12) Laki ikääntymisen vuoksi annettavista palveluista
ja hoidosta
Sari Essayah /kd(esittelypuheenvuoro):
Arvoisa puhemies! Tämä kristillisdemokraattien eduskuntaryhmän
lakialoite käsittelee ikääntymisen vuoksi
annettavia palveluja ja hoitoa, ja tällä lailla
turvattaisiin ikääntyneitten subjektiivinen oikeus
pitkäaikaishoitoon ja pitkäkestoisten palveluiden
saamiseen. Kun tässä lakialoitteessa puhutaan
ikääntyneistä, niin tarkoitetaan silloin
75 vuotta täyttäneitä henkilöitä.
Tuoreen mielipidekyselyn mukaan murskaava 94 prosentin enemmistö suomalaisista
vaatii lain säätämistä ikäihmisten
hoidon turvaamiseksi. Meillä on ollut julkisuudessa tapaukset
Koukkuniemi ja monet muut, jotka ovat tämän vanhustenpalveluitten
laadun ja määrän saatavuuden nostaneet
julkiseen keskusteluun. Myöskin viime keväänä oma
ryhmämme teki tästä välikysymyksen
ja koko sali keskusteli aiheesta ja todettiin, että välikysymys
oli aiheellinen, ja jopa hallituspuolueitten edustajat sanoivat,
että vanhustenhuollossa on meillä hyvin suuria
laadullisia heittoja eri puolilla Suomea. Alueellisesti tilanne
ei ole tässäkään asiassa, niin
kuin ei edellisessäkään lakialoitteessa,
suinkaan tasapuolinen.
Ministeriön asettama selvitysmies professori Kivelä sai
valmiiksi kesäkuussa häneltä tilatun raportin,
mutta hallitukselta ei ole tullut selkeää toimenpide-,
lainsäädäntö- tai rahoitusehdotusta vanhuspalvelujen
kohentamiseksi.
Tässä aloitteessa korostetaan, että ikääntyneiden
hoidon ja ikääntyneille tarjottavien palvelujen
keskeisinä tavoitteina olisi toimintakyvyn, sosiaalisen
osallisuuden ja elämänhallinnan parantaminen ja
ylläpitäminen. Vanhojen ihmisten kotona asumista
tulisi erityisesti tukea, sillä suurten ikäluokkien
tullessa vanhusikään ei laitoshoitoon perustuva
malli ole toimiva. Haluan todellakin alleviivata, että lakialoitteessa
ei pelkästään käsitellä siis
laitoshoitoa vaan puhutaan myöskin niistä elämän
laadun muista kriteereistä kuin ainoastaan hoitohenkilökunnan
määrästä. Aloitteessa ehdotetaan
myös muun muassa sitä, että laitoshoidossa
olevan ikääntyneen lääkityksestä tehtäisiin
kokonaisarviointi kerran puolessa vuodessa ja pitkäaikaishoidon
yksiköiden henkilömäärästä annettaisiin
sitovia määräyksiä. Niitä esitämme
erikseen asetuksella säädettäväksi.
Muita sellaisia pykäliä, joita haluaisin erityisesti
nostaa esille, on ikääntyneitten asumiseen liittyvä 7 §,
jossa tuodaan esille se, että "pysyvään
palveluasumiseen tai laitoshoitoon siirtyvälle vanhukselle
on pyrittävä järjestämään
mahdollisuus asua yhdessä puolisonsa kanssa ja lähellä lähisukulaisia".
Edelleenkin eduskunta odottaa hallituksen esitystä kotikuntalain
muutoksesta, ja niin kauan kuin tätä kotikuntalain muutosta
ei saada aikaiseksi, meillä joudutaan merkillisiin tilanteisiin,
kun pitkäaikaissairaat saattavat joutua hoidollisista ja
taloudellisista syistä siirretyksi kunnassa esimerkiksi kuntayhtymän toisella puolella
sijaitsevaan hoitolaitokseen,
jonne omaisilla voi olla täysin mahdottomat kulkuyhteydet.
Samoin on mahdollista, että ikänsä yhdessä asuneet
puolisot erotetaan asumaan elämänsä viimeiset
vuodet hoidollisilla ja taloudellisilla perusteilla eri
hoitolaitoksiin.
