13 artiklan mukainen vahingonkorvausvastuu on kuitenkin artiklan 3 kohdan nojalla vähimmäissääntelyä. Siltä osin kuin velkojan vastuusta velalliseen nähden ei säädetä 13 artiklan 1 tai 2 kohdassa, sovelletaan kansallista lainsäädäntöä. Velkojan vastuuseen voidaan siten soveltaa oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n vastuusäännöstä siltä osin kuin vastuusta ei säädetä 13 artiklassa. Tämä koskee kuitenkin 13 artiklan 4 kohdan nojalla ainoastaan tilanteita, joissa Suomi on täytäntöönpanojäsenvaltio eli turvattava pankkitili sijaitsee Suomessa. Jos suomalainen tuomioistuin antaa turvaamismääräyksen toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevasta pankkitilistä, velkojan vastuuseen ei voida soveltaa täydentävästi Suomen vaan pankkitilin sijaintivaltion lainsäädäntöä. 

Pyyntö tilitietojen hankkimiseksi (14 artikla) 

Velkojan mahdollisuudesta pyytää velallisen tilitietojen selvittämistä säädetään 14 artiklassa. Tilitietojen hankintamenettely on velkojan käytettävissä, jos hän on saanut tuomion tai muun täytäntöönpanoasiakirjan, jossa velallista vaaditaan maksamaan velkojan vaatimus. Lisäksi kyseisen täytäntöönpanoasiakirjan täytyy 1 kohdan ensimmäisen alakohdan nojalla olla lähtökohtaisesti täytäntöönpanokelpoinen. Poikkeuksesta tähän säädetään toisessa alakohdassa, jonka mukaan velkoja voi pyytää tilitietojen selvittämistä vaikka täytäntöönpanoasiakirja ei ole vielä täytäntöönpanokelpoinen, jos turvattava määrä on merkittävä ja tilitiedoille on kiireellinen tarve. 

Velkoja voi edellä mainituilla edellytyksillä pyytää tilitietojen hankkimista, jos hänellä on syytä olettaa, että velallisella on yksi tai useampi tili tietyn jäsenvaltion pankissa, mutta hän ei tiedä pankin nimeä tai muita tietoja, joiden perusteella pankki on mahdollista tunnistaa (1 kohta). Pyyntö on esitettävä turvaamismääräystä koskevassa hakemuksessa (2 kohta). 

Jos turvaamismääräyshakemusta käsittelevä tuomioistuin pitää velkojan pyyntöä perusteltuna ja turvaamismääräyksen antamisen edellytykset täyttyvät 3 kohdassa mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta, tuomioistuin toimittaa tietopyynnön täytäntöönpanojäsenvaltion tiedonhankintaviranomaiselle. Kyseisen viranomaisen on tiedot hankkiakseen käytettävä jotakin artiklan 5 kohdassa mainittua, kansallisen lainsäädäntönsä mukaista menetelmää. Tiedonhankintaviranomaisen on tämän jälkeen heti toimitettava hankkimansa tilitiedot ne pyytäneelle tuomioistuimelle (6 kohta) tai ilmoitettava, ettei se pysty hankkimaan tietoja (7 kohta). Jos turvaamismääräyshakemus hylätään kokonaisuudessaan tilitietojen puuttumisen perusteella, pyynnön esittäneen tuomioistuimen on vapautettava viipymättä vakuus, jonka velkoja on mahdollisesti antanut 12 artiklan mukaisesti. Pyynnön kautta saatuja velallisen pankkitilin tunnistamiseen liittyviä tietoja ei velallisen henkilötietojen suojaamiseksi tule toimittaa velkojalle vaan ainoastaan pyynnön esittäneelle tuomioistuimelle ja poikkeuksellisesti velallisen pankille (johdanto-osan 21 kohta). 

Jäsenvaltioiden on 50 artiklan 1 kohdan b alakohdan nojalla nimettävä viranomainen, joka on toimivaltainen hankkimaan tilitietoja, ja ilmoitettava tästä komissiolle viimeistään 18 päivänä heinäkuuta 2016. Lisäksi jäsenvaltioiden on 50 artiklan 1 kohdan c alakohdan nojalla ilmoitettava komissiolle, mitä keinoja niiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti on käytettävissä tilitietojen hankkimiseksi. 

Tiedonhankintamenettelyssä ja asetuksen edellyttämässä täytäntöönpanomenettelyssä on tarkoitus hyödyntää mahdollisimman pitkälti olemassa olevaa kansallisen lainsäädännön mukaista järjestelmää. Tämän vuoksi esityksessä ehdotetaan, että tilitietojen hankkimiseen toimivaltainen viranomainen olisi Suomessa ulosottomies, jolla olisi oikeus saada tilitiedot siten kuin ulosottokaaren 3 luvun 64—68 §:ssä säädetään. Komissiolle ilmoitettava tilitietojen hankintakeino olisi siten 14 artiklan 5 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdan mukaisesti se, että kaikki jäsenvaltion alueella olevat pankit velvoitetaan ilmoittamaan tiedonhankintaviranomaisen pyynnöstä, onko velallisella tili kyseisessä pankissa. 

Ulosottoperusteista ja niiden täytäntöönpanosta säädetään kansallisesti ulosottokaaren 2 luvussa. Jos velkojan saama tuomio tai muu täytäntöönpanoasiakirja on annettu Suomessa, asetuksen 14 artiklan 1 kohdan edellytystä täytäntöönpanokelpoisuudesta voidaan arvioida ulosottokaaren 2 luvun säännösten mukaisesti. 

Korot ja kustannukset (15 artikla) 

Turvaamismääräykseen on 15 artiklan 1 kohdan mukaan velkojan pyynnöstä sisällytettävä vaatimukseen sovellettavan lainsäädännön mukaisesti määräyksen antamispäivään saakka kertyneet korot. Sisällyttäminen ei kuitenkaan saa rikkoa alkuperäjäsenvaltion lainsäädännön olennaisen tärkeitä pakottavia säännöksiä. Jos velkoja on jo saanut tuomion tai muun täytäntöönpanoasiakirjan, turvaamismääräykseen on 2 kohdan mukaan niin ikään velkojan pyynnöstä lisättävä täytäntöönpanoasiakirjan hankkimisesta aiheutuneet kustannukset niiltä osin kuin on tehty päätös, että kyseisistä kustannuksista vastaa velallinen.  

Artiklan 1 kohdan mukainen velvollisuus korkojen sisällyttämiseen tarkoittaa sitä, että tuomioistuimen pitää ennen määräyksen antamista laskea kertyneiden korkojen määrä. Turvaamismääräyksessä yksilöitävä turvattava kokonaismäärä muodostuu tällöin velkojan hakemuksessa mainitusta määrästä lisättynä määräyksen antamispäivään asti kertyneen koron määrällä. Suomessa ainakin kuluttajaluottojen korkokattoa koskevaa kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ää voitaneen pitää asetuksen 15 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna olennaisen tärkeänä pakottavana säännöksenä. 

Rinnakkaiset hakemukset (16 artikla) 

Velkoja ei 16 artiklan 1 kohdan mukaan voi jättää turvaamismääräystä koskevia rinnakkaisia hakemuksia samaa velallista vastaan ja saman vaatimuksen turvaamiseksi samanaikaisesti usealle tuomioistuimelle. Sen sijaan vastaavan kansallisen turvaamistoimenpiteen hakeminen samaa velallista vastaan saman vaatimuksen turvaamiseksi on mahdollista. Velkojalla on kuitenkin velvollisuus ilmoittaa tällaisen kansallisen turvaamistoimenpiteen hakemisesta ja mahdollisesta antamisesta turvaamismääräyshakemusta käsittelevälle tuomioistuimelle siten kuin 16 artiklan 2 ja 3 kohdassa tarkemmin säädetään. Jos velkoja on saanut vastaavan kansallisen määräyksen, turvaamismääräystä käsittelevän tuomioistuimen tulee 4 kohdan mukaan harkita, onko turvaamismääräyksen antaminen edelleen asianmukaista. 

Tuomioistuimen ratkaisu turvaamismääräystä koskevasta hakemuksesta (17—19 artikla) 

Tuomioistuimen, jolle turvaamismääräystä koskeva hakemus on tehty, on 17 artiklan 1 kohdan mukaan tarkistettava, että asetuksessa säädetyt edellytykset ja vaatimukset täyttyvät. Tuomioistuin voi 3 kohdassa säädetyillä edellytyksillä antaa velkojalle mahdollisuuden täydentää tai oikaista hakemusta määräajassa, jos velkoja ei ole toimittanut kaikkia 8 artiklassa edellytettyjä tietoja. Jos velkoja ei täydennä tai oikaise hakemusta määräajassa, hakemus hylätään. Hakemuksen täydentämistä koskevassa menettelyssä voidaan Suomessa soveltaa täydentävästi oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 5 §:ää haastehakemuksen täydentämisestä. 

Tuomioistuimen on tehtävä päätöksensä turvaamismääräyksen antamisesta määräajassa, jonka pituus riippuu täytäntöönpanoasiakirjan olemassaolosta (17 artiklan 2 kohta ja 18 artikla). Jos velkoja ei vielä ole saanut tuomiota tai muuta täytäntöönpanoasiakirjaa, päätös on annettava kymmenennen työpäivän loppuun mennessä siitä, kun velkoja jätti hakemuksensa. Jos taas velkojalla on jo täytäntöönpanoasiakirja, päätös on annettava viidennen työpäivän loppuun mennessä hakemuksen jättämisestä. Jos velkoja on täydentänyt hakemustaan, määräaika lasketaan täydentämishetkestä. Määräaikoja sovelletaan myös 12 artiklan mukaiseen päätökseen, jossa velkojaa vaaditaan antamaan vakuus. Tällöin päätös hakemuksesta on tehtävä viipymättä vakuuden antamisen jälkeen. Määräajoista voidaan 45 artiklan nojalla poikkeuksellisissa tilanteissa poiketa, mutta päätös on tällöinkin tehtävä mahdollisimman pian. 

Hakemusta koskevasta päätöksestä ilmoitetaan 17 artiklan 5 kohdan mukaan velkojalle alkuperäjäsenvaltion lainsäädännössä vastaavia määräyksiä varten säädetyn menettelyn mukaisesti. Sovellettavaa kansallista ilmoittamistapaa valittaessa on otettava huomioon velkojan 21 artiklan mukainen muutoksenhakuoikeus ja sille säädetty määräaika. Tämän vuoksi velkojan on tarpeellista saada tieto päätöksen antamispäivästä. Tuomioistuin voisi ilmoittaa päätöksestä lähettämällä velkojalle etukäteen oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 8 §:n 3 momentissa tarkoitetun kirjallisen ilmoituksen ratkaisun antamisesta. Ottaen huomioon 18 artiklan mukaiset lyhyet määräajat päätöksen tekemiselle, ilmoitus ratkaisun antamisesta pitäisi tarvittaessa lähettää varsin pian hakemuksen saapumisen jälkeen, jotta velkoja ehtii saada ilmoituksen ennen päätöksen antamista. 

Jos tuomioistuin katsoo, että hakemuksen hyväksymiselle on asetuksessa säädetyt edellytykset, se antaa turvaamismääräyksen 19 artiklan mukaisesti käyttäen kaksiosaista vakiolomaketta (jäljempänä myös turvaamismääräyslomake). Lomakkeen A-osa annetaan pankille, velkojalle ja velalliselle, ja se sisältää muun muassa tiedot tuomioistuimesta, velkojasta, velallisesta, pankista, turvattavasta tilistä ja turvattavasta määrästä. Turvattavan tilin numero merkitään lomakkeeseen, jos velkoja on sen hakemuksessaan antanut (19 artiklan 2 kohdan e alakohta). Jos tilinumero sen sijaan on saatu 14 artiklan mukaisella pyynnöllä, lomakkeeseen merkitään maininta tästä ja siitä, että pankki saa tilinumeron tarvittaessa täytäntöönpanojäsenvaltion tiedonhankintaviranomaiselta 24 artiklan 4 kohdan toisen alakohdan nojalla (19 artiklan 2 kohdan f alakohta). Taustalla on se edellä mainittu seikka, että 14 artiklan mukaisella menettelyllä saatuja velallisen tilitietoja ei velallisen henkilötietojen suojaamiseksi tulisi toimittaa velkojalle vaan ainoastaan pyynnön esittäneelle tuomioistuimelle ja poikkeuksellisesti velallisen pankille, jos pankki tai muu määräyksen täytäntöönpanosta vastaava elin ei muuten pysty tunnistamaan velallisen tiliä (johdanto-osan 21 kappale). 

Lomakkeen B-osa annetaan ainoastaan velkojalle ja velalliselle, ja se sisältää muun muassa kuvauksen asian kohteesta ja tuomioistuimen perustelut määräyksen antamiseksi sekä tiedot velkojan mahdollisesti antaman vakuuden määrästä ja velallisen käytettävissä olevista oikeussuojakeinoista (19 artiklan 3 kohta). 

Turvaamisen kesto (20 artikla) 

Turvaamisen kestosta säädetään 20 artiklassa, jonka mukaan turvaamismääräyksellä turvatut varat ovat turvattuina kunnes määräys peruutetaan, sen täytäntöönpano lopetetaan tai velkojan vaatimukseen liittyvän tuomion tai muun täytäntöönpanoasiakirjan täytäntöönpanoa koskeva toimenpide on tullut voimaan turvattujen varojen osalta. Kaksi ensiksi mainittua päättymisperustetta ovat keskeisesti yhteydessä asetuksen 4 luvun oikeussuojakeinoihin, joihin velallinen voi turvautua saatuaan tiedon turvaamismääräyksestä. 

Turvaamismääräyshakemuksen hylkäämistä koskeva muutoksenhaku (21 artikla) 

Jos tuomioistuin hylkää hakemuksen turvaamismääräyksestä kokonaan tai osittain, velkoja voi 21 artiklan mukaan hakea päätökseen muutosta 30 päivän kuluessa päivästä, jona päätöksestä ilmoitettiin velkojalle. Jäsenvaltioiden on 50 artiklan 1 kohdan d alakohdan mukaan ilmoitettava komissiolle tuomioistuin, jolle 21 artiklassa tarkoitettu valitus osoitetaan. Jos turvaamismääräys on hylätty kokonaan, 11 artiklan mukaista ex parte -menettelyä on noudatettava myös muutoksenhaussa. Muutoksenhakuoikeus ei johdanto-osan 22 kappaleen mukaan vaikuta velkojan mahdollisuuteen tehdä uusi turvaamismääräyshakemus uusien tosiseikkojen tai todisteiden perusteella. 

Esityksessä ehdotetaan, että toimivalta tutkia turvaamismääräyshakemuksia keskitettäisiin Suomessa Helsingin käräjäoikeuteen. Tämän vuoksi 21 artiklassa tarkoitettu valitustuomioistuin olisi Helsingin hovioikeus. Muutoksenhakua koskeva 30 päivän määräaika tulisi laskea turvaamismääräyksen antamispäivästä. Muutoksenhaussa voitaisiin soveltaa täydentävästi oikeudenkäymiskaaren säännöksiä. Tämä tarkoittaisi muun ohella sitä, että muutoksenhaussa käräjäoikeuden ratkaisusta tarvittaisiin oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 5 §:n (386/2015) mukaisesti jatkokäsittelylupa ja että velkoja voisi hakea hovioikeuden ratkaisuun muutosta korkeimmalta oikeudelta valitusluvan kautta siten kuin oikeudenkäymiskaaren 30 luvussa säädetään. 

2.3  Turvaamismääräyksen tunnustaminen, täytäntöönpanokelpoisuus ja täytäntöönpano (3 luku)

Tunnustaminen, täytäntöönpanokelpoisuus ja täytäntöönpano (22–23 artikla) 

Jäsenvaltiossa asetuksen mukaisesti annettu turvaamismääräys on 22 artiklan mukaan tunnustettava muissa jäsenvaltioissa edellyttämättä erityisiä menettelyjä, ja se on täytäntöönpanokelpoinen ilman täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista. 

Turvaamismääräyksen täytäntöönpanomenettelyä koskeva yleissäännös sisältyy 23 artiklan 1kohtaan. Säännöksen mukaan turvaamismääräys pannaan täytäntöön vastaavien kansallisten määräysten täytäntöönpanoon täytäntöönpanojäsenvaltiossa sovellettavien menettelyjen mukaisesti, jollei asetuksen 3 luvun säännöksistä muuta johdu. 

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisten turvaamistoimien täytäntöönpanosta säädetään ulosottokaaren 8 luvussa. Kyseisiä ulosottokaaren säännöksiä olisi siten perusteltua soveltaa täydentävästi eurooppalaisen tilivarojen turvaamismääräyksen täytäntöönpanossa siltä osin kuin asetuksen säännökset sen sallivat. 

Kaikkien määräyksen täytäntöönpanoon osallistuvien viranomaisten on 23 artiklan 2 kohdan mukaan toimittava viipymättä. 

Jos turvaamismääräys on annettu muussa kuin täytäntöönpanojäsenvaltiossa, turvaamismääräyksen A-osa ja tyhjä vakiolomake varojen turvaamisesta tehtävää ilmoitusta varten toimitetaan täytäntöönpanojäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle. Toimittamisen suorittaa joko määräyksen antanut tuomioistuin tai velkoja riippuen siitä, kumpi on alkuperäjäsenvaltion kansallisen lainsäädännön mukaan vastuussa täytäntöönpanomenettelyn vireille saattamisesta (23 artiklan 3 kohta). Asiakirjojen toimittamistavasta säädetään tarkemmin 29 artiklassa. 

Turvaamismääräykseen on tarvittaessa liitettävä käännös tai translitterointi täytäntöönpanojäsenvaltion viralliselle kielelle. Määräyksen antanut tuomioistuin laatii käännöksen tai translitteroinnin käyttäen monikielisen vakiolomakkeen asianmukaista kieliversiota (23 artiklan 4 kohta). 

Asetuksessa ei säädetä erikseen 23 artiklan 3 kohdassa mainittujen asiakirjojen toimittamisesta turvaamismääräyksen täytäntöönpanoa varten tilanteessa, jossa turvaamismääräys on annettu täytäntöönpanojäsenvaltiossa. Tällöin voidaan artiklan 1 kohdan nojalla soveltaa kyseisen jäsenvaltion kansallista lainsäädäntöä. 

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisten turvaamistoimien täytäntöönpano tapahtuu ulosottokaaren säännösten nojalla turvaamistoimen hakijan aloitteesta. Velkoja olisi siten voimassa olevan kansallisen lainsäädännön nojalla vastuussa Suomessa annetun turvaamismääräyksen täytäntöönpanonmenettelyn vireille saattamisesta ja täytäntöönpanossa tarvittavien asiakirjojen toimittamisesta asetuksen 23 artiklan 3 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitetulla tavalla, jos asiasta ei säädettäisi erikseen. Jäljempänä keskeisissä ehdotuksissa mainituista syistä esityksessä kuitenkin ehdotetaan, että vastuu täytäntöönpanossa tarvittavien asiakirjojen toimittamisesta annettaisiin Suomessa turvaamismääräyksen antaneelle tuomioistuimelle eli Helsingin käräjäoikeudelle. 

Täytäntöönpanojäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen on 23 artiklan 5 kohdan mukaan toteutettava kansallisessa lainsäädännössään edellytetyt toimet määräyksen panemiseksi täytäntöön. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle viranomainen, jolla on toimivalta panna turvaamismääräys täytäntöön 3 luvun mukaisesti (50 artiklan 1 kohdan f alakohta). 

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisten turvaamistoimien täytäntöönpanoon toimivaltainen viranomainen on ulosottokaaren 8 luvun mukaan ulosottomies. Esityksessä ehdotetaan, että ulosottomies olisi toimivaltainen viranomainen myös eurooppalaisen tilivarojen turvaamismääräyksen täytäntöönpanossa. Kyseessä olisi ulosottokaaren 3 luvun 13 §:ssä tarkoitettu vastaava ulosottomies. Suomessa täytäntöön pantava turvaamismääräys ja muut täytäntöönpanossa tarvittavat asiakirjat voitaisiin kuitenkin toimittaa mille tahansa ulosottomiehelle. Vaihtoehtoisesti määräys ja muut täytäntöönpanossa tarvittavat asiakirjat voitaisiin Suomessa toimittaa Valtakunnanvoudinvirastolle, joka asiakirjat saatuaan toimittaisi ne edelleen ulosottomiehelle varsinaista täytäntöönpanoa varten. 

Jos turvaamismääräys koskee useampaa kuin yhtä pankkia, täytäntöönpanojäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle on 23 artiklan 6 kohdan mukaan toimitettava kunkin pankin osalta erillinen lomake 19 artiklan 4 kohdan mukaisesti. 

Turvaamismääräyksen toteuttaminen (24 artikla) 

Pankin, jolle turvaamismääräys on osoitettu, on 24 artiklan 1 kohdan mukaan toteutettava määräys viipymättä vastaanotettuaan turvaamismääräyksen tai täytäntöönpanojäsenvaltion kansallisen lainsäädännön mukaisen vastaavan määräyksen turvaamismääräyksen toteuttamisesta. 

Asetuksessa ei säädetä siitä, miten turvaamismääräys tai sitä vastaava kansallinen määräys toimitetaan pankille. Menettely jää tältä osin kansallisen lainsäädännön varaan. Turvaamismääräyksen toteuttamiseen liittyvä menettely edellyttää muutakin täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Tämä koskee luonnollisesti tilanteita, joissa Suomi on täytäntöönpanojäsenvaltio eli turvattava pankkitili sijaitsee Suomessa. 

