Yleissopimuksessa on 45 artiklaa, jotka on jaettu kolmeen osaan. Yleissopimuksen ensimmäisessä osassa ovat kansalliseen lainsäädäntöön vaikuttavat aineellisoikeudelliset määräykset. Edellä keskeiset ehdotukset -jaksossa on tiiviisti selostettu ne muutokset, joita yleissopimuksen voimaansaattaminen edellyttää. Muutoin kansallisen lainsäädännön on katsottu jo vastaavan yleissopimusta. Osa yleissopimuksen määräyksistä on kuitenkin jokseenkin tulkinnanvaraisia ja kirjoitettu eri lähtökohdista kuin vahvan oikeusvaltion valtioissa. Tulkinta-apua on saatavissa komitean laajasta suosituskäytännöstä, vaikka komitean suositukset eivät ole oikeudellisesti sitovia ja komitea edustaa verrattain vaativaa tulkintalinjaa. Tämän takia yleissopimuksen suhdetta Suomen lainsäädäntöön on paikoin selostettu melko laajasti ja eri toteutusvaihtoehtoja eritellen. Yleissopimuksen toisessa osassa on määräykset tahdonvastaisia katoamisia käsittelevästä komiteasta. Kolmannessa osassa on yleissopimuksen loppumääräykset. Toisen ja kolmannen osan määräykset ovat sisällöltään tyypillisiä vastaavankaltaisten sopimusten määräyksiä, eikä niissä ole kansallisesti täytäntöön pantavaa.
6.1
I osa: 1–25 artikla
1 artikla. Tahdonvastainen katoaminen on yleissopimuksen johdannon mukaan äärimmäisen vakava ilmiö ja rikos. Tietyissä kansainvälisessä oikeudessa määritellyissä olosuhteissa se on rikos ihmisyyttä vastaan. Yleissopimuksen tavoitteena on estää tahdonvastaisia katoamisia ja torjua tahdonvastaisen katoamisen rikoksen rankaisemattomuutta.
Artiklan 1 kohdan mukaan ketään ei saa saattaa katoamaan tahdonvastaisesti. Vastaava todetaan yleissopimuksen johdanto-osassa. Yleissopimuksen määräys on ensimmäinen kansainvälisen ihmisoikeussopimuksen määräys, jossa tunnustetaan ihmisoikeus olla joutumatta tahdonvastaisen katoamisen rikoksen kohteeksi. Tätä oikeutta lähellä on kuitenkin ihmisoikeus vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen, joka on turvattu muun muassa EIS 5 artiklassa sekä KP-sopimuksen 9 artiklassa. Lisäksi oikeus vapauteen ja koskemattomuuteen on turvattu perusoikeutena perustuslain 7 §:ssä.
Artiklan 2 kohdan mukaan mitkään poikkeukselliset olosuhteet, kuten sotatila, sodan uhka, maan sisäinen poliittinen epävakaus tai muu yleinen hätätila, eivät oikeuta tahdonvastaista katoamista.
Perus- ja ihmisoikeusoikeuksia voi tietyissä tilanteissa rajoittaa niitä koskevien oppien (ks. PeVM 25/1994 vp, s. 4 ja 5) ja määräysten mukaisesti tai niistä voidaan poiketa. Perustuslain 23 §:ssä säädetään perusoikeuksista poikkeusoloissa. EIS 15 artiklassa ja KP-sopimuksen 4 artiklassa määrätään sopimusvelvoitteista poikkeamisesta hätätilan aikana. Näissäkään poikkeustilanteissa tahdonvastaisten katoamisten toteuttamisen ei kuitenkaan voitaisi katsoa olevan Suomen perustuslain tai Suomea sitovien ihmisoikeusvelvoitteiden mukaista.
2 artikla. Artiklassa määritellään tahdonvastainen katoaminen. Tahdonvastaisella katoamisella tarkoitetaan sitä, että valtion edustajat tai valtion luvalla, tuella tai suostumuksella toimivat henkilöt tai henkilöryhmät pidättävät, vangitsevat tai kaappaavat henkilön tai millä muulla tavalla tahansa riistävät hänen vapautensa, minkä jälkeen vapaudenriistoa kieltäydytään tunnustamasta tai kadonneen henkilön kohtalo tai olinpaikka salataan, jolloin hän jää ilman lain suojaa.
Tahdonvastaista katoamista ei ole määritelty kansallisessa lainsäädännössä. Sen sijaan tahdonvastaisesta katoamisesta on ennestään määritelmä Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön 7 artiklassa. Sen mukaan tahdonvastaisella katoamisella tarkoitetaan valtion tai poliittisen järjestön toimesta, luvalla, tuella tai suostumuksella tapahtuvaa henkilöiden pidättämistä, vangitsemista tai kaappausta, jota seuraa kieltäytyminen tunnustamasta kyseistä vapaudenriistoa tai antamasta tietoja kyseisten henkilöiden kohtalosta tai olinpaikasta tarkoituksessa evätä heiltä oikeussuoja pitkäksi aikaa.
Tahdonvastaisen katoamisen määritelmä liittyy yleissopimuksen tahdonvastaisen katoamisen rikoksen kriminalisointivelvoitteeseen, jota käsitellään 4 artiklan yhteydessä.
3 artikla. Artiklassa velvoitetaan osapuolet tutkimaan sellaiset tahdonvastaiset katoamiset, jotka toteutetaan ilman valtion lupaa, tukea tai suostumusta. Tällaisia tekoja voivat olla esimerkiksi ammattimaisen rikollisjärjestön tai poliittisen organisaation toimeenpanemat katoamiset sekä ihmiskaupan yhteydessä tapahtuvat vapaudenriistot. Valtioiden on myös saatettava tällaisiin tekoihin syyllistyneet oikeuden eteen. Yleissopimuksen muut määräykset tahdonvastaisista katoamisista eivät koske 3 artiklassa tarkoitettuja tekoja.
Artiklassa velvoitetaan osapuolet tutkimaan kyseiset rikoksen ja saattamaan tekijät vastuuseen. Artikla ei sanamuotonsa mukaan edellytä tekojen kriminalisointia, vaan muunkinlainen oikeudelliseen vastuuseen saattaminen voisi riittää täyttämään artiklan vaatimuksen. Kyseiset teot ovat kuitenkin sellaisia, jotka Suomessa kuuluvat rikoslain alaan. Tältä osin viitataan jäljempänä 4 artiklan yhteydessä esitettyyn.
4 artikla. Artiklassa velvoitetaan kriminalisoimaan 2 artiklassa määritelty tahdonvastainen katoaminen. Artikla on yksi yleissopimuksen keskeisimmistä määräyksistä. Tahdonvastaisia katoamisia käsittelevä komitea on suositellut osapuolille erillistä rangaistussäännöstä tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisesta, kun se on antanut suosituksensa osapuolten kertomuksiin niistä toimista, jotka ne ovat toteuttaneet täyttääkseen yleissopimuksen velvoitteet. Kun komitea on arvioinut kansallisia täytäntöönpanoraportteja, se ei ole pitänyt riittävänä jättäytymistä olemassa olevan sääntelyn varaan, jos kansallinen sääntely ei ole yhdenmukainen yleissopimuksen määräysten kanssa (esimerkiksi CED/C/BEL/CO/1, 12 kappale; CED/C/DEU/CO/1, 8 kappale ja CED/C/ESP/CO/1, 10 kappale). Siltä osin kuin kriminalisointi ei vastaa yleissopimuksen määräyksiä, on komitea niin ikään suositellut muuttamaan kansallista lainsäädäntöä (esimerkiksi CED/C/NLD/CO/1, 15 kappale).
Tahdonvastaisen katoamisen rikos muistuttaa eniten rikoslain 25 luvun 1 ja 2 §:ssä rangaistaviksi säädettyjä vapaudenriistorikoksia. Viitatuista pykälistä ensimmäisen mukaan vapaudenriistosta tuomitaan se, joka sulkemalla sisään, sitomalla, kuljettamalla johonkin tai muulla tavoin oikeudettomasti riistää toiselta liikkumisvapauden tai eristää toisen tämän ympäristöstä. Rikoslain 25 luvun 2 §:n mukaan rikoksentekijä syyllistyy törkeään vapaudenriistoon, jos 1) vapaudenmenetystä jatketaan yli kolmen vuorokauden, 2) aiheutetaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle tai 3) käytetään erityistä julmuutta tai vakavan väkivallan uhkaa ja jos vapaudenriisto on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kyseisissä rikoksissa on kuitenkin rangaistavana vapaudenriisto sinänsä, katetuksi ei tule teon liittyminen valtioon tai sen viranomaisiin eikä toimiminen tavalla, joka jättää tahdonvastaisesti kadonneen henkilön ilman lain suojaa. Myöskään vapaudenriistorikosten yritys ei ole rangaistava.
Virkamiesten tekemistä rikoksista säädetään rikoslain 40 luvussa. Yleissopimuksen 2 artiklan mukaisessa teossa on sellaisia piirteitä, joiden mukainen menettely voi tulla rangaistavaksi joidenkin luvun säännösten mukaan. Rikoslain 40 luvussa säädetään rangaistaviksi esimerkiksi virka-aseman väärinkäyttäminen (7 §), törkeä virka-aseman väärinkäyttäminen (8 §) ja virkavelvollisuuden rikkominen (9 §). Virkatoiminnassa tapahtuvaa virheellistä menettelyä koskevat säännökset eivät kuitenkaan nimenomaisesti sisällä yleissopimuksen 2 artiklan mukaisia vapaudenriistoon ja sen jälkeiseen toimimiseen liittyviä tahdonvastaisen katoamisen elementtejä.
Tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisessa saatetaan 2 artiklassa kuvatun toiminnan lisäksi toimia tavalla, joka on säädetty rangaistavaksi rikoslain 21 luvun henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskevissa säännöksissä ja 25 luvussa, lähinnä sen 7 ja 8 §:ssä (laiton uhkaus ja pakottaminen). Tahdonvastaisen katoamisen tilanteisiin saattaa liittyä myös rikoslain 11 luvun 9 a §:ssä rangaistavaksi säädetty kidutus. Artiklan määritelmän mukaisia tekoja ne eivät kuitenkaan ole.
Yleissopimuksen 5 artiklaan liittyvänä jäljempänä käsitellään rikoslain 11 luvun 3 §:n 1 momentin 3 kohdassa rikoksena ihmisyyttä vastaan rangaistavaksi säädettyä laajamittaista tai järjestelmällistä tahdonvastaisen katoamisen toteuttamista.
Todetun perusteella rikoslaissa ei ole tahdonvaltaisen katoamisen toteuttamista vastaavaa rangaistussäännöstä. Koska yleissopimuksen 2 artiklan mukainen teko muistuttaa vapaudenriistorikoksia, ensimmäinen vaihtoehto on rikoslain 25 luvun 1 §:n ja tarvittaessa 2 §:n täydentäminen. Pykälistä ensimmäiseen voitaisiin ajatella lisättävän 2 momentti vapaudenriiston erityistapaukseksi katsottavasta tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisesta ja 3 momentti yrityksen rangaistavuudesta. Jäljempänä käsiteltävän 6 artiklan 1 kohdan b alakohdan vuoksi pykälään täytyisi vielä lisätä myös 4 momentti, jossa säädettäisiin esimiehen vastuuseen ja alaisen rikoksen ilmoittamatta jättämiseen liittyvien rikoslain 11 luvun 12 ja 13 §:n soveltumisesta näihin tapauksiin. Toinen vaihtoehto on säätää tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisen rangaistavaksi erillisessä rangaistussäännöksessä.
Edellä todetuista vaihtoehdoista on perustellumpaa päätyä jälkimmäiseen. Tahdonvastaisen katoamisen toteuttaminen on siinä määrin vapaudenriistosta poikkeava rikos, että on selkeämpää ja luontevampaa säätää siitä erillisessä rangaistussäännöksessä ja omalla rikosnimikkeellä. Uuden pykälän sijaintipaikka rikoslaissa ei ole itsestään selvä. Eräät seikat puoltavat kuitenkin sen sijoittamista rikoslain 11 lukuun. Tämän tyyppisessä rikoksessa on lähtökohtaisesti kysymys henkilön useiden perusoikeuksien loukkaamisesta, minkä vuoksi sitä voidaan useissa tilanteissa pitää ihmisyyttä vastaan kohdistuviin rikoksiin rinnastuvana. Rikosta ihmisyyttä vastaan koskevan rikoslain 11 luvun 3 §:n 1 momentin 3 kohdassa säädetään rangaistavaksi osana siviiliväestöön kohdistuvaa laajamittaista tai järjestelmällistä hyökkäystä tapahtuva vapautensa menettäneen tahdonvastaisen katoamisen toteuttaminen, minkä rangaistavaksi säätämiseen myös yleissopimuksen 5 artikla velvoittaa. Lisäksi 6 artiklan 1 kohdan b alakohdan vuoksi uuteen rikokseen on aihetta soveltaa juuri 11 luvun loppupuolella olevia säännöksiä esimiehen vastuusta ja alaisen rikoksen ilmoittamatta jättämisestä. Niissä säännöksissä viitataan luvussa aikaisemmin rangaistavaksi säädettyihin tekoihin. Rikoslain 11 luvun pykälien numerointi huomioon ottaen, pykälien numeroinnin laajemman muuttamisen välttämiseksi, tahdonvastaisen katoamisen toteuttamista koskevien säännösten sijaintipaikaksi ehdotetaan lisättäväksi lukuun uusi 4 c §.
Perustuslain 8 §:ssä ilmaistu laillisuusperiaate edellyttää rikostunnusmerkistön tarkkarajaisuutta ja selkeyttä. Toisaalta tunnusmerkistön saaminen kansainvälistä velvoitetta vastaavaksi edellyttää myös riittävää tietoa siitä, minkälaisia tilanteita toteutettava velvoite koskee. Kansainvälisen velvoitteen toteuttamisessa voidaan mennä myös velvoitetta laajemmalle, kunhan samalla noudatetaan valtiota sitovia muita velvoitteita (esimerkiksi perus- ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen) ja kansallisessa arvioinnissa noudatettavia kriminalisointiperiaatteita ja rikosoikeuden käytön yleisiä edellytyksiä. Tunnusmerkistössä ei tarvitse käyttää kaikilta osin samoja ilmaisuja kuin artiklatekstissä, kunhan voidaan perustella sitä, että käytetyilläkin ilmaisuilla velvoite tulee toteutetuksi.
Artiklatekstiin perustuen on selvyyden vuoksi aihetta erottaa kansallisessakin säännöksessä valtion edustajana toimivat ja valtion (valtion edustajien) luvalla, tuella tai suostumuksella toimivat. Vapaudenriistämistapa on yleissopimuksessa kuvattu eri tavalla kuin kansallisesti on tehty vapaudenriiston tunnusmerkistössä. Yleissopimuksen 2 artiklassa käytetään ilmaisua ”riistää vapaus”, mutta kysymys lienee liikkumisvapauden rajoittamisesta, jota vapaudenriiston rangaistavaksi säätävä rikoslain 25 luvun 1 § myös koskee. Tekotavaksi vaikuttaa kuitenkin olevan aihetta lisätä mainitussa pykälässä myös todettu ”tai eristää toisen tämän ympäristöstä”, koska sekin on tahdonvastaisen katoamisen toteuttamiselle ominainen tekotapa.
Rikoslain 25 luvun 1 §:stä poiketen ehdotetussa pykälässä ei tarvitsi todeta, että vapaudenriiston on oltava oikeudeton. Tahdonvastaisen katoamisen toteuttaminen voinee lähteä liikkeelle myös vapaudenriistosta, joka ei ole ollut alun perin oikeudeton. Esimerkiksi henkilö pidätetään laillisilla perusteilla, mutta sen jälkeen vapaudenriiston jatkumista ei viedäkään tuomioistuimen käsiteltäväksi ja suoritetaan kiistämistä tai salaamista tarkoittavat toimenpiteet. Rikoslain 25 luvun 1 §:stä poiketen tässä tunnusmerkistössä on lisäksi elementtejä (salaaminen ja oikeussuojaa vaille jäämisen aiheuttaminen), joista joka tapauksessa ilmenee, että kysymys on kuitenkin kokonaisuudessaan oikeudenvastaisesta menettelystä.
Artiklatekstissä yhtenä tunnusmerkistötekijänä on uhri jääminen vaille lain suojaa. Ilmaisun suoraa siirtämistä tärkeämpää on se, miten ilmaisun ulottuvuudet nähdään ja minkälainen ilmaisu on kansallisista näkökohdista sopiva. Lain suojan vaille jäämisen sijasta voidaan puhua myös oikeussuojaa tai oikeusturvaa vaille jäämisestä. Ilmaisulla on yhteys oikeusturvaa koskevaan perustuslain 21 §:n 1 momenttiin, jonka mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi.
Yleissopimuksen täytäntöön panemiseksi ehdotetaan edellä olevan perusteella rikoslain 11 lukuun lisättäväksi uusi 4 c § tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisesta. Sen mukaan joka valtion edustajana tai sen luvalla, tuella tai suostumuksella pidättämällä, vangitsemalla, kaappaamalla tai muulla tavoin riistää toiselta liikkumisvapauden tai eristää toisen tämän ympäristöstä, kiistää vapaudenriiston jälkeen sen tapahtumisen taikka salaa vapaudenriiston kohteeksi joutuneen olinpaikan tai sen, mitä hänelle on tapahtunut, ja aiheuttaa menettelyllään vapaudenriiston kohteeksi joutuneen jäämisen vaille oikeussuojaa, on tuomittava tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi. Yritys olisi rangaistava.
5 artikla. Yleissopimuksen 5 artiklan mukaan tahdonvastaisten katoamisten laajalle levinnyt tai systemaattinen toteuttaminen on rikos ihmisyyttä vastaan, sellaisena kuin tämä rikos on määritelty sovellettavassa kansainvälisessä oikeudessa, ja siitä on määrättävä tämän sovellettavan kansainvälisen oikeuden mukaiset seuraamukset.
Rikoslain 11 luvun 3 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan rikokseen ihmisyyttä vastaan syyllistyy se, joka osana siviiliväestöön kohdistuvaa laajamittaista tai järjestelmällistä hyökkäystä vangitsee toisen tai muuten riistää häneltä vapauden kansainvälisen oikeuden perustavaa laatua olevien määräysten vastaisesti taikka aiheuttaa vapautensa menettäneen tahdonvastaisen katoamisen.
Rikoslain 11 luvun 3 § muutettiin nykyisen sisältöiseksi vuonna 2008, kun kyseisen luvun sääntely muutettiin täsmällisemmin vastaamaan Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön kriminalisointivelvoitteita. Pykälä perustuu perussäännön 7 artiklaan. Pykälän 1 momentin 3 kohtaan liittyen lain esitöissä (HE 55/2007 vp, s. 24/I) viitataan artiklassa olevaan tahdonvastaisen katoamisen määritelmään. Kyseisen artiklan 2 kappaleen i kohdan määritelmän mukaan ”tahdonvastainen katoaminen” tarkoittaa valtion tai poliittisen järjestön toimesta, luvalla, tuella tai suostumuksella tapahtuvaa henkilöiden pidättämistä, vangitsemista tai kaappausta, jota seuraa kieltäytyminen tunnustamasta kyseistä vapaudenriistoa tai antamasta tietoja kyseisten henkilöiden kohtalosta tai olinpaikasta tarkoituksessa evätä heiltä oikeussuoja pitkäksi aikaa.
Nyt kysymyksessä olevan yleissopimuksen ja Rooman perussäännön tahdonvastaisen katoamisen määritelmät eroavat jossakin määrin toisistaan ainakin tekijäpiirin (perussäännön määritelmässä mainitaan valtion lisäksi poliittiset järjestöt) ja vapaudenriiston keston (perussäännön määritelmässä puhutaan oikeussuojan epäämisestä pitkäksi aikaa) osalta. Yleissopimuksen 5 artikla ei näytä sanamuotonsa perusteella kuitenkaan edellyttävän sitä, että täsmälleen 2 artiklan mukainen määritelmä soveltuu rikoslain 11 luvun 3 §:n 1 momentin 3 kohdassa rangaistavaksi säädettyyn tekoon (”sellaisena kuin tämä rikos on määritelty sovellettavassa kansainvälisessä oikeudessa”).
Epäselvyyttä voi kuitenkin aiheutua siitä, että rikoslain 11 luvun 3 §:n 1 momentin 3 kohdassa rangaistavaksi säädetty vapautensa menettäneen tahdonvastaisen katoamisen aiheuttaminen ja luvun uudessa 4 c §:ssä rangaistavaksi säädettävä tahdonvastaisen katoamisen toteuttaminen eroaisivat jossakin määrin toisistaan. Epäselvyyksien välttämiseksi rikoslain 11 luvun 3 §:n 1 momentin 3 kohtaan tulisi lisätä viittaus Rooman perussäännön määritelmäkohtaan. Koska Rooman perussääntöön viitattaisiin ensimmäistä kertaa rikoslaissa jo kyseisessä lainkohdassa, poistettaisiin viittaus Rooman perussäännön sopimussarjanumeroon luvun 5 §:n 2 momentista.
