4.1.1  Uhrien tiedonsaanti ja rikosten ilmoittaminen

Ehdotuksen uusi 3 a artikla edellyttäisi helposti saavutettavan, käyttäjäystävällisen, maksuttoman ja luottamuksellisen tukipuhelimen perustamista. Rikosuhripäivystys (RIKU) tarjoaa uhridirektiivin mukaiset uhrien yleiset tukipalvelut Suomessa vuosina 2018–2027 oikeusministeriön antaman julkisen palveluvelvoitteen nojalla. Rikosuhripäivystyksen palvelut kattavat jo pitkälti ehdotetun artiklan vaatimukset. Kielivalikoimaan liittyvä edellytys vaatii sen selventämistä, mitä tarkoitetaan yleisemmin käytetyillä kielillä.  

Uuden 5 a artiklan 1 kohta edellyttäisi, että uhrit voivat tehdä rikosilmoituksen helposti saavutettavissa olevien, käyttäjäystävällisten tieto- ja viestintäteknologioiden avulla, mukaan lukien mahdollisuuksien mukaan toimittaa samalla todisteita. Esitutkintalain (805/2011) 3 luvun 1 §:n mukaan esitutkintaviranomaisen on viipymättä kirjattava ilmoitus, kun esitutkintaviranomaiselle ilmoitetaan rikos tai tapahtuma, jota ilmoittaja epäilee rikokseksi. Laissa ei ole tarkempia säännöksiä rikosilmoituksen tekemisestä. Rikoksesta tehdyn ilmoituksen kirjaamisvelvollisuus ei riipu siitä, millä tavalla ilmoitus on tehty (HE 222/2010 vp s. 175).  

Artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että uhrit voivat tehokkaasti ilmoittaa rikoksista, jotka on tehty säilöönottotiloissa. Voimassa olevan sääntelyn mukaan vangille ja tutkintavangille on annettava omalla kustannuksellaan mahdollisuus olla puhelimitse yhteydessä vankilan ulkopuolelle. Välttämättömien asioiden hoitamiseksi tai muusta erityisestä syystä puhelimen käyttö voidaan sallia korvauksetta. Vankeuslain (767/2005) esitöiden (HE 263/2004 vp, s. 178) mukaan välttämättömien asioiden hoitamisella tarkoitetaan esimerkiksi viranomaisasioita. Näin ollen vanki tai tutkintavanki voi tehdä rikosilmoituksen poliisin vihjepuhelimeen korvauksetta. Vankeuslain ja tutkintavankeuslain (768/2005) uudistaminen on parhaillaan käynnissä. Vankeus- ja tutkintavankeuslakeja uudistettaessa puheluja koskevia säännöksiä on tarkoitus esittää täsmennettäväksi siten, että oikeus soittaa viranomaisasiat korvauksetta säädettäisiin nimenomaisesti laissa. Vangeille ja tutkintavangeille voidaan myöntää lupa internetin ja sähköpostin käyttöön. Lainsäädäntöä uudistettaessa on tarkoitus esittää lupamenettelystä luopumisen ohella, että vangilla tulisi olla aina mahdollisuus saada oma älypuhelin haltuun ainakin vahvaa tunnistautumista varten. Tällöin rikosilmoitus on mahdollista tehdä myös poliisin internet-sivujen kautta. Vangille ja tutkintavangille on mahdollista myöntää myös poistumislupa poliisilaitoksella asiointia varten.  

Säilöön otettujen ulkomaalaisten kohtelusta ja säilöönottoyksiköstä annetun lain (116/2002) 7 §:ssä säädetään säilöön otetun ulkomaalaisen oikeudesta käyttää puhelinta sekä hallitsemiaan sähköisiä viestintä- ja tallennelaitteita säilöönoton aikana. Säilöön otettu ulkomaalainen voi näin ollen tehdä rikosilmoituksen puhelimitse tai internetin kautta. Jos säilöön otetulla ulkomaalaisella ei ole omaa puhelinta, hän voi käyttää yhteydenpitoon säilöönottoyksikön yleisöpuhelinta aiheutuneita kustannuksia vastaan. Jos säilöön otettu ulkomaalainen on varaton, säilöönottoyksikkö järjestää hänelle mahdollisuuden ottaa yhteyttä lain 6 §:ssä tarkoitettuihin tahoihin. Muutosehdotuksesta saattaa aiheutua tarve täsmentää lain 6 § ja 7 §:n sääntelyä, jotta säilöön otetun mahdollisuus rikosilmoituksen tekemiseen varmistetaan kaikissa tilanteissa. Suomessa turvapaikanhakijoiden sekä tilapäistä suojelua hakevien ja saavien vastaanottokeskuksissa majoittuvien henkilöiden liikkumisvapautta ei ole rajoitettu ja he voivat tehdä rikosilmoituksen esimerkiksi käymällä poliisilaitoksella tai puhelimitse.  

