Eeva-Johanna Eloranta /sd:

Arvoisa puhemies! Käsittelemme nyt täydentävää esitystä koskien Kansallisgalleriasta annettua aiempaa hallituksen esitystä. Esityksessä ehdotetaan rahankeräyslakia muutettavaksi siten, että Kansallisgallerialla olisi oikeus toimeenpanna rahankeräyksiä varojen hankkimiseksi Kansallisgallerian toiminnan tukemiseen.

Tämä esitys lähti siitä huolesta, mikä on viime aikoina kohdistunut yliopistojen rahankeräyslupiin, nimittäin useissa suomalaisissa yliopistoissa on nyt käännetty anovasti katseet kohti valtiota. Näin siitä syystä, että yliopistojen uusien rahankeräyslupien kohtalo on ratkaisematta. Niiden hakemukset odottavat Poliisihallituksessa päätöstä siitä, täyttävätkö yliopistot keräysluvan kriteerit. Luvan voivat rahankeräyslain 7 §:n mukaan saada Suomessa rekisteröidyt yhteisöt tai säätiöt, joilla on yksinomaan yleishyödyllinen tarkoitus. Laissa kielletään tällä hetkellä valtiolta, kunnilta ja kirkoilta rahankeräys.

Ongelmana on, että Poliisihallituksella on uusi tulkinta, jonka mukaan valtion suurimmaksi osaksi rahoittamat yliopistot rinnastetaan osaksi valtiota ja näin ollen rahankeräyslupaa ei enää voitaisi tällä perusteella myöntää. Esimerkiksi Turun yliopisto on odottanut uuden rahankeräysluvan myöntämistä jo keväästä saakka. Tästä syystä monien yliopistojen varainhankinta onkin pysähdyksissä. Jotkut yliopistot ovat jo saaneetkin rahankeräyslupa-anomukseensa kielteisen päätöksen.

Esitystä rahankeräyslain muuttamisesta odottelemme sisäministeriöstä tänne eduskuntaan. Tarkoitus on lisätä siihen yliopistojen oikeus rahankeräykseen. Asiasta myös itse tein lakialoitteen, joka oli lähetekeskustelussa syyskuussa.

Olemme nyt sivistysvaliokunnassa olleet käsittelemässä hallituksen esitystä Kansallisgalleriasta. Tässä esityksessä on tarkoitus mahdollistaa monipuolisesti erilaiset varainhankintamuodot kansallisomaisuutemme ylläpitämiseksi ja kartoittamiseksi. Nykytulkinnalla, jonka mukaan siis pääosin valtion rahoituksella toimivat tahot rinnastetaan valtioksi, ei rahankeräyslupia tultaisi Kansallisgalleriallekaan myöntämään. Tästä asiasta on valiokunnassa syntyneen huolen vuoksi nyt tehty tämä täydentävä esitys, jossa esitetään Kansallisgallerialle oikeutta toimeenpanna rahankeräyksiä. Tulevaisuudessa tulisi mahdollistaa myös Kansallisteatterin, Kansallismuseon tai Kansallisoopperan rahankeräykset, sillä myös niillä on oikeushenkilöasema ja niidenkään yleishyödyllisyyttä tuskin kukaan voi kiistää.

Vesa-Matti Saarakkala /ps:

Arvoisa herra puhemies! Suomalaista nykytaidetta ostaa Helsingin kaupunginmuseon lisäksi lähinnä Nykytaiteen museo Kiasma. Nykytaiteen kysynnän vahvistuminen tietyissä piireissä on johtanut siihen, että Kiasman kotimaisten taidehankintojen kustannukset ovat nousseet huomattaviin summiin. Kiasma on tehnyt viime vuosina useita yli 10 000 euron nykytaidehankintoja, joista esimerkkeinä voidaan mainita 35 000 euroa maksanut huoneen kokoinen veistos sekä 20 000 euron arvoinen mediataideteos. Kansainvälisesti huomioitujen teosten hinta on vielä tätäkin hintaluokkaa korkeampi. Kiasma on muun muassa hankkinut kokoelmiinsa 80 000 euron arvoisen ulkomaisen videoteoksen. Kokonaisuudessaan valtio on budjetoinut Kiasmalle 455 000 euron vuosittaiset määrärahat taiteen hankintoihin.

