Olavi Ala-Nissilä /kesk:

Arvoisa herra puhemies! Ulkoasiainministeriön pääluokan osalta: Viime vuonnahan sitä aika laajastikin käsiteltiin ja oli erityinen selvitys, jota ulkoasiainvaliokunta ja valtiovarainvaliokunta käsittelivät. Silloinhan viime vuonna valtiovarainvaliokunta lisäsikin määrärahoja ulkoasiainministeriön pääluokkaan. Valiokuntakäsittelyssä ja jaostokäsittelyssä on tänäkin vuonna keskeisin painopiste ollut kansainvälinen kehitysyhteistyö.

Ulkoasiainhallinnon osalta kuitenkin totean ensinnä sen, että jaostokäsittelyssä todettiin ongelmaksi se, että Eurooppa-tiedotuksen aluetoimipisteitä on jokaisessa maakunnassa paitsi Itä-Uudellamaalla. Sieltä on puuttunut EU:n alueellinen tiedotusyksikkö. Itä-Uudenmaan aluepalvelu sijaitsee Helsingin keskustassa yhdistettynä Uudenmaan maakunnan palveluihin. Saadun selvityksen mukaan valiokunta katsoo, että oma Itä-Uudenmaan alueyksikkö voisi nykyistä paremmin palvella itäuusimaalaisia ja siten lisätä EU-tietämystä tällä alueella. Niinpä valiokunta teki tähän 30 000 euron lisäyksen Eurooppa-tiedotuksen aluepisteen perustamiseen Itä-Uudenmaan maakuntaan.

Perusteluissa viitataan siihen, että valtioneuvoston kehitysyhteistyötä ja kehitysmaasuhteita koskevat periaatepäätökset ja linjaukset tehtiin vuosina 96 ja 98. Suomen tavoitteenahan on ollut aiemmin sitoutua kehitysyhteistyömäärärahojen 0,7 prosentin tasoon bruttokansantuotteesta laskien. Mehän olimme hyvin lähellä tätä tavoitetta 90-luvun alussa. Viime vuonna eduskunta kirjasi mietinnössään ponnen tältä osin ja edellytti suunnitelmaa, jolla Suomi tavoittaa tämän 0,7 prosentin tavoitteen.

Kehitysyhteistyön arvioidaan olevan käsiteltävässä olevassa talousarviossa noin 0,348 prosenttia bruttokansantuotteesta. Ehkä tämän eduskunnan ponnen seurauksena kehitysyhteistyöministeri on asettanut valtioneuvos Harri Holkerin vetämän asiantuntijaryhmän valmistelemaan esityksen siitä, miten Suomi saavuttaa kehitysyhteistyömäärärahoissa YK:n suositteleman tason. Myöskin meillä oli tänäkin vuonna tilaisuus kuulla muun muassa valtioneuvos Holkerin näkemyksiä tämän työryhmän vaiheista. Ryhmän on tarkoitus tehdä selvitys julkiseen keskusteluun vuoden 2003 alussa ja valmistaa asiantuntijaselvitys maaliskuun 2003 eduskuntavaalien jälkeisiin hallitusneuvotteluihin.

Kun jaosto tänä vuonna myöskin vieraili Suomen keskeisissä kehitysyhteistyömaissa Mosambikissa, Tansaniassa, myöskin Etelä-Afrikassa, niin sielläkin voitiin todeta se, että muut Pohjoismaat ovat noin kaksinkertaisella panostuksella mukana ja Suomi tavallaan on niin sanotusti muiden Pohjoismaiden siivellä näissä asioissa. Meillä on hyvin laadukkaita projekteja, hankkeita, mutta määrärahat ovat tasollisesti jääneet jälkeen.

Erikseen vielä mietintöön on kirjattu keskeinen kysymys siitä, että yhteistyön tärkeimpänä tavoitteena pitkäaikaisissa yhteistyömaissa on hallituksen esityksen mukaan köyhyyden vähentäminen, ja se, että avun lisääminen nimenomaan näissä kaikkein köyhimmissä Ldc-maissa on pitkäaikainen tavoite, jota sinällään ei pysty saavuttamaan ainoastaan painotuksia muuttamalla vaan tämäkin edellyttää kokonaismäärärahojen kasvua. On käyty keskustelua ja valiokunnan mietinnössä viitataan siihen, että kehitysyhteistyö tulisi antaa suorana budjettitukena. Tämä asettaa vaatimuksia vastaanottajamaiden hallinnolle ja demokratialle. Valiokunta sinällään ei torju tätä, mutta suhtautuu suoraan budjettitukeen käytettävissä olevien tietojen perusteella vielä varauksellisesti.

Puhemies, ihan lopuksi: Jälleen kerran valtiovarainvaliokunta on täällä eräissä valtionavuissa erikseen nimennyt valtionavun Eurooppalainen Suomi ry:lle ja vaihtoehto-EU:lle. Valtiovarainministeriö joka vuosi sitkeästi poistaa nämä maininnat täältä, mutta joka vuosi valiokunta ne sitkeästi tänne myöskin on lisännyt ja pitänyt huolen siitä, että Suomessa säilyy kansalaisjärjestöpohjainen Eurooppalainen Suomi ry:n tiedotus, ja myöskin tämä kriittinen näkemys pienellä summalla on huomioitu. Lisäksi valiokunta ehdottaa YK-liitolle 30 000 euron lisäavustusta.

Tytti Isohookana-Asunmaa /kesk(vastauspuheenvuoro):

Puhemies! Tunnen kyllä hienoista pettymystä valtiovarainvaliokuntaa kohtaan siitä, että valiokunta ei ole ottanut napakampaa kantaa kehitysyhteistyömäärärahan nostamiseen. Kuitenkin Suomi sitoutui Johannesburgissa poliittisiin velvoitteisiin ja ulkoasianvaliokunnassakin on useaan otteeseen käyty keskustelua siitä, että nopealla aikavälillä Suomen pitäisi tähän tavoitteeseen 0,7 päästä. Nyt Ruotsi on mennyt jo reilusti sen yli. Siellähän on 0,83, ja meillä niin hallitus kuin monet muutkin tahot siirtävät aina tämän aikataulun käsittelyä selvitystyöryhmiin ja nyt vedotaan sitten tähän Holkerin selvitystyöryhmään, että se tulee aikanaan tekemään ratkaisuja.

Hallituksella olisi ollut neljä vuotta aikaa tehdä selkeä suunnitelma siitä, miten Suomi aikoo toteuttaa velvoitteensa. Johannesburgin jälkeen nyt viimeistään syksyllä tämä päätös olisi pitänyt hallituksesta tulla, koska ei ole mitään järkeä siinä, että me aina vain keskustelemme ja sanomme, että olemme kansainvälisellä tasolla (Puhemies koputtaa) sitoutuneita tavoitteisiin, mutta sitten kotimaassa emme tee mitään sen hyväksi.

Ulla Anttila /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Yritän vastata nopeatahtisesti sikäli, että tässä on myös äänestyksessä määrärahakysymys ja tämä vihreiden ehdotus määrärahatason korottamisesta merkitsisi sitä, että kehitysyhteistyömäärärahojen taso nostettaisiin 0,36 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Tämä olisi hyvin konkreettinen toimenpide, jolla eduskunta ilmaisisi sitä tahtoa, joka on ilmennyt hyvin monista ulkoasianvaliokunnan lausunnoista ja mietinnöistä vuosien varrella. Eli nyt on aika toteuttaa näitä vaatimuksia, joita eduskunta on esittänyt.

Olavi Ala-Nissilä /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Unohdinkin sanoa, että tähän sisältyy todella kehitysyhteistyömäärärahojen osalta vastalause kristillisdemokraattien ja vihreän liiton eduskuntaryhmien osalta. Tästä sitten voidaan äänestää. Viime vuonna valiokunta selkeän ponnen tähän laittoi, ja se johti työryhmän asettamiseen. Nytkin tästä käytiin keskustelua. Toisaalta, kun on hallitusneuvottelut edessä, siellä sitten ratkaistaan, millaisella ohjelmalla ja aikataululla Suomi nostaa omaa kehitysyhteistyöosuuttaan, niin ei sitten hallitusneuvottelujen ohjaamiseksi ole välttämätöntä tarvetta erikseen ponnen muotoon tätä tekstiä laittaa.

Timo Ihamäki /kok:

Arvoisa puhemies! Suomen ulkomaanedustus oli vuosi sitten taloudellisessa kriisissä. Rahat tuskin riittivät pitämään yllä silloista edustustojen määrää ja tuskin riittivät toimintaan. UaV ja valtiovarainvaliokunta saivat ulkoasiainhallinnosta tuolloin selvityksen. Vuosi sitten jätettiin UaV:n tehtäväksi päättää Suomen ulkoasiain edustamisen laajuus ja laatu, ja rahaa päätettiin antaa lisää 1,2 miljoonaa euroa. Näin ulkoasiainhallinto on pärjännyt kohtuullisesti, etenkin kun euron ja dollarin kurssisuhde on ollut edullinen. Puutun kahteen asiaan.

Suomen edustustot sijaitsevat maailmalla suurissa kaupungeissa. Edustustojen sijainti on tietysti keskellä kaupunkia, edustustojen diplomaatit ja henkilökunta asuvat varsin suurissa asunnoissa, koska heillä on myös edustusvelvollisuus. Pääsääntöisesti asutaan vuokralla. Vuokra maksaa suurkaupungeissa maltaita. Vuodesta toiseen asutaan näin vuokralla, ja vuokrista kertyy suuria summia vuosien kuluessa. On jopa laskettu, että viiden kuuden vuoden vuokrilla saataisiin asunto omaksi. Mutta Suomen valtio ei ilmeisesti valtiovarainministeriöstä johtuvista syistä halua ostaa huoneistoja. Kysyä sopii, miksi. Kun edustustoa pidetään aivan varmasti joissakin metropoleissa vuodesta toiseen, kannattaa huoneisto hankkia omaksi ja maksaa siitä vain yhtiövuokra, ja omistusasunnosta saa siellä myös omansa takaisin myyntitilanteessa.

Toista asiaa myös ihmettelen. Jos EU maksaa kehitysapua johonkin maahan tiettyyn tarkoitukseen, pitääkö Suomen maksaa EU:n lisäksi kehitysapua samaan tarkoitukseen? Näitäkin esimerkkejä on. Viimeksi eteen tuli EU-tuki ja Suomen tuki eräisiin Egyptin arkeologisiin kaivauksiin. Kun muut maat toimivat EU:n kautta, niin Suomi toimii sekä EU:n että oman kehitysyhteistyöohjelmansa kautta. Kysymys kuuluu: Miksi näin, voisiko Suomen osuutta toisinkin käyttää?

Esko Helle /vas:

Arvoisa herra puhemies! Niin sanottu terrorisminvastainen sota, jota USA käy ympäri maailmaa, on eräin osin ollut rapauttamassa ihmisoikeuksien kunnioitusta kehittyneissä maissa ja ehkäissyt niiden edistymistä diktatuuri- ja harvainvaltamaissa. Myös EU:n puitteissa nopealla tempolla laadituissa terrorilaeissa on vaarannettu ihmisten perusoikeuksia. Viittaan tässä myös eilen Suomessa vierailleen YK:n uuden ihmisoikeusvaltuutetun Vieira de Mellon lausuntoon, jossa hän totesi tuon saman uhan perusoikeuksien osalta ja sanoi, että hänen mielestään terrorisminvastaisen taistelun tulee kulkea käsi kädessä ihmisoikeuksien suojelun kanssa.

Lisääntyvä kontrolli, kansalaisten valvonta ja seuranta, kovemmat rangaistukset vievät kehitystä poispäin vapaasta kansalaisyhteiskunnasta. Ei syyttä puhuta orwellilaisuuden noususta. Näyttää siltä, että nimenomaan Yhdysvaltojen johdon on hyvin vaikea ymmärtää, mitkä seikat lisäävät terrorismia ja mitkä sitä vähentävät. He näyttävät luottavan vain aseisiin, voimaan, ei niinkään taitoon, kanssakäymiseen, yhteistoimintaan. Oman negatiivisen sävynsä kansainvälisen yhteistyön kehittymiseen on tuonut Yhdysvaltain torjuva suhtautuminen moniin kansainvälisiin yhteistyöhankkeisiin, muun muassa kansainväliseen rikostuomioistuimeen, Kioton ilmastosopimukseen, kidutuksen vastaiseen sopimukseen jne. jne.

Tätä taustaa vasten hieman ihmettelin julkisuudessa esiintyneitä pääministerimme lausuntoja, joissa hän totesi muun muassa, että suomalaiset arvostavat suuresti presidentti Bushin politiikkaa, ja toisessa lausunnossa hän oli kovin ymmärtäväinen sille USA:n hyvin voimakkaalle ja vahvalle kansainvälisen rikostuomioistuimen vastaiselle toiminnalle. Ihmettelen todella näitä.

Meillä on viritetty maassa myös Nato-jäsenyyskeskustelua, ja on syytä todella pohtia, mikä Nato on nyt ja minkälaiseksi se on kehittymässä ja mihin se pyrkii. Naton luonteesta näyttää todella olevan monenlaisia käsityksiä. Joidenkin mukaan se on rauhanjärjestö, jotkut taas pitävät sitä hyvinkin tiukkana sotilasliittona. Oleellisia muutoksia Naton toimintaan näyttää kuitenkin tulevan. Prahan kokouksessa muun muassa Nato päätti kriisijoukkojen perustamisesta, johtorakenteensa uudistamisesta ja niin sanotun ennalta ehkäisevän iskun politiikan linjauksista. Näyttää olevan tavoitteena myös se, että Naton reviiriä ulotetaan ennen jopa selvästi sisäpoliittisiin asioihin, juuri muun muassa terrorismikysymyksiin, korruptioon ja kansainväliseen rikollisuuteen.

Muutama päivä sitten Helsingin Sanomissa Stefan Kornelius, saksalaisen suurlehden ulkomaantoimituksen esimies, totesi muun muassa seuraavasti: "Ilman Yhdysvaltoja Nato ei ole mitään, vain Yhdysvaltain kanssa se pystyy olemaan mitä tahansa. Nato on perimmältään liitto Yhdysvaltoja varten, ei vain liitto Yhdysvaltojen kanssa." Ja Kornelius jatkoi: "Yhdysvaltalainen versio ennaltaehkäisystä ei käy yksiin kansainvälisen oikeuden kanssa. Se edellyttää uutta turvallisuuspoliittista ajatusrakennelmaa, joka puolestaan vaikuttaa liittoutumien rooliin, asevoimien rakenteeseen ja varusteluun, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden järjestämiseen. Euroopassakin keskustellaan laajoista ehkäisyyn liittyvistä turvallisuuskäsitteistä, mutta niskan päälle pääsee amerikkalainen määritelmä."

Toisaalla sotilaallisessa aikakauslehdessä Kristina Spohr Readman, joka on toiminut myös Natossa tutkijana, toteaa: "Sitä mukaa kuin Nato on muuttumassa varsinaisesta puolustusliitosta proaktiiviseksi sotilasliitoksi, kysymys voidaan esittää provokatiivisesti myös seuraavasti: Onko puolustusjärjestö muuttumassa huomaamatta aggressiiviseksi hyökkäyskoneistoksi eli eivätkö ennaltaehkäisyiskut ole enemmänkin ensihyökkäystä kuin klassista puolustusta?" Ja Spohr Readman kirjoituksessaan vielä kysyy, lähteekö Suomi USA:n vietäväksi.

Siinä meillä on todella pohtimista, arvoisa puhemies.

Esko-Juhani Tennilä /vas:

Puhemies! Suomen suuri linja on vuosikymmenien ajan ollut rauhantahtoisuus, rauhan edistäminen. Kuten Kekkonen sanoi, sodan ja rauhan kysymyksissä Suomi ei ole puolueeton, vaan rauhan puolesta sotaa vastaan. Suomen linjaan kuuluu se, että sotaa ei hyväksytä keinoksi ajaa asioita.

USA:n linja on tosiaankin toinen. USA pitää nykyään oikeutenaan ennalta ehkäisevää iskua. Tätä toimintalinjaansa se levittää myöskin Natoon. Toimialueekseen USA katsoo koko planeetan, ja tätä kantaa on vahvistanut terrori-iskujen jälkeinen tilanne. USA:sta on hollantilaisen Peter van Hamin mukaan tulossa asteittain valtio, joka toimii maailmanlaajuisena lainlaatijana, poliisina, tuomarina ja teloittajana. Tämä oli siis hollantilainen kanta.