Todellakin, ministeri Manniselta kysyin tässä toissa
viikolla kyselytunnilla tästä kotikuntalain uudistuksesta
ja sen viivästymisestä, missä se viipyy,
ja ministeri totesi, että nyt tämä palvelurakenneuudistus
on vienyt kaikki ministeriön juridiset voimavarat. Minusta
se selitys on kuitenkin heikko, koska kyllä kotikuntalain
uudistus kulkee käsi kädessä tämän
kunta- ja palvelurakenneuudistuksen kanssa.
Sitten vielä 9 §:ään, jossa
todetaan sosiaalisesta osallisuudesta: "Laitoksessa asuvalle vanhukselle
on hänen vointinsa mukaan järjestettävä mahdollisuus
osallistua yhteiskunnalliseen elämään
ja kulttuurielämään. Henkilön
hengelliset tarpeet on otettava hoidossa huomioon." Olemme myöskin
nämä asiat halunneet nostaa pykälätasolle.
Joku saattaa sanoa, että nämä nyt eivät ole
niitä keskeisimpiä asioita, silloin kun puhutaan
vanhustenhoidosta. Mutta on muistettava, että nämä ovat
erittäin tärkeitä laatutekijöitä,
että ihminen pystyy olemaan osallisena niin paljon kuin
hänellä on voimaa ja mielenkiintoa seurata niin
yhteiskunnallista kuin kulttuurielämää,
ja ennen kaikkea myöskin henkilön hengelliset
tarpeet ovat elämän perustarpeita, jotka pitäisi
pystyä myöskin laitoshoidossa olevalle turvaamaan.
Vielä sitten nostaisin tuon 12 §:n esille,
jossa puhutaan tästä yhteistyöstä:
"Kunnan tulee ikääntyneiden henkilöiden
olosuhteiden edistämiseksi toimia yhteistyössä ikääntyneiden omaisten
sekä eri viranomaisten, laitosten sekä muiden
sellaisten yhteisöjen kanssa, joiden toiminta läheisesti
liittyy ikääntyneiden henkilöiden elinoloihin."
Aivan liian paljon kunnallispolitiikassakin tulee vastaan sellaisia
tilanteita, joissa henkilön omaiset sitten peräävät
oikeuksiaan ja ihmettelevät, minkälaisia erilaisia
hoidollisia toimenpiteitä tai muutoksia on tehty, ilman että on
kuultu omaisia tai keskusteltu heidän kanssaan erilaisista
muutoksista. Sen tähden monta sellaista, voisiko sanoa,
harmistunutta mieltä olisi saatu vältettyä,
mikäli tätä yhteistoimintaa harjoitettaisiin.
Arvoisa puhemies! Laadukkaan vanhustenhoidon ja riittävät
palvelut turvaava laki tarvitsee ehdottomasti myöskin valtiolta
merkittävää panostusta kuntien suuntaan,
eli emme saa vanhustenhuollossa menetellä siten, että annamme taas
kunnille lisää velvoitteita, ilman että annamme
tarvittavaa rahoitusta. Kunnille on osoitettava riittävä rahoitus.
Vaihtoehtobudjetissamme laskimme, että esimerkiksi tuo
noin 4 000 hoitajan lisäys vanhuspalveluihin maksaisi
valtiolle sellaisen reilut 120 miljoonaa euroa elikkä sen verran
valtion tulisi kuntien valtionosuuksiin lisätä nimenomaan
tätä tarkoitusta varten.
Viime viikon keskiviikkona Eduskuntatalon portailla luovutettiin
lähes puolen miljoonan suomalaisen allekirjoittama adressi
vanhustenhoidon henkilökunnan määrän
lisäämisestä ja myöskin hoitohenkilökunnan
palkkatason parantamisesta. Adressin takana on kristillisdemokraattien Uudenmaan
piirin eduskuntavaaliehdokas Tarja Tallqvist, joka on omistautunut
tälle vanhustenhuollon kysymykselle. Ministeri Heinäluoma
oli vastassa tätä delegaatiota. Tämä adressi
ja ihmiset, jotka ovat sen luovuttamisessa olleet mukana, ovat sanoneet,
että se on ollut yksi tärkeimpiä ja merkittävimpiä asioita,
mitä suomalaisessa yhteiskunnassa on viime aikoina nostettu
tapetille. Emme voi puhua yhteiskunnastamme hyvinvointiyhteiskuntana,
mikäli vanhusten ja vammaisten ja pitkäaikaissairaitten
elämänolosuhteita ei pidetä inhimillisellä tasolla
ja jos he jäävät, voisiko sanoa, kovien
arvojen jalkoihin.