6 artikla. Artikla koskee tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisesta rikosoikeudelliseen vastuuseen joutuvia henkilöitä.
Artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan osapuolten on toteuttava tarvittavat toimenpiteet pitääkseen rikosoikeudellisesti vastuunalaisina ainakin henkilöä, joka toteuttaa tahdonvastaisen katoamisen tai käskee, kehottaa tai suostuttelee toteuttamaan sen, yrittää toteuttaa sen, toimii rikoskumppanina sen toteuttamisessa tai osallistuu siihen.
Saman kohdan b alakohdan mukaan rikosoikeudellinen vastuunalaisuus koskee esimiestä, joka on
tiennyt tosiasialliseen määräysvaltaansa ja valvontaansa kuuluvien alaisten tekevän tai aikovan tehdä tahdonvastaisen katoamisen rikoksen tai on tietoisesti jättänyt huomiotta tähän selvästi viittaavan tiedon;
tosiasiallisesti vastannut tahdonvastaisen katoamisen rikoksen tekemiseen liittyneistä toimista ja valvonut niitä; ja
jättänyt ryhtymättä kaikkiin tarvittaviin ja kohtuullisiin vallassaan olleisiin toimiin estääkseen tai torjuakseen tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisen tai jättänyt saattamatta asian toimivaltaisille viranomaisille tutkittavaksi ja syytetoimia varten.
Saman kohdan c alakohdan mukaan b alakohta ei rajoita sellaisia ankarampia vastuuvaatimuksia, joita asiaa koskevan kansainvälisen oikeuden mukaan sovelletaan sotilaspäällikköön tai tosiasiallisesti sotilaspäällikkönä toimivaan henkilöön.
Yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaista käskemistä, kehottamista tai suostuttelemista on rikoslain 5 luvun 5 §:n mukainen yllytys. Mainitun pykälän mukaan se, joka tahallaan taivuttaa toisen tahalliseen rikokseen tai sen rangaistavaan yritykseen, tuomitaan yllytyksestä rikokseen kuten tekijä. Rikoskumppanuutta koskevan rikoslain 5 luvun 3 §:n mukaan, jos kaksi tai useammat ovat yhdessä tehneet tahallisen rikoksen, rangaistaan kutakin rikoksen tekijänä. Kohdassa tarkoitetun rikokseen osallistumisen voi katsoa kattavan myös rikoslain 5 luvun 4 §:n mukaisen välillisen tekemisen ja 6 §:n mukaisen avunannon.
Yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdan a alakohdassa olevan tekijäpiirin rajauksen vuoksi tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisen yrityskin täytyy säätää rangaistavaksi. Tämä on linjassa kansallisessakin harkinnassa noudatettavien yrityksen rangaistavaksi säätämistä koskevien periaatteiden kanssa. Rikosoikeuden yleisten oppien uudistamisen yhteydessä tehtyjen linjausten (HE 44/2002 vp, s. 132/I) mukaan yrityksen kriminalisoiminen on sitä perustellumpaa, mitä vakavammasta rikoksesta on kysymys. Yrityksen rangaistavuus on perusteltua silloin, kun teko etenee niin, että se on paloiteltavissa useisiin objektiivisesti havainnoitaviin osatekoihin. Nämä perusteet sopivat myös tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisen yrityksen säätämiseen rangaistavaksi. Suomessa yrityskynnyksen täyttyminen edellyttää konkreettista vaaraa rikoksen täyttymisestä, mikä tarkoittaa sitä, että yrityksen alaraja ei ole Suomessa matalalla.
Yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaisessa toiminnassa on piirteitä, jotka saattavat vain osittain tulla katetuiksi rikoslain 40 luvun virkarikoksia koskevilla säännöksillä. Rikoslain sotilasrikoksia koskevan 45 luvun 16 ja 17 §:ssä säädetään esimiesaseman väärinkäyttämisestä ja törkeästä esimiesaseman väärinkäyttämisestä. Ne eivät kuitenkaan muiden viimeksi mainitun luvun säännösten tavoin vastaa alakohdan velvoitteisiin.
Rikoslain 11 luvun 12 §:ssä säädetään esimiehen vastuusta eräitä sen luvun rikoksia koskien. Mainitun pykälän mukaan sotilaallinen tai muu esimies tuomitaan 1, 3, 4, 4 a, 4 b, 5−7 ja 13 §:ssä tarkoitetusta teosta tai sen yrityksestä rangaistukseen kuin tekijä tai osallinen, jos tosiasiallisesti esimiehen määräysvallassa ja valvonnassa olevat joukot tai alaiset ovat syyllistyneet tekoon sen johdosta, että esimies on laiminlyönyt velvollisuutensa asianmukaisesti valvoa joukkojen tai alaisten toimintaa, jos: 1) esimies tiesi tai hänen olisi olosuhteiden perusteella pitänyt tietää, että joukot tai alaiset olivat tekemässä tai aikoivat tehdä kyseisiä rikoksia; eikä 2) esimies ryhtynyt käytettävissään oleviin tarpeellisiin ja häneltä kohtuudella vaadittaviin toimiin rikosten täyttymisen ehkäisemiseksi.
Rikoslain 11 luvun 12 §:ssä viitatuissa rikoksissa säädetään rangaistaviksi joukkotuhonta (1 §), rikos ihmisyyttä vastaan (3 §), törkeä rikos ihmisyyttä vastaan (4 §), hyökkäysrikos (4 a §), hyökkäysrikoksen valmistelu (4 b §), sotarikos (5 §), törkeä sotarikos (6 §), lievä sotarikos (7 §) ja alaisen rikoksen ilmoittamatta jättäminen (13 §).
Alaisen rikoksen ilmoittamatta jättämiseen syyllistyy rikoslain 11 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan sotilaallinen tai muu esimies, joka jättää ryhtymättä tarpeellisiin ja häneltä kohtuudella vaadittaviin toimiin saattaakseen viranomaisten tutkittavaksi tosiasiallisesti hänen määräysvallassaan ja valvonnassaan olevan alaisen tekemäksi epäillyn 1, 3, 4, 4 a, 4 b tai 5−7 §:ssä taikka kyseisessä pykälässä tarkoitetun rikoksen. Alaisen rikoksen ilmoittamatta jättämisestä ei kuitenkaan pykälän 2 momentin mukaan tuomita esimiestä, joka on osallinen alaisensa rikokseen taikka 12 §:ssä mainituin edellytyksin alaisen rikoksen tekijä tai siihen osallinen. Alaisen rikoksen ilmoittamatta jättämisestä tuomitaan sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.
Rikoslain 15 luvun 10 §:n 1 momentissa säädetään rangaistavaksi törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen. Momentin mukaan rangaistaan sitä, joka tietää jonkin säännöksessä nimenomaisesti mainitun vakavan rikoksen olevan hankkeilla eikä ajoissa, kun rikos vielä olisi estettävissä, anna siitä tietoa viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa. Rangaistavaa on lukuisten rikoslain 11 luvussa rangaistavaksi säädettyjen rikosten ilmoittamatta jättäminen (joukkotuhonta, joukkotuhonnan valmistelu, rikos ihmisyyttä vastaan, törkeä rikos ihmisyyttä vastaan, hyökkäysrikos, hyökkäysrikoksen valmistelu, sotarikos, törkeä sotarikos, kidutus, kemiallisen aseen käytön kiellon rikkomisen, biologisen aseen käytön kiellon rikkominen ja jalkaväkimiinakiellon rikkominen). Ilmoittamisvelvollisuus voi olla edelleen olemassa, jos ilmiannon kautta voidaan estää rikollisen toiminnan jatkuminen, kuten esimerkiksi panttivangin ottamisessa (HE 6/1997 vp, s. 43/I). Kyseinen rikos on hallituksen esityksen kohdan mukaan hankkeilla niin kauan kuin vapaudenriisto jatkuu. Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisen rangaistavuuden edellytyksenä on se, että kyseinen rikos tai sen rangaistava yritys tapahtuu. Rangaistukseksi törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä tuomitaan sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta.
Yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdan mukaan rikosoikeudellinen vastuu on säädettävä ainakin b alakohdan mukaiset edellytykset (i, ii ja iii alakohdat) täyttäville henkilöille. Joistakin sanonnallisista eroista huolimatta voidaan katsoa, että rikoslain 11 luvun 12 § ja 13 §:n 1 momentti kattavat yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdan b alakohdan i ja iii alakohdan mukaiset teot, kun pykälää ja momenttia täydennetään niin, että niissä olevien viittausten piiriin tulee myös tahdonvastaisen katoamisen toteuttamista koskeva kyseisen luvun uusi 4 c §.
Yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdan b alakohdan iii alakohdan mukaista tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisen estämistä tai torjumista ja rikoslain 11 luvun 12 §:n 1 kohdan mukaista rikoksen täyttämisen ehkäisemistä voidaan toteuttaa myös rikoslain 15 luvun 10 §:n 1 momentin mukaisella tiedon antamisella viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa. Nyt kysymyksessä oleva rikoksen estämistä tai torjumista koskeva esimiehen rangaistusvastuu seuraisi kuitenkin nimenomaan häntä koskevan erityissäännökseksi katsottavan rikoslain 11 luvun 12 §:n nojalla. Koska viimeksi mainitun pykälän mukaan esimies tuomitaan rangaistukseen kuin tekijä tai osallinen, esimiehelle seuraava rangaistusvastuu on myös merkittävästi ankarampi kuin törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä seuraava rangaistus.
Yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohta ei edellytä, että tahdonvastaisen katoamisen toteuttaminen lisätään muita kuin esimiehiä koskien törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä koskevaan rikoslain 15 luvun 10 §:n 1 momenttiin. Useat momentissa viitatut rikoslain 11 luvun rikokset ovat rangaistusasteikkojensa perusteella vakavampia rikoksia kuin tahdonvastaisen katoamisen toteuttaminen olisi, jos asteikon mukaan tultaisiin tuomitsemaan vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta, ja momentissa ei mainita myöskään törkeää vapaudenriistoa, joka rikoksena eniten muistuttaa tahdonvastaisen katoamisen toteuttamista.
Jos esimies syyllistyy pelkästään yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdan b alakohdan iii alakohdan mukaiseen tekoon niin, että hän jättää saattamatta viranomaisten tutkittavaksi tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisen, hän syyllistyy rikoslain 11 luvun 13 §:n 1 momentin mukaiseen alaisen rikoksen ilmoittamatta jättämiseen.
Yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdan b alakohdan ii alakohta viittaa tekoihin, joissa esimies voidaan katsoa tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisen tekijäksi tai tekijäkumppaniksi taikka muuten rikokseen osalliseksi, jolloin rikosoikeudellinen vastuu kohdassa kuvatusta menettelystä seuraisi rikoslain 11 luvun uuden 4 c §:n perusteella, osallisuutta koskien lisäksi rikoslain 5 luvun säännöksiä soveltaen. Samaan lopputulokseen päädytään sellaisessa tilanteessa, jossa kaikki b alakohdan mukaiset edellytykset täyttyvät.
Artiklan 2 kohdassa määrätään, että tahdonvastaisen katoamisen rikosta ei voi oikeuttaa vetoamalla siviili-, sotilas- tai muun viranomaisen käskyyn tai ohjeeseen. Kohtaan liittyy se, että eräissä rikoslain säännöksissä säädetään määräyksen ja esimiehen käskyn vaikutuksesta rikosoikeudelliseen vastuuseen.
Rikoslain 11 luvun 14 §:ssä säädetään siitä, millä edellytyksillä hallitusvaltaa käyttävän viranomaisen tai muun julkista valtaa käyttävän tahon antamasta määräyksestä tai esimiehen käskystä sotarikoksen, törkeän sotarikoksen tai lievän sotarikoksen tehnyt taikka sellaista yrittänyt on rangaistusvastuusta vapaata.
Rikoslain 45 luvun 26 b §:ssä säädetään teoista, jotka sotilas on tehnyt esimiehensä käskystä. Tuolloin pykälän 1 momentin mukaan käskynalainen tuomitaan rangaistukseen vain, jos 1) hän on käsittänyt, että hän käskyn täyttämällä toimisi lakia taikka virka- tai palvelusvelvollisuutta vastaan; tai 2) hänen olisi pitänyt ymmärtää käskyn ja sen edellyttämän teon oikeudenvastaisuus, kun otetaan huomioon käsketyn teon lainvastaisuuden ilmeisyys. Jos teko on tapahtunut olosuhteissa, joissa käskynalaiselta ei voitu kohtuudella edellyttää käskyn täyttämättä jättämistä, tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa (2 momentti). Rikoslain 45 luvun 26 b § koskee myös muita rikoksia kuin sotilasrikoksia (HE 44/2002 vp, s. 227/II). Kun kuitenkin otetaan huomioon pykälän 1 momentin 2 kohtien sisältö, on varsin selvää, että käskyn saaja tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisen tilanteissa sen tunnusmerkistötekijät huomioon ottamalla käsittää toimivansa lainvastaisella tavalla tai ymmärtää käskyn ja sen edellyttämän teon oikeudenvastaisuuden.
Muissa kuin rikoslain 11 luvun 14 §:ssä tai 45 luvun 26 b §:ssä tarkoitetuissa tilanteissa määräys ja käsky eivät muodosta oikeuttamisperustetta eikä määräyksen tai käskyn saanut voi lähtökohtaisesti vedota siihen.
7 artikla. Artiklassa määrätään seuraamuksista, rangaistustasoista sekä lieventävistä ja raskauttavista tekijöistä. Yleissopimuksen 7 artiklan 1 kohdan mukaan osapuolten on säädettävä tahdonvastaisen katoamisen toteuttaminen rangaistavaksi asianmukaisilla rangaistuksilla, joissa otetaan huomioon rikoksen äärimmäinen vakavuus. Kohta jättää säädettävän rangaistusasteikon siis pitkälti osapuolen harkintaan. Tahdonvastaisia katoamisia käsittelevä komitea on kuitenkin toistuvasti painottanut äärimmäisen luonteen huomioon ottamista täytäntöönpanoraporttien käsittelyssä (esimerkiksi CED/C/LTU/CO/1, 16 kappale).
Rangaistusasteikkoja arvioitaessa ja uudesta rangaistusasteikosta säädettäessä huomioon on otettava kysymyksessä olevan rikoksen käytännössä ajateltavissa olevien ilmenemismuotojen osoittama teon paheksuttavuus, vahingollisuus ja vaarallisuus sekä tekotyypin ilmentämä tekijän syyllisyys. Puhutaan rikoksen rangaistusarvosta. Rangaistusasteikon tulee olla riittävän laaja vakavuudeltaan eriasteisten tekojen kattamiseksi. Rangaistusjärjestelmän tulee kokonaisuudessaan täyttää suhteellisuuden vaatimukset (esimerkiksi PeVL 26/2014 vp, s. 2/II), mihin liittyen rangaistusasteikko tulee mahdollisuuksien mukaan suhteuttaa muiden vastaavien rikosten rangaistusasteikkoihin.
Myös rangaistusasteikkojen osalta lähin vertailukohta on löydettävissä vapaudenriistorikoksista. Rikoslain 25 luvun 1 §:n mukaisesta vapaudenriistosta tuomitaan sakkoon tai enintään kahdeksi vuodeksi vankeuteen ja 2 §:n mukaisesta törkeästä vapaudenriistosta tuomitaan vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi. Näistä rikoksista tahdonvastaisen katoamisen toteuttaminen rinnastuu vakavuudeltaan enemmänkin törkeään vapaudenriistoon, jonka tekotapoihin muun ohessa kuuluu vapaudenmenetyksen jatkuminen yli kolmen vuorokauden. Myös esimerkiksi rikoslain 40 luvun 8 §:ssä rangaistavaksi säädetystä törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä tuomitaan vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi. Mainitun rangaistusasteikon rikokset ovat suomalaisessa rikosoikeusjärjestelmässä vakavaksi katsottavia rikoksia. Kyseinen rangaistusasteikko laajuudessaan mahdollistaa sen, että tekojen erilainen vakavuustaso voidaan ottaa asianmukaisesti huomioon, jolloin rangaistukseen vaikuttavia seikkoja voivat olla esimerkiksi vapaudenriiston kesto ja henkilön säilyttämisolosuhteet.
Rangaistusasteikon asianmukaisuutta arvioitaessa on otettava huomioon, että tahdonvastaisen katoamisen toteuttaminen käsittäisi vain vapaudenriiston ja sen kiistämisen tai salaamisen oikeussuojan toteutumisen estävin vaikutuksin. Vapaudenriiston aikana tehtävät sen kohteeseen kohdistuvat muut, esimerkiksi terveyteen kohdistuvat rikokset, tulevat rangaistaviksi eri rikoksina, jolloin kaikista rikoksista tuomitaan rikoslain 7 luvun 1 §:n mukainen yhteinen vankeusrangaistus.
Artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaan osapuoli voi säätää lieventävistä asianhaaroista erityisesti sellaisten tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisessa osallisina olleiden henkilöiden eduksi, jotka auttavat tehokkaasti saamaan kadonneen henkilön takaisin elävänä tai mahdollistavat tahdonvastaisten katoamisten selvittämistä tai tahdonvastaiseen katoamiseen syyllistyneiden tunnistamista. Tahdonvastaisia katoamisia käsittelevä komitea on suositellut näiden nimenomaista sisällyttämistä lakiin täytäntöönpanoraportteja käsiteltäessä (CED/C/LTU/CO/1, 16 kappale).
Niin lieventävien asianhaarojen kuin jäljempänä käsiteltävien raskauttavien asianhaarojen osalta on otettava huomioon, että rangaistuksen määräämistä koskevan rikoslain 6 luvun joustavan 4 §:n yleissäännöksen mukaan rangaistus on mitattava ja luvun 3 §:n 3 momentin mukaan myös rangaistuslaji on valittava niin, että mitattu rangaistus ja rangaistuslaji ovat oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.
Kansallisesti lieventämisperusteista säädetään rikoslain 6 luvun 6 §:ssä ja kohtuullistamisperusteista 7 §:ssä. Lieventämisperusteena on se, että tekijä pyrkii estämään tai poistamaan rikoksensa vaikutuksia taikka hän pyrkii edistämään rikoksensa selvittämistä. Lisäksi saman luvun 8 a §:ssä säädetään rangaistusasteikon lieventämisestä tunnustuksen perusteella.
Artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaan osapuoli voi säätää raskauttavista asianhaaroista erityisesti tapauksissa, joissa kadonnut henkilö kuolee tai tahdonvastainen katoaminen aiheutetaan raskaana olevalle naiselle, alaikäiselle tai vammaiselle tai muuten erityisen haavoittuvalle henkilölle, sanotun kuitenkaan vaikuttamatta muihin rikosoikeudellisiin menettelyihin. Koventamisperusteista säädetään kansallisesti rikoslain 6 luvun 5 §:ssä.
Koventamisperusteena ei nimenomaisesti ole sukupuoli tai rikoksen kohdistuminen lapseen. Sukupuolta on kuitenkin ehdotettu lisättäväksi koventamisperusteeksi alkuvuodesta 2021 (HE 7/2021 vp). Teon kohdistuminen erityisen haavoittuvaan henkilöön tai lapseen voidaan ottaa huomioon rangaistuksen mittaamisessa ja määräämisessä rikoslain 6 luvun 4 §:n ja 3 §:n 3 momentin kautta niin, että tekijä asianomistajan mainitun aseman tai nuoren iän takia tuomitaan tavanomaista ankarampaan rangaistukseen.
Henkilön kuoleman aiheuttaminen ei sisältyisi tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisen tunnusmerkistöön ja sellaisen seurauksen toteuttaminen tulisi erikseen rangaistavaksi rikoslain 21 luvun säännösten mukaan, jolloin rangaistus merkittävästi ankaroituu rikoslain 7 luvun 1 §:ssä tarkoitetun yhteisen vankeusrangaistuksen määräämisen kautta.
8 artikla. Artiklassa määrätään tahdonvastaisen katoamisen vanhentumisesta. Artiklan 1 kohdan mukaan mahdollisen vanhentumissäännöksen on oltava pitkä ja oikeassa suhteessa rikoksen äärimmäiseen vakavuuteen. Vanhentumisen tulee alkaa siitä hetkestä, jolloin tahdonvastaisen katoamisen rikos päättyy, ottaen huomioon rikoksen jatkuvan luonteen.