Nyt USA valmistelee iskua Irakiin. Kun Irakin tuesta terroristeille ei ole näyttöä, syyksi hyökkäykselle sanotaan joukkotuhoaseet. Niitä nyt selvitetään, onko niitä, YK:n toimesta Blixin ryhmän työllä. Tämän ryhmän työ on kesken. Mutta amerikkalaiset ovat kuitenkin jo etukäteen ilmoittaneet, että jos joukkotuhoaseita ei löydy, ne on piilotettu, eli he pitävät itsellään veto-oikeuden edelleenkin. USA:n johto puhuu Irakin osalta myös demokratiasta. Irakiin ollaan kuitenkin menossa paitsi demokratia huulilla kuitenkin myös öljyn kiilto silmissä, eli kysymyshän taustaltaan on tietysti öljystä, Irakin suurten öljyvarojen saamisesta amerikkalaisten hallintaan.

Meidän kannaltamme on äärimmäisen huolestuttavaa, että Suomen pääministeri Paavo Lipponen on luvannut presidentti Bushille, että Suomi on mukana jälleenrakentamassa Irakia sodan jälkeen. Bushille on luvattu erilaista tukea lääkintämiehistä rauhanturvaajiin saakka. Minä pidän tätä Lipposen kantaa vähintäänkin piilotukena sodan valmistelulle. Näen, että tämä Lipposen kanta poikkeaa jyrkästi Suomen linjasta, joka siis on aina sotaa vastaan ja muiden keinojen käyttämisen puolella kriisien ratkaisuun. Olemme vakavassa tilanteessa.

Keskustelun nopeatahtinen osuus päättyy.

Tuija Nurmi /kok:

Arvoisa puhemies! Tämäkin pääluokka kuuluu meille valtiovarainvaliokunnan hallinto- ja tarkastusjaostolle. Puhun muutaman sanan kehitysavusta.

Ensinnäkin, vuonna 1999 julkisen kehitysavun määrä prosentteina bruttokansantuotteesta oli 0,33 prosenttia eli 401,6 miljoonaa euroa. Vuonna 2001 julkisen kehitysavun määrä prosentteina bruttokansantuotteesta oli 0,32 eli vähemmän prosentuaalisesti mutta euromääräisesti enemmän eli 452 miljoonaa euroa. Näistä luvuista saa selvyyttä talousarvion sivulta 84 mutta myös Kehitysuutiset-lehdestä, joka on meillä kaikilla varmasti käytettävissä.

Liittyen kehitysavun tasoon ja laatuun valtioneuvos Harri Holkeri on saanut tehtävän ryhtyä vetämään selvitystä kehitysavun tasosta ja laadusta. Tältä pohjalta on tälle ryhmälle syntynyt työnimike Katala. Luenkin tästä muutaman suoran sitaatin liittyen hänen mielipiteisiinsä tästä asiasta. Hän on koonnut laajapohjaisen asiantuntijaryhmän, ja hänen tavoitteenaan oli koota monipuolinen ryhmä, joka on valmis uudenlaisiin esityksiin kehitysyhteistyön parantamiseksi. Hän sanoo, että hänen käsityksensä mukaan "kansalaisten luottamus kehitysyhteistyöhön voi pysyä korkeana vain, jos yhteistyön laatu on korkeaa ja annettu tuki todella auttaa köyhiä kehitysmaita kehityksen alkuun". "Olen iloinen siitä, että suhtautuminen asiaan niin ulkoasiainministeriössä kuin valtiovarainministeriössäkin on ollut myönteistä", Holkeri sanoo. Sitten hän jatkaa: "Erityisesti YK:n Millennium-huippukokouksen hyväksymä vuosituhatjulistus ja siihen liittyvät köyhyyden puolittamisen tavoitteet edellyttävät meiltä myös oman kehitysyhteistyömme kehittämistä." Holkerihan toimii itse YK:n Millennium-yleiskokouksen puheenjohtajana. Näihin sanoihin varmasti voimme kaikki yhtyä.

Sen verran voin todeta, että henkilökohtaisesti olen ollut töissä kehitysmaassa 1980 Filippiineillä yliopistolla ja nähnyt, miten asia on, kun ihmiset kuolevat, kun ei ole lääkkeitä, millä hoitaa heitä taudeista, jotka voitaisiin hoitaa, mikäli välineitä olisi.

Toinen seikka on budjettikirjan sivulta 91, Pietarin lounaisen jätevedenpuhdistamon rakennushanke. Puhun tästä, vaikka jaostomme ei siitä nyt tällä kertaa mitään lausunutkaan, ja käytän tässä myös tietoja, jotka eduskunnan valtiovarainvaliokunnan asunto- ja ympäristöjaosto on saanut matkaltaan syyskuussa Pietariin. Nämä matka-asiakirjathan ovat nykyisin julkisia, koska ne ovat pöytäkirjojen liitteitä.

Tämän asiakirjan pohjalta selviää, että keskustelussa pääkonsulinvirastossa ilmeni, että Pietarista menee Itämereen suuria jätevesimääriä täysin puhdistamatta ja että Pietarin jätevedet ovat suurin yksittäinen ympäristöpäästöjen lähde Itämeren piirissä. 1990-luvun lopulla selvitettiin, mistä suurimmat päästöt tulevat. Suomen ympäristökeskus vastasi käytännössä tämän projektin toteutuksesta. Venäjällä ei toistaiseksi ole Itämeri-ohjelman tapaista ohjelmaa.

Ympäristöasioiden hoito Pietarin seudulla alkoi varsinaisesti vuonna 1992, jolloin virastossa oli kuusi työntekijää. Myöhemmin ympäristöhallinto on muuttunut komiteaksi ja hallintoa on pyritty muutenkin tehostamaan ja parantamaan. Viraston budjetti on kolminkertaistunut kahden viime vuoden aikana.

Mielestäni on tärkeää, kun teemme lähialueyhteistyötä, johon kuuluu myös Pietarin jätevedenpuhdistamon rakentamisen avustaminen ja yhteistyö, että suomalaiset ovat tässä mukana lisäämässä oman alueemme vakautta, turvallisuutta ja lähialueiden kaikenlaista edunvalvontaa. Nämä hankkeet, uskon, tukevat omalta taholtaan kaikkia Venäjän myönteisiä uudistuksia.

Pentti Tiusanen /vas:

Arvoisa herra puhemies! On todella hyvä, että voimme keskustella kansainvälisistä kysymyksistä myös ympäristön näkökulmasta, koska aika monessa asiassa on ulkoasiainministeriö kuitenkin toimijana, esimerkiksi kansainvälisten sopimusten kohdalla. Siellä on tietysti myös ympäristöministeriö mutta avainasemassa varsin usein varsinaisena kärkenä ulkoasiainministeriö. Ympäristökysymyksistä Itämeri ja Itämeren tulevaisuus on ollut varsin paljon esillä, öljyonnettomuuden uhka. Ulkoasiainministeriö on toimiva ministeriö siinä kuin liikenne- ja viestintäministeriö ja ympäristöministeriökin. Tässä mielessä nimenomaan, kun toiminta suuntautuu Venäjän suuntaan ja sen mukaansaamiseen öljykuljetusten kontrolloimiseen ja esimerkiksi Itämeren julistamiseen erityisen haavoittuvaksi merialueeksi Imossa, tässä myöskin ulkoasiainministeriö ja sen toimielimet eli lähetystöt eri maissa ovat hyvin tärkeässä asemassa.

Olemme juuri kuulleet, että Vuotos-päätös pysyi voimassa korkeimmassa hallinto-oikeudessa siltä osin, mitä teki Vaasan hallinto-oikeus aikaisemmin, eli Vuotosta ei rakenneta. Tämäkin on perusteltu nimenomaan sillä, millä tavalla tämä rakentaminen sitten vaikuttaisi merialueisiin. Tämä on hyvä päätös ympäristön näkökulmasta ja myös kansainvälisestä näkökulmasta.

Tämä pallo on pieni, tämä pallo on yhä pienempi, ja sitä uhkaavat yhä voimakkaammat ympäristöuhat ja -haitat ja ympäristökatastrofit. Prestige-onnettomuus on vain yksi näistä. Silloin Suomen aktiivisuus tässä on erittäin avainasemassa. Kioton sopimuksen yhteydessä olemme olleet hyvin aktiivisia, ja jo aikaisemmissa puheenvuoroissa, edustajat Helle ja Tennilä, ihmeteltiin, miten Suomi voi olla siunaamassa ja hyväksymässä ja jakamassa Yhdysvaltojen näkemyksiä. Yhdysvallat ei ole Kioton sopimuksen takana eikä sisällä eikä halua tulla siihen mukaan, niin kuin Bushin hallinto on ilmoittanut. Tietysti Yhdysvalloissa on paljon poliittisia voimia ja mielipiteitä, kansalaisliikkeitä, jotka tähtäisivät tähän, mutta nykyhallinto ei. Biodiversiteettisopimuksessa Yhdysvallat ei ole mukana, kemiallisten ja biologisten ydinaseiden kieltokysymyksessä Yhdysvallat on erittäin passiivinen, ja Yhdysvallat on avaamassa jälleen myöskin avaruutta varustautumiseen, eli tähtien sota on nyt avattu, ohjuspuolustusjärjestelmät ovat nyt kehityksen kohteena, ja sopimuksia on avattu. Kaiken kaikkiaan tämä ongelma on hyvin akuutti. Samalla uhkaa Irakin sota ja öljyn hinta koskee Suomea tietysti, mutta kaiken kaikkiaan maapallolla jatkuu tämä sodan uhka. Afganistanin sota ja invaasio on vasta tapahtunut, ja mikä ongelmallista, Afganistanissa eivät ihmisoikeudet ja naisen asema ole kuitenkaan kunnolla menneet eteenpäin.

Mitä Suomen pitäisi omalta puoleltaan tehdä? Tietysti viedä eri tasoilla eteenpäin meidän käsityksiämme, ei sodan puolesta, ei Natoon menemisen puolesta, ja myöskin sitten ympäristönäkökulmaa. Suomi itse ei ole vielä ratifioinut Århusin sopimusta, joka on hyvin tärkeä sopimus, koska sen kautta kansalaisyhteiskunnan vaikutus teollisuuteen, sen investointeihin, asettautumiseen eri paikkoihin maata avautuisi ja sen vaikutus todettaisiin ja sitä vahvistettaisiin. Kuitenkin meidän lainsäädäntömme, muun muassa ympäristönsuojelulaki, on rakennettu aika tavalla Århusin periaatteiden pohjalle ja meidän lainsäädännössämme, jonka tämä sali on hyväksynyt, viitataan Århusin sopimukseen. Tästä huolimatta ei tätä ratifiointia ole tuotu eduskuntaan. Odotamme sitä.

Arvoisa puhemies! On hienoa, että ulkoministeri on paikalla. Cartagenan sopimus on toinen bioturvallisuussopimus, ja sitäkään Suomi ei ole ratifioinut. Myöskin tämä olisi erittäin tärkeätä viedä eteenpäin. Tässä, tiedän, odotetaan EU:n yhteistä toimintaa.

Johannesburgin kokoukseen täällä viitattiin. Tuo erittäin tärkeä, merkittävä kokous oli elo—syyskuussa tänä vuonna. Suomi oli siellä hyvin aktiivinen. Meidän presidenttimme oli aktiivinen ja hyvin näkyvässä asemassa, ja samoin koko valtuuskunta, voi sanoa, oli aktiivinen.

Tässä talossa YK:n päivänä 24.10. käytiin ajankohtaiskeskustelu Johannesburgin sopimuksesta ja sen seuraamuksista, mitä Suomen pitäisi tehdä. Mielestäni keskustelu oli hyvä, käytettiin lähes 30 puheenvuoroa, ja siitä jäi ikään kuin kristalliksi se, että kestävän kehityksen toimikunnan pitää ottaa Johannesburgin tavoitteet ja sitoumukset osaksi toimintaansa, viedä eteenpäin niitä, pitää yhteyttä eduskuntaan, vuosittainen selonteko esimerkiksi, ja tällä tavalla nämä erittäin keskeiset kysymykset koko planeetan kannalta, ympäristökysymykset, olisivat sitten tasapainossa myöskin meidän muun toimintamme kanssa. Kestävä kehitys jakautuu tietysti kolmeen osaan, mutta älkäämme unohtako nimenomaan sitä ympäristönäkökulmaa.

Arvoisa puhemies! Natosta vielä niin paljon, että mikä on Naton tulevaisuus. Itse näen, että se on pohjoisen liitto ja vastassa on etelä eli rikkaat kontra köyhät. Hyvin voimakkaasti tämä tulee esille kaikessa Naton kehittymisessä. Se ei ole rauhanturvaamisorganisaatio. Se on edelleenkin, niin kuin edustajat Helle ja Tennilä jo toivat esiin, vahvasti Yhdysvaltain johtama ja Yhdysvaltain intresseistä lähtevä.

Arvoisa puhemies! Todellakin lopuksi haluaisin vain todeta sen, että kansainvälisissä kysymyksissä ovat nimenomaan ympäristökysymykset yhä voimakkaammin nivoutuneet näihin käytäntöihin.

Toimi Kankaanniemi /kd:

Arvoisa herra puhemies! Sattuneesta syystä keskityn puheenvuorossani vain kehitysyhteistyöhön, vaikka muistakin asioista olisi toki ajankohtaista keskusteltavaa ja arvoisa herra ulkoministerikin on paikalla. Hän ei kuitenkaan vastaa kehitysyhteistyöpuolesta. Ikävä onkin, että kehitysyhteistyöstä vastaava ministeri ei ole nytkään paikalla, jolloin ei ole suoraan kommentoimassa keskustelun sitä osaa, mikä tältä osin käydään. (Eduskunnasta: Kukas siitä oikein vastaa?) — Ymmärtääkseni ministeri Siimes. Hänellä on varmaan tärkeämpiäkin tehtäviä. (Ed. Jaakonsaari: Kuka Siimes?) — Ministeri Siimeksiä ei ole kuin yksi.

Arvoisa puhemies! Lipposen ensimmäisen ja toisen hallituksen politiikkaa kuvastaa hyvin erilaisten toimikuntien, työryhmien ja periaatepäätösten rakentaminen kehitysyhteistyön osalta. Näitä periaatepäätöksiä ja linjauksia on tehty vuosina 1996, 1998 ja 2001 ja nyt taas budjettiesityksessä luvataan seuraavaa tai se on jo tekeillä valtioneuvos Holkerin toimesta ensi kevään eduskuntavaaleja ajatellen ja ennen kaikkea eduskuntavaalien jälkeisiä hallitusneuvotteluja silmälläpitäen. Selvityksistä meillä todellakaan ei ole puutetta, niitä on tehty ja periaatepäätöksiä on tehty, linjauksia on rakennettu. Ensimmäinen varsinainen kehitysyhteistyöstrategia Suomelle laadittiin kymmenen vuotta sitten ja sen jälkeen sitä on yritetty paikkailla, mutta se ei olisi erityisempiä paikkailuja tarvinnut. Kehitysmaiden tilanne ei ole siinä mielessä ratkaisevasti muuttunut, vaikka maailma on muuttunut. Olisi tarvittu rahaa näiden ohjelmien ja tavoitteiden toteuttamiseen. Juuri nämä rahat ovat jääneet leikatulle tasolle.

Olen vastuussa osaltani siitä, että määrärahoja leikattiin kymmenen vuotta sitten, kun Suomi syöksyi Holkerin hallituksen jäljiltä syvään lamaan, työttömyyteen, vaihtotaseen hurjaan alijäämään ja velkaantumiseen, jolloin presidentti Koivisto totesi, että kansakunta, joka velkaantuu kansantaloutena eli jonka vaihtotase on raskaasti alijäämäinen, ja valtio, joka velkaantuu, ei voi antaa vastikkeetonta rahansiirtoa ulkomaille. Tuollaisella lausunnolla tietysti oli valtava vaikutus siihen, että ei ollut kovin suurta tukea puolustaa kehitysyhteistyömäärärahoja.

Tämä on tietysti jälkikäteistä puolustelua, mutta niin on kyllä kaikki sekin, mihin Lipposen hallitusten aikana ministeri Haavisto, ministeri Hassi ja nyt ministeri Siimes joutuvat paneutumaan. Nimittäin määrärahat ensi vuoden budjetissa ovat noin 0,348 prosenttia bruttokansantuotteesta, eli ei ole edes 0,35 prosenttiin bruttokansantuotteesta tämän seitsemän kahdeksan vuoden tavattoman hyvän nousukauden ja vahvan talouden aikana päästy vaan on jääty, jumiuduttu, sinne tavattoman alhaiselle tasolle. Itse asiassa nousua ei ole tapahtunut bruttokansantuoteosuudessa lainkaan tällä ajalla. Kuitenkin esimerkiksi EU-aika on tuonut sen, että osa varoista menee EU:n kautta, ja se on sitonut meidän omaa päätösvaltaamme näissä kysymyksissä. EU:n kehitysyhteistyö ei ole ylen joustava järjestelmä.