Artiklan 5 kohdassa edellytettäisiin varmistamaan, että rikoksista ilmoittavaan uhriin yhteydessä olevia viranomaisia kielletään siirtämästä uhrin oleskeluoikeutta koskevia henkilötietoja maahanmuuttoviranomaisille vähintään siihen asti, kunnes 22 artiklassa tarkoitettu ensimmäinen henkilökohtainen arviointi on saatu tehtyä. Artikla vastaa tältä osin komission ehdotusta naisiin kohdistuvan väkivallan ja lähisuhdeväkivallan torjumisesta annetun direktiivin 16 artiklan 5 kohdaksi. Mainittu säännös ei sisälly neuvoston yleisnäkemykseen direktiivistä erityisesti siitä syystä, että säännöksellä katsottiin olevan mahdollisia vaikutuksia laittomasti maassa oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten palauttamisessa sovellettavia vaatimuksia ja menettelyitä koskevan direktiivin (2008/115/EY) sääntelyyn. Lisäksi on otettava huomioon, että Suomessa toimivaltaisia maahanmuuttoviranomaisia ovat Maahanmuuttoviraston lisäksi poliisi ja Rajavartiolaitos. Näin ollen tietojen välittämisen kiellon ulottaminen kaikkiin maahanmuuttoviranomaisiin olisi haasteellista.  

Uusi 26 a artikla edellyttää jäsenvaltioita luomaan kansallisia erityisiä toimintakäytänteitä direktiivissä säädettyjen palveluiden ja toimenpiteiden toteuttamiseksi. Erityisillä toimintakäytänteillä on vähintään pyrittävä varmistamaan muun muassa uhrien yksilöllisen tarpeen mukainen tiedonsaanti sekä vangittuna tai säilöön otettuna olevan uhrin mahdollisuus tehdä rikosilmoitus ja mahdollisuus saada tukea ja suojelua. Ehdotuksen johdanto-osan kappaleiden 13 ja 14 mukaan toimintakäytänteistä tulisi säätää lain tasoisesti tavalla, joka vastaa parhaiten jäsenvaltioiden kansallisia oikeusjärjestyksiä ja oikeuslaitoksen järjestämistä. Toimintakäytänteissä olisi annettava kattavasti yleisiä ohjeita siitä, miten uhridirektiivin mukaiset palvelut ja toimet järjestetään, ilman että puututaan yksittäisiin tapauksiin. 

Ehdotetun 26 a artiklan 1 ja 2 kohdan määräysten toteuttaminen Suomessa voitaisiin mahdollisesti toteuttaa perustamalla pysyvä toimielin tai työryhmä, joka käsittelee artiklan sisältämiä kansallisia koordinaation ja yhteistyön toimintakäytänteitä, tai vaihtoehtoisesti tämä voitaisiin mahdollisesti toteuttaa sisällyttämällä toimintakäytänteiden käsittely jo jonkin olemassa olevan toimielimen tai työryhmän toimintaan.  

Artiklan 3 kohta koskee tietojen keräämistä ja jakamista viranomaisten ja tukipalveluiden välillä. Kohta koskee myös henkilötietoja, joten sen yhteydessä on huomioitava henkilötietojen luovuttamiselle edellytyksiä asettava lainsäädäntö, kuten julkisuus- ja tietosuojalainsäädäntö. Voimassa oleva esitutkintalain 4 luvun 10 §:n 3 momentti koskee asianomistajan yhteystietojen välittämistä tukipalvelun tarjoajalle edellyttäen, että uhri on suostunut tietojen siirtämiseen.  

4.1.2  Uhrien pääsy tuen piiriin

Ehdotuksen 8 artiklan 2 kohdan muutos asettaisi velvoitteen asiaankuuluville yleisille tai erityistukipalveluille ottaa yhteyttä uhriin, jos 22 artiklassa tarkoitettu henkilökohtainen arviointi osoittaa uhrin olevan tuen tarpeessa ja uhri antaa suostumuksensa tukipalvelujen yhteydenottoon tai jos uhri pyytää tukea. Uhrien tukipalveluihin ohjaamisesta säädetään esitutkintalain 4 luvun 10 §:n 3 momentissa, jonka voi katsoa täyttävän ehdotuksen esitutkintaviranomaisia koskevan velvoitteen osalta. Lisäksi käytännössä Rikosuhripäivystys ottaa yhteyttä kaikkiin sille ohjattuihin asiakkaisiin oman palvelulupauksensa mukaisesti. Tukipalveluiden osalta asiasta ei kuitenkaan ole sääntelyä, eikä Rikosuhripäivystystä koskevaan yleiseen palveluvelvoitteeseen sisälly ehdotusta vastaavaa velvollisuutta. 

Ehdotuksen 9 artiklan ensimmäinen muutos edellyttäisi tarjoamaan haavoittuvassa asemassa oleville uhreille maksutonta psykologista tukea niin kauan kuin on tarpeellista, jos tuen tarve on osoitettu 22 artiklassa tarkoitetulla yksilöllisellä arvioinnilla. On jossain määrin epäselvää, tulisiko erityistukipalveluiden vai yleisten tukipalveluiden tarjota ehdotuksen tarkoittamaa psykologista tukea. Rikosuhripäivystyksen toimintaan kohdennettu uhrien yleisten tukipalveluiden julkinen palveluvelvoite koskee vain emotionaalista tukea, ei psykologista tukea.  