Syyteoikeuden vanhentumisesta säädetään rikoslain 8 luvun 1 §:ssä. Sen 1 momentin mukaan oikeus syyttää rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on elinkautinen vankeus, ei vanhennu. Muuten pykälän 2 momentin mukaan rikoksen syyteoikeuden vanhentuminen pääsääntöisesti perustuu rikoksen vakavuuteen, jota ilmentää siitä säädetty ankarin rangaistus. Syyteoikeus vanhentuu, jollei syytettä ole nostettu kymmenessä vuodessa, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on yli kaksi vuotta ja enintään kahdeksan vuotta vankeutta. Tämä vanhentumisaika koskisi tahdonvastaisen katoamisen toteuttamista.
Rikoslain 8 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan, jos rikolliseen tekoon sisältyy lainvastaisen asiantilan ylläpitäminen, syyteoikeuden vanhentumisaika alkaa vasta sellaisen tilan päättymisestä. Tällainen rikollinen teko olisi myös tahdonvastaisen katoamisen toteuttaminen. Teon päättymisajankohtaa ei ole yleissopimuksessa määritelty. Vaikka teko edellyttää seurauksena oikeussuojan vaille jäämistä, sekin käytännössä ajoittuu vapaudenriiston aikaan. Sen päätyttyä henkilö voi turvautua oikeussuojakeinoihin. Näin ollen rikoksen vanhentuminen alkaisi vapaudenriiston päättymisestä, joka samalla on tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisen päättyminen.
Artiklan 2 kohdan mukaan tahdonvastaisen katoamisen uhreille on taattava oikeus tehokkaaseen oikeussuojakeinoon vanhentumisajan rajoissa. Säädettyjen vanhentumisaikojen puitteissa virallisen syytteen nostaminen on mahdollista. Rikosasioiden oikeudenkäynnistä annetun lain (689/1997) 1 luvun 2 §:n mukaan syyttäjän tehtävänä on nostaa rikoksesta syyte ja ajaa sitä. Luvun 6 §:n mukaan syyttäjän on nostettava syyte epäillystä rikoksesta, jos hän katsoo, että se on laissa säädetty rangaistavaksi, sen syyteoikeus ei ole vanhentunut ja on olemassa todennäköisiä syitä rikoksesta epäillyn syyllisyyden tueksi.
9 artikla. Artiklassa määrätään osapuolten lainkäyttövallasta tahdonvastaisen katoamisen rikoksessa. Artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan lainkäyttövalta on ulotettava tilanteeseen, jossa rikos on tehty kyseisen osapuolen lainkäyttövaltaan kuuluvalla alueella tai sen alaisuuteen rekisteröidyllä aluksella tai ilma-aluksella.
Rikoslain 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan Suomessa tehtyyn rikokseen sovelletaan Suomen lakia. Rikoslain 1 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan suomalaisessa aluksessa tai ilma-aluksessa tehtyyn rikokseen sovelletaan Suomen lakia, jos rikos on tehty 1) aluksen ollessa aavalla merellä tai millekään valtiolle kuulumattomalla alueella taikka ilma-aluksen ollessa tällaisella alueella tai sen yläpuolella taikka 2) aluksen ollessa vieraan valtion alueella taikka ilma-aluksen ollessa tällaisella alueella tai sen yläpuolella ja rikoksen on tehnyt aluksen päällikkö tai sen miehistön jäsen taikka sen matkustaja tai matkalla muutoin oleva henkilö. Pykälän 2 momentin mukaan Suomen lakia sovelletaan myös suomalaisen aluksen tai ilma-aluksen päällikön tai sen miehistön jäsenen Suomen ulkopuolella tekemään rikokseen, jos tekijä teollaan on rikkonut hänelle aluksen päällikkönä tai miehistön jäsenenä lain mukaan kuuluvaa erityistä velvollisuutta.
Kuten rikoslain 1 luvun 2 §:stä ilmenee, kaikki suomalaisissa aluksissa tehdyt rikokset eivät kuulu Suomen rikosoikeuden soveltamisalaan. Ulkopuolelle jäävät esimerkiksi rikokset, jotka toisen valtion alueella sijaitsevalla lentokentällä on lentokoneessa tehnyt lentokenttähenkilökuntaan kuuluva henkilö tai luotsi toisen valtion satamassa. Käytännössä pykälästä aiheutuvat Suomen rikosoikeuden soveltamisalan rajoitukset ovat erittäin vähämerkityksisiä. Näin on todettu useiden kansainvälisten velvoitteiden kansallisen voimaansaattamisen yhteydessä. Tältä osin voi viitata esimerkiksi siihen, mitä on todettu merenkulun turvallisuuteen kohdistuvien laittomien tekojen ehkäisemistä koskevan yleissopimuksen pöytäkirjan (HE 100/2019 vp, s. 17) sekä kansainväliseen siviili-ilmailuun liittyvien laittomien tekojen ehkäisemisestä tehdyn yleissopimuksen (HE 232/2020 vp, s. 28 viittauksineen) yhteydessä. Vakiintuneen käytännön mukaisesti vastaavassa tilanteessa muutoksia ei siis ole pidetty välttämättöminä.
Artiklan 1 kohdan b alakohdassa velvoitetaan osapuoli ulottamaan lainkäyttövaltansa rikokseen, jonka tekijä on sen kansalainen. Rikoslain 1 luvun 6 §:n mukaan Suomen kansalaisen Suomen ulkopuolella tekemään rikokseen sovelletaan Suomen lakia. Jos rikos on tehty millekään valtiolle kuulumattomalla alueella, rangaistavuuden edellytyksenä on, että teosta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Rikoslain 1 luvun 11 § edellyttää Suomen kansalaisen ulkomailla tekemän rikoksen osalta, että teko on rangaistava myös tekovaltiossa, ellei kyse ole jostakin pykälän 2 tai 3 momentin mukaisesta teosta. Yleissopimuksessa ei ole vastaavaa kaksoisrangaistavuuden vaatimusta, mistä tahdonvastaisia katoamisia käsittelevä komitea on huomauttanut täytäntöönpanoraporttien käsittelyn yhteydessä (CED/C/SVK/CO/1, 13 kappale). Näin ollen kansallista lainsäädäntöä tulisi tältä osin muuttaa.
Artiklan 1 kohdan c alakohdassa velvoitetaan osapuoli ulottamaan lainkäyttövaltansa rikokseen, jossa kadonnut henkilö on kyseisen osapuolen kansalainen ja osapuoli pitää näitä toimia asianmukaisina.
Rikoslain 1 luvun 5 §:n mukaan Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen, joka on kohdistunut Suomen kansalaiseen, suomalaiseen yhteisöön, säätiöön tai muuhun oikeushenkilöön taikka Suomessa pysyvästi asuvaan ulkomaalaiseen, sovelletaan Suomen lakia, jos teosta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Lisäksi edellytetään luvun 11 §:n 1 momentin mukaan kaksoisrangaistavuutta.
Tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisesta voisi seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Lisäksi asiassa on ilmeisesti kansallista liikkumavara kohdan sanamuodon mukaan (”ja osapuoli pitää näitä toimia asianmukaisina”). Yleissopimus jättää avoimeksi sen, mitä toimien asianmukaisuudella tarkoitetaan. Yleissopimuksessa ei esimerkiksi tarkenneta, voiko asianmukaisuusvaatimus tarkoittaa kaksoisrangaistavuuden edellyttämistä, kuten Suomessa tehdään.
Yleissopimuksen 9 artiklan 2 kohdan mukaan osapuolten tulee myös toteuttaa tarvittavat toimenpiteet ulottaakseen lainkäyttövaltansa tahdonvastaisen katoamisen toteuttamiseen, kun rikoksesta epäilty on kyseisen osapuolen lainkäyttövaltaan kuuluvalla alueella, paitsi jos osapuoli luovuttaa hänet rikoksen johdosta tai muuten toiselle valtiolle kansainvälisten velvoitteidensa mukaisesti tai kansainväliselle rikostuomioistuimelle, jonka lainkäyttövallan se on tunnustanut.
Rikoslain 1 luvussa ei ole tämän tyyppistä yleistä Suomen rikosoikeuden soveltamisalaperustetta. Luvun 6 §:n 3 momentin 2 kohdan mukaan Suomen kansalaiseen kuitenkin rinnastetaan henkilö, joka tavataan Suomesta ja oikeudenkäynnin alkaessa on Islannin, Norjan, Ruotsin tai Tanskan kansalainen taikka tällöin pysyvästi asuu jossakin näistä maista. Tuossakaan kohdassa toimivaltaperustetta ei ole kuitenkaan kytketty rikoksen johdosta tapahtuvaan luovuttamiseen.
Yleissopimuksen 9 artiklan 2 kohta ilmentää ”luovuta tai tuomitse” -periaatetta (aut dedere aut judicare), jota varsinaisesti koskee yleissopimuksen 11 artikla. Kohdan ja mainitun artiklan kannalta merkityksellistä on ensinnäkin se, että yleissopimuksen velvoitteiden mukaisesti Suomen tuomiovalta kattaa tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisen ja että rikoksen kuuluessa Suomen rikosoikeuden soveltamisalaan esitutkintaviranomaisilla ja syyttäjillä on velvollisuus ryhtyä rikosprosessuaalisiin toimenpiteisiin rikoksen suhteen. Esitutkintalain (805/2011) 3 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan syyttäjän on nostettava syyte epäillystä rikoksesta, jos hän katsoo, että 1) se on laissa säädetty rangaistavaksi, 2) sen syyteoikeus ei ole vanhentunut ja 3) on olemassa todennäköisiä syitä rikoksesta epäillyn syyllisyyden tueksi. Esitutkintalaissa ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetussa laissa säädetään mahdolliseksi tietyin edellytyksin esitutkinnan toimittamatta jättäminen tai lopettaminen sekä syyttämättä jättäminen, mutta ne eivät voi käytännössä tulla kysymykseen niin vakavan rikoksen kohdalla kuin tahdonvastaisen katoamisen toteuttaminen olisi.
Niissä tilanteissa, joissa Suomessa ei ryhdytä rikoksentekijän tuomitsemiseen täällä johtaviin toimenpiteisiin, Suomen lainsäädäntö mahdollistaa laajasti rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen. Suomen lainsäädännön mukaan useissa tapauksissa rikoksen johdosta tapahtuva luovuttaminen on mahdollista, kun rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta. Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä riittää sellainenkin rikos, josta pyynnön esittäneen Pohjoismaan lainsäädännön mukaan voidaan tuomita vapausrangaistus. Sellainen on rikos, jonka rangaistusasteikosta ilmenee mahdollisuus tuomita vankeusrangaistus (HE 51/2007 vp, s. 17/I).
Tarkemmin luovuttamisen edellytyksistä ja ehdoista säädetään rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain (456/1970) 2−12 §:ssä, rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain (1286/2003) 2−10 §:ssä ja rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä annetun lain (1383/2007) 2−7 §:ssä. Näiden lakien taustalla olevien kansainvälisten velvoitteiden lisäksi Suomella on kahdenkeskisiä sopimuksia rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta esimerkiksi Yhdysvaltojen, Kanadan ja Australian kanssa.
Luovuttamiseen ei kuitenkaan aina voida suostua. Rikoslain 1 luvun 8 §:n mukaan Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen, josta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus, sovelletaan Suomen lakia, jos valtio, jonka alueella rikos on tehty, on pyytänyt rikoksen syytteeseenpanoa suomalaisessa tuomioistuimessa tai rikoksen johdosta esittänyt pyynnön rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta, mutta pyyntöön ei ole suostuttu. Ehdotuksen mukaan tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisesta voisi seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus.
Kyseinen pykälä kuitenkin edellyttää, että valtio, jonka alueella rikos on tehty, on pyytänyt rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista tai rikoksen syytteeseenpanoa suomalaisessa tuomioistuimessa. Yleissopimuksessa tarkoitettu tahdonvastainen katoaminen on jo määritelmänsäkin mukaan rikos, johon valtion viranomaiset syyllistyvät tai joka tehdään viranomaisten tuella. Niinpä käytännössä voi syntyä tilanne, jossa rikoksen tehneen henkilön tiedetään oleskelevan Suomessa, mutta valtio, jossa rikos on tehty, ei pyydä rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista tai rikoksentekijän syytteeseenpanoa Suomessa, koska valtion viranomaiset ovat itse syyllistyneet rikokseen tai rikos on tehty heidän tuellaan.
Huolimatta yhteydestä ”luovuta tai tuomitse” -periaatteeseen ja 11 artiklaan saattaisi olla katsottavissa, että yleissopimuksen 9 artiklan 2 kohdassa on kysymys epäillyn läsnäoloon sopimusalueen alueella liittyvästä itsenäisestä rikosoikeudellisesta toimivaltaperusteesta. Kohdan sanamuoto (”establish its competence to exercise jurisdiction”) ja sijoittaminen 11 artiklasta erilliseen kohtaan jossakin määrin tukevat sellaista tulkintaa. Toisaalta kohta mahdollistaa myös sellaisen tulkinnan, että läsnäolosta aiheutuva toimivaltaperuste on kytkettävissä tilanteisiin, joissa osapuolella on muuten toimivalta käsitellä kyseinen rikos edeltävien kohtien perusteella ja joissa epäilty on lisäksi sen alueella, ja että kohta vain ilmaisee ja vahvistaa 11 artiklassa ilmaistua ”luovuta tai tuomitse” -periaatetta. Erillistä laissa säädettyä toimivaltaperustetta ei siis tällaisella tulkinnalla tarvittaisi. Jälkimmäisellä tavalla vastaavanlainen kohta on tulkittu useita sopimusmääräyksiä täytäntöön pantaessa. Tältä osin voi viitata esimerkiksi kansainväliseen siviili-ilmailuun liittyvien laittomien tekojen ehkäisemisestä tehdyn yleissopimuksen (SopS 48 ja 49/2021) 10 artiklan 3 kohtaan.
Yleissopimuksen 9 artiklan 2 kohdan tulkinnasta riippumatta ”luovuta tai tuomitse” -periaatteesta säädetään yleissopimuksen 11 artiklassa. Rikoslain 1 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen, jonka rankaiseminen tekopaikan laista riippumatta perustuu Suomea velvoittavaan kansainväliseen sopimukseen tai muuhun Suomea kansainvälisesti velvoittavaan säädökseen tai määräykseen, sovelletaan Suomen lakia. Kansainvälisissä sopimuksissa ei kuitenkaan aina ilmaista yksiselitteisesti, onko sopimuksen alaan kuuluviin rikoksiin tarkoitus soveltaa universaaliperiaatetta. Myöskään nyt ratifioitavassa yleissopimuksessa ei siitä nimenomaisesti määrätä. ”Luovuta tai tuomitse” -periaatteen on kuitenkin katsottu muodostavan tällaisen rikoslain 1 luvun 7 §:n 1 momenttiin liittyvän velvoitteen. Periaatetta ei pystyttäisi noudattamaan edellä kuvatun mukaisesti esimerkiksi silloin, jos rikoksesta epäilty on Suomen kansalainen, jota ei voida tuomita puuttuvan kaksoisrangaistavuuden takia, kun teko on tehty toisessa valtiossa, tai jos rikoslain 1 luvun 8 §:n mukaisessa tilanteessa luovuttamista pyytää valtio, jonka alueella rikos ei ole tehty. Jotta Suomi voisi tämäntapaisissa tilanteissa täyttää sopimusvelvoitteensa, on universaaliperiaatteen katsottu soveltuvan (HE 1/1996, s. 22 ja 23).
Yhteenvetona voidaan todeta, että rikoslain 1 luvun 2, 5 ja 6 § eivät täysin vastaa artiklan 1 ja 2 kohtaa. Kuitenkin eroavaisuutta luvun 2 §:ään on aiemmin pidetty sellaisena, ettei se edellytä muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön. Lisäksi yleissopimusta lienee mahdollista tulkita niin, että luvun 5 §:n soveltamisen lähtökohtaisena edellytyksenä oleva kaksoisrangaistavuus ei muodostu ongelmaksi. Yleissopimuksen täytäntöön panemiseksi tulisi kuitenkin tehdä poikkeus kaksoisrangaistavuuden vaatimukseen luvun 6 §:n osalta, kun kyse on tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisesta. Lisäksi luvun 8 §:n tuleminen sovellettavaksi on käytännössä epävarmaa, kun otetaan huomioon tahdonvastaisen katoamisen rikoksen erityispiirteet. Nämä eroavaisuudet ovat ongelmallisia, kun otetaan huomioon rikoslain 1 luvun 7 §:n 1 momentin kannalta merkityksellinen yleissopimuksen sisältämä ”luovuta tai tuomitse” -periaate sekä yleissopimuksen tavoite estää tahdonvastaisen katoamisen rikoksen rankaisemattomuutta ihmisoikeusloukkauksena. Yleissopimuksessa tarkoitetusta tahdonvastaisen katoamisen rikoksesta ehdotetaan tästä syystä tehtäväksi kansainvälinen rikos. Samalla tulevat merkityksettömiksi eroavaisuudet ja epäselvyydet suhteessa edellä käsiteltyihin rikoslain 1 luvun säännöksiin ja poistuu tarve tehdä muutoksia niihin säännöksiin.
Kansainväliseksi rikokseksi säätäminen tehtäisiin muuttamalla rikoslain 1 luvun 7 §:n soveltamisesta annettua valtioneuvoston asetusta (627/1996), johon viitataan mainitun pykälän 1 momentin toisessa virkkeessä. Asetusehdotus on hallituksen esityksen liitteenä.
Artiklan 3 kohdassa määrätään, että yleissopimus ei sulje pois muuta rikosoikeudellista toimivaltaa, jota käytetään kansallisen oikeuden mukaisesti. Osapuolilla on siten edelleen mahdollisuus käyttää tällaista toimivaltaa oman kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti.
10 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan osapuolella on velvollisuus pidättää sen alueella oleva tahdonvastaisen katoamisen rikoksesta epäilty henkilö tai muilla keinoin varmistaa hänen läsnäolonsa rikos- tai luovuttamisoikeudenkäynnissä, mikäli olosuhteet sitä edellyttävät. Pidättämisen ja muiden oikeudellisten toimenpiteiden on oltava osapuolen lainsäädännön mukaisia ja niitä saa jatkaa vain niin kauan kuin on tarpeen henkilön läsnäolon oikeudenkäynnissävarmistamiseksi. Artikla soveltuu sekä niihin tilanteisiin, joissa osapuoli itse käyttää 9 artiklassa mainituin edellytyksin lainkäyttövaltaa kyseiseen rikokseen, että niihin tapauksiin, joissa rikoksesta epäiltyä henkilöä pyydetään luovutettavaksi toiseen osapuoleen.
Artiklan 2 kohdan mukaan osapuolen tulee suorittaa välittömästi alustava tutkinta tai rikostutkinta selvittääkseen tapauksen tosiseikat. Osapuolen tulee ilmoittaa 9 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuille osapuolille toimista, jotka se on toteuttanut tämän artiklan määräysten mukaisesti, sitä edellyttäneistä tosiseikoista, alustavan tutkinnan tai rikostutkinnan tuloksista ja siitä, aikooko se käyttää lainkäyttövaltaansa.
Esitutkintalain 1 luvun 1 §:n mukaan esitutkinta toimitetaan esitutkintalain mukaisesti, jollei laissa erikseen toisin säädetä. Pakkokeinojen käyttämisestä ja esitutkintaviranomaisten tiedonhankinnasta on muuten voimassa, mitä niistä erikseen laissa säädetään. Pakkokeinojen käyttämisestä säädetään pakkokeinolaissa (806/2011). Esitutkintalain 6 luvussa säädetään läsnäolosta esitutkinnassa.
Laki rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta mahdollistaa väliaikaisen säilöönoton luovuttamisen turvaamiseksi ja tutkinnan edistämiseksi (19 ja 31 §). Säilöön ottamista koskevat asiat on saatettava viipymättä käräjäoikeuden käsiteltäviksi siinä järjestyksessä kuin vangitsemisvaatimuksen käsittelystä säädetään (20 §).
Artiklan 3 kohdassa määrätään säilössä pidetyn henkilön oikeudesta ilmoittaa pidätetyksi joutumisestaan kansalaisuusvaltionsa edustajalle.
