2.1.1  EU-lainsäädäntö

Sähkön sisämarkkinoita koskevista yhteisistä säännöistä ja direktiivin 2012/27/EU muuttamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2019/944 (jäljempänä sähkömarkkinadirektiivi ) 31 artiklan 1 kohdan mukaan jakeluverkonhaltijan on vastattava sen varmistamisesta, että verkko pystyy täyttämään kohtuulliset sähkönjakeluvaatimukset pitkällä aikavälillä, sekä varman, luotettavan ja tehokkaan sähkönjakeluverkon käytöstä, ylläpidosta ja kehittämisestä taloudellisten edellytysten mukaisesti alueellaan ympäristö ja energiatehokkuus asianmukaisesti huomioon ottaen. Direktiivin 40 artiklan 1 kohdan mukaan kunkin siirtoverkonhaltijan on vastattava muun muassa a) sen varmistamisesta, että verkko pystyy täyttämään kohtuulliset sähkönsiirtovaatimukset pitkällä aikavälillä, sekä varman, luotettavan ja tehokkaan siirtoverkon käytöstä, ylläpidosta ja kehittämisestä taloudellisten edellytysten mukaisesti ottaen ympäristö asianmukaisesti huomioon ja tiiviissä yhteistyössä viereisten siirto- ja jakeluverkonhaltijoiden kanssa ja c) osaltaan toimitusvarmuuden turvaamisesta varmistamalla riittävä siirtokapasiteetti ja järjestelmän luotettavuus.  

Sähkömarkkinadirektiivissä ei ole erikseen määritelty siirto- tai jakeluverkkoa, mutta unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan niiden määrittely voidaan perustaa direktiivin 2 artiklan 28 ja 34 kohtien sähkön siirron ja jakelun määritelmiin. Direktiivin 2 artiklan 28 kohdan mukaan ”jakelulla” tarkoitetaan direktiivissä sähkön siirtämistä suur-, keski- tai pienjännitteisissä jakeluverkoissa toimitettavaksi asiakkaille mutta ei toimitusta. Artiklan 34 kohdan mukaan ”siirrolla” tarkoitetaan puolestaan sähkön siirtämistä yhteenliitetyssä siirtojännite- ja suurjänniteverkossa toimitettavaksi loppuasiakkaille tai jakelijoille mutta ei toimitusta.  

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan määritelmistä ilmenee, että siirtoverkolla tarkoitetaan yhteenliitettyä verkkoa, jolla loppukäyttäjille ja jakelijoille myytäväksi tarkoitettua siirtojännite- tai suurjännitesähköä välitetään, ja että jakeluverkolla tarkoitetaan verkkoa, jolla tukkuasiakkaille tai loppukäyttäjille myytäväksi tarkoitettua suur-, keski- tai pienjännitesähköä välitetään (tuomiot C-439/06 https://curia.europa.eu/juris/document/document.jsf;jsessionid=202966DD0D4703E3C4E24F46AFF4867A?text=&docid=67746&pageIndex=0&doclang=fi&mode=lst&dir=&occ=first&part=1&cid=18382965 , kohta 46, C‑262/17, C‑263/17 ja C‑273/17 Solvay Chimica Italia ym. https://curia.europa.eu/juris/document/document.jsf?text=&docid=208243&pageIndex=0&doclang=fi&mode=lst&dir=&occ=first&part=1&cid=18426446 29 kohta sekä C-31/18 Elektrorazpredelenie Yug https://curia.europa.eu/juris/document/document.jsf?text=&docid=219249&pageIndex=0&doclang=fi&mode=lst&dir=&occ=first&part=1&cid=18407767 , kohta 45). Unionin tuomioistuin on katsonut, että siirtoverkon ja jakeluverkon luonteen sekä näillä verkoilla siirrettävän sähkön määrän osalta ensinnäkin sähkön jännite on kriteeri, jonka perusteella siirto ja jakelu erotetaan toisistaan (tuomio C-439/06 Citiworks, kohta 48, C‑262/17, C‑263/17 ja C‑273/17 Solvay Chimica Italia ym. 30 kohta sekä C-31/18 Elektrorazpredelenie Yug, kohta 46). Tapauksessa C-439/06 Citiworks tuomioistuin on edelleen katsonut, että direktiivissä tarkennetaan siirto- ja jakeluverkkojen käyttötarkoituksen osalta, että sähkönsiirron on tapahduttava toimitusta varten, pois lukien toimitus itsessään. Tuomioistuin on siten katsonut, että siirto- ja jakeluverkkojen erotteluperusteena toisistaan on kiinnitettävä huomiota myös sähköverkkojen käyttötarkoitukseen (tuomio C-439/06 Citiworks, kohta 51). Unionin tuomioistuin on lisäksi katsonut direktiivin määritelmistä ilmenevän, että siirto- ja jakeluverkkojen tarkoituksen osalta merkityksellinen erotteluperuste on niiden asiakkaiden luokka, joille välitetty sähkö on tarkoitettu, koska siirtoverkon tarkoituksena on sähkön myynti loppukäyttäjille tai jakelijoille, kun taas jakeluverkon tarkoituksena on sähkön myynti tukkuasiakkaille tai loppukäyttäjille. Tästä on seurannut, että verkkoja, joiden tehtävänä on yhtäältä siirto- ja suurjännitteisen sähkön välittäminen sen myymiseksi loppukäyttäjille tai jakelijoille ja toisaalta suur-, keski- ja pienjännitteisen sähkön välittäminen sen myymiseksi tukkuasiakkaille tai loppukäyttäjille, on pidettävä vastaavan erottelun mukaisesti direktiivin soveltamisalaan kuuluvina siirtoverkkoina ja jakeluverkkoina (C 262/17, C 263/17 ja C 273/17, Solvay Chimica Italia ym., 37 kohta sekä C-31/18 Elektrorazpredelenie Yug, kohdat 48 ja 49).  

Unionin tuomioistuin on lisäksi katsonut, että vaikka sähkömarkkinadirektiivin määritelmissä esitetäänkin kriteerit sähkön siirtoverkon ja jakeluverkon käsitteiden erottamiseksi, siinä jätetään kuitenkin jäsenvaltioille tietty liikkumavara näiden kriteerien täytäntöön panemiseksi, kuten ilmenee muun muassa siinä olevien suurjänniteverkon ja asiakkaiden määritelmien päällekkäisyydestä. Jäsenvaltioilla on siten tarkan säännöksen puuttuessa direktiivistä toimivalta määrittää täsmälliset rajat näiden eri jännitetasojen erottelemiseksi. Edelleen unionin tuomioistuin on todennut, että jäsenvaltiot eivät voi erottaa toisistaan sähkömarkkinadirektiivissä tarkoitettuja sähkön jakelu- ja siirtoverkkojen käsitteitä käyttämällä direktiivin määritelmissä säädettyjen kriteerien lisäksi muuta kriteeriä (tuomio C-31/18 Elektrorazpredelenie Yug, kohdat 51, 52 ja 58). 

Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntöä tarkasteltaessa kiinnittyy kolmeen näkökohtaan. Ensinnäkin on huomioitava unionin tuomioistuimen antamien tuomioiden konteksti: unionin tuomioistuin on ratkaisuissaan tarkastellut erityisesti kysymystä siitä, minkälaiset verkot kuuluvat sähkömarkkinadirektiivin velvoitteen piiriin tilanteissa, joissa jäsenvaltiot ovat kansallisessa lainsäädännössään rajanneet tiettyjä verkkotyyppejä direktiivin velvoitteiden ulkopuolelle. Edellisen lisäksi unionin tuomioistuin ei ole juurikaan kiinnittänyt huomiota siirtoverkot ja jakeluverkot toisistaan erottavien kriteerien arviointiin. Kysymys on kuitenkin olennainen kansallisen lainsäädännön näkökulmasta, koska siirtoverkkojen ja jakeluverkkojen sääntely poikkeaa toisistaan merkittävällä tavalla. Edelleen näyttäisi siltä, että unionin tuomioistuin ei ole ratkaisukäytännössään kiinnittänyt huomiota sähköntuotannon liittämiseen siirtoverkkoihin. Nämä näkökohdat on aiheellista huomioida laadittaessa kantaverkon ja suurjännitteisen jakeluverkon määritelmiä kansalliseen lainsäädäntöön. Käytännössä näiden verkkotyyppien erottaminen toisistaan edellyttää selkeästi syvemmälle verkkojen käyttötarkoitukseen meneviä kriteereitä kuin unionin tuomioistuimen tähän mennessä antamasta ratkaisukäytännöstä voidaan päätellä.  

2.1.2  Kansallinen lainsäädäntö

Verkonhaltijan kehittämisvelvollisuudesta säädetään sähkömarkkinalain (588/2013) 19 §:ssä. Järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan kehittämisvelvollisuutta täsmentää lisäksi sähkömarkkinalain 45 §:n järjestelmävastuuta koskevat säännökset. Suurjännitteisen jakeluverkon ja kantaverkon määritelmien välinen rajanveto määrittää sen, kuuluuko vastuu suurjännitteisten jakeluverkkojen kehittämisestä kantaverkonhaltijalle vai jakeluverkonhaltijalle.  

Sähkömarkkinalain 31 §:n mukaan kantaverkkoa ovat 1) nimellisjännitteeltään vähintään 110 kilovoltin sähköjohdoista, sähköasemista ja muista laitteistoista koostuva valtakunnallinen yhtenäinen sähkön siirtoverkko sekä 2) kantaverkonhaltijan hallinnassa oleva, nimellisjännitteeltään vähintään 110 kilovoltin rajayhdysjohto. 

Sähkömarkkinalain 3 §:n 3 kohdan mukaan suurjännitteisellä jakeluverkolla puolestaan tarkoitetaan nimellisjännitteeltään 110 kilovoltin paikallista tai alueellista sähköverkkoa tai -johtoa, joka ei ole liittymisjohto ja joka ei ylitä valtakunnan rajaa. 

Kantaverkon katsotaan lähtökohtaisesti koostuvan valtakunnan sähköjärjestelmän kattavasta vähintään 110 kilovoltin rengaskäyttöisestä suurjännitteisestä sähköverkosta, joka sähköjärjestelmänä täyttää käyttövarmuudeltaan n-1 -kriteerin. Kuitenkin myös kantaverkonhaltijan kannalta säteittäinen yksittäinen yli 110 kilovoltin yhteys kuuluu kehittämisvelvollisuuden piiriin, mikäli jakeluverkossa oleva suuri kulutuskeskittymä teknis-taloudellisesti edellyttää yli 110 kilovoltin jännitteellä toimivan, jakeluverkonhaltijan ja kantaverkonhaltijan verkot yhdistävän yhdysjohdon rakentamista. Voimassa oleva sähkömarkkinalaki ei tunne yli 110 kV verkonosia, jotka eivät ole joko liittymisjohtoja tai kantaverkkoa. 

Sähkömarkkinalain mukaan kantaverkonhaltijalla on siten vastuu myös alueellisen ja paikallisen yli 110 kilovoltin sähköverkon kehittämisestä. Kulutuksen ja tuotannon kasvavat kuormat ovat johtaneet siihen, että jakeluverkoissa esiintyy yhä enemmän suuria kulutuskeskittymiä, jotka teknistaloudellisesti edellyttäisivät yli 110 kilovoltin jännitteellä toimivan yhdysjohdon rakentamista jakeluverkon ja kantaverkon välille. Nykyisen lainsäädännön nojalla sellaiset alueelliset ja paikalliset yli 110 kilovoltin verkot, jotka eivät ole liittymisjohtoja, kuuluvat yksin jännitetason perusteella kantaverkonhaltijan kehittämisvastuun piiriin. 

Sähkömarkkinalain 7 §:ssä asetetaan kantaverkonhaltijalle sähkömarkkinadirektiivin mukainen vaatimus, jonka mukaan sen on omistettava operoimansa kantaverkko ja täytettävä vaatimus tosiasiallisesta eriyttämisestä. Tosiasiallisella eriyttämisellä (effective unbundling; tunnetaan myös termillä omistuksen eriyttäminen) tarkoitetaan kantaverkonhaltijan yritysrakennetta, jolla on estetty sähkön tai maakaasun tuottajien ja myyjien omistukseen tai muuhun oikeuteen perustuva päätösvalta kantaverkosta tai kantaverkonhaltijasta. Suomessa on tällä hetkellä yksi kantaverkonhaltijaksi sertifioitu verkonhaltija, Fingrid Oyj. 

Fingrid Oyj on kehittämistyössään priorisoinut laajaa valtakunnallisen verkon ja rajayhdysjohtojen kehittämissuunnitelmaansa ja priorisoinut resursseja nimenomaan näihin tarkoituksiin. Puhtaan teknologian teollisten investointien ja kaupunkien energiantuotannon puhtaan siirtymän kannalta keskeisten yksittäisten alueellisten tai paikallisten johtohankkeiden toteuttaminen ovat valtakunnallisen kehityksen kannalta toissijaisina hankkeina viivästyneet. 

Sähkömarkkinalaki mahdollistaa myös muiden verkonhaltijoiden sertifioimisen kantaverkonhaltijaksi, mutta käytännössä muita kantaverkonhaltijoita ei ole muodostunut, koska tosiasiallisen eriyttämisen vaatimukset ovat siinä määrin tiukat, että ne eivät mahdollista muiden energia-alan yritysten toimimista kantaverkonhaltijana tai sen omistajana taikka muutoin rajaavat niiden mahdollisuutta harjoittaa liiketoimintoja muilla energia-alan sektoreilla. Kantaverkonhaltijalle asetettavat vaatimukset ovat myös käytännössä merkinneet sitä, että muillakaan sektoreilla toimivat yritykset eivät ole olleet valmiita rakentamaan kantaverkkoa ja hakemaan kantaverkonhaltijan verkkolupaa. Näin ollen EU-lainsäädäntöön perustuvan sääntelyn vuoksi kantaverkkoliiketoiminta on muodostunut Suomessa Fingrid Oyj:n tosiasialliseksi monopoliksi, vaikka sähkömarkkinalaki ei tätä edellytäkään. 

Edellisen perusteella jakeluverkonhaltijoille on siten tarpeen mahdollistaa alueellisen ja paikallisen yli 110 kilovoltin jännitteellä toimivan verkon rakentaminen ja operointi osana suurjännitteistä jakeluverkkoa. 

Valtakunnallisen sähkönsiirron osalta verkon kehittämisvastuun sääntelyyn ei sen sijaan ole tarvetta tehdä muutoksia. Sähkömarkkinalain perusteluissa ilmaistun tavoitteen mukaan kantaverkonhaltijan kehittämisvelvollisuudella olisi varmistettava kantaverkon siirtokapasiteetin riittävyys (Manner-)Suomen säilyttämiseksi yhtenä sähkökaupan tarjousalueena. Valtakunnallisen sähkönsiirron kehittäminen on siten luontevaa järjestää yhden kantaverkonhaltijan kautta. 

2.3.1  EU-lainsäädäntö

Sähkömarkkinadirektiivin 30 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on nimettävä tai vaadittava jakeluverkon omistavia tai niistä vastuussa olevia yrityksiä nimeämään jäsenvaltioiden tehokkuuden ja taloudellisen tasapainon huomioon ottaen määrittelemäksi ajaksi yksi tai useampi jakeluverkonhaltija. Direktiivin 43 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että jokainen yritys, joka omistaa siirtoverkon, toimii verkonhaltijana. 

Tapauksessa C-439/06, Citiworks unionin tuomioistuin on katsonut, että sähkömarkkinadirektiivin 2003/54/EY kolmannen osapuolen verkkoon pääsyä koskevaa säännöstä on tulkittava siten, että se on esteenä Saksan lainsäädännön säännökselle, jolla tietyt energiantoimitusverkkojen haltijat vapautetaan velvollisuudesta myöntää kolmansille osapuolille vapaa pääsy näihin verkkoihin sillä perusteella, että nämä verkot sijaitsevat yhteenkuuluvalla yritysalueella ja palvelevat pääasiallisesti energian siirtämistä oman yrityksen sisällä tai siihen sidoksissa olevaan yritykseen. Unionin tuomioistuin on katsonut, että jäsenvaltio ei voi jättää nimeämättä sähköverkkoa operoivaa toiminnanharjoittajaa verkonhaltijaksi, joka vastaa direktiivin velvollisuuksien täyttämisestä, ellei direktiivi sisällä tähän perustetta (tuomio C-439/06, Citiworks kappale 55). Toisaalta unionin tuomioistuin on perustellut kantaansa direktiivin siirtoverkon ja jakeluverkon määritelmien kautta. Tuomioistuimen mukaan näistä määritelmistä ilmenee, että siirtoverkolla tarkoitetaan yhteenliitettyä verkkoa, jolla loppukäyttäjille ja jakelijoille myytäväksi tarkoitettua siirtojännite- tai suurjännitesähköä välitetään, ja että jakeluverkolla tarkoitetaan verkkoa, jolla jälleenmyyjille tai loppukäyttäjille myytäväksi tarkoitettua suur-, keski- tai pienjännitesähköä välitetään. Edelleen tuomioistuin on katsonut, että direktiivissä 2003/54 tarkennetaan siirto- ja jakeluverkkojen hallinnan ja käyttötarkoituksen osalta, että sähkönsiirron on tapahduttava toimitusta varten, pois lukien toimitus itsessään (tuomio C-439/06, Citiworks kappaleet 46 ja 51). Sähkömarkkinadirektiivin 2 artiklan 28 kohdan mukaan direktiivissä tarkoitetaan jakelulla sähkön siirtämistä suur-, keski- tai pienjännitteisissä jakeluverkoissa toimitettavaksi asiakkaille mutta ei toimitusta. Artiklan 1 kohdan mukaan asiakkaalla puolestaan tarkoitetaan sähkön tukkuasiakasta tai loppuasiakasta. Tuomion C-439/06, Citiworks perusteella voidaan katsoa, että sellaiset sähköverkot, joissa sähköä ei toimiteta tukkuasiakkaille tai loppukäyttäjille, rajautuvat sähkömarkkinadirektiivin jakeluverkkoja koskevan sääntelyn ja verkkoonpääsyn järjestämisvelvoitteen ulkopuolelle.  

Unionin tuomioistuin on käsitellyt jakeluverkonhaltijoiden nimeämisen kriteereitä myös tuomioissaan C‑262/17, C‑263/17 ja C‑273/17, Solvay Chimica Italia ym., C‑31/18, Elektrorazpredelenie Yug sekä C‑293/23, ENGIE Deutschland GmbH https://eur-lex.europa.eu/legal-content/fi/TXT/?uri=CELEX:62023CJ0293 .  

2.3.2  Kansallinen lainsäädäntö

Sähkömarkkinalain 4 §:n mukaan sähköverkkotoimintaa saa harjoittaa Suomessa sijaitsevassa sähköverkossa vain Energiaviraston myöntämällä luvalla ( sähköverkkolupa ). Luvanvaraista ei kuitenkaan ole sähköverkkotoiminta, jossa sähköverkolla hoidetaan vain kiinteistön tai sitä vastaavan kiinteistöryhmän sisäistä sähköntoimitusta. Lain 14 §:ssä tarkoitettua suurjännitejohdon rakentamisen hankelupaa ei myöskään tarvita kiinteistön tai sitä vastaavan kiinteistöryhmän sisäisen sähköjohdon rakentamiseen. Sähkömarkkinalain mukaan kiinteistö tai sitä vastaava kiinteistöryhmä on yksikkö, jonka sisällä liittymässä voi olla kulutusta, tuotantoa ja energiavarastoja ilman, että näiden välinen sähkönjakelu muodostuu säännellyksi verkkotoiminnaksi.  

Sähkömarkkinalain 3 §:n 5 kohdan mukaan liittymisjohdolla tarkoitetaan sähköjohdon ja muiden sähköverkkoon liittämiseen tarvittavien sähkölaitteiden ja -laitteistojen muodostamaa yhtenäistä kokonaisuutta, jolla liitetään sähköverkkoon liittyjän tai liittyjien sähkönkäyttökohde, yksi tai useampi toisiinsa kytketty energiavarasto, yksi tai useampi voimalaitos tai yksi tai useampi voimalaitos ja niihin kytkeytyvät yksi tai useampi energiavarasto. Liittymisjohdon määritelmä mahdollistaa esimerkiksi usean erillisen tuulivoimalan tai -puiston liittämisen sähköverkkoon yhteisellä liittymisjohdolla.  

Liittymisjohdon rakentaminen ja operointi ei ole luvanvaraista verkkotoimintaa, eikä liittymisjohtoon sovelleta verkonhaltijaa koskevia yleisiä velvoitteita. Liittymisjohdot kuuluvat siten vapaan kilpailun piiriin. Terve ja toimiva kilpailu sähkömarkkinoilla edellyttää, että kilpaillut sähköliiketoiminnot toimivat liiketaloudellisesti kannattavasti eikä niitä tueta monopolitoiminnoilla. Verkonhaltijaan kohdistuvat sähkömarkkinalain mukaiset sähköverkkotoiminnan velvoitteet ja oikeudet eivät koske näitä kilpailtuja sähköverkkoja. Liittymisjohtojen rakentamisen maksavat liittyjät eikä johtojen ylläpito- tai muita kustannuksia kateta siirtotariffilla.  

Yksinomaan sähkön tuotannon liittämistä palvelevat verkon osat ovat nykysääntelyn perusteella liittymisjohtoja, vaikka ne olisivatkin verkonhaltijan hallinnassa. Niitä ei siten lasketa verkonhaltijan verkko-omaisuuteen, eikä niille saa sääntelyn mukaista tuottoa. Liittymisjohtoja ei myöskään koske sähkömarkkinalain 20 §:n liittämisvelvollisuus. 

Energiaviraston hallintokäytännössä on tulkittu liittymisjohdon nykymääritelmää siten, ettei se seikka, mikä taho liittymisjohtoa operoi tai minkä tahon hallinnassa tämä on, määrittele, kuuluuko liittymisjohto luvanvaraisen verkkotoiminnan piiriin. Nykysääntely on antanut sähköntuottajille varsin laajan mahdollisuuden rakentaa itse tuotannon liittämistä palvelevia verkonosia, mikä on nopeuttanut uusiutuvan energian tuotantolaitoksia palvelevien sähköjohtojen kehittämistä ja siten edistänyt puhdasta siirtymää. 

Pääministeri Orpon hallitusohjelman mukaan sähkömarkkinalain muutoksella mahdollistetaan tuulivoimaloiden liityntäjohtojen kokoaminen yhteen jakeluverkkoyhtiön toimesta. Hallitusohjelman toteuttaminen edellyttää siten verkonhaltijan kehittämisvastuun sekä verkkotoiminnan luvanvaraisuutta koskevan sääntelyn muuttamista siten, että myös pelkästään tuotannon liittämistä palvelevat verkonhaltijan sähköverkon osat voidaan lukea luvanvaraisen verkkotoiminnan piiriin.  

2.4.1  EU-lainsäädäntö

Sähkömarkkinadirektiivin 30 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on nimettävä tai vaadittava jakeluverkon omistavia tai niistä vastuussa olevia yrityksiä nimeämään jäsenvaltioiden tehokkuuden ja taloudellisen tasapainon huomioon ottaen määrittelemäksi ajaksi yksi tai useampi jakeluverkonhaltija. Direktiivin 43 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että jokainen yritys, joka omistaa siirtoverkon, toimii verkonhaltijana. Tapauksessa C-439/06, Citiworks Unionin tuomioistuin on katsonut, että jäsenvaltio ei voi jättää nimeämättä sähköverkkoa operoivaa toiminnanharjoittajaa verkonhaltijaksi, joka vastaa direktiivin velvollisuuksien täyttämisestä, ellei direktiivi sisällä tähän perustetta (tuomio C-439/06, Citiworks kappale 55). Unionin tuomioistuin on käsitellyt jakeluverkonhaltijoiden nimeämisen kriteereitä myös tuomioissaan C‑262/17, C‑263/17 ja C‑273/17, Solvay Chimica Italia ym., C‑31/18, Elektrorazpredelenie Yug sekä C‑293/23, ENGIE Deutschland GmbH. 