Toimivaltainen täytäntöönpanoviranomainen olisi Suomessa sijaitsevien pankkitilien osalta edellä lausutusti ulosottomies. Esityksessä ehdotetaan, että ulosottomies asiakirjat vastaanotettuaan antaisi pankille 24 artiklan 1 kohdassa mainitun vastaavan kansallisen määräyksen turvaamismääräyksen toteuttamisesta. Pankille ei siten toimitettaisi itse turvaamismääräyslomaketta. Tavoitteena olisi, että menettely muistuttaisi mahdollisimman pitkälti kansallisen lainsäädännön mukaisten turvaamistoimien täytäntöönpanoa. 

Määräyksen toteuttamiseksi pankin on 24 artiklan 2 kohdan mukaan joko varmistettava, että kyseistä määrää ei siirretä tai nosteta määräyksessä mainitulta tililtä (a alakohta), tai siirrettävä kyseinen määrä erityiselle turvaamistarkoitusta palvelevalle tilille, jos kansallinen lainsäädäntö sitä edellyttää (b alakohta). Suomen kansallinen lainsäädäntö mahdollistaa molemmat 2 kohdassa mainitut turvaamismääräyksen toteuttamistavat. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisten pankkitiliin kohdistuvien turvaamistoimien toteuttamistapoja ovat esimerkiksi tilin käytön estäminen osittain tai kokonaan asettamalla tilille turvattavaa määrää vastaava katevaraus tai kohdistamalla tiliin nostokielto. Nämä toteuttamistavat vastaavat a alakohtaa. Varat voidaan myös siirtää erilliselle sulkutilille, mikä vastaa b alakohtaa. 

Lopullisesta turvattavasta määrästä voidaan 24 artiklan 2 kohdan nojalla selvittää vireillä olevia liiketoimia. Lisäksi pankilla on 3 kohdassa mainituilla edellytyksillä oikeus velallisen pyynnöstä vapauttaa turvattuja varoja ja siirtää ne velkojan tilille velkojan vaatimuksen maksamiseksi. 

Jos velallisen pankkitilin numeroa ei ole turvaamismääräyksessä yksilöity, pankin tai määräyksen täytäntöönpanosta vastaavan muun elimen on tunnistettava velallisen tili tai tilit määräyksessä mainitussa pankissa (24 artiklan 4 kohdan ensimmäinen alakohta). Jos tiliä ei ole mahdollista varmuudella tunnistaa, pankin on hankittava tilinumero täytäntöönpanojäsenvaltion tiedonhankintaviranomaiselta. Tämä kuitenkin edellyttää, että turvaamismääräyksessä on 19 artiklan 2 kohdan f alakohdan mukainen maininta siitä, että tilinumero saatiin 14 artiklan mukaisella pyynnöllä. Muissa tapauksissa pankin on jätettävä turvaamismääräys toteuttamatta (24 artiklan 4 kohdan toinen alakohta). Säännös tulee siten sovellettavaksi tilanteissa, joissa velkoja ei ole turvaamismääräystä koskevassa hakemuksessaan antanut velallisen tilinumeroa. 

Esityksessä ehdotetaan edellä lausutusti, että Suomessa täytäntöönpanoviranomaisena toimiva ulosottomies ei toimittaisi pankille itse turvaamismääräyslomaketta vaan antaisi pankille 24 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun vastaavan määräyksen. Turvaamismääräyslomake jäisi ulosottomiehelle, jonka tulisi tämän vuoksi huolehtia myös 24 artiklan 4 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetusta tilin tunnistamisesta ennen vastaavan määräyksen antamista pankille. Ulosottomies olisi siten säännöksessä mainittu täytäntöönpanosta vastaava muu elin. 

Ulosottomiehen tulisi 24 artiklan 4 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetuissa tilanteissa pyrkiä tunnistamaan tili esimerkiksi pankille tehtävällä tiedustelulla. Jos tunnistaminen ei onnistuisi, meneteltäisiin 4 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitetulla tavalla. Esityksessä ehdotetaan, että ulosottomies olisi myös 14 artiklassa tarkoitettu tilitietojen hankkimiseen toimivaltainen viranomainen. Näin ollen 14 artiklan mukaisella menettelyllä mahdollisesti hankittujen velallisen tilitietojen pitäisi 24 artiklan 4 kohdan toisen alakohdan a alakohdan tilanteissa olla ulosottomiehen saatavilla. 

Jos turvaaminen toteutetaan 24 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetulla tavalla eli varmistamalla, että turvattavaa määrää ei siirretä tai nosteta turvaamisen kohteena olevalta tililtä, huomiota on kiinnitettävä myös artiklan 5, 6 ja 8 kohdan säännöksiin. Määräyksen toteuttaminen ei 5 kohdan mukaan vaikuta tilillä tai tileillä oleviin varoihin, jotka ylittävät turvaamismääräyksessä mainitun määrän. Jos 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetulla tilillä tai tarkoitetuilla tileillä olevat varat eivät sen sijaan turvaamishetkellä riitä määräyksessä mainitun määrän turvaamiseen, määräys toteutetaan 6 kohdan mukaan ainoastaan käytettävissä olevien määrien osalta. Turvaamismääräys voi siten kohdistua vain tilillä turvaamishetkellä oleviin, ei sinne myöhemmin tuleviin varoihin. 

Jos 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetulla tilillä tai tarkoitetuilla tileillä olevat varat eivät ole turvaamismääräyksessä ilmoitetussa valuutassa, pankin on muunnettava määräyksen määrä tilillä olevien varojen valuuttaan ja turvattava vastaava määrä kyseisten varojen valuutassa siten kuin 8 kohdassa tarkemmin säädetään. 

Turvattavia tilejä koskevasta etusijajärjestyksestä säädetään 24 artiklan 7 kohdassa. Etusijajärjestys perustuu tilityyppeihin: yksin velallisen nimissä olevat tilit turvataan ennen yhteisissä nimissä olevia tilejä ja säästötilit ennen käyttötilejä. Säännös syrjäyttää asetuksen etusijaperiaatteen nojalla sen kanssa ristiriidassa olevat kansalliset säännökset. 

Ilmoitus varojen turvaamisesta ja pankin vastuu (25—26 artikla) 

Pankin tai muun määräyksen täytäntöönpanosta vastaavan elimen on turvaamismääräyksen toteuttamisen jälkeen annettava ilmoitus varojen turvaamisesta siten kuin 25 artiklassa tarkemmin säädetään. Ilmoitus tehdään vakiolomakkeelle ja se on annettava lähtökohtaisesti turvaamismääräyksen toteuttamista seuraavan kolmannen työpäivän loppuun mennessä ja joka tapauksessa viimeistään kahdeksannen työpäivän loppuun mennessä (1 kohta). Työpäivillä tarkoitetaan määräaika-asetuksen 2 artiklan 2 kohdan mukaan kaikkia muita päiviä kuin yleisiä vapaapäiviä, sunnuntaipäiviä ja lauantaipäiviä. 

Ilmoitus toimitetaan viipymättä turvaamismääräyksen antaneelle tuomioistuimelle ja velkojalle 2 ja 3 kohdan mukaisesti. Toimittamisessa noudatettava menettely riippuu siitä, missä jäsenvaltiossa turvaamismääräys on annettu. Jos turvaamismääräys on annettu täytäntöönpanojäsenvaltiossa, pankki tai muu määräyksen täytäntöönpanosta vastaava elin toimittaa ilmoituksen tuomioistuimelle ja velkojalle. Jos turvaamismääräys taas on annettu muussa jäsenvaltiossa kuin täytäntöönpanojäsenvaltiossa, ilmoitus on ensin toimitettava täytäntöönpanojäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle, jollei sama viranomainen ole itse antanut ilmoitusta. Kyseisen viranomaisen on ensimmäisen työpäivän loppuun mennessä ilmoituksen vastaanottamisesta tai antamisesta toimitettava ilmoitus tuomioistuimelle ja velkojalle.  

Ilmoitus toimitetaan sekä 2 että 3 kohdan mukaan tuomioistuimelle 29 artiklan mukaisesti. Velkojalle ilmoitus taas toimitetaan saantitodistuksella osoitettavana kirjattuna kirjeenä tai vastaavaa sähköistä viestintäkeinoa käyttäen. 

Esityksessä ehdotetaan, että ilmoituksen varojen turvaamisesta antaisi Suomessa ulosottomies eli 25 artiklassa mainittu muu määräyksen täytäntöönpanosta vastaava elin. Tämä edellyttäisi, että ulosottomies saisi pankilta tiedon turvaamismääräyksen toteuttamisesta. Tieto tulisi saada mahdollisimman nopeasti turvaamismääräyksen toteuttamisen jälkeen, jotta ulosottomies ehtisi tiedon saatuaan antaa ilmoituksen varojen turvaamisesta 25 artiklan 1 kohdassa edellytetyssä määräajassa. Ilmoitus pankilta ulosottomiehelle voitaisiin toimittaa vapaamuotoisesti, esimerkiksi sähköpostin välityksellä. 

Ulosottomiehen olisi ilmoituksen annettuaan toimitettava se tuomioistuimelle ja velkojalle. Jos määräys olisi annettu Suomessa, ilmoitus toimitettaisiin 2 kohdan mukaisesti. Jos määräys taas olisi annettu toisessa jäsenvaltiossa, ulosottomiehen olisi toimitettava ilmoitus 3 kohdan mukaisesti ensimmäisen työpäivän loppuun mennessä ilmoituksen antamisesta. 

Ulosottomiehen olisi toimitettava ilmoitus tuomioistuimelle 29 artiklan mukaan eli millä tahansa sopivalla tavalla, kunhan asiakirjan sisältö ei muutu ja on helposti luettavissa. Asetukseen sisältyvät tiukat määräajat huomioon ottaen ilmoittamisessa olisi perusteltua pyrkiä hyödyntämään sähköisiä viestintäkeinoja. Ainakin suomalaiselle tuomioistuimelle ilmoitus voitaisiin toimittaa sähköpostitse. Tuomioistuimen olisi ilmoituksen vastaanottamisen jälkeen lähetettävä ulosottomiehelle vastaanottotodistus siten kuin 29 artiklan 2 kohdassa tarkemmin säädetään. 

Velkojalle ilmoitus olisi toimitettava saantitodistuksella osoitettavana kirjattuna kirjeenä tai vastaavaa sähköistä viestintäkeinoa käyttäen. Jälkimmäisen viestintäkeinon osalta tulisi ottaa huomioon 27 ja 28 artiklan säännökset, joiden mukaan velkojalla voi olla velvollisuus ryhtyä säännöksissä mainittuihin toimenpiteisiin ilmoituksen vastaanottamisesta alkavan määräajan kuluessa. Määräajan laiminlyönti taas voi johtaa velkojan vahingonkorvausvastuuseen 13 artiklan 2 kohdan b ja d alakohdan mukaisesti. Näistä syistä ilmoitus tulisi toimittaa velkojalle tavalla, jonka perusteella ilmoituksen vastaanottamispäivä olisi mahdollista yksiselitteisesti määritellä. 

Pankin tai muun turvaamismääräyksen täytäntöönpanosta vastaavan elimen on 25 artiklan 4 kohdan mukaan velallisen pyynnöstä ilmoitettava velalliselle määräyksen yksityiskohdat. Tiedot voidaan ilmoittaa myös ilman pyyntöä. 

Suomessa velvollisuus määräyksen yksityiskohtien ilmoittamisesta kuuluisi ulosottomiehelle. Pankin tulisi tarvittaessa ohjata sille 4 kohdassa tarkoitetun pyynnön esittänyt velallinen ottamaan yhteyttä ulosottomieheen. Ulosottomiehellä ei sen sijaan olisi velvollisuutta informoida velallista oma-aloitteisesti. 

Pankin vastuu asetuksen mukaisten velvoitteiden noudattamatta jättämisestä määräytyy 26 artiklan mukaan täytäntöönpanojäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti. 

Velkojan velvollisuus pyytää liiallisesti turvatun määrän vapauttamista (27 artikla) 

Jos turvaamismääräyksen toteuttaminen johtaa siihen, että velallisen tililtä turvataan enemmän varoja kuin turvaamismääräyksessä on mainittu, velkojalla on 27 artiklassa säädetyillä edellytyksillä velvollisuus pyytää liiallisesti turvatun määrän vapauttamista. Vapauttamista on 1 kohdan mukaan pyydettävä, jos määräys koskee useita tilejä tai on annettu sen jälkeen, kun saman vaatimuksen turvaamiseksi samaa velallista vastaan on toteutettu vastaava kansallinen määräys. Näissä tilanteissa velkojan on 2 kohdan mukaan varojen turvaamista koskevan ilmoituksen vastaanottamista seuraavan kolmannen työpäivän loppuun mennessä esitettävä täytäntöönpanojäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle pyyntö liiallisesti turvatun määrän vapauttamisesta. Pyyntö tehdään vakiolomakkeelle. Mainitun viranomaisen on pyynnön vastaanotettuaan viipymättä määrättävä pankkia toteuttamaan liiallisesti turvatun määrän vapauttaminen. 

Esityksessä ehdotetaan, että 27 artiklan mukainen pyyntö toimitettaisiin Suomessa varojen turvaamista koskevan ilmoituksen antaneelle ulosottomiehelle tai vaihtoehtoisesti Valtakunnanvoudinvirastolle, jonka olisi toimitettava pyyntö edelleen mainitulle ulosottomiehelle. Tämän jälkeen ulosottomies määräisi pankkia vapauttamaan liiallisen määrän 27 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan mukaisesti. Jos turvaaminen olisi toteutettu 24 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaisesti siirtämällä turvattavat varat ulosottomiehen hallussa olevalle sulkutilille, ulosottomiehen tulisi tehdä itse päätös varojen palauttamisesta velallisen tilille. 

Täytäntöönpanojäsenvaltion viranomaisella voi kansallisen lainsäädännön nojalla olla velvollisuus käynnistää liiallisesti turvatun määrän vapauttaminen jäsenvaltion alueella olevalta tililtä myös omasta aloitteestaan (3 kohta). Suomessa voitaisiin tältä osin soveltaa ulosottokaaren 10 luvun säännöksiä itseoikaisusta. 

Tiedoksianto velalliselle (28 artikla) 

Turvaamismääräys annetaan edellä selostetusti ex parte -menettelyssä, jossa velallista ei kuulla eikä hänelle muutenkaan ilmoiteta turvaamismääräystä koskevasta hakemuksesta ennen määräyksen antamista. Vastapainoksi velalliselle on pyritty antamaan mahdollisuus 4 luvussa tarkoitettujen oikeussuojakeinojen käyttämiseen välittömästi määräyksen toteuttamisen jälkeen. Tähän liittyen edellytetään, että turvaamismääräys ja siihen liittyvät asiakirjat annetaan velalliselle tiedoksi heti määräyksen toteuttamisen jälkeen (johdanto-osan 30 ja 31 kappale). 

Tiedoksiannosta velalliselle säädetään tarkemmin 28 artiklassa. Velalliselle on artiklan 1 kohdan mukaan annettava tiedoksi turvaamismääräys ja siihen liittyvät, artiklan 5 kohdassa mainitut asiakirjat mahdollisine käännöksineen tai translitterointeineen sekä 25 artiklan mukainen ilmoitus varojen turvaamisesta. 

Tiedoksiannossa noudatettava tarkempi menettely riippuu velallisen kotipaikasta. Jos velallisen kotipaikka on alkuperäjäsenvaltiossa, turvaamismääräys annetaan tiedoksi kyseisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti. Tällöin joko määräyksen antaneen tuomioistuimen tai velkojan – riippuen siitä, kumpi on kansallisen lainsäädännön mukaan vastuussa tiedoksiantamisen vireille saattamisesta – on saatettava tiedoksiantaminen vireille kolmannen työpäivän loppuun mennessä varojen turvaamista koskevan ilmoituksen vastaanottamisesta (28 artiklan 2 kohta).  

Jos velallisen kotipaikka taas on muussa jäsenvaltiossa kuin alkuperäjäsenvaltiossa, joko tuomioistuimen tai velkojan – alkuperäjäsenvaltion kansallisesta lainsäädännöstä riippuen – on vastaavassa kolmen työpäivän määräajassa toimitettava tiedoksi annettavat asiakirjat velallisen kotipaikan jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle. Tämän jälkeen tiedoksianto velalliselle toimitetaan tämän kotipaikan jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti. Toimivaltaisen viranomaisen on ilmoitettava tiedoksiantamisen tulos tiedoksi annettavat asiakirjat toimittaneelle tuomioistuimelle tai velkojalle (28 artiklan 3 kohdan ensimmäinen ja kolmas alakohta). 

Tiedoksi annettavat asiakirjat on kuitenkin 28 artiklan 3 kohdan toisessa alakohdassa mainituissa tilanteissa toimitettava täytäntöönpanojäsenvaltioon jo aikaisemmassa vaiheessa. Jos velallisen kotipaikan jäsenvaltio on ainoa täytäntöönpanojäsenvaltio, eli jos tilejä ei turvata muualla kuin velallisen kotipaikan jäsenvaltiossa, tiedoksi annettavat asiakirjat toimitetaan kyseisen jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle samaan aikaan turvaamismääräyksen toimittamisen kanssa 23 artiklan 3 kohdan mukaisesti. Tämän jälkeen tiedoksi annettavat asiakirjat jäävät kyseisen viranomaisen haltuun turvaamismääräyksen täytäntöönpanon ajaksi. Toimivaltaisen viranomaisen on saatettava tiedoksiantaminen vireille kolmannen työpäivän loppuun mennessä varojen turvaamista koskevan ilmoituksen vastaanottamisesta. 

Suomen on 50 artiklan 1 kohdan e alakohdan ja 4 artiklan 14 kohdan nojalla ilmoitettava komissiolle viranomainen, jolla on toimivalta antaa tiedoksi turvaamismääräys ja muita asiakirjoja 28 artiklan 3 kohdan mukaisesti. 

Suomen kansallisessa lainsäädännössä ei ole yleisiä säännöksiä tuomioiden tai päätösten tiedoksiannosta. Esimerkiksi käräjäoikeuden tuomiosta annetaan asianosaisille toimituskirjana jäljennös, jonka on oltava asianosaisen saatavana käräjäoikeuden kansliassa kahden viikon tai 30 päivän kuluessa tuomion julistamis- tai antamispäivästä (oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 13 §). Hovioikeuden ratkaisusta taas lähetetään kappale kaikille hovioikeudessa puhevaltaa käyttäneille (OK 24 luvun 18 §:n 1 momentti). Tuomioiden tai päätösten tiedoksiannosta on säädetty eräissä erityisissä tapauksissa, kuten yksipuolisten tuomioiden osalta (OK 12 luvun 14 §). 

Turvaamismääräyksen tiedoksiantoa koskeva asetuksen 28 artikla edellyttää edellä mainituista syistä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Täydentäviä säännöksiä tarvitaan ensinnäkin siitä, onko Suomessa annetun turvaamismääräyksen tiedoksiantamisen vireille saattamisesta 28 artiklan 2 ja 3 kohdan mukaisesti vastuussa määräyksen antanut tuomioistuin vai velkoja. Jäljempänä keskeisissä ehdotuksissa mainituista syistä esityksessä ehdotetaan, että vastuu kuuluisi tuomioistuimelle. Toiseksi täydentäviä säännöksiä tarvitaan siitä, miten tiedoksiantaminen toimitetaan velalliselle, jonka kotipaikka on Suomessa. Tältä osin on säädettävä sekä tiedoksiantamiseen toimivaltaisesta viranomaisesta että tiedoksiantotavoista. Esityksessä ehdotetaan, että toimivaltainen viranomainen olisi joko ulosottomies tai Helsingin käräjäoikeus riippuen siitä, sijaitseeko jokin turvattavista tileistä Suomessa. Tiedoksianto toimitettaisiin todisteellisesti ulosottokaaren tai oikeudenkäymiskaaren säännösten mukaisesti. 

Jos velallisen kotipaikka on kolmannessa valtiossa, tiedoksianto toimitetaan 28 artiklan 4 kohdan mukaan alkuperäjäsenvaltiossa sovellettavien kansainvälistä tiedoksiantoa koskevien sääntöjen mukaisesti. Suomessa yleissäännös kansainvälisistä tiedoksiannoista sisältyy oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 8 §:ään, jonka mukaan jos tiedoksiannon vastaanottaja oleskelee ulkomailla ja hänen osoitteensa on tiedossa, eikä tiedoksiantoa ole uskottu asianosaisen huolehdittavaksi, tuomioistuimen tulee huolehtia tiedoksi annettavien asiakirjojen lähettämisestä siten kuin siitä on erikseen säädetty tai asianomaisen vieraan valtion kanssa sovittu. Tuomioistuimen on ilmoitettava se päivä, jona tiedoksianto on viimeistään toimitettava tai jona todistus tiedoksiannon vastaanottamisesta on viimeistään palautettava tuomioistuimelle. Mahdollinen täydentävien säännösten tarve riippuu siten tältä osin siitä, halutaanko mainitusta yleissäännöksestä asetuksen yhteydessä poiketa. Esityksessä ehdotetaan, että tiedoksiannosta huolehtisi myös 28 artiklan 4 kohdan tilanteissa tuomioistuin, minkä vuoksi tiedoksiannon uskominen asianosaisen huolehdittavaksi ei olisi mahdollista. 

Velalliselle tiedoksi annettavat asiakirjat luetellaan 28 artiklan 5 kohdassa. Asiakirjoihin on tarvittaessa liitettävä käännös tai translitterointi 49 artiklan 1 kohdan mukaisesti. Kansallisessa lainsäädännössä säädetään johdanto-osan 33 kappaleen mukaan siitä, kenen on toimitettava asetuksessa vaaditut käännökset ja kuka vastaa käännösten kustannuksista. Suomessa annetun turvaamismääräyksen osalta vastuu käännösten toimittamisesta kuuluu riita-asioissa noudatettavien säännösten nojalla velkojalle, jonka on siten myös vastattava kääntämiskustannuksista. Menettelyssä käytettävät monikieliset vakiolomakkeet kuitenkin vähentävät tarvetta velkojan toimesta tapahtuvalle asiakirjojen käännättämiselle. 