Esitutkintalain 4 luvussa säädetään esitutkintaperiaatteista ja esitutkintaan osallistuvien oikeuksista. Esitutkintalain 4 luvun 17 §:n 3 momentissa säädetään siitä, että ulkomaalaiselle vapautensa menettäneelle on ilmoitettava oikeudesta siihen, että vapaudenmenetyksestä ilmoitetaan hänen kotimaataan edustavaan diplomaattiseen tai konsuliedustustoon. Yhteydenpitoa konsuliviranomaisiin koskevat säännökset ovat kuitenkin poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetussa laissa (841/2006, 2 luvun 3 §:ssä ja 7 luvun 6 §:ssä) ja tutkintavankeuslaissa (768/2005, 2 luvun 3 §:ssä ja 9 luvun 12 §:ssä). Pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan yhteydenpitoa tutkintavankeuslain 9 luvun 12 §:ssä tarkoitetun edustuston kanssa voidaan rajoittaa ainoastaan rikoksen selvittämiseen liittyvistä erityisen painavista syistä.
11 artikla. Artiklan 1 kohdassa määrätään velvollisuudesta noudattaa ”luovuta tai tuomitse” -periaatetta. Periaatetta ja luovutuslainsäädäntöä on käsitelty edellä 9 artiklan 2 kohdan yhteydessä.
Artiklan 2 kohdan mukaan viranomaiset tekevät päätöksensä samalla tavoin kuin osapuolen lainsäädännön mukaan tehdään tavallisen vakavan rikoksen osalta. Artiklassa määrätään myös siitä, että ulkomailla tehdyn rikoksen näyttövaatimukset eivät saa olla lievempiä kuin osapuolen omalla alueella tehdyn rikoksen tai osapuolen oman kansalaisen tekemän tai sen omaan kansalaiseen kohdistuneen rikoksen näyttövaatimukset. Suomen rikoslaki ja rikosprosessilainsäädäntö eivät tee vastaavia erotteluja.
Artiklan 3 kohta velvoittaa takaamaan rikoksesta epäillylle oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toimivaltaisessa, riippumattomassa, puolueettomassa ja laillisesti perustetussa tuomioistuimessa. Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on taattu perustuslain 21 §:ssä. Lisäksi Suomi on sitoutunut kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kautta takaamaan jokaiselle oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin. Näistä merkittävimmät ovat EIS 6 artikla, jonka takaaman oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sisältö täsmentyy Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä, sekä KP-sopimuksen 14 artikla, jonka sisältöä tarkentaa YK:n ihmisoikeuskomitean ratkaisukäytäntö. Kansallisesti rikosprosessia koskevat säännökset ovat rikosasioiden oikeudenkäynnistä annetussa laissa. Jollei kyseisessä laissa toisin säädetä, rikosasioiden käsittelyssä noudatetaan lisäksi oikeudenkäymiskaaren säännöksiä (lain 12 luvun 1 §)
Tahdonvastaisia katoamisia käsittelevä komitea on toistuvasti suosittanut, kun se on käsitellyt täytäntöönpanoraportteja, että sotilastuomioistuimen ei tule käsitellä tahdonvastaisia katoamisia koskevia rikoksia (ks. esim. CED/C/CHE/CO/1, 15 kappale). Suomessa sotilasoikeudenkäyntiasiat käsitellään yleisissä tuomioistuimissa rikosasioista säädetyssä järjestyksessä noudattaen lisäksi, mitä laissa sotilasoikeudenkäynnistä (326/1983) säädetään. Tahdonvastaisen katoamisen toteuttaminen ei olisi lain 2 §:ssä tarkoitettu sotilasoikeudenkäyntiasia.
12 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan osapuolten on varmistettava, että henkilöllä, joka väittää jonkun saatetun katoamaan tahdonvastaisesti, on oikeus ilmoittaa tapauksen tosiseikat toimivaltaisille viranomaisille, jotka tutkivat väitteen viipymättä ja puolueettomasti sekä tarpeen mukaan suorittavat viivytyksettä perusteellisen ja puolueettoman tutkinnan. Tarvittaessa toteutetaan asianmukaiset toimet, joilla varmistetaan, että ilmoittajaa, todistajia, kadonneen henkilön omaisia ja heidän asiamiestään sekä tutkintaan osallistuvia henkilöitä suojellaan kaikelta huonolta kohtelulta tai uhkailulta, jota heihin saatetaan kohdistaa tehdyn ilmoituksen tai esitetyn näytön vuoksi. Artiklan 2 kohdan mukaan viranomaisten on käynnistettävä tutkinta, vaikkei virallista ilmoitusta olisikaan tehty, jos tahdonvastaisen katoamisen rikosta on perusteltua syytä epäillä.
Suomessa rikosilmoituksen saa tehdä kuka tahansa, eikä hänellä tarvitse olla mitään henkilökohtaista intressiä asiassa. Esitutkintalain 3 luvun 1 §:n mukaan kun esitutkintaviranomaiselle ilmoitetaan rikos tai tapahtuma, jota ilmoittaja epäilee rikokseksi, esitutkintaviranomaisen on viipymättä kirjattava ilmoitus. Myös muulla tavoin esitutkintaviranomaisen tietoon tullut epäilty rikos on kirjattava, ellei ole rikoksen vähäisyyden johdosta syytä toimenpiteestä luopumiseen. Lain 3 luvun 3 §:n mukaan esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty. Esitutkinnassa noudatetaan esitutkintalain säännöksiä.
Rikoslain 15 luvun 9 §:ssä säädetään rangaistavaksi oikeudenkäytössä kuultavan uhkaaminen. Säännös antaa suojaa todistajille, asiantuntijoille, kuultaville ja asianosaisille kaikissa rikosprosessin vaiheissa. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 51 §:ssä säädetään siitä, milloin todistelutarkoituksessa kuultavaa asianosaista sekä todistajaa ja asiantuntijaa voidaan kuulla pääkäsittelyssä näkösuojan takaa taikka asianosaisen tai muun henkilön läsnä olematta. Anonyymista todistajasta säädetään lain 17 luvun 33 §:ssä. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 52 §:ssä säädetään siitä, milloin todistelutarkoituksessa kuultavaa asianosaista sekä todistajaa ja asiantuntijaa voidaan kuulla pääkäsittelyssä hänen henkilökohtaisesti läsnä olematta käyttäen videoneuvottelua tai muuta soveltuvaa teknistä tiedonvälitystapaa, jossa istuntoon osallistuvilla on puhe- ja näköyhteys keskenään. Todistajansuojelusta säädetään laissa todistajansuojeluohjelmasta (88/2015). Suojeltavalle henkilölle laaditaan lain 4 §:n mukainen henkilökohtainen suojelusuunnitelma. Käytännössä tämä voi tarkoittaa suojeltavan sijoittamista uudelle paikkakunnalle, turvalaitteiden sijoittamista kotiin, suojeltavan asunnon ja lähiympäristön valvontaa ja tarvittaessa jopa peitehenkilöllisyyden luomista. Tyypillisesti todistajansuojeluohjelman tarve liittyy järjestäytyneeseen rikollisuuteen, mutta lakia ei ole rajattu vain näihin.
Eduskunnan oikeusasiamiehestä annetun lain 1 a luvun mukaan oikeusasiamies tarkastaa sellaisia paikkoja, joissa pidetään tai voidaan pitää vapautensa menettäneitä henkilöitä joko viranomaisen antaman määräyksen nojalla tai viranomaisen kehotuksesta, suostumuksella tai myötävaikutuksella. Tämä on osa oikeusasiamiehen kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastaisen yleissopimuksen valinnaisessa pöytäkirjassa tarkoitettua kansallisen valvontaelimen tehtävää. Oikeusasiamiehellä on laaja tiedonsaantioikeus tehtävän hoitamista varten ja hän voi antaa valvottavilleen suosituksia. Luvun 11 h §:ssä on erikseen säädetty kiellosta määrätä seuraamuksia oikeusasiamiehelle tietoja antaneelle.
Artiklan 3 kohdassa määrätään, että asiaa tutkivilla viranomaisilla on oltava riittävät valtuudet ja voimavarat asian tehokkaaseen tutkimiseen. Tällaisia oikeuksia ovat muun muassa pääsy asian kannalta olennaiseen tietoon ja asiakirjoihin, sekä pääsy sellaiseen paikkaan, jossa kadonneen henkilön voidaan olettaa olevan vapautensa menettäneenä. Mikäli tällaiseen pääsyyn tarvitaan oikeusviranomaisen etukäteislupa, se on annettava viipymättä.
Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999; jäljempänä julkisuuslaki) 1 §:ssä ilmaistun pääsäännön mukaan viranomaisten asiakirjat ovat julkisia, ellei lailla toisin säädetä. Julkisuuslain 26 §:n 3 momentin mukaan viranomainen voi antaa salassa pidettävästä asiakirjasta tiedon antamansa virka-aputehtävän suorittamiseksi sekä toimeksiannostaan tai muuten lukuunsa suoritettavaa tehtävää varten, jos se on välttämätöntä tehtävän suorittamiseksi. Julkisuuslain 29 § sisältää säännökset salassa pidettävien tietojen antamisesta toiselle viranomaiselle ja 30 § salassa pidettävien tietojen antamisesta ulkomaan viranomaiselle ja kansainväliselle toimielimelle.
Rikoksen selvittämiseksi tarvittavien tietojen saamisesta viranomaiselta sekä yksityiseltä yhteisöltä tai henkilöltä säädetään poliisilain (872/2011) 4 luvun 2 ja 3 §:ssä. Poliisilla päällystöön kuuluvan poliisimiehen pyynnöstä oikeus saada viranomaiselta ja julkista tehtävää hoitamaan asetetulta yhteisöltä poliisille kuuluvan tehtävän suorittamiseksi tarpeelliset tiedot ja asiakirjat salassapitovelvollisuuden estämättä, jollei tiedon tai asiakirjan antamista poliisille tai tietojen käyttöä todisteena ole laissa nimenomaisesti kielletty tai rajoitettu. Oikeusasiamiehen roolia on käsitelty yllä 1 ja 2 kohdan yhteydessä.
Poliisimiehen oikeudesta päästä sisään kotirauhan tai julkisrauhan suojaamaan tilaan etsintä- sekä vaara- ja vahinkotilanteissa säädetään poliisilain 2 luvun 6 §:ssä. Tarvittaessa kohteeseen voidaan mennä voimakeinoja käyttäen luvun 7 §:n mukaisella tavalla. Paikkaan kohdistuvista etsinnöistä, joita ovat yleinen tai erityinen kotietsintä sekä paikanetsintä, säädetään pakkokeinolain 8 luvussa.
Yleissopimus edellyttää viranomaisille annettavan tarvittavat valtuudet tahdonvastaisen katoamisen rikoksen tehokkaaseen tutkintaan. Kohdan ei siten voida katsoa edellyttävän tietyn pakkokeinon käytön mahdollistamista. Pakkokeinolain 10 luvun ja poliisilain 5 luvun säännösten muuttamista harkittaessa on otettava huomioon suhteellisuusperiaate. Pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n mukaan pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat. Poliisilain 1 luvun 3 §:n mukaan poliisin toimenpiteiden on oltava puolustettavia suhteessa tehtävän tärkeyteen, vaarallisuuteen ja kiireellisyyteen, tavoiteltavaan päämäärään, toimenpiteen kohteena olevan henkilön käyttäytymiseen, ikään, terveyteen ja muihin vastaaviin häneen liittyviin seikkoihin sekä muihin tilanteen kokonaisarviointiin vaikuttaviin seikkoihin.
Eduskunnan lakivaliokunnan mukaan rikoksen rangaistusasteikkoa ei säädetä jonkin pakkokeinon käytön mahdollistamiseksi sen selvittämisessä (LaVM 3/1998 vp, s. 25/I). Säädetty rangaistusasteikko vaikuttaa kuitenkin siihen, mitä pakkokeinolain 10 luvun salaisia pakkokeinoja voidaan käyttää rikoksen selvittämisessä ja mitä niitä vastaavia poliisilain mukaisia salaisia tiedonhankintakeinoja voidaan käyttää rikoksen estämisessä. Pakkokeinolain 10 luvun ja poliisilain 5 luvun säännökset rakentuvat niin, että keinojen käyttämisen perusteena on ensinnäkin se, että selvitettävänä, estettävänä tai paljastettavana on tietty rikos (niin sanottu perusterikos). Rikoksen estämisen ja selvittämisen osalta keinon käyttömahdollisuuksien piiriin kuuluva rikos määräytyy enimmäisrangaistuksensa perusteella tai sillä perusteella, että rikos erikseen nimikkeeltään mainitaan keinokohtaisessa säännöksessä. Lisäksi on säädetty erityisedellytyksiä keinojen käytölle (esimerkiksi erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle). Poliisilain 5 luvun 3 §:n mukaan salaisia tiedonhankintakeinoja voidaan käyttää vain tiettyjen nimettyjen rikosten paljastamiseen. Muuten siinä luvussa säänneltyjä tiedonhankintakeinoja käytetään rikosten estämiseen.
Asteikon perusteella käytettäviksi tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisen selvittämisessä ja estämisessä tulisivat televalvonta, tukiasematietojen hankkiminen, suunnitelmallinen tarkkailu, peitelty tiedonhankinta, tekninen kuuntelu, tekninen katselu, tekninen seuranta, tekninen laitetarkkailu, peitetoiminta tietoverkossa, valeosto ja valvottu läpilasku. Ilman uuden rikosnimikkeen nimenomaista lisäämistä pakkokeino- ja tiedonhankintasäännöksiin telekuuntelua, asuntokuuntelua ja tietoverkon ulkopuolella toimitettavaa peitetoimintaa ei voitaisi käyttää tahdonvastaisen katoamisen aiheuttamisen selvittämisessä eikä telekuuntelua ja peitetoimintaa sen estämisessä. Myös poliisilain 5 luvun salaisten tiedonhankintakeinojen käyttäminen kyseisen rikoksen paljastamisessa edellyttäisi sen lisäämistä kyseiseen luvun säännökseen.
Salaisten pakkokeinojen ja salaisten tiedonhankintakeinojen käytöllä puututaan perustuslaissa säädettyihin perusoikeuksiin, joista tässä yhteydessä keskeisin on mainitun lain 10 §:ssä turvattu yksityiselämän suoja. Huomioon on otettava perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset (PeVM 25/1994 vp, s. 5; pakkokeinoja koskevasta perustuslakivaliokunnan käytännöstä PeVL 32/2013 vp, PeVL 67/2010 vp, PeVL 66/2010 vp, PeVL 5/1999 vp), jotka muun ohessa edellyttävät, että rajoitukset ovat tarkkarajaisia ja riittävän täsmällisesti määriteltyjä, rajoitusperusteet ovat hyväksyttäviä ja rajoittaminen on painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimaa, tavallisella lailla ei säädetä perusoikeuden ytimeen ulottuvaa rajoitusta ja rajoitus on suhteellisuusvaatimuksen mukainen.
Rangaistusmaksimin näkökulmasta ehdotetun uuden rikosnimikkeen lisääminen pakkokeinolain 10 lukuun telekuuntelua, asuntokuuntelua ja tietoverkon ulkopuolella toimitettavaa peitetoimintaa koskeviin säännöksiin vaikuttaisi mahdolliselta. Lisäksi telekuuntelu ja tietoverkon ulkopuolella toimitettava peitetoiminta, toisin kuin asuntokuuntelu, ovat mahdollisia törkeää vapaudenriistoa epäiltäessä.
Asiaa harkittaessa on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota myös siihen, mikä olisi tarkastelun kohteena olevan pakkokeinon tarve ja merkitys juuri kyseisen rikoksen selvittämisessä. Ehdotettu tahdonvastaisen katoamisen toteuttaminen on tekijäpiiriltään ja tekotavaltaan toisenlainen rikos kuin törkeä vapaudenriisto, joka voi tyypillisemmin liittyä esimerkiksi järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan. Telekuuntelua voidaan pitää tehokkaana erityisesti sellaisen rikollisuuden selvittämisessä, jossa rikokseen ja sen jälkeiseen toimintaan voidaan ajatella tyypillisesti liittyvän useamman henkilön yhteydenpitoa. Vastaavasti peitetoiminta on soveltuva toimenpide silloin, kun tehty rikos on tiedossa, mutta epäselvyyttä on tekijöistä (HE 222/2010 vp, s. 338). Asuntokuuntelu on olennainen silloin, kun kuuntelu kohdistuu vakituiseen asumiseen käytettäviin tiloihin.
Sen sijaan ehdotetun tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisen tekijä on valtion edustaja tai sen luvalla, tuella tai suostumuksella toimiva. Tältä osin huomionarvoista on, että mikään edellä mainituista kolmesta salaisesta pakkokeinosta ei ole mahdollinen epäiltäessä törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä. Edelleen voidaan ottaa huomioon se, etteivät ehdotetun uuden nimikkeen tunnusmerkistöön sisälly esimerkiksi uhrin terveyteen kohdistuvat teot. Jos tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisen lisäksi epäillään tällaisia rikoksia, on käytössä näiden muiden rikosten selvittämiseen liittyvät salaiset pakkokeinot. Kun punnitaan yhtäältä kyseisten salaisten pakkokeinojen tehokkuuteen kohdistuvia epävarmuuksia ja toisaalta perusoikeussuojaan puuttumisen astetta, ei siksi esitetä muutoksia pakkokeinosääntelyyn.
Artiklan 4 kohdassa määrätään sellaisten tekojen rankaisemisesta, jotka estävät tutkinnan suorittamista. Osapuolten on varmistettava erityisesti, että henkilöt, joiden epäillään syyllistyneen tahdonvastaiseen katoamisrikokseen, eivät pysty vaikuttamaan tutkinnan kulkuun painostamalla eivätkä uhkaus- tai kostotoimilla, jotka kohdistuvat ilmoittajaan, todistajiin, kadonneen henkilön omaisiin tai heidän asiamieheensä tai tutkintaan osallistuviin henkilöihin. Kun kohtaa verrataan 4 artiklan ja 25 artiklan 1 kohdan sanamuotoihin, tämä kohta ei näyttäisi nimenomaisesti edellyttävän tekojen rangaistavaksi säätämistä. Kyseeseen voisi siis ehkä tulla jokin muukin kuin rikosoikeudellinen seuraamus, esimerkiksi hallinnollinen seuraamus. Kysymys on kuitenkin sen tyyppisistä teoista, jotka Suomessa tyypillisesti kuuluvat rikosoikeudellisen vastuun piiriin.
Rikoksista oikeudenkäyttöä vastaan säädetään rikoslain 15 luvussa. Mainitussa luvussa säädetään rangaistaviksi perätön lausuma viranomaismenettelyssä ja yllytys siihen (2 ja 3 §), todistusaineiston vääristeleminen ja sen törkeä tekomuoto (7 ja 8 §), oikeudenkäytössä kuultavan uhkaaminen (9 §) ja rikoksentekijän suojeleminen (11 §). Nämä ovat erityisesti kohdassa tarkoitettuja tutkinnan suorittamista haittaavia tekoja. Jos haittaa toteuttava henkilö on esimerkiksi tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisen tutkintaan liittyvä virkamies, sovellettaviksi voivat lisäksi tulla rikoslain 40 luvun virkarikoksia koskevat säännökset. Niistä kohtaan liittyvät lähinnä virka-aseman väärinkäyttämistä, virka-aseman törkeää väärinkäyttämistä ja virkavelvollisuuden rikkomista koskevat 7, 8 ja 9 §. Lisäksi valtion virkamieslain (750/1994) 9 luvussa säädetään virantoimituksesta pidättämisestä. Lain 40 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan virkamies voidaan pidättää virantoimituksesta rikossyytteen ja sen edellyttämien tutkimusten ajaksi, jos näillä voi olla vaikutusta virkamiehen edellytyksiin hoitaa tehtäväänsä.
13 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan tahdonvastaista katoamista ei tule pitää poliittisena rikoksena, poliittiseen rikokseen liittyvänä rikoksena eikä poliittisten vaikuttimien takia tehtynä rikoksena. Siten tahdonvastaisen katoamisrikoksen perusteella esitettyä luovuttamispyyntöä ei saa evätä pelkästään näillä perusteilla.
Rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain 6 §:ään sisältyy kielto luovuttaa poliittisesta rikoksesta. Siitä, millä edellytyksillä rikosta on pidettävä poliittisena rikoksena, ei ole muodostunut yhtenäistä kansainvälistä soveltamiskäytäntöä. Rikoksen poliittinen luonne onkin jätetty viime kädessä luovuttajavaltion arvioitavaksi. (KKO 2010:94.) Suomi on osapuolena kansainvälisissä sopimuksissa, jotka määrittävät, onko tiettyä rikosta pidettävä poliittisena rikoksena. Sovellettaessa 6 §:ää nämä sopimukset ohjaavat suhteessa sopimusvaltioihin sitä harkintaa, onko luovuttamispyynnön perusteena olevaa tekoa pidettävä poliittisena. Myös artiklan 1 kohta ohjaisi tätä harkintaa suhteessa sopimusvaltioihin.