Vanhusten hoivapalveluissa henkilöstöä on vähennetty
niin paljon, että hoidon laatu ja henkilöstön
kestokyky ovat monissa palveluyksiköissä kärsineet
ja hoitohenkilökunnan vähyys estää yksilöllisen
ajan antamisen vanhuksille ja lisää yksinäisyyden
kokemista. Henkilöstövajeesta kumpuaa monenlaisia
ongelmia. Kaikkia palveluita ei ehditä antaa. Ruokailu
tehdään kiireellä tai vanhus jätetään
kokonaan syöttämättä siinä vaiheessa,
kun oma käsi ei enää taivu riittävästi,
ja vanhuksia ei pueta omiin vaatteisiin. Tänä päivänä,
voi sanoa, ulkoilukin alkaa olla luksusta, niin kuin eräs
vanhus oli todennut: vanhainkodissa, matotkin ulkoilee enemmän
kuin he. Tämä on totta tämän
päivän Suomessa. Vanhustenhuollon henkilömitoituksesta
tulee sen tähden mielestämme säätää tähän
lakiin liitettävällä asetuksella. Lakialoitteen
perusteluissa on selkeästi tuotu esille vertailukohtia,
muun muassa vanhustenhuollon henkilöitten lukumäärään Ruotsissa
lähinnä. En lähde niitä kertaamaan, mutta
sieltä voitte nähdä, mitkä olisivat
suurin piirtein oikealla tasolla olevat mitoitukset.
Suomessa vanhustenhoidossa on edelleen noin neljännes
henkilöstöstä ilman mitään
ammattikoulutusta. Hyvän ja laadukkaan hoidon takaamiseksi
niin avo- kuin laitoshoidossa tarvitaan riittävästi
erityisosaamiseen koulutettua henkilökuntaa, jolle työn
arvostus ja asianmukainen palkkaus luovat mielekkyyttä ja
laatua muuten niin vaativassa vanhustyössä. Tästä juuri
geriatri Sirkka-Liisa Kivelä raportissaan kantoi huolta,
että meillä on aivan liian vähän
niin siellä lääkärikunnassa
kuin myöskin sitten hoitohenkilökunnassa ihmisiä,
jotka ovat todella erikoistuneet tähän vanhustenhuoltoon
eli geriatriaan.
Arvoisa puhemies! Toivon, että tämä kristillisdemokraattisen
ryhmän lakialoite saisi ajankohdastaan huolimatta pienen
debatin aikaiseksi. Tiedän, että muutamat muutkin
eduskuntaryhmät ovat vastaavia lakialoitteita syksyn aikana jättäneet,
ja siinä mielessä uskon, että tätä yhteistä tahtotilaa
asian säätämiseksi lailla löytyy.
Uskon, että seuraavissa vaaleissa vanhustenhuollon kysymykset
tulevat olemaan eräs keskeinen aihe.
Leena Rauhala /kd:
Arvoisa puhemies! Tässä lakialoitteessa on
kysymys ikääntyvien ihmisten palveluista, heidän
hoidostaan, vanhustenhuollosta. Todella näen tärkeäksi
ja ryhmämme näkee, että tämän
lain käsittely aloitetaan tämän eduskunnan
aikana ajatellen ihan sitä, minkälaisia keskusteluja
olemme käyneet paitsi tässä salissa myös
ulkopuolella eri tilanteissa. Täällä jo ed.
Essayah mainitsi tämän nimien keräämisen vanhusten
palvelujen tehostamiseksi, että saataisiin henkilökuntaa
lisää vanhustenhuoltoon, eri palvelutaloihin ja
vanhusten koteihin. On erittäin tärkeää,
että tästä vanhusten asiasta on oikeastaan
noussut tämmöinen kansalaisaktiivien voimannäyte,
että halutaan pitää tätä asiaa
esillä. Sen vuoksi meidän täällä eduskunnassa
on myös siihen vastattava ja tehtävä jotain.
Meillä on tällä hetkellä olemassa
laatusuosituksia, mutta ne eivät ole olleet riittäviä siihen, että olisi
saatu laadukasta hoitoa palvelutaloihin tai palvelujen sisälle.