Jos turvaamismääräys koskee useampaa kuin yhtä pankkia, velalliselle annetaan 28 artiklan mukaisesti tiedoksi vain ensimmäinen 25 artiklan mukainen ilmoitus turvaamisesta (6 kohta). Mahdolliset myöhemmät ilmoitukset on toimitettava velalliselle viipymättä. 

Asiakirjojen toimittaminen (29 artikla) 

Asiakirjojen toimittaminen 29 artiklan mukaisesti voi artiklan 1 kohdan nojalla tapahtua millä tahansa sopivalla tavalla edellyttäen, että vastaanotettu asiakirja vastaa sisällöltään täysin toimitettua asiakirjaa ja kaikki sen sisältämä tieto on helposti luettavissa. Asiakirjat 1 kohdan mukaisesti vastaanottaneen tuomioistuimen tai viranomaisen on 2 kohdan mukaan lähetettävä asiakirjat toimittaneelle taholle vakiolomakkeelle tehty vastaanottotodistus vastaanottamispäivää seuraavan työpäivän päättymiseen mennessä. 

Yhteis- ja hallintatilien turvaaminen (30 artikla) 

Asetuksen 30 artiklassa määritellyt yhteis- ja hallintatilit voidaan asetuksen nojalla turvata vain siinä määrin kuin se on mahdollista täytäntöönpanojäsenvaltion lainsäädännön nojalla. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle, missä määrin yhteis- ja hallintatilit voidaan turvata niiden kansallisen lainsäädännön nojalla (50 artiklan 1 kohdan g alakohta). 

Suomessa sijaitsevan tilin turvaamiseen voidaan 30 artiklassa tarkoitetuissa tilanteissa soveltaa ainakin ulosottokaaren 4 luvun 11 §:ää, jonka mukaan velallisen ja sivullisen yhteisessä hallinnassa olevan irtaimen omaisuuden katsotaan kuuluvan heille yhtä suurin osuuksin, jollei sivullinen osoita tai muutoin käy ilmi, että omaisuus kuuluu yksin tai mainittua suuremmalla osuudella hänelle. Tällä perusteella esimerkiksi velallisen ja toisen henkilön yhteisellä tilillä olevista varoista katsottaisiin lähtökohtaisesti kuuluvaksi velalliselle puolet, jolloin turvaamisen kohteena voisi olla kyseinen puolikas mahdollisesti vähennettynä ulosottokaaren 4 luvun 21 §:n 1 momentin 6 kohdassa säädetyllä erottamisedulla. 

Turvaamisesta vapautettavat määrät (31 artikla) 

Turvaamisesta on 31 artiklan 1 kohdan nojalla vapautettava määrät, jotka vapautetaan ulosotosta täytäntöönpanojäsenvaltion lainsäädännön nojalla. Vapauttaminen tapahtuu kyseisestä kansallisesta lainsäädännöstä riippuen joko vapauttamisesta vastaavan elimen omasta aloitteesta (2 kohta) tai velallisen pyynnöstä (3 kohta). Jälkimmäisessä tapauksessa velallisen on tehtävä 34 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukainen hakemus turvaamismääräyksen täytäntöönpanon rajoittamisesta. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle säännöt, joita sovelletaan ulosotosta kansallisen lainsäädännön nojalla vapautettaviin määriin (50 artiklan 1 kohdan h alakohta). 

Ulosottokaaren 4 luvun 21 §:n 1 momentin 6 kohdan mukaan ulosmittauksesta tulee luonnollisen henkilön osalta erottaa velallisen rahavaroista tai muusta vastaavasta omaisuudesta 48 §:ssä tarkoitetun suojaosuuden määrä puolitoistakertaisena kuukauden ajaksi, jollei velallisella ole muuta vastaavaa tuloa. Kyseinen määrä vapautetaan siten ulosotosta velallisen pyytämättä, joten tilin turvaamisesta vastaavan ulosottomiehen on 31 artiklan 2 kohdan nojalla vapautettava määrä turvaamisesta omasta aloitteestaan. Jos velallinen kuitenkin katsoo, että vapautettuja määriä ei ole otettu asianmukaisesti huomioon, hän voi hakea täytäntöönpanon rajoittamista siten kuin 34 artiklan 1 kohdan a alakohdassa säädetään. 

Turvaamismääräyksen etusija-asema (32 artikla) 

Turvaamismääräyksellä tulisi 32 artiklan mukaan olla sama asema kuin vastaavalla kansallisella määräyksellä täytäntöönpanojäsenvaltiossa mahdollisesti on. Jäsenvaltioiden on 50 artiklan 1 kohdan k alakohdan nojalla ilmoitettava komissiolle, onko vastaavilla kansallisilla määräyksillä kansallisen lainsäädännön mukainen etusija-asema. 

Suomen lainsäädännössä asetuksen 32 artiklan kannalta merkityksellinen säännös on ulosottokaaren 4 luvun 43 §. Täytäntöönpantu takavarikko tai muu turvaamistoimi ei säännöksen mukaan estä ulosmittausta. Lain esitöissä on katsottu, että turvaamistoimi antaa suojaa velallista vastaan, mutta ei tuota etua suhteessa kilpailevaan velkojaan. Merkitystä ei ole sillä, millainen turvaamistoimi on kyseessä (HE 13/2005 vp s. 75). Turvaamistoimilla ei siten ole kansallisessa lainsäädännössä etusija-asemaa ulosmittaukseen nähden. Omaisuuteen kohdistuva turvaamistoimi voi kuitenkin olla peruste poiketa ulosmittausjärjestyksestä ulosottokaaren 4 luvun 25 §:n nojalla. Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan ulosmittausjärjestyksestä voidaan poiketa muun muassa, jos hakijan saatava voidaan siten suorittaa heikentämättä toisen velkojan maksunsaantia. Lain esitöiden mukaan se, että velallisen omaisuutta on takavarikossa toisen velkojan saatavasta, oikeuttaisi poikkeamaan ulosmittausjärjestyksestä (HE 13/2005 vp s. 59). 

2.4  Oikeussuojakeinot (4 luku)

Velallisen oikeussuojakeinot turvaamismääräystä vastaan (33 artikla) 

Velallisella on 33 artiklan nojalla oikeus riitauttaa annettu eurooppalainen tilivarojen turvaamismääräys sekä aineellisin että prosessuaalisin perustein. Velallinen voi artiklan 1 kohdan mukaan tehdä alkuperäjäsenvaltion toimivaltaiselle tuomioistuimelle hakemuksen turvaamismääräyksen peruuttamisesta tai muuttamisesta sillä perusteella, että a) asetuksessa säädetyt edellytykset tai vaatimukset eivät täyttyneet, b) 28 artiklassa lueteltuja asiakirjoja ei ollut annettu velalliselle tiedoksi 14 päivän kuluessa tilin turvaamisesta, c) velalliselle tiedoksi annetut asiakirjat eivät täyttäneet 49 artiklan 1 kohdan mukaisia kielivaatimuksia, d) liiallisesti turvattua määrää ei ole vapautettu 27 artiklan mukaisesti, e) turvaamismääräyksen perusteena oleva velkojan vaatimus on maksettu kokonaan tai osittain, f) velkojan vaatimus on hylätty pääasiassa annetussa tuomiossa, tai g) pääasiassa annettu tuomio tai muu täytäntöönpanoasiakirja on julistettu mitättömäksi tai kumottu.  

Jos velallinen hakee oikeussuojakeinoa 1 kohdan b tai c alakohdan nojalla, velkojalla on mahdollisuus korjata tiedoksiannon toimittamatta jättäminen tai toimittaa velalliselle tarvittavat käännökset 14 päivän kuluessa siitä kun hänelle on ilmoitettu velallisen hakemuksesta. Noudatettavasta menettelystä säädetään tarkemmin 3 ja 4 kohdassa.  

Velallinen voi 33 artiklan 2 kohdan nojalla tehdä alkuperäjäsenvaltion tuomioistuimelle hakemuksen 12 artiklan mukaisen vakuutta koskevan päätöksen uudelleentarkastelusta sillä perusteella, että kyseisessä artiklassa asetetut edellytykset tai vaatimukset eivät täyttyneet. Tuomioistuin voi hakemuksen perusteella vaatia velkojaa asettamaan vakuuden tai lisävakuuden. 

Jäsenvaltioiden on 50 artiklan 1 kohdan l alakohdan nojalla ilmoitettava komissiolle tuomioistuin, jolla on toimivalta myöntää 33 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut oikeussuojakeinot. Esityksessä ehdotetaan, että toimivalta 33 artiklassa mainittujen oikeussuojakeinojen myöntämiseen keskitettäisiin turvaamismääräyksen antamisen tavoin Helsingin käräjäoikeuteen. Asiasta olisi otettava säännös asetusta täydentävään lakiin. 

Velallisen oikeussuojakeinot turvaamismääräyksen täytäntöönpanoa vastaan (34 artikla) 

Velallisen oikeussuojakeinoista turvaamismääräyksen täytäntöönpanoa vastaan säädetään 34 artiklassa, jonka mukaan velallinen voi hakea turvaamismääräyksen täytäntöönpanon rajoittamista tai lopettamista. Hakemus tehdään täytäntöönpanojäsenvaltion toimivaltaiselle tuomioistuimelle tai kansallisesta lainsäädännöstä riippuen täytäntöönpanoviranomaiselle. 

Täytäntöönpanon rajoittamisen perusteena on 31 artiklassa säädetty velvollisuus vapauttaa tietyt määrät ulosotosta (34 artiklan 1 kohdan a alakohta). Kuten edellä on todettu, Suomessa ulosotosta vapautettavat määrät otetaan huomioon 31 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla viranomaisaloitteisesti. Velallinen voisi siten hakea täytäntöönpanon rajoittamista, jos ulosotosta ulosottokaaren 4 luvun 21 §:n 1 momentin 6 kohdan nojalla erotettavia määriä ei ole otettu lainkaan tai asianmukaisesti huomioon turvaamismääräyksen täytäntöönpanossa. 

Täytäntöönpanon lopettaminen taas voi perustua ensinnäkin siihen, että turvattu pankkitili on rajattu asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle 2 artiklan 3 ja 4 kohdan nojalla (34 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohta). Tämä koskee muun muassa pankkitilejä, joihin ei tilin sijaintivaltion lainsäädännön nojalla saa kohdistaa ulosottoa, ja keskuspankkien pankkitilejä. Täytäntöönpano on lopetettava myös sillä perusteella, että pääasiassa annetun tuomion tai muun täytäntöönpanoasiakirjan täytäntöönpanosta on kieltäydytty täytäntöönpanojäsenvaltiossa (ii alakohta), tuomion täytäntöönpanokelpoisuus on keskeytetty alkuperäjäsenvaltiossa (iii alakohta) tai 33 artiklan 1 kohdan b—g alakohtaa sovelletaan (iv alakohta). Viimeksi mainittu peruste mahdollistaa siten 33 artiklan 1 kohdan b—g alakohdan oikeussuojakeinoihin vetoamisen alkuperäjäsenvaltion lisäksi täytäntöönpanojäsenvaltiossa. 

Turvaamismääräyksen täytäntöönpano on lisäksi lopetettava, jos se on selvästi vastoin täytäntöönpanojäsenvaltion oikeusjärjestyksen perusteita (34 artiklan 2 kohta). Kyseistä oikeussuojakeinoa koskeva hakemus voidaan tehdä ainoastaan tuomioistuimelle, ei täytäntöönpanoviranomaiselle. 

Jäsenvaltioiden on 50 artiklan 1 kohdan l alakohdan nojalla ilmoitettava komissiolle tuomioistuin tai täytäntöönpanoviranomainen, jolla on toimivalta myöntää 34 artiklan 1 tai 2 kohdassa tarkoitetut oikeussuojakeinot. Esityksessä ehdotetaan, että toimivalta 34 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen oikeussuojakeinojen myöntämiseen olisi Suomessa ulosottomiehellä eli täytäntöönpanoviranomaisella. Kysymykseen tulisi luontevimmin sama ulosottomies, joka on vastannut velallisen tilin turvaamisesta. Toimivaltainen tuomioistuin 34 artiklan 2 kohdan oikeussuojakeinon myöntämiseen olisi Helsingin käräjäoikeus. 

Muut velallisen ja velkojan saatavilla olevat oikeussuojakeinot (35 artikla) 

Muista velallisen ja velkojan käytössä olevista oikeussuojakeinoista säädetään 35 artiklassa. Velallinen tai velkoja voi pyytää turvaamismääräyksen antanutta tuomioistuinta muuttamaan määräystä tai peruuttamaan sen, jos määräyksen antamisen perustana olleet seikat ovat muuttuneet (1 kohta). Kyseinen tuomioistuin voi myös omasta aloitteestaan muuttaa määräystä tai peruuttaa sen muuttuneiden olosuhteiden vuoksi, jos alkuperäjäsenvaltion lainsäädäntö sen sallii (2 kohta). 

Suomessa turvaamismääräyksen antaisi ehdotuksen mukaan Helsingin käräjäoikeus, joka olisi siten toimivaltainen myöntämään 35 artiklan 1 kohdan oikeussuojakeinon. Suomen lainsäädännön mukainen riitaprosessi on asianosaisaloitteinen. Kansallinen lainsäädäntö ei siten mahdollista sitä, että tuomioistuin oma-aloitteisesti muuttaisi antamaansa määräystä tai peruuttaisi sen muuttuneiden olosuhteiden vuoksi. Näin ollen 35 artiklan 2 kohta ei tule sovellettavaksi Suomessa annettujen turvaamismääräysten osalta. 

Jos velallinen ja velkoja sopivat asian, he voivat yhteisesti pyytää turvaamismääräyksen antaneelta tuomioistuimelta määräyksen peruuttamista tai muuttamista, tai täytäntöönpanojäsenvaltion tuomioistuimelta tai täytäntöönpanoviranomaiselta määräyksen täytäntöönpanon lopettamista tai rajoittamista (35 artiklan 3 kohta). Esityksessä ehdotetaan, että toimivalta määräyksen täytäntöönpanon lopettamiseen tai rajoittamiseen 35 artiklan 3 kohdassa mainitulla perusteella Suomen ollessa täytäntöönpanojäsenvaltio annettaisiin 34 artiklan 1 kohdan oikeussuojakeinojen tapaan ulosottomiehelle. 

Velkoja voi 35 artiklan 4 kohdan nojalla pyytää täytäntöönpanojäsenvaltion tuomioistuinta tai täytäntöönpanoviranomaista muuttamaan turvaamismääräyksen täytäntöönpanoa turvaamisesta 31 artiklan nojalla vapautetun määrän mukauttamiseksi. Vaatimus voi perustua siihen, että velallisella on tilejä useassa jäsenvaltiossa ja muiden tilien osalta on jo tehty riittävässä määrin vapautuksia. 

Esityksessä ehdotetaan, että päätöksen 35 artiklan 4 kohdan oikeussuojakeinosta tekisi ulosottomies. Vapautuksen mukauttaminen edellyttäisi, että muissa jäsenvaltioissa sovellettavien vapautusten määrä vastaisi vähintään ulosottokaaren 4 luvun 21 §:n 1 momentin 6 kohdassa tarkoitettua ulosmittauksesta erotettavaa määrää. Vapautuksen mukauttaminen ei siten voisi olla asianmukaista, jos vapautusten yhteismäärä jäisi mukauttamisen tuloksena alhaisemmaksi kuin ulosottokaaren edellä mainitun säännöksen mukainen määrä. 

Oikeussuojakeinoissa noudatettava menettely ja muutoksenhaku (36—37 artikla) 

Edellä mainittujen oikeussuojakeinojen käyttöä koskevasta menettelystä säädetään 36 artiklassa. Hakemus 33—35 artiklan mukaisista oikeussuojakeinoista tehdään 36 artiklan 1 kohdan mukaan oikeussuojakeinolomakkeelle ja toimitetaan hakemuksen tekopaikan lainsäädännön mukaisesti. Hakemus voidaan tehdä milloin tahansa, joten sen tekemiselle ei voida asettaa määräaikaa. 

Hakemuksesta on ilmoitettava toiselle osapuolelle (36 artiklan 2 kohta) ja kummallekin osapuolelle on annettava tilaisuus esittää siitä kantansa, jollei kyse ole 34 artiklan 1 kohdan a alakohdan tai 35 artiklan 3 kohdan mukaisesta hakemuksesta (36 artiklan 3 kohta). Päätös on tehtävä viipymättä ja viimeistään 21 päivän kuluttua siitä kun tuomioistuin tai täytäntöönpanoviranomainen on saanut kaikki päätöksen tekemiseksi tarvittavat tiedot, ja siitä on ilmoitettava osapuolille (4 kohta). Oikeussuojakeinoa koskevan päätöksen täytäntöönpanokelpoisuudesta ja täytäntöönpanossa noudatettavasta menettelystä säädetään tarkemmin 36 artiklan 5 kohdassa. 

Suomessa haettuja oikeussuojakeinoja koskevassa menettelyssä voidaan asetuksen 46 artiklan 1 kohdan nojalla soveltaa täydentävästi turvaamistoimia koskevia kansallisia menettelysäännöksiä. Tuomioistuimelta haettavien oikeussuojakeinojen osalta sovellettaisiin siten oikeudenkäymiskaaren ja ulosottomieheltä haettavien oikeussuojakeinojen osalta ulosottokaaren turvaamistoimia koskevia menettelysäännöksiä sikäli kuin ne eivät ole ristiriidassa asetuksen kanssa. Soveltamisessa olisi otettava huomioon, että velallista kuultaisiin menettelyssä ensimmäisen kerran tämän hakiessa oikeussuojakeinoa. Tätä voitaisiin verrata tilanteeseen, jossa tuomioistuin olisi antanut kansallisen turvaamistoimen oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaisesti väliaikaisena ja varannut vastapuolelle tilaisuuden tulla kuulluksi vasta tämän jälkeen. Oikeussuojakeinon hakemisessa on siten kysymys pikemminkin ensimmäisessä oikeusasteessa tapahtuvasta kuulemisesta kuin muutoksenhausta. 

Esimerkiksi tuomioistuimelle tehdystä oikeussuojakeinoa koskevasta hakemuksesta voitaisiin ilmoittaa toiselle osapuolelle oikeudenkäymiskaaren 11 luvun tiedoksiantoa koskevien säännösten mukaisesti ja antaa kyseiselle osapuolelle tilaisuus esittää kantansa kehottamalla tätä vastaamaan hakemukseen määräajassa. Päätöksestä voitaisiin ilmoittaa asianosaisille lähettämällä näille etukäteen oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 8 §:n 3 momentissa tarkoitettu kirjallinen ilmoitus ratkaisun antamisesta. Ulosottomiehelle tehtyjen hakemusten suhteen voitaisiin vastaavasti soveltaa täydentävästi ulosottokaaren säännöksiä kuulemisesta (UK 3 luvun 32 §), tiedoksiannosta (37—42 §) ja päätöksestä ilmoittamisesta (36 §). Sen sijaan suoraan asetuksen nojalla sovellettavia, kansalliset säännökset syrjäyttäviä menettelysäännöksiä ovat esimerkiksi edellytykset siitä, että hakemus oikeussuojakeinosta voidaan tehdä milloin tahansa, ja että päätös on tehtävä viimeistään 21 päivän kuluttua tarvittavien tietojen saamisesta. 

Kummallakin osapuolella on 37 artiklan mukaan oikeus hakea muutosta 33, 34 tai 35 artiklan nojalla tehtyyn päätökseen käyttäen muutoksenhakulomaketta. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle tuomioistuin, jolle muutoksenhaku osoitetaan sekä muutoksenhaulle kansallisen lainsäädännön mukaan mahdollisesti asetettu määräaika ja sen alkamisajankohta (50 artiklan 1 kohdan m alakohta). 

Muutoksenhakuoikeutta koskeva 37 artikla ei sisällä säännöksiä muutoksenhaussa noudatettavasta menettelystä muuten kuin vakiolomakkeen käyttämisen osalta. Muutoksenhakumenettely jää siten pääosin menettelyvaltion kansallisen lainsäädännön varaan 46 artiklan 1 kohdan mukaisesti. 

Toimivalta tuomioistuimelta haettavien oikeussuojakeinojen osalta ehdotetaan edellä lausutusti keskitettäväksi Helsingin käräjäoikeuteen, joten muutoksenhaku näistä päätöksistä tapahtuisi Helsingin hovioikeuteen. Muutoksenhaussa voitaisiin soveltaa täydentävästi oikeudenkäymiskaaren 25, 25a ja 26 luvun säännöksiä. 

Jos oikeussuojakeinoa koskevan päätöksen olisi tehnyt ulosottomies, muutoksenhaussa voitaisiin soveltaa täydentävästi ulosottovalitusta koskevia ulosottokaaren 11 luvun säännöksiä. Ulosottovalituksia käsitellään tietyissä ulosottokaaren 11 luvun 2 §:n 2 momentissa mainituissa käräjäoikeuksissa, joiden tuomiopiireistä ulosottovalitusasioissa säädetään valtioneuvoston asetuksella. Esityksessä ehdotetaan, että asetuksen mukaisia oikeussuojakeinoja koskeviin ulosottomiehen päätöksiin voitaisiin hakea muutosta ulosottovalituksia käsitteleviltä käräjäoikeuksilta. 