Artiklan 2 ja 3 kohdan mukaan tahdonvastainen katoaminen on myös katsottava luovuttamiskelpoiseksi rikokseksi osapuolten välillä tehdyissä ja myöhemmin tehtävissä luovuttamissopimuksissa.
Suomen lainsäädäntö mahdollistaa laajasti rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen, mitä on käsitelty edellä 9 artiklan 2 kohdan yhteydessä. Lähtökohtaisesti luovuttaminen tulee kysymykseen, kun rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta (laki rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta 4 §:n 1 momentti). Kun ehdotettu enimmäisrangaistus tahdonvastaisen katoamisen toteuttamisesta olisi neljä vuotta, lain vaatimus täyttyy.
Artiklan 4 kohdan mukaan sopimuksen olemassaoloa edellyttävien osapuolten välisissä suhteissa yleissopimusta tulee pitää luovuttamiseen tarvittavana oikeudellisena perusteena. Artiklan 5 kohdan mukaan, jos osapuoli ei edellytä sopimusta luovuttamisen perusteena, sen tulee tunnustaa tahdonvastainen katoamisrikos luovuttamisen perusteeksi. Edellä kuvatulla tavalla Suomessa on rikoksen johdosta tapahtuvaa luovutusta koskeva lainsäädäntö.
Artiklan 6 kohdassa edellytetään vielä, että luovuttaminen on tehtävä luovuttamispyynnön vastaanottaneen osapuolen lainsäädännön tai sovellettavien luovuttamissopimusten mukaisesti. Erityisesti viitataan luovuttamiskelpoista rikosta koskeviin vähimmäisrangaistusvaatimuksiin ja perusteisiin, joilla luovuttamispyynnön vastaanottanut osapuoli voi kieltäytyä luovuttamisesta tai asettaa luovuttamiselle tiettyjä ehtoja.
Suomen lainsäädäntö sisältää kieltäytymisperusteita. Perustuslain 9 §:n 3 momentin mukaan Suomen kansalaista ei saa vastoin tahtoaan luovuttaa tai siirtää toiseen maahan. Lailla voidaan kuitenkin säätää, että Suomen kansalainen voidaan rikoksen johdosta tai oikeudenkäyntiä varten taikka lapsen huoltoa tai hoitoa koskevan päätöksen täytäntöön panemiseksi luovuttaa tai siirtää maahan, jossa hänen ihmisoikeutensa ja oikeusturvansa on taattu. Suomi voi luovuttaa omia kansalaisiaan lähinnä Euroopan unionin maihin (HE 102/2003 vp, s. 4). Muita kieltäytymisperusteita ovat henkilöön liittyvät syyt ja niistä säädetään luovuttamista koskevissa laeissa (esimerkiksi rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain 8 §). Ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin luovuttaminen on kielletty perustuslain 9 §:n 4 momentissa.
Artiklan 7 kohdan mukaan minkään yleissopimuksen määräyksen ei tulkita velvoittavan henkilön luovuttamiseen rikoksen johdosta, jos luovuttamispyynnön vastaanottaneella osapuolella on perusteltua syytä olettaa, että pyyntö on esitetty henkilön asettamiseksi syytteeseen tai rankaisemiseksi hänen sukupuolensa, rotunsa, uskontonsa, kansallisuutensa, etnisen alkuperänsä, poliittisen mielipiteensä tai tiettyyn yhteiskuntaryhmään kuulumisensa perusteella tai että pyynnön noudattaminen toteuttaisi hänelle haittaa jostakin tällaisesta syystä. Vastaavan kaltainen kielto on rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain 7 §:ssä.
14 artikla. Artiklassa määrätään osapuolten keskinäisestä oikeusavusta tahdonvastaisen katoamisen rikosta koskevassa rikosoikeudenkäynnissä. Artiklan 1 kohdan mukaan osapuolet antavat toisilleen tahdonvastaisen katoamisen rikosta koskevan rikosoikeudenkäynnin yhteydessä mahdollisimman paljon keskinäistä oikeusapua, muun muassa luovuttamalla kaiken hallussaan olevan oikeudenkäyntiä varten tarvittavan todistusaineiston. Artiklan 2 kohdan mukaan oikeusavun tulee olla pyynnön vastaanottaneen valtion lainsäädännön ja valtioiden välillä voimassaolevien sopimusten mukaista.
Yleiset säännökset kansainvälisestä oikeusavusta sisältyvät kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annettuun lakiin (4/1994). Laki mahdollistaa rikosasian käsittelyyn liittyvän oikeusavun antamisen vieraalle valtiolle ilman, että välttämättä edellytettäisiin vastavuoroisuutta. Lain 1 §:n mukaan kansainväliseen oikeusapuun kuuluu muun ohessa rikosasian käsittelyyn liittyvien asiakirjojen tiedoksianto, todistajien ja asiantuntijoiden kuuleminen, pakkokeinojen käyttäminen todisteiden hankkimiseksi tai menettämisseuraamuksen täytäntöönpanon turvaamiseksi, syytetoimenpiteisiin ryhtyminen ja rikosrekisteritietojen luovuttaminen. Oikeusavusta Euroopan unionin maiden välillä säädetään rikosasioita koskevaa eurooppalaista tutkintamääräystä koskevan direktiivin täytäntöönpanosta annetussa laissa (430/2017). Oikeusapumääräyksiä sisältyy myös eräisiin kansainvälisiin sopimuksiin, ja Suomella on lisäksi kahdenvälisiä oikeusapusopimuksia eräiden valtioiden kanssa.
15 artikla. Artikla velvoittaa osapuolet toimimaan yhteistyössä keskenään ja antamaan toisilleen mahdollisimman paljon keskinäistä apua tahdonvastaisen katoamisen uhrien auttamiseksi ja kadonneiden henkilöiden etsimiseksi, paikantamiseksi ja vapauttamiseksi, ja jos henkilö on kuollut, hänen jäännöstensä kaivamiseksi esiin ja henkilöllisyytensä tunnistamiseksi sekä jäännöstensä palauttamiseksi. Artiklan määräysten toteuttamisessa voidaan viitata edellä 14 artiklan kohdalla esitettyyn. Uhrien oikeuksia käsitellään jäljempänä 24 artiklan yhteydessä.
16 artikla. Artiklan 1 kohdassa määrätään, että osapuolet eivät saa karkottaa, palauttaa eivätkä luovuttaa henkilöä rikoksen johdosta tai muutoin toiseen valtioon, jos on perusteltua syytä olettaa, että hän olisi vaarassa joutua tahdonvastaisen katoamisen kohteeksi. Tahdonvastaisia katoamisia käsittelevä komitea on suosittanut tahdonvastaisen katoamisen olevan nimenomainen este palautukselle, kun se on käsitellyt täytäntöönpanoraportteja (esimerkiksi CED/C/DEU/CO/1, 15 kappale). Artiklan 2 kohdassa määrätään tällaisen perustellun syyn selvittämisestä.
Vastaavanlainen karkotus- ja käännytyskielto sisältyy Suomen perustuslain 9 §:n 4 momenttiin, jonka mukaan ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu. Palautuskielto on myös palautettavissa useisiin Suomen kansainvälisiin ihmisoikeusvelvoitteisiin, kuten EIS:n kidutuksen ja muun epäinhimillisen kohtelun kieltoon (ks. esim. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu Saadi v. Italia [GC], nro 37201/06, ECHR 2008). Myös KP-sopimus (2 artikla ja sitä koskeva yleiskommentti nro 31 [80] sekä 7 artikla) sekä kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen ja halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen yleissopimus (3 artikla) ovat tältä osin merkityksellisiä oikeuslähteitä.
Ulkomaalaislain 147 § kieltää käännyttämästä, karkottamasta tai palauttamasta ketään alueelle, jolla hän voi joutua kuolemanrangaistuksen, kidutuksen, vainon tai muun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi, eikä alueelle, jolta hänet voitaisiin lähettää sellaiselle alueelle.
Ulkomaalaislain 146 §:ssä säädetään pääsyn epäämistä, käännyttämistä ja maasta karkottamista sekä maahantulokiellon määräämistä ja pituutta harkittaessa huomioon otettavista seikoista. Hallintolain (434/2003) 31 §:ssä säädetään viranomaisen yleisestä selvittämisvelvollisuudesta.
Tahdonvastaisen katoamisen rikoksen uhriksi joutumisen voidaan katsoa olevan lainkohdassa tarkoitettua muuta ihmisarvoa loukkaavaa kohtelua. Muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu ei ole palautusta arvioitaessa yksi kokonaisuus vaan yläkäsite: palautettava voi vedota useisiin itsenäisiin perusteisiin, jotka on arvioitava erikseen. Yleissopimus ei myöskään vaikuta siihen, missä vaiheessa mahdollinen uusintahakemus on tehtävä. Esimerkiksi jos palautettava vetoaa tahdonvastaiseen katoamiseen vasta maasta poistamisen täytäntöönpanovaiheessa eikä väitettä ole aiemmin tutkittu, on asia saatettava Maahanmuuttoviraston ratkaistavaksi, kuten muutkin vastaavat hakemukset.
Artiklassa ei nimenomaisesti määrätä tuomitun siirtämisestä. Yleissopimuksen tavoite huomioon ottaen voisi olla perusteltua tulkita yleissopimukseen sisältyvän palautuskiellon kattavan myös tuomitun siirtämisen, jos häntä uhkaa tahdonvastaisen katoamisen uhriksi joutuminen. Käytännössä yleissopimuksen tulkinnanvaraisuuden merkitystä vähentää se, että tällaisessa tilanteessa tuomitun siirtäminen olisi todennäköisesti muutenkin Suomen edellä kuvattujen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden vastaista.
17 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan ketään ei saa pitää salaisesti vangittuna. Salaisesti vangittuna pitämistä ei ole yleissopimuksessa määritelty, mutta käsitettä olisi perusteltua lukea muita artiklan kohtia vasten: vapaudenmenetykselle on oltava lainmukaiset edellytykset ja vapaudenmenetys on toteutettava siten, että se on jälkikäteen todennettavissa. Komitea on ratkaisukäytännössään tuonut esille, että osapuolten on tehtävä toimenpiteitä muun muassa sen varmistamiseksi, ettei vapaudenmenetys missään vaiheessa muutu pitämiseksi salaisesti vangittuna taikka tahdonvastaiseksi katoamiseksi (Yrusta ja Yrusta v. Argentiina, valitus nro 1/2013 (CED/C/10/D/1/2013) 10.5 kappale). Kyse olisi siten viranomaisesta johtuvista syitä sille, ettei tietoa vangitsemisesta tai vangitusta ole.
Artiklan 2 kohdassa säädetään niistä edellytyksistä, jolloin vapaus voidaan lain mukaisesti menettää. Osapuolten on säädettävä edellytyksistä, joilla vapaudenmenetystä koskevia määräyksiä voidaan antaa. Niiden on myös säädettävä viranomaisista, joilla on valtuudet määrätä vapaudenmenetyksestä. Osapuolten on taattava, että vapautensa menettänyttä pidetään ainoastaan virallisesti tunnustetuissa ja valvotuissa vapautensa menettäneiden säilytyspaikoissa (a, b ja c alakohdat). Kohdassa säädetään niin ikään vapautensa menettäneen yhteydenpito-oikeudesta, viranomaisten pääsystä vapautensa menettäneiden säilytyspaikkoihin sekä oikeudesta saattaa vapaudenmenetystä koskeva oikeudenkäynti vireille (d, e ja f alakohdat).
Artiklan 3 kohdassa määrätään vapautensa menettäneiden kirjaamisesta ja kirjattavien tietojen vähimmäissisällöstä.
Suomessa on useita säädöksiä, joissa säädetään edellytyksistä rajoittaa henkilön vapautta. EIS 5 artiklassa määrätään oikeudesta vapauteen ja turvallisuuteen sekä kyseisen oikeuden rajoittamisesta. EIS 13 artikla edellyttää myös, että jokaisella, jonka EIS:ssa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt. Kansalliseen lainsäädäntöön sisältyy jo säännökset siitä, miten vapaudenriistosta voidaan valittaa tai kannella. Säännöksiä on esimerkiksi esitutkinta-, pakkokeino- ja mielenterveyslaissa (1116/1990). Henkilötietosääntely perustuu EU:n yleiseen tietosuoja-asetukseen, rikosasioiden tietosuojadirektiiviin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi luonnollisten henkilöiden suojelusta toimivaltaisten viranomaisten suorittamassa henkilötietojen käsittelyssä rikosten ennalta estämistä, tutkimista, paljastamista tai rikoksiin liittyviä syytetoimia tai rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanoa varten sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta ja neuvoston puitepäätöksen 2008/977/YOS kumoamisesta (2016/680)) sekä tietosuojalakiin (1050/2018), minkä lisäksi on erityissääntelyä, jota kuvataan jäljempänä. Viranomaisten on myös otettava huomioon julkisen hallinnon tiedonhallinnasta annetun lain (906/2019) vaatimukset tiedonhallinnan järjestämisestä, tietoturvallisuudesta ja asianhallinnasta.
Poliisin säilyttämät henkilöt. Rikosperusteinen vapaudenmenetys voi perustua pakkokeinolain säännöksiin kiinniottamisesta, pidättämisestä ja vangitsemisesta. Lain 2 luvun 1 §:ssä säädetään poliisimiehen kiinniotto-oikeudesta ja 9 §:ssä pidättämiseen oikeutetusta virkamiehestä. Henkilö voidaan ottaa kiinni myös poliisilain nojalla. Tämä voidaan tehdä hänen suojaamisekseen (kyseisen lain 2 luvun 2 §). Lisäksi poliisilla on oikeus ottaa kiinni etsintäkuulutettu, joka toimivaltaisen viranomaisen antaman kuulutuksen mukaan on vangittava tai otettava säilöön (luvun 3 §). Kiinniotto on mahdollista myös eräissä muissa tilanteissa (luvun 5, 9 ja 10 §).
Pakkokeinolain 2 luvun 5–8 §:ssä säädetään pidättämisen ja vapauttamisen edellytyksistä. Vangitsemisen edellytyksistä säädetään luvun 11 §:ssä. Poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain 2 luvun 1 §:n mukaan poliisin säilytystilan hyväksyy Poliisihallitus. Pidättämisestä ilmoittamisesta pidätetyn läheiselle tai muulle henkilölle säädetään lain 2 luvun 2 §:ssä ja ulkomaisen vapautensa menettäneen oikeudesta ilmoittaa kotimaansa edustustolle luvun 3 §:n 2 momentissa. Kyseisen lain 2 luvun 2 §:n 3 momentissa säädetään oikeudesta saattaa asia tuomioistuimen käsittelyyn. Vangitulla on myös oikeus pakkokeinolain 3 luvun 19 §:n mukaan kannella vangitsemispäätöksestä.
Poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain 2 luvun tulotarkastusta ja tietojen rekisteröintiä käsittelevän 4 §:n 2 momentissa säädetään, että säilytystilaan otettuja vapautensa menettäneitä koskevien tietojen rekisteröinnistä säädetään henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetussa laissa (616/2019). Kyseisen lain 2 luku sisältää säännöksiä henkilötietojen käsittelystä. Tietojen kirjaamisesta on lisäksi säännöksiä poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun valtioneuvoston asetuksen (645/2008) 1 ja 3 §:ssä. Kirjaamisesta on säännöksiä myös Poliisihallituksen ohjeessa polisiin säilyttämien henkilöiden kohtelusta (POL 2020/2013/5490).
Esitutkintalain 6 luvun 1 ja 5 §:ssä on säännökset henkilön läsnäolovelvollisuudesta esitutkinnassa. Läsnäolovelvollisuus on enintään 24 tuntia. Asianosaisen oikeudesta käyttää avustajaa esitutkinnassa säädetään lain 4 luvun 10 §:ssä. Kuultavaa tukevien henkilöiden läsnäolosta asianosaisen kuulustelussa säädetään lain 7 luvun 12 §:ssä.
Tutkintavankeus. Tutkintavankeuslakia sovelletaan tutkintavankeuden toimeenpanoon. Rikosseuraamuslaitos vastaa myös tutkintavankeuden toimeenpanosta. Parhaillaan käynnissä on oikeusministeriön ja sisäministeriön hanke, jossa siirrettäisiin kaikkien tutkintavankien säilytystehtävät Rikosseuraamuslaitokselle. Vankilaan ottamisesta säädetään lain 2 luvun 2 §:ssä, ja tutkintavangin ottaminen vankilaan perustuu tuomioistuimen antamaan vangitsemismääräykseen. Tutkintavangin sijoittamisesta säädetään lain 2 luvun 1 §:ssä ja lapsen osalta 5 §:ssä, ja tutkintavankiloina toimivista vankiloista on säädetty oikeusministeriön asetuksella (341/2017). Tutkintavankeuslain 2 luvun 2 §:n 4 momentissa säädetään tutkintavangin vankilaan ottamisesta ja siitä ilmoittamisesta, ja lain 3 luvun 6–8 §:ssä säädetään tutkintavangin siirtämisestä ja siitä ilmoittamisesta. Lain 8 luvussa on tarkemmat säännökset tutkintavangin kirjeenvaihdosta ja puheluista ja 9 luvussa tutkintavangin tapaamisista ja muista yhteyksistä vankilan ulkopuolelle. Tutkintavangin yhteydenpito-oikeuksista kotimaansa diplomaattiseen edustustoon tai konsuliedustustoon säädetään lain 2 luvun 3 §:ssä ja 9 luvun 12 §:ssä. Tutkintavankeuslain mukaisia tutkintavangin yhteydenpito-oikeuksia voidaan rajoittaa pakkokeinolain 4 luvun nojalla. Oikeudesta saattaa asia tuomioistuimen käsiteltäväksi säädetään lain 2 luvun 1 §:n 4 momentissa.
Vankeusrangaistukseen tuomitut. Rikoslain 2 c luvun 1 §:n mukaan vankeusrangaistuksen sisältönä on vapauden menetys tai rajoittaminen. Tuomitun vangitsemisen edellytyksistä säädetään pakkokeinolain 2 luvun 12 §:ssä. Vankeusrangaistuksen ja sakon muuntorangaistuksen täytäntöönpanoa koskevat säännökset ovat vankeuslaissa (767/2005). Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon aloittamisesta säädetään lain 2 luvussa. Vankeuden täytäntöönpanon organisaatiosta säädetään lain 1 luvun 4 §:ssä. Vankeusrangaistusten täytäntöönpanosta vastaa oikeusministeriön alainen Rikosseuraamuslaitos. Sitä koskevat säännökset ovat Rikosseuraamuslaitoksesta annetussa laissa (953/2009, uusi laki 221/2022 voimaan 1.9.2022). Vangin yhteydenpito-oikeuksista säädetään vankeuslain 12 luvussa. Ulkomaisen vangin yhteydenpidosta diplomaattiseen edustustoon tai konsuliedustustoon säädetään 13 luvun 15 §:ssä. Tapaamisista säädetään lain 13 luvussa. Vankeusrangaistus perustuu tuomioistuimen tuomioon. Kun tuomio on lainvoimainen, siitä ei voi enää valittaa. Poikkeustapauksissa ylimääräinen muutoksenhaku on mahdollista.
Lainkäyttöasioiden käsittelyä ja täytäntöönpanoa koskevasta tietovarannosta säädetään oikeushallinnon valtakunnallisesta tietovarannosta annetussa laissa (955/2020). Rikosseuraamuslaitoksen henkilötietojen käsittelystä säädetään henkilötietojen käsittelystä Rikosseuraamuslaitoksessa annetussa laissa (1301/2021). Julkisuuslain 29 §:n 1 momentin 3 kohdassa säädetään, että viranomainen voi antaa toiselle viranomaiselle tiedon salassa pidettävästä asiakirjasta, jos asiakirja on tarpeen käsiteltäessä ennakkotietoa, ennakkoratkaisua, viranomaisen päätöksestä tehtyä muutoksenhakua taikka toimenpiteestä tehdyn kantelun tai alistusasian taikka kansainväliselle lainkäyttö- tai tutkintaelimelle tehdyn valituksen käsittelemiseksi.
Ulkomaalaisten säilöönotto. Pääosa ulkomaalaisten säilöönotoista liittyy maasta poistamista koskevan päätöksen täytäntöönpanon turvaamiseen. Ulkomaalaisten säilöönoton edellytyksistä säädetään ulkomaalaislain 121 §:ssä. Säilöön ottamisesta päättämisestä säädetään lain 123 §:ssä ja sijoittamisesta 123 a §:ssä. Tuomioistuinmenettelystä säädetään lain 124–129 §:ssä. Säilöön otettujen kohtelusta säädetään säilöön otettujen ulkomaalaisten kohtelusta ja säilöönottoyksiköstä annetussa laissa (116/2002). Säilöönottoyksiköstä säädetään lain 2 §:ssä ja sijoittamisesta poliisin pidätystiloihin lain 9 ja 10 §:ssä. Vierailuista ja yhteydenpito-oikeuksista, mukaan lukien edustustoon, säädetään lain 6 §:ssä. Tapaamisten rajoittamisesta säädetään 15 §:ssä.