Artiklan toinen muutos edellyttäisi huomioimaan nykyistä laajemmin erilaisten rikosten uhrien erityistarpeet kehittämällä ja tarjoamalla heille kohdennettua ja yhdennettyä tukea. Ehdotuksen edellyttämät eri uhriryhmille kohdennetut tukipalvelut voidaan mahdollisesti toteuttaa olemassa olevien palvelujen kautta. Kohdan merkitystä täytyisi kuitenkin arvioida tarkemmin, jotta voitaisiin arvioida sen vaikutuksia lainsäädännön tai resurssien muutostarpeisiin.  

Uusi 9 a artikla asettaisi jäsenvaltioille velvoitteita kehittää lapsia varten suunniteltuja erityispalveluita. Suomessa on otettu käyttöön niin kutsuttu Barnahus-malli, joka täyttää jo kattavasti artiklan edellytyksiä. Lasten oikeuspsykologian ja -psykiatrian yksiköiden toiminta perustuu lapseen kohdistuneen seksuaali- ja pahoinpitelyrikoksen selvittämisen järjestämisestä annettuun lakiin (1009/2008). Yksiköissä tehdään monialaista yhteistyötä ja niissä toimii eri alojen ammattilaisia. Lain mukaan yksiköt antavat virka-apua poliisille, syyttäjälle ja tuomioistuimille lapseen kohdistuneiden seksuaali- ja väkivaltarikosepäilyjen selvittämiseksi ja haitan arvioimiseksi. Valtio korvaa toimintaan liittyvät kustannukset. Nämä yksiköt toimivat Barnahus-mallin mukaisesti. Alle 16-vuotiaiden lasten somaattiset seksuaalirikostutkimukset on yleensä keskitetty lasten erikoissairaanhoidon yksiköihin ja 16 vuotta täyttäneiden tutkimukset Seri-tukikeskuksiin kaikkien yliopistollisten sairaaloiden alueella. Kohdan merkitystä täytyisi kuitenkin arvioida tarkemmin, jotta voitaisiin arvioida sen vaikutuksia lainsäädännön tai resurssien muutostarpeisiin.  

4.1.3  Uhrien erityiset tuki- ja suojelutarpeet

Uhridirektiivin 22 artiklan 1 kohtaa koskevalla muutosehdotuksella laajennettaisiin artiklassa säädettyä uhrin suojelutarpeen arviointimenettelyä koskettamaan myös uhrin tukitarpeiden selvittämistä. Suojelutarpeiden arvioinnista säädetään esitutkintalain 11 luvun 9 a §:ssä. Säännöksen mukaan esitutkintaviranomaisen on ilman aiheetonta viivytystä arvioitava, onko asianomistaja asiaa esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä käsiteltäessä erityisen suojelun tarpeessa sekä arvioitava, ovatko 2 momentissa luetellut suojelutoimenpiteet tarpeen. Arviointia tehtäessä on otettava huomioon asianomistajan käsitys toimenpiteen tarpeellisuudesta.  

Kuten naisiin kohdistuvan väkivallan ja lähisuhdeväkivallan torjumiseksi annettua direktiiviehdotusta koskevassa valtioneuvoston U-kirjelmässä (U 32/2022 vp, s. 18) on vastaavan tyyppisen ehdotuksen osalta arvioitu, kansallisessa lainsäädännössä tukipalveluihin ohjaaminen on kytketty uhridirektiivin mukaiseen henkilökohtaiseen arviointiin. Esitutkintalain 4 luvun 10 §:n 3 momentin mukaan esitutkintaviranomaisen on tiedusteltava asianomistajalta, suostuuko hän yhteystietojensa välittämiseen asianomistajien tukipalveluiden tarjoajalle, ja asianomistajan suostuessa siihen välitettävä yhteystiedot ilman aiheetonta viivytystä, jos asianomistajan 11 luvun 9 a §:n nojalla arvioidaan olevan erityisen suojelun tarpeessa taikka rikoksen luonne tai asianomistajan henkilökohtaiset olosuhteet sitä muuten edellyttävät. Esitutkintalain 11 luvun 9 a §:n nojalla tehtävässä henkilökohtaisessa arvioinnissa ei kuitenkaan varsinaisesti arvioida uhrin tarvetta saada tukipalveluja tai uhrin tukea koskevia yksilöllisiä tarpeita. 

Muutosehdotuksen myötä 22 artiklan edellytykset koskettaisivat myös tukitarpeiden arviointia. Esitutkintalain 4 luvun 10 §:n 3 momentin laajan sanamuodon (”tai asianomistajan henkilökohtaiset olosuhteet sitä muuten edellyttävät”) voidaan katsoa edellyttävän esitutkintaviranomaisen arviointia uhrin tukitarpeiden osalta (ks. myös HE 66/2015 vp, s. 38–39). Muutosehdotus edellyttää kuitenkin tarkempaa arviointia siitä, täyttäisikö esitutkintalain 4 luvun 10 §:n 3 momentin sanamuoto uuden tukitarpeiden arviointia koskevan vaatimuksen.  