Velallisen oikeus antaa vakuus turvaamisen sijasta (38 artikla) 

Velallisella on edellä mainittujen oikeussuojakeinojen lisäksi oikeus antaa vakuus turvaamisen sijasta siten kuin 38 artiklassa tarkemmin säädetään. Velallinen voi joko hakea turvattujen varojen vapauttamista turvaamismääräyksen antaneelta tuomioistuimelta (1 kohdan a alakohta) tai turvaamismääräyksen täytäntöönpanon lopettamista täytäntöönpanojäsenvaltion tuomioistuimelta tai täytäntöönpanoviranomaiselta (1 kohdan b alakohta). Edellytyksenä on kummassakin tapauksessa se, että velallinen antaa turvattua määrää vastaavan vakuuden tai vaihtoehtoisen vakuuden, joka on kansallisen lainsäädännön mukaan hyväksyttävässä muodossa ja arvoltaan vähintään vastaava. Vaihtoehtoinen vakuus voi johdanto-osan 35 kappaleen mukaan olla esimerkiksi pankkitakaus tai kiinnitys. Vakuuden antamisesta ilmoitetaan velkojalle kansallisen lainsäädännön mukaisesti (38 artiklan 2 kohta). 

Velkojalta vaadittavaa vakuutta koskeva 12 artikla eroaa edellä lausutusti joissakin suhteissa kansallisista vakuuden asettamista koskevista säännöksistä ja edellyttää siten täydentävää lainsäädäntöä. Perusteltua olisi, että velkojalta vaadittavan vakuuden antamista koskevaa menettelyä voitaisiin mahdollisuuksien mukaan noudattaa myös velallisen antaessa vakuuden. 

Päätösvalta turvattujen varojen vapauttamisesta vakuutta vastaan kuuluu 38 artiklan 1 kohdan a alakohdan nojalla turvaamismääräyksen antaneelle tuomioistuimelle. Suomessa annetun turvaamismääräyksen osalta päätösvalta kuuluisi siten Helsingin käräjäoikeudelle. Esityksessä ehdotetaan, että vakuus annettaisiin näissä tilanteissa velkojan 12 artiklan nojalla antaman vakuuden tapaan ulosottomiehelle, joka ilmoittaisi tuomioistuimelle, kun vakuus on annettu, ja ottaisi samalla kantaa vakuuden hyväksyttävyyteen ja riittävyyteen. 

Jäsenvaltioilla on 38 artiklan 1 kohdan b alakohdan nojalla mahdollisuus valita, päättääkö turvaamismääräyksen täytäntöönpanon lopettamisesta velallisen antamaa vakuutta vastaan tuomioistuin vai täytäntöönpanoviranomainen. Esityksessä ehdotetaan, että päätösvalta kuuluisi Suomessa ulosottomiehelle eli täytäntöönpanoviranomaiselle. Tämä olisi perusteltua, koska ulosottomies olisi ehdotuksen mukaan toimivaltainen viranomainen myös 34 artiklan 1 kohdan ja 35 artiklan 3 ja 4 kohdan täytäntöönpanoa koskevien oikeussuojakeinojen osalta. 

Kolmansien oikeudet (39 artikla) 

Kolmansien osapuolten oikeuksista säädetään 39 artiklassa. Kolmansien oikeuteen riitauttaa turvaamismääräys sovelletaan alkuperäjäsenvaltion lainsäädäntöä ja toimivalta tällaisen kanteen osalta kuuluu lähtökohtaisesti alkuperäjäsenvaltion tuomioistuimille. Kolmansien oikeuteen riitauttaa turvaamismääräyksen täytäntöönpano sovelletaan vastaavasti täytäntöönpanojäsenvaltion lainsäädäntöä ja toimivalta asiassa kuuluu lähtökohtaisesti täytäntöönpanojäsenvaltion tuomioistuimille tai täytäntöönpanoviranomaiselle. Toimivallasta voidaan kuitenkin säätää unionin oikeudessa tai kansallisessa oikeudessa toisin. 

Kolmansien oikeuksia koskevat säännökset tulisivat sovellettaviksi esimerkiksi tilanteessa, jossa kolmas osapuoli katsoisi turvattujen varojen kuuluvan itselleen eikä velalliselle. Kolmas osapuoli voisi tällaisissa tilanteissa riitauttaa joko turvaamismääräyksen antamisen tai täytäntöönpanon siten kuin sovellettavassa kansallisessa lainsäädännössä säädetään. 

Kolmansien oikeuteen riitauttaa turvaamismääräys 39 artiklan 1 kohdan mukaisesti voitaisiin periaatteessa soveltaa väliintuloa koskevia oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 8—10 §:n säännöksiä. Mainitun 8 §:n mukaan jos joku, joka ei ole asianosaisena oikeudenkäynnissä, väittää, että asia koskee hänen oikeuttaan, ja esittää todennäköisiä syitä väitteensä tueksi, hän saa osallistua väliintulijana jommankumman asianosaisen puolella oikeudenkäyntiin. Sivullisen pääseminen väliintulijaksi edellyttää siten, että asia on vireillä asianosaisten välillä (niin sanottu väliintulon prosessuaalinen edellytys). Väliintulo alioikeustasolla ei ole enää mahdollinen sen jälkeen kun käräjäoikeus on antanut asiassa ratkaisunsa. 

Turvaamismääräys annetaan ex parte –menettelyssä, jossa turvaamismääräystä koskevasta hakemuksesta ei ilmoiteta velalliselle tai ulkopuolisille ennen turvaamismääräyksen antamista ja varojen turvaamista. Näin ollen kolmas osapuoli saa todennäköisesti tietää velkojan hakemuksesta vasta siinä vaiheessa, kun varat on jo turvattu. Kolmannen osapuolen mahdollisuus riitauttaa turvaamismääräys väliintulijana edellyttää tällöin käytännössä sitä, että velallinen vetoaa asetuksen 4 luvun oikeussuojakeinoihin. Muussa tapauksessa menettely päättyy tuomioistuimessa turvaamismääräyksen antamiseen eikä tämän jälkeen ole enää oikeudenkäyntiä, johon kolmas osapuoli voisi väliintulijana osallistua. 

Kolmansien oikeuteen riitauttaa Suomessa tapahtunut turvaamismääräyksen täytäntöönpano 39 artiklan 2 kohdan mukaisesti voitaisiin soveltaa ulosottokaaren 11 luvun säännöksiä. Riitauttaminen tapahtuisi ulosottovalituksella, jonka käsittelyyn toimivaltainen tuomioistuin määräytyisi ulosottokaaren 11 luvun 2 §:n mukaisesti. Selvissä tapauksissa ulosottomies voisi ratkaista asian itseoikaisuna 11 luvun 12 §:n mukaisesti. 

2.5  Yleiset säännökset (5 luku)

Asetuksen yhteydessä ei 40 artiklan mukaan saa vaatia laillistamista tai muuta vastaavaa muodollisuutta. 

Oikeudellisesta edustamisesta säädetään 41 artiklassa, jonka mukaan menettelyssä turvaamismääräyksen saamiseksi ei ole pakollista käyttää asianajajaa tai muuta oikeusalan ammattilaista. Sama koskee lähtökohtaisesti 4 luvun mukaisia oikeussuojakeinoja, joiden osalta voidaan kuitenkin säätää kansallisessa lainsäädännössä toisin. 

Suomessa ei oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 1 §:n ja ulosottokaaren 3 luvun 10 §:n nojalla ole asiamiespakkoa. Jos asianosainen kuitenkin haluaa käyttää oikeudenkäyntiasiamiestä tai -avustajaa tuomioistuimessa käsiteltävässä turvaamismääräysasiassa, tämän on täytettävä oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 2 §:n kelpoisuusehdot. 

Oikeudenkäyntimaksuista säädetään 42 artiklassa, jonka mukaan menettelyssä, joka koskee turvaamismääräyksen hakemista tai oikeussuojakeinon käyttämistä turvaamismääräystä vastaan, ei saa periä suurempia oikeudenkäyntimaksuja kuin vastaavista toimenpiteistä kansallisessa menettelyssä. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle oikeudenkäyntimaksuista (50 artiklan 1 kohdan n alakohta). 

Tuomioistuinmaksulaissa (1455/2015) säädetään maksuista, joita peritään asioiden käsittelystä tuomioistuimessa. Turvaamismääräystä vastaavana kansallisena määräyksenä voidaan Suomessa pitää oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n mukaista saamistakavarikkoa, joka voidaan turvaamismääräyksen tapaan kohdistaa pankkitilillä oleviin varoihin. Turvaamismääräyshakemuksen käsittely aiheuttaa tuomioistuimelle todennäköisesti keskimäärin enemmän työtä kuin saamistakavarikkoa koskevan hakemuksen käsittely ottaen huomioon menettelyjen eroavaisuudet kuten turvaamismääräyksen antamisedellytykset ja tuomioistuimen velvollisuus päättää velkojalta vaadittavasta vakuudesta. Tämän vuoksi esityksessä ehdotetaan, että turvaamismääräystä koskevan hakemuksen käsittelystä tuomioistuimessa perittäisiin 42 artiklan sallimin tavoin samansuuruinen maksu kuin tuomioistuinmaksulain nojalla peritään oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n mukaisen hakemuksen käsittelystä. Asiasta olisi otettava säännös asetusta täydentävään lakiin.  

Oikeudenkäyntimaksua voidaan asetuksen 42 artiklan nojalla periä myös oikeussuojakeinon käyttämisestä turvaamismääräystä vastaan. Tältä osin on otettava huomioon turvaamismääräysmenettelyn ex parte -luonne ja se, että oikeussuojakeinoa haettaisiin samalta tuomioistuimelta, joka olisi antanut turvaamismääräyksen. Velallisen 33 tai 35 artiklan nojalla hakema oikeussuojakeino olisi ensimmäinen kerta, kun velallista kuultaisiin menettelyn aikana. Kuten edellä on 36 artiklan yhteydessä todettu, velallisen oikeussuojakeino rinnastuu tosiasiallisesti vastapuolen turvaamistoimiasiassa antamaan vastaukseen, josta ei luonnollisesti voida periä oikeudenkäyntimaksua. 

Myös velkoja voi hakea 35 artiklan 1 kohdan mukaista oikeussuojakeinoa, minkä lisäksi velkoja ja velallinen voivat yhteisesti pyytää turvaamismääräyksen peruuttamista tai muuttamista 35 artiklan 3 kohdan nojalla. Hakemus oikeussuojakeinosta tehtäisiin näissäkin tilanteissa turvaamismääräyksen antaneelle tuomioistuimelle. Tällaisen oikeussuojakeinon käsittelyn olisi perusteltua katsoa kuuluvan saman turvaamismääräysasian käsittelyn piiriin turvaamismääräystä koskevan hakemuksen kanssa. Kysymys olisi hakemuksen jättämisestä turvaamisen päättymiseen asti samasta turvaamismääräysasiasta, jonka käsittelystä samassa tuomioistuimessa perittäisiin yksi maksu. Näin ollen velkojan tai velkojan ja velallisen yhteisesti hakemasta oikeussuojakeinosta ei myöskään tulisi periä oikeudenkäyntimaksua. 

Asetuksen 42 artikla koskee oikeudenkäyntimaksuja eikä siten sovellu tilanteessa, jossa oikeussuojakeinoa haetaan täytäntöönpanoviranomaiselta esimerkiksi 34 artiklan 1 kohdan mukaisesti. 

Asetuksen 42 artikla ei sanamuotonsa perusteella koske muutoksenhausta perittäviä maksuja. Tältä osin voitaisiin 46 artiklan 1 kohdan nojalla soveltaa kansallisia säännöksiä. Muutoksenhausta, joka koskee turvaamismääräyshakemuksen hylkäämistä (21 artikla) tai oikeussuojakeinosta tehtyä päätöstä (37 artikla), perittäisiin siten maksua tuomioistuinmaksulain mukaisesti. Jos oikeussuojakeinoa koskevan päätöksen olisi tehnyt esimerkiksi ulosottomies 34 artiklan 1 kohdan nojalla, maksua 37 artiklan mukaisesta muutoksenhausta perittäisiin siten kuin ulosottokaaren mukaisesta muutoksenhakuasiasta säädetään. 

Pankeille aiheutuvista kustannuksista säädetään 43 artiklassa. Pankilla on oikeus vaatia velkojalta tai velalliselta turvaamismääräyksen toteuttamisesta aiheutuvien kustannusten maksamista tai korvaamista vain, jos pankilla on täytäntöönpanojäsenvaltion lainsäädännön nojalla oikeus tällaiseen maksuun tai korvaukseen vastaavien kansallisten määräysten osalta. Artiklassa säädetään myös maksujen määrittämisessä huomioon otettavista seikoista. Pankin 14 artiklan mukaisten tilitietojen toimittamisesta perimät maksut eivät myöskään saa olla suuremmat kuin tosiasiassa aiheutuneet kustannukset eivätkä tapauksen mukaan suuremmat kuin tilitietojen toimittamisesta vastaavien kansallisten määräysten yhteydessä perittävät maksut. Jäsenvaltioiden on 50 artiklan 1 kohdan i alakohdan mukaan ilmoitettava komissiolle muun ohella siitä, onko pankeilla niiden kansallisen lainsäädännön mukaan oikeus periä maksuja vastaavien kansallisten määräysten toteuttamisesta tai tilitietojen toimittamisesta. 

Ulosottokaaren mukainen pankkitilin ulosmittaukseen liittyvä pankille annettava maksukielto toimeenpannaan pankissa maksutta. Pankki ei voi periä maksuja myöskään ulosottoviranomaisen pankille ulosottokaaren 3 luvun 64—66 §:n nojalla tekemistä tilitiedusteluista. Suomessa pankeilla ei siten asetuksen 43 artiklan nojalla ole oikeutta vaatia maksuja turvaamismääräyksen toteuttamisesta tai tilitietojen toimittamisesta asetuksen mukaisessa menettelyssä. 

Täytäntöönpanojäsenvaltion viranomaisten perimistä maksuista säädetään 44 artiklassa, jonka nojalla kunkin jäsenvaltion on ennalta vahvistettava maksuasteikko tai vastaava säännöstö, jossa artiklassa mainitut maksut esitetään avoimesti. Säännöstöä vahvistettaessa voidaan ottaa huomioon määräyksen määrä ja sen käsittelyn monimutkaisuus. Maksut eivät kuitenkaan saa olla suurempia kuin vastaavien kansallisten määräysten yhteydessä perittävät maksut. Maksuja voidaan johdanto-osan 27 kappaleen mukaan vaatia maksettavaksi etukäteen, jos täytäntöönpanojäsenvaltion kansallisessa lainsäädännössä niin säädetään. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle maksuasteikko tai muu säännöstö, jossa vahvistetaan turvaamismääräyksen käsittelyyn tai täytäntöönpanoon osallistuvien viranomaisten tai muiden elinten perimät maksut (50 artiklan 1 kohdan j alakohta). 

Asetuksen 44 artiklassa tarkoitetut, täytäntöönpanon käsittelyyn ja tilitietojen toimittamiseen osallistuvat viranomaiset ovat Suomessa ulosottomiehiä eli paikallisia ulosottoviranomaisia, joiden suoritteista perittävistä maksuista säädetään ulosottomaksuista annetussa laissa (34/1995). Pankkitilin turvaaminen on lain 2 §:n 5 momentissa tarkoitettua muuta täytäntöönpanoa, josta ulosottomaksuna on täytäntöönpanomaksu. Koska turvaamismääräyksen täytäntöönpano rinnastuu turvaamistoimen täytäntöönpanoon, täytäntöönpanomaksu voidaan lain 4 §:n 3 momentin nojalla periä vain hakijalta, ei velalliselta. Täytäntöönpanomaksun suuruudesta säädetään tarkemmin ulosottomaksuista annetussa asetuksessa (35/1995). 

Ulosottomiehen ulosottokaaren 3 luvun 64 §:n nojalla tekemistä tilitiedusteluista ei peritä erikseen ulosottomaksua. Maksu peritään näissä tapauksissa tiedusteluun liittyvän täytäntöönpanon, esimerkiksi turvaamistoimen täytäntöönpanon yhteydessä siten kuin täytäntöönpanomaksuista säädetään. Näin ollen maksuja ei voida periä myöskään asetuksen 14 artiklan mukaisesta tilitietojen toimittamisesta. 

Asetuksessa säädetyistä määräajoista poikkeamisesta säädetään 45 artiklassa. Jos tuomioistuin tai asianomainen viranomainen ei poikkeuksellisessa tilanteessa voi noudattaa artiklassa luetelluissa säännöksissä vahvistettuja määräaikoja, edellytetyt toimet on toteutettava mahdollisimman pian. Tällainen poikkeus voi johdanto-osan 37 kappaleen mukaan tulla kysymykseen esimerkiksi asioissa, jotka ovat oikeudellisesti tai sisällöltään erityisen monimutkaisia. Artiklassa säädetty poikkeamismahdollisuus ei sen sijaan koske velkojalle asetettuja määräaikoja. 

Asetuksen suhteesta kansalliseen prosessioikeuteen säädetään 46 artiklassa, jonka 1 kohdan mukaan kaikkiin menettelyllisiin kysymyksiin, joista ei asetuksessa erikseen säädetä, sovelletaan sen jäsenvaltion lainsäädäntöä, jossa menettely tapahtuu. 

Turvaamismääräysmenettelyssä on kysymys rajat ylittävästä turvaamistoimesta, joten Suomessa tapahtuvassa turvaamismääräysmenettelyssä olisi perusteltua soveltaa täydentävästi turvaamistoimia koskevia kansallisia säännöksiä. Tämä tarkoittaisi ensisijaisesti oikeudenkäymiskaaren 7 luvun säännöksiä turvaamistoimista ja ulosottokaaren 8 luvun säännöksiä turvaamistoimipäätöksen täytäntöönpanosta. Asiasta olisi selvyyden vuoksi otettava säännös asetusta täydentävään lakiin. Mahdollisuus kansallisten säännösten täydentävään soveltamiseen 46 artiklan 1 kohdan perusteella koskisi vain menettelyä, ei aineellisia edellytyksiä. 

Vaikutuksiin, joita maksukyvyttömyysmenettelyn aloittamisella on yksittäisiin täytäntöönpanotoimiin, kuten turvaamismääräyksen täytäntöönpanoon, sovelletaan 46 artiklan 2 kohdan mukaan sen jäsenvaltion lainsäädäntöä, jossa maksukyvyttömyysmenettely on aloitettu. Säännös kattaa tilanteet, joissa maksukyvyttömyysmenettely aloitetaan turvaamismääräysmenettelyn vireilletulon jälkeen. Asetusta ei saa soveltaa, jos velallisen osalta on käynnistetty jokin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdassa mainittu maksukyvyttömyysmenettely. 

Asetuksen 47 artikla sisältää säännökset asetuksen nojalla saatujen, käsiteltyjen ja toimitettujen henkilötietojen tietosuojasta. Henkilötietoja ei esimerkiksi saa käyttää muihin tarkoituksiin kuin siihen, jota varten ne on saatu, käsitelty tai toimitettu (1 kohta). Henkilötietojen säilyttämisestä säädetään artiklan 2 kohdassa, jossa luetellut viranomaistahot eivät saa säilyttää tietoja pidempään kuin se on tarpeen eivätkä missään tapauksessa pidempään kuin kuusi kuukautta menettelyjen päättymisen jälkeen. Viimeksi mainittua säännöstä ei kuitenkaan sovelleta tuomioistuinten oikeudellisia tehtäviä suorittaessaan käsittelemiin ja taltioimiin tietoihin. 

Asetuksen 47 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja viranomaisia olisivat esityksen mukaan Suomessa ulosottomiehet ja Valtakunnanvoudinvirasto. Näin ollen menettelyssä saatuja henkilötietoja ei saisi säilyttää ulosottoviranomaisten tietojärjestelmissä pidempään kuin kuusi kuukautta menettelyjen päättymisen jälkeen. 

Asetuksen suhteesta muihin säädöksiin säädetään 48 artiklassa, jonka mukaan asetus ei vaikuta artiklassa tarkemmin mainittujen säädösten soveltamiseen tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. 

Asetuksen 49 artiklassa säädetään kielistä eli velvollisuudesta kääntää turvaamismääräysmenettelyssä toimitettavia asiakirjoja. Jos turvaamismääräyslomake ja velkojan hakemus turvaamismääräyksestä eivät ole velallisen kotipaikan jäsenvaltion virallisella kielellä tai jollakin muulla kielellä, jota velallinen ymmärtää, näihin velalliselle tiedoksi annettaviin asiakirjoihin on 1 kohdan mukaan liitettävä käännös tai translitteraatio jollekin kyseisistä kielistä. Kääntämisvelvollisuus ei sen sijaan lähtökohtaisesti koske velkojan tuomioistuimelle toimittamia muita asiakirjoja. 

Tuomioistuimelle ja toimivaltaiselle viranomaiselle osoitettavat asiakirjat voivat 2 kohdan nojalla olla muullakin unionin toimielinten virallisella kielellä, jos asianomainen jäsenvaltio on tämän hyväksynyt. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava asiakirjojen käännöksissä hyväksytyt kielet komissiolle (50 artiklan 1 kohdan o alakohta). 

Suomi on useiden siviili- ja kauppaoikeuden alalla annettujen asetusten osalta hyväksynyt asiakirjojen käännöksissä käytettäväksi suomen ja ruotsin kielen ohella englannin kielen. Tällaisia asetuksia ovat muun muassa vähäisiä vaatimuksia koskeva asetus, riitauttamattomia vaatimuksia koskevan eurooppalaisen täytäntöönpanoperusteen käyttöönotosta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 805/2004 (jäljempänä asetus eurooppalaisesta täytäntöönpanoperusteesta) ja eurooppalaisen maksamismääräysmenettelyn käyttöönotosta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 1896/2006 (jäljempänä asetus eurooppalaisesta maksamismääräysmenettelystä). Englanninkieliset käännökset ehdotetaan hyväksyttäväksi myös eurooppalaista tilivarojen turvaamismääräysmenettelyä koskevan asetuksen osalta. Asiasta olisi otettava säännös asetusta täydentävään lakiin. 

