Arvoisa puhemies! Tämä lakialoite on vastaus yli tuhannen sosiaalityöntekijän ja sosiaalialan opiskelijan marraskuussa viime vuonna julkaisemaan hätähuutoon koskien lastensuojelun parissa työskentelevien ihmisten ylikuormitusta. Lasten oikeuksien päivänä julkaistu adressi herätti erittäin tervetullutta ja tarpeellista keskustelua suomalaisen lastensuojelun tilanteesta. Valitettavasti se ei ole ensimmäinen kerta. Pienen Eerikan äärimmäisen traaginen tapaus johti myös edellisellä vaalikaudella laajaan poliittiseen keskusteluun lastensuojelun resursseista ja niiden suuntaamisesta. Kehittämistoimenpiteitä laadittiin ja resurssejakin kyllä on lisätty, mutta siitä huolimatta tilanne ei ruohonjuuritasolla työtä tekevien näkökulmasta selvästikään ole parantunut.
Tämäkin hallitus on omalta osaltaan ryhtynyt toimiin ja on käynnistänyt laajan selvityksen lastensuojelutyön kuormittavuudesta. Se on tervetullutta ja tarpeellista, kuten myös ehdotukset ennaltaehkäisevän perhetyön sekä lastensuojelun tiimimallityöskentelyn kehittämisestä.
Hallituksen asettaman selvityshenkilön Aulikki Kananojan ensimmäinen väliraportti julkaistiin pari viikkoa sitten. Väliraportissa arvioidaan, että valtakunnallisen keskimäärän ylittäviä sosiaalityöntekijöiden asiakasmääriä esiintyy noin 40 prosentissa palvelujen järjestäjistä. Se on todella paljon ja kertoo siitä, että tilanne suomalaisissa kunnissa edelleen on hyvin vakava. Marraskuussa julkaistussa sosiaalityöntekijöiden laatimassa adressissa ilmaistaan vakava huoli lasten ja nuorten heitteillejätöstä, jota lastensuojelutyön krooninen aliresursointi saa aikaan useassa kunnassa. 40, 60, jopa 80 lasta sosiaalityöntekijää kohden on kestämätön tilanne, kun asiakkaina on lapsia, joiden tilanteet ovat vakavasti vaarantuneita ja turvattomia.
Sosiaalityöntekijöiden kuormituksen taustalla on monenlaisia tekijöitä. Asiakasmäärien kasvu voi johtua työn organisoinnin puutteista, pätevien työntekijöiden saamisen vaikeuksista tai kunnan pienestä koosta, ja asiakkaiden tilanteiden vakavuus eli työn intensiteetti myös vaihtelee. Kananojan väliraportissa painotetaan yksintekemistä yhtenä vakavimmista riskeistä lastensuojelutyössä. Työn henkistä kuormittavuutta lisää toisin sanoen myöskin se, että monet työntekijät tekevät vaativaa työtä liian yksin.
Matalan kynnykset palvelut ovat keskeisin keino vähentää raskaiden korjaavien toimenpiteiden tarvetta. Siksi tässä väliraportissa esitetyt ehdotukset muun muassa tiimimallin käyttöönotosta sekä matalan kynnyksen perhetyön lisäämisestä ovat varsin kannatettavia. Perhetyön vahvistaminen neuvoloissa ja perhekeskuksissa sekä kotipalvelun vahvistaminen entisestään ovat tärkeitä toimia varhaisen tuen ja ennaltaehkäisevien palveluiden lujittamiseksi.
Varhaisen tuen merkityksestä ei siis ole erimielisyyttä, mutta Kananoja tulee raportissaan siihen johtopäätökseen, että sote- ja maakuntauudistuksen aiheuttamassa lasten ja perheiden palvelujen nykyisessä muutostilanteessa sosiaalityöntekijöiden lakisääteiset asiakasmitoitukset eivät ole tarkoituksenmukaisia. Pidän erittäin huonona, jos hallitus tämän seurauksena nyt on rajaamassa pois lakisääteisen enimmäisasiakasmäärän keinona puuttua lastensuojelutyön kuormitukseen. Varhaiseen tukeen ja perhetyöhön kohdistuvien panostusten lisäksi tarvitaan myös välittömiä ja heti vaikuttavia toimia kuormituksen vähentämiseksi. Muun muassa ammattijärjestö Talentia, joka selvitysryhmässä jätti eriävän mielipiteen juurikin mitoituksesta, on todennut, että lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän lakisääteinen asiakasmitoitus on ainoa keino, jolla voidaan välittömästi ja konkreettisesti puuttua sosiaalityöntekijöiden kuormitukseen.
Lastensuojelun kuormituksen vähentäminen on äärimmäisen tärkeää ja akuuttia. Se on lasten oikeuksiin ja hyvinvointiin suoraan vaikuttava kysymys, ja suhtautuminen ratkaisuihin ei voi olla varhaisen tuen ja lakisääteisen asiakasmitoituksen asettaminen vastakkain, vaan ongelman purkaminen laaja-alaisesti niin välittömästi vaikuttavilla toimilla kuin kehittämällä perheille suunnatun tuen malleja ja sosiaalityötä.
Lastensuojelun lakisääteinen enimmäisasiakasmäärä ei siis ratkaise kaikkia niitä ongelmia, joita tämänpäiväiseen lastensuojelutyöhön liittyy, mutta se olisi ehdottomasti ja selkeästi parannus nykytilanteeseen verrattuna. Lakisääteinen mitoitus ei ole ristiriidassa sen kehittämistyön kanssa, jota nyt tehdään, mutta se loisi lakisääteisen perälaudan resurssien turvaamiseksi myös niissä kunnissa ja niiden työntekijöiden kohdalla, jotka edelleen ja jatkossakin kamppailevat liian suuren asiakasmäärän kanssa.