Arvoisa puhemies! Nyt on siis tilanne se, että näiden Lipposen hallitusten perintönä Suomen kehitysyhteistyön taso jää koko Oecd-alueella ja Euroopan unionin alueella yhdeksi alhaisimmista, mitä on missään maassa. Suomi on kuitenkin monilla mittareilla määriteltynä kilpailukykyisin, vaurain, se on EU-maista taloudeltaan yksi vahvimpia, ja meillä pitäisi olla omatunto hereillä myös tässä suhteessa, että näkisimme sen kehityksen, joka on kehitysmaissa ja johon meillä on velvollisuus ja meillä on myös varaa sijoittaa nykyistä enemmän, olisi ollut jo, mutta ei ole pidetty asiaa tärkeänä.

Voi olla, että tässä katseet kääntyvät aiheellisesti ministeri Niinistöä kohti, mutta kyllä katsoisin, että koko hallitus ja erityisesti kymmenen vuotta sitten käytyä keskustelua silmälläpitäen erityisesti vasemmisto ja vihreät, jotka ovat varsinaisesti vastuussa olleet näistä asioista, olisivat voineet toimia paljon ponnekkaammin ja saada jotakin aikaiseksi. Nyt on vain jääty sille tasolle, jolla nyt sitten ollaan: 0,35:n alapuolella kaikista lupauksista huolimatta. Ensimmäisen tavoitteen tulee olla 0,40, jonka Lipposen hallitus on monta kerta vahvistanut tavoitteekseen, mutta johon se ei pääse toisellakaan kaudella, ja sen jälkeen sitten 0,7 prosenttia, niin kuin mietintöön on kirjoitettu: kohtuullisessa ajassa. Täällä sanotaan, että määräaika 0,7 prosentin bruttokansantuoteosuuden saavuttamiselle ei saa olla kohtuuttoman pitkä. Tähän on hyvä yhtyä. Se olkoon edelleen meillä tavoitteena.

Paljon on käyty keskustelua siitä, miten kehitysyhteistyö pitäisi kohdentaa. Kansalaisjärjestökenttä on tavattoman tärkeä. Sieltä kansalaisilta tulee aina vapaaehtoisesti oma panostus siihen, joka lisää meidän kokonaispanostustamme kansallisella tasolla, ja toisaalta kansalaisjärjestöyhteistyö on siitä erinomaista, että se tuo ihmisille ihan ruohonjuuritasolle tietoa kehitysmaiden asioista, ongelmista. Se ei ole vain viranomaistoimintaa. Uskon edelleen, että kansalaisjärjestöjen hankkeet toteutetaan sillä tavalla, että ne hyödyttävät niitä ihmisiä, joitten hyödyttäminen on kaikkein tärkeintä, tavallista ruohonjuuritason kansaa ja tavallisia ihmisiä. Tämä on siis tavattoman tärkeää, että sillä puolella pidetään taso mahdollisimman korkeana.

Sitten tämä kaikkein köyhimpien Ldc-maiden osuus on pudonnut nyt 0,08 prosenttiin bruttokansantuotteesta. YK:n suositus on 0,15, ja tuntuu siltä, että tässä ollaan kyllä todella häpeällisessä tilanteessa, että meillä näihin kaikkein heikoimmin kehittyneisiin maihin ei ohjata kuin pienen pieni muru, osa, tästä vaatimattomasta kokonaissummasta. Köyhyyden vähentäminen on tärkein kehitysyhteistyön tavoite, mutta käytännössä yhtä tärkeitä ovat muun muassa ympäristökysymykset ja väestökysymykset. Niihin on syytä panostaa. Ne ovat meidän yhteisiä globaaleja ongelmiamme, ja meillä on niistä vastuu.

Arvoisa puhemies! Kristillisdemokraattien vaihtoehtobudjetissa ja sen pohjalta tehdyssä ed. Smedsin tekemässä vastalauseessa on pieni korotus siihen määrärahatasoon, jota hallitus esittää ja johon valiokunta on yhtynyt. Se merkitsee sitä, että meidän tavoitteemme nostaa vanhalla 200 miljoonalla markalla joka vuosi kehitysyhteistyömäärärahoja toteutuisi, jos meidän sinänsä vaatimaton esityksemme hyväksyttäisiin lisäyksenä tähän mietintöön sisältyvään määrärahaan.

Kimmo Kiljunen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Kankaanniemen puhe oli arvokas ja tärkeä, mutta jäi semmoinen maku suuhun, että väärä mies puhui oikeasta asiasta.

Kyse oli siitä, että hän moitti hallitusta siitä, että kehitysyhteistyömäärärahoja ei ole pystytty nostamaan niihin luvattuihin tasoihin, joihin on sitouduttu jo vuonna 70 eli 0,7 prosentin tasolle. Ainoan kerran, jolloin Suomi on tuon 0,7 prosenttia saavuttanut, oli vuonna 91. Sen jälkeen meillä oli kehitysyhteistyöministerinä Toimi Kankaanniemi, ja hänen kaudellaan neljän vuoden akana kehitysyhteistyö rojautettiin historiallisesti. Yksikään toinen kehitysavun antajamaa ei ole niin nopeassa tahdissa puolittanut sekä kehitysapunsa suhteellista osuutta että maksatuksia kuin Ahon hallitus ministeri Kankaanniemen toimiessa kehitysyhteistyöministerinä. (Ed. Laakso: Ja seuraava hallitus jatkoi!)

Puheenvuoronne oli erinomainen, mutta todella minulle jäi sellainen mielikuva, että väärä mies oli äänessä.

Jaakko Laakso /vas(vastauspuheenvuoro):

Herra puhemies! Ed. Kiljunen puhui totta, mutta hänen pitäisi lisätä myös tähän johtopäätökseensä se, että kehitysyhteistyömäärärahoja vähennettiin vielä tämän jälkeenkin. Lipposen hallitushan systemaattisesti ensimmäisten vuosien aikana alensi kehitysyhteistyömäärärahoja vielä siitä, mihin Ahon hallitus niitä leikkasi, eli on syytä olla tasapuolinen myös tässä. Me arvostelemme Ahon hallitusta leikkauksista, mutta me arvostelemme myös Lipposen hallitusta leikkauksista.

Mikko Elo /sd(vastauspuheenvuoro):

Puhemies! Haluamatta mitenkään puolustella ed. Kankaanniemeä, joka silloin toimi ministerinä, täytyy tietysti muistaa se, että ed. Kankaanniemellä ilmeisesti oli aika vähän sanottavaa silloin, kun alettiin pyyhkiä näitä määrärahoja yli. Ehkä hän omassa vastauspuheenvuorossaan toteaa, kuinka paljon hän pystyi vaikuttamaan. Ed. Kankaanniemi edusti niin pientä puoluetta, ettei sillä ollut kovin suurta merkitystä, niin että kyllä meidän on annettava anteeksi se, mitä Kankaanniemi teki. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia paljon muuhun.

Liisa Jaakonsaari /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Asiat eivät ole niin huonosti kuin nyt keskustelusta voisi käydä ilmi. Ne ovat itse asiassa vielä huonommin! (Naurua)

Ongelma on se, ja minusta häpeällistä, mihin esimerkiksi ulkoasiainvaliokunta on moneen kertaan kiinnittänyt huomiota, että hallitus ei ole saanut aikaan edes sellaista ohjelmaa, jossa olisi kerrottu, missä aikataulussa ja millä tavalla tämä yhteisesti asetettu tavoite toteutetaan. Tätä on vaikea puolustella kansainvälisillä foorumeilla, tätä on vaikea puolustella kansalaisille, ja tähän on saatava muutos, niin että tulee reilu ohjelma siitä, milloin tämä tavoite saavutetaan.

Toimi Kankaanniemi /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Joka vuosi, silloin kun olin ministerinä, budjettineuvotteluissa ja budjettiriihessä riitautin kehitysyhteistyömäärärahat. Nyt olen seurannut ihan mielenkiinnolla, niin yhtenäkään vuonna Lipposen hallituksen aikana asianomainen ministeri ei ole kehitysyhteistyömäärärahoja riitauttanut sillä lailla, että olisi loppuun asti taistellut asioista. (Välihuuto) Se on ollut minulle aika ... — No, voi olla, että jonakin vuonna, mutta esimerkiksi tänä kesänä ei ministeri Siimes välittänyt asioista niin paljon, että olisi riitauttanut, vienyt ne loppuun asti. Minun aikanani joka vuosi katsottiin loppuun asti, viimeisenä asiana sovittiin kehitysyhteistyömäärärahat.

Mutta talouden kehitys oli silloin, niin kuin aikaisemmin sanoin, aivan päinvastainen kuin on tänä päivänä tai ollut nyt seitsemän kahdeksan vuotta. Sillä Ahon hallituksen politiikalla saatiin Suomi kääntymään nousuun, ja niistä nousun hedelmistä olisi nyt ollut kohtuullista antaa kehitysyhteistyöhön hieman enemmän kuin on annettu. (Puhemies koputtaa) Siitä kyllä on annettava moitteet, että näin on päässyt tapahtumaan näinä vuosina.

Ulla Anttila /vihr:

Arvoisa puhemies! Onneksi tässä keskustelussa ei päästy ihan aiheeseen "laman syyt", koska usein, kun näitä eri hallituksia ja niiden toimenpiteitä käydään läpi, etsitään viime kädessä syytä siihen, miksi Suomessa oli 90-luvun alussa lama, mutta en itsekään aio siihen aiheeseen puuttua.

Mutta mitä sitten tulee tähän kehitysmäärärahojen korottamiseen, niin perustelen nyt hieman tarkemmin tätä vihreiden esitystä, joka teille on jaettu, ed. Sinnemäen nimissä oleva esitys, jossa ehdotetaan siis lisäystä 17,5 miljoonaa euroa varsinaiseen kehitysyhteistyöhön. Tämä arvio perustuu laskelmaan, että näin ensi vuonna kehitysyhteistyömäärärahojen bkt-osuus nousisi 0,36 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Tätä tavoitetta pidän hyvin realistisena. Jos eduskunta päättäisi kovin suuresta summasta tässä vaiheessa vuotta joulukuuta lisäyksenä, niin sen kanavoiminen voisi olla vaikeaa, mutta tämän suuruisen summan kanavoiminen vielä voisi onnistua, koska kansainvälisten järjestöjen kautta on hyvin monia suuria rahareikiä, jotka tarvitsisivat rahaa.

Viittaan siihen, mitä sanoin eilen Afrikan nälänhädästä. Itäisessä ja eteläisessä Afrikassa on tällä hetkellä arviolta 30 miljoonaa ihmistä, jotka kärsivät nälänhädästä, 30 miljoonaa, siis kuusi kertaa Suomen väestö. Kansainvälisten järjestöjen kautta, arvoisa puhemies, voitaisiin kanavoida merkittäviä summia tämän akuutin tilanteen parantamiseen. Katson, että tämä olisi meidän velvollisuutemme.

Mitä tulee tavoitteiden asettamiseen, niin ed. Jaakonsaari on täysin oikeassa siinä asiassa, että pitäisi hallituksen pystyä asettamaan selkeät tavoitteet, milloin YK:n suositus 0,7 prosentin bkt-osuudesta kehitysmäärärahoissa voidaan saavuttaa. Vihreä liitto on ottanut tähän kysymykseen kantaa ja asettanut tavoitteekseen sen, että ensi kaudella päästäisiin 0,55 prosenttiin bkt:sta ja vuonna 2010 voitaisiin saavuttaa tämä YK:n suositus.

Määrärahojen kasvun kannalta kehitysyhteistyökysymys on hieman ongelmallinen matemaattisesti, koska tilanteessa, jossa kansantuote kasvaa, niin vaikka kehitysyhteistyömäärärahojen bkt-osuutta ei nostettaisi, niiden euromäärä kasvaisi. Näin ollen tätä, että pitää pyrkiä nostamaan tätä bkt-osuutta, voi olla hieman vaikea selittää ihmisille, vaikea selittää myös sitä, että vaikka määrärahat kasvavat, niin niiden bkt-osuus ei välttämättä kasva. Tämä tavallaan kaksitasoinen keskustelu tekee kysymyksestä hieman monimutkaisen tupailloissa käsiteltäväksi. Mutta katson, että kun kerran Suomi on sitoutunut YK:n suositukseen, siitä tavoitteesta on tiukasti pidettävä kiinni.

Samanaikaisesti, arvoisa puhemies, on mietittävä myös kehitysyhteistyön painopistealueita. Totta kai pidän hyvin keskeisenä, tärkeimpänä, kysymyksenä köyhyyden vähentämistä ja poistamista. Tämän lisäksi tulevat kysymykset siitä, miten parannetaan naisten ja tyttöjen asemaa ja koulutusta, miten estetään aavikoitumista, miten estetään kasvihuoneilmiön pahentumista, eli kehitysyhteistyön linkittäminen ilmastopolitiikkaan, niin kuin ed. Tiusanen totesi, on hyvin tärkeä painopistealue. Köyhyys ja ympäristökysymykset liittyvät myös yhteen, koska esimerkiksi Saharan alueella aavikoituminen etenee nopeasti ja aavikoitumista vastaan pitää pystyä toimimaan. Näissä kysymyksissä on hyvin tärkeää, että Suomi tukee YK:n alaisia järjestöjä, jotka pystyvät käynnistämään hyvin laajamittaisia ohjelmia kehitysyhteistyössä.

Ministeri Hassi, kun hän käynnisti tämän toiminnallistamisprosessin, pyrki siihen, että kehitysyhteistyön tuloksellisuutta arvioidaan. Hänen strategiansa oli nimenomaan se, että pyritään arvioimaan kehitysyhteistyön vaikuttavuutta. Kun on takeet siitä, että määrärahat käytetään vaikuttavalla ja tehokkaalla tavalla, on enemmän perusteluja sille, että määrärahoja myös kasvatetaan huomattavasti. Pidän tätä näkökulmaa edelleen järkevänä. Ministeri Hassin aikana tämä kehitysyhteistyömäärärahojen bkt-osuus myös kasvoi. Se asia riitautettiin useissa budjettiriihissä. Tästä olen hyvin tietoinen toisin kuin ed. Kankaanniemi. Mutta tehokkuusajattelun yhdistäminen kehitysyhteistyöhön oli aika uusi näkökulma, ja se on myös monien kansainvälisten järjestöjen kannalta uusi näkökulma. Ulkoasiainvaliokunta on omissa linjauksissaan korostanut, että pitää pyrkiä myös yhteistyöhön eri järjestöjen osalta ja eri valtioiden osalta niin, että näitä laadun kriteerejä voidaan käsitellä yhtenäisemmin. Tämä on minusta merkittävä ja iso poliittinen kysymys.

Mitä sitten tulee, arvoisa puhemies, vielä kysymykseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, siitä erityisesti vasemmistoliiton kansanedustajat ovat käynnistäneet keskustelua. Viittaisin tässä yhteydessä vihreän liiton valtuuskunnan hyväksymään linjaukseen kansainvälisestä turvallisuuspolitiikasta. Tuossa yhteydessä vihreät painottivat hyvin voimakkaasti YK-järjestelmän vahvistamista. Näin ollen sen, millä lailla esimerkiksi Yhdysvallat toimii Irakin suhteen ja millä lailla se toimii Natossa, kansainvälinen hyväksyttävyys ja poliittinen hyväksyttävyys minusta pitää asettaa siihen kehikkoon, kuinka pitkälle Yhdysvallat kunnioittaa YK:n toimintaa ja kuinka pitkälti Yhdysvallat pyrkii vahvistamaan kansainvälisiä yhteistyömuotoja.

On selvää, että Yhdysvaltoja voidaan hyvin perustellusti kritisoida siitä, että esimerkiksi Afganistanin sodan yhteydessä se syyllistyi niin sanottuun unilateralismiin. Yhdysvaltoja voidaan kritisoida ilmastopolitiikan osalta voimakkaasti ja myös kansainvälisen rikostuomioistuimen hylkäämisen osalta hyvinkin voimakkaasti. Mutta se, että tänä syksynä Yhdysvallat halusi Irak-kysymyksestä uuden päätöslauselman ja halusi käydä keskustelua siellä, on sinänsä positiivinen signaali. Se, mitä lähitulevaisuudessa tapahtuu, jää arvioitavaksi myöhemmin, mutta totta kai, arvoisa puhemies, on maailman kannalta tärkeätä, että asetarkastukset etenevät, ja olisi hyvin tärkeää, että Irakin hallintoa saataisiin muutetuksi rauhanomaisella tavalla siihen suuntaan, että se hyväksyy oikeusvaltioperiaatteen ja ihmisoikeuksien kunnioituksen. Irak on syyllistynyt hyvin mittaviin ihmisoikeusrikoksiin, ja sitäkään asiaa ei pidä unohtaa.