Kiasman tekemät taideostokset ovat nousseet suuremman huomion kohteeksi julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan, joissa kerrottiin Kiasman keskittävän taideostokset lähinnä kolmeen galleriaan. Keskittämislinjaansa taidehankinnoissa Kiasman johto on perustellut ammattimaisesti toimivien nykytaidegallerioiden puutteella. Taideteosten keskittäminen ainoastaan kolmeen eri galleriaan asettaa kuitenkin kyseenalaiseksi taiteen hankinnan yleisen hyväksyttävyyden, sillä siitä näyttää puuttuvan uskottavat kriteerit.

Vaikka suomalaisten nykytaideteosten hankintahintoja ei voida pitää kansainvälisesti huomattavan korkeina, olisi Kiasman yleisen taloudellisen tilanteen sekä valtion harjoittaman kulttuuripolitiikan tasapuolisuuden kannalta pyrittävä maltillisuuteen nykytaidehankinnoissa. Ulkomaisten nykytaideteosten hankinnoista olisi taas mahdollisuuksien mukaan pidättäydyttävä. Kulttuuripolitiikan yleiseksi ohjenuoraksi pitäisi jatkossa ottaa kansalaisten eri taidenäkemysten tasapuolisempi huomiointi, jolloin myös nykytaiteesta poikkeavien teosten hankintoihin suunnattaisiin riittävät valtion määrärahat.

Arvoisa herra puhemies! Valtion taidemuseo koostuu nykyisellään Ateneumin taidemuseosta, Nykytaiteen museo Kiasmasta, Sinebrychoffin taidemuseosta ja Kuvataiteen keskusarkistosta. Erityisesti Ateneumin ja Sinebrychoffin taidemuseoiden merkitys suomalaiselle kulttuuripolitiikalle on erityisen tärkeä, sillä ne ovat koonneet kokoelmiinsa eurooppalaisen ja suomalaisen kuvataiteen klassikoita. Näillä kuvataiteen mestariteoksilla voidaan katsoa olleen vuosikymmenten ajan keskeinen merkitys suomalaisen identiteetin muovautumisessa.

Hallitus on nyt tuonut esityksen Valtion taidemuseon muuttamisesta erilliseksi Kansallisgalleria-säätiöksi ja nyt täydentää tätä esitystä. Esityksen valmistelussa olisi tullut ottaa huomioon nykytaidehankintojen kustannuskehitys sekä kansalaisten nykytaidetta kohtaan osoittama kritiikki. Nykytaiteen hankintojen suuret määrärahat voidaan katsoa kyseenalaisiksi, sillä monien nykytaideteosten taiteellinen arvo on hyvin vaikeasti määriteltävissä. Miksi näin on? Siksi, että näissä taideteoksissa usein eivät nämä yhteiset kokemukset niinkään painotu, vaan jokainen voi nähdä niissä mitä tahansa. Tässähän on nyt juuri tullut Kulttuurirahaston tutkimus taidepolitiikasta. Siinä esimerkiksi koettiin tärkeäksi, että taiteella on tätä yhteisöllistä merkitystä, ja silloin jos jokainen näkee siinä, mitä itse haluaa, niin on kovin vaikea nähdä, että sitä yhteisöllisyyttä saataisiin lisättyä.

Maaliskuussa 2011 Helsingin Sanomissa julkaistun kyselytutkimuksen mukaan yli 50 prosenttia kansalaisista oli halukas lopettamaan valtion tuet postmodernille nykytaiteelle. Hallituksen olisikin harkittava Valtion taidemuseon säätiöittämishankkeen yhteydessä Kiasman erottamista tulevan Kansallisgalleria-säätiön yhteydestä. Tällöin Kiasma voitaisiin saattaa täysin yksityistahojen ylläpitämäksi nykytaiteen museoksi. Yksityisten sijoittajien tuoma pääoma toisi aidon kilpailutilanteen nykytaidekentälle, jolloin taloudelliset kilpailukykytekijät määrittäisivät nykytaiteen teoshankintojen kriteerejä tiettyjen suppeiden tahojen mieltymysten sijaan. Suppeammalla Kansallisgallerian organisaatiorakenteella olisi myös mahdollista saada aikaan säästöjä opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla. Samalla julkinen raha tulisi eneneväs-sä määrin ohjautumaan sellaisen kuvataiteen vaalimiselle, jolla on selkeämpi yhteys suomalaiseen identiteettiin. Tämä parantaisi luovan talouden kilpailuedellytyksiä, sillä sen toimintaympäristön voidaan katsoa vahvistuvan kulttuurisesti eheän yhteiskunnan myötävaikutuksesta.