Sähkömarkkinadirektiivin 6 artiklassa säädetään kolmansien osapuolten verkkoon pääsystä. Sen mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että kolmansien osapuolten siirto- ja jakeluverkkoihin pääsyä varten luodaan julkaistuihin tariffeihin perustuva järjestelmä, jota voidaan soveltaa kaikkiin asiakkaisiin ja jota sovelletaan puolueettomasti ja syrjimättömästi verkon käyttäjien välillä. Säännöstä sovelletaan myös kansalaisten energiayhteisöihin, jotka hallinnoivat jakeluverkkoja. 

Sähkömarkkinadirektiivin 2 artiklan 11 kohdan mukaan kansalaisten energiayhteisöllä tarkoitetaan oikeushenkilöä, joka perustuu vapaaehtoiseen ja avoimeen osallistumiseen ja jossa tosiasiallista määräysvaltaa käyttävät jäsenet tai osakkaat, jotka ovat luonnollisia henkilöitä, paikallisviranomaisia, kunnat mukaan lukien, tai pieniä yrityksiä, jonka ensisijainen tarkoitus on tuottaa rahallisen voiton sijaan ympäristöön, talouteen tai sosiaaliseen yhteisöön liittyviä hyötyjä jäsenilleen tai osakkailleen tai alueille, joilla se toimii ja joka voi harjoittaa tuotantoa, mukaan lukien uusiutuvista lähteistä peräisin olevaa tuotantoa, jakelua, toimitusta, kulutusta, aggregointia, energian varastointia, energiatehokkuuspalveluja tai sähköajoneuvojen latauspalveluja tai voi tarjota muita energiapalveluja jäsenilleen tai osakkailleen.  

Sähkömarkkinadirektiivin 16 artiklassa on tarkemmat säännökset kansalaisten energiayhteisöt mahdollistavasta sääntelykehyksestä. Lisäksi uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistämisestä annetulla direktiivillä (EU) 2018/2001 (jäljempänä RED II -direktiivi ) asetetaan jäsenvaltioille velvoitteita uusiutuvan energian yhteisöjen sääntelyyn, joiden määritelmä vastaa suurelta osin sähkömarkkinadirektiivin kansalaisten energiayhteisön määritelmää.  

RED II -direktiivin 22 artiklassa tarkoitettu uusiutuvan energian yhteisö ja sähkömarkkinadirektiivin 16 artiklassa tarkoitettu kansalaisten energiayhteisö koskevat määritelmänsä perusteella lähinnä jakeluverkkoja. Yhteisöjen, joiden ensisijainen tarkoitus on tuottaa ympäristöön liittyvää, taloudellista tai sosiaalista hyötyä eikä rahallista voittoa, toiminnan ei odoteta kasvavan teolliselle tasolle, jossa tarvittaisiin suurjännitteistä sähköverkkoa. 

Sähkömarkkinadirektiivin 15 artiklassa säädetään puolestaan aktiivisista asiakkaista. Sähkömarkkinadirektiivin 2 artiklan 8 kohdan mukaan aktiivisella asiakkaalla tarkoitetaan loppuasiakasta tai yhdessä toimivien loppuasiakkaiden ryhmää, joka kuluttaa tai varastoi omissa tiloissaan rajatulla alueella tuotettua sähköä tai muissa tiloissa itse tuottamaansa tai jakamaansa sähköä tai joka myy itse tuottamaansa sähköä tai osallistuu joustoa tai energiatehokkuutta koskeviin järjestelyihin, jos tällainen toiminta ei ole sen ensisijaista kaupallista tai ammatillista toimintaa. Sähkömarkkinadirektiivin 15 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että loppuasiakkailla on oikeus toimia aktiivisina asiakkaina ilman niihin kohdistuvia kohtuuttomia tai syrjiviä teknisiä vaatimuksia, hallinnollisia vaatimuksia, menettelyjä ja maksuja, sekä verkkomaksuja, jotka eivät vastaa kustannuksia. Aktiivisia asiakkaita koskevia säännöksiä sovelletaan sekä pien-, keski- että suurjänniteverkkoihin liittyneisiin asiakkaisiin. Käytännössä aktiiviset asiakkaat tai näiden muodostamat rajatulla alueella toimivat loppuasiakkaiden ryhmät muodostavat energiayhteisön kaltaisia yksiköitä, jotka varsinaisen toimintansa ohella tuottavat ja varastoivat sähköä. 

Sähkömarkkinadirektiivin 15 artiklan 5 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että energiavaraston omistavilla aktiivisilla asiakkailla on edellytysten täyttyessä oikeus verkkoliitäntään kohtuullisen ajan kuluessa pyynnöstä, ja että energiavaraston omistavilta aktiivisilta asiakkailta ei peritä kaksinkertaisia maksuja, mukaan lukien verkkomaksut, varastoidusta sähköstä, joka säilyy asiakkaiden tiloissa, tai asiakkaiden tarjotessa joustopalveluja verkonhaltijoille. Direktiivin 42 artiklan 1 kohdan mukaan siirtoverkonhaltijoilla on lisäksi oltava avoimet ja tehokkaat menettelyt uusien tuotantolaitosten ja energiavarastojen liittämiseksi siirtoverkkoon syrjimättömällä tavalla. Sähkömarkkinadirektiivin edellyttämä verkon käyttäjien syrjimätön kohtelu on katsottu oikeuskäytännössä yleisesti sähkömarkkinoilla sovellettavaksi periaatteeksi (ks. asia C-17/03 VEMW ym. Tuomio 7.6.2005, VEMW ym., C-17/03, EU:C:2005:362. , kohdat 42–46).  

Sähkömarkkinadirektiivissä säädetään lisäksi erillisistä linjoista. Sähkömarkkinadirektiivin 2 artiklan 41 kohdan mukaan erillisellä linjalla tarkoitetaan joko sähkölinjaa, joka liittää erillisen tuotantoyksikön erilliseen asiakkaaseen, tai sähkölinjaa, joka liittää tuottajan ja sähkön toimittajan niiden omiin tiloihin, tytäryrityksiin ja asiakkaisiin suoraa sähkön toimitusta varten. Direktiivin 7 artiklan 1 kohta edellyttää jäsenvaltioita toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet, jotta kaikilla jäsenvaltion alueelle sijoittautuneilla tuottajilla ja sähkön toimittajilla on mahdollisuus toimittaa sähköä erillisen linjan välityksellä omiin tiloihinsa ja omille tytäryrityksilleen ja asiakkailleen ilman, että niihin sovelletaan kohtuuttomia hallinnollisia menettelyjä tai kustannuksia, ja että kaikilla asiakkailla jäsenvaltion alueella on mahdollisuus saada yksittäin tai yhdessä sähköntoimituksia tuottajilta ja sähkön toimittajilta erillisen linjan välityksellä. Artiklan 3 kohdassa säädetään lisäksi, että mahdollisuus toimittaa sähköä erillisen linjan välityksellä artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla ei vaikuta mahdollisuuteen tehdä sähköä koskevia sopimuksia direktiivin 6 artiklan mukaisesti. Artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat myöntää erillisen linjan rakentamislupia, mikäli verkkoon pääsy evätään, sikäli kuin se on 6 artiklan perusteella asianmukaista, tai mikäli on aloitettu 60 artiklan mukainen riitojenratkaisumenettely. Direktiivin 6 artiklassa edellytetään jäsenvaltioiden varmistavan kolmansien osapuolten pääsy verkkoon puolueettomalla ja syrjimättömällä tavalla. Artiklan 2 kohdan mukaan siirto- tai jakeluverkonhaltija voi evätä verkkoon pääsyn, jos verkon kapasiteetti ei ole riittävä. Epäämiselle on esitettävä asianmukaiset perustelut, jotka pohjautuvat puolueettomiin ja teknisesti ja taloudellisesti perusteltuihin kriteereihin. 

2.4.2  Kansallinen lainsäädäntö

Sähkömarkkinalain 4 §:n mukaan sähköverkkotoimintaa saa harjoittaa Suomessa sijaitsevassa sähköverkossa vain Energiaviraston myöntämällä luvalla ( sähköverkkolupa ). Luvanvaraista ei kuitenkaan ole sähköverkkotoiminta, jossa sähköverkolla hoidetaan vain kiinteistön tai sitä vastaavan kiinteistöryhmän sisäistä sähköntoimitusta. Lain 14 §:ssä tarkoitettua suurjännitejohdon rakentamisen hankelupaa ei myöskään tarvita kiinteistön tai sitä vastaavan kiinteistöryhmän sisäisen sähköjohdon rakentamiseen. Sähkömarkkinalain mukaan kiinteistö tai sitä vastaava kiinteistöryhmä on yksikkö, jonka sisällä liittymässä voi olla kulutusta, tuotantoa ja energiavarastoja ilman, että näiden välinen sähkönjakelu muodostuu säännellyksi verkkotoiminnaksi. Tällaisessa liittymässä toimivat asiakkaat tai näiden ryhmä muodostaa lainsäädännön näkökulmasta käytännössä sähkömarkkinadirektiivissä tarkoitetun aktiivisen asiakkaan tai energiayhteisön.  

Aktiivisen asiakkaan ja paikallisen energiayhteisön määritelmät sisältyvät kansallisessa lainsäädännössä sähköntoimitusten selvityksestä ja mittauksesta annettuun valtioneuvoston asetukseen (767/2021). Asetuksen 1 luvun 3 ja 4 §:n mukaan paikallisen energiayhteisön ja aktiivisten asiakkaiden ryhmän jäsenten tai osakkaiden sähkönkäyttöpaikat sijaitsevat samalla kiinteistöllä tai sitä vastaavalla kiinteistöryhmällä ja on liitetty jakeluverkonhaltijan jakeluverkkoon samalla liittymällä. Lisäksi yhteisön sähköntuotantolaitteiston ja energiavaraston tulee kuulua edellä mainitun kiinteistön tai kiinteistöverkon liittymään. Mainittuja säännöstöjä ei kuitenkaan sovelleta suurjänniteverkoissa. 

Kiinteistörajat ylittävä energiayhteisö on nykysääntelyn puitteissa mahdollista perustaa erillisen linjan avulla. Sähkömarkkinalain 3 §:n 5 a kohdan mukaan erillisellä linjalla tarkoitetaan sähköjohtoa, joka liittää erillisen tuotantoyksikön erilliseen asiakkaaseen, ja sähköjohtoa, joka liittää tuottajan ja sähköntoimittajan niiden omiin tiloihin, tytäryrityksiin tai asiakkaisiin suoraa sähköntoimitusta varten. Määritelmä vastaa sähkömarkkinadirektiivin 2 artiklan 41 kohdan määritelmää. Sähkömarkkinalain 13 §:n 2 a kohta mahdollistaa, että muu kuin jakeluverkonhaltija voi rakentaa kyseisen jakeluverkonhaltijan vastuualueelle erillisen linjan, jolla liitetään pienimuotoista sähköntuotantoa sähkönkäyttöpaikkaan tai kiinteistön tai sitä vastaavan kiinteistöryhmän verkkoon. Erillisten linjojen kansallisen sääntelyn avulla on pyritty edistämään pienimuotoisen uusiutuvan sähköntuotannon hyödyntämistä. Pienimuotoisella sähköntuotannolla tarkoitetaan sähkömarkkinalaissa voimalaitosta tai usean voimalaitoksen muodostamaa kokonaisuutta, jonka teho on enintään kaksi megavolttiampeeria. 

Sähkömarkkinalain 4 §:n 2 kohdan mukaan erillisen linjan kautta tapahtuva sähkönjakelu ei ole luvanvaraista sähköverkkotoimintaa, jos jaeltava sähkö on tuotettu pienimuotoisessa sähköntuotannossa. Erilliseen linjaan ei sovelleta myöskään sähkömarkkinalain jakeluverkonhaltijoita koskevia yleisiä velvoitteita. Erillinen linja ei kuitenkaan saa muodostaa rengasyhteyttä sähköverkkoon tai sähköverkkojen välille, eikä sillä voida yhdistää kahta tai useampaa jakeluverkkoon liitettyä sähkönkäyttökohdetta toisiinsa. 

Erillistä linjaa koskevan sähkömarkkinalain muutoksen yhteydessä arvioitiin, että erillistä linjaa hyödyntävien loppukäyttäjien ja paikallisten energiayhteisöjen negatiiviset vaikutukset etäisyysriippumattomaan sähkönjakelun hinnoitteluun, harvaan asuttujen alueiden jakeluhintojen tasoon ja verkkopalvelujen saatavuuteen, jakeluverkkojen toimitusvarmuuteen sekä sähköturvallisuuteen ovat vähäisiä ja hallittavissa, kun oikeus rakentaa erillisiä linjoja on rajattu pienimuotoisen sähköntuotannon liittämiseen sähkönkäyttöpaikkaan tai kiinteistön tai sitä vastaavan kiinteistöryhmän verkkoon (HE 265/2020 vp, s. 41). 

Suurjänniteverkkoihin liittyvien aktiivisten asiakkaiden, näiden muodostamien ryhmien tai energiayhteisöjen toimintamahdollisuuksia rajoittaa se, että niiden ei ole nykylainsäädännön mukaan mahdollista liittää muuta sähköntuotantoa kuin pienimuotoista sähköntuotantoa suoraan sähkönkäyttökohteeseen erillisellä linjalla kiinteistön tai sitä vastaavan kiinteistöryhmän ulkopuolelta. Energiaratkaisut, joissa esimerkiksi vetylaitos yhdistettäisiin erillisellä linjalla suoraan uusiutuvan tuotantoon uusiutuvan vedyn tuottamiseksi RED II -direktiivin lisäisyysvaatimusten täyttämistä helpottavalla tavalla, ei ole mahdollista. 

2.5.1  EU-lainsäädäntö

Sähkömarkkinadirektiivin 38 artiklassa mahdollistetaan, että jäsenvaltiot voivat luokitella suljetuksi jakeluverkoksi verkon, jossa jaetaan sähköä maantieteellisesti rajatulla teollisuus- tai elinkeinoalueella tai yhteisiä palveluja tarjoavalla alueella ja jossa ei pääsääntöisesti toimiteta sähköä kotitalousasiakkaille. Kyseinen luokittelu on mahdollista, jos erityisistä teknisistä tai turvallisuuteen liittyvistä syistä kyseisen verkon käyttäjien toiminnot tai tuotantoprosessi on integroitu, tai kyseisessä verkossa jaetaan sähköä ensisijaisesti verkon omistajalle tai verkonhaltijalle tai niihin omistussuhteessa oleville yrityksille. Suljettuja jakeluverkkoja pidetään direktiivin puitteissa jakeluverkkoina, mutta kyseisen verkon haltija voidaan vapauttaa tietyistä direktiivissä määritellyistä jakeluverkonhaltijan velvoitteista. 

Direktiivin perustelukappaleessa 66 on todettu, että kun erityisiä toimintavaatimuksia edellyttävän yhdennetyn toimituksen optimaalisen tehokkuuden varmistamiseksi käytetään suljettua jakeluverkkoa tai kun suljettua jakeluverkkoa ylläpidetään ensisijaisesti verkon omistajan käyttöä varten, jakeluverkonhaltija pitäisi voida vapauttaa velvoitteista, jotka merkitsisivät tarpeetonta hallinnollista rasitetta jakeluverkonhaltijan ja verkon käyttäjien välisen suhteen erityisluonteen vuoksi. Teollisuusalueet, elinkeinoalueet tai yhteisiä palveluja tarjoavat alueet, kuten rautatieasemarakennukset, lentoasemat, sairaalat, suuret leirintäalueet, joilla on yhdennettyjä palveluja, ja kemianteollisuuden alueet, voivat sisältää suljettuja jakeluverkkoja niiden toiminnan erityisluonteen vuoksi. 

2.5.2  Kansallinen lainsäädäntö

Sähkömarkkinadirektiivin suljettuja jakeluverkkoja koskeva sääntely on kansallisesti pantu täytäntöön sähkömarkkinalain 11 §:ssä. Säännöksen 1 momentin mukaan suljetun jakeluverkon sähköverkkolupa myönnetään hakemuksesta hakijalle, joka harjoittaa sähköverkkotoimintaa maantieteellisesti rajatulla teollisuus- tai elinkeinoalueella taikka yhteisiä palveluja tarjoavalla alueella sijaitsevassa jakeluverkossa tai suurjännitteisessä jakeluverkossa, jossa ei toimiteta sähköä kuluttajille, jos: 

1) erityisistä teknisistä tai turvallisuuteen liittyvistä syistä kyseisen verkon käyttäjien toiminnot tai tuotantoprosessi muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden; tai 

2) kyseisessä verkossa jaellaan sähköä ensisijaisesti verkon omistajalle tai verkonhaltijalle taikka niihin omistussuhteessa oleville yrityksille. 

Sähkömarkkinalain 11 §:n 1 momentin 1 kohdan sanamuoto painottaa käyttäjien tarpeita. Sen mukaisesti edellytys täyttyy, mikäli käyttäjien toiminnot tai tuotantoprosessi on integroitu erityisistä teknisistä tai turvallisuuteen liittyvistä syistä. Tämän johdosta Energiavirasto on hallintokäytännössään arvioinut suljetun jakeluverkon sähköverkkoluvan erityisten edellytysten täyttymistä kiinnittäen erityistä huomiota käyttäjiin ja heidän tarpeisiinsa, ts. siihen, muodostavatko käyttäjien toiminnot tai tuotantoprosessi yhtenäisen kokonaisuuden erityisistä teknisistä tai turvallisuuteen liittyvistä syistä.  

Verkonhaltijan ja verkon käyttäjien välisen erityisluonteen vuoksi suljettuun jakeluverkon haltijaan kohdistuu kokonaisuudessaan lievemmät velvoitteet sähköverkkotoiminnan harjoittamisessa verrattuna muihin jakeluverkonhaltijoihin. Sähkömarkkinalain 62 §:n nojalla suljetun jakeluverkon haltija on vapautettu useiden verkkopalveluiden laatuun, kehittämiseen, hinnoitteluun, tiedonjakoon sekä riskienhallintaan liittyvien sähkömarkkinalain säännösten noudattamisesta. Lisäksi suljettu jakeluverkko ei ole lähtökohtaisesti Energiaviraston hinnoittelun valvonnan piirissä. Sähkö- ja maakaasumarkkinoiden valvonnasta annetun lain (590/2013; jäljempänä valvontalaki ) 11 §:n nojalla suljetulle jakeluverkonhaltijalle vahvistetaan hinnoittelun valvontamenetelmät vain, mikäli suljettuun jakeluverkkoon liittynyt verkon käyttäjä on kirjallisesti vaatinut Energiavirastolta menetelmien vahvistamista. Suljetut jakeluverkot muodostavat rajatun poikkeuksen yleisistä jakeluverkkotoimintaa koskevista velvollisuuksista, ja sellaisena niiden edellytyksiä on tulkittu suppeasti. Suljetun jakeluverkon sähköverkkolupia on Suomessa myönnetty yhteensä neljälle verkonhaltijalle.  

Sähkömarkkinalain 9 §:n mukaan Energiavirasto määrää jakeluverkonhaltijan sähköverkkoluvassa jakeluverkonhaltijan maantieteellisen vastuualueen jakeluverkon osalta. Vastuualueet eivät ole päällekkäisiä ja yhdessä ne kattavat koko maan Ahvenanmaan maakuntaa lukuun ottamatta. Energiavirasto voi sähköverkkoluvan myöntämisen jälkeen muuttaa painavasta syystä jakeluverkonhaltijan vastuualuetta. Jakeluverkolla puolestaan tarkoitetaan sähkömarkkinalain 3 §:n 2 kohdan mukaan sähköverkkoa, jonka nimellisjännite on pienempi kuin 110 kilovolttia. Mikäli suljetun jakeluverkon haltijan hallussa on nimellisjännitteeltään alle 110 kilovoltin verkkoa, Energiaviraston tulee näin ollen määrätä suljetun jakeluverkon haltijalle vastuualue. Koska vastuualueet eivät voi olla päällekkäisiä, suljetun jakeluverkon haltijalle määrätty vastuualue supistaa aina vastaavasti alueella toimivan jakeluverkonhaltijan vastuualuetta. 

Sähkömarkkinalain 19 §:n mukaan verkonhaltijan kehittämisvelvollisuuteen kuuluu velvollisuus ylläpitää, käyttää ja kehittää yhteyksiä toisiin verkkoihin sähköverkkojen toiminnalle säädettyjen vaatimusten ja verkon käyttäjien kohtuullisten tarpeiden mukaisesti. Voimassa olevan lainsäädännön näkökulmasta suljetun jakeluverkon haltijan vastuulla on siten huolehtia verkon yhteyksistä toisiin verkkoihin. Tällainen suljetun jakeluverkon yleiseen verkkoon liittävä johto saattaa olla luonteeltaan hyvin samankaltainen kuin liittymisjohto, joka yhdistää yksittäisellä kiinteistöllä tai sitä vastaavalla kiinteistöryhmällä sijaitsevat sähkönkäyttökohteet verkonhaltijan verkkoon. Suljetun jakeluverkonhaltijan yleiseen verkkoon liittävä yhdysjohto ei kuitenkaan ole liittymisjohto, vaan verkonhaltijoiden verkot yhdistävä johto. Näin ollen suljetun jakeluverkon haltijalla ei ole oikeutta rakentaa yli 110 kilovoltin yhdysjohtoa kantaverkkoon ilman, että suljetun jakeluverkon haltija tulisi nimetä kantaverkonhaltijaksi ja täyttää omistuksellista eriyttämistä koskevat edellytykset. Mikäli suljettu jakeluverkko edellyttää teknis-taloudellisesti yli 110 kilovoltin jännitteellä toimivan yhdysjohdon rakentamista, se kuuluu nykysääntelyn perusteella kantaverkonhaltijan kehittämisvelvollisuuden piiriin. 

2.6.1  EU-lainsäädäntö

Sähkömarkkinadirektiivin 42 artiklan 1 kohdan mukaan siirtoverkonhaltijan on laadittava ja julkaistava avoimet ja tehokkaat menettelyt uusien tuotantolaitosten ja energiavarastojen liittämiseksi siirtoverkkoon syrjimättömällä tavalla. Artiklan 2 kohdan toisen alakohdan mukaan sen ensimmäinen alakohta ei rajoita siirtoverkonhaltijoiden mahdollisuutta rajoittaa taattua liittymiskapasiteettia tai tarjota liitäntöjä toiminnallisia rajoituksia noudattaen varmistaakseen taloudellisen tehokkuuden uusien tuotantolaitosten tai energiavarastojen osalta, jos sääntelyviranomainen on hyväksynyt tällaiset rajoitukset. Sääntelyviranomaisen on varmistettava, että taatun liittymiskapasiteetin rajoitukset tai toiminnalliset rajoitukset otetaan käyttöön avointen ja syrjimättömien menettelyjen perusteella ja että ne eivät luo perusteettomia esteitä markkinoille pääsylle. Jos tuotantolaitos tai energiavarasto huolehtii rajoittamattoman liitännän varmistamiseen liittyvistä kustannuksista, rajoituksia ei sovelleta. 