Uusi 22 artiklan 1 a kohta velvoittaisi, että esitutkintaviranomaisten ensimmäisen arvioinnin jälkeen erityisten tuki- ja suojelutarpeiden jatkoarviointi tulee tehdä uuden 26 a artiklan mukaisesti viranomaisten yhteistyössä menettelyn vaiheesta ja uhrien yksilöllisistä tarpeista riippuen. Esitutkintalain 11 luvun 9 a §:ssä säädetään tällä hetkellä vain syyttäjän kuulemisesta. Säännöksen 3 momentin mukaan esitutkintaviranomaisen on kuultava syyttäjää erityisen suojelun tarpeesta ja 2 momentin 2–5 kohdassa tarkoitettujen toimenpiteiden tarpeellisuudesta, jos asianomistajan henkilökohtaiset olosuhteet tai rikoksen laatu sitä edellyttää. Uusi 1 a kohta edellyttäisi siten lainsäädännön muuttamista. 

Voimassa oleva esitutkintalain 11 luvun 9 a §:n 1 momentti sisältää voimassa olevan uhridirektiivin 22 artiklan 2 ja 3 kohtien vaatimukset arvioinnissa huomioon otettavista asioista. Momentin mukaan arvioinnissa on otettava huomioon etenkin asianomistajan henkilökohtaiset olosuhteet ja rikoksen laatu. Arvioinnissa yksityiskohtaisemmin huomioon otettavia seikkoja on käsitelty säännöksen esitöissä (HE 66/2015 vp, s. 46). Muutosehdotuksella tehtäisiin lisäyksiä sekä 2 että 3 kohtaan. Uhrin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin luettaisiin jatkossa myös merkitykselliset syrjintäkokemukset, myös silloin, kun syrjintä perustuu useiden perusteiden, kuten biologisen tai sosiaalisen sukupuolen, iän, vamman, uskonnon tai vakaumuksen, kielen, rodun, yhteiskunnallisen tai etnisen alkuperän taikka seksuaalisen suuntautumisen, yhdistelmään. Lisäksi 22 artiklan arviointi laajennettaisiin kattamaan uhrin suhde rikoksentekijään ja rikoksentekijän ominaisuudet. Erityistä huomiota olisi kiinnitettävä rikoksentekijän aiheuttamaan riskiin, mukaan lukien väkivallan riski, ruumiinvamman riski, aseiden käyttö, järjestäytyneessä rikollisryhmässä mukanaolo, huumeiden tai alkoholin väärinkäyttö, lasten hyväksikäyttö, mielenterveysongelmat, vainoaminen, uhkauksen ilmaisut tai vihapuhe. Muutokset edellyttäisivät todennäköisesti esitutkintalain muuttamista. On lisäksi otettava huomioon, että muutos voi edellyttää myös rikoksentekijää koskevien valtiosääntöisesti arkaluontoisten henkilötietojen käsittelyä (ml. erityiset henkilötietoryhmät) ja muutosta olisi arvioitava tarkemmin myös tietosuojasääntelyn osalta. 

Artiklan 3 kohta koskee erityisen huomion kohteena olevia uhreja. Uutena ryhmänä otettaisiin huomioon keskeisten kansainvälisten rikosten uhrit. Ehdotuksen perusteella ei ole täysin selvää, mitä artiklassa viitatuilla keskeisillä kansainvälisillä rikoksilla tarkoitetaan. Käsitteellä viitataan mahdollisesti Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön (SopS 56/2002) 6–8 a artikloissa tarkoitettujen rikosten uhreihin. Näitä rikoksia ovat joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan, sotarikokset sekä hyökkäysrikos. Kyseisistä rikoksista säädetään rikoslain 11 luvussa (212/2008). Luvussa säädetään myös rangaistaviksi tahdonvastaisen katoamisen toteuttaminen ja kidutus, joita koskeva sääntely perustuu kansainvälisiin yleissopimuksiin ja jotka ovat rikoslain 1 luvun 7 §:n soveltamisesta annetussa asetuksessa (627/1996) Suomessa säädetty kansainvälisiksi rikoksiksi.  

Artiklan 7 kohtaan lisättäisiin velvollisuus päivittää henkilökohtainen arviointi säännöllisin väliajoin tuki- ja suojelutoimenpiteiden ajantasaisuuden varmistamiseksi. Voimassa olevan direktiivin mukainen sääntely edellyttää arvioinnin päivitystä vain silloin, kun arvioinnin perusteena olevat seikat ovat muuttuneet merkittävästi. Voimassa oleva esitutkintalain 11 luvun 9 a §:n 4 momentti edellyttää arvioinnin tekemistä uudelleen, jos arvioinnin perusteena olevat seikat muuttuvat merkittävästi. Arviointi voidaan tehdä uudelleen myös, jos siihen on muuten perusteltua aihetta. Muutos edellyttäisi todennäköisesti lainsäädäntömuutosta.  

Ehdotuksella lisättäisiin 23 artiklaan uusi 4 kohta, joka koskisi toimenpiteitä uhrin fyysiseksi suojelemiseksi. Muutoksen edellyttämä lainvalvontaviranomaisten jatkuva tai väliaikainen läsnäolo rikosoikeudellisen menettelyn aikana uhrin fyysiseksi suojelemiseksi voidaan poliisin osalta katsoa toteutuvan poliisilain (872/2011) 2 luvun 10 §:n 3 momentin poliisin toimivaltuudella suojella henkilöä tai vartioida paikkaa henkeen, terveyteen, vapauteen, kotirauhaan tai omaisuuteen kohdistuvan rikoksen estämiseksi tai keskeyttämiseksi. Muutosehdotus saattaisi kuitenkin aiheuttaa tarpeen muuttaa lainsäädäntöä. 

