Marjatta Vehkaoja /sd:

Arvoisa herra puhemies! Kun keskusteltiin talon johdon kanssa siitä, mihin kohtaan päiväjärjestykseemme tämä mielenterveyslain uudistus olisi syytä asettaa, tulin todenneeksi, että kysymys on aika vaikeasta asiasta ja voi olla, että ei mitään raflaavaa keskustelua siitä syystä tässä suuressa salissa voida saada aikaan, josta syystä ei tätä asiaa varten ehkä tarvita mitään prime-aikaa. Näin se nyt sitten on edessämme vasta, kun kello lyö kohta kahdeksan.

Arvoisa puhemies! Tässä on kysymys erittäin merkittävästä uudistuksesta. Hallitus haluaa täsmentää ja täydentää mielenterveyslain säännöksiä, jotka koskevat mielenterveyslain nojalla tarkkailuun, hoitoon tai tutkimukseen määrätyn henkilön itsemääräämisoikeutta. Kysymys on esimerkiksi siitä, miten kohdellaan potilasta, joka on sidottu tai eristetty tai jonka yhteydenpitoa on rajoitettu.

Sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietintö on yksimielinen, ja tämä tietysti asian laadun osalta kuuluu sellaisiin kysymyksiin, joissa mielikuvitus ei oikein tuota sellaisia ajatuksia, että olisi mitään poliittisia rintamia. Näkemyseroja voi silti olla, mutta ne eivät perustu niinkään poliittisiin linjoihin kuin mahdollisiin muihin näkökulmiin.

Suomi johtaa pakkohoitotilastoja, mikä on tietysti kova lähtökohta, kun tällainen lakimuutos lähtee liikkeelle. Mistä tämä sitten voi johtua? Asiantuntijoiden käsitys on se, että riittämätön avohoito on siihen suurimpana syynä. Kun ei ole riittäviä avohoitotoimenpiteitä, asiakkaat — potilaat, mielenterveysongelmaiset — tulevat liian myöhäisessä vaiheessa hoitoon ja mitään muita vaihtoehtoja ei hädän hetkellä, kriisin hetkellä, eskaloituneella hetkellä, jää jäljelle kuin pakkohoitotilanteita, tai niitä joudutaan siis käyttämään apuna, jotta tilanne rauhoittuisi.

Psykiatria on ollut yhteiskunnallisen keskustelun kohteena, ja eduskunnassakin siitä on paljon puhuttu menneitten vuosien aikana, eikä syyttä, sen johdosta että palvelurakennemuutos, joka on toteutettu, laitoshoitoa radikaalisti vähennetty, ei ole johtanut tarkoitettuun resurssilisäykseen avohoidossa. Meillä on lasten ja nuorten kysymyksiä ollut esillä, mutta nyt ihan uutena asiana lokakuussa tänä vuonna sosiaali- ja terveysministeriö on julkaissut mielenterveyspalvelujen laatusuositukset, joiden avulla pyritään kunnissa annettavaa mielenterveyspalvelua kohentamaan, lisäämään varmaankin määrää ja tehostamaan laatua. Kyllä laatusuositusten osalta on käymässä tässä asiassa niin kuin vähän muidenkin kohdalla, että kun tyydytään pelkkiin suosituksiin, ne eivät välttämättä muuta maailmaa kovin paljon. Jäämme seuraamaan valiokunnassakin varmasti kiinnostuksella, miten nämä suositukset purevat, ja tulemme varmasti palaamaan asiaan, jos aihetta ilmenee.

Arvoisa puhemies! Hallituksen esityksestä on ollut erittäin laaja kuulemiskierros. Mielenterveyden alan potilasjärjestöt ovat tietenkin etunenässä lausuneet tässä asiassa oman kantansa, perehtyneet hyvin näihin kysymyksiin ja omien kokemustensa perusteella ovat parhaita asiantuntijoita tässä asiassa. Voi sanoa, että heitä on myös kuunneltu. Heitä ei ole pelkästään kuultu vaan myöskin kuunneltu. Kun tultiin siihen vaiheeseen, että valiokunnassa osin näitä samoja tahoja päästiin kuulemaan, tämä mukava palaute saatiin, että heille ei jäänyt enää kovinkaan paljon toiveita hallituksen esitykseen, joitakin kuitenkin, ja tulen niihin hieman myöhemmin.

Perustuslakivaliokunta oli ilman muuta valiokunta, jonka tuli lausua asiasta, koska tässähän oli ihmisoikeuskysymyksen ydinasioita esillä ja oli tärkeä saada sen kannanotto kokonaisuuteen. Se oli hyvin työläs laki sekä perustuslakivaliokunnalle että myöskin sosiaali- ja terveysvaliokunnalle, mitä hyvin ilmentävät ne monet muutokset, joita hallituksen esitykseen on ollut pakko tehdä etupäässä perustuslakivaliokunnan esittämien vaatimusten johdosta. Mutta haluan sanoa, että tietenkin samat aiheet ovat olleet valmiiksi myöskin sosiaali- ja terveysvaliokunnan näkökulmasta keskustelussa esillä. Kuuntelemme aika paljon myöskin samoja asiantuntijoita, mikä selittää tämän kysymyksen.