Samoin me tiedämme, että olemme täällä eri
vuosina budjettilakien yhteydessä, budjettimietinnön
yhteydessä, käsitelleet myös vanhustenpalveluja.
Olemme tehneet budjettilakeina omaishoitoon ja muun muassa yli 80-vuotiaiden
ihmisten terveystarkastukseen pääsyyn lain, mutta
nämä lait eivät ole olleet riittäviä.
Ne eivät ole tuoneet sitä laatua, mitä on
oikeus ikäihmisten odottaa. Sen vuoksi tämmöinen täsmennetty
laki, joka, voi sanoa, niin kuin tässä edellä ed.
Essayah esitteli, loisi oikeudet palvelujen saantiin eli antaisi
turvallisuutta ikäihmisille, että he tulevat palveluja
saamaan, eikä vain, että arvioidaan ja tehdään
erilaisia arviointitutkimuksia, mutta sitten ei ole kuitenkaan kunnalla
mahdollisuus järjestää palveluja.
Arvoisa puhemies! Haluan myös tässä nostaa esille
sosiaali- ja terveysministeriön asettaman selvitystyön
eli professori Sirkka-Liisa Kivelän laatimat ehdotukset
ja toimenpiteet siitä selvitystyöstä,
minkä hän on tehnyt. Hän on laatinut
erittäin selkeät toimenpiteet, mitä tulisi
tehdä. Siinä nostetaan erityisesti esille koulutus
eli henkilöstön koulutus, sekä peruskoulutuksen
taso että täydennyskoulutuksen taso ja jatkokoulutuksen taso,
ja näiden kautta saataisiin lisää laatua.
Se on erittäin tärkeää, koska
meillä on liian vähän geronomeja, meillä on
liian vähän geriatreja. Sen hän siinä raportissaan
toteaa, että tarvittaisiin vanhuspsykiatrian alalle jopa
nelinkertainen määrä henkilökuntaa,
eli kaiken kaikkiaan hänen selvitystyönsä seurausten
tulee näkyä siinä, millä tavalla
tässä jatkossa koulutusta kehitetään
siihen suuntaan, että siellä tätä vanhuuteen
ja ikääntymiseen liittyvää osaamista
on riittävästi.
Toinen, mikä nousee hyvin esille, on vanhuspoliittisen
strategian luominen. Monissa kunnissa on tehty vanhuspoliittisia
ohjelmia, mutta ei kaikissa. Kun ei ole riittäviä resursseja,
ohjelmista ei saada sitä voimaa kuin olisi tarpeen. Sen vuoksi
mielestäni pitäisi vankempaa pohjaa saada myös
tälle strategiselle työskentelylle. Tässä selvitysmies
professori Sirkka-Liisa Kivelä esimerkiksi esittää tämmöisen
vanhusasiamiehen toimiston perustamista, jossa selkeämmin
sitten pidetään yllä tätä vanhusten
asiaa.
Vanhustenhoito, siis vanhuspalvelut, tarvitsevat eri tasoilla
toimenpiteitä. Sen me olemme todenneet eri yhteyksissä,
mutta ennen kaikkea se, mitä tässä lakialoitteessa
nostamme ryhmänä esille, on, että toteutuisi se, mikä on perustuslakimmekin mukaista.
Eli perustuslakimme mukaan
julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin
säädetään, jokaiselle riittävät
sosiaali- ja terveyspalvelut. Laissa potilaan asemasta ja oikeuksista
säädetään, että jokaisella
Suomessa pysyvästi asuvalla henkilöllä on
oi-keus ilman syrjintää hänen terveydentilansa
edellyttämään terveyden- ja sairaanhoitoon niiden
voimavarojen rajoissa, jotka kulloinkin ovat terveydenhuollon käytettävissä.
Siis tämä oikeus, niin kuin tässä sanotaan,
on sen mukaan, kuin lailla tarkemmin säädetään,
ja tämä lakialoite pohjautuu siihen. Se nousee
siitä, että meillä ei ole riittävän
vankkaa lainsäädäntöä vielä vanhustenpalvelujen
takaamiseksi, ja siihen maastoon tätä lakia, tämän
lain sisältöä, tarvitaan.
Vanhustenhoidossa on ihan omat erityispiirteet ja ongelmakohdat.