Edellä selostettuihin muutosehdotuksiin liittyy läheisesti ehdotuksen 21 artiklan uusi 3 kohta, jonka mukaan jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että rikoksentekijälle ei suoraan tai välillisesti anneta uhria koskevia henkilötietoja, joiden avulla rikoksentekijä voi määrittää uhrin asuinpaikan tai muutoin ottaa yhteyttä uhriin millään tavalla. Esitutkintalain 4 luvun 15 §:n 3 momentin mukaisesti asianosaisella ei ole oikeutta saada tietoa viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999, julkisuuslaki) 11 §:n 2 momentin 7 kohdassa tarkoitetuista tiedoista. Näitä tietoja ovat asianomistajan salassa pidettävät osoite-, puhelin- ja muut vastaavat yhteystiedot, jos tiedon antaminen vaarantaisi asianomistajan turvallisuutta, etuja tai oikeuksia. Asianomistajan yhteystiedot voidaan jättää luovuttamatta esitutkinnassa myös julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 31 kohdan nojalla.  

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997) 5 luvun 3 §:n 2 momentin mukaisesti asianosaisen, todistajan tai muun kuultavan yhteystietoja ei oteta haastehakemukseen tai valituskirjelmään sellaisinaan, vaan ne on ilmoitettava tuomioistuimelle soveltuvalla tavalla. Oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain (370/2007, oikeudenkäynnin julkisuuslaki) 12 §:n 2 momentissa säädetään, että asianosaisella ei ole oikeutta saada tietoa julkisuuslain 11 §:n 2 momentin 7 kohdassa tarkoitetuista tiedoista. Lisäksi 9 §:n 1 momentin 5 kohdan ja 24 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla yhteystiedot sisältävä oikeudenkäyntiasiakirja ja tuomion osa voidaan julistaa salaiseksi. Julkista ratkaisua koskevan 26 §:n 2 momentin mukaan 9 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettuja tietoja ei saa ottaa julkiseen ratkaisuun, ellei siihen ole erityisen painavaa syytä. Muutosehdotus edellyttäisi kuitenkin ehdotonta kieltoa luovuttaa uhrin yhteystietoja. Voimassa oleva lainsäädäntö ei todennäköisesti täysin täyttäisi ehdotetun sääntelyn vaatimuksia.  

4.1.4  Osallistuminen rikosprosessiin ja tehokkaat oikeussuojakeinot

Uusi 10 b artikla edellyttäisi, että uhreilla on mahdollisuus saattaa oikeudenkäynnin aikana tehty tiettyjä direktiivissä uhrille kuuluvia oikeuksia koskeva päätös uudelleentarkasteltavaksi. Tällaisia päätöksiä olisivat ainakin 7 artiklan 1 kohdan mukainen päätös liittyen tulkkaukseen oikeuden istunnoissa sekä 23 artiklan 3 kohdan mukainen päätös oikeudenkäyntimenettelyn aikana toteutettavista suojelutoimenpiteistä.  

Ehdotuksen perusteella jää epäselväksi, mikä ehdotetun artiklan 1 kohdan a alakohdan suhde olisi voimassa olevan uhridirektiivin 7 artiklan 7 ja 8 kohtaan, jotka koskevat tulkkauksen tai käännöksen antamatta jättämistä koskevan päätöksen riitauttamista ja tämän riitautuksen käsittelyn kestoa. Lisäksi ehdotuksen perusteella jää epäselväksi, onko artiklassa tarkoitus antaa uhreille ehdoton muutoksenhakumahdollisuus artiklassa tarkoitettuihin päätöksiin kesken oikeudenkäynnin huolimatta siitä, että 10 b artiklan 2 kohdan mukaan menettelysäännöt, joiden nojalla uhrit voivat pyytää 1 kohdassa tarkoitettujen päätösten uudelleentarkastelua, määritetään kansallisessa oikeudessa.  

Tulkkauksen järjestämisestä ja tulkkausta koskevasta päätöksestä säädetään oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetussa laissa (6 a luvun 2 §:n 3 momentti ja 11 luvun 13 §:n 2 momentti). Tulkkausta koskevasta päätöksestä valitetaan pääasian yhteydessä (oikeudenkäymiskaaren 25 luvun (165/1998) 1 §:n 3 momentti). Todistelua koskevaan muutoksenhakuun sovelletaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun (732/2015) 68 §:ää, jonka pääsäännön mukaan todistelua koskevaan päätökseen haetaan muutosta pääasian yhteydessä. Säännöksen 3 momentin poikkeuksen mukaan tuomioistuin voi määrätä, että päätökseen haetaan muutosta erikseen, jos päätöksen sisältö huomioon ottaen muutoksenhaku pääasian yhteydessä olisi hyödytöntä ja asianomaisen henkilön oikeusturva edellyttää erillistä muutoksenhakuoikeutta tai jos siihen on muuten erittäin painavat syyt. Muihin kuin todistelua koskeviin käräjäoikeuden käsittelyratkaisuihin saa oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 1 §:n 3 momentin mukaan hakea muutosta valittamalla vain, jos se on nimenomaisesti sallittu. Laissa ei säädetä erillisestä ja ehdottomasta muutoksenhakuoikeudesta 23 artiklan 3 kohdan a–c alakohtien mukaisia toimenpiteitä koskevasta päätöksestä.  