Mielestäni perustuslakivaliokunta on tehnyt erinomaisen hyvää työtä tässä asiassa. Haluan tässä yhteydessä siitä kiittää. Sosiaali- ja terveysvaliokunta ei voinut kuitenkaan sanatarkasti ihan kaikkea, mitä perustuslakivaliokunnan lausunnossa oli, ottaa huomioon. Mutta voi sanoa, että tuskinpa meitä kissinpenkillekään saadaan. Olemme ymmärtäneet lukemamme ja sujuttaneet pykäliin myöskin muutoksia.

Arvoisa puhemies! Haluaisin puuttua oikeastaan vain muutamiin kohtiin. Nimittäin muutoksia on paljon enemmän kuin mihin nyt menen.

22 b §:n otsikko kuuluu "Psyykkisen sairauden hoito". Siinä olemme tehneet lisäyksen hallituksen esitykseen STM:n kannasta poiketen, niin kai voi sanoa. Eivät he pitäneet niin välttämättömänä lisäystä psykokirurgiasta. Nimittäin asiantuntijakuulemisen yhteydessä tuli esille, että näiden potilaiden koskemattomuuteen vakavasti tai peruuttamattomasti vaikuttavia hoitotoimenpiteitä saattaa esiintyä. Tämän lain yhteydessä olisi nyt syytä täsmentää, että tämän tyyppiset toimenpiteet pitää kieltää, ellei täysi-ikäinen potilas ole kirjallisella suostumuksellaan antanut niihin lupaa. Tarkempi keskustelu vielä rajasi sähkösokit kuitenkin tästä luettelosta pois, eli nyt se koskettaa vain psykokirurgisia tai muita potilaan koskemattomuuteen vakavasti ja peruuttamattomasti vaikuttavia hoitotoimenpiteitä. Tähän rajaukseen antoivat meidän valiokuntamme lääkärijäsenet erittäin hyvän panoksen, koska minä luulen, että me maallikot emme olisi osanneet tätä rajaa piirtää. Kiitän siitä.

Samassa pykälässä käsitellään myöskin potilaan hoitosuunnitelmaa. Mielenterveysjärjestöt näkivät, että hallituksen esitystä täytyy siinä täsmentää niin, että ei voi olla semmoista syytä olemassa, ettei tämmöistä hoitosuunnitelmaa laadittaisi. Tämä täsmennys tehtiin.

Arvoisa puhemies! Kaikkein vaikeimmaksi pykäläksi osoittautui valiokunnan työskentelyssä 22 f §. Siinä on samassa pykälässä eri momenteissa käsitelty monenlaisia asioita. Me pahkuloitsimme, taisiko mennä päivä tai puolitoista, tämmöisen yksittäisen kysymyksen kimpussa kuin miten muotoillaan pykälään se, miten tiiviisti lääkärin on seurattava potilasta, jota pidetään kiinni, joka eristetään tai joka on sidottu. Perustuslakivaliokunta oli toivonut, että lakiin vietäisiin ajatus siitä, että vähintään kaksi kertaa vuorokaudessa. Mutta pitkien pohdintojen jälkeen, ja itse asiassa ensimmäisessä käsittelyssä asiasta piti jopa äänestääkin, päädyimme kompromissimuotoiluun, joka on mielestäni hyvinkin nokkelasti löytynyt. Potilasta hoitavan lääkärin on arvioitava eristetyn tai sidotun potilaan tila niin usein, kuin tämän terveydentila edellyttää, ja päätettävä toimenpiteen jatkamisesta tai lopettamisesta. Hallituksen esityksen perusteluja emme ole tältä osin halunneet tietenkään muuttaa. Siellä puhutaan vähintään kahdesta kerrasta vuorokaudessa. Se tietysti voi tässäkin lopputuloksessa antaa osviittaa lääkärikunnalle. Mielenkiinto tätä yksityiskohtaa kohtaan johtui paitsi potilaan oikeuksista myös siitä keskustelusta, mitä käytiin myös lääkäreiden oikeudesta, koska ehkä nämä ovat juuri niitä kysymyksiä, joissa jälkikäteen tulee valituksia ja joita joudutaan selvittelemään. Nämä ovat juuri ydinkysymyksiä, onko potilaan tilaa seurattu riittävän tiiviisti.