Kesäkuussa 2024 annettuun EU:n uudistettua sähkömarkkinamallia koskevaan Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin (EU) 2024/1711 sisältyy joustavia liittymissopimuksia koskevia säännöksiä. Direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset tulisi pääosin saattaa voimaan viimeistään 17.1.2025. Direktiivin 2 artiklan 24 c kohdan mukaan joustavilla liittymissopimuksilla tarkoitetaan sellaisten sähkökapasiteetin verkkoon liittämistä koskevien sovittujen edellytysten kokonaisuutta, jonka ehdoilla rajoitetaan tai ohjataan sähkön syöttöä siirto- tai jakeluverkkoon ja käyttöä siirto- ja jakeluverkosta. 

Uudistetun sähkömarkkinadirektiivin perustelukappaleen 15 mukaan alueilla, joilla sähköverkon kapasiteettia on saatavilla rajoitetusti tai ei lainkaan, verkkoon liittämistä pyytävien verkonkäyttäjien olisi voitava hyötyä joustavasta liittymissopimuksesta. Tällaisessa liittymissopimuksessa esimerkiksi otettaisiin huomioon energian varastointi tai rajoitettaisiin aikaa, jolloin voimalaitos voi syöttää sähköä verkkoon, tai sähköntuotantokapasiteetin vientiä, mikä mahdollistaa osittaisen liittymisen. 

Direktiiviin lisätyn uuden 6 a artiklan mukaan sääntelyviranomaisen tai muun toimivaltaisen viranomaisen, jos jäsenvaltio on niin säätänyt, on luotava kehys siirtoverkonhaltijoille ja jakeluverkonhaltijoille, jotta ne voivat tehdä joustavia liittymissopimuksia direktiivin 31 artiklan 3 kohdan sekä asetuksen (EU) 2019/943 50 artiklan 4 a kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisesti julkaistuilla alueilla, joilla verkkokapasiteettia on saatavilla uusia liitäntöjä varten rajoitetusti tai ei lainkaan. Sähkömarkkinadirektiivin 31 artiklan 3 kohdassa ja sähkökauppa-asetuksen 50 artiklan 4 a kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisesti julkaistuilla alueilla viitataan verkonhaltijoiden velvollisuuteen julkaista tiedot uusia liitäntöjä varten käytettävissä olevasta kapasiteetista toiminta-alueillaan, mukaan lukien liityntäpyynnön mukainen kapasiteetti ja mahdollisuus joustavaan liitäntään siirtorajoitusten alaisilla alueilla. 

Sääntelyviranomaisen kehyksessä on uudistetun sähkömarkkinadirektiivin 6 a artiklan nojalla varmistettava, että  

– joustavat liittymissopimukset eivät pääsääntöisesti viivästytä verkon vahvistamista määritellyillä alueilla; 

– verkon kehittämisen jälkeen taataan siirtyminen joustavasta liittymissopimuksesta kiinteään liittymissopimukseen vakiintuneiden kriteerien pohjalta; ja 

– alueilla, joilla sääntelyviranomainen tai muu toimivaltainen viranomainen, jos jäsenvaltio on niin säätänyt, katsoo verkon kehittämisen olevan vähemmän tehokas vaihtoehto, joustavia liittymissopimuksia voidaan tarvittaessa pitää pysyvänä ratkaisuna, myös energian varastoinnille. 

Edelleen kehyksellä voidaan varmistaa, että joustavissa liittymissopimuksissa täsmennetään vähintään seuraavat seikat: 

– enimmäisarvot kiinteälle sähkön syötölle verkkoon ja käytölle verkosta sekä joustava lisäsyötön ja -käytön kapasiteetti, joka voidaan yhdistää ja eriyttää ajan mukaan läpi vuoden; 

– sekä kiinteään että joustavaan syötön ja käytön kapasiteettiin sovellettavat verkkomaksut; 

– joustavan liittymissopimuksen sovittu kesto ja koko pyydetyn kiinteän kapasiteetin liitännän myöntämiselle ennakoitu päivämäärä. 

Verkonkäyttäjän, joka käyttää liittymiseen joustavaa verkkoliitäntää, on asennettava valtuutetun todentajan sertifioima tehonohjausjärjestelmä. 

2.6.2  Kansallinen lainsäädäntö

Sähkömarkkinalain 18 §:n mukaan verkonhaltijan on tarjottava sähköverkkonsa palveluita sähkömarkkinoiden osapuolille tasapuolisesti ja syrjimättömästi. Palveluiden tarjonnassa ei saa olla perusteettomia tai sähkökaupan kilpailua ilmeisesti rajoittavia ehtoja. 

Sähkömarkkinalain 20 §:n 1 momentin mukaan verkonhaltijan tulee pyynnöstä ja kohtuullista korvausta vastaan liittää sähköverkkoonsa tekniset vaatimukset täyttävät sähkönkäyttökohteet, voimalaitokset ja energiavarastot toiminta-alueellaan. Liittämistä koskevien ehtojen ja teknisten vaatimusten tulee olla avoimia, tasapuolisia sekä syrjimättömiä, ja niissä on otettava huomioon sähköjärjestelmän toimintavarmuus ja tehokkuus. 

Sähkömarkkinalain 24 §:n 1 momentin mukaan verkkopalvelujen myyntihintojen ja -ehtojen sekä niiden määräytymisperusteiden on oltava tasapuolisia ja syrjimättömiä kaikille verkon käyttäjille. Niistä saa poiketa vain erityisistä syistä. Kuluttajille suunnatut myyntiehdot on lisäksi esitettävä selkeällä ja ymmärrettävällä tavalla, eikä niihin saa sisältyä sopimusten ulkopuolisia esteitä kuluttajien oikeuksien toteutumiselle. 

Energiavirasto on hallintokäytännössään katsonut, että verkonhaltijan tarjotessa asiakkaalle normaalin kiinteän liittymistehon lisäksi verkonhaltijan verkon muun käyttötilanteen mukaan joustavaa lisätehoa, kyse on tavanomaisesta poikkeavasta palvelusta siltä osin kuin verkonhaltija sopii asiakkaan kanssa millä yhteisillä toimenpiteillä verkon nykyistä kapasiteettia voidaan hyödyntää tehokkaammin asiakkaan tarpeisiin ennen verkon vahvistustoimenpiteiden valmistumista. Toisin sanoen kyse on asiakkaan pyytämästä lisäpalvelusta. 

Virasto on katsonut, että jos jollekin asiakkaalle tarjottaisiin tai sallittaisiin muista asiakkaista poiketen käyttää tehoa enemmän kuin mitä voimassa oleva liittymissopimus oikeuttaa, niin kyse voi olla sähkömarkkinalain 18 §:n, 20 §:n ja 24 §:n tasapuolisuus- ja syrjimättömyysperiaatteen vastaisesta palvelujen tarjonnasta ja hinnoittelusta. Näin ollen virasto on katsonut, että asiakkaan kanssa tulisi siis solmia normaaliin tapaan ensin (lisä-)liittymissopimus asiakkaan tarvitsemasta (lisä-)liittymistehosta ja todennäköisestä verkonvahvistamisen aikataulusta, jonka jälkeen asiakkaan on mahdollista käyttää täysimääräisesti ja normaalisti liittymissopimuksen mukaista tehoa. Samassa yhteydessä voidaan kuitenkin sopia tarpeellisista muista ehdoista ja toimenpiteistä, joilla saavutetaan asiakkaan erikoistarpeet sähköverkon siirtokapasiteetin rajoissa turvallisesti. 

Nykylainsäädännön puitteissa verkkoyhtiöiden tulisi siis tasapuolisuuden nimissä käytännössä tarjota vain yhdenlaisia liittymissopimuksia asiakkailleen. Verkkoyhtiöt voisivat tarjota joustavaa liittymää vastaavaa palvelua lisäpalveluna sellaisille asiakkaille, joiden kanssa verkkoyhtiö on jo tehnyt tavanomaisen liittymissopimuksen. Tällöin liittymästä tulee käytännössä tehdä kaksi erillistä sopimusta, liittymissopimus sekä palvelusopimus, jossa sovitaan erityisehdoista, jotka mahdollistavat liittymän aikaisemman joustavan käytön. Mikäli joustavista liittymissopimuksista otettaisiin säännökset lakiin, tämä selventäisi oikeustilaa sen kannalta, että vastaavasta joustavasta liittymisjärjestelystä olisi mahdollista sopia suoraan yhdellä sopimuksella. Lisäksi joustavien liittymien tarkempi sääntely on tarpeen, jotta voidaan muutoinkin varmistaa tasapuoliset palveluperiaatteet liittyjien kesken, mikäli joustavia liittymissopimuksia aletaan laatia laajemmin.  

Sähkömarkkinalain 20 a §:n 2 momenttiin sisältyy jo sähkömarkkinadirektiivin 42 artiklaan perustuva säännös, jonka perusteella sähköverkkoyhtiö voi kantaverkossa ja suurjänniteverkossa tehdä normaalista liittymissopimuskäytännöstä poikkeavan joustavan liittymissopimuksen voimalaitosten ja energiavarastojen liittämiseksi. Sähkömarkkinalain 20 a §:n 2 momentin mukaan kantaverkonhaltijan ja suurjännitteisen jakeluverkon haltijan voimalaitosten ja energiavarastojen liittämistä koskevissa ehdoissa voidaan liittymän toteuttamisen nopeuttamiseksi ja liitettävän yksikön taloudellisen tehokkuuden varmistamiseksi asettaa yleisestä liittämiskäytännöstä poikkeavia rajoituksia liittymispisteen taatulle teholle tai asettaa liittymälle toiminnallisia rajoituksia, jos liittymän toteuttaminen normaalissa aikataulussa ei ole mahdollista riittämättömän siirtokapasiteetin vuoksi tai heikentämättä verkon käyttövarmuutta. Rajoitusta ei kuitenkaan sovelleta, jos liittyjä huolehtii liitynnän varmistamiseen liittyvistä kustannuksista, joiden ei voida katsoa kuuluvan 19 §:ssä säädetyn kehittämisvelvollisuuden piiriin. Vastaavaa säännöstä ei kuitenkaan ole kulutusliittymien osalta. 

Sähkömarkkinalain 52 a §:n 1 momentin mukaan jakeluverkonhaltijan on mahdollisuuksien mukaan hyödynnettävä joustopalveluja jakeluverkkonsa käytön ja kehittämisen tehostamiseksi sekä siirtorajoitusten hallitsemiseksi vastuualueellaan tai vastuualueensa rajojen yli tapahtuvissa siirroissa. Jakeluverkonhaltijan on hankittava joustopalvelut avointen, syrjimättömien ja markkinapohjaisten menettelyjen mukaisesti. Joustopalvelujen hankintaehtojen on oltava tasapuolisia ja syrjimättömiä joustopalvelujen tuottajille eikä niissä saa olla perusteettomia tai kilpailua ilmeisesti rajoittavia ehtoja. Joustopalvelujen hankintaehtojen on edistettävä energiatehokkuustoimenpiteiden toteuttamista ja kustannustehokkuutta. Ehdot on julkaistava. Säännöksen 2 momentin mukaan jakeluverkonhaltijan tulee julkaista riittävät tiedot jouston tarpeesta sekä hankitusta ja aktivoidusta joustokapasiteetin määrästä. Edelleen 3 momentin mukaan Energiavirasto voi hakemuksesta myöntää jakeluverkonhaltijalle poikkeuksen 1 momentissa tarkoitetusta hankintavelvollisuudesta, mikäli joustopalvelujen markkinapohjainen hankinta ei ole taloudellisesti tehokasta, tai jos se johtaisi vakaviin markkinoiden vääristymiin tai lisäisi siirtorajoituksia. 

Sähkömarkkinalain 52 a §:n johdosta jakeluverkonhaltijoilla on siis joustavista liittymissopimuksista huolimatta velvollisuus hyödyntää markkinapohjaisia joustopalveluita jakeluverkkonsa käytön ja kehittämisen tehostamiseksi, ellei Energiavirasto ole myöntänyt jakeluverkonhaltijalle poikkeuslupaa hankintavelvollisuudesta. Energiavirasto on katsonut, että joustopalveluiden markkinaehtoinen hankinta edellyttää käytännössä erillisen korvauksen maksamista joustopalvelun tarjoajalle, eikä korvausta voi myöntää esimerkiksi pysyvänä alennuksena verkkopalvelumaksuista. Joustavien liittymissopimusten tarkempi sääntely on tarpeen myös siltä kannalta, että joustopalvelun ja joustavan liittymissopimuksen käyttötilanteiden ero pysyy selkeänä. 

2.7.1  EU-lainsäädäntö

Sähkömarkkinadirektiivin 8 artiklassa säädetään lupamenettelystä uuden kapasiteetin osalta. Artiklan 1 kohdan mukaan uuden tuotantokapasiteetin rakentamiseksi jäsenvaltioiden on otettava käyttöön lupamenettely, jota on sovellettava puolueettomien, avointen ja syrjimättömien perusteiden mukaisesti. Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on vahvistettava perusteet, joita sovelletaan tuotantokapasiteetin rakentamista koskevien lupien myöntämiseen niiden alueella. Jäsenvaltioiden on asianmukaisia perusteita määrittäessään otettava huomioon mm. sähköverkon, laitteistojen ja niihin liittyvien laitteiden turvallisuus ja varmuus.  

Direktiivin 6 artiklassa säädetään kolmansien osapuolten verkkoon pääsystä. Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että kolmansien osapuolten verkkoihin pääsyä varten luodaan julkaistuihin tariffeihin perustuva järjestelmä, jota voidaan soveltaa kaikkiin asiakkaisiin ja jota sovelletaan puolueettomasti ja syrjimättömästi verkon käyttäjien välillä. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että nämä tariffit tai niiden laskentamenetelmät hyväksytään 59 artiklan mukaisesti ennen niiden voimaantuloa ja että tariffit ja, jos ainoastaan menetelmät hyväksytään, menetelmät julkaistaan ennen niiden voimaantuloa. Direktiivin 59 artiklan 7 kohdan mukaan liittämisen ja kansallisiin verkkoihin pääsyn ehtoja koskeva sääntelyviranomaisen toimivalta voi sisältää joko ehtojen vahvistamisen tai niiden hyväksymisen. Direktiivin johdantokappaleen 81 mukaan sääntelyviranomaisten olisi voitava asettaa tai hyväksyä tariffit tai niiden laskentamenetelmät siirtoverkonhaltijan tai jakeluverkonhaltijoiden ehdotuksen pohjalta tai näiden verkonhaltijoiden ja verkon käyttäjien yhteisesti sopiman ehdotuksen pohjalta. Direktiivin 6 artiklan 2 kohdan mukaan verkonhaltija voi evätä verkkoon pääsyn, jos verkon kapasiteetti ei ole riittävä. Epäämiselle on esitettävä asianmukaiset perustelut, jotka pohjautuvat puolueettomiin ja teknisesti ja taloudellisesti perusteltuihin kriteereihin. Jäsenvaltioiden tai, jos jäsenvaltio on niin säätänyt, kyseisten jäsenvaltioiden sääntelyviranomaisten on varmistettava, että näitä kriteereitä sovelletaan johdonmukaisesti. Direktiivin johdantokappaleen 83 mukaan sääntelyviranomaisten olisi varmistettava, että siirtoverkonhaltijat toteuttavat asianmukaiset toimenpiteet mm. verkkonsa häiriönsietokyvyn parantamiseksi. 

Direktiivin 40 artiklassa säädetään siirtoverkonhaltijoiden tehtävistä. Artiklan 1 kohdan mukaan kunkin siirtoverkonhaltijan on vastattava muun muassa a) sen varmistamisesta, että verkko pystyy täyttämään kohtuulliset sähkönsiirtovaatimukset pitkällä aikavälillä sekä varman, luotettavan ja tehokkaan siirtoverkon käytöstä, ylläpidosta ja kehittämisestä taloudellisten edellytysten mukaisesti sekä c) osaltaan toimitusvarmuuden turvaamisesta varmistamalla riittävä siirtokapasiteetti ja järjestelmän luotettavuus. 

2.7.2  Kansallinen lainsäädäntö

Sähkömarkkinalain 45 §:n mukaan järjestelmävastaava kantaverkonhaltija vastaa Suomen sähköjärjestelmän teknisestä toimivuudesta ja käyttövarmuudesta siten, että sähköjärjestelmä toimii luotettavasti ja varmasti sekä huolehtii valtakunnalliseen tasehallintavastuuseen kuuluvista tehtävistä ja valtakunnallisesta taseselvityksestä tarkoituksenmukaisella ja sähkömarkkinoiden osapuolten kannalta tasapuolisella ja syrjimättömällä tavalla (järjestelmävastuu). Pykälän 2 momentin mukaan järjestelmävastaava kantaverkonhaltija voi asettaa järjestelmävastuun toteuttamiseksi tarpeellisia ehtoja voimalaitosten, energiavarastojen ja kuormien sekä sähköverkkojen liittämiselle sähköjärjestelmään sekä sähköjärjestelmän ja siihen liitettyjen voimalaitosten, energiavarastojen, kuormien ja sähköverkkojen käyttämiselle. Ehtoja voidaan soveltaa yksittäistapauksissa sen jälkeen, kun Energiavirasto on ne vahvistanut sähkö- ja maakaasumarkkinoiden valvonnasta annetun lain 10 §:n mukaisesti. Nämä ehdot voivat koskea paitsi uusien liittyjien liittämistä, myös verkkoon ennestään liitettyjen asiakkaiden toimintaa. 

Kantaverkonhaltijan järjestelmävastuusta annetun työ- ja elinkeinoministeriön asetuksen (635/2013) 5 §:n mukaan järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan tehtävänä on määritellä sähköjärjestelmässä ylläpidettävä käyttövarmuustaso ja ylläpitää siihen liittyviä teknisiä vaatimuksia Euroopan unionin sekä alueellisten ja kansallisten mitoitussääntöjen mukaisesti sekä sopia sähköjärjestelmän teknisen toimivuuden turvaavista menettelytavoista sähköjärjestelmässä toimivien osapuolten kanssa. 

Perustuslakivaliokunta on katsonut lausunnoissaan PeVL 4/2000 vp ja PeVL 62/2002 vp järjestelmävastuun olevan perustuslain 124 §:n mukainen julkinen hallintotehtävä. Valiokunta on lausunnoissaan katsonut tarpeelliseksi oikeusturvan järjestämisen järjestelmävastuuseen määrätyn ehtojen asettamista koskevaan päätökseen. Tämä on ollut valiokunnan mielestä järjestettävissä esimerkiksi niin, että sääntelyviranomainen vahvistaa mainitut ehdot. Prosessuaalisesti Energiavirasto tekee tässä tapauksessa päätöksensä julkista hallintotehtävää hoitavan järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan ehdotuksen pohjalta. Järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan henkilöstö toimii tältä osin virkavastuulla. Tässä suhteessa järjestelmävastuun piiriin kuuluvien ehtojen vahvistaminen poikkeaa verkonhaltijoiden muiden ehtojen vahvistamisesta.  

Sähkömarkkinadirektiivin 59 artiklan 7 kohdan ja sitä selventävän johdantokappaleen 81 mukaan liittämisen ja kansallisiin verkkoihin pääsyn ehtoja koskeva sääntelyviranomaisen toimivalta voi sisältää joko ehtojen vahvistamisen tai niiden hyväksymisen kantaverkonhaltijan ehdotuksen pohjalta. Sähköjärjestelmän käyttövarmuustason määrittämistä ja järjestelmävastuun ehtojen vahvistamista koskeva kansallinen menettely, jossa perustuslain 124 §:n mukaista julkista hallintotehtävää hoitava järjestelmävastaava kantaverkonhaltija määrittelee julkisen hallintotehtävänsä puitteissa sähköjärjestelmässä ylläpidettävän käyttövarmuustason ja Energiavirasto vahvistaa sitä koskevat ehdot järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan ehdotuksen pohjalta, on katsottava olevan sähkömarkkinadirektiivin 59 artiklan 7 kohdassa säädetyn sääntelyviranomaisen toimivallan mukainen.  

Verkonhaltijan keskeiset sähkömarkkinalakiin sisältyvät velvollisuudet sähkömarkkinaosapuolten verkkoon pääsyn mahdollistamiseksi ovat kehittämisvelvollisuus (19 §), liittämisvelvollisuus (20 §) sekä siirtovelvollisuus (21 §). Näitä velvollisuuksia täydentää sähkömarkkinalain 18 §:ssä säädetyt verkkopalveluiden tarjonnan yleiset periaatteet. Näiden periaatteiden mukaan verkonhaltijan on tarjottava sähköverkkonsa palveluita sähkömarkkinoiden osapuolille tasapuolisesti ja syrjimättömästi. Lisäksi palveluiden tarjonnassa ei saa olla perusteettomia tai sähkökaupan kilpailua ilmeisesti rajoittavia ehtoja. 

Verkonhaltijan kehittämisvelvollisuus velvoittaa verkonhaltijaa riittävän hyvälaatuisen sähkön saannin turvaamiseksi verkkonsa käyttäjille ylläpitämään, käyttämään ja kehittämään sähköverkkoaan sekä yhteyksiä toisiin verkkoihin sähköverkkojen toiminnalle säädettyjen vaatimusten ja verkon käyttäjien kohtuullisten tarpeiden mukaisesti. 

Järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan kehittämisvelvollisuutta täsmentää lisäksi sähkömarkkinalain 45 §:n järjestelmävastuuta koskevat säännökset, joihin sisältyy järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan velvollisuus ylläpitää ja kehittää järjestelmävastuun piiriin kuuluvia toimintojaan ja palveluitaan. Järjestelmävastaavan tuleekin soveltaa sähkömarkkinalain 19 ja 45 §:n säännöksiä rinnakkain. Kehittämisvelvollisuus merkitsee, että sähkömarkkinoiden toimivuutta tulee tarkastella sähkömarkkinoiden ja sähköjärjestelmän kokonaisuuden sekä kokonaisedun näkökulmasta. Järjestelmävastaavan tulisi siten tehdä yksittäistapauksissa ratkaisunsa sähkömarkkinoiden ja sähköjärjestelmän toimivuuden kokonaisedun näkökulmasta, jota yksittäisen markkinaosapuolen intressi ei voi syrjäyttää. 

Liittämisvelvollisuuden nojalla verkonhaltijan tulee pyynnöstä ja kohtuullista korvausta vastaan liittää sähköverkkoonsa tekniset vaatimukset täyttävät sähkönkäyttöpaikat, voimalaitokset ja energiavarastot toiminta-alueellaan. Liittämistä koskevien ehtojen ja teknisten vaatimusten tulee olla avoimia, tasapuolisia sekä syrjimättömiä, ja niissä on otettava huomioon sähköjärjestelmän toimintavarmuus ja tehokkuus.  

Siirtovelvollisuuden nojalla verkonhaltijan on kohtuullista korvausta vastaan myytävä sähkön siirto- ja jakelupalveluja niitä tarvitseville sähköverkkonsa siirtokyvyn rajoissa. Jos sähköverkon siirtokapasiteetti ei riitä kaikkien siirtotarpeiden täyttämiseen, verkonhaltijalla on käyttövarmuussyistä oikeus rajoittaa sähkön siirtoa eli harjoittaa ylikuormituksen hallintaa. Jos siirtokapasiteetin ylikuormitustilanteessa verkon käyttäjien siirtotarpeet olisivat kohtuullisia, olisi verkonhaltijalla velvollisuus lisätä verkkonsa siirtokapasiteettia pullonkaulatilanteen poistamiseksi. Jos tämä jäisi verkonhaltijalta tekemättä, voi kysymyksessä olla verkon kehittämisvelvollisuuden rikkominen. 