Henkilötietojen käsittelyn erityissääntely on henkilötietojen käsittelystä maahanmuuttohallinnossa annetussa laissa (615/2020).
Vapaudenmenetys rajavartiolaitoksessa. Rikostorjunnasta Rajavartiolaitoksessa annetun lain (108/2018) 1 §:n 2 momentin mukaan siltä osin kuin kyseisessä laissa ei toisin säädetä, Rajavartiolaitoksen tehtävänä olevassa rikosasian esitutkinnassa noudatetaan, mitä esitutkintalaissa ja pakkokeinolaissa sekä muualla laissa säädetään esitutkinnasta ja pakkokeinoista. Henkilötietojen käsittelyn erityissääntely on henkilötietojen käsittelystä Rajavartiolaitoksessa annetussa laissa (639/2019).
Vapaudenmenetys tullihallinnossa. Tullilain (304/2016) 17 §:ssä säädetään kiinni ottamisesta henkilöllisyyden selvittämiseksi ja 33 §:ssä etsintäkuulutetun kiinniottamisesta. Lain 42 §:ssä on viittaukset poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annettuun lakiin ja rikostorjunnasta Tullissa annettuun lakiin (623/2015). Rikostorjunnasta Tullissa annetun lain 1 §:n mukaan siltä osin kuin kyseisessä laissa ei toisin säädetä, tullirikosasian tutkinnassa noudatetaan, mitä esitutkintalaissa ja pakkokeinolaissa sekä muualla laissa esitutkinnasta ja pakkokeinoista säädetään. Henkilötietojen käsittelyn erityissääntely on henkilötietojen käsittelystä Tullissa annetussa laissa (650/2019). Tullilain 43 §:ssä säädetään pöytäkirjan tekemisestä henkilön kiinniottamisesta.
Vapaudenmenetys puolustusvoimissa ja aluevalvonnassa. Sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa annetun lain (255/2014) mukaisesta arestista säädetään lain 3 ja 95 §:ssä. Arestin määrää tuomioistuin. Arestin täytäntöönpanosta säädetään 77 §:ssä ja arestin suorittamisesta 78–85 §:ssä. Asian ratkaisemisesta ja muutoksenhakukiellosta säädetään 65 §:ssä ja ylimääräisestä muutoksenhausta 67 §:ssä.
Lain 15–17 §:ssä säädetään kiinniotosta, pidätyksestä ja niiden tekemiseen oikeutetuista henkilöistä. Kiinniotettujen, pidätettyjen tai vangittujen säilyttämisetä ja kohtelusta säädetään lain 18 §:ssä. Pidätettyihin ja kiinni otettuihin sovelletaan, mitä poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetussa laissa säädetään. Kiinniottamisesta ilmoittamisesta ja kiinniotetun vapauttamisesta säädetään 19 §:ssä. Lain 2 §:n mukaan sen lisäksi, mitä kyseisessä laissa säädetään, henkilötietojen käsittelystä säädetään henkilötietojen käsittelystä Puolustusvoimissa annetussa laissa (332/2019). Sen 4 §:ssä säädetään puolustusvoimien pysyvistä rekistereistä, joihin kuuluu muun muassa sotilasoikeudenhoitorekisteri, jonka käyttötarkoituksesta ja sisällöstä säädetään lain 11 ja 12 §:ssä.
Puolustusvoimista annetun lain (551/2007) 19 §:n nojalla vartio- tai päivystystehtävää suorittavalla virkamiehellä on tietyin edellytyksin oikeus ottaa kiinni ja poistaa henkilö puolustusvoimien alueelta. Kiinni otettu muu kuin rikoslain 45 luvun alainen henkilö on viipymättä luovutettava poliisille. Sama koskee rikoslain 45 luvun alaista henkilöä, joka on syyllistynyt muuhun kuin sotilasoikeudenkäyntilain 2 §:ssä tarkoitettuun rikokseen. Näistä tapauksista säädetään sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimista annetun lain 4 luvussa. Puolustusvoimista annetun lain 22 b §:ssä säädetään kiinniotosta puolustusvoimien erityisten omaisuuden kuljetusten koskemattomuuden suojaamisessa. Kiinniotettujen henkilöiden kohteluun sovelletaan poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annettua lakia.
Puolustusvoimien voimakeinojen käytöstä säädetään esimerkiksi puolustusvoimista annetun lain 4 §:ssä. Vapaudenmenetykseen liittyviä säännöksiä on myös puolustustilalain (1083/1991) 8 ja 9 §:ssä. Puolustusvoimien ulkomaanoperaatioiden kannalta merkityksellisiä määräyksiä vapaudenmenetyksistä on kansainvälisessä humanitaarisessa oikeudessa. Tätä käsitellään jäljempänä 43 artiklan yhteydessä. Humanitaarinen oikeus ei kuitenkaan tyhjentävästi sääntele muiden kuin sotavankien ottamista ja kohtelua. Voimankäytön tulee tältä osin perustua lakiin. Muusta voimankäytöstä on erilaista normistoa, kuten puolustusvoimista annetun lain 12 ja 12 a §, sotilaallisesta kriisinhallinnasta annetun lain (211/2006) 27 § sekä sotilasoperaatioiden Voimankäytön säännöt. Ulkomaanoperaatioissa vastuu henkilöiden kiinniottamisesta kuuluu paikallisviranomaisille. Suomalainen kriisinhallintajoukko voi ottaa kiinni henkilöitä osana hätävarjelutilannetta.
Aluevalvontalain (755/2000) 27 §:ssä säädetään aluevalvontaviranomaisen kiinniotto-oikeudesta. Kiinni otetun kohteluun sovelletaan, mitä poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetussa laissa säädetään. Lain 36 §:ssä säädetään kiinnioton kirjaamisesta. Tarkemmat tiedot kirjaamisen sisällöstä ovat aluevalvonnasta annetun valtioneuvoston asetuksen (971/2000) 26 §:ssä. Lain 23 §:n mukaan aluevalvontaviranomaisia ovat sotilas-, rajavartio-, poliisi- ja tulliviranomaiset. Niitä koskevaa erityistä henkilötietosääntelyä on selostettu edellä.
Psykiatrinen sairaalahoito. Mielenterveyslain 8 §:n mukaisin edellytyksin henkilö voidaan määrätä tahdostaan riippumatta psykiatriseen sairaalahoitoon. Lain 11 ja 13 §:n nojalla päätöksen tekee lähtökohtaisesti sairaalan psykiatrisesta hoidosta vastaava ylilääkäri. Mielenterveyspalvelujen järjestämisestä säädetään 3 §:ssä sekä mielenterveysasetuksen (1247/1990) 2 §:ssä. Valtion mielisairaalassa annettavasta hoidosta säädetään mielenterveyslain 6 §:ssä.
Lain 15 §:n mukaisin edellytyksin voidaan rikoksesta epäilty tai syytetty ottaa mielentilatutkimusta varten sairaalaan ja pitää sairaalassa tahdostaan riippumatta. Lain 21 §:n mukaisin edellytyksin tuomioistuin voi määrätä henkilön säilytettäväksi vankilassa, kunnes päätös hänen psykiatrisen sairaanhoidon tarpeestaan on annettu Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen selvitettäväksi. Henkilön psykiatrisen sairaanhoidon tarpeen selvittämiseksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos voi määrätä hänet enintään 30 päiväksi sairaalaan tutkittavaksi. Lain 22 §:ssä säädetään rangaistukseen tuomitsematta jätetyn hoidosta hänen tahdostaan riippumatta.
Yhteydenpidosta säädetään mielenterveyslain 22 j §:ssä. Potilaalla on lähtökohtainen oikeus pitää yhteyttä sairaalan ulkopuolelle ja tätä oikeutta voidaan rajoittaa vain laissa säädetyin perustein. Muutoksenhausta säädetään lain 24 §:ssä.
Päihdehuolto. Päihdehuoltolain (41/1986) 2 luvussa säädetään henkilön tahdosta riippumattomasta hoidosta terveysvaaran tai väkivaltaisuuden perusteella. Lain 10 §:ssä säädetään hoitoon määräämisen edellytyksistä. Hoitoon määräämisestä säädetään 11-13 §:ssä. Päihdehuollon järjestämisestä säädetään 3 §:ssä. Muutoksenhausta säädetään lain 3 luvussa.
Potilaan liikkumisvapauden ja muiden perusoikeuksien rajoittamisesta vapaaehtoisessa sairaalahoidossa ei ole lainsäädäntöä. Tarkemman lainsäädännön puuttuessa oikeusasiamiehen käytännössä on korostettu huomioon otettavia näkökohtia (ks. esim. EOAK/4180/2020, s. 14–16).
Kehitysvammaisten henkilöiden hoito ja huolenpito erityishuollon toimintayksikössä. Kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain (519/1977) 32 §:ssä säädetään henkilön määräämisestä erityishuollon toimintayksikköön tämän tahdosta riippumatta. Lain 33 §:ssä säädetään tutkimuksista määräyksen tekemistä varten, tutkittavana pitämisestä ja määräyksen tekemisestä. Erityishuolto-ohjelman oikaisemisesta säädetään lain 36 §:ssä. Hoidon ja huolenpidon lopettamispäätöksestä säädetään 37 §:ssä ja jatkamisen edellytysten saattamisesta arvioitavaksi ja jatkamispäätöksestä 38 §:ssä.
Lastensuojelulaitokset. Lastensuojelun järjestämisestä ja kehittämisestä säädetään lastensuojelulain (417/2007) 11 §:ssä. Lain 8 luvussa on lapsen kiireellistä sijoitusta koskevat säännökset. Lain 38 §:ssä säädetään kiireellisen sijoituksen edellytyksistä ja kiireellisestä sijoituksesta päättämisestä.
Lain 9 luvussa on huostaanottoa koskevat säännökset. Lain 40 §:ssä säädetään velvollisuudesta huostaanottoon ja sijaishuollon järjestämiseen. Lain 43 §:ssä säädetään huostaanottoa ja sijaishuoltoa koskevasta päätöksenteosta. Huostaan otetun lapsen huollosta, mukaan lukien lapsen olinpaikka, säädetään 45 §:ssä. Lain 46 §:ssä säädetään lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta päättämisestä huostassapidon aikana.
Lain 10 luvussa on sijaishuoltoa koskevat yleiset säännökset sekä säännökset lapsen asemasta sijaishuollossa. Lapsen sijaishuollolla tarkoitetaan 49 §:n mukaan huostaan otetun, kiireellisesti sijoitetun tai lain 83 §:ssä tarkoitetun väliaikaismääräyksen nojalla sijoitetun lapsen hoidon ja kasvatuksen järjestämistä kodin ulkopuolella. Lapsen sijaishuolto voidaan järjestää perhehoitona, laitoshuoltona taikka muulla lapsen tarpeiden edellyttämällä tavalla. Lain 50 §:ssä säädetään sijaishuoltopaikan valinnasta. Sijaishuollossa olevan lapsen ihmissuhteista ja yhteydenpidosta säädetään 54 §:ssä. Asian käsittelystä hallintotuomioistuimessa säädetään lain 14 luvussa ja muutoksenhausta 15 luvussa.
Lain 11 luvussa säädetään rajoituksista sijaishuollossa. Luvun rajoituksia voidaan kohdistaa lapseen vain, jos sekä 61 a §:ssä säädetyt rajoitusten käytön yleiset edellytykset että kutakin rajoitusta erikseen 11 luvussa säädetyt edellytykset täyttyvät. Lain 69 §:ssä säädetään liikkumisvapauden rajoittamisesta, 70 §:ssä lapsen eristämisestä ja 71–73 §:ssä erityisestä huolenpidosta. Rajoitustoimenpiteiden kirjaamisesta säädetään 74 §:ssä. Lain 61 b §:ssä säädetään hyvää kohtelua koskevasta suunnitelmasta, joka kaikkien lastensuojelulaitosten tulee laatia.
Karanteeni ja eristäminen yleisvaarallisen tartuntataudin perusteella. Tartuntatautilain (1227/2016) 60 §:ssä säädetään karanteenista ja 63 §:ssä eristämisen edellytyksistä sekä eristämisetä päättämisestä. Lain 66 §:ssä säädetään eristämisen jatkamisesta ja lopettamisesta. Karanteenin ja eristämisen olosuhteista säädetään lain 68 §:ssä ja tapaamisten rajoittamisesta 69 §:ssä. Lain 70 §:ssä säädetään kiireellisestä rajoitetoimenpidepäätöksestä. Muutoksenhausta säädetään lain 90 §:ssä.
Henkilötietojen käsittelystä säädetään potilaan asemasta ja oikeuksista annetussa laissa (785/1992) sekä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen sähköisestä käsittelystä (784/2021) annetussa laissa. Sääntelyä uudistetaan parhaillaan siten, että jatkossa sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä säädettäisiin yhdessä laissa. Asiaa koskeva hallituksen esitys on tarkoitus antaa eduskunnalle syksyllä 2022.
Artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaan toimivaltaisilla ja lain mukaan valtuutetuilla viranomaisilla ja toimielimillä on oikeus vierailla paikoissa, joissa vapautensa menettäneitä henkilöitä pidetään. Vierailulle voidaan edellyttää oikeusviranomaisen antamaa lupaa.
Suomessa eduskunnan oikeusasiamiehestä annetun lain 5 §:n mukaan oikeusasiamies toimittaa tarpeen mukaan tarkastuksia perehtyäkseen laillisuusvalvontaansa kuuluviin asioihin. Erityisesti hänen on toimitettava tarkastuksia vankiloissa ja muissa suljetuissa laitoksissa valvoakseen niihin sijoitettujen henkilöiden kohtelua sekä puolustusvoimien eri yksiköissä ja Suomen sotilaallisessa kriisinhallintaorganisaatiossa seuratakseen varusmiesten ja muiden asepalvelusta suorittavien sekä kriisinhallintahenkilöstön kohtelua. Tarkastuksen yhteydessä oikeusasiamiehellä ja hänen määräämällään eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian virkamiehellä on oikeus päästä valvottavan kaikkiin tiloihin ja tietojärjestelmiin sekä oikeus keskustella luottamuksellisesti tarkastuskohteen henkilökunnan sekä siellä palvelevien tai sinne sijoitettujen henkilöiden kanssa. Oikeusasiamiehellä on lain 7 §:n mukaan oikeus saada viranomaisilta ja muilta julkista tehtävää hoitavilta kaikki laillisuusvalvontaansa varten tarvitsemansa tiedot. Oikeusasiamiehen osalta viitataan myös edellä 12 artiklan 2 kohdan yhteydessä käsiteltyyn.
Toisena ylimpänä laillisuusvalvojana valtioneuvoston oikeuskanslerilla on myös perustuslain 108 §:ssä määrätty tehtävä valvoa tuomioistuinten ja muiden viranomaisten ja virkamiesten, julkisyhteisön työntekijöiden ja muiden julkista tehtävää hoitavien virkatointen lainmukaisuutta. Käytännössä oikeuskansleri on valtioneuvoston oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen tehtävien jaosta annetun lain (1224/1990) nojalla vapautettu valvomasta tiettyjä, oikeusasiamiehen toimivaltaan kuuluvia asioita. Näihin kuuluvat muun muassa pakkokeinolaissa tarkoitetut kiinniottaminen, pidättäminen, vangitseminen ja matkustuskielto sekä säilöön ottaminen ja muu vapaudenmenetys. Oikeuskansleri ei myöskään valvo vankiloita tai muita sellaisia laitoksia, joihin henkilö on otettu vastoin tahtoaan.
Poliisin toimintaan kohdistuvaa laillisuusvalvontaa tehdään myös poliisiorganisaation sisällä sisäministeriössä ja sen alaisessa Poliisihallituksessa. Rikosseuraamuslaitos puolestaan valvoo rikosseuraamusalueiden toiminnan laillisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Rajavartiolaitos ja Tulli tekevät omaa sisäistä laillisuusvalvontaansa. Puolustusvoimien virkatointen laillisuusvalvontaa suorittaa puolustusministeriö sekä puolustusvoimista annetun valtioneuvoston asetuksen (1319/2007) 5 §:n mukaan puolustusvoimien asessori.
Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira keskusvirastona sekä aluehallintovirastot omilla toimialueillaan valvovat sosiaali- ja terveyspalvelujen lainmukaisuutta, palvelujen toteutumista ja niiden laatua.
Kaikilla edellä mainituilla valvontaviranomaisilla on lakiin perustuvat oikeudet tarkastaa vapautensa menettäneiden säilytyspaikkoja omilla toimialoillaan.
Artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaan tahdonvastaista katoamista epäiltäessä myös henkilöillä, joilla on oikeutettu etu asiassa, kuten vapautensa menettäneen omaisilla, näiden edustajilla tai asiamiehellä, on oltava oikeus vaatia tuomioistuimessa, että tuomioistuin päättää viivytyksettä, onko vapaudenmenetys laillinen, ja jos se on laiton, määrää henkilön vapautettavaksi. Suomen lainsäädäntö ei tunne täysin vastaavaa oikeutta, joskin alakohtaa voidaan pitää tulkinnanvaraisena. Sinänsä esimerkiksi henkilön huoltajalla, edunvalvojalla tai asianajajalla voi olla yleinen kelpoisuus edustamiseen ja puhevallan käyttämiseen. Jos katoamisessa epäillään rikosta, omainen voi tehdä rikosilmoituksen, mitä kautta asia voi edetä tuomioistuimeen. Mahdollista on myös esimerkiksi kanteleminen ylimmille laillisuusvalvojille.
18 artikla. Artiklassa määrätään, mitä tietoja on annettava sellaisille henkilöille, joilla on laillinen oikeus tietoihin, kuten vapautensa menettäneen omaisille tai näiden edustajille tai asiamiehelle. Artiklan 1 kohta sisältää yksityiskohtaisen luettelon niistä tiedoista, jotka ainakin on annettava. Luettelo käsittää kaikki 17 artiklan 3 kohdan tarkoittamissa rekistereissä olevat, artiklakohdassa mainitut vähimmäistiedot lukuun ottamatta vapaudenmenetyksen perusteita. Tiedonsaantioikeutta voivat kuitenkin rajoittaa 19 ja 20 artiklan määräykset.
Tietojen saamiseen viranomaisten rekistereistä sovelletaan julkisuuslakia. Lähtökohta on, että viranomaisen asiakirjat ovat julkisia, ellei toisin säädetä (1 §). Lain 24 §:n 1 momentti sisältää luettelon salassa pidettävistä viranomaisen asiakirjoista. Sellaisia ovat muun muassa 28 kohdan mukaan rekisterit, jotka sisältävät tietoja tuomitusta taikka vangitusta tai muutoin vapautensa menettäneestä henkilöstä. Salassapitoedellytyksestä huolimatta on lainkohdan mukaan mahdollista antaa näistä tietoja, jollei ole ilmeistä, että tiedon antaminen ei vaaranna asianomaisen tulevaa toimeentuloa, yhteiskuntaan sopeutumista tai turvallisuutta, ja jos tiedon antamiseen on perusteltu syy. Myös terveystiedot ovat salassa pidettäviä pykälän 25 kohdan mukaan, joskin terveystietojen käsittelystä on edellä 17 artiklan yhteydessä kuvatulla tavalla myös erityissääntelyä.
Yleissopimuksen kyseistä kohtaa lienee käytettyjen ilmaisujen eroavaisuuksista huolimatta syytä tulkita niin, että kyse on asianosaisjulkisuudesta eikä yleisöjulkisuudesta. Asianosaisella ja tämän edustajalla on oikeus saada muutoin salassa pidettäviä tietoja julkisuuslain 11 §:n perusteella. Asianosaisella tarkoitetaan hakijaa, valittajaa sekä muuta, jonka oikeutta, etua tai velvollisuutta asia koskee. Yleissopimuksessa tarkoitetun henkilön, jolla on laillinen oikeus tietoihin, voidaan lähtökohtaisesti katsoa rinnastuvan asianosaisen käsitteeseen. Sinänsä julkisuuslaki ei kuitenkaan suoraan takaa omaisille tiedonsaantioikeutta vaan omaisten on oltava asianosaisasemassa. Esimerkiksi korkein hallinto-oikeus on katsonut, että vanhemmat ovat tietyissä tapauksissa asianosaisia (KHO 2021:9).