Ulkoasiainministeri Erkki Tuomioja

Herra puhemies! Valtion ja sen ulkopolitiikan tehtävänä on maan kansalaisten turvallisuuden takaaminen ja hyvinvoinnin edistäminen. Tämä on varmaan verraten helppo määritellä näin, mutta mitä se kulloinkin eri tilanteissa tarkoittaa ja edellyttää, on tietenkin maailman mukana muuttuva asia. Meillä on todellakin tapahtunut viimeisten vuosien aikana selkeä suuri muutos kansainvälisissä suhteissa, kansainvälisessä politiikassa, kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tämä on merkinnyt turvallisuuden osalta sitä, että suursodan uhka on väistynyt, mutta se ei ole vielä tuonut maailmaa lähemmäksi idyllistä rauhantilaa. Voi sanoa, että kylmän sodan aikaisissa asetelmissa suurvaltojen kauhun tasapaino merkitsi samalla sitä, että monet alueelliset ja paikalliset ristiriidat hallittiin, vaikka ei suinkaan aina näiden alueiden ihmisten toivomuksia vastaavalla tavalla, ilman että niiden sallittiin nousta uhiksi globaaliselle tasapainolle. Myös kylmän sodan ideologinen painotus edesauttoi monien paikallisten etnisiä, uskonnollisia ja nationalistisia elementtejä sisältäneiden ristiriitojen lakaisemista maton alle.

Tänään meidän käsityksemme turvallisuuteen kohdistuvista uhista on muuttunut. Ei vain suurvaltasodan uhka ole väistynyt vaan ylipäätänsä perinteisen, valtioiden välisen sodan todennäköisyys on vähentynyt, joskaan ei kokonaan poistunut, ja tilalle ovat nousseet uuden tyyppiset uhat, joidenka seurauksena on alettu puhua niin sanotusta laaja-alaisesta turvallisuudesta ja siihen kohdistuvista uhista. Ne muodostavat ison haasteen maailmassa, jossa niin kansalliset puolustusdoktriinit kuin kollektiivinen turvallisuusjärjestelmäkin on perustettu torjumaan perinteisen, valtioiden välisen sodan uhkaa. Näitä uusia turvallisuusuhkia ovat esimerkiksi ympäristön pitkävaikutteinen heikkeneminen tai äkilliset ympäristökriisit, ihmisperäiset luonnonkatastrofit, hajoavien valtioiden synnyttämät ongelmat, etniset konfliktit, uskontojen yhteentörmäykset, rajat ylittävä järjestäytynyt rikollisuus, ihmiskauppa, huumeet, hiv—aids:n kaltaiset kulkutaudit, hallitsemattomat pakolaisvirrat ja terrorismi. Nyt viime vuoden syyskuun 11. päivän jälkeen terrorismi esitetään usein ensimmäisenä ja suurimpana uhkana. Sekään ei ole kokonaan uusi eikä yllättävä uhka, vaikka tämä syyskuun iskujen mittakaava olikin ennennäkemätön.

Kaikille näille uhille on ominaista ensinnäkin se, että ne usein eivät ole lainkaan tai ovat vain vähäisessä määrin torjuttavissa perinteisen sotilaallisen varustelun ja sotilaallisen voimankäytön kautta. Syyskuun terrori-iskua ei olisi estänyt ohjustorjuntakilpikään, jos sellainen olisi ollut olemassa. Silloinkin, kun sotilaallinen voimankäyttö on oikeutettua ja välttämätöntä, kuten se epäilemättä on ollut Talebania ja al-Qaidaa vastaan, niin se ei ole koskaan yksin riittävä keino. Eikä turvallisuutta tuo myöskään eristäytyminen. Rajoilla on tässä suhteessa yhä vähemmän merkitystä, niiden yli kulkevat niin hyvät kuin huonotkin asiat vaivatta ja näiden erottelu ei ole usein kovin toimivaa. Siksi uhkien torjunta edellyttää mahdollisimman laajaa, moninkeskistä yhteistyötä eikä mikään supervalta ole tästä poikkeus.

Suomen osalta me olemme voimakkaasti halunneet korostaa moninkeskisen yhteistyön tärkeyttä ja sitä eri tavoin, YK-järjestelmää ja muulla tavoin, vahvistaa. Meille erityisen tärkeää on yhteistyö Euroopan unionissa. Euroopan unionilla on yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Se on vasta alullaan. Sitä täytyy vahvistaa, sitä tullaan vahvistamaan. Monet arvostelevat Eurooppaa kyvyttömyydestä toimia, vastata haasteisiin. Toisin päin ajatellen on kuitenkin hyvin paljon, jossa tämä yhteisön ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja sen pohjalta muodostunut kannanmuodostus on vaikuttanut myönteisesti. Ajattelen EU:n roolia Lähi-idässä, yrityksissä pitää Lähi-idän rauhanprosessin raiteilla. Ajatellen ihmisoikeuspolitiikkaa. Ihmisoikeuksien painoarvo myöskin Euroopan unionin politiikassa on kasvamassa ja nimenomaan horisontaalisella periaatteella, että kaikissa EU:n toiminnoissa sen tulee olla keskeisesti kriteerinä.

Tai ajattelen sitä, millä lailla tärkeissä globalisaation hallintaprosesseissa EU:lla on ollut suorastaan ratkaiseva osuus. Sillä on ollut täysin ratkaiseva osuus siinä, että sopimus kansainvälisestä rikostuomioistuimesta on syntynyt, että se on ratifioitu EU-maissa ja että se on astunut voimaan, ja EU:n kannat ovat myöskin torjumassa pyrkimykset vesittää tätä kansainvälisen oikeusjärjestyksen kannalta ehkä tärkeintä asiaa, mikä viimeisten kymmenen vuoden aikana on saatu aikaiseksi. Ajattelen EU:n roolia kansainvälisen kauppajärjestön Wto:n Dohan kokouksessa, jossa päästiin yhteisymmärrykseen uuden neuvottelukierroksen alkamisesta, joka nimenomaan tulee olemaan ja on kehityskierros, jossa kehitysmaiden perustellut tarpeet ovat keskeisinä, mutta jossa myöskin huomioidaan kaupan ja ympäristön, kaupan ja kuluttajansuojelun, ihmisoikeuksien ja työn perusoikeuksien suhde, jotka ovat kaikille tässä maailmassa tärkeitä, keskeisiä asioita. Ajattelen myös Kioton sopimusta, jota ei olisi syntynyt ilman EU:n hyvää keskinäistä sitoutumista ja yhteistyötä ja jonka täytäntöönpanossa EU:lla on täysin keskeinen osuus. Eiväthän nämä vielä riitä siihen, mitä me haluamme ja odotamme globalisaation hallinnalta, mutta ne osoittavat sen, että Euroopan unioni on välttämätön, tärkeä toimija juuri näillä sektoreilla.

Myöskin terrorisminvastaisessa yhteistyössä EU:n rooli on ollut merkittävä ja positiivinen. Me olemme, kaikki EU-maat yhdessä ja erikseen, käyttäneet niitä oikeus- ja sisäasiainyhteistyön keinoja, jotka ovat välttämättömiä terroristiverkostojen purkamiseksi ja niiden toiminnan estämiseksi. Mutta me Euroopassa myöskin olemme ymmärtäneet sen muita toimijoita paremmin, että terrorisminvastaisessa toiminnassa päästään vain tiettyyn rajaan saakka sotilaallisin ja poliisitoimin ja että on tärkeätä pystyä pureutumaan niihin olosuhteisiin ja niihin syihin, jotka synnyttävät ymmärtämystä terrorismille ja ruokkivat sen maaperää. Tämä koskee niin laajoja kulttuurien ja uskontojen yhteentörmäys- ja kitkakohtia kuin ratkaisemattomia alueellisia konflikteja, jotka myöskin ruokkivat voimankäyttöä ja terrorismia. Tässä Euroopan unionin ulkoministerit ovat sopineet ja asettaneet omista erityisedustajistaan yhteisen työryhmän, joka vähän tämän normaalin virkavalmistelukoneiston ulkopuolella pohtii juuri laaja-alaisesti sitä, minkälaista yhteistyötä terrorisminvastainen taistelu ja sen kasvualustan kitkeminen edellyttää. Uskon, että EU on nimenomaan muita kansainvälisiä toimijoita paremmassa asemassa tuomaan tähän tällaista laajempaa ymmärrystä, joka toivon mukaan myöskin sitten konkretisoituu uusiksi aloitteiksi ja toiminnoiksi.

Haluaisin muutamalla sanalla kommentoida näitä asioita, jotka tässä keskustelussa ovat jo nousseet esille. Ensinnäkin kiitän eduskuntaa siitä kiinnostuksesta ja huolenpidosta, jota se on tuntenut ulkoasiainhallinnon resursseja kohtaan. Mehän toimitimme tänne sen ensimmäisen meidän hallintoamme ja voimavarojamme koskevan selvityksen, ja olen kiitollinen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ja valtiovarainvaliokunnan vastauksista. Niiden mukaan on koetettu toimia. On totta, että tätä budjettia koottaessa tilanne oli helpompi kuin aikaisemmin. Se ei välttämättä ole pysyvä tilanne, ja me tiedämme, että meidänkin on tietysti ministeriön puolelta tehtävä edelleenkin työtä voimavarojen käytön tehostamiseksi, mutta on tärkeätä myöskin, että meille osoitetaan voimavarat silloin kun pystymme perustellusti tarpeet esittämään, kun tarpeet tässä maailmassa kuitenkin edellyttävät itse asiassa entistä voimakkaampaa osallistumista ja panostusta, juuri sellaista, joka kulkee edelleen ulkoasiainministeriön kautta.

Kehitysyhteistyötä on käsitelty useissa puheenvuoroissa. Haluaisin kuitenkin nyt muistuttaa, että tässä budjetissa nostetaan kehitysyhteistyön bruttokansantuoteosuutta. Nousu on tosin vain vaatimattomat 0,01 prosenttiyksikköä, mutta kun tästä päästiin aikaisemmin sopimukseen, siitä johtui, että myöskään budjettiriihessä ei enää tarvitse tähän asiaan palata. Varmaan tässä hallituksessa olisi päästy sopimukseen siitä, että tästä eteenpäinkin osuutta korotetaan tällaisella tahdilla, mutta se ei varmaan olisi tyydyttänyt eduskuntaa, se ei olisi varmaan tyydyttänyt ulkoasiainministeriössä toimivia ministereitä, sellainen suunnitelma, jossa 35 vuoden kuluttua täytettäisiin 0,7 prosentin osuus. Siksi on ollut järkevää, että valtioneuvos Holkerin työn kautta tämä asia on seuraavien hallitusneuvottelujen pöydässä, ketkä siihen sitten osallistuvatkin, ja toivottavasti sieltä saadaan selkeä ohjelma tästä.

Tässä välissä on pidetty Monterreyn kehitysrahoituskonferenssi, johonka valmistautumisen kautta myöskin EU-yhteistyöstä saatiin sellaista painetta ja sitoutumista, joka sitten mahdollisti sen, että tässä budjetissa, vaatimattomasti mutta kuitenkin, kehitysyhteistyö on nyt selvästi noususuunnassa. Sen täytyy jatkua.

Århusin sopimukseen on viitattu. Haluaisin todeta, että tästä asiasta käydään nyt parhaillaan vielä neuvotteluja ja selvityksiä ministeriöiden kesken, voitaisiinko tämä sopimus saattaa vielä kuitenkin tällä istuntokaudella eduskunnan käsiteltäväksi. Asiahan on substanssin osalta sillä tavoin selvä, että se tulee joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin EU:n kautta, EU:n direktiivien kautta, Suomea sitovaksi. Nyt tuo ratifiointiprosessi ja valmisteluprosessi on EU:ssa ja muissa EU-maissa sillä tavoin edennyt, että se jo varmaan voidaan pian saattaa eduskunnan käsiteltäväksi.

Lopuksi vielä Irakista. Haluaisin muistuttaa siitä, että hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta käsitteli tätä tilannetta pari viikkoa sitten. Silloin hyväksytyssä kannanotossa todettiin, että me olemme johdonmukaisesti tukeneet YK:n pyrkimyksiä Irakin joukkotuhoaseista riisumiseksi. YK:n turvallisuusneuvosto on yksimielisesti hyväksynyt asiasta päätöslauselman 1441, ja pidämme tärkeänä, että tämä päätöslauselma pannaan täytäntöön turvallisuusneuvoston tarkoittamalla tavalla.

Luonnollisesti toivomme sitä ja lähdemme siitä, että tämä rauhanomainen täytäntöönpano onnistuu, mutta sitten olemme tietenkin selvittäneet sitä, millä tavoin eri yhteyksissä voisimme olla mukana YK:n toiminnassa päätöslauselman toimeenpanemiseksi. Realiteetti kuitenkin on, että on syytä varautua siihen mahdollisuuteen, että tässä syntyy aseellinen konflikti, ja sen jälkeiseen tilanteeseen liittyen olemme selvittäneet mahdollisuuksia antaa humanitaarista apua ja jälleenrakennustukea. Alustavat selvitykset ovat osoittaneet, että meillä on sinänsä kohtuulliset valmiudet osallistua YK-johtoiseen Irakin jälleenrakennukseen ja humanitaarisen avun antamiseen. Lisäksi on selvitettävänä mahdollisuudet osallistua YK:n valtuuttamaan rauhanturvaamistoimintaan esimerkiksi cimic-henkilöstöllä sekä poliisitoimintaan tai muuhun siviilikriisinhallintatoimintaan. On mielestäni ihan luonnollista ja välttämätöntä, että kaikkeen tällaiseen varaudutaan. Päätökset tehdään, jos on aihetta, erikseen, mutta painotan sitä, että tässä kannanotossa nimenomaan lähdetään siitä, että johdon ja mandaatin ja tarpeiden täytyy tulla YK:n kautta ja YK-järjestelmää tukien.

Liisa Jaakonsaari /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Suomessa on virinnyt vilkas Nato-keskustelu. Erityisesti nuoret tutkijat lähes poikkeuksetta ovat sitä mieltä, että Suomi on ajautumassa jollain tavalla marginaaliin. Tälle keskustelulle on kyllä antamassa pohjaa se, että liittoutumattomuuspolitiikan viesti on ikään kuin kuihtunut. Arvoisa ministeri, esimerkiksi kun teidän leipälajinne on siviilikriisinhallinta, ja se on minusta ollut liittoutumattomuuspolitiikan uusi innovaatio, niin kuitenkin se on jäänyt ikään kuin kehittymättä ajatteluna, se ei näy valtion budjetissa esimerkiksi, eikä sitä kehitetä samalla vauhdilla kuin sotilaallista kriisinhallintaa. Kaiken lisäksi kaikki ministeriöt: puolustusministeriö, sisäministeriö, ulkoministeriö, ikään kuin puuhaavat omissa lokeroissaan tämän otsikon ympärillä.

Eikö, ministeri, olisi todellakin aika koordinoida siviilikriisinhallintaa, toimia niin, että (Puhemies koputtaa) budjetissa sillä on oma määrärahoitus, ja olla itse asiassa aktiivinen liittoutumattomuuspolitiikan kehittäjä juuri niin, että siviilikriisinhallinta nousee (Puhemies koputtaa) oikeasti ykköseksi ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä?

Juha Korkeaoja /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ulkoministeri, mainitsitte puheenvuorossanne, että perinteinen suursodan uhka on poistunut ja sijalle on tullut uhkatekijänä terrorismi ja joukkotuhoaseiden käyttö. Olette yhdessä Ruotsin ulkoministerin kanssa tänään julkaisseet suomalaisissa ja ruotsalaisissa lehdissä artikkelin, jossa käsitellään terrorisminvastaista yhteistyötä EU-tasolla. Ajatus on kannatettava ja tuettava, mutta herättää kysymyksen, minkälaisia toimia kansallisella tasolla tämän uuden uhan torjumiseksi pitäisi tehdä. Oma käsitykseni on, että sotilaallisella puolella asevelvollisuuteen perustuva armeija voi (Puhemies koputtaa) sotilaalliselta osalta myöskin vastata tähän uhkaan, mutta varmaan tarvitaan myöskin tällaista kansallisen tason eri sektorien (Puhemies koputtaa) yhteistyötä, jonkinlaista cimic-toimintaa, tämän uuden uhan torjumiseksi.

Esko-Juhani Tennilä /vas(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Jaakonsaari, sosialidemokraattisen merkittävä ulkopoliittinen johtaja, näyttää olevan vahvasti kallellaan Natoon, jos oikein tuota viestiä lueskelin. Hän mitätöi liittoutumattomuuden merkitystä keksimällä joitakin erikoisia perusteita. Minusta liittoutumattomuudella on edelleen iso merkitys ja myös Irak-tapauksessa meillä on roolimme, jos sitä halutaan käyttää. Nyt kuitenkin pääministeri Paavo Lipponen on mennyt lupaamaan Bushille, että Suomi on sodan jälkeen jälleenrakentamassa Irakia. Minusta tämä on vähintäänkin piilotukea Bushin sotaiselle politiikalle. Miten se näin on, herra ulkoministeri, että Suomi lähtee nyt julistelemaan, että lyökää se maa lyttyyn ja me kyllä korjaamme?