Verkonhaltijalla on oikeus asettaa verkkoon liitettävälle laitokselle perusteltuja rajoituksia esimerkiksi liittymistehon osalta (SML 19 ja 20 §). Järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan kohdalla tämä voisi tarkoittaa sähköjärjestelmän mahdollistamaa suurinta askelmaista tehonmuutosta suurempien tehojen liittämisen rajoituksia sillä perusteella, että suuritehoinen liittyjä ei täytä verkkoon liittämisen teknisiä vaatimuksia eikä se ole käyttövarmuuden vaarantumatta liitettävissä liittyjän esittämän kokoisena verkkoon. Teknisten vaatimusten asettamisessa on otettava huomioon muun muassa sähköjärjestelmän toimintavarmuus, joka vaarantuisi, mikäli verkkoon liitettäisiin teholtaan sähköjärjestelmän mahdollistamaa suurinta askelmaista tehonmuutosta suurempi kohde. Verkonhaltijalla olisi lähtökohtaisesti velvollisuus kehittää verkkoaan rajoitusten poistamiseksi, mutta mikäli rajoitusta ei ole mahdollista poistaa yksin Suomen sähköjärjestelmää koskevilla kehittämistoimenpiteillä tai mikäli verkon merkittävä kehittäminen yhtä liittyjää varten ei täyttäisi sähköjärjestelmän toimintavarmuuden ja tehokkuuden vaatimusta, verkonhaltijan asettama rajoitus voisi olla luonteeltaan pysyvä. 

Suurimman sallitun askelmaisen tehonmuutoksen, jonka sähköjärjestelmä kestää käyttövarmuutta vaarantamatta, ylittävien liittymien liittämistä on rajoitettu voimassa olevien sähkömarkkinalain 20 §:n 1 momentin ja 19 §:n kehittämisvelvollisuutta koskevien säännösten perusteella. Toistaiseksi kantaverkonhaltijan liittymille asettamien pysyvien kokorajoitusten tulkinnasta ei kuitenkaan ole olemassa oikeuskäytäntöä, joten on toisaalta mahdollista, että tuomioistuin tulkitsisi sähkömarkkinalakia esitetystä kannasta eroavalla tavalla. Lainsäädäntöä olisi syytä selventää tältä osin. Tätä puoltavat myös tuulivoimahankkeiden kokoluokan kasvu ja erityisesti merituulivoimahankkeiden lisääntyminen, mahdolliset uudet ydinvoimahankkeet sekä tarve selventää tuotantoa, kulutusta ja varastointia yhdistävien liittymien pelisääntöjä erityisesti vedyn tuotannon tarpeiden näkökulmasta.  

Sähkömarkkinadirektiivin 8 artiklan 1 kohdan mukaan uuden tuotantokapasiteetin rakentamiseksi jäsenvaltioiden on otettava käyttöön lupamenettely, jota on sovellettava puolueettomien, avointen ja syrjimättömien perusteiden mukaisesti. Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on vahvistettava perusteet, joita sovelletaan tuotantokapasiteetin rakentamista koskevien lupien myöntämiseen niiden alueella. Jäsenvaltioiden on asianmukaisia perusteita määrittäessään otettava huomioon mm. sähköverkon, laitteistojen ja niihin liittyvien laitteiden turvallisuus ja varmuus. Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että kolmansien osapuolten verkkoihin pääsyä koskevaa järjestelmää sovelletaan puolueettomasti ja syrjimättömästi verkon käyttäjien välillä. Sähkömarkkinadirektiivin vaatimuksista seuraakin, että jäsenvaltioiden uuden tuotantokapasiteetin verkkoon liitämistä koskevan lupamenettelyn ja liittämisehtojen on oltava teknologianeutraaleja. Jäsenvaltio ei voi asettaa yhtä tuotantomuotoa, kuten ydinvoimaa, erityisasemaan tuotantokapasiteetin liittämisessä sähköverkkoon muihin tuotantomuotoihin nähden. 

Sähkömarkkinalaki takaa lähtökohtaisesti verkon käyttäjille ja muille asiakkaille verkkoon pääsyn. Verkonhaltijalla on kuitenkin sähkömarkkinalain 19, 20 ja 21 §:n asettamien reunaehtojen puitteissa oikeus rajoittaa verkkoon pääsyä tai jopa evätä se kokonaan. Sähkömarkkinalain 21 b §:ssä on säädetty, että jos verkonhaltija kieltäytyy liittämisestä taikka siirto- tai jakelupalvelusta, sen on annettava asianmukaiset ja merkitykselliset tiedot kieltäytymisensä syistä. Kieltäytymiseen on liitettävä tieto siitä, että verkon käyttäjällä, energiavaraston haltijalla ja asiakkaalla on halutessaan mahdollisuus saattaa asia Energiaviraston ratkaistavaksi riitojenratkaisumenettelyssä sekä Energiaviraston yhteystiedot. 

Valvontalain 6 a §:ssä säädetään Energiaviraston tehtävistä riitojenratkaisuviranomaisena. Sen 1 kohdan mukaan Energiaviraston tehtävänä on toimia riitojenratkaisuviranomaisena yksittäisissä asioissa, jotka verkon käyttäjä, energiavaraston haltija tai asiakas on saattanut viraston käsiteltäväksi kantaverkonhaltijan tai jakeluverkonhaltijan evättyä häneltä pääsyn sähköverkkoon. Valvontalain 29 §:ssä puolestaan säädetään riitojenratkaisumenettelyä koskevien vaatimusten käsittelyajasta ja muutoksenhausta riitojenratkaisumenettelyssä annettuun päätökseen. 

Energiavirastolla on siten jälkikäteinen valvontatoimivalta järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan asettamien verkkoon pääsyn rajoitusten valvonnassa. Kantaverkonhaltijan tulee pystyä perustelemaan soveltamansa liittämisen rajoitukset. 

4.1.1  Valtakunnallisen suurjänniteverkon kehittämisvastuu

Valtakunnallisen yhtenäisen sähköverkon kehittämisvastuu kuuluisi edelleen kantaverkonhaltijalle. Ehdotuksen mukaan kantaverkonhaltijan kehittämisvastuu rajautuisi jatkossa valtakunnallisen yhteenliitetyn sähkön siirtoverkon ja valtakunnanrajan ylittävien rajayhdysjohtojen kehittämiseen. Järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan vastuualueeseen kuuluisivat valtakunnan alue Ahvenanmaan maakuntaa lukuun ottamatta ja Suomen talousvyöhyke. 

Ehdotuksen mukaan yli 110 kilovoltin verkon johtoja ei pidettäisi enää jännitetason perusteella automaattisesti kantaverkkona, vaan tällainen johto voisi olla myös suurjännitteistä jakeluverkkoa, jos se on luonteeltaan paikallista tai alueellista verkkoa. 

Kantaverkoksi määriteltäisiin näin ollen nimellisjännitteeltään vähintään 110 kilovoltin sähköjohdoista, sähköasemista ja muista laitteistoista koostuva valtakunnallinen yhteenliitetty sähkön siirtoverkko lukuun ottamatta suurjännitteisiä jakeluverkkoja. Lisäksi kantaverkkoa olisi kantaverkonhaltijan hallinnassa oleva, nimellisjännitteeltään vähintään 110 kilovoltin rajayhdysjohto. Kantaverkkoon ei siten kuuluisi vähintään 110 kilovoltin paikallinen tai alueellinen sähköverkko tai -johto, joka ei ylitä valtakunnan rajaa. 

4.1.2  Alueellisen ja paikallisen suurjänniteverkon kehittämisvastuu

Suurjännitteisen jakeluverkon määritelmää muutettaisiin siten, että suurjännitteisellä jakeluverkolla tarkoitetaan nimellisjännitteeltään vähintään 110 kilovoltin paikallista tai alueellista sähköverkkoa tai -johtoa, joka ei ole liittymisjohto ja joka ei ylitä valtakunnan rajaa. Jakeluverkonhaltijoille mahdollistetaan alueellisen tai paikallisen yli 110 kilovoltin verkon rakentaminen ja operointi suurjännitteisen jakeluverkon haltijana. 

Sähkömarkkinalain 19 §:ää täsmennettäisiin siten, että verkonhaltijan tulisi toiminta-alueellaan riittävän hyvälaatuisen sähkön saannin turvaamiseksi verkkonsa käyttäjille ylläpitää, käyttää ja kehittää sähköverkkoaan sekä yhteyksiä toisiin verkkoihin sähköverkkojen toiminnalle säädettyjen vaatimusten ja verkon käyttäjien kohtuullisten tarpeiden mukaisesti. Suurjännitteisessä jakeluverkossa verkon kehittämisvelvollisuus koskisi aluetta, jolla sijaitsevien verkon käyttäjien olisi teknisesti, taloudellisesti tai maankäytöllisesti edullisempaa liittyä kyseisen verkonhaltijan kuin jonkun toisen verkkoon.  

Sen lisäksi, mitä 19 §:ssä säädetään verkonhaltijan kehittämisvelvollisuudesta, ehdotetussa uudessa 51 a §:ssä säädettäisiin, että jakeluverkonhaltijan tulisi kehittää toiminta-alueellaan verkon käyttäjien kohtuullisten tarpeiden mukaisesti uutta suurjännitteistä jakeluverkkoa, jos tämä ei ole verkonhaltijan teknisiin, taloudellisiin ja organisatorisiin voimavaroihin nähden tai verkonhaltijan muiden asiakkaiden kannalta kohtuutonta. Jos liittyjä sijaitsisi useamman suurjännitteisen jakeluverkon tai jakeluverkon haltijan toiminta-alueella, suljetut jakeluverkot mukaan lukien, olisi uuden suurjännitteisen jakeluverkon kehittämisvastuu kaikilla näillä verkonhaltijoilla, mutta teknisten, taloudellisten ja organisatoristen edellytysten perusteella ensisijaisesti sillä verkonhaltijalla, jolla olisi toiminta-alueella ennestään suurjännitteistä jakeluverkkoa. Jos alueella ei olisi ennestään suurjännitteisen jakeluverkon tai jakeluverkon haltijaa, joka on kykenevä investoimaan uuteen sähköverkkoon, tarvittaessa sellaisella alueella sähköjohdon tai uuden sähköverkon rakentamiseen voitaisiin myöntää hankelupa ja uusi sähköverkkolupa sellaiselle uudelle toimijalle, joka on valmis investoimaan sähkönsiirron kannalta tarpeelliseen siirtoyhteyteen tai uuteen sähköverkkoon. 

Sähkömarkkinalakiin ei esitetä muutoksia jakeluverkonhaltijoiden säännellyn monopolin osalta. Siten suurjännitteiselle jakeluverkolle ei määritettäisi vastuualuetta eikä millään verkonhaltijalla olisi yksinoikeutta rakentaa suurjännitteistä jakeluverkkoa. Suurjännitteiseen jakeluverkkoon ei kohdistuisi sähkömarkkinadirektiivin tosiasiallisen eriyttämisen vaatimusta. Suurjännitteistä jakeluverkkoa voisivat siten operoida toiminnanharjoittajat, jotka eivät täytä sähkömarkkinalain 32 §:ssä tarkoitettuja riippumattomuuden vaatimuksia. 

4.1.3  Merituulivoimaa palvelevien verkkojen kehittäminen

Järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan vastuualueeseen lisättäisiin valtakunnan alueen lisäksi Suomen talousvyöhyke. Muutoin merituulivoimaa palvelevien verkkojen kehittäminen noudattaisi vastaavaa sääntelyä kuin mantereelle sijoittuvaa sähköntuotantoa palvelevien verkkojen kehittämisessä noudatetaan. 

4.1.4  Tuotannon liittäminen sähköverkkoon

Sähköntuotannon liittymisverkolla tarkoitettaisiin vähintään 110 kilovoltin suurjännitteistä jakeluverkkoa, joka palvelee useampaa erillistä voimalaitoskokonaisuutta, kuten tuulipuistoa (ml. niiden osana olevat energiavarastot). Jakeluverkonhaltijoille mahdollistettaisiin kehittää myös tuotantoa yhteen kerääviä verkkoja tai verkon osia. 

Kehittämisvelvollisuutta verkonhaltijan toiminta-alueella esitettäisiin tarkennettavan lakiin ehdotetun uuden 51 a §:n 1 momentissa siten, että suurjännitteisen jakeluverkon haltijan ja jakeluverkonhaltijan tulisi kehittää sähköverkkoaan kahden tai useamman erillisen voimalaitoskokonaisuuden liittämiseksi sähköverkkoon verkon käyttäjien kohtuullisten tarpeiden mukaisesti. Tuotantoa yhteen keräävä verkko katsottaisiin osaksi verkonhaltijan säänneltyä verkkotoimintaa ja verkko-omaisuutta. Verkonhaltijan liittämisvelvollisuuden johdosta sähköntuotantoa palvelevaan verkkoon voisi liittää myös sähkövarastoja ja kulutusta.  

Sähköntuottajat voisivat ehdotuksen mukaan rakentaa ja operoida yhteisiä sähköntuotannon liittymisverkkoja ilman sähköverkkolupaa. Liittyjät tai kolmas osapuoli liittyjien pyynnöstä voisivat myös perustaa sähköntuotantoa palvelevien verkkojen rakentamista ja operointia varten yhtiön, joka voisi operoida verkkoa suurjännitteisen jakeluverkonhaltijan luvan nojalla. Tällä vastattaisiin tilanteeseen, jossa jakeluverkonhaltijalla ei olisi teknistä, organisatorista tai taloudellista kykyä investoida toiminta-alueellaan tarvittavaan suurjännitejohtoon tai –verkkoon. 

4.1.5  Aktiiviset asiakkaat ja energiayhteisöt

Luvanvaraisen verkkotoiminnan ulkopuolelle jäävää erillistä linjaa koskeva kahden megavolttiampeerin kapasiteettiraja poistettaisiin. Tämä voisi teollisuus- ja elinkeinoalueiden osalta mahdollistaa tulevaisuuden energiaratkaisut, joissa esimerkiksi vetylaitos yhdistettäisiin erillisellä linjalla suoraan uusiutuvan tuotantoon uusiutuvan vedyn tuottamiseksi RED II -direktiivin lisäisyysvaatimusten vaatimalla tavalla. 

Aktiivista asiakasta ja erillistä linjaa koskeva sääntelyehdotus rakentuisi sähkömarkkinalain 4 §:n kiinteistön tai sitä vastaavan kiinteistöryhmän sekä suljetun jakelunverkon konseptien pohjalle. Erillinen linja voisi muodostua alla kohdissa 1-3 mainituilla tavoilla edellyttäen, että tuotantoyksiköitä ja niiden kanssa samaan erilliseen linjaan liittyviä energiavarastoja lukuun ottamatta muut liittymän sähkölaitteistot kytkinlaitos mukaan lukien sijaitsisivat joko saman kiinteistön tai sitä vastaavan kiinteistöryhmän alueella tai vaihtoehtoisesti muodostaisivat suljetun jakeluverkon. 

Erillinen linja voisi muodostua seuraavilla tavoilla: 

1. Tuotantoyksikkö tai -yksiköt liitetään erillisellä linjalla sähkönkäyttökohteeseen, joka on liittynyt suurjänniteverkkoon liittymisjohdolla.  

2. Tuotantoyksikkö tai -yksiköt liitetään erillisellä linjalla sähkönkäyttökohteeseen ja molemmat kohteet liittyvät samanaikaisesti suurjänniteverkkoon joko yhteisellä tai toisen omistamalla liittymisjohdolla.  

3. Sähkönkäyttökohde liittyy olemassa olevaan yhden tai useamman tuotantoyksikön liittymisjohtoon, jolla nämä ovat liittyneet suurjänniteverkkoon. Tällöin osa aiemmasta liittymisjohdosta voitaisiin katsoa jatkossa erilliseksi linjaksi.  

Edellä vaihtoehdossa 3 sähkönkäyttökohde voisi liittyä myös tuotantoyksikköön siten, että sähkönkäyttökohde sijaitsisi liittymispisteeseen nähden tuotantoyksikön takana. 

Ehdotukseen sisältyisi myös se, että erillisellä linjalla sähkönkäyttökohteeseen yhdistetyn voimalaitoksen tai voimalaitoskokonaisuuden yhteydessä sijaitsee energiavarasto. Suurjännitteisten erillisten linjojen rakentamista edistettäisiin väljentämällä sähkömarkkinalaissa erillisen linjan osalta hankeluvan myöntämistä ja käsittelemällä erillistä linjaa luvanvaraisen sähköverkkotoiminnan ulkopuolelle jäävänä toimintana. Sähköntuotantoa voitaisiin yhdistää erillisellä linjalla myös suljettuihin jakeluverkkoihin. 

4.1.6  Verkkoon pääsyn järjestäminen

Verkkoon pääsyn merkitys sähkömarkkinalainsäädännössä

Sähkömarkkinalain keskeisimpiä tavoitteita on sähköverkkojen avaaminen kaikkien siirtoa haluavien käyttöön eli siirtovelvoitteen säätäminen verkonhaltijoille. Sähkömarkkinalaissa verkkoon pääsy on järjestetty niin sanotun säännellyn verkkoon pääsyn kautta. Kaikilla sähköverkon asiakkailla on oikeus verkkoon pääsyyn sääntelyviranomaisen etukäteen vahvistamien yhtäläisten ehtojen perusteella.  

Myös sähkömarkkinadirektiivi ja EU-tuomioistuimen soveltamiskäytäntö turvaavat tiukasti verkkoon pääsyn kaikille asiakkaille. Sähkömarkkinadirektiivin 6 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että kolmansien osapuolten siirto- ja jakeluverkkoihin pääsyä varten luodaan julkaistuihin tariffeihin perustuva järjestelmä, jota voidaan soveltaa kaikkiin asiakkaisiin ja jota sovelletaan puolueettomasti ja syrjimättömästi verkon käyttäjien välillä. Verkon käyttäjällä tarkoitetaan sekä tahoa, joka toimittaa sähköä siirto- tai jakeluverkkoon, että tahoa, jolle sähköä toimitetaan siirto- tai jakeluverkosta. Siten järjestelmää sovelletaan lähtökohtaisesti sekä sähkön tuottajiin että loppukäyttäjiin. Jäsenvaltioilla on velvollisuus nimetä siirto- ja jakeluverkonhaltijat, jotka vastaavat verkkoon pääsyn järjestämisestä. 

Unionin tuomioistuimen ns. Citiworks -tapauksessa Tuomio 22.5.2008, Citiworks, C-439/06, EU:C:2008:298. tuomioistuin katsoi, että sähkömarkkinadirektiivin kolmannen osapuolen verkkoon pääsyä koskevaa säännöstä on tulkittava siten, että se on esteenä Saksan lainsäädännön säännökselle, jolla tietyt energiantoimitusverkkojen haltijat vapautetaan velvollisuudesta myöntää kolmansille osapuolille vapaa pääsy näihin verkkoihin sillä perusteella, että nämä verkot sijaitsevat yhteenkuuluvalla yritysalueella ja palvelevat pääasiallisesti energian siirtämistä oman yrityksen sisällä tai siihen sidoksissa olevaan yritykseen. Citiworks-tapauksen perusteella jäsenvaltio ei voi jättää nimeämättä sähköverkkoa operoivaa toiminnanharjoittajaa verkonhaltijaksi, joka vastaa direktiivin velvollisuuksien täyttämisestä, ellei direktiivi anna tähän perustetta. Citiworks -tapauksessa unionin tuomioistuin arvioi tilannetta, jossa oli kysymys sähköverkosta, jossa sähköä toimitettiin direktiivin tarkoittamille asiakkaille. Sähkömarkkinadirektiivin määritelmän mukaan näitä ovat tukkuasiakkaat ja loppukäyttäjät. Kansallisesti toiminnanharjoittajia puolestaan tulisi kohdella lainsäädännössä yhdenvertaisesti.  

Liittymisjohdot sähköverkkoihin

Liittymisjohdon määritelmä käsittäisi yhden sähkönkäyttökohteen, yhden voimalaitoskokonaisuuden tai yhden tai useamman toisiinsa kytketyn energiavaraston verkkoon liittämiseksi rakennetut johdot. Ehdotuksella on tarkoitus selventää, että liittymisjohto palvelee aina vain yhtä liittyjää. Siten useamman voimalaitoksen ja/tai energiavaraston liittäminen samalla liittymisjohdolla edellyttäisi, että näiden välillä on toiminnallinen yhteys. Mikäli toiminnallista yhteyttä ei olisi, kyse olisi useampaa eri liittyjää palvelevasta sähköverkosta. 

Kolmannen osapuolen verkkoon pääsyn toteuttaminen edellyttää, että varsinaiset sähköverkot kuuluvat säännellyn verkkotoiminnan piiriin. Sähkömarkkinalain 20 §:ssä säädetty liittämisvelvollisuus koskee ainoastaan luvanvaraista verkkotoimintaa harjoittavia verkonhaltijoita. Liittymisjohdon haltija ei siten ole velvollinen liittämään kolmansia osapuolia liittymisjohtoonsa, ja kolmannen osapuolen liittäminen voisi tehdä liittymisjohdon operoinnista luvanvaraista verkkotoimintaa. 

Verkkoon pääsy sähköntuotannon liittymisverkoissa

Ehdotuksen mukaan sähköntuotannon liittymisverkolla tarkoitettaisiin sähköverkkoa, jolla kaksi tai useampi erillinen voimalaitoskokonaisuus liittyvät yhteisellä liittymällä ja mahdollisella varasyöttöyhteydellä sähköverkkoon ja joka on mainittua sähköverkkoa käyttävän yhden tai useamman sähköntuottajan tai energiavaraston haltijan tai näiden määräysvallassa olevan yrityksen hallinnassa. Myös sähköntuotannon liittymisverkot jäisivät säännellyn verkkotoiminnan ulkopuolelle, jos näissä ei toimitettaisi sähköä tukkuasiakkaille tai loppukäyttäjille. Siten sähköntuotannon liittymisverkon haltijat eivät olisi velvollisia liittämään kolmansia osapuolia tällaiseen liittymisverkkoonsa. 

Sähköntuotannon liittymisverkossa ei olisi kyse yksittäistä liittyjää palvelevasta johdosta, vaan useampaa liittyjää palvelevasta sähköverkosta. Lähtökohtaisesti tällaiseen useampaa liittyjää palvelevaan sähköverkkoon sovelletaan edellä mainitun Citiworks-tapauksen periaatteita kolmannen osapuolen verkkoon pääsyn järjestämisestä. Sähköntuotannon liittymisverkon operointi ei kuitenkaan olisi luvanvaraista sähköverkkotoimintaa, jos siinä ei toimiteta sähköä tukkuasiakkaille tai loppukäyttäjille. Sähköntuotannon liittymisverkko eroaisi säännellystä sähköverkkotoiminnasta siten, että verkko olisi yhden tai useamman sitä käyttävän sähköntuottajan tai energiavaraston haltijan tai näiden määräysvallassa olevan yrityksen hallinnassa, ja sen sisällä ei toimitettaisi sähköä tukkuasiakkaille tai loppukäyttäjille. 