Eeva-Johanna Eloranta /sd:

Arvoisa puhemies! Saarakkalan väite nykytaidehankinnoista on aika uskomaton. Olisi varmaan parempi, et-temme täällä eduskunnassa lähde arvottamaan nykytaiteen merkitystä. Ja jos ajatellaan niin, että nyt pitäisi pidättäytyä kokonaan nykytaiteen hankinnoista, niin ei varmasti ole hyvä, että meidän taideteosten jatkumossa tulee aukkoja tiettyjen aikakausien kohdalle. Jos ajatellaan taidehistoriaa, vaikkapa kaikkien tuntemaa Vincent van Goghia, hän ei ollut ollenkaan omana aikanaan tunnustettu taiteilija, kun sitten taas tänä päivänä varmasti Saarakkalakin kenties pitää hänen taiteestaan.

Mutta noista hankintamäärärahoista sen verran, että meillä ovat todella valitettavan pienet nämä meidän hankintamäärärahat, ja vastikään sanomalehdessä oli vertailu erään yhdysvaltalaisen isohkon taidemuseon henkilökunnasta verrattuna suomalaiseen vastaavaan ja todettiin, että henkilökuntamäärä on sama mutta USA:n taidemuseossa kuraattoreita oli vähemmän ja sen sijaan oli varainhankkijoita, ja minä näkisin, että olisi hyvä, että Suomessakin mentäisiin siihen suuntaan, että olisi edes yksi varainhankkija, jolloinka voitaisiin saada sitä ulkopuolista rahoitusta ja tehdä vaikka näitä — ainakin itse niitä arvostan — nykytaidehankintoja myöskin sitten enemmän.

Vesa-Matti Saarakkala /ps:

Arvoisa herra puhemies! Tietysti jotkut voivat olla sitä mieltä, että taidekeskustelua ei ole syytä käydä eduskunnassa. Mutta ainakin itse olen tullut siihen tulokseen, että kun olen tätä keskustelua omaehtoisesti käynyt, niin todella paljon on ollut kiinnostusta kansalaisten keskuudesta meikäläisen mielipiteitä kohtaan, ja sitten myös ihan kulttuuritoimijat ovat katsoneet, että tämä on hyvää keskustelua ja tämä elävöittää meidän kulttuurikenttää. Jos otetaan taiteen pitkä historia parissa sekunnissa Kreikan antiikin ajoista, niin kyllähän taidekäsitys on tässä viimeisten kymmenten vuosien aikana radikaalisti muuttunut ja ne ihanteet, mitä liittyy siihen, että kyllä voi ihan perustellusti sanoa, että voi kyseenalaistaa tämän pitkän historiallisen linjan valossa tällaisen suuntauksen ja esittää siitä mielipiteitä.

Esimerkiksi monen yliopiston politiikan ja valtio-opin pääsykoekirjoissa, joita olen sattunut aikoinaan lukemaan, taidepolitiikka kuuluu politiikkaan, ja mielestäni demokraattinen päätöksenteko ei ole uhka taiteelle. Kyllähän kunnissa kulttuurilautakunnat tekevät varsin pitkälle meneviä päätöksiä koskien kulttuuripolitiikkaa. Täällä ne päätökset tehdään sitten ikään kuin piilossa ja väitetään, että politiikka ei niihin liity. Mutta varmaan aika moni aktiivinen kansalainen, joka on seurannut kulttuuriministeri Arhinmäen toimintaa palkintojenjaossa ja monenmoisissa muissa yksityiskohdissa, huomaa, että kyllä politiikka vaikuttaa. Se vaikuttaa virkanimityksiin, ja sitä kautta se vaikuttaa siihen, ketkä näitä rahoja saavat, taideapurahoja. En näe mitään ongelmaa siinä, että olen itse esimerkiksi esittänyt, että taideneuvostoa täydennettäisiin niin, että siellä olisi eduskunnan nimeämiä henkilöitä vähemmistö — nykyään ei ole eduskunta nimennyt suoraan ketään — mielestäni siinä ei ole mitään vaaraa. Se on kansalaisten tehtävä sitten arvioida, onko se suoraan puoluepolitiikkaa, koska me voimme nimetä sinne itse kukin taho juuri, kenet me sitten haluaisimme. Jotkut puolueet voivat painottaa sitten tällaista, voisi sanoa, (Puhemies koputtaa) niin kuin taidepiirien näkemystä ja toiset tuoda jotain muuta elementtiä siihen, mutta demokratia ei ole kyllä uhka taiteelle.