Eron voidaan kuitenkin katsoa olevan sellainen, että tapauskohtainen harkinta julkisuuslain soveltamisessa riittää eikä lakimuutosta tarvita. Ensinnäkin perusteltu tavoite selvittää epäilty tahdonvastainen katoaminen ja tiedon pyytäjän suhde vankiin voitaneen ottaa huomioon arvioitaessa julkisuuslain 24 §:n 28 kohdan vahinkoedellytyslauseketta. Toiseksi yleissopimuksen määräykset voitaneen ottaa huomioon arvioitaessa julkisuuslain 11 §:n mukaista asianosaisen oikeutta tiedonsaantiin. Käytännön tasolla Rikosseuraamuslaitos on myös ottanut käyttöön kirjemenettelyn, jolla henkilö voi yrittää yhteydenottoa, vaikka hänellä ei ole tiedossa, onko henkilö vankilassa (https://www.rikosseuraamus.fi/fi/index/yhteystiedot/yhteysvankiin.html (viitattu 17.3.2022)).
Sopimusvelvoitteiden täyttymisen osalta voitaneen lisäksi ottaa huomioon oikeudenkäyntiasiakirjojen julkisuus. Jos asiakirja kuuluu oikeudenkäyntiaineistoon, asianosaisen oikeudesta tiedonsaantiin on voimassa, mitä siitä säädetään oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetussa laissa (370/2007) ja oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annetussa laissa (381/2007). Näistä ensimmäisen perusteella tieto ratkaisun lopputuloksesta, kuten vankeusrangaistuksesta, on julkinen tieto (24 §:n 2 momentti). Esitutkinnan asianosaisen oikeuteen saada tieto esitutkinnassa esitetystä tai laaditusta asiakirjasta sovelletaan, mitä esitutkintalain 4 luvun 15 §:ssä säädetään.
Laki potilaan asemasta ja oikeuksista sisältää määräykset potilaan laillisen edustajan tai lähiomaisen tai muun läheisen tiedonsaantioikeudesta. Pääsäännön mukaan potilasasiakirjoihin sisältyvät tiedot ovat salassa pidettäviä. Lain 13 §:n 3 momentti sisältää luettelon poikkeusperusteista, joiden mukaan tietoja voidaan luovuttaa sivullisille. Sovellettavaksi voi tulla myös laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista. Lain 3 luku sisältää määräykset salassapidosta ja salassa pidettävien tietojen luovuttamisesta. Myös sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen sähköisestä käsittelystä annettu laki sisältää määräyksiä potilastietojen käsittelystä ja luovuttamisesta. Tutkintavankien ja vankeusvankien terveydenhuollosta vastaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen alaisuudessa toimiva Vankiterveydenhuollon yksikkö. Yksikön toiminnasta säädetään vankiterveydenhuollon yksiköstä annetussa laissa (1635/2015).
Kohdan velvoitteiden täytäntöönpanon osalta merkityksellinen on myös jäljempänä käsiteltävä 20 artikla, jossa määrätään poikkeuksista tiedonsaantiin. Lähtökohtana voidaan nimittäin pitää, että Rikosseuraamuslaitoksen asiakkaina olevat vangit ovat 20 artiklassa tarkoitetussa tilanteessa eli heillä on lain suoja ja tuomioistuinviranomaiset valvovat vapaudenmenetystä, ja tiedonsaannin rajoittaminen on henkilön yksityisyyden takia täysin välttämätöntä lailla säädetyn mukaisesti.
Kiinniottamisesta ja vapaudenmenetyksestä ilmoittamisesta säädetään pakkokeinolain 2 luvun 4 §:n 2 momentissa ja poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain 2 luvun 2 §:ssä. Tutkintavangin vankilaan ottamisesta säädetään tutkintavankeuslain 2 luvun 2 §:n 4 momentissa, ja vangin ottamisesta vankilaan säädetään vankeuslain 4 luvun 2 §:n 3 momentissa.
Osapuoli voi halutessaan sallia 18 artiklaa laajemman tietojensaantioikeuden.
Artiklan 2 kohdassa määrätään, että mikäli 1 kohdassa mainittu henkilö etsii tietoja, joihin hänellä on oikeus päästä käsiksi, ja hän voi joutua tämän etsinnän vuoksi kovan kohtelun, uhkailun tai rangaistusten kohteeksi, osapuolella on velvollisuus suojella tätä henkilöä. Suojeluvelvollisuutta koskevia kansallisia säännöksiä on selostettu 12 artiklan kohdalla.
19 artikla. Artiklassa 1 kohdassa määrätään sellaisten henkilötietojen käsittelystä, joita kootaan tai välitetään kadonnutta henkilöä etsittäessä. Tietoja ei saa käyttää eikä saattaa saataville muuta tarkoitusta varten kuin kadonneen henkilön etsimiseksi. Tietoja saa kuitenkin käyttää myös rikosoikeudenkäyntiä varten sekä hyvityksen hakemiseen. Kohdassa siis säädetään henkilötietojen käsittelyn käyttötarkoituksesta sekä näiden tietojen uudelleen käyttämisestä.
Henkilötietojen käsittelyn yleislakina on yleinen tietosuoja-asetus. Terveyttä koskevat tiedot ja geneettiset tiedot henkilöiden yksiselitteistä tunnistamista varten ovat tietosuoja-asetuksen 9 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja erityisiä henkilötietoryhmiä. Yksi yleisen tietosuoja-asetuksen 5 artiklan mukaisista henkilötietojen käsittelyn periaatteista on käyttötarkoitussidonnaisuus. Henkilötiedot on kerättävä tiettyä, nimenomaista ja laillista tarkoitusta varten, eikä niitä saa käsitellä myöhemmin näiden tarkoitusten kanssa yhteensopimattomalla tavalla. Yhteensopivasta käsittelystä säädetään tarkemmin yleisen tietosuoja-asetuksen 6 artiklan 4 kohdassa ja periaatteesta poikkeamisesta 23 artiklassa. Yleistä tietosuoja-asetusta täydentää kansallinen tietosuojalaki sekä erityislainsäädäntöön sisältyvät säännökset. Henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa, rikoksesta syytettäessä sekä rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanossa on oma sääntelynsä: rikosasioiden tietosuojadirektiivi sekä henkilötietojen käsittelystä rikosasioissa ja kansallisen turvallisuuden ylläpitämisen yhteydessä annettu laki (1054/2018, jäljempänä rikosasioiden tietosuojalaki). Salassa pidettävien tietojen luovuttamisesta toiselle viranomaiselle säädetään julkisuuslain 29 §:ssä sekä erityislaeissa.
Kohdassa tarkoitetun henkilötietojen käsittelyn voidaan ajatella jakaantuvaan kolmeen osuuteen: tietojen koonti kadonneen henkilön etsimistä varten, tietojen käyttö henkilön etsimiseksi sekä tietojen uudelleenkäyttö rikosoikeudenkäyntiä ja hyvityksen hakemista varten.
Yksi poliisin poliisilain 1 §:n mukaisista tehtävistä on ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin kadonneen henkilön löytämiseksi. Henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain 16 §:ssä on erityissäännös poliisin oikeudesta saada tietoja eräistä rekistereistä ja tietojärjestelmistä salassapitosäännösten estämättä. Yllä kuvatulla tavalla yksi poliisin henkilötietojen käsittelyn yleisistä periaatteista on käyttötarkoitussidonnaisuus. Lain 15 §:ssä säädetään tiettyjen erityistiin henkilötietoryhmiin kuuluvien tietojen käsittelystä muun muassa tunnistamattomaksi jääneen uhrin tunnistamisessa.
Kerättyjen tietojen uudelleenkäyttö koskisi tietojen käyttämistä rikosoikeudenkäynnissä sekä hyvitystä hakiessa. Tältä osin tietoja voivat käyttää toimivaltaiset viranomaiset sekä yleissopimuksessa tarkoitetut tahdonvastaisen katoamisen uhrit. Tällaisen uudelleen käytön voidaan katsoa olevan alkuperäisen käyttötarkoituksen kanssa yhteensopivaa käsittelyä. Uudelleen käytön voidaan katsoa olevan tarkkarajaista sekä välttämätöntä ja oikeasuhtaista rikosten syytetoimia ja uhrin oikeuksien toteuttamista varten. Kohta ei tältäkään osin edellytä muutoksia kansalliseen sääntelyyn. Rikosoikeudenkäynnin yhteydessä käsiteltäviä henkilötietoja voidaan käsitellä rikosasioiden tietosuojalain 1 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan, siltä osin kuin se on tarpeen toimivaltaiselle viranomaiselle säädetyn edellä mainitussa kohdassa tarkoitetun tehtävän suorittamiseksi. Uhreilla puolestaan on edellä 18 artiklan yhteydessä kuvatulla tavalla oikeus saada asianosaisina tieto viranomaisen asiakirjoista olivat ne julkisia tai salassa pidettäviä.
Artiklan 2 kohdan mukaan lukien henkilötietojen, myös lääketieteellisten ja geneettisten tietojen, kokoaminen, käsittely, käyttö ja tallentaminen eivät saa loukata ihmisoikeuksia, perusvapauksia tai yksilön ihmisarvoa eivätkä toteuttaa niiden loukkaamista. Henkilötietojen suojaa ja yksityiselämän suojaa koskevat muun muassa perustuslain 10 §, Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7 ja 8 artikla sekä EIS 8 artikla. Henkilötietojen käsittelystä on kattavasti lainsäädäntöä, joka suojaa rekisteröidyn oikeuksia.
20 artikla. Artiklassa määrätään 18 artiklassa tarkoitetun tiedonsaantioikeuden rajoittamisesta ja oikeussuojakeinoista tällaisessa tapauksessa. Artiklan 1 kohdan mukaan tiedonsaantioikeutta voidaan poikkeuksellisesti rajoittaa vain silloin, kun henkilöllä on lain suoja ja tuomioistuinviranomaiset valvovat hänen vapaudenmenetystään, jos rajoittaminen on täysin välttämätöntä, siitä on säädetty lailla ja tietojen välittäminen vaikuttaisi haitallisesti henkilön yksityisyyteen tai turvallisuuteen tai estäisi rikostutkintaa, tai muilla vastaavilla perusteilla lain, sovellettavan kansainvälisen oikeuden ja tämän yleissopimuksen tavoitteiden mukaisesti.
Tietojensaantioikeutta on käsitelty edellä 18 artiklan yhteydessä. Suomessa pääsääntönä on viranomaisten asiakirjojen julkisuus. Julkisuuslain 24 §:ssä säädetään salassa pidettävistä viranomaisen asiakirjoista. Salassapidolle on näissä tilanteissa erityinen peruste. Vankien osalta perusteet liittyvät muun muassa yksityisyyteen liittyviin näkökulmiin. Julkisuuslain 11 §:n 2 momentissa säädetään edellytyksistä, jolloin asianosaisjulkisuutta voidaan rajoittaa.
Artiklan 2 kohdassa määrätään oikeudesta tehokkaaseen oikeussuojakeinoon. Asiakirjan pyytämisestä säädetään julkisuuslain 13 §:ssä ja antamisesta päättämisestä lain 14 §:ssä. Lain 33 §:n mukaan muutoksenhakuun sovelletaan, mitä oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetussa laissa (808/2019) säädetään. Muutoksenhakuun asiassa, joka koskee oikeudenkäynnin julkisuutta, sovelletaan, mitä oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetussa laissa ja oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annetussa laissa säädetään. Erityissääntelyssä on omat säännöksensä muutoksenhausta.
21 artikla. Artiklassa edellytetään, että vapautensa menettäneet henkilöt vapautetaan niin, että vapautuksesta jää luotettava merkintä ja että vapauttaminen voidaan näin jälkikäteen todentaa. Vapautettujen henkilöiden on pystyttävä käyttämään oikeuksiaan täysimääräisesti ja heidän fyysinen koskemattomuutensa on taattava. Henkilön toimintakykyä ei siis saa tarpeettomasti ja tarkoituksella rajoittaa. Artiklalla ei kuitenkaan rajoiteta kansallisen lainsäädännön tällaiselle henkilölle asettamia velvollisuuksia, joita saattaa liittyä esimerkiksi ehdonalaiseen vapauteen tai erilaisiin toimintakieltoihin.
Artiklassa määrätty tehtävä kuuluu 17 artiklan mukaiselle rekisteriviranomaiselle. Tämän osalta viitataan 17 artiklan 3 kohdan määräyksiin ja niitä koskevaan selostukseen edellä. Vankeudesta vapautettujen oikeuksia ei rajoiteta Suomessa artiklassa kielletyllä tavalla.
22 artikla. Artiklassa määrätään eräiden liitännäisten tekojen rangaistavuudesta. Kohta ei näyttäisi nimenomaisesti edellyttävän tekojen rangaistavaksi säätämistä, vaan joidenkin seuraamusten määrääminen riittäisi. Kysymys on kuitenkin sen tyyppisistä teoista, jotka Suomessa tyypillisesti kuuluvat rikosoikeudellisen vastuun piiriin.
Artiklan a alakohdan mukaan rangaistavaa tulee olla 17 artiklan 2 kohdan f alakohdassa ja 20 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu oikeussuojakeinon saannin viivyttäminen tai estäminen. Ensimmäinen koskee mahdollisuutta saattaa vapaudenmenetys oikeuden tutkittavaksi ja jälkimmäinen oikeussuojakeinoa tietojensaannissa.
Koska vapautensa menettäneiden henkilöiden säilyttäminen on viranomaistehtävä ja koska kyse on viranomaisen asiakirjoista, on a alakohdassa mainittuihin tekoihin syyllistyvä virkamies. Näin ollen sovellettavaksi tulevat rikoslain 40 luvun mukaiset virkarikossäännökset. Sovellettaviksi voivat tulla esimerkiksi virka-aseman väärinkäyttämistä tai virkavelvollisuuden rikkomista koskevat säännökset.
Artiklan b alakohdan mukaan rangaistavaa tulee olla se, että vapaudenmenetys jätetään kirjaamatta, tai kirjataan tietoja, jotka virallisesta rekisteristä vastaava virkailija on tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää virheellisiksi. Sovellettavaksi voivat tältäkin osin tulla virkarikoksia koskevat säännökset.
Artiklan c alakohta koskee tilannetta, jossa kieltäydytään antamasta vapaudenmenetystä koskevia tietoja, tai täytetään näiden tietojen antamista koskevat oikeudelliset vaatimukset, mutta annetaan virheellisiä tietoja. Rikoslain 40 luvun mukaisten virkarikossäännösten lisäksi sovellettavaksi voivat tulla rikoslain 16 luvun 7 §:n mukaista rekisterimerkintärikosta koskeva säännös ja 8 §:n mukaista väärän todistuksen antamista viranomaiselle koskeva säännös. Tilanteesta riippuen myös monet rikoslain 15 luvun oikeudenkäyttöä vastaan kohdistuvista rikossäännöksistä voivat artiklan osalta tulla kysymykseen.
23 artikla. Artiklan 1 kohdassa määrätään osapuolten velvollisuudesta kouluttaa virkamiehiä ja muuta henkilökuntaa yleissopimuksen sisällöstä.
Poliisin perus-, täydennys- ja jatkokoulutus sisältää perus- ja ihmisoikeuskoulutusta, jossa muun muassa käydään läpi keskeiset ihmisoikeussopimukset ja niiden sisältö. Samankaltaista koulutusta annetaan myös raja- ja merivartiokoulun perus- ja jatko-opinnoissa. Valtakunnansyyttäjänvirasto vastaa syyttäjien jatko- ja täydennyskoulutuksesta. Sotilashenkilöiden perus- ja ihmisoikeuskoulutus painottuu humanitaariseen oikeuteen sekä eettiseen opetukseen. Rikosseuraamusalan koulutus sisältää runsaasti perus- ja ihmisoikeuskoulutusta, laillisuuskoulutusta sekä eettistä opetusta. Koulutusta annetaan myös tuomioistuinten sekä Maahanmuuttoviraston henkilökunnalle. Sosiaali- ja terveysalan puolella koulutusta annetaan muun muassa Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valviran sekä aluehallintovirastojen henkilökunnalle.
Koulutusvelvollisuuden vaikutuksia on edellä käsitelty esitysten vaikutusten yhteydessä.
Artiklan 2 kohdan mukaan osapuolen on varmistettava, että sellaiset määräykset ja ohjeet, joilla määrätään tai sallitaan tahdonvastaisen katoamisen toteuttaminen tai kannustetaan siihen, ovat kiellettyjä. Tämän lisäksi on taattava, että henkilöä, joka kieltäytyy noudattamasta tällaista määräystä, ei saa rangaista. Tätä on käsitelty edellä 6 artiklan yhteydessä.
Artiklan 3 kohdassa määrätään, että artiklan 1 kohdassa mainituilla henkilöillä on oltava velvollisuus ja todellinen mahdollisuus ilmoittaa viranomaisille, mikäli he epäilevät, että tahdonvastainen katoaminen on tapahtunut tai että sitä suunnitellaan.
Artiklan tarkoitus on varmistaa, että sopimusvaltion viranomaisilla on riittävästi tietoa ja taitoa puuttua tahdonvastaisiin katoamisiin sekä selvittää että ehkäistä niitä. Tämä edellyttää artiklan 1 kohdassa mainittujen henkilöryhmien kouluttamista yleissopimuksen sisällöstä ja tahdonvastaisten katoamisten torjunnasta. Ilmoitusvelvollisuuden osalta viitataan edellä 6 artiklan yhteydessä todettuun virkarikoksista.
24 artikla. Artiklan 1 kohdassa määritellään yleissopimuksessa tarkoitetun uhrin käsite. Uhrilla tarkoitetaan kadonneen henkilön lisäksi sellaista henkilöä, joka on kärsinyt vahinkoa tahdonvastaisen katoamisen välittömänä seurauksena.
Suomen lainsäädännöstä ei löydy asianomistajan määritelmää, koska tyhjentävän asianomistajan määritelmän aikaansaaminen ei ole mahdollista. Oikeustieteen ja oikeuskäytännön kautta asianomistajan käsitettä on kuitenkin tarkemmin rajattu. Yleisesti asianomistajaksi katsotaan rikoksella loukatun tai vaarannetun oikeushyvän haltija tai se, jolle on välittömästi syntynyt rikoksen kautta yksityinen oikeudellinen vaade. Vaikka asianomistajaa ei kansallisessa lainsäädännössä ole määritelty, oikeuskäytännössä asianomistajan määritelmä on periaatteessa laajempi kuin yleissopimuksen mukainen uhrin määritelmä. Kansallisen lainsäädännön mukaiset asianomistajan oikeudet eivät rajoitu sellaisiin henkilöihin, joille on aiheutunut rikoksesta välitön vahinko, vaan asianomistajana pidetään myös rikoksella loukatun tai vaarannetun oikeushyvän haltijaa. Asianomistaja voi olla myös oikeushenkilö, joskin tämä lienee epätyypillistä tahdonvastaisen katoamisen rikoksen yhteydessä.
Artiklan 2 kohdan mukaan jokaisella 1 kohdassa mainitulla uhrilla on oikeus saada tietää, missä olosuhteissa katoaminen on tapahtunut sekä oikeus saada tietoa katoamisen johdosta suoritettavan tutkinnan etenemisestä ja sen tuloksista sekä kadonneen henkilön kohtalosta. Tiedonsaantioikeutta on selostettu edellä 17–20 artiklan yhteydessä.
Artiklan 3 kohdassa edellytetään, että osapuoli ryhtyy kaikkiin asiaankuuluviin toimiin kadonneen henkilön etsimiseksi, paikantamiseksi ja vapauttamiseksi. Mikäli kadonnut henkilö on kuollut, vastaaviin toimiin on ryhdyttävä, jotta jäännösten sijaintipaikka selviää. Jäännökset on tarvittaessa palautettava omaisille ja sitä on kohdeltava asiaankuuluvalla kunnioituksella. Artiklakohdan osalta viitataan edellä 10 ja 12 artiklan kohdalla esitutkinnasta selostettuun. Lisäksi poliisilain 1 §:n 2 momentin mukaan jos on perusteltua syytä olettaa henkilön kadonneen tai joutuneen onnettomuuden uhriksi, poliisin on ryhdyttävä tarpeellisiin toimenpiteisiin henkilön löytämiseksi.
Artiklan 4 kohdassa edellytetään, että sopimusvaltioissa on olemassa lainsäädäntö, jolla 1 kohdassa tarkoitetuille uhreille taataan oikeus hyvitykseen ja asianmukaiseen sekä välittömään, oikeudenmukaiseen ja riittävään korvaukseen. Korvauksen on oltava oikeassa suhteessa tapahtuneeseen rikokseen. Artiklan 5 kohdassa täsmennetään, mitä 4 kohdan korvauksilla tarkoitetaan. Korvaus on annettava aineellisista ja aineettomista vahingoista, ja lisäksi tarpeen mukaan on esimerkiksi palautettava ne henkilöllä olemassa olleet oikeudet, jotka hän on menettänyt tahdonvastaisen katoamisen seurauksena, kuntoutettava henkilö, joka on kuntoutuksen tarpeessa, sekä palautettava henkilön kunnia ja maine. Valtion on myös kyettävä takaamaan, että rikosta ei uusita.