Citiworks-tapauksen perusteluissa on muun ohella todettu, että kuluttajien oikeus valita vapaasti toimittajansa ja toimittajan oikeus toimittaa vapaasti hyödykkeitä asiakkailleen ovat välttämättä sidoksissa toisiinsa. Jotta asiakkaat voivat valita vapaasti toimittajansa, toimittajilla on oltava pääsy eri siirto- ja jakeluverkkoihin, joilla sähköä toimitetaan asiakkaille. Näin ollen voidaan katsoa, ettei unionin lainsäädännön vaatimusta kolmannen osapuolen verkkoon pääsystä sovelleta pelkkää sähköntuotantoa palvelevaan verkkoon, jossa sähköä ei toimiteta asiakkaille. Toisaalta sähköntuottajan pääsy säänneltyyn jakelu- tai kantaverkkoon voisi vaarantua, mikäli tuottaja on liittynyt jakelu- tai kantaverkkoon sellaisen sähköntuotannon liittymisverkon kautta, jonka haltija asettaa kohtuuttomia ehtoja tuotannon liittymisverkon käytölle. Tästä syystä sähköntuotannon liittymisverkko jäisi säännellyn verkkotoiminnan ulkopuolelle ainoastaan siinä tapauksessa, että verkko on liittyjän tai liittyjien omassa hallinnassa. 

Verkkoon pääsy kiinteistöjen sähköverkoissa

Unionin tuomioistuimen Citiworks-tapauksessa antaman tuomion mukaan kolmannen osapuolen verkkoon pääsy on järjestettävä myös kiinteistö- ja teollisuusverkkoihin. 

Sähkömarkkinalain 72 §:n mukaan kiinteistönhaltijan on huolehdittava siitä, että loppukäyttäjällä on mahdollisuus tehdä sähköverkkosopimus ja sähkönmyyntisopimus, jossa sähköntoimitus tapahtuu jakeluverkonhaltijan jakeluverkon kautta. Säännös vastaa Citiworks -tuomiossa vahvistettua tulkintaa verkkoon pääsyn järjestämisestä. 

Säännöstä sovelletaan kuitenkin ainoastaan loppukäyttäjiin, jotka sijaitsevat jakeluverkkoon liittyneellä kiinteistöllä. Säännös ei sen sijaan sovellu sähköntuottajiin eikä myöskään kiinteistöihin, jotka on liitetty suurjännitteiseen jakeluverkkoon tai kantaverkkoon. Tämän vuoksi sähkömarkkinalain 72 §:ää on tarpeen täydentää säännöksillä, jotka turvaavat kolmannen osapuolen verkkoon pääsyn myös näissä tapauksissa. 

4.1.7  Suljetut jakeluverkot

Ehdotus, jolla jakeluverkonhaltijoille mahdollistetaan alueellisen tai paikallisen yli 110 kilovoltin verkon rakentaminen ja operointi suurjännitteisen jakeluverkon haltijana mahdollistaisi myös suljetun jakeluverkon haltijalle rakentaa yli 110 kilovoltin yhdysjohdon, jolla suljettu jakeluverkko yhdistetään kantaverkkoon. 

Suljetuille jakeluverkoille ehdotettaisiin lisäksi mahdollistettavan erillisen linjan kautta tapahtuva sähkönjakelu suljetun jakeluverkon toiminta-alueen tai vastuualueen ulkopuolella sijaitsevista tuotantoyksiköistä ja energiavarastoista. 

Suljetun jakeluverkon sähköverkkoluvan myöntämisperusteita esitettäisiin tarkennettavaksi siten, että ne korostaisivat verkon käyttäjien tuotantoprosessien raaka-aineiden ja lopputuotteiden välisiä yhteyksiä ja siten selkeyttäisivät luvan myöntämisen edellytyksiä esimerkiksi verkolle, joka on perustettu vedyn tuotantoon ja jatkojalostukseen perustuvaa tuotantoprosessia varten. 

4.1.8  Joustavat liittymissopimukset

Sähkömarkkinadirektiivin 6 a artiklaa vastaavasti sähkömarkkinalaissa säädettäisiin mahdollisuudesta tehdä joustavia liittymissopimuksia liittyjän verkkoon pääsyn nopeuttamiseksi. Joustava liittymissopimus olisi tarkoitettu määräaikaiseksi järjestelyksi siihen saakka, kunnes verkon kapasiteetti mahdollistaa lopullisen taatun kiinteän liittymistehon käyttöönoton. Laissa säädettäisiin kuitenkin myös Energiavirastolle mahdollisuus hakemuksesta myöntää verkonhaltijalle lupa tehdä joustava liittymissopimus pysyvänä ratkaisuna tietyssä verkon osassa, jolla Energiavirasto katsoo, ettei verkon kehittäminen ole tehokkain ratkaisu. 

Sähkömarkkinalakiin lisättäisiin joustavan liittymissopimuksen määritelmä. Joustavalla liittymissopimuksella tarkoitettaisiin liittymissopimusta, jonka ehdoissa on sovittu rajoituksista liittymispisteen taatulle teholle tai verkonhaltijan toteuttamasta liittymän sähkönkäytön tai sähkönsyötön ohjaamisesta. 

Sähkömarkkinalaissa säädettäisiin sääntelykehyksen perusteet muun muassa koskien joustavan liittymissopimuksen sisältöä. Joustavia liittymiä koskevat tarkemmat määräykset antaisi Energiavirasto siltä osin kuin kehyksestä ei olisi säädettävä lailla. 

4.1.9  Liitynnän enimmäisteho

Liittämisvelvollisuutta koskevassa 20 §:ssä säädettäisiin, ettei liittymän syöttöteho sähköverkkoon tai ottoteho sähköverkosta saa ylittää suurinta sallittua askelmaista tehonmuutosta, jonka sähköjärjestelmä kestää käyttövarmuutta vaarantamatta. Kantaverkonhaltijan olisi annettava asianmukaiset ja merkitykselliset tiedot sähköjärjestelmän salliman suurimman mahdollisen tehonmuutoksen perusteista. Suurinta mahdollista askelmaista tehonmuutosta ei ehdoteta määritettäväksi kiinteänä lukuna lakiin, sillä se voisi myöhemmin muuttua. Säännös ei rajoittaisi järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan kehittämisvelvollisuutta. 

Ehdotus olisi tarkoitus kohdistaa lain voimaantulon jälkeisiin liittymiin ja olemassa olevien liittymien tehonkorotuksiin. 

4.1.10  Kansallisia sähköjohtoja koskevat hankeluvat

Erillisten linjojen osalta ehdotetaan, että hankelupa erillisille linjoille myönnettäisiin sähkömarkkinalain 16 §:n 2 momentin nojalla ilman tarveharkintaa. Ehdotus olisi linjassa sen kanssa, että erillisen linjan rakentaminen ei vaatisi sähköverkkolupaa. Voimajohdot, jotka jakeluverkonhaltija rakentaa vastuualueellaan tai vastuualueeltaan sen ulkopuolelle ja jotka yhdistävät jakeluverkonhaltijan sähköverkon osat toisiinsa tai jakeluverkonhaltijan sähköverkon toisen verkonhaltijan verkkoon puolestaan lisättäisiin ennakollisen tarveharkinnan piiriin. 

Sähkömarkkinalain 16 §:n 2 momenttia täsmennettäisiin vastaamaan liittymisjohdon määritelmään tehtäviä muutoksia.  

4.1.11  Luvanvaraisuutta koskeva ennakkotieto

Sähkömarkkinalakiin ehdotetaan säännöstä, joka antaisi Energiavirastolle valtuuden verkkotoiminnan luvanvaraisuutta koskevan ennakkotiedon antamiseen. Energiavirasto voisi kirjallisesta hakemuksesta antaa yksittäistapausta koskevan ennakkotiedon siitä, onko sähköverkkotoiminta luvanvaraista. Hakemuksessa olisi esitettävä asian ratkaisemiseksi tarvittava selvitys. Ennakkotietoa ei annettaisi, jos samaa toimintaa koskien on sähköverkkolupahakemus vireillä tai asia on jo Energiaviraston toimesta ratkaistu. 

Ennakkotietoa koskevaa voimassa olevaa päätöstä olisi hakijan vaatimuksesta noudatettava sähkömarkkinalakia sovellettaessa, esimerkiksi luvattoman verkkotoiminnan tutkinnassa. Edellytyksenä ennakkotiedon noudattamiselle olisi kuitenkin, että hakija on esittänyt ennakkotiedon antamista varten oikeat ja riittävät tiedot, hakija ei ole toteuttanut toimintaansa olennaisesti toisin kuin ennakkotietoa koskevassa hakemuksessa on esitetty ja ennakkotiedon sisältöön vaikuttavat olosuhteet eivät ole olennaisesti muuttuneet. 

4.1.12  Rajat ylittäviä sähköjohtoja ja maakaasuputkia koskeva sääntely

Sähkömarkkinalain 14 §:n ja maakaasumarkkinalain 12 §:n mukaista hankelupasääntelyä esitetään muutettavaksi siten, että valtakunnan rajat ylittävien sähköjohtojen ja maakaasuputkien hankelupien päätösvalta siirrettäisiin valtioneuvoston yleisistunnolle, jonka päätöksistä voisi valittaa suoraan korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Hankeluvan myöntäminen valtakunnan rajat ylittäville sähköjohdoille ja maakaasuputkille on ensisijaisesti tarveharkintaa sähköjärjestelmän tarpeiden sekä toimitusvarmuuden turvaamisen näkökulmasta. Harkintavalta hankelupa-asioissa on tavanomaisiin viranomaispäätöksiin nähden laaja ja lähestyy tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Lupajärjestelmällä voidaan turvata, että sähköjärjestelmien yhteenliittäminen on Suomen kannalta hallittua eikä vaaranna Suomen sähköjärjestelmän toimivuutta ja toimitusvarmuutta. Näin ollen on perusteltua, että päätöksen hankeluvan myöntämisestä rajat ylittäville sähköjohdoille tekisi valtioneuvosto. 

4.2.1  Vaikutusarvioinnin taustaselvitykset

Vaikutusarvio perustuu pääosin AFRY Management Consulting Oy:n työ- ja elinkeinoministeriölle tekemään taustaselvitykseen. AFRY Management Consulting Oy: Taustaselvitys suurjännitejohtojen sääntelyhankkeeseenRaportti työ- ja elinkeinoministeriölle. 21.10.2024.  

4.2.2  Yhteiskunnalliset vaikutukset

Vaikutukset sähkömarkkinoiden toimintaan ja sähköjärjestelmään

Ehdotetut muutokset tehostaisivat yleisesti lisääntyvän sähköntuotannon ja kasvavien kulutuksen kuormien liittämistä sähköverkkoon.  

Ehdotettu tehokriteerin poisto suurjännitteisen jakeluverkon määritelmästä mahdollistaisi sen, että myös muut verkonhaltijat kuin kantaverkonhaltijat voisivat rakentaa yli 110 kilovoltin jännitetasolla toimivaa suurjännitteistä sähköverkkoa ja vastata näin kasvavaan sähkönsiirtotarpeeseen. Muutos nopeuttaisi suurten, yli 110 kilovoltin paikallista verkkoa tarvitsevien kulutuskeskittymien verkkoon liittämistä. Kantaverkonhaltijan vastuuta valtakunnallisen yhtenäisen sähkön siirtoverkon rakentamisesta, ylläpitämisestä ja kehittämisestä ei muutettaisi. Ehdotettu muutos tukisi kuitenkin kantaverkonhaltijan mahdollisuutta keskittää resurssinsa valtakunnallisen verkon kehittämiseen. Muutoksella ei myöskään poistettaisi jakeluverkonhaltijoiden maantieteellisiä vastuualueita. Suurjännitteinen jakeluverkko palvelisi lähtökohtaisesti yhtä jakeluverkonhaltijaa tai suppeaa käyttäjäryhmää, eikä niillä olisi valtakunnan tasolla merkittävää vaikutusta sähkön siirtoon tai sähköjärjestelmän käyttövarmuuden ylläpitämiseen.  

Järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan vastuualueeseen esitetään lisättäväksi Suomen talousvyöhyke. Muutos selkeyttäisi nykytilaa, kun Suomen talousvyöhykkeellä tapahtuvan tuotannon ja hybridihankkeiden liittämiselle määriteltäisiin selkeä vastuutaho. Muutos edistäisi talousvyöhykkeelle rakentuvan merituulivoiman liittämistarpeen edellyttämän liittämiskapasiteetin rakentamista rannikkoalueelle. Suomen uusiutuvat ry:n mukaan merituulivoimaa on suunnitteilla noin 70 gigawattia, josta talousvyöhykkeelle noin 50 gigawattia.  

Esityksessä ehdotetaan muutettavaksi sääntelyä siten, että jakeluverkonhaltijoille mahdollistettaisiin useampaa voimalaitoskokonaisuutta palvelevan sähköverkon kehittäminen osana luvanvaraista verkkotoimintaa. Lisäksi ehdotuksella mahdollistetaan useaa voimalaitoskokonaisuutta palvelevien sähköntuotannon liittymisverkkojen rakentaminen sähköntuottajien toimesta luvanvaraisuuden ulkopuolelle jäävänä toimintana. Muutosehdotus voi edistää uusien tuotantokohteiden keskitettyä sähköverkkoon liittämistä sen sijaan, että jokainen liittyjä rakentaisi oman liittymisjohdon. Sähköntuotannon liittymisverkkojen arvioidaan olevan yksittäisten liittymisjohtojen rakentamista edullisempaa etäisyyden kasvaessa lähimpään liityntäpisteeseen, tai kun samalla alueella on useita liittyjiä. Keskitetty verkkoon liittyminen vähentäisi kokonaisuudessaan verkon rakentamistarvetta ja edistäisi verkkojen kokonaistaloudellista tehokkuutta. Ehdotettu muutos voisi kannustaa jakeluverkonhaltijoita rakentamaan suurjännitteistä sähköverkkoa ennakoivasti alueille, joille on odotettavissa uutta sähköntuotantoa varsinkin, jos alueelle on myöhemmin odotettavissa myös kulutusta. Lisäksi liittyjä tai kolmas osapuoli liittyjien pyynnöstä voisivat perustaa sähköntuotantoa yhteen keräävän suurjännitteisen verkon rakentamista ja operointia varten yhtiön, joka voisi operoida tällaista verkkoa suurjännitteisen jakeluverkonhaltijan luvan nojalla. Tällä vastattaisiin tilanteeseen, jossa jakeluverkonhaltijalla ei olisi teknistä, organisatorista tai taloudellista kykyä investoida toiminta-alueellaan tarvittavaan suurjännitejohtoon tai –verkkoon. Ehdotus laajentaisi sitä toimijajoukkoa, joka voisi rakentaa sähköntuotantoa palvelevia sähköverkkoja, ja edistäisi näin tarvittavien sähköverkkojen rakentamisen toteuttamista.  

Suurjännitteisten erillisten linjojen rakentamista edistettäisiin väljentämällä sähkömarkkinalaissa erillisen linjan osalta hankeluvan myöntämistä ja käsittelemällä erillistä linjaa luvanvaraisen sähköverkkotoiminnan ulkopuolelle jäävänä toimintana. Esityksessä ehdotetaan poistettavan luvanvaraisen verkkotoiminnan ulkopuolelle jäävän erillisen linjan määritelmän kahden megavolttiampeerin kapasiteettiraja. Tämä voisi teollisuus- ja elinkeinoalueiden osalta mahdollistaa tulevaisuuden energiaratkaisut, joissa esimerkiksi vetylaitos yhdistettäisiin erillisellä linjalla suoraan uusiutuvan tuotantoon uusiutuvan vedyn tuottamiseksi RED II -direktiivin lisäisyysvaatimusten vaatimalla tavalla. Erillisten linjojen rakentaminen voi pienentää sähköverkon siirtokapasiteetin tarvetta, sillä erillisellä linjalla yhdistetyt tuotanto- ja sähkönkäyttökohteet kuormittavat sähköjärjestelmää omilla liittymisjohdoilla sähköverkkoon liitettyjä kohteita vähemmän.  

Joustava liittymissopimus voisi nopeuttaa liittyjän verkkoon pääsyä, kun se mahdollistaisi olemassa olevan verkkokapasiteetin tehokkaamman käytön sillä aikaa, kun verkonhaltija vahvistaa verkkoaan. Pysyvänä ratkaisuna rajatuissa verkonosissa toteutetut joustavat liittymissopimukset mahdollistaisivat verkon ylikuormituksen teknisen rajoittamisen, mikä parantaisi verkon käyttövarmuutta. Pysyvästi joustavilla liittymissopimuksilla voitaisiin lisäksi vähentää investointitarvetta, mikä tuo sekä yritys- että järjestelmätason kustannushyötyjä.  

Hankelupamenettelyn ei todettu Afryn vaikutusarvioraportin valmistelussa tehdyissä sidosryhmähaastatteluissa hidastavan tai estävän kulutus- ja tuotantokohteiden verkkoon liittämistä. Raportissa arvioitiin, että ehdotettu verkon kehittämisvastuiden muutos voisi nykysääntelyn puitteissa lisätä hankelupahakemusten määrää. Jos hakemusten määrä lisääntyisi merkittävästi, eikä niiden käsittelyyn olisi riittävästi resursseja, voisi tämä muodostaa pullonkaulan hankkeiden toteutumiselle.  

Talousvyöhykkeellä sijaitsevaa sähköntuotantoa toiseen valtioon tai toisen valtion talousvyöhykkeelle liittävän sähköjohdon hankelupamenettelyllä varmistettaisiin, että Suomi voisi säädellä sitä, miten talousvyöhykkeelle rakennettavaa tuulivoimaa ja sen tuottamaa sähköä hyödynnettäisiin. Toimivalta tarkoituksenmukaisuusharkintaa lähellä olevan päätöksen tekemisestä siirrettäisiin työ- ja elinkeinoministeriöltä valtioneuvoston yleisistunnolle. Tämä vastaisi paremmin perustuslain 67 §:n 1 momentin säännöstä, jonka mukaan valtioneuvoston yleisistunnossa ratkaistaan laajakantoiset ja periaatteellisesti tärkeät asiat. 

Muut yhteiskunnalliset vaikutukset

Ehdotuksilla ei ole merkittäviä vaikutuksia ihmisten tai ihmisryhmien yhdenvertaisuuteen sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. 

4.2.3  Yritysvaikutukset

Afryn taustaselvityksen yhteydessä toteutetuissa haastatteluissa ilmeni, että valtaosalla verkkoyhtiötä ei ole kokemusta suurjännitteisen sähköverkon rakentamisesta. Suurjännitteisen verkon rakentaminen edellyttäisi näin ollen jakeluverkonhaltijoilta osaamisen kartuttamista. Lisäksi verkonhaltijoiden taloudellinen kyvykkyys investoida yli 110 kilovoltin verkon rakentamiseen vaihtelee yhtiöittäin, ja investointi yhdenkin 400 kilovoltin johdon rakentamiseen voi olla merkittävä suhteessa verkonhaltijan vuosi-investointeihin. Investointi on merkittävä myös suurimmille verkkoyhtiöille, sekä sellaisille jakeluverkkoyhtiölle, joilla on pelkästään suurjännitteistä jakeluverkkoa. 

Yhdellä korkeamman jännitetason johtoinvestoinnilla voidaan kuitenkin välttää tarve rakentaa useita rinnakkaisia alemman jännitetason voimajohtoja. Yhden 400 kilovoltin jännitetason voimajohdon kokonaisinvestointi voi olla edullisempi kuin vastaavan siirtokapasiteetin mahdollistavan useamman 110 kilovoltin johdon rakentaminen. Ehdotettu sääntely voi näin ollen tuoda taloudellisia säästöjä yhtiöille, joiden olisi nykytilanteen mukaisen sääntelyn puitteissa toteutettava suurjännitteisiä johtoinvestointeja rinnakkaisina alemman jännitetason johtoina.  

Ehdotus toisi lisäksi kaikkien erityyppisten verkonhaltijoiden rakentamat suurjänniteverkot saman sääntelyn piiriin, ja edistäisi siten verkonhaltijoiden yhdenvertaista kohtelua.  

Koska merialueilla ei toistaiseksi ole sähköverkkoja rajayhdysjohtoja lukuun ottamatta, merialueille mahdollisesti rakentuvien sähköntuotannon liittymisverkkojen oletetaan syntyvän pääsääntöisesti tuulivoimatuottajien toimesta. 

Erillinen linja voisi tuoda verkon käyttäjille jossain määrin kustannushyötyjä verkkomaksuissa, sillä erillisellä linjalla yhdistettyjen kohteiden välinen sähkön siirto tapahtuu jakeluverkon tai kantaverkon ulkopuolella. Erillinen linja voisi hyödyttää etenkin varhaisessa kehitysvaiheessa olevia hankkeita, jotka voivat vielä vaikuttaa verkkoliittymän toteutukseen. Muutoksen vaikutukset voivat näin ollen realisoitua laajemmassa mittakaavassa vasta pidemmällä aikavälillä. Lisäksi verkonhaltijan kehittämistarve saattaa pienentyä, jos tuotanto liittyy erillisellä linjalla suoraan kulutukseen eikä suurjännitteistä verkkoa mitoiteta tuotannon ja kulutuksen maksimitehon mukaan. Muutokseen voi kuitenkin sisältyä riski verkonhaltijan roolin kaventumisesta.  

Yli 110 kilovoltin yhdysjohdon rakentaminen mahdollistaisi suljetulle jakeluverkolle sen oman kehittämissuunnitelman ja –tarpeiden mukaisten yhdysjohtojen toteuttamisen. Suljetun jakeluverkon kantaverkkoon liittävä yhdysjohto rakennettaisiin todennäköisesti ilmajohtona, jolloin johdon kustannustaso olisi verrattavissa kaupunkien yhdysjohtoihin, mutta rakennusolosuhteet voivat olla helpommat.  

Joustavien liittymissopimuksien arvioidaan nopeuttavan verkkoon pääsyä. Koska joustavat liittymissopimukset toteutettaisiin liittyjän suostumuksella, ei muutoksella katsota olevan liittyjien tasapuolista kohtelua heikentävää vaikutusta. Pysyvänä ratkaisuna toteutettu joustava liittymä voisi tuoda liittyjälle myös taloudellista hyötyä tehonleikkauksista maksettavien korvausten muodossa.  

Lakiin kirjattava kielto liittää suurimman sallitun askelmaisen tehonmuutoksen ylittäviä liittymiä ei muuttaisi nykykäytäntöä, mutta se selkeyttäisi uusien kohteiden enimmäiskokoon liittyvää sääntelyä ja kantaverkonhaltijan kehittämisvastuuta. Lisäksi ehdotettu muutos kohtelisi liittyjiä tasapuolisesti ja syrjimättömästi saman raja-arvon soveltuessa kaikkiin liittyjiin. Nykyisen suurimman askelmaisen tehonmuutoksen (1300 megawattia) kokoluokan ylittäviä kohteita on Suomessa tällä hetkellä vain yksi, mutta hankkeita arvioidaan voivan syntyä erityisesti merituulivoimasektorille. Ehdotettua säännöstä ei sovellettaisi sähköverkkoon jo liitettyihin liittymiin, mutta sitä sovellettaisiin kuitenkin myös näihin liittymiin lain voimaantulon jälkeen tehtäviin tehonkorotuksiin. 

Ennakkotiedon antamisen mahdollisuuden voidaan odottaa edistävän puhtaan siirtymän investointien toteutumista tuomalla sijoittajille etukäteen varmuutta hankkeiden lainmukaisuudesta. Lisäksi ennakkotietoa koskevasta päätöksestä olisi valitusoikeus, joten hankekehittäjät voisivat saattaa Energiaviraston tulkinnan hankkeensa luvanvaraisuudesta tuomioistuimen tutkittavaksi. 