Muutosehdotuksella tehtäisiin 16 artiklaan kaksi muutosta. Artikla koskee oikeutta rikosoikeudellisen menettelyn kuluessa tehtävään päätökseen rikoksentekijän velvoittamisesta korvauksen maksamiseen. Ehdotetut muutokset edellyttäisivät useita merkittäviä muutoksia rikosvahinkolakiin (1204/2005) ja joitakin muutoksia oikeudenkäynnistä rikosasiassa annettuun lakiin. 

Artiklan 1 kohdan muutoksella poistettaisiin voimassa olevan artiklan poikkeus rikosasian ja vahingonkorvausasian eriyttämisestä omiksi prosesseikseen, jos korvauspäätös kansallisen oikeuden mukaan tehdään toisessa oikeudellisessa menettelyssä. Muutoksen johdosta tällainen poikkeus ei olisi enää mahdollinen, vaan jäsenvaltioiden olisi huolehdittava siitä, että uhrilla on oikeus saada rikosoikeudellisen menettelyn kuluessa kohtuullisessa ajassa päätös rikoksentekijän velvoittamisesta korvauksen maksamiseen.  

Pääsääntöisesti uhrin vahingonkorvausvaatimukset voidaan Suomessa käsitellä rikosasian käsittelyn yhteydessä (oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 1 §). Joissakin tilanteissa vahingonkorvausasia voidaan kuitenkin erottaa käsiteltäväksi omassa prosessissaan (oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 3 §). Tämä voi olla perusteltua esimerkiksi silloin, kun vahingonkorvausasian käsittely muodostuu huomattavan laajaksi suhteessa rikosasian käsittelyyn, jolloin rikosasian käsittely ja siten myös ratkaisu tarpeettomasti pitkittyy, mikä voi olla ongelma erityisesti silloin, kun rikoksentekijä on vangittu. Lisäksi vahingonkorvausvaatimuksen ratkaiseminen voi edellyttää huomattavasti enemmän selvittämistä kuin syyteasia, esimerkiksi lääketieteellisten syy-yhteyksien tai yrittäjän ansionmenetyksen osalta. Näin ollen velvollisuus käsitellä vahingonkorvausasia kaikissa tapauksissa samassa yhteydessä rikosasian kanssa voisi johtaa prosessien pitkittymiseen, rikosvastuun toteutumisen viivästymiseen ja prosessin osapuolienkin kannalta ei-toivottuihin lopputuloksiin.  

Artiklan 2 kohdan muutoksella asetettaisiin velvollisuus toimivaltaisille viranomaisille maksaa myönnetty korvaus suoraan uhrille ilman aiheetonta viivytystä. Uhrin oikeus saada korvaus rikoksentekijältä siirretään toimivaltaisille viranomaisille myönnetyn korvauksen määrän osalta. Voimassa olevan sanamuodon mukaan jäsenvaltioiden on edistettävä toimenpiteitä, joilla rikoksentekijää kannustetaan maksamaan uhrille asianmukainen korvaus. Ehdotuksen tarkempi sisältö jää epäselväksi.  

Ehdotuksen perusteluosan mukaan jäsenvaltion olisi maksettava rikoksentekijän maksettavaksi määrätty korvaus uhrille suoraan välittömästi tuomion jälkeen (s. 19). Mikäli tällä tarkoitetaan, että toimivaltaisen viranomaisen olisi maksettava korvaus automaattisesti heti tuomion tultua lainvoimaiseksi, se edellyttäisi useita merkittäviä muutoksia rikosvahinkolakiin. Rikosvahinkolain mukainen korvaus uhrille on toissijainen (19, 26 ja 27 §), minkä vuoksi korvauksen maksaminen voi edellyttää selvitystä korvauksista, jotka uhri on saanut tai ilmeisesti oikeutettu saamaan saman vahingon johdosta muun lain tai vapaaehtoisen vakuutuksen perusteella. Erityisesti 27 §:n 2 momentti olisi tältä osin ongelmallinen. Rikosvahinkolain 30 §:n 1 momentin mukaan Valtiokonttorin on otettava päätöksensä perustaksi tuomioistuimen asiassa antama ratkaisu. Koska tuomioistuimen määräämä korvaus voi perustua myöntämiseen tai olla selvästi vakiintuneen korvauskäytännön vastainen, Valtiokonttorilla on kuitenkin mahdollisuus poiketa tuomioistuimen ratkaisusta. Valtionkonttorin on kuitenkin ilmoitettava päätöksessään poikkeamisen perusteet (30 § 2 mom.). Ehdotetussa säännöksessä viitataan ”myönnettyyn korvaukseen”, jolla ilmeisesti tarkoitetaan tuomioistuimen määräämää korvausta. Rikosvahinkolaissa useille korvauksille on säädetty enimmäismäärä, joka toisinaan jää tuomioistuimen rikoksentekijän maksettavaksi määrättyä korvausta pienemmäksi. Jos ehdotettu säännös hyväksyttäisiin sellaisenaan, myös enimmäismääriä koskevaa rikosvahinkolain sääntelyä tulisi muuttaa.  