Liisa Jaakonsaari /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Tennilä kyllä luki ajatuksiani väärin. Minä kaipaan juuri sen takia, että päästäisiin irti tästä ei-Nato—kyllä-Nato-keskustelusta, luomaan tälle aktiiviselle, osallistuvalle, liittoutumattomuuspolitiikalle uutta viestiä. (Ed. Tennilä: Mikä se on Irakissa teidän mielestänne?) Se uusi viesti voisi olla se, johon ed. Korkeaoja viittasi ja josta halusin puhua, juuri se, että siviilikriisinhallintaa kehitetään vakavasti ja että Suomi on juuri tämän siviilikriisinhallinnan puitteissa aktiivinen kansainvälisillä foorumeilla, mitä se ei tällä hetkellä todellakaan ole ollut. Siviilikriisinhallinta ei ole kulkenut samalla raiteella tai samalla painoarvolla kuin sotilaallinen puoli. Tässä on minusta se liittoutumattomuuspolitiikan uusi viesti, jota varmasti tarvitaan.

Ulla Anttila /vihr(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Olen ed. Jaakonsaaren kanssa kyllä samaa mieltä, että liittoutumattomuuspolitiikalle pitää saada enemmän sisältöä. Se on tällä hetkellä sellainen fraasi, jolla kuvitellaan olevan enemmän sisältöä kuin sillä on. Eli juuri aktiivisuutta tarvitaan. Se, että aikoinaan puolueettomuuspolitiikka oli linkittynyt myös Suomen suomettumispolitiikkaan, siihen, että esimerkiksi ei otettu kantaa tiettyihin kysymyksiin, oli minusta aika ikävä vaihe meidän liittoutumattomuuspolitiikallemme. Kaipaan juuri sitä, että Suomi tekee omia selkeitä aloitteita sen suhteen, miten kriisejä esimerkiksi ehkäistään ennalta. (Ed. Laakso: Eihän Suomi nytkään ota kantaa esimerkiksi Yhdysvaltojen aggressiiviseen politiikkaan!)

Ismo Seivästö /kd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ministeri Tuomioja viittasi siihen valmiuteen, joka Suomella on mahdollisen Irakiin kohdistuneen hyökkäyksen jälleenrakentamisen kohdalla. Tiedustelisin ministeri Tuomiojalta, näkeekö hän, että kun Suomi ei ole Naton jäsen, Suomelle tulee sitten tällaisessa tilanteessa erityinen kysyntä, meiltä suorastaan vaadittaisiin paljon enemmän siinä tilanteessa kuin resurssimme antavat myöden. (Ed. Laakso: Maksajan rooli! — Ed. Kuoppa: Juhlien jälkeen tarvitaan aina maksaja!) Saman tien myöskin tiedustelisin ministeriltä sitä, miten te näette yleensäkin Lähi-idän alueella ihmisoikeustilanteen kehittymisen. Onko merkkejä siitä, että eri valtioissa ollaan menossa huomattavasti parempaan suuntaan, vai onko tämä terrorismin uhka, terrorismin pelko, johtanut päinvastaiseen kehitykseen?

Mikko Elo /sd (vastauspuheenvuoro):

Puhemies! Myös tässä puheenvuorossa haluan keskittyä Irakiin. Kun pääministeri Lipponen tavattuaan presidentti Bushin totesi, että tarvitaan lisää ymmärtämystä Amerikan Irak-politiikalle, niin sitä oli vaikea ymmärtää. Minun kysymykseni onkin, kun myöskin ministeri Tuomioja tuossa äsken viittasi siihen, että me olemme valmiita mahdollisen Yhdysvaltojen Irakin hyökkäyksen jälkeen humanitääriseen apuun YK:n johdolla: Mitä ministeri Tuomioja, Suomen pitäisi tehdä, jotta Amerikka ei kuitenkaan hyökkäisi, ei tekisi yksipuolista päätöstä hyökkäyksestä, jos YK:n turvallisuusneuvosto ei tällaista valtuutusta anna?

Katja Syvärinen /vas(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ministeri Tuomioja mielestäni erinomaisesti korosti kansainvälisen yhteisön, myös Euroopan unionin, merkitystä tässä kansainvälisessä turvallisuuden kehittämisessä. Yhdysvaltojen ylivalta ja määräily on saanut kyllä aika surkuhupaisiakin piirteitä matkan varrella, ja siinä täytyy olla hyvin tarkkana, ettei YK:ta ja myös Euroopan unionia vedetä tässä yhteydessä kuin pässiä narusta. Yksi sellainen esimerkki on Afganistanin tilanne, jossa kansainvälinen suosio saatiin operaatiolle muun muassa sillä, että luvattiin puolustaa naisten ja tyttöjen asemaa. Loppujen lopuksi esimerkiksi siitä rahasta, joka Afganistaniin on mennyt, alle prosentti on päätynyt naisten ja tyttöjen hyväksi. Itse asiassa tuoreet tiedothan kertovat, että naisten ja tyttöjen asema monilla alueilla on jopa heikentynyt, kun kansainvälinen apu menee heimopäälliköille, (Puhemies koputtaa) jotka sitten eivät kuitenkaan toimi niin kuin suuri osa meistä toivoisi heidän toimivan naisten ja tyttöjen aseman parantamiseksi.

Olavi Ala-Nissilä /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Menen ehkä näihin vähän tylsiin budjettilukuihin koskien kehitysyhteistyötä. Eduskunta on todella halunnut omalta osaltaan tukea ulkoasiainministeriötä ja ulkoministeriön kehitysyhteistyöministeriä pyrkimyksissä näiden määrärahojen lisäämiseksi. Tämä 0,348 prosenttia, mikä ensi vuodelle nyt tuli, on tietenkin aivan minimi, niin että rima tässä heiluu kyllä, jos ajattelemme ensi vuotta. Eduskunta edellytti lausumassaan viime vuodelle, että laaditaan suunnitelma, jolla Suomi tavoittaa 0,7 prosenttia bruttokansantuotteesta. Nyt valtioneuvos Holkerin työryhmä on asetettu ja se tekee tätä työtään. Sitten tähdätään seuraaviin hallitusohjelmaneuvotteluihin, ja tämä on tietysti sinällään hyvä asia.

Toinen prosenttiluku sitten liittyy siihen, kuinka paljon Suomen kehitysyhteistyöstä suunnataan kaikkein köyhimpiin, Ldc-maihin. Tämä osuus on koko ajan laskenut. Se on jo 0,08 prosenttia, kun se suositus (Puhemies koputtaa) on 0,15. Olisin ministeriltä tiedustellut, onko tässä tulossa suunnanmuutos.

Jaakko Laakso /vas(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Kun pääministeri Paavo Lipponen vieraillessaan äskettäin Yhdysvalloissa ilmoitti Suomen olevan valmis osallistumaan Irakin jälleenrakentamiseen mahdollisen Yhdysvaltain hyökkäyksen jälkeen, niin täytyy sanoa, että tämä ilmoitus tuntuu vähintäänkin kummalliselta tilanteessa, jossa YK:n asetarkastajat ovat vasta aloittamassa työtään Irakissa. Yhdysvaltain presidentti George Bush sanoi arvostavansa Lipposen esittämää tarjousta ja Suomen panosta terrorisminvastaisessa sodassa. Kaavahan on täsmälleen sama kuin aikoinaan Naton pommittaessa muutama vuosi sitten Jugoslaviaa. Yhdysvallat vastaa pääosin pommituksista ja sodan kustannuksista, ja Yhdysvaltain liittolaiset, ennen kaikkea Naton jäsenmaat ja myös Euroopan unioni, taas maksavat sodan tuhojen korjaamisen. Myös Suomi halutaan nyt mahdollisen Irakin sodan jälkiselvittelyissä sodan tuhojen maksumieheksi.

Mielestäni pääministeri Lipposen ilmoitus ja tarjous Yhdysvalloille (Puhemies koputtaa) on kokonaan eri asia kuin hallituksen ulkoasiainvaliokunnan tekemä päätös selvittää mahdollisuuksia osallistua mahdollisen Irakin sodan jälkiselvittelyyn.

Tytti Isohookana-Asunmaa /kesk(vastauspuheenvuoro):

Puhemies! Itse muistuttaisin tässä siitä, miten tärkeätä on pyrkiä eliminoimaan turvallisuusuhkia. Siinä ministeri Tuomioja on kyllä oikeassa, kun te äsken korostitte sitä, miten tärkeätä on terrorisminvastaisessa toiminnassa se, että pureudumme syihin. Kaikki se, mitä kerroitte, mitä Euroopan unioni on tehnyt, pitää paikkansa ja on hyvää, mutta muistuttaisin kyllä siitä, että kun Johannesburgissa kuunteli globaalia keskustelua ja erityisesti kehitysmaiden taholta, niin EU sai aikamoista kritiikkiä. Yksi piirre varmaan tulee tässä kulttuurien yhteentörmäyksessä esille, joka ehkä juuri on sitten myöskin nousemassa siitä, että köyhyys maailmassa ei ole vähentynyt, vaan päinvastoin kasvanut. Juuri tähän köyhyyden vähentämiseen pitäisi pureutua.

En halua toistaa, puhemies, mitä äsken sanoin kehitysyhteistyömäärärahojen kasvun tarpeesta ja siitä, että pitäisi (Puhemies koputtaa) Suomenkin jo kansallisella tasolla löytää konkreettisia toimia tavoitteen toteuttamiseksi.

Pentti Tiusanen /vas(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa herra puhemies! Tästä, mitä ed. Isohookana-Asunmaa sanoi, on hyvä jatkaa sikäli, että eteläiset valtiot, köyhät maat, ovat kritisoineet rikasta pohjoista siitä, että pohjoinen ei ole pitänyt sopimuksia eikä lupauksia Riosta alkaen. (Ed. Laakso: Myös Euroopan unioni!) Tästä on ollut näyttöä ihan jatkuvasti.

Mutta toinen asia, puhemies. Pääministeri on kehottanut suhtautumaan Natoon avoimin mielin. Mielestäni se on lähinnä sitä, että ei todellakaan lähdetä sillä tavalla keskustelemaan, kuin ed. Jaakonsaari sanoi, että tuodaan asioita esille. Enemmänkin tämä avoimin mielin on sitä, että ollaan sellaisen mielipidevyörytyksen kohteena, mikä on nyt jo mediassa aloitettu Nato-positiivisen kannan saamiseksi suomalaisille. Tämä keskusteluhan alkoi jo täällä eilen.

Sinänsä on hyvä, että sanotaan, että ollaan Naton puolesta, jos ollaan, niin kuin ed. Laukkanen eilen täällä teki omassa puheenvuorossaan. Se on avointa keskustelua. Sitten taas me, jotka emme ole sitä mieltä, olemme (Puhemies koputtaa) tuomassa omia argumenttejamme.

Ulkoasiainministeri Erkki Tuomioja

Maailma valmiiksi kahdessa minuutissa, herra puhemies! Ehkä näin ollen vaan rajoitun ihan muutamaan seikkaan.

Voisin todeta sen, että Lähi-idän tilanne kokonaisuudessaan on ollut jatkuva huolenaihe. Se on ollut aina EU-ministereiden esityslistalla. Siellä on koetettu kovasti tehdä työtä tämän rauhanprosessin jollain lailla raiteillaan pitämiseksi ja siihen, että vaikuttaisimme kvartettiyhteistyön puitteissa niin, että myös Yhdysvallat, Venäjä ja YK olisivat tässä prosessissa mukana. Jonkin verran on menestystä, mutta itse kentällä, itse Lähi-idässähän, tilanne ja myös ihmisoikeuksien kannalta, niin kuin ylipäätänsä humanitaarinen tilanne, on vain heikentynyt.

Ikävä kyllä Afganistanissakin on tilanne myöskin hyvin kireä. Oli minusta alusta alkaen selvää, että ei ole realistista kuvitellakaan, että tuollaisessa maassa, sen historian ja lähihistorian erityisesti tietäen, voitaisiin nopeasti palata todelliseen demokratiaan ja sellaiseen ihmisoikeuksien kunnioitukseen ja naisten ja tyttöjen aseman parantamiseen, kuin me edellytämme. Tässä suhteessa työ ei ole edes kunnolla vielä alkanutkaan, ja varmasti siellä tulee paljon takaiskuja. Mutta on tärkeätä, että keskeiset periaatteet ainakin siitä, mitenkä Suomi ja EU-maat osallistuvat, ovat kaikissa meidän toiminnassamme mukana, ja siitä pienestä cimic-yhteistyöpanoksesta Suomi on saanut erittäin hyviä arvosanoja kuitenkin ja on pyrkinyt pitämään kaikista näistä keskeisistä periaatteista kiinni.

Irakin osalta edelleen kaikki toivomme sitä, että mahdollinen joukkotuhoaseiden uhka voidaan selvittää YK:n päätöslauselmien pohjalta rauhanomaisesti. Jatko on sitten riippuvainen YK:n päätöksistä, samoin myöskin Suomen kannanotot. Me olemme todenneet, että me olemme — ja täytyykin tietysti olla — valmiit tarvittaessa osallistumaan YK-johtoiseen toimintaan, mutta muu on sitten turhaa spekulaatiota tässä vaiheessa, jossa meidän kaikkien on koetettava vaikuttaa siihen. Meidän mahdollisuutemme ovat tietenkin, kun emme ole YK:n turvaneuvoston jäsenkään, aika lailla rajalliset. Tässä asiassa on todettava, että EU ei ole niin yhtenäinen kuin se esimerkiksi Lähi-idässä on, mutta joka tapauksessa katson, että EU:n vaikutus on ollut tässäkin kuitenkin sillä lailla merkittävä, että sitä kautta nyt tällä hetkellä toimitaan ja toivottavasti loppuun saakka YK-raiteella.

Mikko Elo /sd:

Puhemies! Kun tässä on viime viikkoina seurannut niin sanottua Nato-keskustelua, on ollut havaitsevinaan yhä enemmän sellaista tarvetta, että koko keskustelu siirretään yli vaalien. Minun mielestäni tämä on väärä ratkaisu. Nyt on aika keskustella kysymyksestä, joka tulee olemaan varmasti ensi vaalikauden keskeisimpiä ulkopoliittisia linjauksia, eli Suomen mahdollisesta liittoutumisesta tai sitten liittoutumisen ulkopuolella pysymisestä.

Suomessahan on syntynyt parin vuoden aikana, voi sanoa, jopa ajoittain vilkaskin keskustelu Suomen Nato-jäsenyydestä, mutta sen käynnistäjänä alun perin ovat olleet kyllä Naton kannattajat. Tässä voisin mainita Max Jacobsonin, joka Helsingin Sanomissa aika ajoin jaksaa kirjoittaa Nato-jäsenyyden hyvistä puolista, Helsingin Sanomien kolumnistin Olli Kivisen, meidän entisen eduskuntakollegamme Jukka Tarkan. Viime aikoina olen ruvennut myöskin miettimään Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan roolia sen jälkeen, kun Risto J. Penttilä tuli siihen johtoon, ja näyttää siltä, että Evalle ollaan nyt antamassa Suomen Nato-jäsenyyden ajamiskysymystä. Risto J. Penttilä, niin kuin tiedämme, on innokas Suomen Nato-jäsenyyden kannattaja ja myöskin varsin hyvin perillä ulkopoliittisista asioista.

Poliittisista puolueista myönteisimmät Nato-jäsenyyden kannattajat ovat olleet selvästi kokoomus ja, jollain lailla merkillistä kyllä, Rkp. Rkp jo Norrbackin aikana alkoi esittää hyvin myönteisiä kannanottoja Suomen Nato-jäsenyyden puolesta.

Puhemies! On mielenkiintoista myös todeta, että suomalaiset kenraalit, sotilaat, ovat olleet varsin maltillisia omissa kannanotoissaan. Kaikki me muistamme tässä joitakin viikkoja sitten, kun Gustav Hägglund vähän kyseenalaisti koko Suomen Nato-jäsenyyden merkityksen, kun Nato on nyt laajentumassa 26 maan sotilasliitoksi. Myös voi sanoa, että Suomen puolustusvoimien komentaja Kaskeala on esiintynyt varsin maltillisesti omissa kannanotoissaan.

Sen sijaan olin varsin hämmästynyt ja pettynyt siihen, että aikoinaan presidentiksi ajamani Martti Ahtisaari suostui ja minun mielestäni suostui nimenomaan tämän Nato-liikkeen mannekiiniksi. Jos me katsomme sitä ajankohta, sehän oli pari päivää Prahan huippukokouksen jälkeen, missä uusia jäsenmaita hyväksyttiin, kun Ahtisaari käytti tämän merkittävän puheenvuoron, sinänsä hyvin perusteellisen, olen hyvin huolellisesti sen lukenut, mutta myöskin verrattain kritiikittömän puheenvuoron, jossa Suomen Nato-jäsenyyttä puolustettiin. Ajoitushan ei ollut sinänsä sattuma. Me jokainen ymmärrämme sen.