4.2.4  Ympäristövaikutukset

Esitettyjen muutosten arvioidaan vähentävän verkonrakentamisen edellyttämää maankäyttöä etenkin alueilla, joilla voimassa oleva lainsäädäntö edellyttäisi rinnakkaisia 110 kilovoltin jännitetason sähköjohtoja, jotka ehdotetun sääntelyn puitteissa voitaisiin korvata yhdellä 400 kilovoltin jännitetason sähköjohdolla.  

Tiheämmin rakennetuilla alueilla lisääntynyt erillisten linjojen rakentaminen voi kuitenkin vaikuttaa maankäyttöön siten, että verkonhaltijan rakentamille suurjänniteverkoille jää vähemmän tilaa. Toisaalta ehdotetut muutokset voivat vaikuttaa maankäyttöön siten, että ne kannustavat sähkön kulutuksen ja tuotannon sijoittumiseen lähelle toisiaan. 

Esitetyillä lainmuutoksilla voi välillisesti olla myönteisiä vaikutuksia puhtaan siirtymän toteutumiseen niiden nopeuttaessa ja helpottaessa lisääntyvän uusiutuvan energian liittämistä verkkoon.  

4.2.5  Kotitalouksien asema

Esityksellä ei tunnisteta olevan merkittäviä suoria vaikutuksia kotitalouksiin tai kuluttajiin ehdotettujen toimien koskiessa pääosin suurjännitteisiä sähköverkkoja. Verkonhaltijoiden tuotantoa palvelevien verkkojen kehittämisvastuun laajentaminen voi lisätä painetta nostaa kuluttajien ja muiden loppukäyttäjien jakelumaksuja niissä jakeluverkoissa, joissa jakeluverkonhaltija toteuttaa tällaisia verkkoinvestointeja. Vaikutukset ovat kuitenkin verkonhaltijakohtaisia ja siten joko alueellisia tai paikallisia. 

4.2.6  Kilpailuvaikutukset

Yli 110 kilovoltin jännitetasolla toimivan suurjännitteisen verkon rakentamisen mahdollistamisen muille verkonhaltijoille kuin kantaverkonhaltijalle arvioidaan lisäävän kilpailumahdollisuuksia ja luovan mahdollisuuksia laajemmalle verkkopalveluiden tarjoamiselle. Ehdotus ei kuitenkaan vaikuttaisi jakeluverkonhaltijoiden monopoliasemaan jakeluverkon rakentamisessa niiden maantieteellisellä vastuualueella.  

4.2.7  Perus- ja ihmisoikeusvaikutukset

Esityksen ei arvioida heikentävän perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. 

Esitykseen sisältyy sähköjohtojen hankelupamenettelyyn sekä suurimpaan sallittuun liittymän syöttö- ja ottotehoon liittyviä säännösehdotuksia, jotka liittyvät elinkeinonvapauteen. Omaisuuden käyttöön kohdistuvia uusia velvollisuuksia tai rajoituksia sisältyy sähkömarkkinalakiin lisättäväksi esitettyyn 51 a §:ään verkon kehittämisvelvollisuudesta. Sopimusvapauden kannalta merkityksellisiä säännösehdotuksia hallituksen esityksessä ovat sähkömarkkinalakiin lisättäväksi esitetyt 20 b ja 20 c §:n säännökset joustavista liittymissopimuksista sekä 20 §:n 1 momentin säännös suurimmasta sallitusta liittymän syöttö- ja ottotehosta. Esityksen ei kuitenkaan 12 luvussa esitetyin perustein katsota olevan ristiriidassa perusoikeussääntelyn kanssa. 

4.2.8  Viranomaisvaikutukset

Energiavirasto on alustavasti arvioinut ehdotettujen lakimuutosten kokonaisuudessaan lisäävän viraston työmäärää noin kahden määräaikaisen sekä viiden vakituisen henkilötyövuoden verran. Noin puolet vakituisen henkilöstön lisätarpeesta olisi mahdollista rahoittaa hakemusmaksuilla. 

Energiaviraston arvioiman budjettirahoitteisen vakinaisten tehtävien lisäresurssitarpeen (2,5 htv) pysyvä menovaikutus olisi yhteensä 200 000 euroa vuodessa. Lisäksi määräaikaisten budjettirahoitteisten tehtävien (2 htv) menovaikutus edellyttäisi 160 000 euron lisämäärärahaa yhdeksi vuodeksi. Ehdotuksen myötä lisääntyvällä Energiaviraston maksullisella toiminnalla olisi lisäksi tarkoitus rahoittaa 2,5 henkilötyövuotta vakinaisia tehtäviä eli 200 000 euroa vuodessa. 

Ehdotukseen sisältyvien uusien määritelmien arvioidaan lisäävän Energiaviraston henkilöstön tarvetta uusien tulkintakysymysten ratkaisemiseen lain voimaantulon jälkeen noin yhden määräaikaisen henkilötyövuoden verran. Tulkintakysymyksiä liittyy muun muassa suurjännitteisen jakeluverkon ja kantaverkon rajanvetoon, uuteen sähköntuotannon liittymisverkkojen määritelmään sekä liittymisjohdon ja erillisen linjan muuttuneisiin määritelmiin. 

Erillisten linjojen sääntelyn vapauttamisen arvioidaan lisäävän hankelupahakemusten määrää siten, että niiden käsittelyyn tarvittaisiin lisähenkilöstöä noin yhden vakituisen henkilötyövuoden edestä. Lisähenkilöstö voitaisiin rahoittaa hankelupia koskevilla hakemusmaksuilla. 

Luvanvaraisuutta koskevan ennakkotiedon ehdotuksen arvioidaan parantavan Energiaviraston resursseja pitkällä aikavälillä, kun osa nykyisin neuvonnan ja valvonnan piirissä ratkaistavista tulkintakysymyksistä voitaisiin ratkaista maksullisten ennakkotietopäätösten yhteydessä. Valituskelpoisten päätösten antaminen vaatii kuitenkin yleistä neuvontaa ja valvontaa enemmän voimavaroja Energiavirastolta. Lyhyellä aikavälillä voidaan odottaa suurta määrää ennakkotietohakemuksia heti lain tultua voimaan esitykseen sisältyvien lukuisten uusien tulkintakysymysten vuoksi. Lisäksi ennakkotietopäätökset voivat lisätä Energiaviraston päätöksistä tehtäviä valituksia ja siten oikeusprosesseihin liittyvän työmäärän voidaan olettaa lisääntyvän. Ehdotus lisää Energiaviraston henkilöstön tarvetta noin yhden vakituisen henkilötyövuoden verran. Lisähenkilöstö olisi mahdollista rahoittaa hakemusmaksuilla. 

Joustavia liittymiä koskevan sääntelyn arvioidaan lisäävän Energiaviraston henkilöstön tarvetta noin kahden henkilötyövuoden verran, joista toinen olisi mahdollista toteuttaa määräaikaisena. Joustavien liittymien sääntelystä aiheutuvat tehtävät liittyvät näitä koskevien määräysten laatimiseen, ehtojen valvomiseen sekä pysyvästi joustavien liittymien lupien käsittelyyn. Lisääntyvän sähkönkulutuksen ja -tuotannon verkoille aiheuttamien haasteiden vuoksi on odotettavissa, että joustavia liittymiä tullaan hyödyntämään tulevaisuudessa paljon, mikä osaltaan lisää aiheeseen liittyvää työmäärää. Pysyvästi joustavien liittymien hakemusten käsittely, joka vastaa noin puolta vakituisen lisähenkilöstön työmäärästä, voitaisiin rahoittaa niitä koskevilla hakemusmaksuilla. 

Kantaverkon enimmäistehon etukäteinen vahvistaminen osana järjestelmäteknisiä vaatimuksia lisäisi Energiaviraston työmäärää noin yhden vakituisen henkilötyövuoden verran, koska tehorajan etukäteinen vahvistaminen edellyttäisi sitä koskevien perusteiden säännöllistä ja perusteellista tutkimista. Enimmäistehon vahvistaminen edellyttäisi Energiavirastolta erityisosaamista, jollaisen hankkimisen arvioidaan olevan haastavaa. 

Kehittämissuunnitelmaa koskevan valituskelpoisen päätöksen antaminen lisäisi viraston työmäärää siihen verrattuna, että virasto antaisi heikommin velvoittavia kommentteja suunnitelmaan. Ehdotus aiheuttaisi lisätyötä erityisesti oikeusprosessien muodossa, mikäli kantaverkon kehittämissuunnitelmaa koskevasta päätöksestä valitetaan. Myös ehdotettu 51 a §:n 2 momentti voisi lisätä Energiaviraston työmäärää virastolle saapuvien tutkintapyyntöjen ja riidanratkaisumenettelyiden muodossa, mikäli kieltäytyminen verkon kehittämisestä esitettyyn säännökseen perustuen yleistyy. Yhteensä näiden ehdotusten arvioidaan lisäävän Energiaviraston henkilöstön tarvetta yhdellä vakituisella henkilötyövuodella. 

Kantaverkonhaltijan vastuualueen laajentamisen talousvyöhykkeelle, suljettujen jakeluverkkojen edellytysten tarkentamisen sekä kantaverkonhaltijan nimeämispäätöstä koskevan muutoksenhakumenettelyn täsmennyksen aiheuttamien viranomaisvaikutusten arvioidaan jäävän vähäisiksi ja satunnaisiksi. 

Valtiontalouden menokehyksissä vuosille 2025–2028 ei ole varattu lisärahoitusta Energiavirastolle esitettyjen lainmuutosten aiheuttamille resurssitarpeille, joita ei voida maksutuloilla rahoittaa. Talouspoliittinen ministerivaliokunta on vuosia 2025–2028 koskevan julkisen talouden suunnitelman yhteydessä linjannut, että valtion organisaatioiden tulee varmistaa EU:sta ja kansallisesta lainsäädännöstä tulevien uusien velvoitteiden hoitaminen pääsääntöisesti nykyisten määrärahojen puitteissa. Mahdollisista lisämäärärahoista päätetään osana valtion talousarvioesitystä tai julkisen talouden suunnitelmaa. 

Hallituksen esityksen seurauksena olisi mahdollista korottaa sähkö- ja maakaasuverkkomaksuista annetun lain (950/2012) 5 §:ssä tarkoitettuja sähköverkkomaksuja. Tällöin lisäresurssien nettovaikutus valtion talousarvioon olisi neutraali. 

5.1.1  Suurjänniteverkkojen kehittämisvastuun yleisperiaatteet

Voimassa olevan lain mukaan jakeluverkonhaltija ei voi harjoittaa verkkotoimintaa jännitteeltään yli 110 kilovoltin suurjänniteverkossa. Tästä johtuen myös yksittäinen säteittäinen yli 110 kilovoltin sähköjohto kuuluu kantaverkonhaltijan kehittämisvelvollisuuden piiriin, mikäli suuri kulutuskeskittymä teknis-taloudellisesti edellyttää yli 110 kilovoltin jännitteellä toimivan alueellisen sähköverkon tai verkonhaltijoiden verkot yhdistävän yhdysjohdon rakentamista. Ehdotuksessa myös jakeluverkonhaltijoille mahdollistettaisiin jännitteeltään yli 110 kilovoltin verkkojen rakentaminen. Samalla verkonhaltijoiden välistä kehittämisvastuuta muutettaisiin siten, että paikallisen ja alueellisen suurjänniteverkon kehittäminen kuuluisi jännitetasosta riippumatta jakeluverkonhaltijoiden vastuulle. 

Vaihtoehtona olisi pysyä nykysääntelyssä tai jopa vahvistaa kantaverkonhaltijan vastuuta paikallisten yli 110 kilovoltin jännitteellä toimivien verkkojen kehittämisestä. Valtakunnallisen verkon mittava kehittäminen on kuitenkin johtanut siihen, että kantaverkonhaltija priorisoi kehittämistyössään valtakunnallisia yhteyksiä. Paikalliset ja alueelliset yhteydet ovat jääneet kehittämisessä priorisointijärjestyksen toissijaisiksi kohteiksi. Tämä on jo nyt muodostunut pullonkaulaksi paikallisen ja alueellisen verkon kehittämisessä.  

Sähkömarkkinalakiin ei esitetä muutoksia jakeluverkonhaltijoiden säännellyn monopolin osalta. Siten suurjännitteiselle jakeluverkolle ei määritettäisi vastuualuetta, eikä millään verkonhaltijalla olisi yksinoikeutta rakentaa suurjännitteistä jakeluverkkoa. Jos paikallisella ja alueellisella tasolla ilmenee tarve rakentaa täysin uusia sähkönsiirtoyhteyksiä, uuden johdon tai sähköverkon rakentamiseen voitaisiin näin ollen myöntää hankelupa ja uusi sähköverkkolupa sellaiselle uudelle toimijalle, joka on valmis investoimaan sähkönsiirron kannalta tarpeelliseen siirtoyhteyteen tai uuteen sähköverkkoon. Myös olemassa oleva jakeluverkonhaltija voisi investoida uusiin sähköverkkoihin nykyisen toiminta-alueensa ulkopuolella. 

Vaihtoehtoisesti myös suurjännitteisten jakeluverkkojen osalta nykyisille verkonhaltijoille voitaisiin säätää yksinoikeus tai etusija verkkojen kehittämiseen jakeluverkkoja vastaavasti. Jakeluverkkoa koskevan verkonrakennusmonopolin perusteena on etäisyysriippumattoman hinnoittelun ja haja-asutusalueiden sähkönjakelupalveluiden saatavuuden turvaaminen kunkin jakeluverkonhaltijan vastuualueella. Verkkopalvelujen saatavuuden turvaamisen syrjäisillä alueilla on katsottu edellyttävän toimilupaan perustuvien alueellisten yksinoikeuksien antamista julkisen palvelun velvoitteiden täyttämistä varten osalle sähköverkkoja. Julkisen palvelun velvoitteiden asettamisen tavoitteena on suojella heikompien osapuolten ja erityisesti kuluttajien oikeuksia. Suurjännitteisissä jakeluverkoissa ei kuitenkaan ole vastaavaa tarvetta turvata haja-asutusalueiden sähkönjakelupalveluiden saatavuutta, sillä suurjännitteiseen jakeluverkkoon ei liitetä asutusta. Tarve suojella heikompaa osapuolta on myös yleisesti vähäisempi suurjänniteverkkoon suoraan liittyvän teollisuuden kuin kuluttajien osalta. Teollisuuden tehokasta verkkoon pääsyä edistää sen sijaan paremmin joustava sääntely. 

5.1.2  Merituulivoimaa palvelevien verkkojen kehittäminen

Voimassa olevassa lainsäädännössä ei ole otettu kantaa sähköverkkojen kehittämisvelvollisuuteen Suomen talousvyöhykkeellä. Oikeustilan selkeyttämiseksi ehdotuksella laajennettaisiin järjestelmävastaavan kantaverkonhaltijan vastuualuetta siten, että jatkossa se kattaisi Suomen valtakunnan alueen Ahvenanmaan maakuntaa lukuun ottamatta sekä lisäksi Suomen talousvyöhykkeen. 

Ehdotuksen vaihtoehtona on tarkasteltu mahdollisuutta laajentaa kantaverkonhaltijan vastuualue koskemaan myös Ahvenanmaan merialueille rakentuvan merituulivoimatuotannon liittämistä. Vaihtoehtoista ratkaisua voisivat puoltaa useat hyödyt sekä Manner-Suomen sähköjärjestelmälle että Ahvenanmaan maakunnan elinkeinoille ja verokertymälle. Ahvenanmaan maakunnan alueella sovelletaan kuitenkin itsehallintoon perustuvaa omaa sähkölainsäädäntöä. Ahvenanmaan merialueilla sijaitsevan merituulivoiman verkkoon liittämistä koskeva sääntely tulisi siten valmistella yhdessä Ahvenanmaan maakuntahallituksen kanssa. Ehdotuksen valmistelun puitteissa ei ole ollut mahdollista laatia tällaista oikeudellisesti vaativaa ehdotusta ja osallistaa Ahvenanmaan maakuntahallintoa ehdotuksen valmisteluun viivästyttämättä merkittävästi muiden ehdotusten käsittelyä. 

Merituulivoiman verkkoon liittämisen osalta ehdotetaan noudatettavan vastaavaa sääntelyä kuin mantereelle sijoittuvan sähköntuotannon osalta. Koska merialueilla ei ole toistaiseksi sähköverkkoja rajayhdysjohtoja lukuun ottamatta, tämä tarkoittaisi sitä, että lähtökohtaisesti tuulivoimatuottajien vastuulla olisi rakentaa itse tarvitsemansa liittymisjohdot tai sähköntuotannon liittymisverkot mantereella sijaitsevaan kantaverkkoon. Tarkoituksena on kohdella talousvyöhykkeelle sijoittuvaa merituulivoimaa samoin kuin Manner-Suomen ja aluevyöhykkeen tuulivoimaa. 

Vaihtoehtoisesti merituulivoiman kehittämistä olisi voitu tukea vielä vahvemmin säätämällä kantaverkonhaltijalle laajempi rakentamis- ja kustannusvastuu merialueille syntyvistä verkoista. Suomessa on kuitenkin toistaiseksi tilaa rakentaa uusiutuvaa sähköntuotantoa mantereelle. Mantereelle sijoittuvan sähköntuotannon tuotantokustannukset ovat myös pienemmät kuin merituulivoiman. Tämän vuoksi Suomessa ei ole eräiden muiden maiden tapaan tarvetta suosia merituulivoiman rakentamista siirtämällä merialueille sijoittuvien sähköverkkojen rakentamis- ja kustannusvastuuta sähköverkonhaltijoille ja niiden muille asiakkaille eli pääasiassa loppukäyttäjille. Ehdotus tukisi siten aiheuttamisperiaatteen mukaisesti toteutuvaa kustannusten jakoa verkonkäyttäjien kesken. 

5.1.3  Tuotannon liittäminen sähköverkkoon

Ehdotuksen toteuttamisen vaihtoehtona olisi pysyä nykysääntelyssä, jonka perusteella vastuu pelkästään tuotantoa palvelevien verkonosien rakentamisesta on sähköntuottajilla itsellään riippumatta siitä, palveleeko sähköjohto tai -verkko yhtä vai useampaa voimalaitoskokonaisuutta. Sähköntuottajat eivät hankkeiden eriaikaisuudesta ja kilpailutilanteesta johtuen ole laajamittaisesti alkaneet kehittämään useampaa tuottajaa palvelevia alueellisia sähköverkkoja. Tämä on johtanut siihen, että jokainen sähköntuottaja rakentaa voimalaitokselleen oman järeän liittymisjohtonsa, vaikka useat samalla alueella sijaitsevat voimalaitoskokonaisuudet voisivat teknistaloudellisesti liittyä samaan johtoon. Turhien rinnakkaisten sähköjohtojen rakentaminen ei ole ympäristön kannalta toivottavaa, eikä myöskään taloudellisesti järkevää. Nykysääntelyssä pysyminen ei toteuttaisi Pääministeri Petteri Orpon hallitusohjelman kirjausta, jonka mukaan sähkömarkkinalain muutoksella mahdollistetaan tuulivoimaloiden liityntäjohtojen kokoaminen yhteen jakeluverkkoyhtiön toimesta. 

Toisena vaihtoehtona ehdotetulle sääntelylle olisi määrittää useampaa voimalaitoskokonaisuutta palvelevat sähköverkot yksinomaan luvanvaraiseksi sähköverkkotoiminnaksi. Tällöin sähköntuottajat eivät voisi itse rakentaa useampaa voimalaitoskokonaisuutta palvelevia liittymisverkkoja. Verkonhaltijoiden tulee kehittää verkkoaan tehokkaasti, minkä vuoksi säänneltyihin verkkoihin ei lähtökohtaisesti ole mahdollista syntyä turhia rinnakkaisia sähköjohtoja. Sääntelyn ulkopuolella toimivien sähköntuottajien on kuitenkin mahdollista kehittää tarvitsemiaan liittymisjohtoja tai -verkkoja huomattavasti nopeammin ja ketterämmin kuin sääntelyn piirissä olevien verkonhaltijoiden. Jos verkonhaltijat eivät kykene rakentamaan useita voimalaitoskokonaisuuksia palvelevia uusia verkkoja tarpeeksi nopeasti, tuottajat saattaisivat rakentaa omat liittymisjohtonsa verkkoon, mikä johtaisi nykytilaa vastaavasti rinnakkaisten liittymisjohtojen rakentamiseen. Mikäli tuottajat odottaisivat verkonhaltijan kehittävän verkkoaan useamman voimalaitoskokonaisuuden liittämiseksi, uusien tuotantolaitosten liittäminen ja sitä kautta puhdas siirtymä saattaisi hidastua. 

5.1.4  Aktiiviset asiakkaat ja energiayhteisöt

Voimassa olevan lainsäädännön perusteella kiinteistön tai sitä vastaavan kiinteistöryhmän sisällä toimivat asiakkaat tai näiden ryhmä muodostavat käytännössä sähkömarkkinadirektiivissä tarkoitetun aktiivisen asiakkaan tai energiayhteisön. Kiinteistö tai sitä vastaava kiinteistöryhmä on yksikkö, jonka sisällä liittymässä voi olla kulutusta, tuotantoa ja energiavarastoja ilman, että näiden välinen sähkönjakelu muodostuu säännellyksi verkkotoiminnaksi. Kiinteistöryhmää koskeva rajanveto on toisinaan koettu joustamattomaksi ja energiayhteisöjen kehitystä rajoittavaksi. Ehdotuksella ei tästä huolimatta muutettaisi kiinteistöryhmän määritelmää tai luvanvaraisen toiminnan ulkopuolelle jäävän yksikön laajuutta, koska kiinteistöryhmälle on muodostunut Energiaviraston hallintokäytännössä vakiintuneet ja objektiiviset kriteerit ja EU-sääntely rajoittaa kansallista liikkumavaraa kyseisten kriteerien laajentamisessa. 

Ehdotuksella edistettäisiin sen sijaan kiinteistörajat ylittävien energiayhteisöjen toimintamahdollisuuksia erillistä linjaa koskevan sääntelyn kautta. Nykyisin erillisen linjan kautta tapahtuva sähkönjakelu jää luvanvaraisen sähköverkkotoiminnan ulkopuolelle ainoastaan siinä tapauksessa, että sen kautta jaeltava sähkö on tuotettu pienimuotoisessa sähköntuotannossa. Ehdotus vapauttaisi kaikensuuruisia voimalaitoksia palvelevat ja kaikilla jännitetasoilla toimivat erilliset linjat sähköverkkoluvan vaatimuksesta. Vaihtoehtona olisi vapauttaa verkkoluvan vaatimuksesta ainoastaan suurjännitteisissä verkoissa toimivat erilliset linjat, ja jättää sääntely ennalleen pien- ja keskijänniteverkoissa toimivien erillisten linjojen osalta. 

Vaihtoehtoisessa ratkaisussa erillistä linjaa hyödyntävät loppukäyttäjät ja paikalliset energiayhteisöt olisivat kuitenkin etuoikeutetussa asemassa tuotannon liittämisen suhteen verrattuna niihin tahoihin, jotka jäisivät ehdotuksen ulkopuolelle. Loppukäyttäjien ja markkinatoimijoiden tasapuolisen kohtelun näkökulmasta olisi vaikea perustella ratkaisua, jossa erillisten linjojen muodostaminen olisi mahdollista jakeluverkoissa vain pienimuotoista sähköntuotantoa varten sekä suurjänniteverkoissa.  