Ei tule ajatella niin, että vanhustenhoidossa on kysymys
vain säilyttämisestä ja palvelutalojen
seinien rakentamisesta, vaan nimenomaan siitä, millä tavalla
kaiken kaikkiaan palveluissa on riittävästi pitkälle
koulutettua henkilökuntaa, osaavia työntekijöitä,
jotta pystytään myös ennalta ehkäisemään.
Sirkka-Liisa Kiveläkin nosti tämän, että on
todella tärkeää, millä tavalla
ikäihmisten toimintakykyä ylläpidetään
ja heidän osallisuuttansa ja osallistumistansa sillä tavalla,
että sekä fyysinen että psyykkinen ja
henkinen ja hengellinen toimintakyky pysyy terveenä ja
tuo hyvää oloa ja hyvinvointia vanhuksille ja
koko perheelle. Siinä tarvitaan fysikaalisia, fysiatrisia
monenlaisia toimenpiteitä, joita voidaan tuottaa palveluina
kotiin. Kotipalvelut ovat todella riittämättömiä,
mutta myös palvelutalojen pitäisi olla sellaisia
palvelukeskuksia, joissa olisi monipuolista palvelutarjontaa kaiken
kaikkiaan.
Vielä yhtenä kohtana selvitysmies Sirkka-Liisa
Kivelä on todella ansiokkaasti nostanut vanhusten, ikäihmisten,
kohdalla, masennuksen torjunnan, siis sen, että ikäihmisten
kohdalla siihen kaikkeen puututtaisiin, miten he kokevat oman elämänsä,
mielensä, ja ennalta havaittaisiin ja tehtäisiin
toimenpiteitä. Sillä, mitä kaiken kaikkiaan
vanhuksen ympäristössä voidaan eri keinoin
saada virikkeitä ja virittyneisyyttä lisää,
on todella vaikutusta mielenterveyteen ja masennuksen poistumiseen.
Se on todella tärkeää, ja siihen tietysti
liittyvät myös lääkehoidot ja
oikeitten lääkkeitten löytäminen,
mutta ei pelkästään lääkkeitten,
vaan tässä lakialoitteessakin nostamme sen, että kyllä vanhus,
ikäihminen, enemmän tarvitsee rinnallensa ihmistä,
ettei tarvitse lukea lehdistä, että vanhus kuoli
yksinäisyyteen tai vanhus on yksinäinen palvelutalossa.
Siihen perustuu juuri se, että jos me ehkäisemme
yksinäisyyttä ja näitä haittavaikutuksia,
niin erinäisissä palvelujen muodoissa pitäisi
olla riittävästi toteuttajia, siis paitsi ihan
fyysiset puitteet, niin nimenomaan henkilökuntaa oikealla
tavalla mitoitettuna. Erityisesti olen esimerkiksi tällä viikolla
itse rakentanut vastausta tarjouskilpailuun
ja todennut, että totta kai se maksaa, jos me niillä mitoituksilla,
mitkä ovat kiitettävän hoidon mitoituksia,
lähdemme tarjousta tekemään. Tarjous
on aika kova, eli siihen tarvitaan aikamoisesti euroja. Mutta minun
mielestäni meidän ei pidä tinkiä siitä,
vaan meidän tulee päästä pois
nyt siitä tasosta, missä ikääntyvien ihmisten
kohdalla nyt ollaan tai vanhustenhuollossa, että enemmän
ollaan sillä tyydyttävällä tasolla
eli mennään alamitoituksissa. Se ainakin on oma
huoleni. Itse olen halunnut todella nähdä sen tärkeäksi,
että vanhuus on niin arvokas asia, että siihen
satsataan myös resursseja erilaisin keinoin, myös
euroina.
Rosa Meriläinen /vihr:
Arvoisa puhemies! Vaikka olenkin eduskunnan jäsenenä ja
tavallaan minun tehtäväni on säätää lakeja,
niin en ole kovin lakiuskovainen siinä mielessä,
että ajattelisin, että aina joku yhteiskunnallinen
ongelma olisi ratkaistavissa juuri sillä, että siitä erikseen
säädetään uusi laki, ja tämä on
ehkä juuri sellainen kysymys, että en ole varma,
onko tämän kaltainen laki se tapa, jolla vanhustenhoidossa
olevat ilmeiset puutteet eri puolilla Suomea saataisiin parhaalla
tapaa korjattua. Uskon myös kunnalliseen itsehallintoon.