Suomessa rikoksen asianomistajalla on oikeus saada tahallisen rikoksen toteuttama vahinko täysimääräisesti korvatuksi. Uhrilla on rikosasian asianomistajana oikeus saada rikoksentekijältä myös korvaus oikeudenkäyntikuluistaan siltä osin kuin niitä ei suoriteta oikeusapulain mukaisesti valtion varoista tai hän ei saa niistä korvausta muualta. Asianomistajan pääsemistä oikeuksiinsa edistää oikeudenkäyntiavustajan käyttäminen ja se, että rikokseen perustuva vahingonkorvausvaatimus voidaan esittää virallisen syyttäjän vireille paneman rikosasian käsittelyssä ilman, että asianomistajan täytyy panna vireille vahingonkorvausta koskeva erillinen oikeudenkäynti.
Yleinen vahingonkorvausvastuu ja korvattava vahinko perustuvat vahingonkorvauslakiin (412/1974). Vahingonkorvauslaki kattaa lähtökohtaisesti ne kadonneelle aiheutuneet aineelliset ja aineettomat vahingot, jotka artiklan mukaan tulisi korvata. Lain 5 luvun 1 §:n mukaan vahingonkorvaus käsittää hyvityksen henkilö- ja esinevahingosta sekä luvun 4 a ja 6 §:ssä säädetyin edellytyksin kärsimyksestä. Milloin vahinko on aiheutettu rangaistavaksi säädetyllä teolla, vahingonkorvaus käsittää myös hyvityksen niin sanotusta puhtaasta varallisuusvahingosta. Lain 5 luvun 6 §:n nojalla vahinkoa kärsineellä on oikeus korvaukseen loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä muun muassa silloin, kun hänen vapauttaan on loukattu rangaistavaksi säädetyllä teolla. Artiklan 5 kohdassa mainituista hyvitysmuodoista vahingonkorvauslaissa ei säädetä, mutta esimerkiksi kuntoutuskuluja voidaan korvata sosiaali- ja terveyssektorin lainsäädännön perusteella.
Vahingonkorvausoikeuden käytännön toteutumista turvaa se, että asianomistaja voi myös hakea Valtiokonttorilta valtion varoista maksettavaa rikosvahinkolain mukaista korvausta mainitussa laissa tarkemmin säädetyllä tavalla. Rikosvahinkolain nojalla uhri ei kuitenkaan aina saa täyttä korvausta, koska kyseisessä laissa on eräille korvauslajeille asetettu enimmäismäärät. Esimerkiksi kärsimyksestä maksettava korvaus on henkilökohtaista koskemattomuutta koskevien rikosten, jollaisena tahdonvastaista katoamistakin voidaan pitää, osalta enimmillään 3 600 euroa.
Komitea on painottanut suosituskäytännössään, että kaikilla henkilöillä, jotka ovat kärsineet vahinkoa tahdonvastaisen katoamisen välittömänä seurauksena, on oikeus artiklan mukaiseen hyvitykseen ja korvaukseen (ks. esim. CED/C/PER/CO/1, 29(a) kappale). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hyvityksen ja korvauksen tulisi välttämättä olla kaikille saman sisältöinen. Tähän artiklan ei voida katsoa velvoittavan, minkä lisäksi komitea on suosituskäytännössään tuonut esille, että määrittelyssä tulee ottaa huomioon yksilölliset erityispiireet (ks. esim. CED/C/SVK/CO/1, 25 kappale). Suomessa vahingonkorvauksen määrä arvioidaan tapauskohtaisesti. Lisäksi vahingonkorvauslaissa on erikseen säädetty niistä tilanteista, joissa kolmannella on oikeus saada korvauksia jollekin muulle henkilölle aiheutuneen vahingon vuoksi. Asiasta säädetään lain 5 luvun 2 d (läheisten oikeus korvaukseen henkilövahinkoa kärsineen hoitamisesta aiheutuneista kuluista ja ansionmenetyksestä), 3 (hautaamisesta aiheutuneet ja siihen liittyvät kulut), 4 (elatuksen menetys), 4 a (läheiselle kuolemantapauksesta aiheutunut kärsimys) ja 4 b (läheiselle kuolemantapauksesta aiheutuneen henkilövahingon hoitokulut ja ansionmenetys) §:ssä.
Komitea on suosituskäytännössään katsonut, että uhreilla tulisi olla oikeus saada hyvitystä, sosiaalietuuksia tai muihin korvausmuotoja ilman, että heidän täytyy todistaa kadonneen henkilön kuolema (CED/C/HND/CO/1, 39 kappale) ja vaikka tahdonvastaisesta katoamisesta ei olisi käynnistetty rikosprosessia (CED/C/ESP/CO/1, 30 kappale). Edellä mainitulla tavalla vahingonkorvauslain mukaan tietyt omaisten vahingonkorvaukset edellyttävät katoamisen sijasta henkilön kuolemaa. Suomen vahingonkorvausoikeudessa on suhtauduttu pidättyvästi muun kuin suoranaisen vahingonkärsijän korvausoikeuteen. Toisaalta Suomessa omaisten asemaa ei ensisijaisesti turvatakaan vahingonkorvauksien vaan sosiaaliturvajärjestelmän kautta.
Lapsiuhreihin soveltuvat asianmukaiset lastensuojelulain säännökset sekä muut lapsiin soveltuvat säädökset ja menettelytavat. Lastensuojelulaki antaa viranomaisille mahdollisuuden puuttua tarvittaessa alaikäisen elämäntilanteeseen. Lain lähtökohtana on lapsen etu ja hyvinvointi.
Oikeusministeriö ja poliisiviranomaiset ovat laatineet erilaisia ohjeita rikoksen uhriksi joutuneille. Oikeusministeriö on muun muassa laatinut kirjallisen esitteen rikoksen uhriksi joutuneille. Esite sisältää kattavasti tietoa esimerkiksi tarjolla olevista tukipalveluista sekä rikosasian käsittelyvaiheista. Esite on saatavilla muun muassa oikeusministeriön ja poliisin internetsivuilla. Esite on julkaistu ruotsiksi, englanniksi, venäjäksi, saameksi, somaliksi ja arabiaksi sekä suomen ja ruotsin selkokielillä. Lisäksi rikosuhripäivystys on oikeusministeriön tukemana julkaissut erilaisia esitteitä rikoksen uhriksi joutuneille ja sen internet-sivuilla (www.riku.fi) on paljon ohjeistusta. Oikeusministeriö on julkaissut myös "Lapsi rikoksen uhrina" -oppaan.
Artiklan 6 kohdan mukaan osapuolet toteuttavat asianmukaiset toimet sen oikeudellisen aseman suhteen, joka on niillä kadonneilla, joiden kohtaloa ei ole selvitetty, ja heidän omaisillaan, muun muassa sosiaaliturvan, varallisuusasioiden, perheoikeudellisten kysymysten ja omistusoikeuden osalta.
Artiklakohdan osalta tulee sovellettavaksi muun muassa sosiaalihuoltoa ja sosiaaliturvaa koskeva lainsäädäntö. Sosiaalihuoltolailla (1301/2014) edistetään ja ylläpidetään henkilön hyvinvointia ja sosiaalista turvallisuutta (1 §). Se sisältää säännökset muun muassa välttämättömän huolenpidon ja toimeentulon turvaamisesta sekä neuvonnasta ja ohjauksesta. Sosiaalipalveluja on järjestettävä muun muassa lähisuhde- ja perheväkivallasta sekä muusta väkivallasta ja kaltoinkohtelusta aiheutuvaan tuen tarpeeseen sekä äkillisestä kriisitilanteesta aiheutuvaan tuen tarpeeseen (11 §). Sosiaalipalvelut ovat kuntien järjestämisvastuulla.
Kadonneen henkilön kuolleeksi julistamisesta säädetään laissa kuolleeksi julistamisesta (127/2005). Komitea on suositellut, ettei tahdonvastaisen katoamisen uhriksi joutunutta henkilöä tulisi julistaa kuolleeksi ennen kuin hänen kohtalonsa on selvitetty (ks. esim. CED/C/NLD/CO/1, 34 kappale).
Artiklan 7 kohdassa määrätään yhdistymisvapauden käyttämisestä. Kaikilla on oltava oikeus perustaa sellaisia järjestöjä ja yhdistyksiä, joiden päämääränä on selvittää kadonneiden henkilöiden kohtalo ja auttaa tällaisten rikosten uhreja sekä liittyä tällaisiin järjestöihin. Yhdistymisvapaus on turvattu perustuslaissa ja ihmisoikeutena. Yhdistyksen perustamisesta on tarkemmat säännökset yhdistyslaissa (503/1989).
25 artikla. Artiklassa on määräykset lapsiin liittyvistä erityistilanteista.
Artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan osapuolen on kriminalisoitava tahdonvastaisesti kadonneiden lasten, tahdonvastaisesti kadonneen isän, äidin tai laillisen huoltajan lasten tai tahdonvastaisesti kadonneen äidin vapaudenriiston aikana syntyneiden lasten luvaton poisvieminen. Tahdonvastaisia katoamisia käsittelevä komitea on suositellut tältäkin osin erillisiä rangaistussäännöksiä yleissopimuksen täytäntöön panemisessa (esimerkiksi CED/C/FRA/CO/1, 37 kappale ja CED/C/DEU/CO/1, 29 kappale).
Artiklan a alakohta jättää avoimeksi ja näin ollen sopimuspuolen harkintaan sen, mitä ”luvattomalla poisviemisellä” tarkoitetaan. Tällaiseen toimintaan tyypillisesti liittyy vapaudenriisto, minkä vuoksi sovellettaviksi voivat tulla rikoslain 25 luvun 1 ja 2 §:n vapaudenriistorikoksia koskevat säännökset. Vaikka alakohdan mukaan tekijänä voi periaatteessa olla kuka tahansa, käytännössä tällaisiin tekoihin syyllistyvät virkamiehet, jolloin tässäkin tapauksessa sovellettaviksi voivat tulla rikoslain 40 luvun säännökset.
Artiklan b alakohdan mukaan a alakohdassa tarkoitettujen lasten oikean henkilöllisyyden todistavien asiakirjojen väärentäminen, kätkeminen tai hävittäminen on kriminalisoitava. Kyseisissä tapauksissa sovellettavia säännöksiä ovat rikoslain 33 luvun väärennyssäännökset ja 35 luvun vahingontekosäännökset; tekijän ollessa virkamies myös rikoslain 40 luvun säännökset voivat soveltua. Mahdollisesti myös rikoslain 16 luvun 7 §:n mukainen rekisterimerkintärikos, saman luvun 12 §:n mukainen viranomaisen hallussa olevan todistuskappaleen hävittäminen tai 28 luvun 11 §:n mukainen hallinnan loukkaus voisivat tulla kyseeseen.
Artiklan 2 kohdan mukaan osapuolet toteuttavat tarvittavat toimet tämän artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettujen lasten etsimiseksi, tunnistamiseksi ja palauttamiseksi alkuperäisille perheilleen noudattaen oikeudellisia menettelyjä ja sovellettavia kansainvälisiä sopimuksia. Tämän osalta viitataan edellä 10 ja 12 artiklan yhteydessä käsiteltyyn. Lasten palauttamiseen alkuperäisille vanhemmilleen liittyviä näkökulmia käsitellään tarkemmin jäljempänä 4 kohdan yhteydessä.
Artiklan 3 kohdassa määrätään osapuolten keskinäisestä avustamisesta. Tämän osalta viitataan 14–18 artiklan kohdalla selostettuun.
Artiklan 4 kohdassa määrätään artiklassa tarkoitettujen lasten oikeudesta säilyttää tai saada takaisin henkilöllisyytensä, mukaan lukien kansalaisuutensa, nimensä ja perhesuhteensa, niin kuin ne on laissa määritelty. Kohdan mukaan lasten adoptio tai sijoittaminen on tarvittaessa kumottava.
Lapsen oikeuksiin vaikuttavassa arvioinnissa huomioon otettava on yleissopimus lapsen oikeuksista. Lastensuojelulain mukaista päätöksentekoa ohjaa vahvasti lapsen etu. Mikäli lapsen tilanne tai olosuhteet muuttuvat, lastensuojelulain mukaista sijoituspäätöstä tulee tarkastella uudestaan. Esimerkiksi huostassapidon kestoa ja lakkaamista koskevan lastensuojelulain 47 §:n 2 momentin mukaan lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän on arvioitava huostassapidon jatkamisen edellytykset asiakassuunnitelman tarkistamisen yhteydessä, lapsen tai huoltajan hakiessa huostassapidon lopettamista tai kun se muutoin osoittautuu tarpeelliseksi.
Adoptioiden osalta Suomessa on pidetty lähtökohtana, että lapsen edun turvaamisen painopisteen tulee olla ennakkovalvonnassa. Tässä tarkoituksessa adoptiolaissa säädetään adoptioneuvonnasta ja kansainvälisestä adoptiopalvelusta. Mainitut säännökset tarkoittavat sitä, että asian valmistelussa on aina mukana viranomainen tai viranomaisen luvan saanut toimielin. Jo ennen kuin adoptiosta päätetään, tutkitaan että lapsi on laillisesti adoptoitavissa eikä ole esimerkiksi sieppauksen tai ihmiskaupan uhri. Tällä tavoin pyritään varmistumaan siitä, ettei muun muassa niitä tilanteita, joita kohdassa tarkoitetaan, lainkaan esiintyisi.
Sitä vastoin adoption kumoaminen ei ole mahdollista. Mahdollisuutta adoption purkamiseen on arvioitu muun muassa hallituksen esityksessä eduskunnalle lapseksiottamista koskevan lainsäädännön uudistamisesta (HE 147/1978 vp). Siitä lähtien adoptiolainsäädäntöömme on kuulunut keskeinen periaate siitä, että adoptioon perustuvaa lapsen ja vanhemman suhdetta ei voida purkaa. Adoptiosuhteen pysyvyyden on katsottu olevan lapsen edun mukaista. Omaksuttua ratkaisua ei ole aihetta tässä yhteydessä muuttaa. Ulkomaisen adoption purkamisen tunnustaminen on kuitenkin Suomessa mahdollista adoptiolain 68 §:n mukaisesti.
Voimassaolevan adoptiolainsäädännön mukaan adoptiota ei siis voi sen vahvistamisen jälkeen purkaa. Poikkeuksellisissa tapauksissa korkein oikeus voi ylimääräistä muutoksenhakua koskevien säännösten nojalla purkaa adoptiopäätöksen (ks. esim. KKO 2021:37; KKO 2005:64; KKO 2014:19). Adoption kautta syntynyt oikeudellinen tila voidaan myös muuttaa adoptoimalla lapsi uudelleen, jos adoption edellytykset täyttyvät.
Artikla on jokseenkin tulkinnanvarainen sen suhteen, millaiseen kumoamismenettelyyn se velvoittaa. Komitealle tehtyjen täytäntöönpanoraporttien perusteella osapuolet ovat tulkinneet vaatimusta eri tavoin: osalla on nimenomainen kumoamismenettely ja osalla on muita keinoja. Täytäntöönpanoraporttien perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että erot juontuvat jo aiemmista kansallisista ratkaisuista, eikä yleissopimus ole juuri muuttanut valtioiden omaksumia ratkaisuja.
Komitea on kuitenkin johdonmukaisesti suositellut adoption kumoamisen nimenomaista mahdollisuutta, kun taustalla on tahdonvastainen katoaminen. Komitea ei ole esimerkiksi pitänyt ylimääräiseen muutoksenhakuun rinnastuvaa keinoa riittävänä, ellei yhtenä nimenomaisena perusteena tälle ole ollut tahdonvastainen katoaminen (CED/C/FRA/CO/1, 37 kappale ja CED/C/FRA/OAI/1, 15 ja 16 kappale). Myöskään yleinen adoption kumoamismenettely, joka ei erityisesti koske tahdonvastaisia katoamisia, ei ole ollut riittävä (CED/C/NLD/CO/1, 38 ja 39 kappale). Näin ollen Suomen ylimääräinen muutoksenhaku ei todennäköisesti olisi riittävä keino yleissopimuksen velvoitteiden täyttämiseksi.
Adoptiolain 2 §:n mukaan kaikissa adoptiota koskevissa päätöksissä on otettava huomioon lapsen etu. Tällä perusteella voitaisiin puoltaa tulkintaa, jonka mukaan mahdollisuus uudelleenadoptioon lapsen edun sitä edellyttäessä olisi artiklan 4 kohdan kannalta riittävä menettely. Tulkintaa vastaan puhuu kuitenkin se, että kumoamismenettely ylipäänsä kohdistuu valtioihin, joilla on käytössä adoptiomenettely. Myös komitean edellä mainitut suositukset siitä, että menettelyn täytyisi nimenomaisesti koskea tahdonvastaisen katoamisen tapauksia, puhuu tulkintaa vastaan. Näin ollen uudelleen adoption mahdollisuus ei liene myöskään riittävä keino.
Kansallista lainsäädäntöä tulisi siten muuttaa yleissopimuksen takia. Valmistelussa on kuitenkin katsottu, että nykyinen oikeustila on lapsen edun mukainen. Siksi Suomi tekisi artiklaan tältä osin varauman.
Varauman puolesta puhuvat myös eräät reaaliset argumentit. Ensinnäkin ei ole täysin selvää, millainen kumoamismenettely olisi yleissopimuksen mukainen. Varauman tekeminen on mahdollista vain ennen sopimuksen ratifiointia. Ratifioinnin jälkeen varaumaa ei voi enää tehdä, vaan ristiriitatilanteessa kansallista sääntelyä tulisi muuttaa. Sen sijaan tehty varauma voidaan poistaa ratifioinnin jälkeen, jos se katsotaan aiheelliseksi. Toiseksi vaikka yleissopimuksessa painotetaan lapsen edun ensisijaisuutta, erillisen kumoamismenettelyn säätäminen tahdonvastaisista katoamisista voisi johtaa soveltamiskäytäntöön, jossa arvion lähtökohtana on adoption kumoaminen. Näin voisi olla sen takia, että sääntelyä voitaisiin valtiosopimustaustaisena tulkita painottaen yleissopimuksen tavoitetta poistaa tahdonvastaisen katoamisen vaikutukset. Lasten osalta tätä tavoitetta kuvaa esimerkiksi komitean melko pitkälle menevä suositus siitä, että kadonneista lapsista ja nuorista tulisi perustaa DNA-tietokanta (CED/C/HND/CO/1, 43 kappale).
Artiklan 5 kohdassa määrätään, että kaikissa tapauksissa ja erityisesti kaikissa tähän artiklaan liittyvissä asioissa otetaan ensisijaisesti huomioon lapsen etu, ja lapsella, joka pystyy muodostamaan omat mielipiteensä, on oikeus vapaasti ilmaista nämä mielipiteet, jolloin niille annetaan asianmukainen merkitys lapsen iän ja kehitysasteen mukaisesti.
Adoptiolain 2 §:ssä säädetään lapsen edun huomioon ottamisesta. Lain 3 §:n mukaan alaikäisen adoptiota ratkaistaessa on otettava huomioon lapsen toivomukset ja mielipide lapsen iän ja kehitystason edellyttämällä tavalla.
Lastensuojelulain 4 §:n mukaisesti lastensuojelun tarvetta arvioitaessa ja lastensuojelua toteutettaessa on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Lapsen etua arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota siihen, miten eri toimenpidevaihtoehdot ja ratkaisut turvaavat lapselle tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin sekä läheiset ja jatkuvat ihmissuhteet, mahdollisuuden saada ymmärtämystä ja hellyyttä sekä iän ja kehitystason mukaisen valvonnan ja huolenpidon, taipumuksia ja toivomuksia vastaavan koulutuksen, turvallisen kasvuympäristön ja ruumiillisen sekä henkisen koskemattomuuden, itsenäistymisen ja kasvamisen vastuullisuuteen, mahdollisuuden osallistumiseen ja vaikuttamiseen omissa asioissaan sekä kielellisen, kulttuurisen ja uskonnollisen taustan huomioimisen.
Lapsiuhrin etua turvataan sillä, että rikosasian käsittelyssä ja asianomistajan kohtelussa siinä otetaan huomioon hänen nuoreen ikäänsä liittyvät näkökohdat ja että käsittelyssä edistetään asianomistajan oikeuksiinsa pääsemistä. Esitutkintalain 4 luvun 7 §:ssä säädetään lasten kohtelusta esitutkinnassa.