Toisessa jäsenvaltiossa asuvien uhrien oikeuksia koskevaan 17 artiklaan tehtäisiin kaksi muutosta. Video- ja puhelinneuvotteluita koskevien määräysten osalta poistettaisiin viittaus keskinäisestä oikeusavusta rikosasioissa Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä 29 päivänä toukokuuta 2000 tehdyn yleissopimuksen määräyksiin. Lisäksi alakohta koskisi muutoksen myötä yleisesti uhrin osallistumista rikosoikeudelliseen menettelyyn, kun taas voimassa olevan b alakohdan sanamuoto koskee tällä hetkellä vain uhrien kuulemista.  

Toinen muutos koskisi yhteistyötä ja tiedonsiirtoa kansallisten toimivaltaisten viranomaisten ja Euroopan unionin rikosoikeudellisen yhteistyön viraston (Eurojust) välillä. Eurojustin tehtävistä ja toimivallasta säädetään Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) 2018/1727 (Eurojust-asetus). Suomen osallistumisesta Eurojustin toimintaan säädetään Suomen osallistumisesta Euroopan unionin rikosoikeudellisen yhteistyön viraston (Eurojust) toimintaan annetussa laissa (1232/2019, Eurojust-laki). Eurojust-laki sisältää säännökset kansallisten toimivaltaisten viranomaisten kanssa tehtävästä yhteistyöstä sekä Eurojustin kansallisen jäsenen tiedonsaantioikeudesta ja oikeudesta käsitellä ja luovuttaa henkilötietoja salassapitosäännösten estämättä Eurojustille. Mainittu lainsäädäntö vaikuttaisi kattavan artiklan edellytykset. Tarvittaessa tiedonsiirtoja koskevaa sääntelyä sekä henkilötietojen käsittelyyn liittyviä suojatoimia koskevien säännösten riittävyyttä tulee kuitenkin arvioida tarkemmin, siltä osin kuin Eurojustille artiklan mukaan siirrettävät tiedot voivat tarkoittaa arkaluonteisten tietojen käsittelyä. 

Uusi 26 d artikla edellyttäisi, että uhreilla on kansallisen lainsäädännön nojalla käytössään tehokkaat oikeussuojakeinot siltä varalta, että heidän direktiivin mukaisia oikeuksiaan loukataan. Artiklalla on liityntä ehdotuksen 10 b artiklaan, joka koskee oikeutta tiettyjen päätösten uudelleentarkasteluun. Näiltä osin ehdotuksen vaikutuksia lainsäädäntöön on arvioitu edellä. 

Uhridirektiivissä säädetään useista erilaisista uhrien oikeuksista, joihin liittyy kansallisessa lainsäädännössä erilaisia oikeussuojakeinoja. Esimerkiksi kuulemista tai avustajan käyttöä koskevan oikeuden loukkauksiin voidaan vedota rikosasiaa tuomioistuimessa käsiteltäessä. Tavallista muutoksenhakua voidaan käyttää, jos katsotaan tuomioistuimen tehneen virheen antamassaan ratkaisussa oikeudenkäymiskaaren 25 ja 30 lukujen mukaisesti. Lisäksi oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa on säännökset ylimääräisestä muutoksenhausta. Viranomaisten laiminlyödessään tehtäviään asiasta voidaan kannella ylemmälle viranomaiselle. Edelleen uhri voi tehdä kantelun myös eduskunnan oikeusasiamiehelle tai valtioneuvoston oikeuskanslerille. Eduskunnan oikeusasiamies tai valtioneuvoston oikeuskansleri voivat saamiensa kanteluiden perusteella esimerkiksi antaa huomautuksen tai suositella viranomaista hyvittämään aiheutuneen vahingon. Suomen lainsäädännön arvioidaan ainakin pääosin täyttävän artiklan vaatimukset. Artiklan vaikutuksien laajuuden vuoksi sen sisältöä ja suhdetta kansalliseen lainsäädäntöön tulee kuitenkin neuvotteluissa arvioida tarkemmin. 

4.1.5  Muut säännökset

Ehdotuksen 26 b artiklassa säädettäisiin niistä oikeuksista, joita uhrien tulisi voida käyttää sähköisen viestintävälineen avulla.  

Artiklan 1 kohdassa viitatuissa artikloissa tarkoitetut oikeudet ovat oikeus tukipuhelimeen (3 a artikla), oikeus saada oikeuksistaan tietoja (4 artiklan 1 kohta), oikeus saada kirjallinen vahvistus rikosilmoituksesta (5 artiklan 1 kohta), rikosilmoituksen tekemiseen liittyvät oikeudet (5 a artikla), oikeus saada tietyt ilmoitukset omassa asiassaan (6 artiklan 1, 2, 4, 5 ja 6 kohta) ja oikeus tiettyjen oikeudenkäyntimenettelyssä tehtyjen päätöksien uudelleentarkasteluun (10 b artikla).  