Vihreä eduskuntaryhmä on omissa vaihtoehtobudjeteissaan
esittänyt kunnille lisää rahaa käytettäviksi
palveluihin. Niin kuin ed. Rauhala tietää, meillähän
ovat Tampereella kaikki valtuustoryhmät painottaneet näitä vanhustenpalveluja,
erityisesti vanhusten kotihoitoa, mitä tekin hyvin tässä lakialoitteessa
olette esiin tuoneet, miten Suomessa pohjoismaisessa vertailussa vanhusten
kotihoitoa on kehnosti saatavilla.
Mutta tosiaan uskon ja luotan siihen, että poliittista
viisautta kyllä käyttää rahaa
hyviin asioihin kunnissa olisi, jos rahaa ylipäänsä olisi
paremmin käytettävissä. Kun puhutaan
näistä kunnallisista palveluista, niin se raha
on kuitenkin se pääpointti eikä se, että säädetään
uusia juhlavia lakeja rikottavaksi, koska me tiedämme kaikki, että kun
puhutaan sosiaali- ja terveysalan lainsäädännöstä,
niin nämä lain kauniit lauseet eivät sitten
aina ole käytännön todellisuutta.
Olisin esittänyt teille ihan kysymyksen, kun toivoitte
debattia, lääkehaitoista ja lääkkeettömistä hoidoista.
Minä kuitenkin olen ajatellut, että vanhusten
palveluissa olennaista olisi se, että olisi yksilöllistä hoitoa
kunkin tarpeista käsin, ja te täällä sanotte,
että lääkkeettömien hoitojen tulee
olla hoidon perustana. (Puhemies koputtaa) — En jaksa siirtyä pönttöön.
Jos vastaatte, otan vastauspuheenvuoron ja voidaan jatkaa.
Leena Rauhala /kd:
Arvoisa puhemies! Paikaltani totean, että lakialoitteessahan
ei ole pelkästään niin, että lääkkeetön
hoito on ainoa vanhuksen tai ihmisen, kohdalla. Nimenomaan yksilön
tarpeista on lähdettävä. Joku ei tarvitse
niin paljon, ja asiaa on todella tiukasti ja pieteetillä, asiantuntemuksella
arvioitava, ja siihen tarvitaan juuri vanhuspsykiatrian ja gerontologian
pitkälle vietyä osaamista lääkäreillä ja
hoitajilla, jotta pystytään arvioimaan, mitä hoidetaan
lääkkeillä ja mitä muulla tavalla.
Tietysti varsinkin kotona ongelma on, miten vanhukset itse ottavat lääkityksensä.
Kaiken kaikkiaan lääkehoidossa on tarkistamisen
varaa ja lääkkeitä varmasti voidaan vähentää,
jos ihmisellä on hyvää oloa muulla tavalla.
Mutta on paljon asioita, jotka eivät hoidu ilman lääkkeitä.
Sitä emme tarkoita, ettei verenkiertoelinten ym.sairauksia
pidä hoitaa lääkkeillä, mutta
niin sanottu liika lääkitys on haitallista ja
se, että on päällekkäislääkityksiä.
Rosa Meriläinen /vihr:
Arvoisa puhemies! Tässä tuli vähän
sellainen olo, että jotenkin lähtökohtaisesti
suhtaudutaan nyreästi psyyken lääkitykseen.
Minä olen itse eduskunnan työterveyslääkärin
diagnosoimaan masennukseen syönyt hyvän aikaa — en
tällä hetkellä enää — masennuslääkkeitä,
ja minun on vaikea nähdä, miksi tällaiseen
lääkehoitoon nyt suhtaudutaan lähtökohtaisesti
nyreästi.
Sehän tiedetään, että lääkärit
määräävät toisistaan
tietämättä hirveät määrät
lääkkeitä, ja tämä on
se iso ongelma. Mutta kyllä minä pidän
aika kovana väitteenä valtiopäivätoimessa
sitäkin, mitä te täällä sanotte,
että virheellinen lääkehoito olisi vanhusten
pahoinpitelyä; aika vahva muotoilu viralliseen paperiin.
Pahoinpitely on kuitenkin nyt vakava rikos. Syytättekö te
tästä pahoinpitelystä lääkäreitä vai
näitä hoitolaitoksia, ja miten heitä pitäisi
rangaista tästä teidän mielestänne
pahoinpitelystä?