Puhemies! Meidän jokaisen kansanedustajan kannattaa tietysti miettiä sitä, mikä Suomea uhkaa. Mikä on, ed. Jaakonsaari, tehnyt Suomen liittoutumattomuuden jotenkin marginalisoiduksi? Minä en ymmärrä tämmöistä keskustelua ollenkaan. Ensinnäkään Suomea ei uhkaa yhtään mikään tällä hetkellä. Kyllähän tietysti kun George W. Bush meni Prahan huippukokouksen jälkeen Liettuaan ja ilmoitti, että Nato suojelee Liettuaa, niin jokaiselle, joka vähänkin miettii, mistä Bush lupasi Naton suojelevan, totta kai liettualaisille ja meille kaikille tuli mieleen, että Venäjästähän on kysymys. Mutta ei Venäjä uhkaa Suomea, eikä kukaan meistä voi missään unissa kuvitella, että Ruotsista tulisi jotakin taikka mistään muualta. Ainoa on tietysti terrorismi.

Mutta, hyvät kansanedustajakollegat, kyllä ihmettelen sitä, jos joku teistä miettii sitä, että me jotenkin Naton jäseninä voisimme terrorismia vastustaa paremmin kuin pysymällä ulkopuolella. Kyllä Suomen Nato-jäsenyys varmasti ensimmäisenä olisi tuomassa tänne terrorismia lisää. Me tiedämme, että täällä varmasti, niin kuin suojelupoliisi ilmoitti, on eräänlaisia liikkeitä, mutta hyvin pientä liikettä. Olen kyllä sitä mieltä, että jos aikoo Naton jäseneksi, terrorismin uhka Suomessa myöskin tulee merkittävästi lisääntymään.

Pari viikkoa sitten myöskin Helsingin Sanomien kolumnisti Erkki Pennanen vähän ihmetteli, onko Suomi nyt putoamassa junasta. Minä kyllä ihmettelen, mistä junasta nyt ollaan puhumassa, mikä juna on se, mistä me olemme putoamassa. Emme me mistään junasta ole putoamassa. Meillä ei ole mielestäni minkään näköistä syytä hötkyillä tämän Nato-kysymyksen kanssa. Minä olen sitä mieltä, että liittoutumattomuudesta pitää tehdä Suomelle oppi, doktriini. Me voimme aina tietysti keskustella siitä, mitä maailmassa tapahtuu, meidän omasta asemastamme, mutta minä olen kyllä sitä mieltä, että liittoutumattomuus on Suomen oppi, Suomen doktriini.

Esimerkiksi pääministeri Lipponen sanoi, että hän ei suostu vastaamaan tähän "kyllä" tai "ei". Minun mielestäni siihen on syytä vastata "ei". Suomen Nato-jäsenyydelle on sanottava "ei" ja liittoutumattomuudelle "kyllä" ainakin tällä hetkellä näköpiirissä olevien vuosien aikana. Jos katsotaan Irlantia ja Ruotsia, mielestäni Ruotsi on nimenomaan hyvä esimerkki Suomelle. Olen ymmärtänyt, että Suomen ulkoministeriössä on nimenomaan tarkoitus seurata hyvin tarkkaan, mitä Ruotsille tapahtuu, ja nämä yhteiset artikkelit, jotka jo entisen ulkoministeri Halosen ja nykyisen ulkoministeri Tuomiojan aikana ovat tulleet tavallisiksi Ruotsin ulkoministerin kanssa, ovat hyviä, ne vahvistavat Suomen kuvaa tällaisena liittoutumattomana maana yhdessä Ruotsin kanssa. Kyllä Ruotsin kahdensadan vuoden kokemus liittoutumattomuudesta on minun mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten liittoutumattomuus kannattaa jokaiselle maalle.

Puhemies! Vielä kerran, olen sitä mieltä, että Nato on sopiva aihe vaalikeskusteluun, ja toivon tosiaan, että kaikki Naton kannattajat, niin kuin kuulemma eilen ed. Laukkanen täällä on ollut paikalla, tulevat ulos kuorestaan nyt myöskin ennen vaaleja. Mehän tiedämme sen, että Naton kannatus ei ole kansan keskuudessa kovin suuri, mutta se älköön pelästyttäkö Naton kannattajia, jotka täällä eduskunnassa istuvat. Kyllä minun mielestäni kannattaa kansalaisille ennen vaaleja reilusti sanoa, että minä kannatan Natoa, vaikka te ette kannatakaan. (Ed. Jaakonsaari: Onko puhujalla Nato-fobia?) — Ei minulla ole Nato-fobiaa, minä olen liittoutumattomuuden kannattaja. Toivon myöskin, että ed. Jaakonsaarikin alkaisi vähitellen oppia, mitä hyötyä Suomelle on liittoutumattomuudesta, ja jättää nämä marginalisoitumispuheet vähän toiseen arvoon.

Puhemies! On aivan selvää se, että jos ja kun sellainen tilanne sitten syntyy, että Suomi joutuu ottamaan kantaa, esimerkiksi Suomi kutsutaan Naton jäseneksi, silloinhan kansanäänestys on järjestettävä. Tällä hetkellä, niin kuin me tiedämme, enemmistö kansasta, 78 prosenttia pari viikkoa sitten, on sitä mieltä, että kansanäänestys pitäisi järjestää. Minun mielestäni kansanäänestys sopii erinomaisen hyvin nimenomaan tällaisiin kysymyksiin kuin Nato-jäsenyys.

Lopuksi, puhemies, kun on viitattu Baltian maiden nyt edessä olevaan Nato-jäsenyyteen, niin ehkä tässä jos missä sopii sanoa: Baltian tie ei ole Suomen tie.

Jaakko Laakso /vas:

Herra puhemies! Presidentti Martti Ahtisaari perusteli Nato-jäsenyyttä yhteisillä arvoilla. Tämä perusteluhan ei ole uusi perustelu. Sitä samaa perustelua ensimmäisenä Suomessa käytti puolustusministeri Elisabet Rehn, ja myöhemmin me olemme kuulleet tavan takaa myöskin nykyisen puolustusministerin käyttävän samaa argumenttia.

Presidentti Ahtisaari kysyi puheenvuorossaan, joka oli, kuten ed. Elo totesi, tarkasti ajoitettu Naton huippukokouksen jälkeisiin päiviin: Ovatko meidän arvomme samat kuin muun demokraattisen maailman? Jos niin on, keiden kanssa meidän tulee arvojamme toteuttaa ja puolustaa? Kaksi päivää myöhemmin muuten hän vastasi itse tähän samaan kysymykseen käyttäessään Naton jäsenyyden puolesta puheenvuoron Ruotsissa. Silloin hän antoi myös vastaukset omiin kysymyksiinsä.

Mielestäni meidän on keskusteltava avoimesti siitä, onko meillä samat arvot kuin Yhdysvalloilla, Yhdysvaltain nykyisellä hallituksella. Otan yhden esimerkin. Se koskee oikeusvaltioperiaatteita.

Terrorisminvastaisen taistelun verukkeella on kavennettu ihmisoikeuksia, kuten YK:n juuri Suomessa vieraillut edustaja totesi. Oikeusvaltioperiaatteisiin, jotka ovat keskeinen osa niistä arvoista, joihin muun muassa suomalainen oikeusjärjestys nojaa, kuuluu oikeus oikeudenkäyntiin. Viime vuoden tilanne on osoittanut, että Yhdysvaltain nykyinen hallinto on valitettavasti peräytymässä tällaisesta aivan keskeisestä oikeusvaltioperiaatteesta, oikeudesta oikeudenkäyntiin. Yhdysvaltain hallinto on peräytymässä myös oikeudesta omaan asianajajaan. Syytetyillä pitäisi olla oikeus asianajajaan.

Yksi keskeinen oikeusvaltioperiaate on se, että pidätys ei voi jatkua määräämättömäksi ajaksi. Tässäkin suhteessa ei vain Yhdysvallat vaan myös valitettavasti Englanti on ottanut käyttöön toisenlaisen periaatteen, jossa pidätys voi jatkua määräämättömäksi ajaksi. Englantihan on tässä suhteessa tehnyt myös varauman Euroopan ihmisoikeussopimukseen, joka edellyttää toisenlaista menettelyä.

Oudolta tuntuu myöskin sellaisen periaatteen soveltaminen, että oman maan kansalaisia kohdellaan oikeuskäytännössä eri tavalla kuin muun maan kansalaisia, puhumattakaan kuolemanrangaistuksesta, kuolemanrangaistuksen ulottamisesta alaikäisiin, niihin, joilla on mielenterveysongelmia. Aivan viime aikoina Yhdysvalloissa on ollut käynnissä mielenkiintoinen keskustelu kidutuksen sallimisesta. Näyttää siltä, että tässä kysymyksessä maltilliset edustavat sellaista kantaa, että Yhdysvalloissa nyt ei pitäisi kuitenkaan ryhtyä kiduttamaan, mutta voitaisiin harkita sitä, että ystävällismielisissä diktatuureissa kuitenkin amerikkalaiset voisivat omia vankejaan käyttää kidutettavina. Näyttää siltä, että juuri näin muuten tällä hetkellä tapahtuu parhaillaan pidätettyinä olevien al-Qaidan ja Talebanin jäseniksi syytettyjen osalta. (Ed. Kiljunen: Amerikkalaisella teknologialla!) — Aivan oikein.

Salakuunteluoikeuksia on laajennettu. Oikeus palkkamurhiin on otettu käyttöön ensimmäistä kertaa, pitkästä aikaa on otettu käyttöön. Ei tämäkään aivan tunnu yhteisiltä arvoilta. (Ed. Taipale: Kuukausipalkalla se tehdään!) Tässä keskustelussa palkkamurhista — Yhdysvaltain presidenttihän on saanut nyt oikeuden antaa luvan tällaisiin murhiin — tässä keskustelussa, jota Suomessa ei paljon ole referoitu, on myös mielenkiintoisella tavalla keskusteltu rikollisjärjestöjen käytön mahdollisuuksista, (Ed. Zyskowicz: Se on vanha juttu!) eli kuinka rikollisjärjestöjä voitaisiin käyttää hyväksi Yhdysvaltain presidentin luvalla tehtyjen palkkamurhien toteuttamisessa.

Kun presidentti Ahtisaari puhuu yhteisistä arvoista, niin tietenkin meidän täytyy kysyä, onko tässä nyt kysymys yhteisistä arvoista. (Ed. Elo: Ei ole!) Yhdysvaltain nykyisen hallinnon toimet oikeusvaltioperiaatteiden alueella ovat olleet sellaisia, että esimerkiksi Euroopan neuvosto avoimesti kysyy, aikooko Yhdysvallat asettaa kyseenalaisiksi aivan kaikkein keskeisimmät yhteiset arvot, kaikkein keskeisimmät oikeusvaltioperiaatteet.

Ulkoministeri viittasi kansainväliseen rikostuomioistuimeen. Se on todella Euroopan unionin ja myös Euroopan neuvoston merkittävimpiä saavutuksia kymmenen viime vuoden aikana, mutta me tiedämme myös, mikä on Yhdysvaltain kanta tähän asiaan. En oikein ymmärrä sitä, että kun pääministeri Lipponen kävi Washingtonissa, hän sanoi, että Euroopan unionin kannanotot ovat olleet liian kovia. Tosin hän totesi, että myöskin Yhdysvaltain kannanotot ovat olleet liian kovia. Vähintäänkin pääministeri Lipponen on selityksen velkaa siitä, mitä hän tällä kannanotollaan tarkoittaa. Ehkä kaikki arvoisat kansanedustajat eivät tiedä, mutta Yhdysvallat on tehnyt Suomelle tarjouksen kahdenvälisestä sopimuksesta, siitä että Suomi ja Yhdysvallat sopisivat kansainvälisen rikostuomioistuimen mitätöinnistä kahdenvälisissä suhteissa.

Aivan toinen asia, eli mehän keskustelimme jo jonkin verran Irakin tilanteesta. Yhdysvaltain hallitus lähetti marraskuussa Suomen hallitukselle viestin, jossa pyydettiin Suomea osallistumaan mahdollisen Irakin sodan jälkihoitoon. Suomelta on tiettävästi pyydetty sotilaspoliiseja, lääkintähenkilökuntaa, sairaalatarvikkeita, mutta myös suoraa taloudellista apua sodan tuhojen korjaamiseen, mikäli olen oikein informoitu. Vastauksen ehdotuksiinsa Yhdysvallat halusi mahdollisimman pian ja jo ennen YK:n asetarkastajien työn päättymistä, ja tämä vastaus annettiin. Pääministeri Paavo Lipponen ilmoitti Suomen olevan valmis osallistumaan Irakin jälleenrakentamiseen mahdollisen Yhdysvaltain hyökkäyksen jälkeen, ja Yhdysvaltain presidentti George Bush sanoi arvostavansa Lipposen esittämää tarjousta ja Suomen panosta terro-risminvastaisessa sodassa. Tämä pääministeri Lipposen ilmoitus mielestäni on outo. Erityisen oudoksi sen tekee, että se todellakin annetaan tilanteessa, jossa YK:n asetarkastajat ovat vasta aloittaneet työnsä Irakissa. Meidän tehtävämme on se, että asetarkastajien työlle annetaan kaikki mahdollinen tuki. Lipposen ilmoitus valitettavasti voidaan tulkita myös vihreän valon näyttämiseksi itse sotatoimille.

Klaus Hellberg /sd:

Arvoisa puhemies! Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että Suomen ei pidä liittyä Naton jäseneksi. Minusta on aivan selvä asia, että sitä liittoutumattomuuspolitiikkaa, mitä Suomi on noudattanut ja monet muut eurooppalaiset maat noudattavat tällä hetkellä, katsotaan vaikka Irlantia ja Ruotsia, Itävaltaa jne., on syytä jatkaa. Jos tulee sitten sellainen tilanne eteen, että tilanne oleellisesti muuttuu, silloin minusta kansaäänestyksen kautta tätä asiaa pitää tarkastella. Se, että kansa nyt selvällä enemmistöllä on Natoon liittymistä vastaan tällä hetkellä, on minusta ihan täysin ymmärrettävää. Uskon, että täällä eduskunnassakin tilanne on tällainen. Mutta jos tulee uusi tilanne eteen, että jostain syystä Nato sitten on järkevä vaihtoehto, niin kyllä uskon, että jos täällä eduskunnassa enemmistö on sillä kannalla, niin myöskin kansa on sillä kannalla. Mutta mitään sellaista ei mielestäni tällä hetkellä ole näköpiirissä. Sen takia minusta tämä liittoutumattomuuspolitiikka, mitä me noudatamme, turvaa parhaiten Suomen edut ja turvallisuuden jatkossakin.

Haluaisin tässä lähteä nyt vähän muille teille tänne kotomaahan ja kiittää valtiovarainvaliokuntaa siitä, että se on katsonut, että Itä-Uudenmaan maakunta tarvitsee oman alueyksikön EU-tietämyksen alueella ja on osoittamassa määrärahaa Eurooppa-tiedotuksen aluepisteen perustamiseen Itä-Uudenmaan maakuntaan. Itä-Uudenmaan maakuntahan on ollut toistaiseksi ja vielä tällä hetkellä ainoa maakunta, josta on puuttunut alueellinen EU-tiedotusyksikkö, ja tätä Itä-Uudenmaan aluepalvelutiedotusta on hoidettu Helsingin keskustassa yhdistettynä Uudenmaan maakunnan palveluihin. Nyt sitten Itä-Uusimaa saa oman palveluyksikkönsä. Minusta se on erittäin hyvä asia, ja siinä mielessä suuri kiitos, että valtiovarainvaliokunta muutti hallituksen esitystä tältä osin.

Anni Sinnemäki /vihr:

Arvoisa puhemies! Tulin vähän hitaasti puhujakorokkeelle, kun ed. Tiusanen tuli puhumaan veteraanien asiaa.

Haluaisin todeta vielä jotain kehitysyhteistyöstä, josta totesin jo yleiskeskustelussa, että meidän ryhmällämmehän on tästä määrärahalisäysesitys, jolla ikään kuin tavoitellaan sitä, että saavutettaisiin nopeampi tahti kohoamisessa kohti tätä 0,7:ää, ja toivottavasti myös keskusta, jonka omassa talousarviovastalauseessa tällaista esitystä ei ole, tulisi sitä äänestyksessä tukemaan, ja myös hallituspuolueista sinänsä tukea otetaan vastaan.