Asetuksen mukaisesti laaditun käännöksen on 49 artiklan 3 kohdan mukaan oltava sellaisen henkilön laatima, jolla on kelpoisuus laatia käännöksiä jossakin jäsenvaltiossa. 

Asetuksen 50 artiklassa säädetään tiedoista, jotka jäsenvaltioiden on ilmoitettava komissiolle viimeistään 18 päivänä heinäkuuta 2016. Tiedot koskevat toimivaltaisia tuomioistuimia (1 kohdan a, d, m ja tapauksen mukaan l alakohta), viranomaisia (b, e, f ja tapauksen mukaan l alakohta), kansallisen lainsäädännön sisältöä (c, g, h, i ja k alakohta), viranomaisten perimiä maksuja ja oikeudenkäyntimaksuja (j ja n alakohta) sekä asiakirjojen käännöksissä hyväksyttyjä kieliä (o alakohta). Tietoja on selostettu tarkemmin edellä yksittäisten artiklojen yhteydessä. Jäsenvaltioiden on ilmoitettava myös myöhemmistä muutoksista kyseisiin tietoihin. Komissio saattaa tiedot yleisön saataville siviili- ja kauppaoikeuden alan Euroopan oikeudellisen verkoston kautta. 

Asetuksen 51—53 artiklat sisältävät säännöksiä vakiolomakkeiden laadinnasta ja muuttamisesta, komitologiamenettelystä sekä asetuksen seurannasta ja tarkistamisesta. 

2.6  Voimaantulo (6 luku)

Asetus on 54 artiklan mukaan tullut voimaan kahdentenakymmenentenä päivänä sen jälkeen, kun se on julkaistu Euroopan unionin virallisessa lehdessä. Asetusta sovelletaan 18 päivästä tammikuuta 2017, lukuun ottamatta tietojen ilmoittamista koskevaa 50 artiklaa, jota sovelletaan 18 päivästä heinäkuuta 2016. 

3.1  Täydentävän lainsäädännön tarpeellisuus

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus on unionin oikeuden mukaisesti voimassa sellaisenaan eikä sitä saa selittää tai täsmentää kansallisella sääntelyllä. Asetusta ei myöskään saa kirjoittaa uudelleen eikä muutenkaan sisällyttää kansalliseen lainsäädäntöön. Asetuksen soveltaminen voi kuitenkin edellyttää täydentäviä kansallisia säännöksiä. 

Eurooppalaisesta tilivarojen turvaamismääräysmenettelystä annetun asetuksen menettelysäännökset eivät ole tyhjentävät. Asetuksen 46 artiklan 1 kohdan mukaan kaikkiin menettelyllisiin kysymyksiin, joista ei erikseen säädetä asetuksessa, sovelletaan sen jäsenvaltion lainsäädäntöä, jossa menettely tapahtuu. Asetuksen mukainen menettely perustuu siten osittain asetuksen säännöksiin ja osittain kansalliseen lainsäädäntöön. 

Uuden lainsäädännön tarpeen arvioimiseksi on selvitettävä, miten asetus sijoittuu Suomen oikeudelliseen ympäristöön. On selvitettävä, miltä osin Suomen voimassa oleva lainsäädäntö jo nykyisellään täydentää asetuksessa säädettyä menettelyä ja miltä osin asetuksen soveltaminen edellyttää uutta lainsäädäntöä. 

Asetuksen mukainen menettely eroaa oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisista kansallisista turvaamistoimista ja edellyttää uusien tehtävien antamista tuomioistuimille, viranomaisille ja pankeille. Näiden erityispiirteiden vuoksi asetuksen soveltamisen edellyttämät uudet säännökset tulisi pyrkiä kokoamaan yhteen asetusta täydentävään lakiin, jota lain soveltaja voisi lukea asetuksen rinnalla. 

Lainsäädännöllä täydennettäisiin asetuksen säännöksiä vain siltä osin kuin se on tarpeen. Kansallisten säännösten tulisi palvella mahdollisimman hyvin asetuksen säännösten soveltamista siten, että menettelystä saataisiin kansallisella tasolla käytännössä toimiva. Tätä tavoitetta palvelisi, että menettely muistuttaisi mahdollisuuksien mukaan oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisia turvaamistoimia ja niiden täytäntöönpanoa. Tällöin menettelyssä voitaisiin hyödyntää kansallisen lainsäädännön mukaisen turvaamistoimimenettelyn toimijoiden ammattitaitoa ja resursseja, ja asetuksen edellyttämät uudet tehtävät ja muut uudet järjestelyt jäisivät mahdollisimman vähäisiksi. 

3.2  Toimivaltaiset tuomioistuimet

Tuomioistuimen kansainvälinen toimivalta eli se, minkä jäsenvaltion tuomioistuimilla on toimivalta turvaamismääräyksen antamiseen, määräytyy asetuksen 6 artiklan mukaan. Tuomioistuimen kansallinen toimivalta eli se, mikä 6 artiklan nojalla määräytyvän jäsenvaltion tuomioistuimista on toimivaltainen antamaan turvaamismääräyksen, jää sen sijaan kansallisen lainsäädännön varaan. Sama koskee 33 ja 34 artiklan mukaisten oikeussuojakeinojen myöntämiseen toimivaltaisia tuomioistuimia. Toimivalta eräiden 35 artiklassa mainittujen oikeussuojakeinojen myöntämiseen kuuluu suoraan artiklan sanamuodon perusteella turvaamismääräyksen antaneelle tuomioistuimelle. 

Asetuksen soveltaminen ei edellytä erityistä säännöstä tuomioistuimen kansallisesta toimivallasta. Jos lailla ei toisin säädetä, tuomioistuimen toimivalta Suomessa määräytyy oikeudenkäymiskaaren säännösten mukaisesti. Yleinen toimivalta oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisten turvaamistoimien antamiseen on luvun 4 §:n 1 ja 2 momentin nojalla lähtökohtaisesti yleisillä tuomioistuimilla eli käräjäoikeuksilla, hovioikeuksilla ja korkeimmalla oikeudella. 

Asetuksen osalta on ratkaistava, annetaanko toimivalta eurooppalaisen tilivarojen turvaamismääräyksen antamiseen oikeudenkäymiskaaren 7 luvun turvaamistoimien tapaan kaikille yleisille tuomioistuimille vai onko toimivalta syytä keskittää yhteen tuomioistuimeen. Viimeksi mainittu ratkaisu on omaksuttu esimerkiksi laeissa eurooppalaisesta vähäisiin vaatimuksiin sovellettavasta menettelystä (753/2008) ja eurooppalaisesta maksamismääräysmenettelystä (754/2008), joissa käsittely on ensimmäisessä asteessa keskitetty Helsingin käräjäoikeuteen. 

Eurooppalainen tilivarojen turvaamismääräysmenettely tulee Suomessa sovellettavaksi todennäköisesti varsin harvoin. Soveltamistilanteiden määrän voidaan arvioida olevan samaa tasoa kuin vähäisiä vaatimuksia koskevalla asetuksella, jonka mukaisia vaatimuksia on Helsingin käräjäoikeudessa viime vuosina tutkittu enintään joitakin kymmeniä vuodessa (11 vuonna 2015, 12 vuonna 2014, 21 vuonna 2013 ja 46 vuonna 2012). 

Soveltamistilanteiden määrän arvioinnin osalta on edelleen otettava huomioon, että velkojilla olisi rajat ylittävissä asioissa jatkossakin mahdollisuus hakea myös oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaista turvaamistointa, jos luvun 4 §:n oikeuspaikkasäännökset tämän mahdollistavat. Erityisesti yritysten välisissä liikesuhteissa oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukainen turvaamistoimi voi helpompien myöntämisedellytystensä vuoksi olla turvaamismääräystä houkuttelevampi vaihtoehto. 

Eurooppalaista tilivarojen turvaamismääräystä koskevat hakemukset tulevat todennäköisesti joka tapauksessa olemaan huomattavasti harvinaisempia kuin oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisia turvaamistoimia koskevat hakemukset. Tältä osin on huomionarvoista, että myöskään viimeksi mainitut hakemukset eivät ole kovin yleisiä. Tilastokeskuksen tietojen mukaan kaikissa Suomen käräjäoikeuksissa käsiteltiin vuonna 2013 yhteensä 114 takavarikkoasiaa ja 137 muuta turvaamistointa. Vuonna 2012 vastaavat luvut olivat 87 ja 140. Helsingin käräjäoikeuteen taas saapui vuonna 2015 yhteensä 33 takavarikkoasiaa ja 21 muuta turvaamistointa. Vastaavat luvut olivat 31 ja 28 vuonna 2014, 24 ja 27 vuonna 2013 sekä 26 ja 28 vuonna 2012. 

Asetuksen soveltamistilanteiden todennäköinen harvinaisuus puoltaa toimivallan keskittämistä yhteen käräjäoikeuteen, koska tämä palvelisi hajautettua järjestelmää paremmin menettelyn hoitamisessa tarvittavan asiantuntemuksen kertymistä. Asetuksen mukainen menettely eroaa joiltakin osin merkittävästi oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisista turvaamistoimista ja edellyttää uusien tehtävien, kuten vakuudesta päättämisen, antamista tuomioistuimelle. Tarvetta asiantuntemuksen kertymiselle korostaa edelleen se, että tuomioistuimella on vain rajallisesti aikaa turvaamismääräyksen edellytysten arvioimiseen. Päätös turvaamismääräystä koskevasta hakemuksesta on asetuksen 18 artiklan mukaan tehtävä lähtökohtaisesti kymmenennen tai viidennen työpäivän loppuun mennessä hakemuksen jättämisestä tai täydentämisestä, minkä lisäksi menettelyyn liittyy muitakin tiukkoja määräaikoja. 

Asetuksen mukainen menettely olisi Suomessa kokonaan kirjallista ennen turvaamismääräyksen antamista. Velkojan ei siten tarvitsisi matkustaa käsittelypaikkakunnalle turvaamismääräyksen saadakseen. Kirjallinen menettely olisi pääsääntönä myös 35 artiklan 1 ja 3 kohdan mukaisissa oikeussuojakeinoissa, joita haettaisiin turvaamismääräyksen antaneelta tuomioistuimelta. Tämä koskisi varsinkin 35 artiklan 3 kohdassa tarkoitettua velallisen ja velkojan sovintoa. Pitkiin etäisyyksiin perustuvia esteitä turvaamismääräyksen antamista koskevan toimivallan keskittämiselle ei siten ole. 

Keskittäminen olisi myös selkeä ratkaisu. Varsinkin toisessa jäsenvaltiossa asuvan velkojan kannalta olisi yksinkertaista, että turvaamismääräystä haettaisiin Suomessa yhdeltä tuomioistuimelta. Tämä palvelisi myös turvaamismääräysmenettelyyn liittyvää nopeaa oikeussuojan tarvetta, sillä velkojan ei tarvitsisi käyttää aikaa toimivaltaisen tuomioistuimen selvittämiseen, ja riski hakemuksen toimittamisesta muulle kuin toimivaltaiselle tuomioistuimelle olisi vähäisempi kuin tilanteessa, jossa toimivaltaisia tuomioistuimia olisi useita. 

Toimivalta oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisista turvaamistoimista päättämiseen on luvun 4 §:n 1 momentissa kytketty pääasian käsittelyyn. Turvaamistointa koskevan asian käsittelee se tuomioistuin, jossa hakijan vaatimusta tai oikeutta koskevan pääasian oikeudenkäynti on vireillä. Jos pääasian käsittely on päättynyt eikä muutoksenhakua varten säädetty aika ole kulunut umpeen, turvaamistointa koskevan asian käsittelee pääasiaa viimeksi käsitellyt tuomioistuin. Jos oikeudenkäyntiä ei ole vireillä, toimivaltainen tuomioistuin määräytyy 10 luvun säännösten perusteella. Viimeksi mainitussa tapauksessa hakijan on kuukauden kuluessa turvaamistoimen hyväksymistä koskevan päätöksen antamisesta pantava pääasiaa koskeva kanne vireille tuomioistuimessa tai saatettava pääasia käsiteltäväksi muussa menettelyssä siten kuin 7 luvun 6 §:ssä tarkemmin säädetään. 

Myös eurooppalainen tilivarojen turvaamismääräysmenettely on läheisessä yhteydessä pääasiakanteeseen, mikä ilmenee muun ohella 6 artiklan kansainvälistä toimivaltaa koskevista säännöksistä. Jos velkoja hakee turvaamismääräystä ennen pääasiakanteen vireillepanoa, hänen on 10 artiklan 1 kohdan nojalla pantava pääasiakanne vireille 30 päivän kuluessa hakemuksen jättämisestä tai 14 päivän kuluessa turvaamismääräyksen antamisesta sen mukaan, kumpi ajankohta on myöhäisempi. Velkojan ei kuitenkaan tarvitse panna pääasiakannetta vireille siinä tuomioistuimessa, joka on antanut turvaamismääräyksen, vaan hänen on esitettävä kyseiselle tuomioistuimelle todisteet kanteen vireillepanosta edellä mainitussa määräajassa. Säännös ei näin ollen aseta estettä keskittämiselle, sillä velkoja voisi keskittämisestä huolimatta panna pääasiaa koskevan kanteen Suomessa vireille toimivaltaisessa yleisessä tuomioistuimessa. 

Jos pääasiaa koskeva kanne sen sijaan olisi jo vireillä tai ratkaistu turvaamismääräystä haettaessa, velkojan kannalta olisi käytännöllistä, että hän voisi hakea turvaamismääräystä pääasiaa käsittelevältä tai käsitelleeltä tuomioistuimelta. Tämä olisi muutenkin prosessiekonominen ratkaisu, sillä viimeksi mainitulla tuomioistuimella olisi todennäköisesti tavallista paremmat edellytykset arvioida turvaamismääräyksen antamisen edellytysten täyttymistä. Mainitut seikat puoltavat turvaamismääräyksen antamista koskevan toimivallan hajauttamista kaikille yleisille tuomioistuimille. Toisaalta edellä mainitut tilanteet tulevat todennäköisesti olemaan tavallista harvinaisempia, sillä turvaamistoimenpiteitä haetaan yllätysvaikutuksen varmistamiseksi yleensä ennen pääasiaa koskevan kanteen vireillepanoa. Varsinkin tilanteessa, jossa velkoja olisi jo saanut tuomion tai muun täytäntöönpanoasiakirjan velallista vastaan, hänellä olisi mahdollisuus ryhtyä toimiin vaatimuksensa panemiseksi täytäntöön, jolloin tarve turvaamismääräykselle olisi todennäköisesti varsin vähäinen. 

Toimivallan keskittämistä puoltavia seikkoja voidaan kokonaisuutena arvioiden pitää painavampina kuin toimivallan hajauttamista puoltavia seikkoja. Jos toimivalta keskitettäisiin, luonteva kohde olisi Helsingin käräjäoikeus, jolla on jo entuudestaan yksinomainen toimivalta muun muassa vähäisiä vaatimuksia ja eurooppalaista maksamismääräysmenettelyä koskevien asetusten mukaisissa asioissa. Edellä mainittujen asioiden keskittäminen on koettu Helsingin käräjäoikeudessa toimivaksi ratkaisuksi. Asioiden käsittelyä on voitu tehostaa muun muassa kansliahenkilökunnan erikoistumisella. 

Edellä lausutuilla perusteilla esityksessä ehdotetaan, että toimivalta turvaamismääräyksen antamiseen keskitettäisiin Suomessa Helsingin käräjäoikeuteen. 

Kysymys toimivaltaisesta tuomioistuimesta on ratkaistava myös 33 artiklan ja 34 artiklan 2 kohdan mukaisten oikeussuojakeinojen osalta. Velallisen hakemus oikeussuojakeinosta rinnastuu edellä asetuksen pääasiallisen sisällön (36 artikla) yhteydessä lausutusti ensimmäisessä oikeusasteessa tapahtuvaan velallisen kuulemiseen. Tämän vuoksi olisi perusteltua, että velallisen oikeussuojakeinoa koskeva hakemus käsiteltäisiin siinä tuomioistuimessa, joka olisi antanut turvaamismääräyksen. Tämä olisi myös prosessiekonomisesti perusteltu ratkaisu, koska kyseinen tuomioistuin tuntisi asian ja sillä olisi käytössään velkojan toimittama hakemus ja sen liiteasiakirjat. Myös velallisen näkökulmasta olisi selkeää, että kaikkia tuomioistuimen myönnettävissä olevia oikeussuojakeinoja haettaisiin turvaamismääräyksen antaneelta tuomioistuimelta. 

Edellä mainituilla perusteilla esityksessä ehdotetaan, että toimivalta 33 artiklan ja 34 artiklan 2 kohdan mukaisten oikeussuojakeinojen myöntämiseen keskitettäisiin turvaamismääräyksen antamisen tapaan Helsingin käräjäoikeuteen, jonka päätöksistä voitaisiin hakea 37 artiklan mukaisesti muutosta Helsingin hovioikeudelta. 

3.3  Vakuuden antaminen ja vapauttaminen

Velkojalta vaadittavaa vakuutta koskeva asetuksen 12 artikla eroaa asetuksen pääasiallisen sisällön yhteydessä lausutulla tavalla keskeisesti oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisista turvaamistoimista. Asetuksen mukaisessa menettelyssä velkojalta vaadittavasta vakuudesta päättää turvaamismääräyshakemusta käsittelevä tuomioistuin ennen turvaamismääräyksen antamista. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisten turvaamistoimien osalta vakuudesta päättää ulosottokaaren 8 luvun 2 §:n nojalla ulosottomies turvaamistoimen täytäntöönpanovaiheessa. 

Velkojalta vaadittavalla vakuudella pyritään sekä asetuksen että kansallisen lainsäädännön mukaisessa menettelyssä turvaamaan velallisen mahdollisuus saada korvausta vahingoista, joita hänelle voi velkojan pyytämästä toimenpiteestä aiheutua. Edellytykset vakuuden vaatimiselle määritellään asetuksen 12 artiklan 1 ja 2 kohdassa, minkä lisäksi artiklan 3 kohdassa säädetään tuomioistuimen velvollisuudesta ilmoittaa velkojalle vakuuden antamista koskevia tietoja. Muilta osin vakuuden antamista koskevassa menettelyssä voidaan asetuksen 46 artiklan 1 kohdan nojalla soveltaa täydentävästi kansallisia menettelysäännöksiä. 

Asetuksen 12 artiklassa ei säädetä siitä, mille taholle vakuus on konkreettisesti annettava tai kuka vastaa vakuuden säilyttämisestä. Siihen nähden, että päätöksen vakuuden vaatimisesta tekee tuomioistuin, olisi johdonmukaista, että vakuus myös annettaisiin tuomioistuimelle. Tämä tarkoittaisi kuitenkin merkittävän uuden tehtävän antamista tuomioistuimille, sillä tuomioistuimilla ei kansallisen lainsäädännön nojalla ole käytössään keinoja vakuuden säilyttämiseksi. Helpommin toteutettava ratkaisu olisikin, että vakuus annettaisiin oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisten turvaamistoimien täytäntöönpanon tapaan ulosottomiehelle, joka voisi huolehtia vakuuden säilyttämistä koskevista järjestelyistä ulosottokaaren 3 luvun 45 §:n mukaisesti. Tällöin vakuuden asettamisessa ja säilyttämisessä voitaisiin hyödyntää ulosottokaaren hyvin toimivaksi koettua menettelyä. 

Edellä mainituilla perusteilla esityksessä ehdotetaan, että velkojan olisi annettava tuomioistuimen 12 artiklan nojalla vaatima vakuus ulosottomiehelle. Täydentäviä säännöksiä tarvitaan siten ennen kaikkea siitä, miten ulosottomies kytketään velkojan ja tuomioistuimen välillä käytävään menettelyyn. Ulosottomiehen tulisi luonnollisesti saada tieto tuomioistuimen vaatimasta vakuudesta, jotta hän voisi huolehtia vakuuden asettamiseen liittyvistä järjestelyistä. Lisäksi ulosottomiehen tulisi ilmoittaa tuomioistuimelle, kun velkoja olisi asettanut vakuuden, jotta tuomioistuin voisi tehdä lopullisen päätöksen turvaamismääräyksestä. Ehdotettu menettely antaisi myös mahdollisuuden hyödyntää ulosottomiesten ammattitaitoa vakuuden arvioimisessa. Esityksessä ehdotetaan, että ulosottomies ottaisi vakuuden asettamista koskevan ilmoituksen tuomioistuimelle tehdessään kantaa siihen, vastaako vakuus arvoltaan tuomioistuimen vaatimaa määrää ja onko vakuus hyväksyttävässä muodossa. Kyse voisi kuitenkin olla vain neuvoa-antavasta mielipiteestä, sillä päätösvalta velkojalta vaadittavan vakuuden hyväksymisestä kuuluu yksinomaan tuomioistuimelle.  

Velkojalta vaadittavan vakuuden lisäksi asetuksessa säädetään velallisen oikeudesta antaa vakuus turvaamisen sijasta. Velallinen voi 38 artiklan 1 kohdan a alakohdan nojalla hakea turvaamismääräyksen antaneelta tuomioistuimelta turvattujen varojen vapauttamista vakuutta vastaan. Koska päätösvalta kuuluisi tuomioistuimelle, menettely muistuttaisi jossain määrin velkojalta 12 artiklan nojalla vaadittavaa vakuutta. Tämän vuoksi olisi perusteltua, että vakuuden antamisessa 38 artiklan 1 kohdan a alakohdan nojalla noudatettaisiin soveltuvin osin samaa menettelyä kuin velkojan 12 artiklan nojalla antaman vakuuden osalta. Sen sijaan 38 artiklan 1 kohdan b alakohdan tilanteessa, jossa velallinen hakisi turvaamismääräyksen täytäntöönpanon lopettamista vakuutta vastaan, hakemus tehtäisiin ehdotuksen mukaan Suomessa säännöksen mahdollistamalla tavalla täytäntöönpanoviranomaiselle eli ulosottomiehelle, jolla olisi muutenkin keskeinen rooli turvaamismääräyksen täytäntöönpanossa. 