Sari Essayah /kd:
Arvoisa puhemies! On kysymys toimintakulttuurista, mikä Suomessa
on omaksuttu vanhusten hoitolaitoksissa. Meillähän
on noin puolet vähemmän henkilökuntaa kuin
esimerkiksi Ruotsissa, ja ikävä kyllä meillä paljon
käytetään unilääkkeitä ja
myöskin mielenterveyslääkkeitä ihan
siihen, että tullaan toimeen vähemmällä henkilökunnalla.
Vanhuksille syötetään rauhoittavia lääkkeitä yli
sen, mikä olisi esimerkiksi heidän diagnosoitu
tilansa.
Sen tähden 10 §:ssä on otettu tällainen
lähtökohta, että ensinnäkin
lääkityksen yhteensopivuus ja sitten lääkkeitten
kokonaismäärä tulisi puolivuosittain
arvioida. Ehkä, sanotaan, laitoshoidossa tämmöistä yhteensopivuusongelmaa
ei sillä tavoin tule kuin kotihoidossa, jolloin voi olla,
että vanhus on käynyt yksityislääkärin
hoidossa ja käynyt terveyskeskuslääkärin
hoidossa ja sitten toisistaan tietämättä on
määrätty erityyppisiä lääkkeitä.
Joskus voi olla, että se on se kylän apteekkari,
joka vasta huomaa esimerkiksi lääkkeitä antaessaan,
että saattaa olla jopa keskenään yhteensopimattomia
lääkkeitä käytössä.
Mutta sen tähden tämmöinen lähtökohtainen lähestymistapa
on juuri tämä, mikä toimintakulttuuri
meillä on omaksuttu viime vuosina laitoksissa, ja tämä on
se peruste sille, miksi näin voimakastakin kieltä käytetään
tässä lakialoitteen perusteluissa.
Leena Rauhala /kd:
Arvoisa puhemies! Selvitysmies Sirkka-Liisa Kivelä käyttää omassa
raportissaan aika paljon tilaa lääkehoitoihin,
ja ajattelen, että sillä on ihan omat perustelunsa, että hän
haluaa nostaa sen yhdeksi tärkeäksi asiaksi. Silloin
juuri se käytännön tilanne, mikä meillä on
sekä kotisairaanhoidossa että ehkä palvelutaloissakin,
tarvitsee arvioinnin, evaluoinnin. Siitä täytyy
uskaltaa puhua, miten saadaan oikea lääkitys,
riittävä lääkitys ja sellainen kohtelu,
jolla saadaan hyvinvointia, nimenomaan sitä fyysistä ja
psyykkistä ja hengellistä hyvinvointia. Ed. Meriläinen
nosti esiin käsitteen — pahoinpitelykö se
sana oli? Kun olin lääketieteellisessä tiedekunnassa
ja tehtiin tutkimusta vanhusten kaltoinkohtelusta, niin ensin ajattelin,
että tällaiset käsitteet tuntuvat vähän vierailta
sillä tavalla, että mistä kaikesta siinä on kysymys,
mutta joka tapauksessa on kysymys siitä, että tavoitteena
on se, että vanhusten kohtelu olisi mahdollisimman hyvää ja
että kaikkea sitä, mikä on piilossa ja
mistä me ehkä ikään kuin kuulemme
vasta vaikeimpien tapausten jälkeen, pystyttäisiin
ehkäisemään ennalta.
Rosa Meriläinen /vihr:
Arvoisa puhemies! Sinänsä asia, minkä ed.
Rauhala viimeiseksi esiin nosti, on tärkeä. Kun
oli pieni mielenosoitus Tarja Tallqvistin keräämän
vetoomuksen ympärillä, siellä juuri osa
hoitohenkilökunnan jäsenistä otti esiin
sen, että kun on jatkuvasti kohtuuton mitoitus päällä ja
tilanne tavallaan jatkuvaa juoksua henkilökunnan näkökulmasta,
se pistää pinnan kireälle ja ehkä aina
ei päästä kaikkein lempeimpään
ja yksilöllisimpään hoitoon. Haluan muistuttaa,
että pitää myös arvostaa näitten
ihmisten työtä. Eivät ole laitokset hoida
vanhuksia, vaan ne ihmiset, jotka laitoksessa työskentelevät,
eivätkä he ole mitään harpyijoja, vaan
koulutettuja fiksuja naisia ja miehiä.
Leena Rauhala /kd:
Arvoisa puhemies! Aivan lyhyesti vielä, kun ed. Meriläinen
kysyi myös, miksi tarvitaan lainsäädäntöä.