Pauli Kiuru /kok:

Arvoisa herra puhemies! Edustaja Saarakkala otti esille tällaisen käsitteen, tarkemmin sitä määrittelemättä, kuin kulttuurillisesti eheä yhteiskunta. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä edustaja sillä tarkoittaa. Siinä saattaa olla vivahteita sellaisiin tapahtumiin maailmanhistoriassa, missä eri valtiot ovat tehneet erilaisia kokeita tai kokeiluja kulttuurillisesti eheistä yhteiskunnista, ja ne kokeilut eivät todellakaan ole rohkaisevia.

Sitten edelleen Saarakkala puhui kulttuurikäsitteiden muuttumisesta. Se on totta, että kulttuuri ja yhteiskunta muuttuvat. Mutta kun minä liitän, edustaja Saarakkala, nämä kaksi asiaa yhteen, että jos pyritään kulttuurillisesti eheään yhteiskuntaan ja se on tavoite, niin miten kulttuuri ylipäätään voi yhteiskunnassa muuttua? Tässä on vähän niin kuin ristiriitaisia ja toisiaan poissulkevia käsitteitä samaan aikaan käsittelyssä.

Eeva-Johanna Eloranta /sd:

Arvoisa puhemies! Esimerkiksi, jos ajatellaan suomalaisen taiteen kultakautta, teoksia, joita Suomen kansa tällä hetkellä rakastaa, niin aika usein nuokin teokset olivat sinä aikana, jolloin ne tehtiin, teoksia, joita kyseenalaistettiin, joita pidettiin ylipäätään aivan sopimattomina. Tänä päivänä ne ovat rakastettuja ja pidettyjä.

Taiteen merkitys on myöskin siinä, että se kyseenalaistaa ajattelua. Jos ajatellaan vaikka Harro Koskisen sikatauluja, jotka olivat aivan sopimattomia omana aikanaan, tänä päivänä niin sanottu laaja kansakin menee mielellään niitä katsomaan ja näkee ne kuvana siitä ajasta, jolloin ne on tehty. Samalla tavalla nykytaide tänä päivänä voi tuntua oudolta, mutta on hyvin tärkeää, että me teemme teoshankintoja myöskin tältä ajalta, jotta sitten vaikka 50 vuoden päästä nähdään, että "hei, tuona aikana tehtiin tuollaista ja nyt taas tällaista". Se on hyvin tärkeätä, että tämä taiteen jatkumo voidaan säilyttää. Ei voida jättää välejä sinne. On hyvin tärkeätä, että julkisia hankintoja tehdään. Julkisia hankintojakaan ei tehdä koskaan yhden ihmisen subjektiivisen arvioinnin perusteella, vaan ne perustuvat aina laajemman asiantuntijaryhmän arviointiin.

Vesa-Matti Saarakkala /ps:

Arvoisa herra puhemies! Tällä kulttuurisen eheyden käsitteellä itse ymmärrän sitä, että ainakin pyritään siihen, että meillä olisi enemmän sen tyyppisiä taidekokemuksia, joissa voidaan olla ikään kuin samaa mieltä siitä, mitä esimerkiksi jokin taideteos esittää. Niin kuin minä sanoin, niin viimeisten kymmenien vuosien aikana on tultu sellaiseen aikakauteen tässä taidepolitiikassa, että ensimmäistä kertaa voidaan sanoa, että on todella vaikeaa nähdä jossakin taideteoksessa vaikkapa samoja asioita toisten ihmisten keskenään. Ne ovat hyvin vaikeasti ymmärrettäviä, ja jokainen näkee niissä, mitä haluaa, ja silloin voidaan kyseenalaistaa sellaisen teoksen arvo ainakin nyt yhteisöllisestä näkökulmasta. Sitten sillä voidaan tietysti lievittää pahaa oloa tai saada jokin subjektiivinen kokemus, mikä se kokemus tietysti aina on jossain määrin. Mutta tässä näkökulmassa olen mielestäni ihan hyvällä asialla.