Valiokunnan mietinnöstä olisin halunnut ottaa esiin tämän kysymyksen vähiten kehittyneistä maista, joita tässä kutsutaan hienolla termillä Ldc-maat. Kuten mietinnössä todetaan, tällä hetkellä Suomen kehitysavusta vain 0,08 prosenttia menee näille vähiten kehittyneille maille ja YK:n suositus on 0,15 ja Suomella itse asiassa aikaisemmin tämä apu köyhimmille maille on ollut vielä paljon korkeampi.

On mielestäni hyvä, että valiokunta on todennut tässä yhteydessä, että tätä vähiten kehittyneiden maiden, kaikkein köyhimpien maiden, auttamisen osuutta ei saada nostettua ilman sitä, että koko tätä meidän kehitysyhteistyöosuuttamme bruttokansantuotteestamme nostetaan, että pelkillä painopisteen muutoksilla emme pääse tähän tavoitteeseen auttaa vähiten kehittyneitä maita enemmän, vaikka joitain painopistemuutoksia toki on tulossa siinä vaiheessa, kun toteutetaan kehitysyhteistyön toiminnallistamispäätöstä ja meillä jollain aikavälillä tällä vuosikymmenellä on lähdössä kahdenvälisten yhteistyömaiden joukosta pois sellaisia maita kuten esimerkiksi Egypti tai Namibia, jotka eivät kuulu näihin kaikkein köyhimpien maiden joukkoon. Mutta tässäkin kohtaa tarvitaan myös selvää suunnitelmaa siitä, missä aikataulussa päästään tähän 0,7 prosentin tavoitteeseen.

Toinen asia, jota halusin kommentoida valiokunnan mietinnössä, on budjettituki. Varsinaisestihan käsittääkseni Suomi ei missään tällaista ikään kuin sokeaa budjettitukea ole kokeillut ja tuskin tulee sellaisenaan kokeilemaankaan. Valiokunta suhtautuu asiaan varauksella. Olen itse sitä mieltä, että asiaan toki tulee suhtautua ikään kuin niin, että jos tällaista budjettitukea annetaan, sitä tehdään tiiviissä yhteistyössä kyseisen maan hallinnon kanssa. Lähimpänä tällaista kokeilua ollaan ainakin Tansaniassa, jossa on ryhmä maita, jotka antavat jonkin verran budjettitukea. Mutta mielestäni ei pidä olla turhan naiivi siinä, että ikään kuin projektiapu olisi luonteeltaan täysin toisenlaista kuin tällainen budjettituki. Budjettitukea valvotaan myös. Sitä tehdään yhteistyössä sen maan kanssa samalla tavalla kuin projektejakin tehdään yhteistyössä kyseisen avunsaajamaan hallinnon kanssa. Budjettituki voi olla paljon rationaalisempaa ja näiden maiden auttamisen kannalta tehokkaampaa kuin se, että on loputon määrä erilaisia yksittäisiä projekteja, joista avunsaajamaat joutuvat raportoimaan ja joka kuormittaa näiden avunsaajamaiden hallintoa voimallisesti. Jos ikään kuin se kehitysapu, jota annetaan, menee demokraattisesti päätettyjen periaatteiden mukaan niihin asioihin, joita kyseisessä maassa on päätetty, ja on köyhyyden vähentämisen ja ylipäätänsä yhteiskuntapoliittisten tavoitteiden mukaista, niin tällainen budjettituki voi aivan hyvin olla hyvinkin järkevää ja itse asiassa paljon tehokkaampaa avun antamista kuin perinteinen projektituki. Siinä mielessä tähän ikään kuin sietäisi suhtautua mielestäni avoimesti.

Arvoisa puhemies! Täällä on käyty tällaista hyvin vilkastakin Nato-keskustelua. Olisin siihen todennut, että mielestäni se päätös, mikä Prahassa tehtiin esimerkiksi näistä nopean toiminnan joukoista ja siitä, että voidaan tavallaan reagoida missä päin maailmaa tahansa tapahtuviin kriiseihin hyvin varustetulla pienehköllä joukolla, ei ainakaan ollut sellainen asia, joka tekisi Suomen Nato-jäsenyyden perustellummaksi. Se ei mielestäni ole toimintatapa, jota erityisesti meidän pitäisi ulkopolitiikassamme tavoitella.

Tämä argumentti yhteisistä arvoista on mielestäni itse asiassa aika irrelevantti. Meillähän voi olla varmasti monia yhteisiä arvoja läntisen Euroopan maiden kanssa, ja meidän järjestelmämme kaikista ed. Laaksonkin luettelemista eroavaisuuksista huolimatta itse asiassa ei ehkä ole kaikilta osin niin kaukana Yhdysvalloista. Meillä voi olla paljon samanlaisia arvoja heidänkin kanssaan, mutta ei se tarkoita missään nimessä sitä, että pitäisi kuulua samaan sotilasliittoon. Tässä Nato-keskustelussa on otettu usein esille, että vanhat argumentit olla liittymättä eivät päde, mutta itse asiassa argumentit, joita on esitetty liittymisen puolesta, eivät mielestäni ole olleet myöskään kovinkaan kaksisia.

Oma kantani on se, että voimme mielestäni toimia ulkopolitiikassamme aivan hyvin ilman tätä jäsenyyttä. Mikään meidän julkilausutuista ulkopoliittisista tavoitteistamme ei jäsenyyttä sotilasliitossa edellytä.

Kimmo Kiljunen /sd:

Arvoisa puhemies! Ensin yksi ajatus ainoastaan kehitysavusta, kun tässä siitä on paljon puhuttu tänään. Hallitus on budjettiesityksessään lähtenyt liikkeelle siitä, että ensi vuonna meidän kehitysapumme tulee olemaan 0,348 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tavoite tuntuu vuosi vuodelta tulevan yhä täsmällisemmäksi suhteessa bruttokansantuotteeseen. Joutuu kysymään, minkä vuoksi meidän täytyy nyt jo puhua tuhannesosista. Onko syynä se, että kun olemme sitoutuneet 0,7 prosentin bruttokansantuoteosuuksiin kehitysavussa jo vuonna 70 ja olemme niin kovin kovin kaukana tuosta 0,7 prosentista, niin päästäksemme seitsemää suurempiin lukuihin tässä meidän tavoiteasettelussamme seuraavalle vuodelle, meidän täytyy mennä tuhannesosiin, jotta sinne tulee edes kasi mukaan? Muuta selitystä en löydä sille, että meidän täytyy tuhannesosien tarkkuudella tällaisia asioita arvioida, kun tämä iso kysymys kehitysavun määrällisestä nostamisesta niihin suositustasoihin, mihin olemme sitoutuneet, odottaa vielä toteutumistaan.

Arvoisa puhemies! Tämä ei kuitenkaan ollut aiheeni, kehitysyhteistyö, vaan halusin myöskin osallistua tähän Natosta käytävään keskusteluun, jota täällä eduskunnassa on nyt pitkälti käyty, ja ylipäätään tähän sotilaallisen liittoutumisen ja liittoutumattomuuden problematiikkaan ottaa jossain määrin kantaa.

Presidentti Ahtisaarihan avasi tämän Säkylässä käydyssä puheenvuorossa, joka on virittänyt keskustelua. Kuten täällä on jo todettu, hän viittasi siihen, että turvallisuusympäristömme on muuttunut. Myöskin Nato on sotilasliittona, järjestönä, muuttunut. Hän juuri peräänkuulutti, kuten täällä sanottiinkin jo aikaisemmin, että eikö meidän pitäisi olla jäsen siinä yhteisössä, jonka demokratiat ovat luoneet poliittista yhteistyötään varten.

Ensinnäkin minusta on arvokasta se, että keskustelu turvallisuudesta on käynnistetty ja myöskin tästä liittoutumattomuus—liittoutumis-tematiikasta muun muassa Ahtisaaren painavan puheenvuoron johdosta virinnyt Suomessa. Meillä on todellisuudessa turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö muuttunut ja meidän luonnollisesti täytyy arvioida asemaamme siinä. Vuosi 2004 on ikään kuin kiveen hakattu vuodeksi, jolloin me sitten kantojamme muodostamme. Miksi vuosi 2004? Turvallisuusympäristö muuttuu koko ajan, ja me joudumme jatkuvasti arvioimaan asemaamme tässä mielessä. Sen takia minä en olisi hirttäytymässä mihinkään yksittäiseen vuoteen, vaan keskustelua on syytä käydä koko ajan. Tietysti eduskuntavaalit antavat vielä oman höysteensä tälle keskustelulle.

Onko nimenomaan Nato demokratioiden poliittista yhteistyötä varten luotu järjestö, mihin Ahtisaari viittasi? Ilmaisu ei ole aivan täsmällinen sen vuoksi, että Nato ei ensisijaisesti ole poliittista yhteistyötä rakentava järjestö. Euroopan unioni on paljon enemmän tähän suuntaan oleva. Myöskin voi kysyä sitä, onko nimenomaan demokratia se termi, joka attribuuttina alleviivaa Nato-jäsenyyttä. Meidänhän kannattaa muistaa se, että Natossa on ollut jäseninä myöskin sotilasdiktatuureja: Turkki, Kreikka, Portugali, Espanja. Silloin, kun näissä maissa oli sotilasvalta, ne olivat Naton jäseniä. Turkki tänäkään päivänä ei kelpaa Euroopan unionin jäseneksi demokratiavajeensa vuoksi, jolloin unionin jäsenyyskriteerinä ehdottomasti on toimiva demokratia, kansanvallan toimivat periaatteet. Nato-jäsenyys ei määrittäydy tästä lähtökohdasta, ja siinä suhteessa tuo ilmaisu ei ole aivan täsmällinen.

Mutta olennaisempaa, arvoisa puhemies, on kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, mitä ympäristössämme on tapahtunut. Me olemme eduskunnassa kirjanneet kannaksemme sen, että maamme on sotilaallisesti liittoutumaton vallitsevissa oloissa. Jokainen meistä näkee, että vallitsevat olot ovat muutoksessa. Ne ovat olleet muutoksessa jatkuvasti. Luonnollisesti turvallisuusympäristössämme on tapahtunut eräitä erittäin suuria keskeisiä muutostekijöitä, jotka meidän on avoimesti tunnistettava ja tunnustettava. Naton laajeneminen on tästä tietysti yksi selkeä esimerkki. Seitsemän Itä-Euroopan maata on liittymässä Natoon. Rehellisyyden nimessä on todettava myöskin se, että suuri naapurimme Venäjä omaa tällä hetkellä tietyn muutosprosessin kautta, joka tässä on koko ajan ajassa tapahtumassa, tiiviimmät ja laajemmat yhteistyösuhteet Natoon kuin Suomi. Nämä ovat muutostekijöitä, jotka meidän on syytä rekisteröidä.

Tämän lisäksi meidän toimintaympäristössämme on tapahtunut muita muutoksia, ja nekin on syytä rekisteröidä. Eräänä meihin keskeisesti vaikuttavana muutostekijänä on luonnollisesti Euroopan unionin kehittyvä yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, ennen kaikkea sen puolustuspoliittinen ulottuvuus. Tämä on olennainen meihin vaikuttava ympäristötekijä, muutostekijä, vallitsevissa oloissa, ja se meidän on myöskin rekisteröitävä.

Kolmantena seikkana, joka on yhtä merkittävä, ovat tietysti globaalitasolla tapahtuneet muutokset, globaalijärjestelmän tasolla tapahtuneet muutokset. Globalisaation kautta maailma on pienentynyt, ja joudumme puhumaan tänään maailmasta kokonaisvaltaisena turvallisuusyhteisönä, ja siinä myöskin Suomen turvallisuusasema määrittyy. Se ei enää määrity pelkästään naapurisuhteiden kautta eikä pelkästään eurooppalaisesta asetelmasta vaan globaalista, maailmanlaajuisesta, asetelmasta. Nämä ovat olennaisia osatekijöitä, kun me arvioimme myöskin asemaamme tässä turvallisuusjärjestelmässä ja myöskin kun arvioimme sitä, onko meidän tarkoituksenmukaista olla sotilaallisesti liittoutumaton vai liittoutua. Tässä on pään pensaaseen panemista, jos me emme uskalla eritellä näitä muutostekijöitä ja myöskin tehdä näistä asioista johtopäätöksiä.

Arvoisa puhemies! Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja täällä käytti äsken termiä "me kaipaamme uutta sisältöä liittoutumattomuuspolitiikalle", ja hän alleviivasi vielä "aktiiviselle liittoutumattomuuspolitiikalle". Yritän antaa tälle aktiiviselle liittoutumattomuuspolitiikalle ainakin eräitä nyansseja, jotka meidän on syytä havainnoida, ja sitä kautta ikään kuin virkistää tätä keskustelua. Kolme eri ulottuvuutta.

Ensimmäinen ulottuvuus, jossa aktiivinen liittoutumattomuuspolitiikka on jo osoittanut voimansa, on nimenomaan Euroopan unionin puitteissa tapahtuva puolustuspoliittisen yhteistyön tiivistäminen ja kehittäminen. Suomi ja Ruotsi liittoutumattomina maina eivät välttäneet ja väistäneet vaan olivat aktiivisesti kehittämässä, osallistumassa aloitteellisesti, tekivät ehdotuksen niin sanotuista Petersberg-periaatteista, puolustusulottuvuuden kehittämisestä kriisinhallinnan suuntaan. Tässä suhteessa suomalainen liittoutumattomuuspolitiikka on ollut vastuuntuntoista, aktiivista, aloitteellista. Se on toiminut tämän unionin puitteissa erinomaisen hyvin. Meidän pääkaupunkimme antaa nimen niin sanotulle Helsinki Headline Goalille eli joukkotavoitteille, kun unionin puolustuspolitiikkaa kehitetään. Siinäkin näkyy Suomen unionin puheenjohtajuuskaudella osoittama aktiivisuus. Meillä nimenomaan sotilaallinen liittoutumattomuuspolitiikka manifestoitui erinomaisesti juuri näissä pyrkimyksissä.

Nyt viimeksi meillä on tänään lehdistä luettavissa ulkoministereiden Lindh ja Tuomioja arvio jatkokehityksestä unionin puolustuspolitiikan osalta. Itse kun olen, arvoisa puhemies, tuossa konventissa ollut mukana konventin puolustuspolitiikkaa käsittelevässä työryhmässä, me siinä työryhmässä olemme jo pitkälle päätyneet saman kaltaisiin keskeisiin johtopäätöksiin, joihin nyt liittoutumattomat Ruotsi ja Suomi antavat tukensa, eli laajennamme yhteistyötä uusille osa-alueille, joista keskeisimpänä on puolustusteollisen yhteistyön kehittäminen ja tiivistäminen. Se on tähän mennessä ollut turhan eksklusiivinen, poissulkeva, järjestelmä. Me haluamme nyt siitä luoda sellaisen, että se mahdollistaa unionin puitteissa puolustusteollisen yhteistyön, mahdollistaa kaikkien halukkaiden maiden osallistumisen tällä sektorilla.

Toinen olennainen avaus, jossa nyt nimenomaan sotilaallisesti liittoutumattomat jäsenmaat ovat olleet aktiivisia, liittyy näihin uusiin uhkiin ja niiden torjumiseen, solidaarisuuteen, joka on kuitenkin viime kädessä vapaaehtoista, liittyy ei-valtiollisten toimijoiden aiheuttamiin kriiseihin tai uhkatilanteisiin, konfliktitilanteisiin, ja pohjautuu siviiliviranomaisten aloitteellisuuteen. Näissä kysymyksissä pyritään mahdollistamaan se, että unionia laajasti sektoraalisesti käytetään hyväksi, sen instrumentteja, tällaisten uhkien torjunnan osalta, mikä sisällään pitää sekä siviilikomponentit että myöskin kriisinhallintaan liittyvät sotilaalliset komponentit. Nämä ovat olleet juuri niitä osa-alueita, joilla unionin puolustuspolitiikka parhaillaan kehittyy, ja sotilaallinen liittoutumattomuuspolitiikka, jota Suomi edustaa unionin puitteissa, on tarjonnut oivan jalansijan aktiiviselle osallistumiselle.

Arvoisa puhemies! Kaksi muuta osa-aluetta, joilla tämä aktiivinen liittoutumattomuuspolitiikka näyttää voimansa, liittyvät Naton muutokseen. Kuten jo totesin, Nato on selkeästi muuntumassa, ja vaikka Nato on primäärisesti edelleenkin turvatakuut tarjoava sotilasliitto, sen kylkeen on tämmöinen avoin turvallisuusyhteisö rakentunut, joka kulkee nimellä rauhankumppanuusohjelma. Nyt viimeaikaisessa keskustelussa on, kun seitsemän Itä-Euroopan maata liittyi Natoon, herätetty sellaista pohdiskelua, että tämä rauhankumppanuusohjelma on tullut vähän kumman näköiseksi suomalaisten näkövinkkelistä. Se on ikään kuin vinoutunut, kun me olemme yhteistyössä ikään kuin väärän tyyppisen viiteryhmän kanssa, kun siinä rauhankumppanuusohjelmassa on mukana myöskin Kaukasuksen ja Keski-Aasian maita.