Totta kai, me varmasti kaikki täällä olemme
sitä mieltä, että ei tarvita, jos asiat
hoituvat muutenkin. Mutta kun meillä nyt on esimerkkejä,
meillä on ihan vahvaa, vankkaa tietoa siitä, että on
näitä puutteita näissä palveluissa,
niin jos me emme ole lähteneet tässä salissa
esimerkiksi korvamerkintään, niin tämä on
yksi keino. Ja onhan meillä tietysti tässä pohjana — ei
pidä asettaa ehkä ainakaan vastakkain mutta nostaa
esille — päivähoidon lainsäädäntö,
että kaikki lapset saavat sen päivähoidon,
heille kuuluu se palvelu. Minä arvostan kunnan itsehallintoa,
itsemääräämistä siinä,
miten se rahansa käyttää, silloin kun
ei ole korvamerkittyä rahaa, miten valtionosuudet käytetään, mutta
usein, kun puhumme niistä ykköskoreista ja kakkoskoreista, niin
kyllähän esimerkiksi päivähoito,
jolla on lainsäädäntö, menee
yli jonkin toisen palvelun, jota me haluamme myös kunnassa toteuttaa.
Nämä lainsäädännölliset tehtävät
on toteutettava joka tapauksessa niillä valtionosuuksilla,
niillä rahamäärillä, mitä meillä on
kunnissa käytettävissä. Tämänkin
vuoksi minusta tämä on yksi tie, mitä on
hyvä edetä.
Sari Essayah /kd:
Arvoisa puhemies! Todellakin, niin kuin ed. Meriläinen
toi esille, kohtuuttomat mitoitukset ovat monta kertaa syynä siihen,
että hoitohenkilökunta ei välttämättä pysty siihen
hoidolliseen tasoon, minkä itse hoitoetiikassaan on halunnut
sisäistää. Missään
tapauksessa en halua syyllistää millään
tavalla hoitohenkilökuntaa. Suomalaisen hoitohenkilökunnan
koulutustaso ja osaaminen on äärimmäisen korkealaatuista,
ja luulen, että aika monet hoitajat
kiireen keskellä ja kun eivät pysty toteuttamaan
sitä hoidollista tasoa, mitä haluaisivat, myöskin
itse ahdistuvat ja tulee paljon poissaoloja, sairauslomia, ja väsymistä,
joka heijastuu työyhteisössä eri tavoin.
Toinen asia, mihin taisin puheessanikin viitata, on se, että meillä kuitenkin
aika paljon on myös epäpätevää henkilökuntaa
osastoilla. Sekin aiheuttaa toisaalta sellaista ontumista, että jos me
vielä lukumääräisesti saammekin
jollakin tavalla pääluvut täyteen, kuitenkaan
hoidon laatu ei välttämättä täyty
ihan niin kuin olisi toivottu.
Päivi Räsänen /kd:
Arvoisa herra puhemies! Tämän hallituksen
ansioksi voi todeta, että se on osannut asettaa hyviä selvitysmiehiä.
Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriö asetti omaishoidon
kehittämistä selvittämään
Elli Aaltosen ja sitten professori Sirkka-Liisa Kivelän
vanhustenhoidon kehittämisen selvitysmieheksi. Ihmettelen
vain sitä, että sitten, kun nämä selvitysmiehet saavat
hyvät esityksensä ja raporttinsa tehtyä,
ne selvitykset jäävät hyllylle pölyttymään.
Viime kesäkuussahan professori Sirkka-Liisa Kivelä tässä lähes
satasivuisessa selvityksessään ehdotti eräänä keskeisimmistä esityksistään
nimenomaan vanhustenhoitolain ja -asetusten tekemistä,
jotta saataisiin tämä henkilöstömitoitus
lain tasolle. Kun hallitukselta ei ole tällaista esitystä tullut,
jota selvitysmies vaati, niin sen vuoksi eduskuntaryhmänä jouduimme
tämän lakialoitteen tekemään.
Kyllä ajattelen, että ehdottomasti seuraavalla
vaalikaudella seuraavassa hallitusohjelmassa tämä täytyy
mielestäni sopia, jos hallitus ei suostu nyt tämän
tyyppisen lainsäädännön laatimiseen
tämän vaalikauden aikana.
Keskustelu päättyy.