Mitä tulee totalitarismiin, niin näissä esimerkeissä, jotka itse asiassa edustaja Kiuru jätti yksilöimättä, mainitsematta, tuskin on lähdetty liikkeelle siitä, että taide ja siihen kantaa ottaminen politiikan piirissä jotenkin tekisi yhteiskunnasta totalitäärisen. Siinä ovat olleet aivan muut tekijät taustalla, ja on mielestäni aika kapea näkemys historiasta, jos lähtee liikkeelle siitä, että jos me nyt keskustelemme politiikan piirissä taiteesta, haluamme siihen jonkin tyyppistä ohjausta, ja jokainen puolue päättäköön itse, mitkä ovat oman ohjauksensa kriteerit... En osaa nähdä, että siitä automaattisesti seuraisi joku huono yhteiskunnallinen järjestelmä, etenkin kun me elämme kuitenkin demokratiassa ja kaikki puolueet mielestäni täällä kunnioittavat sitä.

Kyllä tämä tähän asiaan kantaa ottaminen, niin kuin olen sanonut, on myönteisesti otettu vastaan, ja jos nyt onkin erimielisyyksiä, niin ainakin voin sen sanoa, kun esimerkiksi (Puhemies koputtaa) tässä toinen edustaja otti esille niitä aikoja, kun on kyseenalaistettu näitä taideteoksia, että niinpä, niin on kyseenalaistettu, ja taidepolitiikkaa. Sitä debattia on käyty paljon aktiivisemmin politiikan piirissä, ja sivistyneet yhteiskunnalliset toimijat ovat ottaneet siihen kantaa eivätkä ole pelänneet, että tässä nyt jotenkin leimautuu totalitarismin kannattajaksi.

Kauko Tuupainen /ps(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Vanha viisaus on, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä, kulttuuriakin tarvitaan. Henkilökohtaisesti yhtenä tämän salin vanhimmista olen tässä kahden ja puolen vuoden aikana joutunut perehtymään erilaisiin kulttuurilajeihin johtuen tästä valtiovarainvaliokunnan sivistys- ja tiedejaoston puheenjohtajuudesta. Olen tutustunut Kiasmaan, Kansallisteatteriin, Kansallisoopperaan, olen seurannut teatteriesityksiä, konsertteja, oopperoita ja jopa balettia ja pidän kaikkia näitä muotoja erittäin tähdellisinä myös Suomen kansalle.

Arvostan myös taiteen tekemistä ja taiteilijoita kaikilla sektoreilla ja toivonkin, että pystymme jatkossa säilyttämään valtion budjetissa ne määrärahat, mitkä tänä päivänä siellä ovat. Tiedän, että kaikesta pitää tinkiä, mutta sillä tapaa olen ehkä eri mieltä kuin äskeinen edustaja Saarakkala, että kyllä me tämänkin tyyppistä toimintaa tässä maassa tarvitsemme, ja myöskin uskon, että perussuomalaisten kannattajissa, äänestäjissä on myöskin taiteen ja kulttuurin ystäviä.

Juho Eerola /ps:

Arvoisa puhemies! Edustaja Eloranta nosti esille tuossa Harro Koskinen Sikamessiaan. Samoin hän puhui teoksista, joita ensin aikanaan on aliarvostettu mutta joista nyt sitten pidetään ja joita Suomen kansa on oppinut rakastamaan. Mainitsen esimerkkinä vaikkapa Aleksis Kiven teoksen Seitsemän veljestä ja muunkin hänen tuotantonsa, joka silloin aikanaan kovasti lytättiin.