Toinen tämän pykälän alueeseen kuuluva seikka oli edunvalvonta. Siinä mielestämme perustuslakivaliokunta oli mennyt vähän ulommas hallituksen esityksestä sikäli, että mielenterveyspotilaiden edunvalvonnassa on ihan yleisiä puutteita. Mutta kun puhutaan, niin kuin tässä pykälässä rajataan, potilaista, joille on tehty rajoittavia toimenpiteitä, kiinni pitämistä, eristämistä tai sidottuna olemista, heidän kohdaltaan edunvalvojaongelma tietysti myöskin voi olla ihan todellinen. Mutta me katsoimme, että se on liian myöhäinen vaihe ryhtyä etsimään tavallaan sitä edunvalvojaa, jos tällaisella potilaalla ei sitä ole aikaisemmin ollut. Tietenkin nyt olisi viisasta, että ylipäätään mielenterveyspotilaiden kohdalla, jotka eivät aina pysty omaa etuaan riittävästi valvomaan, tämä puoli asiasta olisi selvitetty hyvissä ajoin ja heillä olisi matkan varrelle katsottuna edunvalvoja, joka olisi tässäkin yhteydessä käytettävissä. Tämän ajatuksen halusimme tuoda myöskin mietinnössämme esiin. Toivomme, että asiaa jossakin laajemmassa yhteydessä voitaisiin myöskin selvitellä.

Vielä, arvoisa puhemies, viimeinen asia, jonka otan tästä pykälästä esiin, koskettaa lääninhallituksia. Perustuslakivaliokunta oli muistaakseni toivonut, että jokaisen tällaisen eristämistapauksen yhteydessä, joka on kestänyt yli 12 tuntia tai jossa potilasta on yli 8 tuntia pidetty sidottuna, ilmoitettaisiin lääninhallitukselle tapauskohtaisesti. Tämä oli perustuslakivaliokunnan ajatus, jos tahdon muistaa oikein. Mutta pitäydyimme siinä ajatuksessa, että ilmoitus lääninhallitukselle riittää, kun se tehdään "määräajoin" kahden viikon välein. Teimme vielä tämmöisen täsmennyksen, että "määräajoin" tarkoittaa kahden viikon välein. Mutta aina voidaan spekuloida, mitä tämmöinen ilmoittaminen auttaa, jos ei ole resursseja ilmoituksien johdosta tehdä jotakin. Asiantuntijakuulemisessa tuli esille sekin väite, että lääninhallituksella ei ole kompetenssia edes tämän tyyppistä kysymystä oikeasti valvoa. En tiedä, onko tämä omantunnon rauhoittamista. En toivo, että niin vähäiseen osaan tämä kohta esityksessä kuitenkaan jäisi. Vielä, arvoisa puhemies, lisäsimme siihen, että kun lääninhallitus saa näitä ilmoituksia, sen täytyy hävittää tunnistetiedot potilaista kahden vuoden kuluttua tietojen saamisesta, koska nämähän ovat erittäin fataaleja, arkaluontoisia tietoja. Tästä syystä tämäkin oli hyvä siihen säätää.

Oli totta kai muitakin muutoksia. Niin kuin sanoin, tämä on ollut syksyn työläimpiä lakejamme. Toki ensi viikolla käsittelemme muitakin vaikeita lakeja, joissa tämä talo on mielestäni joutunut liian suuren tehtävän eteen, siis työmäärällisesti, mutta olemme silti selvinneet tästä, koska meillä on ollut erittäin hyvät neuvokset valmistelemassa tätä, auttamassa työtämme. Olemme tässäkin pälkähässä taas kerran pärjänneet.

Jaana  Ylä-Mononen  /kesk:

Arvoisa herra puhemies! Voisi valiokunnan puheenjohtajalle ed. Vehkaojalle todeta, että henkinen voimistelu, mitä tämän lain valmistumiseksi valiokunnassa on itse kukin joutunut tekemään, ei ole todellakaan ollut vähäistä. Harmittaa, että valiokunnan jäsenet joutuvat paneutumaan valmistelupuoleen ja lähtemään ikään kuin tyhjästä monen pykälän kohdalla liikkeelle. Kuitenkin pidän lopputulosta vähintäänkin kohtalaisena, ellei suorastaan hyvänä. Sellainen kysymys, missä on lääkärin vastuu, jos se ei aivan täsmällisesti lue pykälässä — esimerkiksi ottaen: montako kertaa vuorokaudessa jotakuta potilasta on käytävä katsomassa — ei ole suinkaan itsestäänselvä asia. Ei se ole sitä lääkärikansanedustajallekaan. Kuitenkin pääsimme yhteiseen käsitykseen siitä, että hoitotiimi on kaikki ne henkilöt, jotka osallistuvat potilaan hoitoon tällaisessa eristämistilanteessa, joka ikinen henkilökuntaan kuuluva. Sen lisäksi lääkärillä on aina erityinen vastuu, oli hän sitten läsnä hoitotilanteessa tai ei.