5.1.5  Suljetut jakeluverkot

Suljetun jakeluverkon määritelmä on säädetty sähkömarkkinadirektiivissä. Direktiivi mahdollistaa suljetun jakeluverkon määritelmän laajentamisen kansallisesti vain direktiivin määritelmän puitteissa. Määritelmän kansallista laajentamista ei voida myöskään pitää tarkoituksenmukaisena yleisen edun kannalta, sillä suljettujen jakeluverkkojen yleistyminen johtaisi sähköverkkojen rakenteen pirstaloitumiseen. Toisaalta ei ole myöskään syytä rajoittaa kansallisesti määritelmää sähkömarkkinadirektiivistä, koska se voisi hankaloittaa olemassa olevien suljettujen jakeluverkkojen toimintaa ja kehittymistä. Ehdotuksessa on siten ainoastaan täsmennetty suljetun jakeluverkon kriteereitä EU-sääntelyn asettaman raamin puitteissa. 

5.1.6  Joustavat liittymissopimukset

Sähkömarkkinadirektiivin sanamuodon mukaisesti tietyt joustavia liittymissopimuksia koskevat ehdot ja edellytykset voitaisiin antaa sääntelyviranomaisena toimivalle Energiavirastolle säädettäväksi sääntelyviranomaisen luomassa kehyksessä. Vaihtoehto ei kuitenkaan noudattaisi perustuslain sääntelyvallan siirtoa koskevia periaatteita, joten ehdotuksessa kyseiset seikat on säädetty lain tasolla. Näin ollen ehdotukseen on sisällytetty joustavia liittymissopimuksia koskevat pääperiaatteet. Energiaviraston määräyksenantovalta koskisi ainoastaan tarkempien määräysten antamista laissa säädetyistä joustavan liittymissopimuksen ehdoista, tehonohjausjärjestelmästä sekä joustavan liittymissopimuksen tarjoamisen edellytyksistä. 

5.1.7  Liitynnän enimmäisteho

Järjestelmävastaavalla kantaverkonhaltijalla on jo nykylainsäädännön perusteella oikeus asettaa liittyjille perusteltuja rajoituksia, joiden avulla kantaverkonhaltija voi esimerkiksi rajoittaa sähköjärjestelmän suurinta mahdollista askelmaista tehonmuutosta suurempien tehojen liittämistä kantaverkkoon. Näin ollen ehdotetun lakimuutoksen vaihtoehtona olisi jättää kysymys liitynnän enimmäistehon asettamisesta nykylainsäädännön varaan. Toistaiseksi kantaverkonhaltijan liittymille asettamien pysyvien rajoitusten tulkinnasta ei kuitenkaan ole olemassa oikeuskäytäntöä. Energiamurroksen myötä sähköverkkoihin olisi mahdollisesti tulevaisuudessa liittymässä lisääntyvässä määrin suuria liittyjiä kuten merituulipuistoja ja vetylaitoksia, joiden tehot voivat nousta gigawattiluokkaan. Tulevan kehityksen ennakoimiseksi lainsäädäntöä olisi siten syytä selventää. 

Ehdotuksessa sähköjärjestelmän suurimman sallitun askelmaisen tehomuutoksen rajaa ei ole asetettu laissa. Vaihtoehtona olisi yksiselitteisen tehorajan säätäminen laissa. Enimmäistehorajaa ei kuitenkaan ole mahdollista määrittää tarkkaan ja yksiselitteisesti. Enimmäistehoraja ja käyttövarmuus ylipäänsä ovat luonteeltaan järjestelmän tilan perusteella mukautuvia teknisiä määreitä, joiden soveltaminen käytännössä vaatii selvittämistä ja tulkintaa. Järjestelmän tosiasiallinen tekninen maksimitehoraja vaihtelee verkon käyttötilanteen mukaan. Tehorajaa ei ole mahdollista määrittää todellisessa tilanteessa testaamalla, joten se perustuu tietyin parametrein suoritettuun simulointiin. Käyttövarmuuden näkökulmasta on perusteltua, että enimmäistehorajan määrittelyssä sovelletaan tiettyä, tarkkaan perusteltua varmuusmarginaalia. Tämä on myös yleinen kantaverkoissa noudatettu mitoitusperiaate. 

Suomen sähköjärjestelmän mahdollistama suurin askelmainen tehonmuutos ei myöskään ole muuttumaton. Energiamurroksen vuoksi sähköverkkoihin liitetään koko ajan enemmän kulutusta ja tuotantoa, mikä joka tapauksessa edellyttää verkonhaltijoilta merkittäviä verkon kehittämistoimenpiteitä ja vaikuttaa järjestelmän kokonaiskokoon. Muissa Pohjoismaissa tapahtuu samansuuntaista kehitystä. Näin ollen nykyhetkessä perusteltuna pidetty enimmäistehoraja ei merkitse sitä, etteikö Suomen sähköjärjestelmän suurimman askelmaisen tehonmuutoksen rajaa olisi mahdollista muuttaa myöhemmässä vaiheessa sähköjärjestelmän tilanteen sen salliessa. Suurinta mahdollista askelmaista tehonmuutosta ei tästä syystä ehdoteta määritettäväksi kiinteänä lukuna lakiin. 

5.1.8  Kansallisia sähköjohtoja koskevat hankeluvat

Ehdotuksen mukaan erillisille linjoille myönnettäisiin hankelupa ilman niin kutsuttua tarveharkintaa. Kysymys erillisten linjojen hankelupien myöntämisedellytyksistä on uusi, sillä voimassa olevan lainsäädännön perusteella erillisiä linjoja ei ole voinut käytännössä muodostua suurjänniteverkkojen tasolle johtuen siitä, että suurjännitteisen johdon rakentaminen pienimuotoisen sähköntuotannon liittämiseksi sähkönkäyttökohteeseen olisi täysin ylimitoitettua. 

Ehdotuksen vaihtoehtona olisi erillisten linjojen hankelupien saattaminen tarveharkinnan piiriin. Vaihtoehto ei kuitenkaan noudattaisi sitä sähkömarkkinadirektiivin lähtökohtaa, jonka mukaan jäsenvaltioiden tulee rakentaa erillisten linjojen rakentamisen sääntely ilman niihin sovellettavia kohtuuttomia hallinnollisia menettelyjä tai kustannuksia. Erillisen linjan rakentamisen tarve on lähtöisin siihen liitettyjen yksittäisten tahojen yksityisestä tarpeesta, joten erillisten linjojen luonteeseen ei muutenkaan sovellu sähköjärjestelmän kokonaisedun näkökulmasta tehtävä tarveharkinta. 

Toisena vaihtoehtona erilliset linjat voisi kokonaan vapauttaa hankeluvan vaatimuksesta vastaavasti kuin kiinteistöverkot. Kiinteistön tai sitä vastaavan kiinteistöryhmän sisäisten sähköjohtojen rakentaminen ei edellytä hankelupaa lainkaan. Erilliset linjat voivat kuitenkin muodostua huomattavasti kiinteistön tai sitä vastaavan kiinteistöryhmän sisäisiä verkkoja laajemmiksi. Hankeluvan edellyttäminen erillisille linjoille on perusteltua, jotta Energiavirasto voisi seurata, ettei erillisiä linjoja koskevaa sääntelyä käytettäisi luvanvaraisen verkkotoiminnan piiriin kuuluvien hankkeiden toteuttamiseen. 

5.1.9  Rajat ylittäviä sähköjohtoja ja maakaasuputkia koskeva sääntely

Mikäli valtakunnan rajat ylittävien sähköjohtojen ja maakaasuputkien hankelupien päätösvalta säilyisi ministeriöllä, muutoksenhakusäännöksiä tulisi muuttaa siten, että hankelupapäätöksistä valitettaisiin hallinto-oikeuteen. Muussa kuin energiamarkkinoita koskevassa lainsäädännössä valtioneuvoston yleisistunnon päätösvaltaan on säädetty kuuluvaksi esimerkiksi tiettyjen valtakunnallisesti merkittävien suunnitelmien, ohjelmien ja strategioiden hyväksymistä koskevat päätökset, Liikennejärjestelmästä ja maanteistä annetun lain (503/2005) 15 b § sekä luonnonsuojelulain (9/2023) 13, 14 ja 15 §. tiettyjen merkittävien asiantuntijaelinten asettamista koskevat päätökset Geenitekniikkalain (377/1995) 5 § sekä luonnonsuojelulain (9/2023) 12 §. sekä päätökset tietyissä asioissa, joiden ratkaisulla on laajaa merkitystä yleisen edun toteutumisen kannalta. Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa (621/1999) säädetyn salassapitoajan pidentämistä koskevat päätökset lain 31 §:n nojalla; Suomen talousvyöhykkeestä annetun lain (1058/2004) 6 ja 7 §:n nojalla annettavat talousvyöhykkeen taloudellista hyödyntämisoikeutta sekä rakentamista koskevat päätökset; geenitekniikkalain 24 §:n nojalla annettavat muuntogeenisen tuotteen käytön tai myynnin väliaikaista rajoittamista tai kieltämistä Suomen alueella koskevat päätökset; luonnonsuojelulain 33 §:n nojalla annettava päätös Natura 2000 -verkostoon sisältyvää aluetta koskevien luonnontieteellisten tietojen muuttamisesta; luonnonsuojelulain 39 § koskien Natura 2000-verkostoon sisällytetyn alueen suojeltavia luonnonarvoja merkittävästi heikentävän hankkeen tai suunnitelman hyväksymistä tai vahvistamista, jos hankkeelle tai suunnitelmalle ei ole vaihtoehtoista ratkaisua ja hanke tai suunnitelma on toteutettava erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottavasta syystä. Valtakunnan rajat ylittävillä siirtoyhteyksillä on kansallisia verkkoja suurempi vaikutus Suomen energiamarkkinoiden kehitykseen. Lisäksi näiden lupien myöntämisedellytyksiin sisältyy vastavuoroisuutta koskeva edellytys, joka kytkeytyy laajemmin Suomen ja EU:n energia- ja kauppapolitiikkaan. Voidaan siis todeta, että valtakunnan rajat ylittävien sähköjohtojen ja maakaasuputkien hankeluvilla on sellainen laaja merkitys Suomen energiamarkkinoiden yleisen edun toteutumisen kannalta, että luvat muistuttavat luonteeltaan edellä mainitussa muussa lainsäädännössä esiintyviä asioita, joiden päätösvalta kuuluu valtioneuvoston yleisistunnolle. Lupia koskevan päätösvallan säilyttäminen ministeriöllä ei tukisi valtioneuvoston päätöksenteon systematiikan yhtenäistämistä.  

5.2.1  Kantaverkon ja suurjännitteisen jakeluverkon määritelmät

Ruotsin sähkölain ( ellag 1997:857) mukaan kantaverkkoa on teknisesti ja toiminnallisesti yhtenäinen sähköverkko, jonka jännite on vähintään 220 kilovolttia, joka ulottuu useille Ruotsin verkkoalueille ja yhdistää kansallisen sähköverkon muiden maiden sähköverkkoihin. Kantaverkon lisäksi Ruotsissa on alueellisia suurjännitteisiä jakeluverkkoja, joiden jännite on yleensä 130 kilovolttia ja jotka yhdistävät paikallisten jakeluverkkoyhtiöiden verkot kantaverkkoon. Alueellisen suurjänniteverkon ja kantaverkon osalta liittymisjohdon rakentaa yhä useammin liittyjä, joka perustaa tätä varten oman sähköverkkoyhtiönsä. Tämä johtuu siitä, että alueellisen suurjänniteverkon ja kantaverkon rakentamisaikataulut ovat viime aikoina venyneet ja liittyjien liittämisajat kasvaneet. Alueellinen suurjänniteverkko liittää suuret kulutuskeskittymät (esim. kaupungit) kantaverkkoon 130 kilovoltin yhdysjohdoilla.  

Norjassa kantaverkon määritelmä perustuu jännitetasoon perustuvan määrittelyn sijaan verkon rakenteeseen ja valtakunnalliseen kattavuuteen. Kantaverkon ja paikallisen jakeluverkon välissä toimii alueellinen jakeluverkko. Jos liittymisjohto ei sisällä kuluttajia, se on luonteeltaan tuotantolinja, eikä sitä lasketa verkko-omaisuuteen. Jos tuotantolinjaan liittyy myös kuluttajia, muuttuu verkon luonne siten, että se lasketaan säännellyksi verkkotoiminnaksi, jolle voi saada kohtuullista tuottoa. 

Tanskassa kantaverkoksi on määritelty verkko, jonka nimellisjännite on yli 100 kilovolttia. Nimellisjännitteeltään enintään 100 kilovoltin verkko on jakeluverkkoa.  

Alankomaissa kantaverkkoa on valtakunnallinen suurjänniteverkko, joka on jännitteeltään vähintään 110 kilovolttia. Alle 110 kilovolttia olevia keski- ja pienjännitteisiä sähköverkkoja hallinnoivat jakeluverkonhaltijat.  

Saksassa on neljä järjestelmävastaavaa verkonhaltijaa, jotka operoivat siirtoverkkoja. Siirtoverkolla tarkoitetaan yhtenäistä suurjänniteverkkoa tai korkeajännitteistä tasavirtaverkkoa, mukaan lukien rajat ylittävän yhdysjohdot, jolla toimitetaan sähköä suoraan loppukäyttäjille tai jakelijoille. Määritelmään ei sisälly sähkön jakelu asiakkaille.  

Viron sähkömarkkinalaissa siirtoverkolla tarkoitetaan vähintään 110 kilovoltin jännitetason kansallista verkkoa, jossa on yli 10 kilovoltin jännitetason liitäntä muihin kansallisiin verkkoihin, sekä muita, myös keskijännitteellä toimivia sähkölaitteistoja ja ohjaus-, suoja- ja viestintälaitteistoja, jotka muodostavat yhtenäisen taloudellisen yksikön koko järjestelmän toimintaa, hallintaa ja kehittämistä varten. 

5.2.2  Merituulivoimaa palvelevien verkkojen kehittäminen

Ruotsissa merituulivoiman liittäminen on käytännössä toteutettu siten, että liittyjä perustaa verkkoyhtiön liittymisjohdon rakentamista varten. Merituulivoima liittyy mantereelle kantaverkonhaltijan siirtoverkkoon.  

Norjassa on voimassa merienergialaki ( lov om fornybar energiproduksjon til havs ), jota sovelletaan Norjan aluemerellä perusviivojen ulkopuolella sekä mannerjalustalla. Laissa määritellään verkkojärjestelmän olevan osa energialaitosta, ja verkkojärjestelmään sisältyvän sähkölaitteistot ja niihin liittyvät sähköenergian muuntoon ja siirtämiseen liittyvät laitteistot. Sähköverkon rakentaminen, omistaminen ja operointi edellyttävät ministeriön myöntämää lupaa. Toimiluvanhaltijan tulee toimittaa ministeriölle suunnitelma verkon kehittämisestä ja operoinnista. Ministeriö voi määrätä tietylle operointialueelle järjestelmävastaavan toimijan, jonka tehtävänä on varmistaa, että sähköjärjestelmä on tasapainossa. Norjan kantaverkonhaltija ( Statnett ) kehittää kantaverkkoa mantereella merituulivoiman liittämisen mahdollistamiseksi. Lisäksi Statnett selvittää yhdessä muiden Pohjanmeren valtioiden kantaverkonhaltijoiden kanssa mahdollisuutta merituulivoiman hybridiyhdysjohtojen rakentamiselle. Hybridiyhdysjohtojen kehittäminen ja merituulivoiman liittäminen Norjan merialueella tapahtuisi Statnettin toimesta.  

Tanskassa merelle rakennettava sähköasema ja liittymisjohto sisällytetään nykyisin merituulivoima-alueen tarjouskilpailuun, ja ne ovat hankekehittäjän vastuulla. Kantaverkonhaltija vastaa verkon rakentamisesta ja operoinnista maalla, mutta hankekehittäjä kattaa maalle rakennettavan verkkoyhteyden rakentamiskustannukset. Aiemmin verkkoyhteyden suunnittelu, rakentaminen ja ylläpitäminen on kuulunut kantaverkonhaltijalle, ja kustannukset on kerätty tuulipuistoilta verkkotariffien kautta.  

Alankomaissa kantaverkonhaltija vastaa merituulipuistojen liittämisestä mantereella sijaitsevaan sähkön siirtoverkkoon, sekä tarvittavasta merellä sijaitsevan verkkoinfrastruktuurin rakentamisesta ja ylläpidosta. Verkonhaltijalla on liittämisvelvollisuus. Verkkoyhteyksien rakentamista tuetaan valtion varoin standardoinnin ja investointivarmuuden varmistamiseksi.  

Saksassa merituulivoiman edellyttämä liittäminen toteutetaan kolmen kantaverkonhaltijan toimesta, ja kantaverkonhaltijat vastaavat pääosin liittymistä aiheutuvista kustannuksista. Merellä sijaitseva liityntäverkko kuuluu kantaverkonhaltijan verkko-omaisuuteen. Nykyinen lainsäädäntö ei kuitenkaan poissulje mahdollisuutta, että liittyjä rakentaisi ja omistaisi liittymisjohdon. Liittyjän rakentama liittymisjohto ei ole säänneltyä verkkotoimintaa.  

Isossa-Britanniassa merellä sijaitsevien siirtoverkkojen kehittämiseen ja omistamiseen on sovellettu kilpailutusta, tämän kuitenkaan vaikuttamatta verkkotoiminnan monopoliasemaan. Siirtoverkon omistuksesta ja operoinnista kilpailevien toimijoiden järjestelmävastuuta koskevien toimintojen tulee noudattaa eriyttämisvaatimuksia. Isossa-Britanniassa aloitettiin vuonna 2020 merellä sijaitsevia siirtoverkkoja koskeva arviointi vastauksena huoleen siitä, että hankekehittäjävetoinen malli merituulivoimaloiden verkkoon liittämiselle ei olisi riittävä varmistamaan kasvavan merituulivoimakapasiteetin tarpeita. Arvioinnin tuloksena verkkosuunnittelulle on toteutettu kokonaisvaltainen lähestymistapa, jossa pyritään siirtymään säteittäisistä, yksittäistä projektia palvelevista sähköjohdoista infrastruktuurin jakamiseen ja suunnitteilla olevien hankkeiden huomioimiseen. Riittävän kapasiteetin turvaamisen lisäksi uusi lähestymistapa vähentää myös verkonrakentamisen kustannuksia sekä vaikutuksia ympäristöön ja yhteiskuntaan. Isossa-Britanniassa on lisäksi suunniteltu merelle sijoittuvien hybridiprojektien ( Offshore Hybrid Assets ) toteuttamista siten, että tuulivoimaloiden keskittymät voisivat liittyä suoraan yhdysjohdon kautta useampaan maahan sen sijaan, että nykyään tuulivoimalat ja yhdysjohdot liittyvät mantereen sähköverkkoon erillisten liityntäpisteiden kautta.  

5.2.3  Tuotannon liittäminen sähköverkkoon

Ruotsissa liittymisjohtoja operoidaan liittyjän omaan lukuun, ja tämä on mahdollista toteuttaa myös useamman liittyjän yhteistyönä. Ruotsin sähkölain mukaan jakeluverkonhaltijalla voi olla hallussaan alueverkkoa tai paikallista verkkoa. Alueverkolla tarkoitetaan siirtoverkkoon kuulumatonta johtoa tai johtoverkkoa, joka kuuluu linjan verkkotoimiluvan tai alimman sallitun jännitealueen verkkotoimiluvan piiriin. Paikallisverkolla tarkoitetaan puolestaan verkkoa, jolle on myönnetty alueella verkkotoimilupa ilman pienintä sallittua jännitettä.  

Norjassa verkkoon liittymisen prosessi aloitetaan paikallisen jakeluverkkoyhtiön kautta. Jos liittymällä on hankkeen suuren kokoluokan vuoksi vaikutuksia kantaverkkoon, on liittymistä lisäksi selvitettävä kantaverkonhaltijan kanssa. Tuotanto- ja kulutuskohteet, jotka ovat kooltaan suurempia kuin 300 megawattia, liitetään suoraan kantaverkkoon. Jos kohde liitetään jakeluverkonhaltijan verkkoon, jakeluverkonhaltija selvittää saatavilla olevan kapasiteetin ja liittymismahdollisuudet yhdessä kantaverkonhaltijan kanssa.  

Tanskassa liittyjä maksaa liittymisestä aiheutuvat kustannukset liittymispisteeseen asti, ja verkonhaltija maksaa kustannukset, jotka aiheutuvat yleisestä verkon kehittämisestä ja laajentamisesta. Halutessaan liittyä sähköverkkoon liittyjä ottaa yhteyttä paikalliseen jakeluverkonhaltijaan. Jakeluverkonhaltija määrittää liittymispisteen tarvittaessa yhteistyössä kantaverkonhaltijan kanssa.  

Alankomaissa kantaverkkoon liitettävien tuotanto- tai kulutuskohteiden osalta (nimellisteho yli 100 megawattia) joko kantaverkonhaltija tai liittyjä itse kilpailuttaa ja rakennuttaa liittymisjohdon. Tuotanto- tai kulutuskohteet liitetään yleensä lähimpää suurjännitteiseen sähköasemaan, jossa on käytettävissä olevaa kapasiteettia. Kantaverkonhaltija neuvoo liittymän teknisessä toteutuksessa, jos liittyjä toteuttaa liittymän itse. Liittymisjohto luovutetaan liittymisen jälkeen kantaverkonhaltijalle.  

Saksassa nimellisteholtaan yli 100 megawatin liittymän tarvitsevat liittyjät liittyvät suoraan kantaverkkoon. Liittymispyynnön käsittelee ja liittymispisteen määrittelee verkonhaltija, joka on vastuussa liittämisestä. Liittymispiste määritellään kokonaistaloudellisten kustannusten perusteella riippumatta kustannusten jakautumisesta. Liittyjä on vastuussa liittymisjohdon rakentamisesta ja siitä aiheutuvista kustannuksista liittymispisteeseen saakka. Verkonhaltija vastaa verkon rakentamisesta ja kehittämisestä.  

5.2.4  Aktiiviset asiakkaat ja energiayhteisöt

Alankomaissa erillisellä linjalla tarkoitetaan sähköjohtoa, joka yhdistää tuotantolaitoksen ja kulutuspisteen yhteen siten, että kumpikaan ei ole yhteydessä sähkö- tai kaasuverkkoon, tai joka yhdistää yhden tuotantolaitoksen yhteen tai useampaan kulutuspisteeseen niin, että yksi näistä on yhteydessä sähköverkkoon. Erilliselle linjalle ei ole määritelty jännitetasoa.  

Saksassa erillisellä linjalla tarkoitetaan johtoa, joka yhdistää yksittäisen tuotantokohteen yksittäiseen asiakkaaseen, tai energian tuottajan tai toimittajan niiden omaan laitokseen, tytäryhtiöön tai asiakkaaseen, kun tarkoituksena on suora sähkön jakelu. Vastaavasti Latvian sähkömarkkinalain mukaan erillinen linja on sähköjohto, joka yhdistää erillisen sähköntuotantokohteen erilliseen käyttäjään, tai sähköjohto, joka yhdistää erillisen sähköntuottajan ja -toimittajan niiden omiin tiloihin, tytäryrityksiin tai asiakkaisiin. 

Viron sähkömarkkinalain mukaan erillisellä linjalla tarkoitetaan sähköjohtoa, joka sijaitsee verkonhaltijan palvelualueella ja jolla ei ole suoraa yhteyttä verkkoon, mutta joka voidaan välillisesti liittää verkkoon tuottajan tai kuluttajan sähkölaitteiston kautta ja jolla siirretään sähköä voimalaitoksesta toiseen voimalaitokseen tai kuluttajalle.  