Asetukseen ei sisälly säännöksiä vakuuden vapauttamisesta muuten kuin 14 artiklan 7 kohdassa tarkoitetussa tilanteessa, jossa turvaamismääräyshakemus hylätään kokonaisuudessaan tilitietojen puuttumisen perusteella tilitietojen hankintamenettelyn päätyttyä tuloksettomana. Tällaisessa tilanteessa tuomioistuimen on vapautettava viipymättä vakuus, jonka velkoja on mahdollisesti antanut 12 artiklan mukaisesti. Velkojan turvaamismääräysmenettelyn aikana antama vakuus on kuitenkin kyettävä vapauttamaan myös muissa tilanteissa eli esimerkiksi silloin, kun velkojan turvaamismääräyshakemus on hyväksytty ja velallisen varoja saatu turvattua, mutta varojen turvaaminen on sittemmin päättynyt asetuksen 20 artiklan mukaisesti. Luonnollisesti myös velallisen 38 artiklan nojalla antama vakuus pitäisi voida palauttaa velalliselle, jos vakuudelle ei olisi enää tarvetta. Koska asiasta ei säädetä asetuksessa, voidaan soveltaa kansallista lainsäädäntöä. 

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisten turvaamistoimien täytäntöönpanossa vakuuden asettamisesta päättää edellä lausutusti ulosottomies, minkä vuoksi ulosottomiehellä on päätösvalta myös vakuuden palauttamisesta. Asiasta säädetään ulosottokaaren 3 luvun 45 §:ssä, jonka mukaan pantti tai takaussitoumus on palautettava sen antajalle, kun se oikeus tai vaatimus, jonka turvaamiseksi vakuus on annettu, on toteutettu taikka tuomiolla hylätty tai muuten lakannut. Käytännössä ulosottomies tekee tavallisesti päätöksen hakijan asettaman vakuuden palauttamisesta sen jälkeen kun oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 12 §:n mukainen vuoden määräaika turvaamistoimesta aiheutuneen vahingon korvaamista koskevan kanteen nostamiselle on kulunut umpeen. 

Vakuuden vapauttamisesta vastaa asetuksen 14 artiklan 7 kohdassa tarkoitetuissa tilanteissa tuomioistuin. Johdonmukaista olisi, että vakuuden vaatimisesta päättänyt taho päättäisi aina myös vakuuden vapauttamisesta. Tämän vuoksi esityksessä ehdotetaan, että tuomioistuin päättäisi velkojan 12 artiklan nojalla antaman vakuuden vapauttamisesta muissakin kuin 14 artiklan 7 kohdassa tarkoitetuissa tilanteissa, minkä lisäksi tuomioistuin päättäisi myös velallisen 38 artiklan 1 kohdan a alakohdan nojalla antaman vakuuden vapauttamisesta. Tuomioistuimen tulisi vakuuden vapauttamisesta päätettyään ilmoittaa asiasta vakuutta säilyttävälle ulosottomiehelle, joka huolehtisi vakuuden palauttamiseen liittyvistä käytännön toimista. Sen sijaan velallisen 38 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaan antaman vakuuden vapauttamisesta päättäisi velallisen hakemuksen ratkaissut täytäntöönpanoviranomainen eli ulosottomies. 

3.4  Tilitietojen hankintamenettely

Asetuksen 14 artiklassa säädetään tilitietojen hankintamenettelystä, johon velkoja voi turvautua, jos hänellä ei ole velallisen pankin tunnistamiseksi tarvittavia tietoja. Velkoja voi tällöin turvaamismääräystä koskevassa hakemuksessaan pyytää, että hakemuksen käsittelevä tuomioistuin pyytäisi täytäntöönpanojäsenvaltion tiedonhankintaviranomaista hankkimaan pankin ja tilin tunnistamiseksi tarvittavat tiedot. Menettelyn käyttäminen edellyttää, että velkoja on jo saanut tuomion tai muun täytäntöönpanoasiakirjan velallista vastaan. Jos tuomioistuin katsoo, että artiklassa määritellyt edellytykset täyttyvät, se toimittaa tietopyynnön täytäntöönpanojäsenvaltion nimeämälle tiedonhankintaviranomaiselle, jonka on käytettävä jotakin kansallisen lainsäädäntönsä mukaista, artiklan 5 kohdassa mainittua menetelmää tietojen hankkimiseksi. Tiedonhankintaviranomainen toimittaa hankkimansa tilitiedot ne pyytäneelle tuomioistuimelle tai ilmoittaa, ettei pysty hankkimaan tietoja. Menettelylle ei ole asetettu varsinaista määräaikaa, mutta kaikkien tietojenhankintaan osallistuvien viranomaisten on artiklan 5 kohdan toisen alakohdan nojalla toimittava ripeästi. 

Tilitietojen hankintamenettelyn edellytykset ja menettelyn alkuvaihe alkuperäjäsenvaltiossa perustuvat suoraan 14 artiklan 1—3 kohtaan eivätkä siten edellytä täydentävää kansallista lainsäädäntöä. Täytäntöönpanojäsenvaltiossa käytävän menettelyn osalta jäsenvaltioiden on 50 artiklan 1 kohdan b ja c alakohdan nojalla ilmoitettava komissiolle tilitietojen hankkimiseen toimivaltainen viranomainen ja tilitietojen hankkimiseksi kansallisen lainsäädännön nojalla käytettävissä olevat keinot. Asiasta olisi selvyyden vuoksi perusteltua ottaa säännökset asetusta täydentävään lakiin. 

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisten turvaamistoimien mahdollisesta kohdistamisesta vastaajan pankkitilillä oleviin varoihin päättää edellä lausutusti ulosottomies turvaamistoimen täytäntöönpanovaiheessa. Tämän vuoksi myös vastaajan tilitietojen selvittäminen tapahtuu ulosottomiehen toimesta ennen varsinaista täytäntöönpanoratkaisua. Ulosottomiehellä on oikeus saada salassapitosäännösten estämättä täytäntöönpanoa varten välttämättömät tiedot, asiakirjat ja aineistot siten kun ulosottokaaren 3 luvun 64—68 §:ssä tarkemmin säädetään. Tiedot voivat luvun 66 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla koskea muun muassa velallisen tilien maksuliikettä ja käyttöoikeuksia.  

Tarkoituksenmukaista olisi, että asetuksen mukaisessa tilitietojen hankintamenettelyssä voitaisiin mahdollisimman pitkälti tukeutua ulosottokaaren mukaiseen menettelyyn. Tämän vuoksi esityksessä ehdotetaan, että tilitietojen hankkimiseen toimivaltainen viranomainen olisi ulosottomies, jolla olisi oikeus saada tilitiedot siten kuin ulosottokaaren 3 luvun 64—68 §:ssä säädetään. Kyseinen tilitietojen hankintamenetelmä vastaisi asetuksen 14 artiklan 5 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdan menetelmää, jonka mukaan kaikki jäsenvaltion alueella olevat pankit velvoitetaan ilmoittamaan tiedonhankintaviranomaisen pyynnöstä, onko velallisella tili kyseisessä pankissa. Lisäksi jäljempänä tarkemmin mainituilla perusteilla ehdotetaan, että tilitietojen hankkimista koskeva pyyntö voitaisiin toimittaa ulosottomiehen lisäksi myös Valtakunnanvoudinvirastolle, jonka olisi toimitettava pyyntö edelleen ulosottomiehelle. 

Suomi ilmoittaisi edellä sanotun mukaisesti komissiolle, että toimivaltainen viranomainen tilitietojen hankkimiseen olisi ulosottomies, ja tilitietojen hankkimista koskevat pyynnöt voitaisiin toimittaa myös Valtakunnanvoudinvirastolle. Lisäksi Suomi ilmoittaisi, että tilitietojen hankkimiseen olisi kansallisen lainsäädännön nojalla käytettävissä 14 artiklan 5 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdan mukainen keino. 

3.5  Turvaamismääräyksen täytäntöönpano

Turvaamismääräyksen täytäntöönpanosta säädetään asetuksen 3 luvussa. Keskeisimmät täytäntöönpanoa koskevat säännökset varojen turvaamiseen ja siitä annettavaan ilmoitukseen asti sisältyvät 23—25 artiklaan. 

Jäsenvaltioiden on 50 artiklan 1 kohdan f alakohdan nojalla ilmoitettava komissiolle viranomainen, jolla on toimivalta panna täytäntöön turvaamismääräys 3 luvun mukaisesti. Jollei 3 luvun säännöksistä muuta johdu, turvaamismääräyksen täytäntöönpanossa noudatetaan täytäntöönpanojäsenvaltion kansallista lainsäädäntöä (23 artiklan 1 ja 5 kohta sekä 46 artiklan 1 kohta). 

Suomessa turvaamistoimien täytäntöönpanosta säädetään ulosottokaaren 8 luvussa. Kyseisiä ulosottokaaren säännöksiä sovellettaisiin siten suoraan asetuksen nojalla täydentävästi Suomessa tapahtuvaan turvaamismääräyksen täytäntöönpanoon. Perusteltua olisi muutenkin, että turvaamismääräyksen täytäntöönpano Suomessa muistuttaisi mahdollisimman pitkälti oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisten turvaamistoimien täytäntöönpanoa, jolloin voitaisiin hyödyntää kansallisen menettelyn olemassa olevia rakenteita kuten tietojärjestelmiä sekä menettelyn toimijoille kertynyttä osaamista. Tällöin asetuksen edellyttämistä uusista tehtävistä mahdollisesti aiheutuva kouluttamistarve olisi mahdollisimman vähäinen. 

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisten turvaamistoimien täytäntöönpanossa toimivaltainen viranomainen on ulosottomies. Tämän vuoksi ulosottomies olisi perusteltua nimetä toimivaltaiseksi viranomaiseksi myös turvaamismääräyksen täytäntöönpanossa. Asiasta olisi selvyyden vuoksi otettava säännös asetusta täydentävään lakiin. 

Ulosottomiehinä toimivat ulosottokaaren 1 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan kihlakunnanvoudit ja heidän alaisinaan kihlakunnanulosottomiehet. Ulosottokaaren 3 luvun 13 §:n nojalla sama kihlakunnanvouti ja kihlakunnanulosottomies eli vastaava ulosottomies käsittelee kaikki samaa vastaajaa koskevat ulosottoasiat. Vastaavalla ulosottomiehellä on toimivalta koko maassa. Perusteista, joiden mukaan vastaava ulosottomies määräytyy, säädetään ulosottokaaren 3 luvun 14 §:n mukaan valtioneuvoston asetuksella. Ulosottomenettelystä annetun valtioneuvoston asetuksen (1322/2007) 1 §:n yleisen määräytymisperusteen mukaan vastaava ulosottomies on se ulosottomies, jonka ulosottopiirissä vastaajalla on asuin- tai kotipaikka, kun ensimmäinen vastaajaa koskeva ulosottoasia tulee vireille. Jos vastaajan asuin- tai kotipaikka ei ole tiedossa, vastaavana ulosottomiehenä toimii hakemuksen vastaanottaneen ulosottopiirin ulosottomies. Mainitun valtioneuvoston asetuksen 2 §:n nojalla vastaava ulosottomies voi olla myös toimipaikan ulosottomies tai yhteisön tosiasiallisen toimipaikan ulosottopiirin ulosottomies. 

Perusteltua olisi, että kysymykseen tuleva yksittäinen ulosottomies määräytyisi turvaamismääräyksen täytäntöönpanon osalta samoin perustein kuin kansallisten turvaamistoimien täytäntöönpanossa. Näin ollen täytäntöönpanosta huolehtisi vastaava ulosottomies. Tältä osin on kuitenkin kiinnitettävä erityistä huomiota tilanteisiin, joissa turvaamismääräys on annettu toisessa jäsenvaltiossa ja se toimitetaan Suomeen täytäntöönpanoa varten. Turvaamismääräyksen ja muut 23 artiklan 3 kohdassa mainitut asiakirjat toimittavan toisen jäsenvaltion tuomioistuimen tai velkojan ei voida edellyttää arvioivan vastaavan ulosottomiehen määräytymistä Suomen lainsäädännön mukaan, koska tämä voisi hidastaa menettelyä ja johtaa virheisiin. Tämän vuoksi asiakirjat tulisi voida toimittaa yleisesti kenelle tahansa ulosmiehelle, joka voisi tarvittaessa toimittaa asiakirjat edelleen kansallisen lainsäädännön mukaan määräytyvälle vastaavalle ulosottomiehelle.  

Edellä mainittuja tilanteita ajatellen olisi myös tarpeen, että asiakirjat voitaisiin toimittaa Suomessa yhdelle keskitetylle viranomaistaholle, joka vastaisi asiakirjojen välittämisestä eteenpäin kysymykseen tulevalle vastaavalle ulosottomiehelle. Luonteva valinta tällaiseksi viranomaiseksi olisi ulosottotoimen keskushallinnosta ulosottokaaren 1 luvun 11 §:n 2 momentin mukaan huolehtiva Valtakunnanvoudinvirasto, jonka tehtävänä on virastosta annetun lain (519/2009) 2 §:n 5 ja 6 kohdan mukaan muun muassa kehittää ulosottotoimen hallinnon kansainvälistä yhteistyötä ja huolehtia muista ulosottotoimen valtakunnallisista hallintotehtävistä. Valtakunnanvoudinvirastolla olisi ennestään tarvittava ammattitaito vastaavan ulosottomiehen määräytymisperusteiden arvioimiseen. 

Edellä lausutuista syistä esityksessä ehdotetaan, että täytäntöönpanossa tarvittavat asiakirjat voitaisiin Suomessa toimittaa ulosottomiehen lisäksi Valtakunnanvoudinvirastolle, joka toimittaisi ne edelleen ulosottomiehelle. Suomi ilmoittaisi sanotut tiedot komissiolle. 

Asetuksen 23—25 artiklassa säädetään jokseenkin tarkasti täytäntöönpanossa turvaamisen toteuttamiseen ja siitä tehtävään ilmoitukseen asti noudatettavasta menettelystä. Jäsenvaltioille on kuitenkin jätetty valinnanvaraa joidenkin ratkaisujen suhteen. Pankille voidaan 24 artiklan 1 kohdan nojalla toimittaa turvaamismääräyksen toteuttamista varten joko itse turvaamismääräys tai täytäntöönpanojäsenvaltion lainsäädännön mukainen vastaava määräys. Ilmoituksen varojen turvaamisesta voi 25 artiklan 1 kohdan nojalla antaa joko pankki tai muu määräyksen täytäntöönpanosta vastaava elin. 

Suomessa tapahtuvan turvaamismääräyksen täytäntöönpanomenettelyn tulisi edellä lausutusti muistuttaa mahdollisimman pitkälti oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisten turvaamistoimien täytäntöönpanoa, minkä vuoksi ulosottomiehellä tulisi olla menettelyssä keskeinen rooli. Näiden tavoitteiden valossa perusteltua olisi, että pankille ei toimitettaisi itse turvaamismääräyslomaketta vaan ulosottomies antaisi pankille 24 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun kansallisen lainsäädännön mukaisen vastaavan määräyksen turvaamismääräyksen toteuttamisesta. Tällainen määräys muistuttaisi mahdollisimman pitkälti turvaamistoimien täytäntöönpanossa annettavia määräyksiä. Perusteltua olisi edelleen, että ilmoituksen varojen turvaamisesta antaisi ulosottomies eli 25 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu muu täytäntöönpanosta vastaava elin. Tämä kuitenkin edellyttäisi, että ulosottomies saisi pankilta tiedon turvaamismääräyksen toteuttamisesta. Edellä mainituista menettelyllisistä seikoista olisi otettava säännökset asetusta täydentävään lakiin. 

3.6  Turvaamismääräyksen tiedoksianto

Turvaamismääräyksen tiedoksianto velalliselle tapahtuu turvaamisen toteuttamisen ja sitä koskevan ilmoituksen antamisen jälkeen siten kuin asetuksen 28 artiklassa säädetään. Artikla sisältää säännökset tiedoksi annettavista asiakirjoista, tiedoksiantomenettelyn aloittamiseen liittyvistä määräajoista ja asiakirjojen toimittamisesta toisen jäsenvaltion viranomaiselle tilanteessa, jossa velallisen kotipaikka ei ole alkuperäjäsenvaltiossa. Sen sijaan menettelyn aloittamisesta vastuussa oleva taho (tuomioistuin vai velkoja), tiedoksiantoon velallisen kotipaikan jäsenvaltiossa toimivaltainen viranomainen ja tiedoksiannon tarkempi toimittamistapa velallisen kotipaikan jäsenvaltiossa jäävät kansallisen lainsäädännön varaan. Jäsenvaltioiden on 50 artiklan 1 kohdan e alakohdan nojalla ilmoitettava komissiolle viranomainen tai viranomaiset, joka tai jotka on nimetty toimivaltaiseksi antamaan tiedoksi turvaamismääräys ja muut asetuksen mukaiset asiakirjat. 

Oikeudenkäymiskaaressa tai muuallakaan Suomen kansallisessa lainsäädännössä ei asetuksen keskeisen sisällön yhteydessä lausutusti ole tuomioiden tai päätösten tiedoksiantoa koskevia säännöksiä kuin eräiden erityistapausten, kuten yksipuolisten tuomioiden, osalta. Tämän vuoksi mahdollisuudet voimassa olevan kansallisen lainsäädännön täydentävään soveltamiseen turvaamismääräyksen tiedoksiantoa koskevassa menettelyssä ovat rajalliset. 

Turvaamismääräysmenettelyn erityispiirteiden vuoksi tiedoksiannossa noudatettavasta kansallisen tason menettelystä olisi perusteltua säätää erikseen asetusta täydentävässä laissa. Täydentäviä säännöksiä tarvittaisiin tiedoksiantamisen vireille saattamisesta vastuussa olevasta tahosta, tiedoksiantoon toimivaltaisesta viranomaisesta ja tiedoksiantotavoista. 

Tiedoksiantomenettelyn aloittamiseen liittyvistä toimista on 28 artiklan 2 ja 3 kohdan nojalla vastuussa joko määräyksen antanut tuomioistuin tai velkoja sen mukaan, kumpi on alkuperäjäsenvaltion lainsäädännön mukaan vastuussa tiedoksiantamisen vireille saattamisesta. Tältä osin olisi siten säädettävä siitä, onko Suomessa annetun turvaamismääräyksen tiedoksiantamisen vireille saattamisesta vastuussa tuomioistuin vai velkoja. 

Vastuun antamista velkojalle puoltaisi se, että asetuksen mukaisessa menettelyssä edellytetään lukuisissa kohdin velkojan aktiivisuutta. Tällaisia velkojalle asetettuja toimintavelvollisuuksia ovat muun muassa pääasiakanteen nostaminen määräajassa (10 artikla), ilmoittaminen tuomioistuimelle turvaamismääräystä vastaavien kansallisten määräysten hakemisesta ja myöntämisestä (16 artikla) ja pyyntö liiallisesti turvatun määrän vapauttamisesta (27 artikla). Myös oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisissa turvaamistoimissa edellytetään hakijan aloitteellisuutta muun muassa pääasiakanteen nostamisen ja turvaamistoimen täytäntöönpanon osalta. Huomionarvoista on edelleen, että oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 14 §:ssä säädetystä yksipuolisen tuomion tiedoksiannosta huolehtii eräitä säännöksessä erikseen mainittuja tilanteita lukuun ottamatta se asianosainen, jonka vaatimuksesta yksipuolinen tuomio on annettu. 

Turvaamismääräyksen tiedoksianto eroaa kuitenkin yksipuolisen tuomion tiedoksiannosta siinä, että viimeksi mainituissa tilanteissa vastaaja on saanut tilaisuuden tulla kuulluksi häneen kohdistuvasta vaatimuksesta jo aikaisemmassa vaiheessa ennen yksipuolisen tuomion antamista. Turvaamismääräyksestä ei sen sijaan ilmoiteta velalliselle eikä hän saa tilaisuutta tulla kuulluksi siitä ennen 28 artiklan mukaista tiedoksiantoa. Tiedoksiannolla on siten turvaamismääräysmenettelyssä vielä tavallistakin keskeisempi merkitys velallisen oikeusturvan kannalta. Velallisen oikeusturvaan liittyvät näkökohdat puoltavat sitä ratkaisua, että vastuu tiedoksiantamisen vireille saattamisesta annettaisiin tuomioistuimelle. Ratkaisu olisi sopusoinnussa myös kansallisen lainsäädännön lähtökohtien kanssa. Tiedoksiannoista oikeudenkäynnissä säädetään oikeudenkäymiskaaren 11 luvussa, jonka 1 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin huolehtii tiedoksiannosta, jollei muualla luvussa toisin säädetä. Ottaen huomioon, että Helsingin käräjäoikeus olisi esityksen mukaan toimivaltainen tuomioistuin antamaan turvaamismääräyksen ja päättämään tuomioistuimelta haettavista oikeussuojakeinoista, myös tiedoksiantamisen vireille saattamista koskeva vastuu olisi perusteltua antaa Helsingin käräjäoikeudelle. 