22 f §:ssä itse pidin kiinni siitä, että täsmällistä kertamäärää ei kirjoiteta pykälään, ja olen todella tyytyväinen, että näin myös yhdessä päätettiin, koska on tarpeetonta tällainen ehdoton edellytys tiettyjen kertojen suorittamiselle ja liian tiukkaan määritellylle tutkimiselle tilanteissa, joissa pitäisi huomioida, että eristäminen pitäisi lopettaa mahdollisimman pian, heti kun se on mahdollista. Muuten voi käydä niin, että tiettyjen pykälien takia joku on eristyksissä pidempään kuin hänen terveydentilansa edes vaatisi. Mielestäni 22 f § tässä muodossa on turvallinen, ja varmasti hoitokäytännöt kohenevat tämänkin täsmennyksen myötä, mikä nyt on tehty.

Edelleen valiokunnan puheenjohtaja korosti erityisesti avohoidon merkitystä. Itse varsinkin, kun on käynyt läpi Lääkäriliiton Lääkärilehdessä julkaisemat selvitykset muutaman vuoden takaa eristystilanteista, lisäisin hieman painokkaammin sen, että suljetun osaston henkilöstömäärällä, sillä lukumäärällä, joka on kulloinkin vuorossa, henkilöstön koulutuksella, stressinsietokyvyllä ja sillä, millä mielialalla henkilökunta siellä on työssä, on aivan keskeinen merkitys sen suhteen, pysyykö osasto rauhallisena vai tapahtuuko eristämisiä. Siinä mielessä ei riitä pelkästään avohoidon resurssien lisäys vaan ehdottomasti niillä osastoilla, joilla eristämistoimenpiteitä tehdään hoidollisina toimenpiteinä, on henkilöstön riittävistä resursseista huolehdittava. Ennen kaikkea näen, että pakkohoito ei ole sama kuin eristäminen eli suljetulla osastolla hoidossaolo ei tarkoita sitä, että on automaattisesti eristettynä. Eristäminen on täysin oma lukunsa.

Kun luin mietintöämme vielä jäljestäpäin, tulin siihen tulokseen, että meidän olisi ehkä sittenkin valiokunnassa pitänyt vielä enemmän kiinnittää huomiota alaikäisten eristämiseen ja siihen problematiikkaan. En ole nyt varma asiasta, mutta ajattelin tuoda sen puheenvuorossani esille, että se jäi ehkä hiukan muun problematiikan alle. Siitä olisi voinut ehkä enemmän vielä lausua.

Nämä peruuttamattomat ja melkein peruuttamattomat toimenpiteet todellakin käytiin läpi, ja rajoitukset niiden käyttämisessä ovat ihan hyvä asia. Todellakin sähkösokkihoito, jota esitettiin samaan kategoriaan psykokirurgian kanssa ja rajoitettavaksi, on tämän päivän käypä hoito vakavassa masennustilassa ja vielä kaiken lisäksi nopea helpotus tuskaisiin oireisiin. On hyvä, että sitä voidaan käyttää silloin, kun potilaan henki ja terveys on todella vaarassa.

Itse sanoisin, että edunvalvontakysymys jäi hiertämään varmasti monen papereihin ja mieliin sillä tavalla, että luulenpa, että siihen jollakin osiolla ja tavalla valiokunta vielä palaa, vaikkei suoranaisesti kenties heti minkään lakiehdotuksen puitteissa, mutta muutoin tämä eettinen puoli ja ihmisoikeuspuoli pitää käydä läpi.

Marjatta Vehkaoja  /sd:

Arvoisa puhemies! Voin yhtyä ed. Ylä-Monosen puheenvuoron johdosta hänen arvioonsa siitä, että alaikäisten kysymystä olisi ehkä pitänyt tarkastella omana kategorianaan. Se vilahtaa yhdessä pykälässä, jossa puhutaan psykokirurgiasta. Rupesin itsekin siinä yhteydessä sitä asiaa pohtimaan, mutta varmasti se tapahtui vähän turhan myöhään, ja asiantuntijakuulemisessa käytännöllisesti katsoen ei tehty kunnolla eroa täysi-ikäisten ja alaikäisten kysymysten kohdalla. Näin jälkikäteen voimme yhdessä sitä varmasti myös ihmetellä.

Voin myös yhtyä arvioon siitä, että eristämistoimenpiteisiin päätyminen voi olla Suomessa myöskin sen seurausta, että näillä osastoilla on aivan liian vähän henkilökuntaa. Sitten tuossa ehkä jäi korostamatta sitä seikkaa, että eristetyn potilaan hoidossa pitää jatkossa olla koko ajan jonkun henkilön läsnä.

Edunvalvontapuoli tietysti on hyvin laaja kysymys, kun puhutaan psykiatrian potilaista. Siihen on palattava.