5.2.5  Suljetut jakeluverkot

Suurimmassa osassa jäsenvaltioita ei Euroopan energia-alan sääntelyviranomaisten neuvoston selvityksen Council of European Energy Regulators: Status review TSO/DSO unbundling - Update on implementation of TSO and DSO Unbundling Provisions & “Hydrogen and Decarbonised Gas Markets Package” Outlook. Legal Affairs Committee, Ref: C22-LAC-25-04, 20.3.2024. mukaan ole aktiivisia suljettuja jakeluverkkoja. Suomen lisäksi suljettuja jakeluverkkoja on toiminnassa Sloveniassa, Belgiassa, Saksassa, Kreikassa, Alankomaissa ja Puolassa. Vain Suomessa, Sloveniassa, Belgiassa ja Puolassa suljetuille jakeluverkoille on säädetty poikkeuksia verkonhaltijoiden velvoitteista. Esimerkiksi Alankomaissa suljetulla jakeluverkolla tarkoitetaan muuta verkkoa kuin kansallista suurjänniteverkkoa, joka toimii maantieteellisesti rajatulla teollisuus-, liiketoiminta- tai palvelualueella, jossa on alle 500 asiakasta, ja joka toimittaa sähköä ainoastaan muille kuin kotitalousasiakkaille, paitsi jos yksittäiset kotitalousasiakkaat, jotka työskentelevät suljetun jakeluverkon omistajan palveluksessa tai joilla on siihen verrattavat suhteet, käyttävät suljetussa jakeluverkossa toimitettua sähköä satunnaisesti.  

Ruotsin sähkölaissa ei määritellä suljettua jakeluverkkoa. Ruotsin sääntelyviranomainen ( Energimarknadsinspektionen ) on ehdottanut suljettuja jakeluverkkoja koskeneessa selvityksessään Energimarknadsinspektionen: Slutna distributionssystem och interna nät - En analys av elmarknadsdirektivets bestämmelser om slutna distributionssystem och en översyn av undantagen från kravet på nätkoncession, Ei R2022:12. , että määritelmä sisällytettäisiin lakiin siten, että suljetulla jakeluverkolla tarkoitettaisiin sähköjohtoa tai verkkoa, jolla siirrettäisiin sähköä tarkoin määritellyllä ja maantieteellisesti rajatulla teollisuus- tai kaupankäyntialueella tai alueella, jossa tarjotaan yhteisiä palveluja. Näin olisi, jos 1) sähkönkäyttäjien toiminta tai tuotantoprosessit on integroitu erityisistä teknisistä tai turvallisuuteen liittyvistä syistä tai 2) sähkön siirto tapahtuu pääasiassa suljetun laitoksen haltijalle jakeluverkkoon tai siihen sidossuhteessa oleviin yrityksiin.  

5.2.6  Joustavat liittymissopimukset

Osassa EU:n jäsenvaltioita, kuten Unkarissa ja Ranskassa, on jo nyt sallittu ei-kiinteät liittymissopimukset jakeluverkon tasolla. Lisäksi tämä on ollut mahdollista Isossa-Britanniassa ja Norjassa. Ei-kiinteille liittymissopimuksille on kuitenkin voitu asettaa vaatimuksia taloudellisesta perusteltavuudesta. Osassa jäsenvaltioita vain kiinteät liittymissopimukset ovat olleet sallittuja, kun taas osassa kansallinen lainsäädäntö on ollut asian suhteen vähemmän tarkasti määriteltyä. Esimerkiksi Luxemburgissa kiinteät liittymissopimukset ovat olleet pääsääntö, josta on voitu myöntää tapauskohtaisesti poikkeuksia.  

Norjassa verkkoluvan haltijan on toteutettava tarvittavat toimenpiteet uusien liittymien toteuttamiseksi ja nykyisten liittymien kulutuksen kasvun kattamiseksi. Alueellisen verkkoluvan haltijan on liitettävä verkkoonsa uusia sähkön tuotantolaitoksia ja tarvittaessa investoitava verkkolaitteistoihin. Kansallinen sääntelyviranomainen voi myöntää poikkeuksia näistä velvoitteista erityisten syiden niin vaatiessa. Verkkosääntelystä ja energiamarkkinoista annetulla asetuksella ( Forskrift om nettregulering og energimarkedet ) on kuitenkin mahdollistettu, että verkonhaltija ja liittyjä voivat sopia liittymän irtikytkemisestä tai tehon rajoittamisesta. Liittyjälle ei makseta irtikytkemisestä tai rajoituksesta korvausta.  

5.2.7  Liitynnän enimmäisteho

Sähköjärjestelmän sallima liitynnän enimmäisteho määräytyy sähköjärjestelmän ja siihen liitettyjen tuotantoyksiköiden ja kulutuksen kuormien koon ja teknisten ominaisuuksien perusteella. Ulkomaiden lainsäädännön tarkastelun ei näin ollen katsota tuovan merkittävää lisäarvoa kansallisten sääntelyratkaisujen arvioinnissa.  

5.2.8  Kansallisia sähköjohtoja koskevat hankeluvat

Ruotsissa sähköjohdon rakentaminen on luvanvaraista, ja luvan voi saada vain sähköverkkoyhtiö. Lupa vaaditaan myös liittymisjohdon rakentamiseen. Luvanvaraisuuden ulkopuolelle jääviä johtoja ja verkkoja kutsutaan ei-luvanvaraisiksi sähköverkoiksi ( icke koncessionspliktiga elnät, IKN ). Ei-luvanvaraisista verkoista säädetään tarkemmin asetuksella ( Förordning om undantag från kravet på nätkoncession enligt ellagen , 2007:215). Lisäksi Ruotsin sääntelyviranomainen on antanut kyseisistä verkoista tarkempia ohjeistuksia. Energimarknadsinspektionen, Undantag från kravet på nätkoncession (IKN). Asetuksen mukaan ei-luvanvaraisiin sähköverkkoihin lukeutuu muun muassa Suomen kiinteistöverkkoa muistuttavia, mutta yksityiskohtaisemmin säänneltyjä tapauksia ( interna nät inom vissa områden ). Asetuksen perustelumuistiossa on esitetty kolme peruskriteeriä, jotka ovat ratkaisevia ei-luvanvaraisten sähköverkkojen rajauksessa. Kriteerien mukaan verkkojen tulee olla sisäisiä eikä liian laajoja. Sisäisellä verkolla tarkoitetaan sitä, että verkkoa käytetään sähkönjakeluun verkonhaltijan omaan lukuun. Lisäksi alueen, jolle johto tai verkko rakennetaan, tulee olla tarkasti rajattu. Sisäinen verkko voidaan asetuksen mukaan rakentaa ilman verkkolupaa, jos se yhdistää useamman sellaisen sähköntuotantolaitoksen, joilla on yhteinen verkkoliittymä, tai jos se rakennetaan useammasta sähköntuotantolaitoksesta näiden yhteiseen verkkoliittymään, edellyttäen että liittymisjohto on lyhyt. Lähtökohtaisesti IKN-verkoissa saa sähköä siirtää vain omaan lukuun, ja toisen osapuolen sähkön siirtämiselle tulee olla huomattavia syitä. Esimerkiksi tuulivoimatuottaja saisi siirtää tuottamaansa sähköä liittymisjohdossa, mutta tuottajan viereinen, toisen yhtiön hallinnassa oleva akkuvarasto saisi käyttää liittymisjohtoa vain asetuksessa säädettyjen edellytysten täyttyessä.  

Norjassa liittyjä hakee sähköverkkolupaa ja maksaa verkonrakentamisesta aiheutuvat kustannukset. Verkon tai verkkoliittymän rakentamisen edellyttämän luvan hakemusprosessi on samanlainen sekä verkonhaltijoille että asiakkaille. Energiaministeriö voi myöntää poikkeuksia verkkoluvan edellyttämisestä, ja esimerkiksi tuulivoimapuisto, jossa on alle viisi tuulivoimaturbiinia ja jonka yhteenlaskettu nimellisteho on alle 5 megawattia, ei tarvitse lupaa liittymisjohdolle.  

Saksassa jakeluverkkotoiminta edellyttää toimivaltaisen viranomaisen myöntämän luvan. Lupa voidaan evätä vain, jos hakijalla ei ole tarvittavaa henkilökuntaa, teknistä ja taloudellista kapasiteettia ja luotettavuutta verkon toiminnan varmistamiseksi lain säännösten mukaisesti pitkällä aikavälillä.  

5.2.9  Rajat ylittäviä sähköjohtoja ja maakaasuputkia koskeva sääntely

Norjan energialain mukaan rajayhdysjohtojen omistaminen tai käyttö edellyttää ministeriöltä erityislupaa. Lupa voidaan myöntää ainoastaan siirtoverkonhaltijalle tai yritykselle, jossa sillä on määräysvalta. Arvioitaessa luvan myöntämistä on painotettava hankkeen sosioekonomista kannattavuutta, suhdetta mahdollisiin kilpaileviin hankkeisiin sekä avoimia ja syrjimättömiä näkökohtia yleensä. Lupa voidaan kuitenkin myöntää muille kuin siirtoverkonhaltijalle, jos yhdysjohto on liitetty sähköenergian tuotanto- tai kulutuslaitoksiin merellä ja ylittää Norjan mannerjalustan ja toisen valtion mannerjalustan välisen rajaviivan. Sama koskee pienempiä rajayhdysjohtoja, jotka ovat alle siirtoverkkotason raja-alueilla. Niiden osalta voidaan tehdä yksinkertaistettu arvio siitä, onko lupa myönnettävä, ja luvan ehtoja voidaan mukauttaa yhteyden syntymiseen kyseisellä alueella. Myös Norjan merienergialain mukaan sähkön tuonti toisesta valtiosta sekä vienti toiseen valtioon edellyttää ministeriön myöntämän luvan. Ministeriö voi yksittäistapauksissa myöntää poikkeuksia lupavaatimuksesta.  

11.2.1  Omaisuuden käyttörajoitukset

Perustuslain 15 §:n 1 momentin mukaan jokaisen omaisuus on turvattu. Perustuslakivaliokunta on aikaisemmin arvioinut perustuslain 15 §:n omaisuuden suojan näkökulmasta ehdotuksia, joissa muun ohella sähkö-, maakaasu- ja teleyritysten omistajille on asetettu omaisuuden käyttöön kohdistuvia velvollisuuksia tai rajoituksia kilpailuedellytysten luomiseksi tai turvaamiseksi. Valiokunta on näissä yhteyksissä lähtenyt vakiintuneesti siitä, että velvoitteet ja rajoitukset ovat kulloinkin kysymyksessä olevan omaisuuden erityisluonne huomioon ottaen perustuslainmukaisia, jos ne perustuvat lain täsmällisiin säännöksiin ja ovat omistajan kannalta kohtuullisia (esimerkiksi PeVL 4/2000 vp, PeVL 34/2000 vp, PeVL 8/2002 vp, PeVL 63/2002 vp, PeVL 36/2004 vp, PeVL 10/2007 ja PeVL 19/2021 vp). Perustuslakivaliokunta on lisäksi pitänyt lainsäätäjän liikkumavaraa omaisuudensuojan näkökulmasta lähtökohtaisesti suurempana, jos velvoitteet koskevat pörssiyhtiöitä tai muita varallisuusmassaltaan huomattavia oikeushenkilöitä, kuin jos sääntelyllä on hyvin välittömiä vaikutuksia oikeushenkilön taustalla olevien luonnollisten henkilöiden asemalle (esim. PeVL 55/2018 vp, PeVL 74/2018 vp, PeVL 10/2007 vp, PeVL 32/2004 vp, PeVL 34/2000 vp). Valiokunnan mukaan yritykset ja muut elinkeinonharjoittajat eivät voi perustellusti odottaa elinkeinotoimintaansa sääntelevän lainsäädännön pysyvän muuttumattomana (PeVL 17/2021 vp, PeVL 32/2010 vp, PeVL 31/2006 vp ja PeVL 56/2005 vp). 

Perustuslakivaliokunta on pitänyt elinkeinotoiminnan sääntelyä niin sanottuun luonnolliseen monopoliin perustuvassa markkinatilanteessa lähtökohtaisesti tarpeellisena ja hyväksyttävänä (esimerkiksi PeVL 4/2000 vp, PeVL 36/2004 vp ja PeVL 19/2021 vp). Tällaisessa tilanteessa on valiokunnan mielestä perusteltua pyrkiä edistämään kilpailua ja suojaamaan asiakkaiden varallisuusarvoisia oikeuksia tavanomaista tehokkaammilla sääntelykeinoilla. Edelleen valiokunta on katsonut, että sääntelyn riittävää täsmällisyyttä arvioitaessa voidaan ottaa huomioon päätettäviin seikkoihin liittyvät osin laskennalliset ja siten teknisluonteiset erityispiirteet samoin kuin sääntelyn kohdistuminen yksilön asemesta ensi sijassa sähköliiketoimintaa harjoittaviin yrityksiin (esimerkiksi PeVL 2/2004 vp ja PeVL 36/2004 vp). Valiokunnan mukaan lainsäätäjällä on luonnollisten monopolien sääntelyssä laaja liikkumavara (PeVL 19/2021 vp). Lisäksi valiokunta on kiinnittänyt huomiota asianmukaisen oikeusturvan järjestämiseen toiminnanharjoittajille (esimerkiksi PeVL 36/2004 vp).  

Omaisuuden käyttöön kohdistuvia uusia velvollisuuksia tai rajoituksia sisältyy sähkömarkkinalakiin lisättäväksi esitettyyn 51 a §:ään verkon kehittämisvelvollisuudesta sekä 72 §:ään loppukäyttäjän mahdollisuudesta sähköntoimitukseen sähköverkon kautta. Ehdotettujen säännösten arvioidaan täyttävän perusoikeuksien rajoitusperiaatteiden vaatimukset lailla säätämisestä sekä säännösten tarkkuudesta ja täsmällisyydestä.  

Ehdotettu 51 a §:n säännös edistää voimalaitoskokonaisuuksien ja sähkönkulutuksen kuormien liittämistä sähköverkkoon. Sääntelylle on sähköverkkojen sääntelyn tehokkaaseen täytäntöönpanoon liittyvät hyväksyttävät perusteet ja se on painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimaa.  

Säännösehdotuksen soveltamisala on rajattu liittyjän kohtuullisten tarpeiden mukaisiin liittymispyyntöihin, ja eikä velvollisuutta sovelleta, jos se olisi verkonhaltijan teknisiin, taloudellisiin ja organisatorisiin voimavaroihin nähden taikka verkonhaltijan verkon muiden käyttäjien kannalta kohtuutonta. Näillä perusteilla voidaan katsoa omaisuuden käyttörajoitusten olevan välttämättömiä hyväksyttävän tavoitteen saavuttamiseksi sekä muutoin suhteellisuusvaatimuksen mukaisia. 

Ehdotettu 72 §:n säännös varmistaa sähkömarkkinadirektiivin turvaaman verkkoon pääsyn toteutumisen myös sellaisissa kiinteistöjen sisäisissä sähköverkoissa, joissa sähkö toimitetaan kiinteistön sisäisen sähköverkon kautta. Sääntelylle on unionin lainsäädännön ja sähkökaupan sääntelyn tehokkaaseen täytäntöönpanoon liittyvät hyväksyttävät perusteet ja se on painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimaa. Omaisuuden käyttörajoituksen arvioidaan olevan välttämättömiä hyväksyttävän tavoitteen saavuttamiseksi sekä muutoin suhteellisuusvaatimuksen mukaisia. 

Ehdotetulle sääntelylle on näiltä osin osaksi luonnollisen monopolin sääntelyyn ja verkoissa tapahtuvan sähkökaupan ominaispiirteisiin liittyvät hyväksyttävät perusteet. Sääntely on sovitettu perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntöön. Sähkömarkkinalakiin ehdotetun omaisuuden käyttörajoituksia koskevan sääntelyn arvioidaan olevan ongelmatonta perustuslain kannalta ottaen huomioon myös verkonhaltijoiden ja kiinteistön haltijoiden asema, omaisuuden erityisluonne, sääntelyn perustuminen täsmällisiin säännöksiin sekä sääntelyn kohtuullisuus omistajan ja elinkeinonharjoittajan kannalta. Ehdotettu sääntely on lähtökohdiltaan painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimaa ja oikeasuhtaista.  

Ehdotetun sääntelyn ei arvioida olevan ongelmallista perustuslain 15 §:n kannalta. 

11.2.2  Sopimusvapautta koskevat rajoitukset

Sopimusvapautta ei ole sellaisenaan nimenomaisesti turvattu perustuslaissa. Perustuslakivaliokunnan mukaan sopimusoikeuden sääntely sinänsä kuuluu tavallisen lainsäädännön alaan. Sääntely voi perustuslakivaliokunnan mukaan koskea tulevia sopimussuhteita muun muassa niiden sallittujen ja kiellettyjen ehtojen osalta (PeVL 3/1982 vp, PeVL 26/2008 vp). 

Sopimusvapaus saa kuitenkin suojaa tietyssä määrin perustuslain 15 §:n 1 momentissa olevan omaisuudensuojaa turvaavan yleislausekkeen kautta (HE 309/1993 vp, PeVL 15/2004 vp, PeVL 33/1998 vp). Omaisuuden perustuslainsuoja turvaa sopimussuhteiden pysyvyyttä, joskaan kielto puuttua taannehtivasti sopimussuhteiden koskemattomuuteen ei ole perustuslakivaliokunnan käytännössä muodostunut ehdottomaksi (PeVL 33/1998 vp, PeVL 34/1998 vp, PeVL 37/1998 vp, PeVL 63/2002 vp, PeVL 42/2006 vp). Varallisuusoikeudellisten oikeustoimien pysyvyyden suojan taustalla on ajatus oikeussubjektien perusteltujen odotusten suojaamisesta taloudellisissa asioissa (PeVL 33/2002 vp, PeVL 21/2004 vp, PeVL 42/2006 vp). Perusteltujen odotusten suojaan on valiokunnan käytännössä katsottu kuuluvan oikeus luottaa sopimussuhteen kannalta olennaisia oikeuksia ja velvollisuuksia sääntelevän lainsäädännön pysyvyyteen niin, että tällaisia seikkoja ei voida säännellä tavalla, joka kohtuuttomasti heikentäisi sopimusosapuolten oikeusasemaa (PeVL 21/2004 vp, PeVL 42/2006 vp).  

Valiokunta on arvioinut tällaistakin omaisuuden suojaan puuttuvaa sääntelyä perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten, kuten sääntelyn tarkoituksen hyväksyttävyyden ja sääntelyn oikeasuhtaisuuden, kannalta (PeVL 56/2005 vp, PeVL 31/2006 vp). Perustuslakivaliokunta on aiemmassa käytännössään hyväksynyt tavallisella lailla säädettäväksi esimerkiksi radiomastojen vuokrausvelvollisuudesta (PeVL 45/2005 vp) sekä tunnistusvälineen tarjoajien velvollisuudesta laatia tunnistuspalvelunsa käyttöoikeuden toimitusehdot ja velvollisuudesta käyttää ainoastaan näitä toimitusehtoja tehdessään sopimuksia tunnistusvälityspalveluiden tarjoajien kanssa sekä velvollisuudesta tehdä sopimus tunnistusvälityspalvelun pyynnöstä laissa määrätyssä ajassa (PeVL 74/2018 vp).  

Perustuslakivaliokunta on pitänyt lainsäätäjän liikkumavaraa omaisuudensuojan näkökulmasta lähtökohtaisesti suurempana, jos velvoitteet koskevat pörssiyhtiöitä tai muita varallisuusmassaltaan huomattavia oikeushenkilöitä, kuin jos sääntelyllä on hyvin välittömiä vaikutuksia oikeushenkilön taustalla olevien luonnollisten henkilöiden asemalle (esimerkiksi PeVL 10/2007 vp, PeVL 32/2004 vp ja PeVL 34/2000 vp). Valiokunta on katsonut, että varallisuusmassaltaan huomattavien oikeushenkilöiden osalta ja luonnollisten monopolien sääntelyssä lainsäätäjän liikkumavara on tässä suhteessa laaja (PeVL 74/2018 vp ja PeVL 19/2021 vp). 

Sopimusvapauden arvioinnin kannalta merkityksellisiä säännösehdotuksia hallituksen esityksessä ovat sähkömarkkinalakiin lisättäväksi esitetyt 20 b ja 20 c §:n säännökset joustavista liittymissopimuksista sekä 20 §:n 1 momentin säännös suurimmasta sallitusta liittymän syöttö- ja ottotehosta.  

Joustavia liittymissopimuksia koskevan sääntelyn keskeiset säännökset ja sääntelyn olennainen sisältö ilmenisivät ehdotetuista 20 b ja 20 c §:stä. Vastaavasti suurimman sallitun liittymän syöttö- ja ottotehon määräytymisperiaate määriteltäisiin 20 §:n 1 momentissa. Ehdotettujen säännösten arvioidaan täyttävän perusoikeuksien rajoitusperiaatteiden vaatimukset lailla säätämisestä sekä säännösten tarkkuudesta ja täsmällisyydestä. 

Ehdotettu joustavia liittymissopimuksia koskeva sääntely perustuu unionin sähkömarkkinalainsäädäntöön. Sääntelyllä pyritään tehostamaan sähköverkkoon liittymistä ja sähköverkon tehokasta käyttöä. Suurinta sallittua liittymän syöttö- ja ottotehoa koskevalla sääntelyllä pyritään puolestaan turvaamaan sähköjärjestelmän toimivuutta. Säännöksellä pyritään ehkäisemään laajojen ja hitaasti korjattavissa olevien sähköjärjestelmän suurhäiriöiden syntymistä. Säännöksellä suojataan siten yhteiskunnan toimivuutta ja turvallisuutta sekä muiden verkon käyttäjien sähkönsaantia ja heidän varallisuusarvoisia oikeuksiaan. Sääntelylle on unionin sähkömarkkinalainsäädännön toimeenpanoon liittyvät hyväksyttävät perusteet ja se on painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimaa. 

Joustavia liittymissopimuksia koskevalla sääntelyllä säänneltäisiin liittymissopimuksen sisältöä, ja joustavan liittymissopimuksen tekeminen olisi sopimusvapauden piirissä. Sääntely ei merkitse kovinkaan syvällekäyvää rajoitusta verkonhaltijoiden ja liittyjien sopimusvapauteen. Suurinta sallittua liittymän syöttö- ja ottotehoa koskevan sääntelyn tavoitetta ei katsota voitavan tehokkaasti ja luotettavasti saavuttaa vähemmän sopimusvapauteen puuttuvin keinoin. Lisäksi perustuslakivaliokunta on katsonut, että lainsäätäjällä on luonnollisten monopolien sääntelyssä laaja liikkumavara. Sopimusvapauden kannalta merkityksellistä on myös se, että ehdotettua 20 §:n 1 momenttia sovellettaisiin vain lain voimaantulon jälkeen tehtyihin liittymissopimuksiin ja ennen lain voimaan tuloa tehtyjen liittymissopimusten muutoksiin, jotka on tehty lain voimaantulon jälkeen, eikä säännösmuutoksella näin ollen olisi takautuvaa vaikutusta. Näillä perusteilla voidaan katsoa sopimusvapauteen kohdistuvien rajoitusten olevan välttämättömiä hyväksyttävän tavoitteen saavuttamiseksi sekä muutoin suhteellisuusvaatimuksen mukaisia. 

Ehdotetun sääntelyn ei arvioida olevan ongelmallista perustuslain 15 §:n kannalta.