Voimassa oleva sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnasta annetun lain (13/2003), hallintolain (434/2003) ja digitaalisten palvelujen tarjoamisesta annetun lain (306/2019) sääntely edellyttää jo nykyisellään, että viranomaisen on mahdollistettava hallinnon asiakkaalle asiointi digitaalisia palveluita tai muita sähköisiä tiedonsiirtomenetelmiä käyttämällä ennen esitutkinnan tai poliisitutkinnan toimittamisen aloittamista. Sen sijaan esitutkinnan tai poliisitutkinnan käynnistyttyä oikeuden sähköiseen viestintään turvaavat esitutkintalain ja julkisuuslain asianosaisjulkisuutta koskevat säännökset sekä julkisuuslain sähköistä tiedonantotapaa koskeva sääntely. Vastaavasti lainkäyttöasian käsittelyn osalta artiklan vaatimukset täyttynee oikeudenkäynnin julkisuuslain ja julkisuuslain sääntelyn kautta. Artiklan ei siten arvioida aiheuttavan merkittäviä lainsäädäntömuutostarpeita. Artiklan asettamia vaatimuksia käytännön tasolla tulee kuitenkin arvioida neuvotteluissa tarkemmin. On mahdollista, että ehdotetussa muodossa artikla edellyttäisi sellaisien sähköisten viestintävälineiden kehittämistä, joita kaikilla artiklassa mainittuihin oikeuksiin liittyvillä tahoilla ei ole käytännössä tarjolla. 

Artiklan 3 kohta vaikuttaa olevan hyvin sopusoinnussa asetuksen (EU) N:o 910/2014 (eIDAS-asetus) ja sen tavoitteiden kanssa. eIDAS-asetuksen tarkoituksena on luoda yhteiset vaatimukset sähköisille tunnistusvälineille ja luottamuspalveluille, jotta vaatimukset täyttäviä palveluita voidaan käyttää kaikkialla EU:ssa. Ehdotuksen keskeinen vaikutus olisi, että artiklassa tarkoitetuissa prosesseissa toimivilla tahoilla tulisi olla kyvykkyys ottaa vastaan toisen jäsenvaltion ilmoittamalla tunnistusvälineellä tapahtuva sähköinen tunnistautuminen tai luottamuspalvelun tarjoajan tuottama sähköinen allekirjoitus tai leima, jos kyseisessä prosessissa edellytetään sähköistä tunnistamista tai sähköistä allekirjoitusta tai leimaa. eIDAS-asetusta ollaan parhaillaan muuttamassa ja se voi vaikuttaa eIDAS-asetuksen mukaisten palveluiden yleistymiseen.  

Uusi 26 c artikla asettaisi edellytyksiä turvata vammaisten uhrien oikeudet. Jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että vammaiset uhrit voivat hyödyntää direktiivin 26 b artiklassa tarkoitettuja sähköisiä viestintävälineitä yhdenvertaisesti muiden kanssa noudattamalla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2019/882 (ns. esteettömyysdirektiivi) liitteessä I vahvistettuja esteettömyysvaatimuksia. Jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että vammaiset uhrit voivat käyttää direktiivin soveltamisalaan kuuluvia menettelyjä sekä tukipalveluja ja suojelutoimenpiteitä yhdenvertaisesti muiden kanssa direktiivin (EU) 2019/882 liitteessä I vahvistettujen esteettömyysvaatimusten mukaisesti. Jäsenvaltioiden olisi lisäksi varmistettava, että vammaisille uhreille järjestetään pyynnöstä kohtuulliset mukautukset. 

Siltä osin kuin artiklan tarkoittamassa palvelussa on kyse digitaalisesta palvelusta, tulee sovellettavaksi digitaalisten palvelujen tarjoamisesta annetun lain (306/2019, digipalvelulaki) mukaiset saavutettavuusvaatimukset. Mikäli nyt ehdotettavana olevan direktiivin nojalla perustettaisiin uusia tai kehitettäisiin viranomaisen nykyisiä sähköisiä palveluja, koskee digipalvelulain sääntely tällaisia palveluja eikä uutta sääntelyä lähtökohtaisesti tarvita. Mikäli kyse olisi jonkun muun kuin viranomaisten tuottamista digitaalisista palveluista, tämä edellyttäisi todennäköisesti uutta kansallista lainsäädäntöä.  

Ehdotuksen 26 b artiklassa mainitaan myös 3 a artikla, jonka mukaan uhrien tukipuhelimen tulisi olla saatavilla esteettömyysvaatimuksia noudattamalla. Tukipuhelin olisi viestintäpalvelu, jota koskee sähköisen viestinnän palveluista annetun lain (917/2014, SVPL) säännökset. Mainittuun lakiin sisältyy esteettömyysdirektiivin mukaiset viestintäpalveluja koskevat esteettömyysvaatimukset. Esteettömyysdirektiivin mukaisesti SVPL:n mukaisia esteettömyysvaatimuksia sovelletaan silloin, kun viestintäpalvelu on kuluttajalle tarjottava palvelu. Esteettömyysdirektiivissä palveluntarjoajalla tarkoitetaan luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka tarjoaa palvelua unionin markkinoilla tai tarjoaa tällaista palvelua loppukäyttäjille. On mahdollista, että voimassa oleva kansallinen lainsäädäntö kattaisi artiklan mukaiset vaatimukset myös ehdotetun 3 a artiklan mukaisen puhelinpalvelun osalta, mutta tarvetta säätää tukipuhelimen esteettömyydestä erikseen tulisi arvioida vielä tarkemmin.