Edellä mainituista syistä esityksessä ehdotetaan, että Suomessa annetun turvaamismääräyksen tiedoksiantamisen vireille saattamisesta vastaisi Helsingin käräjäoikeus. Vireille saattamisen jälkeen noudatettava menettely riippuisi velallisen kotipaikasta siten kuin 28 artiklan 2—4 kohdassa säädetään. Jos myös velallisen kotipaikka olisi Suomessa, Helsingin käräjäoikeus toimittaisi tiedoksiannon Suomen lainsäädännön mukaisesti (28 artiklan 2 kohta). Jos velallisen kotipaikka taas olisi toisessa jäsenvaltiossa, Helsingin käräjäoikeus toimittaisi tiedoksi annettavat asiakirjat kyseisen jäsenvaltion nimeämälle toimivaltaiselle viranomaiselle, joka huolehtisi tiedoksiannon toimittamisesta kyseisessä valtiossa (28 artiklan 3 kohta). 

Helsingin käräjäoikeuden pitäisi suorittaa sekä 28 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu tiedoksiantamisen vireille saattaminen että 3 kohdassa tarkoitettu asiakirjojen toimittaminen toisen jäsenvaltion viranomaiselle kolmannen työpäivän loppuun mennessä varojen turvaamista koskevan ilmoituksen vastaanottamisesta. Poikkeuksena olisi 3 kohdan toisen alakohdan tilanne, jossa tiedoksi annettavat asiakirjat pitäisi toimittaa velallisen kotipaikan jäsenvaltion viranomaiselle jo aikaisemmin eli samaan aikaan turvaamismääräyksen toimittamisen kanssa 23 artiklan 3 kohdan mukaisesti. Määräajoista on 45 artiklan nojalla mahdollista poikkeuksellisissa tilanteissa poiketa. 

Velallisen kotipaikka voi olla myös unionin ulkopuolella eli kolmannessa valtiossa. Tällöin tiedoksianto toimitetaan 28 artiklan 4 kohdan mukaan alkuperäjäsenvaltiossa sovellettavien kansainvälistä tiedoksiantoa koskevien sääntöjen mukaisesti. Suomessa yleissäännös kansainvälisistä tiedoksiannoista sisältyy oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 8 §:ään, jonka mukaan jos tiedoksiannon vastaanottaja oleskelee ulkomailla ja hänen osoitteensa on tiedossa, eikä tiedoksiantoa ole luvun 2 §:n mukaan uskottu asianosaisen huolehdittavaksi, tuomioistuimen tulee huolehtia tiedoksi annettavien asiakirjojen lähettämisestä siten kuin siitä on erikseen säädetty tai asianomaisen vieraan valtion kanssa sovittu. Tuomioistuimen on ilmoitettava se päivä, jona tiedoksianto on viimeistään toimitettava tai jona todistus tiedoksiannon vastaanottamisesta on viimeistään palautettava tuomioistuimelle. 

Esityksessä ehdotetaan, että tuomioistuin eli Helsingin käräjäoikeus huolehtisi tiedoksiantomenettelyn aloittamisesta myös silloin, kun velallisen kotipaikka on kolmannessa valtiossa. Tiedoksiantamisen uskominen oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 2 §:n mukaisesti asianosaisen huolehdittavaksi ei siten olisi asetuksen mukaisessa menettelyssä mahdollista. Muilta osin Suomessa annetun turvaamismääräyksen tiedoksianto velalliselle, jonka kotipaikka on kolmannessa valtiossa, voitaisiin toimittaa oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 8 §:n mukaisesti eikä täydentävää lainsäädäntöä tältä osin enemmälti tarvittaisi. 

Turvaamismääräys olisi edellä mainituissa soveltamistilanteissa annettu Suomessa. Täydentäviä kansallisia säännöksiä tarvitaan myös tilanteessa, jossa turvaamismääräys on annettu toisessa jäsenvaltiossa, mutta se toimitetaan Suomeen tiedoksiantoa varten, koska velallisen kotipaikka on Suomessa. Tällöin määräyksen antanut tuomioistuin tai velkoja toimittaisi tiedoksi annettavat asiakirjat 28 artiklan 3 kohdan mukaisesti Suomen nimeämälle toimivaltaiselle viranomaiselle, jonka pitäisi toteuttaa tarpeelliset toimet tiedoksiannon toimittamiseksi Suomen lainsäädännön mukaisesti.  

Turvaamismääräyksen tiedoksiantoa voidaan pitää oikeudenkäynnin yhteydessä suoritettavana tiedoksiantona. Näin ollen tiedoksiantoon toimivaltaisen viranomaisen valinnassa olisi otettava huomioon oikeudenkäymiskaaren 11 luvun lähtökohdat, jotka puoltavat tiedoksiantovastuun antamista tuomioistuimelle. Tämä olisi selkeä ratkaisu ottaen huomioon, että tuomioistuin vastaisi esityksen mukaan myös tiedoksiannon vireille saattamisesta, jos turvaamismääräys olisi annettu Suomessa. 

Tiedoksiantoon toimivaltaisen viranomaisen valinnassa on toisaalta otettava huomioon, että valinta koskisi 28 artiklan 3 kohdassa tarkoitettuja tilanteita, joissa turvaamismääräys olisi annettu toisessa jäsenvaltiossa, ja se toimitettaisiin Suomeen tiedoksiantoa varten. Suomessa sijaitsevalla tuomioistuimella ei siten olisi ollut menettelyssä roolia ennen mahdollista tiedoksiantoa. Tällaista tilannetta ei voida suoraan rinnastaa oikeudenkäymiskaaren 11 luvun tiedoksiantoa oikeudenkäynnissä koskeviin säännöksiin, sillä varsinainen oikeudenkäynti, johon tiedoksianto liittyisi, käytäisiin toisen jäsenvaltion tuomioistuimessa. 

Tiedoksiantoon toimivaltaiseksi viranomaiseksi olisi mahdollista valita myös ulosottomies, jonka suorittamasta tiedoksiannosta säädetään ulosottokaaren 3 luvun 37—42 §:ssä. Ulosottomiehellä olisi esityksen mukaan keskeinen rooli turvaamismääräyksen Suomessa tapahtuvassa täytäntöönpanossa. Jos tällaisen Suomessa toteutetun tilin turvaamisen jälkeen olisi toimitettava turvaamismääräyksen tiedoksianto velalliselle, jonka kotipaikka on Suomessa, perusteltua olisi, että ulosottomies voisi huolehtia myös tiedoksiannosta ulosottokaaren edellä mainittujen säännösten mukaisesti. Tästä olisi merkittäviä etuja varsinkin 28 artiklan 3 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitetussa tilanteessa, jossa Suomi olisi sekä velallisen kotipaikan jäsenvaltio että ainoa täytäntöönpanojäsenvaltio. Tällöin tiedoksi annettavat asiakirjat olisi toimitettava Suomen toimivaltaiselle viranomaiselle samaan aikaan turvaamismääräyksen toimittamisen kanssa 23 artiklan 3 kohdan mukaisesti. Jos tiedoksiannosta vastaava viranomainen olisi ulosottomies, kaikki asiakirjat voitaisiin edellä mainitussa tilanteessa toimittaa ulosottomiehelle, joka voisi saattaa asiakirjojen tiedoksiantamisen vireille annettuaan 25 artiklan mukaisen ilmoituksen varojen turvaamisesta. Tämä olisi huomattavasti yksinkertaisempi ratkaisu kuin toimittaa tiedoksi annettavat asiakirjat tuomioistuimelle, joka ei olisi ennen tiedoksiantoa osallistunut menettelyyn mitenkään. 

Ulosottomiehen ulosottokaaren 3 luvun 37—42 §:n mukaan suorittamat tiedoksiannot koskevat toisaalta vain ulosottoasiaan liittyviä asiakirjoja. Ulosottomiehellä ei siten ole toimivaltaa tiedoksiantojen suorittamiseen muissa asioissa. Jos mikään Suomessa asuvan velallisen turvaamisen kohteena olleista tileistä ei sijaitsisi Suomessa, ulosottomiehellä ei olisi ollut menettelyssä roolia ennen turvaamismääräyksen tiedoksiantoa. Tällaisen täytäntöönpanoon liittymättömän tiedoksiantotehtävän antaminen ulosottomiehelle tarkoittaisi merkittävää muutosta ulosottomiesten nykyisiin tehtäviin. Perustellumpi ratkaisu olisikin, että jos menettelyn ainoa Suomessa tapahtuva osa olisi turvaamismääräyksen tiedoksianto velalliselle, tiedoksiannosta vastaavaksi toimivaltaiseksi viranomaiseksi nimettäisiin oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 1 §:n 1 momentissa säädetyn lähtökohdan mukaisesti tuomioistuin. Tämä tuomioistuin voisi olla Helsingin käräjäoikeus, jolla olisi edellä selostetusti joka tapauksessa keskeinen rooli asetuksen soveltamisessa Suomessa. 

Edellä mainituista syistä esityksessä ehdotetaan, että ulosottomies vastaisi toisessa jäsenvaltiossa annetun turvaamismääräyksen tiedoksiannosta Suomessa 28 artiklan 3 kohdan mukaisesti tilanteissa, joissa myös turvattava tili tai jokin turvattavista tileistä sijaitsee Suomessa. Tällöin Suomessa olisi ennen tiedoksiantoa toteutettu velallisen pankkitilin turvaaminen. Turvaamismääräyksen tiedoksiannosta voisi vastata esimerkiksi se ulosottomies, joka olisi aikaisemmin suorittanut velallisen tilin turvaamisen ja antanut sitä koskevan ilmoituksen. Asiakirjojen vastaanottajatahon selvittämisen helpottamiseksi olisi näissäkin tilanteissa perusteltua, että tiedoksi annettavat asiakirjat voitaisiin toimittaa ulosottomiehen lisäksi myös Valtakunnanvoudinvirastolle, joka toimittaisi asiakirjat edelleen ulosottomiehelle. Jos taas mikään turvaamisen kohteena olevista tileistä ei sijaitsisi Suomessa ja tiedoksiantoon ei siten liittyisi Suomessa tapahtunutta tilin turvaamista, tiedoksiannosta vastaava toimivaltainen viranomainen olisi Helsingin käräjäoikeus. Jaottelu sopisi edellä lausutuilla perusteilla hyvin yhteen kansallisen lainsäädännön lähtökohtien kanssa. Suomi ilmoittaisi edellä mainitut tahot komissiolle 50 artiklan 1 kohdan e alakohdan mukaisesti. 

Kansallisia säännöksiä tarvittaisiin vielä tiedoksiantotavoista, joita kansallisten viranomaisten olisi noudatettava. Tuomioistuimen toimittamien tiedoksiantojen osalta olisi mahdollista tukeutua oikeudenkäymiskaaren 11 luvun ja ulosottomiehen toimittamien tiedoksiantojen osalta ulosottokaaren 3 luvun voimassa oleviin säännöksiin. Edellä selostetut velallisen oikeusturvaan liittyvät näkökohdat huomioon ottaen olisi kuitenkin perusteltua, että tiedoksiantaminen tapahtuisi todisteellisesti. Asetusta täydentävässä laissa olisi selvyyden vuoksi mainittava erikseen ne oikeudenkäymiskaaren ja ulosottokaaren todisteelliset tiedoksiantotavat, jotka tulisivat kysymykseen turvaamismääräyksen tiedoksiannossa. 

Ulosottomiehen suorittamien tiedoksiantojen osalta ulosottokaaren 3 luvussa säädetään erikseen tavallisesta tiedoksiannosta (39 §) ja todisteellisesta tiedoksiannosta (40 §). Luvun 41 §:ssä mainitut todisteelliset tiedoksiantotavat olisivat asianmukaisia myös turvaamismääräyksen tiedoksiannossa. Tämän vuoksi esityksessä ehdotetaan, että ulosottomies toimittaisi vastuullaan olevan tiedoksiannon todisteellisesti ulosottokaaren 3 luvun 41 §:ssä säädettyjä tiedoksiantotapoja noudattaen. 

Tuomioistuimen toimittamien tiedoksiantojen osalta tiedoksiantotavoista säädetään oikeudenkäymiskaaren 11 luvun 3—10 §:ssä. Näistä tiedoksiantotavoista turvaamismääräyksen tiedoksiannossa edellytettävän todisteellisuuden vaatimuksen täyttäisivät 3 §:ssä mainittu asiakirjan lähettäminen postitse saantitodistusta vastaan tai kirjeellä tai sähköisenä viestinä vastaanottotodistusta vastaan, ja 4 §:ssä mainittu haastemiestiedoksianto. Myös 7 §:ssä tarkoitetun sijaistiedoksiannon tulisi olla mahdollista pykälässä säädetyillä edellytyksillä. Sama koskisi edellä lausutusti 8 §:ssä säädettyä kansainvälistä tiedoksiantoa, jos velallisen kotipaikka olisi asetuksen 28 artiklan 4 kohdassa mainitusti kolmannessa valtiossa. 

Muut oikeudenkäymiskaaren 11 luvun tiedoksiantotavat eivät tulisi kysymykseen turvaamismääräyksen tiedoksiannossa. Esimerkiksi luvun 9 §:ssä säädetty kuulutustiedoksianto ei täyttäisi vaatimusta tiedoksiannon todisteellisuudesta. Tiedoksiantoa ei myöskään voitaisi toimittaa luvun 3 a §:n mukaisesti lähettämällä asiakirjat postitse asianosaisen tuomioistuimelle ilmoittamaan osoitteeseen, tai 3 b §:n mukaisesti puhelimitse, koska pykälien edellytykset eivät täyttyisi. Velallinen saa tiedoksiannon yhteydessä ensimmäistä kertaa tiedon turvaamismääräyksestä ja velkojan sitä koskevasta hakemuksesta. Tiedoksianto voidaan siten rinnastaa haasteen tiedoksiantoon, jota ei voida toimittaa 3 a §:ssä säädetyllä tavalla eikä myöskään 3 b §:ssä säädetyllä tavalla summaarisia haastehakemuksia lukuun ottamatta. Turvaamismääräyksen tiedoksianto ei täyttäisi myöskään 3 b §:n 2 momentin erityisedellytyksiä, joiden mukaan puhelintiedoksianto voidaan toimittaa, jos se soveltuu tiedoksiantoon asiakirjan laajuuteen ja laatuun nähden ja jos vastaanottaja epäilyksettä saa puhelimitse tiedon asiakirjasta ja ymmärtää tiedoksiannon merkityksen. 

3.7  Oikeussuojakeinot turvaamismääräyksen täytäntöönpanoa vastaan

Oikeussuojakeinoja turvaamismääräyksen antamista vastaan on käsitelty edellä toimivaltaisten tuomioistuinten yhteydessä. Velallisen oikeussuojakeinoista turvaamismääräyksen täytäntöönpanoa vastaan säädetään asetuksen 34 artiklassa. Artiklan 1 kohdan mukainen hakemus turvaamismääräyksen täytäntöönpanon rajoittamisesta tai lopettamisesta voidaan täytäntöönpanojäsenvaltion kansallisesta lainsäädännöstä riippuen tehdä joko tuomioistuimelle tai täytäntöönpanoviranomaiselle. Sen sijaan 34 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu hakemus täytäntöönpanon lopettamisesta ordre public -perusteella voidaan tehdä vain tuomioistuimelle. Esityksessä ehdotetaan edellä toimivaltaisten tuomioistuinten yhteydessä lausutusti, että mainitun hakemuksen käsittelisi Suomessa Helsingin käräjäoikeus. 

Valinta siitä, annetaanko toimivalta oikeussuojakeinosta päättämiseen täytäntöönpanojäsenvaltiossa tuomioistuimelle vai täytäntöönpanoviranomaiselle, voidaan tehdä myös 35 artiklan 3 ja 4 kohdan oikeussuojakeinoissa sekä velallisen antamaa vakuutta koskevan 38 artiklan 1 kohdan b alakohdan osalta. Viimeksi mainitun säännöksen mukaisen hakemuksen käsittelisi edellä vakuuden antamisen yhteydessä lausutusti Suomessa täytäntöönpanoviranomainen eli ulosottomies. 

Suomen on 50 artiklan 1 kohdan l alakohdan nojalla ilmoitettava komissiolle tuomioistuin tai tapauksen mukaan täytäntöönpanoviranomainen, jolla on toimivalta myöntää muun muassa 34 artiklan 1 kohdan oikeussuojakeino. Asiasta olisi selvyyden vuoksi otettava säännökset asetusta täydentävään lakiin. Säännöksissä olisi mainittava toimivallasta paitsi 34 artiklan, myös 35 artiklan 3 ja 4 kohdan oikeussuojakeinojen osalta. Muiden kuin 34 artiklan 2 kohdan osalta olisi tässä yhteydessä ratkaistava, kuuluisiko toimivalta täytäntöönpanoa koskevan oikeussuojakeinon myöntämiseen Suomessa tuomioistuimelle vai täytäntöönpanoviranomaiselle. 

Turvaamismääräyksen täytäntöönpanoon toimivaltainen viranomainen olisi Suomessa ulosottomies, jolla olisi edellä lausutusti keskeinen rooli Suomessa tapahtuvassa täytäntöönpanossa. Tämän vuoksi olisi luontevaa, että ulosottomies päättäisi myös täytäntöönpanoon kohdistuvista oikeussuojakeinoista. Ulosottomiehen mahdollisuudet arvioida turvaamismääräyksen täytäntöönpanon asianmukaisuutta olisivat lähtökohtaisesti huomattavasti paremmat kuin tuomioistuimella. Tämä koskisi erityisesti tilannetta, jossa Suomessa täytäntöön pantava turvaamismääräys olisi annettu toisessa jäsenvaltiossa. Tällöin asialla ei olisi Suomeen muuta liityntää kuin täytäntöönpano ja mahdollinen tiedoksianto. 

Toimivallan antaminen ulosottomiehelle olisi perusteltua myös sen vuoksi, että täytäntöönpano olisi toteutettu velallista kuulematta. Ulosottomies voisi siten kuulla velallista täytäntöönpanosta vasta tämän hakiessa oikeussuojakeinoa. Olisi myös prosessiekonomisesti perusteltu ratkaisu, että ulosottomies voisi itse oikaista täytäntöönpanossa mahdollisesti tapahtuneen virheen, kuten 34 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetun ulosotosta vapautettujen määrien huomioon ottamatta jättämisen. 

Jotkut 34 artiklan 1 kohdan ja 35 artiklan 3 ja 4 kohdan oikeussuojakeinojen perusteista olisivat ulosottomiehen näkökulmasta uusia. Tällaisia olisivat varsinkin 34 artiklan 1 kohdan b alakohdan iv alakohdassa mainitut, 33 artiklassa säädetyt perusteet, kuten se, että tiedoksi annetut asiakirjat eivät täyttäneet 49 artiklan 1 kohdassa säädettyjä kielivaatimuksia (33 artiklan 1 kohdan c alakohta). Ulosottomiehet joutuisivat siten oikeussuojakeinoja koskevia hakemuksia tutkiessaan arvioimaan hyvin erilaisia perusteita kuin ulosottokaaren soveltamisen yhteydessä. Asetus edellyttää kuitenkin väistämättä uusien tehtävien antamista menettelyyn osallistuville toimijoille, kuten vakuutta koskevan päätösvallan antamista tuomioistuimelle. Ulosottomiehellä olisi oikeussuojakeinojen perusteiden mahdollisesta vaikeudesta huolimatta paremmat edellytykset arvioida täytäntöönpanon asianmukaisuutta kuin tuomioistuimella. Ulosottomiehellä olisi 36 artiklan 4 kohdan nojalla oikeus saada kaikki oikeussuojakeinoa koskevan päätöksen tekemiseksi tarvittavat tiedot. Lisäksi ulosottomiehen oikeussuojakeinosta tekemään päätökseen voitaisiin hakea muutosta tuomioistuimelta 37 artiklan ja 50 artiklan 1 kohdan m alakohdan nojalla. 

Edellä lausutuilla perusteilla esityksessä ehdotetaan, että toimivaltainen viranomainen täytäntöönpanoon kohdistuvien 34 artiklan 1 kohdan sekä 35 artiklan 3 ja 4 kohdan oikeussuojakeinojen myöntämiseen olisi ulosottomies. 

Huomionarvoista on, että velallinen ja velkoja voisivat sovintoonsa perustuvan 35 artiklan 3 kohdan osalta valita, hakevatko he oikeussuojakeinoa turvaamismääräyksen antaneelta tuomioistuimelta vai täytäntöönpanojäsenvaltion nimeämältä tuomioistuimelta tai täytäntöönpanoviranomaiselta. Ulosottomiehen toimivalta mainitun säännöksen osalta ei siten olisi yksinomainen. 

3.8  Muutoksenhaku

Asetuksen 21 ja 37 artiklassa säädetään muutoksenhakuoikeudesta. Ensiksi mainittu artikla koskee velkojan oikeutta hakea muutosta tuomioistuimen päätökseen, jolla hänen turvaamismääräyshakemuksensa on kokonaan tai osittain hylätty. Asetuksen 37 artiklassa taas säädetään kummankin osapuolen eli velallisen ja velkojan oikeudesta hakea muutosta 33, 34 tai 35 artiklan nojalla tehtyyn oikeussuojakeinoa koskevaan päätökseen. Sekä 21 että 37 artiklaan sisältyy myös tarkempia menettelysäännöksiä. Muilta osin menettelyyn voidaan 46 artiklan 1 kohdan nojalla soveltaa täydentävästi menettelyn tapahtumispaikan jäsenvaltion lainsäädäntöä. 

Suomen on 50 artiklan 1 kohdan d ja m alakohdan nojalla ilmoitettava komissiolle tuomioistuin, jolle 21 ja 37 artiklan mukainen muutoksenhaku osoitetaan, sekä 37 artiklan osalta myös muutoksenhaulle kansallisen lainsäädännön mukaan mahdollisesti asetettu määräaika ja se, mistä määräaika alkaa. 

Suuri osa 21 ja 37 artiklan mukaisen muutoksenhaun menettelysäännöksistä jää jäsenvaltioiden kansallisen lainsäädännön varaan. Perusteltua olisi, että Suomessa tapahtuva muutoksenhaku muistuttaisi mahdollisimman pitkälti voimassa olevan kansallisen lainsäädännön mukaista muutoksenhakumenettelyä. 