Yhteistä näille kaikille on ollut se, että niistä teoksista silloin aikanaan tavallinen kansa, tavallinen peruskansa Suomessa, on kyllä pitänyt, mutta eliitti on niitä vihannut. Nyt on tilanne kääntynyt toisinpäin, että ikään kuin suomalainen eliitti tavallaan rakastaa tämmöistä erikoisuuden tavoittelua taiteessa, mutta tavallinen kansa ei oikein ymmärrä. Se, että monet nämä vanhat teokset ovat nykyään arvostettuja ja niistä pidetään, johtuu nimenomaan ehkä juuri siitä, että siellä ovat kaiken maailman August Ahlqvistit ja kumppanit inhonneet näitä teoksia, lytänneet ne ja se on nostanut ne tavallisen kansan silmissä eräänlaisiksi messiaiksi.

Eeva-Johanna Eloranta /sd:

Arvoisa puhemies! Nykytaiteen muodot ja tekniikat ja teemat ovat hyvin toisenlaisia kuin klassisessa taiteessa, tavallaan nykytaiteessa mikään ei ole pyhää. Nykytaiteessa lainataan ja viitataan paitsi aiempiin taideteoksiin myöskin koko ympäröivään maailmaan, yksilöön ja yhteiskuntaan, perinteisiin ja traditioihin ja asenteisiin, ja muutenkin nykytaiteessa taidelajien perinteiset rajat ylittyvät. Aika usein voi olla niin, että nykytaiteen edessä ihmisellä voi olla hämmentynyt olo. Nykytaiteessa onkin olennaista tavallaan se vuoropuhelu taideteoksen, taitelijan ja katsojan välillä. Taiteen ymmärtäminen on prosessi, ja se ei avaudu kerralla, ja ymmärtämisessä, varsinkin nykytaiteen ymmärtämisessä, tarvitaan aikaa, eikä silloinkaan kannata välttämättä mitään lopullista oivallusta odottaa. Samalla tavoin taideteoksen merkitys voi muuttua ajan kuluessa, ja samakin taideteos voi merkitä samallekin katsojalle ihan erilaisia asioita eri elämänvaiheessa. Tämä on hyvä ottaa huomioon, kun nykytaidetta arvioidaan.

Vesa-Matti Saarakkala /ps:

Arvoisa herra puhemies! Kyllä entisestään vahvistuu itsellä se käsitys, että tämä kulttuuripolitiikka kokonaisuudessaan tarvitsee ravistelua. Siis se on sitä eteenpäin menoa, että me käymme tätä keskustelua. Minua ei häiritse se, että tästä asiasta ollaan eri mieltä. Kyllä itselleni se kertoo, että kun 2011 Helsingin Sanomien gallupissa laajalla otannalla, muistaakseni ainakin 1 000 tai 2 000 ihmistä, kysyttiin, että pitääkö postmodernia nykytaidetta tukea yhteiskunnan varoilla, ja enemmistö vastaa, että ei, niin jos siitä on ajatuksia, että tuo on väärä linja, niin sitä mieltähän sopii aina olla, mutta minä muistutan kuitenkin, että demokratiassa enemmistö päättää ja tietysti vaaleilla valitaan. Mutta ei voi sivuuttaa tuota näkemystä, tai silloin kyseenalaistaa koko sen mandaatin, mitä me olemme kansalaisilta täällä saaneet. Ei se ole vaarallista, että kansalaiset ottavat kantaa ja poliitikot siinä samalla.

Arvoisa herra puhemies! Minä muistutan, että perussuomalaisten vaaliohjelmassa kerrotaan seuraavaa: "Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle."

Olemme kaikki perussuomalaiset kansanedustajat aikoinaan lukeneet tämän vaaliohjelman ja toivottavasti myös kaikki hyväksyneet. Ainakin itse olen tämän takana vahvasti, ja siten tässä samalla lievä vastaus tuonne edustaja Tuupaisen suuntaan, vaikka edustammekin samaa ryhmää. Sallin mielelläni erilaisia näkemyksiä, mutta muistutan todella siitä, että tämän ohjelman puolesta on kansa meitä tänne äänestänyt, ja katson velvollisuudekseni muistuttaa siitä sekä omia edustajia että tarvittaessa tietenkin myös muitten ryhmien edustajia.

Eeva-Johanna Eloranta /sd:

Puheenjohtaja! Ihan lyhyesti: Taidepolitiikka todella tarvitsee ravistelua, olen siitä Saarakkalan kanssa samaa mieltä. Korjaisin vielä sen, että — sanani ehkä ymmärrettiin väärin — olen sitä mieltä, että taide kyseenalaistaa eikä niin, että taide on kyseenalaista.