Muutoksenhaun kohteena olevan päätöksen olisi tehnyt joko tuomioistuin (21 artikla, 33 artikla, 34 artiklan 2 kohta, 35 artiklan 1 ja 3 kohta) tai ulosottomies (34 artiklan 1 kohta, 35 artiklan 3 ja 4 kohta). Muutoksenhausta tuomioistuimen ratkaisuihin säädetään Suomessa oikeudenkäymiskaaressa ja muutoksenhausta ulosottomiehen menettelyyn ulosottokaaren 11 luvussa. Kyseisiä menettelysäännöksiä voitaisiin siten soveltaa täydentävästi asetuksen nojalla tapahtuvassa muutoksenhaussa. Asiasta olisi selvyyden vuoksi otettava säännökset asetusta täydentävään lakiin. 

Oikeudenkäymiskaaren ja ulosottokaaren 11 luvun säännöksiä voitaisiin soveltaa vain täydentävästi eli siltä osin kuin muutoksenhausta ei asetuksen 21 ja 37 artiklassa säädetä toisin. Esimerkiksi 21 artiklan mukaisen muutoksenhaun pitäisi artiklan 3 kohdan nojalla tapahtua ex parte -menettelyssä, jos turvaamismääräyshakemus on hylätty kokonaan. Muutoksenhaussa oikeussuojakeinoa koskevasta päätöksestä taas tulisi 37 artiklan nojalla käyttää erityistä muutoksenhakulomaketta. 

Yksi oikeudenkäymiskaaren täydentävään soveltamiseen liittyvä erityiskysymys koskee oikeudenkäymiskaaren 25 luvussa säädettyä tyytymättömyyden ilmoittamista. Tältä osin on kiinnitettävä huomiota 21 artiklan 2 kohdassa säädettyyn muutoksenhakuaikaan. Muutosta on kyseisen kohdan mukaan haettava 30 päivän kuluessa siitä päivästä, jona tuomioistuimen päätöksestä ilmoitettiin velkojalle. Asetuksessa säädettyä määräaikaa ei voida kansallisessa lainsäädännössä lyhentää tai muuten rajoittaa. Muutoksenhaussa ei siten voida edellyttää, että velkoja ilmoittaisi käräjäoikeuden ratkaisuun tyytymättömyyttä oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 5 §:n mukaisesti seitsemän päivän kuluessa ratkaisun antamisesta, vaan muutoksenhaun on oltava rajoituksetta mahdollinen 30 päivän ajan. 

Asetuksen 37 artiklaan ei sisälly säännöksiä muutoksenhakuajasta. Jäsenvaltioiden on edellä lausutusti ilmoitettava komissiolle 37 artiklan mukaiselle muutoksenhaulle kansallisen lainsäädännön mukaan asetettu määräaika ja määräajan alkamisajankohta. Kyseisessä muutoksenhaussa olisi siten mahdollista edellyttää tyytymättömyyden ilmoittamista. Selvyyden vuoksi olisi kuitenkin perusteltua, että 21 ja 37 artiklan mukaiset tuomioistuimen ratkaisuja koskevat muutoksenhakumenettelyt olisivat mahdollisimman yhdenmukaiset. Tämän vuoksi esityksessä ehdotetaan, että muutosta asetuksen mukaisessa menettelyssä annettuihin käräjäoikeuden ratkaisuihin haettaisiin niin 21 kuin 37 artiklankin mukaisessa menettelyssä hovioikeudelta tyytymättömyyttä ilmoittamatta. 

Muutoksenhaku Helsingin käräjäoikeuden ratkaisuista tapahtuisi Helsingin hovioikeuteen. Koska kyse on riita-asiasta, muutoksenhaussa tarvittaisiin oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 5 §:n 1 momentin mukaisesti jatkokäsittelylupa. Helsingin hovioikeuden ratkaisusta taas voitaisiin pyytää valituslupaa korkeimmalta oikeudelta siten kuin oikeudenkäymiskaaren 30 luvussa säädetään. 

Toimivalta 34 artiklan 1 kohdan sekä 35 artiklan 3 ja 4 kohdan mukaisia oikeussuojakeinoja koskevien päätösten tekemiseen kuuluisi ehdotuksen mukaan yleisesti kaikille ulosottomiehille. Muutosta ulosottomiesten päätöksiin voidaan ulosottokaaren 11 luvun 2 §:n mukaan hakea ulosottovalituksia käsitteleviltä käräjäoikeuksilta, jotka luetellaan pykälän 2 momentissa. Muutoksenhaku ulosottomiehen edellä mainittuihin oikeussuojakeinoista tekemiin päätöksiin voisi siten tapahtua johonkin ulosottovalituksia käsittelevistä käräjäoikeuksista UK 11 luvun 2 §:n mukaisesti, jollei asiasta erikseen toisin säädetä. Vaihtoehtona olisi muutoksenhakua koskevan toimivallan keskittäminen, jolloin luonteva vaihtoehto muutoksenhakutuomioistuimeksi olisi asetuksen mukaisessa menettelyssä Helsingin käräjäoikeus. 

Keskittämisen puolesta edellä toimivaltaisten tuomioistuinten yhteydessä esitetyt argumentit koskevat myös ulosottomiehen ratkaisuista tehtävää muutoksenhakua. Keskittäminen olisi selkeä ratkaisu ja palvelisi hajautettua järjestelmää paremmin menettelyn hoitamisessa tarvittavan asiantuntemuksen kertymistä. Selkeänä erona turvaamismääräyksen antamiseen ja siihen kohdistuvaan muutoksenhakuun olisi kuitenkin se, että turvaamismääräyksen täytäntöönpanoa ei ehdoteta keskitettäväksi, vaan toimivalta täytäntöönpanoon olisi yleisesti kaikilla ulosottomiehillä. Kysymykseen tulisi ulosottokaaren 3 luvun 13 §:n mukainen vastaava ulosottomies, jolla olisi toimivalta koko maassa. Täytäntöönpano muistuttaisi siten mahdollisimman suuressa määrin kansallisen lainsäädännön mukaisten turvaamistoimien täytäntöönpanoa. Tämän vuoksi olisi perusteltua, että myös päätöksistä, jotka on tehty täytäntöönpanoa koskevista oikeussuojakeinoista, voitaisiin 37 artiklan mukaisesti valittaa kaikkiin ulosottovalituksia käsitteleviin tuomioistuimiin. Ulosottovalituksia käsitellään nykyisinkin vain osassa käräjäoikeuksista, mikä on koettu toimivaksi ratkaisuksi.  

Edellä toimivaltaisten tuomioistuinten yhteydessä keskittämistä vastaan esitetyt argumentit koskevat myös ulosottomiehen ratkaisuihin kohdistuvaa muutoksenhakua. Tältä osin olisi kiinnitettävä erityisesti huomiota pitkistä etäisyyksistä aiheutuvaan matkustustarpeeseen. Turvaamismääräyksen Suomessa tapahtuva täytäntöönpano koskisi todennäköisesti useimmiten Suomessa asuvia velallisia. Turvaamismääräyksen täytäntöönpanosta ja siten todennäköisesti myös täytäntöönpanoon kohdistuvan oikeussuojakeinon käsittelystä huolehtiva vastaava ulosottomies määräytyisi ulosottokaaren 3 luvun 14 §:n ja ulosottomenettelystä annetun valtioneuvoston asetuksen 1 §:n mukaan lähtökohtaisesti vastaajan asuin- tai kotipaikan perusteella. Tähän nähden olisi epäjohdonmukaista ja velallisen kannalta ongelmallista, jos muutoksenhaku vastaavan ulosottomiehen oikeussuojakeinosta tekemästä päätöksestä ei voisi tapahtua ulosottovalituksia käsittelevään alueellisesti toimivaltaiseen käräjäoikeuteen vaan se olisi tehtävä kaikissa tapauksissa Helsingin käräjäoikeuteen. Tämä voisi johtaa velallisen kannalta kohtuuttomaan etäisyyteen käsittelypaikasta erityisesti silloin, jos asiassa olisi toimitettava suullinen käsittely, mikä on kansallisen lainsäädännön mukaisissa ulosottovalitusasioissa varsin yleistä. Pitkän matkan päässä sijaitseva tuomioistuin olisi huono vaihtoehto käsittelypaikaksi myös oikeussuojakeinoa koskevan päätöksen tehneen ulosottomiehen kannalta. 

Toimivallan keskittämistä vastaan puhuu vielä se, että ulosottovalituksia käsitteleviin käräjäoikeuksiin saatetaan lähitulevaisuudessa esittää muutoksia. Käräjäoikeusverkoston kehittämistyöryhmän mietinnössä (oikeusministeriö, Mietintöjä ja lausuntoja 14/2015) on ehdotettu, että ulosottovalitusasiat keskitettäisiin jatkossa kuuteen käräjäoikeuteen, joihin Helsingin käräjäoikeus ei kuulu. Kysymystä arvioidaan osana käräjäoikeusverkoston uudistamista, jota koskeva hallituksen esitys on tarkoitus antaa eduskunnalle syksyllä 2016. 

Edellä lausutuilla perusteilla toimivallan hajauttamista puoltavia seikkoja on ulosottomiehen oikeussuojakeinoja koskevista päätöksistä 37 artiklan nojalla tapahtuvan muutoksenhaun osalta pidettävä painavampina kuin toimivallan keskittämistä puoltavia seikkoja. Tämän vuoksi esityksessä ehdotetaan, että toimivaltaisia tuomioistuimia mainitun muutoksenhaun osalta olisivat ulosottokaaren 11 luvun 2 §:n 2 momentissa mainitut ulosottovalituksia käsittelevät tuomioistuimet, jotka Suomi ilmoittaisi komissiolle asetuksen 50 artiklan 1 kohdan m alakohdan mukaisesti. Ratkaisu olisi voimassa olevan lain mukainen, joten siitä ei tarvitsisi säätää erikseen. 

3.9  Kielet

Velalliselle tiedoksi annettaviin, asetuksen 28 artiklan 5 kohdan a ja b alakohdassa mainittuihin asiakirjoihin on asetuksen 49 artiklan 1 kohdan nojalla tarvittaessa liitettävä käännös tai translitteraatio velallisen kotipaikan jäsenvaltion viralliselle kielelle tai jollekin muulle kielelle, jota velallinen ymmärtää. Tuomioistuimelle tai toimivaltaiselle viranomaiselle osoitettavat asiakirjat voivat sen sijaan 49 artiklan 2 kohdan mukaan olla myös muulla asianomaisen jäsenvaltion hyväksymällä unionin toimielinten virallisella kielellä. Jäsenvaltioiden on 50 artiklan 1 kohdan o alakohdan mukaan ilmoitettava komissiolle asiakirjojen käännöksissä hyväksymänsä kielet. 

Suomi on useiden siviili- ja kauppaoikeuden alalla annettujen asetusten, kuten eurooppalaista täytäntöönpanoperustetta koskevan asetuksen, eurooppalaista maksamismääräysmenettelyä koskevan asetuksen ja vähäisiä vaatimuksia koskevan asetuksen osalta hyväksynyt asiakirjojen käännöksissä käytettäväksi suomen ja ruotsin kielen ohella englannin kielen. Asiasta on säädetty kyseisiä asetuksia täydentävissä laeissa. 

Tuomioistuimelle tai ulosottomiehelle osoitettavia asiakirjoja voivat olla esimerkiksi 28 artiklan 5 kohdan c alakohdassa tarkoitetut jäljennökset velkojan tuomioistuimelle hakemuksen lisäksi toimittamista asiakirjoista, joita ei 49 artiklan 1 kohdan mukaan lähtökohtaisesti tarvitse kääntää velallisen kotipaikan jäsenvaltion viralliselle kielelle tai muulle velallisen ymmärtämälle kielelle. Tällaiset liiteasiakirjat voivat sinänsä olla vaikeaselkoisia, mikä puoltaisi ainoastaan suomen- ja ruotsinkielisten käännösten hyväksymistä. 

Asiakirjojen käännättäminen suomeksi tai ruotsiksi voisi kuitenkin useissa jäsenvaltioissa tuottaa vaikeuksia. Turvaamismääräys on tarkoitettu käytettäväksi tilanteissa, joissa velkojalla on pikainen oikeussuojan tarve. Kääntäjän etsimiseen ja itse kääntämiseen kuluva aika voisi viivästyttää hakemuksen jättämistä ja siten vaarantaa turvaamismääräysmenettelyn tarkoituksen. Lisäksi käännösten laatu voisi usein jäädä puutteelliseksi. Nämä seikat huomioon ottaen on tarkoituksenmukaista, että Suomi ilmoittaa hyväksyvänsä käännöksissä käytettäväksi kieleksi suomen ja ruotsin kielen ohella englannin kielen, jota maassamme yleisesti osataan. Asiasta olisi säädettävä asetusta täydentävässä laissa. 

Velvollisuus asetuksessa vaadittujen käännösten toimittamisesta kuuluisi asetuksen johdanto-osan 33 kappaleen ja Suomen kansallisen lainsäädännön mukaan lähtökohtaisesti asiakirjat toimittavalle velkojalle tai velalliselle, joka vastaisi myös käännösten kustannuksista. Poikkeuksena tästä olisi asetuksen 23 artiklan 4 kohdassa mainittu turvaamismääräyksen antaneen tuomioistuimen velvollisuus laatia määräyksestä käännös tai translitterointi käyttäen vakiolomakkeen asianmukaista kieliversiota. Monikielisten vakiolomakkeiden käyttäminen joka tapauksessa vähentää asetuksen mukaisesta menettelystä aiheutuvaa kääntämistarvetta. 

4.1  Vaikutukset valtiontalouteen ja viranomaisten toimintaan

Esitys tekisi mahdolliseksi eurooppalaista tilivarojen turvaamismääräysmenettelyä koskevan asetuksen käytännön soveltamisen Suomessa. 

Turvaamismääräysten antamisen keskittäminen Helsingin käräjäoikeuteen tulisi lisäämään sanotun tuomioistuimen työtaakkaa nykyisestä. Lisätyötä aiheutuisi erityisesti menettelyn edellyttämistä uusista tehtävistä kuten vakuudesta päättämisestä ja turvaamismääräyksen tiedoksiantoon liittyvistä toimista. Toisaalta tapausten määrän voidaan edellä keskeisten ehdotusten yhteydessä sanotuilla perusteilla arvioida jäävän vähäiseksi. Asetusta sovelletaan vain rajat ylittäviin riita-asioihin eikä ole oletettavaa, että tällaisten asioiden kokonaismäärä Suomessa asetuksen voimaantulon myötä merkittävästi lisääntyisi. Edellä on arvioitu, että soveltamistilanteiden määrä olisi samaa tasoa kuin vähäisiä vaatimuksia koskevalla asetuksella, jonka mukaisia vaatimuksia saapui Helsingin käräjäoikeuteen vuonna 2015 yhteensä 11. Tapaukset tulisivat oletettavasti olemaan harvinaisempia kuin oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaiset turvaamistoimet, jollaisia käsiteltiin Helsingin käräjäoikeudessa vuonna 2015 yhteensä 54 (33 takavarikkoasiaa ja 21 muuta turvaamistointa). Asiamäärien kehittymistä olisi kuitenkin seurattava sen selvittämiseksi, onko Helsingin käräjäoikeuden henkilöstöresurssien lisäämiselle tarvetta. 

Esityksen mukaan Suomessa sijaitsevaan pankkitiliin kohdistuvan turvaamismääräyksen täytäntöönpanossa keskeinen rooli olisi ulosottomiehillä, joiden työmäärä tulee siten asetuksen voimaantullessa lisääntymään. Lisätyötä aiheutuisi ulosottomiestenkin osalta erityisesti asetuksen edellyttämistä uusista tehtävistä, kuten esimerkiksi eräiden 34 artiklan 1 kohdan mukaisten oikeussuojakeinojen perusteiden arvioinnista. Toisin kuin turvaamismääräyksen antamista, täytäntöönpanoa ei ehdoteta keskitettäväksi, vaan täytäntöönpanosta vastaisi kulloinkin kysymykseen tuleva vastaava ulosottomies. Tämä mahdollistaa asetuksesta aiheutuvan lisätyön tasaisemman jakautumisen, mutta voi toisaalta hidastaa menettelyssä tarvittavan asiantuntemuksen kertymistä. Sinänsä voidaan ennakoida, että suurin osa täytäntöönpanotapauksista sijoittuu joka tapauksessa pääkaupunkiseudulle tai muualle Etelä-Suomeen. Kansainvälisten asioiden määrä ulosotossa on ollut suhteellisen pieni, minkä vuoksi arvioidaan, että lisääntynyt työmäärä voidaan hoitaa nykyisellä henkilöstömäärällä nykyisten toimintamenojen puitteissa. Asiamäärien kehittymistä olisi kuitenkin tältäkin osin seurattava. 

Esityksessä ehdotetaan, että Valtakunnanvoudinvirasto toimisi turvaamismääräyksen täytäntöönpanoa koskevien asiakirjojen keskitettynä vastaanottajatahona Suomessa. Valtakunnanvoudinviraston tulisi ehdotuksen mukaan vastaanottaa asiakirjat, selvittää kysymykseen tuleva vastaava ulosottomies ja lähettää asiakirjat kyseiselle ulosottomiehelle. Kysymys olisi uudesta tehtävästä, josta aiheutuisi Valtakunnanvoudinvirastolle lisätyötä ja kustannuksia. Asetuksen mukaisten asioiden käsittely saattaa lisäksi edellyttää muutoksia Valtakunnanvoudinviraston ylläpitämään ulosoton Uljas-tietojärjestelmään.  

Myös Valtakunnanvoudinvirastolle aiheutuvien kustannusten osalta voidaan kuitenkin viitata tapausten todennäköisesti vähäiseen määrään. Uusi tehtävä myös sopisi Valtakunnanvoudinviraston laissa säädettyihin tehtäviin kehittää ulosottotoimen hallinnon kansainvälistä yhteistyötä ja huolehtia muista ulosottotoimen valtakunnallisista hallintotehtävistä. Valtakunnanvoudinviraston rooli asiakirjojen keskitettynä vastaanottajatahona todennäköisesti vähentäisi asiakirjojen lähettämistä väärälle ulosottomiehelle ja helpottaisi menettelyä.  

Asetuksesta aiheutuvat uudet tehtävät saattavat edellyttää erityistä perehdyttämistä tuomareille ja ulosottoviranomaisille. Tällaisesta koulutuksesta aiheutuvat kustannukset ovat kuitenkin todennäköisesti pienet ja kertaluonteiset. 

Asetuksesta aiheutuva mahdollinen lisäresurssitarve Helsingin käräjäoikeudelle ja ulosotolle katettaisiin valtiontalouden kehyspäätösten mukaisten määrärahojen puitteissa. 

4.2  Yritysvaikutukset ja yhteiskunnalliset vaikutukset

Asetuksen mukaisesta menettelystä aiheutuu lisätyötä ja kustannuksia myös pankeille, jotka vastaisivat tilitietojen toimittamisesta ja turvaamismääräyksen toteuttamisesta. Pankeilla ei asetuksen 43 artiklan ja kansallisen lainsäädännön nojalla ole oikeutta periä maksuja kyseisistä toimenpiteistä. Turvaamismääräyksen toteuttamisen osalta kustannuksia vähentäisi se, että toteuttaminen muistuttaisi mahdollisimman pitkälti kansallisen lainsäädännön mukaisia turvaamistoimia. Pankin ei tarvitsisi vastaanottaa itse turvaamismääräyslomaketta eikä myöskään antaa 25 artiklan 1 kohdan mukaista ilmoitusta, vaan näistä huolehtisi ulosottomies. Asetus toisaalta parantaa pankkien mahdollisuuksia periä omia saataviaan muista jäsenvaltioista ja voi siten hyödyttää pankkeja velkojina. 

Asetuksella ja sitä täydentävällä kansallisella lainsäädännöllä on myös yleisempiä taloudellisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Asetuksella parannetaan velkojien asemaa rajat ylittävissä tilanteissa. Turvaamismääräysmenettely vähentää velkojille tilivaroihin kohdistuvan turvaamistoimen hankkimisesta ja täytäntöönpanosta rajat ylittävissä tilanteissa aiheutuvia kustannuksia ja lyhentää niihin kuluvaa aikaa. Asetuksella korjataan siten nykyistä epätasapainoista tilannetta, jossa velallinen voi sisämarkkinoiden ansiosta helposti vältellä täytäntöönpanoa siirtämällä varansa toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevalle pankkitilille, kun taas velkojalla on vain vähäiset mahdollisuudet saada ulkomaisen pankkitilin varoja turvattua varmistaakseen saatavansa maksamisen. Menettelyn voidaan arvioida hyödyttävän erityisesti pieniä ja keskisuuria yrityksiä, joiden mahdollisuudet hakea kansallisen lainsäädännön mukaisia turvaamistoimia toisessa jäsenvaltiossa ovat niistä aiheutuvien kustannusten kuten asianajo- ja käännöskulujen vuoksi suuryrityksiä vähäisemmät. 

Asetuksen mukainen menettely vähentää siten myös suomalaisille yrityksille rajat ylittävästä kaupasta aiheutuvia riskejä ja voi vähentää luottotappioiden määrää. Tämä tukee pääministeri Juha Sipilän hallituksen strategisessa ohjelmassa mainittua tavoitetta vahvistaa yritysten toimintaedellytyksiä. Turvaamismääräys on kuitenkin yhtä lailla luonnollisten henkilöiden käytettävissä. Menettely voi tehostaa esimerkiksi elatusavun saajien mahdollisuuksia periä elatusapusaataviaan tilanteessa, jossa vastahakoinen velallinen olisi siirtänyt varansa toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevalle pankkitilille.