Todellisuudessa, arvoisa puhemies, on tapahtunut ja tapahtumassa se, että rauhankumppanuusohjelma tulee meidän näköiseksemme enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kun nämä seitsemän Itä-Euroopan maata, nyt käytän tietoisesti termiä "itäblokin maata", ovat olleetkin mukana tässä rauhankumppanuusohjelmassa vain sen vuoksi, että se mahdollistaa täysjäsenyyden Natossa, ja kun se nyt on toteutumassa ja toteutunut, niin tämä rauhankumppanuusohjelma muuttuu nimenomaan sotilaallisesti liittoutumattomien maiden keskeiseksi foorumiksi ja se on myöskin sen näköinen. Siinä ovat aktiivisesti mukana Ruotsi, Itävalta, Irlanti, Sveitsi ja Suomi. Nämä maat tätä rauhankumppanuusohjelmaa hallitsevat, eivät Turkmenistan ja Armenia. Tämä on ehdoton harha, jos me puhumme jotain toista. Tässä suhteessa tämä rauhankumppanuusohjelma tarjoaa uusia ulottuvuuksia juuri sille aktiiviselle liittoutumattomuuspolitiikalle, jossa siviiliyhteistyö myöskin on erinomaisen keskeisellä sijalla.

Arvoisa puhemies! Vielä kolmas ulottuvuus, joka tässä on tärkeää rekisteröidä, kun pohdimme aktiivisen liittoutumattomuuspolitiikan roolia, liittyy globaalitason muutokseen. On kieltämättä totta ja kiistämätöntä, että nimenomaan eurooppalaisella ja euroatlanttisella tasolla Nato alkaa edustaa laajaa turvallisuusyhteisöä, joka kattaa käytännössä jo kaikki keskeiset eurooppalaiset toimijat. Tässä mielessä tietysti voisi ajatella, että sotilaallinen liittoutumattomuus alkaa näyttäytyä jakavana tekijänä, ei turvallisuusyhteistyötä rakentavana tekijänä.

Mutta, arvoisa puhemies, samanaikaisesti kun Nato on kattamassa laajasti lähestulkoon valtaosan eurooppalaisista ja pohjoisamerikkalaisista maista, sen rooli on myöskin globaalitasolla muuttunut. Nato on muuttumassa — ja minä haluan tämän selkeästi alleviivata, että me tiedämme, mistä järjestöstä me puhumme — pohjoisen pallonpuoliskon sotilasliitoksi. Kun se on vielä kaiken lisäksi Prahan kokousten päätösten osalta muuntumassa yhä enemmän alueellisesta puolustusyhteisöstä aktiiviseksi globaaliksi toimijaksi, johon liittyvät muun muassa nopean toiminnan joukot, niin selkeästi me näemme, että Naton rooli globaalissa turvallisuusjärjestelmässä alkaa olla kokonaan toinen kuin se tähän asti on ollut.

Tässä suhteessa, arvoisa puhemies, voi olla — tämä on hypoteesi, koska se näyttäytyy vasta myöhemmin — niin, että sotilaalliselle liittoutumattomuudelle tarjoutuu uutta toimitilaa. Suomi on ollut taidokkaasti sillanrakentajana idän ja lännen välisessä konfliktissa, jossa Nato oli olennaisesti toisena osapuolena. Kun tämä vastakkainasettelu on purkaantunut, epäilemättä tästä näkökulmasta sotilaallinen liittoutumattomuus on menettänyt merkityksensä, ja se on meidän syytä tunnistaa. Se on eurooppalaisella tasolla menettämässä merkityksensä. Mutta nimenomaan suhteessa globaalitasoon pohjoisen ja etelän välisessä vastakkainasettelussa, joka näyttäytyy yhä kärjekkäämpänä — ja me puhumme tänä päivänä sivilisaatioiden konfliktista, kulttuurien välisestä konfliktista, me puhumme globaaliterrorismista, joka on vielä anonyymi toimija kaiken lisäksi mutta nimenomaan pelkistyy tähän pohjoisen ja etelän väliseen vastakkainasetteluun — voi olla, että sotilaallisella liittoutumattomuudella on suuri tehtävä olla nimenomaan vielä kertaalleen lääkärinä enemmän kuin tuomarina. Se voi toimia siltojen rakentajana tässä vastakkainasettelussa. Tämä on ainakin pohdittavan arvoinen kysymys, ja siinä mielessä viittaan ed. Jaakonsaaren puheenvuoroon, mitä sisältöä voisi olla aktiivisella liittoutumattomuuspolitiikalla.

Liisa Jaakonsaari /sd:

Arvoisa puhemies! Ed. Kiljunen käytti erinomaisen puheenvuoron. Oli mielenkiintoista hänen asioiden rytmittämisensä ja sisällön tuominen sille osallistuvalle, aktiiviselle liittoutumattomuuspolitiikalle, jota minäkin haluaisin etsiä ja tukea. Toden totta, Suomi on ollut erittäin aktiivinen edistäessään esimerkiksi siviilikriisinhallintaa. Minulle ei riitä se, että toistetaan kiveen hakattua periaatetta "sotilaallisesti liittoutumaton vallitsevissa olosuhteissa", "sotilaallisesti liittoutumaton vallitsevissa olosuhteissa", ja samanaikaisesti kun tätä hoetaan, esimerkiksi presidentti Ahtisaari on käyttänyt toisen tyyppisen puheenvuoron. Keskustelua pitää käydä, analyysiä pitää tehdä, mutta jossain vaiheessa tämä "sotilaallisesti liittoutumaton vallitsevissa olosuhteissa" alkaa menettää uskottavuuttaan, jos tämä toinen keskustelu on erittäin voimakasta.

Ruotsin pääministeri Persson on oivallisesti sanonut, että tässä on kysymys vähän kuin avioliitosta. Jos sanoo puolisolle jatkuvasti, että rakastan sinua vallitsevissa olosuhteissa mutta on minulla muitakin optioita, niin voi olla, että se avioliitto ei kovin kauan kestä, tai jos Nokia kertoisi, että joo, kyllä me näitä kännyköitä tehdään tässä muutama vuosi mutta voi olla, että tehdään jotain muuta sitten sen jälkeen, niin sekin nakertaisi tämän yrityksen uskottavuutta. Sen takia on paikallaan juuri keskusteleminen ja sisällön luominen aktiiviselle, osallistuvalle liittoutumattomuuspolitiikalle, jolle on todella, niin kuin ed. Kiljunen mainiosti analysoi, tulevaisuudessa myös tilaa.

Ed. Laakson puheenvuoro yhteisistä arvoista oli aika terävä ja hyvä, mutta heijasti kyllä sitä vähän primitiivistä Amerikka-käsitystä, joka vaivaa varsinkin suomalaista vasemmistoa, samoin kuin se keskustelu, minkä takia pääministeri Lipponen vastasi, kun häneltä kysyttiin, minkä takia Suomi on ilmoittanut, että me olemme kysymykseen vastanneet, että olemme valmiita Irakin jälleenrakennukseen. Minusta on erittäin tärkeätä, että Suomi on tässäkin aktiivinen ja osallistuva, ja kun kysytään, niin vastataan. Suomella on esimerkiksi rauhanturvaamisessa erittäin paljon sellaista osaamista, jota mahdollisesti tähän jälleenrakennukseen tulee käyttää.

Arvoisa puhemies! Se, mistä lyhyesti vastauspuheenvuorossa varmasti vähän turhankin yksipuolisesti totesin, oli huoleni siitä, että siitä huolimatta, että Suomi on siviilikriisinhallintatyössä varmasti Euroopan kärkiluokkaa ja ministeri Tuomioja on ollut tässä erittäin aktiivinen, kuitenkin siinä rinnakkaisessa etenemisessä, joka on ollut Suomen politiikan idea, sekä sotilaallisen että siviilikriisinhallinnan kehittämisessä, kyllä siviilikriisinhallinta on jotenkin jäänyt sittenkin toisarvoiseksi ja varjoon. Esimerkiksi, mihin ulkoasiainvaliokunta on moneen otteeseen puuttunutkin, aika kehittymätön on se yhteistyöverkosto, joka on ulkoasiainministeriön, sisäasiainministeriön ja puolustusministeriön välillä, ja kun olemme kuunnelleet valiokunnassa esimerkiksi näitten ministeriöitten edustajia, ei saa sitä kuvaa, että olisi suunnitelmallinen yhdenmukainen politiikka ja toiminta ennalta ehkäisevässä kriisinhallinnassa konfliktialueilla. Tämä koko asia on tietenkin kehitysvaiheessa, ja sen takia on hyvä, että eduskunnassa käydään keskustelua ja tunnustetaan tämän työn arvo ja tuetaan sitä, koska minulla on vakaa käsitys siitä, että tämmöisessä uudessa yhteistyömuodossa, jossa olisi enemmän kokonaisvaltaisesti kuin nyt yhteistyötä kehitys-, kauppa-, ulko- ja turvallisuuspolitiikan alueella, Suomi voisi jatkaa tätä aktiivisen, osallistuvan puolueettomuuspolitiikan linjaa. Tällaisista alueellisten konfliktien ennaltaehkäisyn strategioista on hyviä esimerkkejä esimerkiksi Isossa-Britanniassa ja Kanadassa. Tässä voidaan kehittää todellakin, myös vahvistaa, sitä uutta viestiä liittoutumattomuuspolitiikkaan, jota haemme.

Toinen asia, johon on hyvä kiinnittää huomiota, on se, että myöskään koordinoitu politiikka ei ole niin vahvaa kuin sen pitäisi olla esimerkiksi Suomen toiminnassa kansainvälisissä Bretton Woods -instituutioissa, kuten Maailmanpankissa, Valuuttarahastossa jne. Siinäkin suhteessa, kun seuraavan vaalikauden politiikkaa vaalikentillä suunnitellaan, on tärkeää, että seuraavassa hallitusohjelmassa mietitään tarkemmin kuin nyt edustus Maailmanpankissa, Valuuttarahastossa jne., jotta se politiikka olisi koherentimpaa kuin tähän saakka.

Palaan vielä tähän Nato-keskusteluun. Se on siinä suhteessa ollut hankalaa, että kun gallupeissa kysytään kansalaisilta, suomalaisten valtaenemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä, mutta sitten kun kansalaisilta kysytään, miten te ennustatte tulevaisuudessa käyvän, huomattava enemmistö sanoo, että he ilman muuta uskovat, että Suomi liittyy Naton jäseneksi. Tässä on valtava ristiriita. (Ed. Kallis: Ei luoteta poliitikkoihin!) — Ei luoteta politiikkaan, ja on sellainen perusepäluulo, että ikään kuin kansan tahdon vastaisesti ollaan viemässä jonnekin ja tekemässä jotain.

Kun vaalikentillä olemme, epäilenpä, että tällaisia puhalluskokeita tullaan tekemään, onko sinun veressäsi Natoa kuinka paljon, ja jokainen joutuu sitten erilaisiin paljastuksiin sen suhteen. On erittäin tärkeää todeta se, että Suomessa ei varmasti tulla tekemään yhtään turvallisuuspoliittista ratkaisua ilman, että kansan enemmistö sitä tukee. Se on minusta aivan päivänselvää.

Ne keskustelijat, jotka yrittävät luoda tällaista pelon ja epävarmuuden ilmapiiriä, eivät kyllä omalta osaltaan edistä aitoa keskustelua, mitä minusta täälläkin on nyt, ed. Kiljusen puheenvuoro erityisesti, käyty, jotta sitten olisi, kun ratkaisuja tehdään, tarpeeksi analyyttistä tietoa Naton tulevasta luonteesta ja turvallisuusympäristön muutoksesta meidän kaikkien käytettävissä.

Susanna Huovinen /sd:

Arvoisa herra puhemies! En kovin pitkiä puheita ajatellut pitää, mutta tulin silti varmuuden vuoksi tänne korokkeelle, ettei puhemiehen tarvitsisi alkaa huomautella 2 minuutin rajasta.

Tämä keskustelu on nyt mennyt turvallisuuspoliittisille urille tässä vaiheessa vähän enemmän kuin se oli keskustelun alkuvaiheessa, jossa käytiin hyvinkin tarkasti läpi kehitysyhteistyömäärärahoja koskevia ratkaisuja. Minusta on aivan selvää se, että keskustelu kehitysyhteistyömäärärahojen nostamisesta YK:n suosittelemalle tasolle on hyvin tärkeää ja tarpeellista tässä salissa, vaikka tuntuu välillä siltä, että se tavoite on niin kovin kaukana ja sitä niin kovin kauan on jo koetettu saavuttaa. Mielestäni Suomi on aivan riittävän vauras antaakseen murusen omasta hyvinvoinnistaan maailman köyhimmille. Osittain tietenkin täytyy nyt olla tyytyväinen siihen, että pienen pieni korotus tässä budjetissa kuitenkin, niin kuin ministerikin totesi, on näihin rahoihin tulossa.

Erittäin tärkeänä pidän myös sitä keskustelua, jota täällä on käyty siitä, että kehitysyhteistyömäärärahoista puhuttaessa on kosketeltava myös laatupuolta, sitä, mitä niillä rahoilla saadaan aikaiseksi, mikä on niiden vaikuttavuus. Itse kun toimin pienen kehitysyhteistyöjärjestön, suhteellisen pienen, eli Taksvärkki ry:n puheenjohtajana, voin kyllä sanoa, että laatukysymykset ovat nousseet myös kansalaisjärjestökentässä viime vuosina aivan eri tavalla esiin. Järjestöjen sisäisessäkin keskustelussa kiinnitetään jo paljon huomiota siihen, mikä on toiminnan vaikuttavuus, ja nimenomaan siihen, minkälaisia kumppaneita siellä kohdemaassa järjestöillä on toimijoina. Sitä myöskin korostetaan, että ei ikään kuin vain sysätä sitä kahden kolmen vuoden avustusta sinne maahan ja todeta, että kiitos hei, ja lähdetä seuraavaan kohteeseen, vaan että avun ja tuen tarve on paljon pitkäjänteisempi. Tavallaan tähän suuntaan minusta pitää liikkua yleisemminkin, ei pelkästään kansalaisjärjestökentän toiminnassa.

Toivon, että myös tässä keskustelussa, jota osaltaan varmaan Holkerin työryhmä tulee sitten vielä virittämään lisää, kiinnitettäisiin huomiota myös siihen, millä tavalla instituutioiden välillä voidaan tehdä yhteistyötä kehitysyhteistyön nimissä. Tarkoitan tällä lähinnä nyt sitä, että esimerkiksi yliopistojen välinen yhteistyö voisi olla yksi kanava siihen, että demokratia-ajattelu ja koulutuksen merkitys ja tällaiset tärkeät arvot voisivat nousta kohdemaissa korkeammalle tasolle. Mielestäni tässä voisi kehitysmaille tarjoutua oppimisen paikkoja, mutta ei vain kehitysmaille vaan myös meille. Me monesti kuvittelemme, että olemme ikään kuin ylemmällä tasolla ja tiedämme kaiken tästä maailmasta. Välillä tekisi todellakin varmaan hyvää ottaa myös oppia niistä maista, jonne apua ihan aidosti ollaan viemässä, tietyissä muissa kysymyksissä.

Mielestäni tällainen instituutioiden välillä tapahtuva yhteistyö ja verkottuminen olisi tärkeää senkin vuoksi, että kun on nämä konsultit, — tämä on ehkä stereotypia — tuntuu, että se on vähän sellaista pyörähtämistä siellä kohdemaassa. Nämä instituutiot, esimerkiksi koulutuksen alalla yliopistot, ovat ehkä pysyvämpiä toimijoita ja ehkä ne verkostotkin voisivat tätä kautta olla hieman pitkäjänteisempiä.

Arvoisa puhemies! Haluan myös kiinnittää osaltani huomiota siihen, minkä ed. Ulla Anttila täällä toi aikaisemmassa keskustelussa esiin, ja myöskin ed. Tiusanen siihen viittasi eli kehitysyhteistyön suhteen esimerkiksi ilmastonmuutokseen. Tottahan on se, että ilmastonmuutoksesta kärsivät juuri ne muutoinkin jo kaikkein vaikeimmassa ja köyhimmässä asemassa olevat maat ja maailman kansalaiset. Tähän työhön täytyy kyllä panostaa.

Äskeisestä keskustelusta toteaisin vain, että kun täällä oliko pari vuotta vai puolitoista vuotta sitten kävimme aika laajan keskustelun ulkoministeriön selvityksen pohjalta globalisaation vaikutuksista, niin YK:n rooli oli kyllä siinä keskustelussa paljon voimakkaammin esillä, mihin suuntaan YK:ta täytyy jatkossa kehittää. Ehkä se kuuluikin siihen keskusteluun enemmän kuin tähän tämänpäiväiseen keskusteluun. Mutta toivoisin, että näissä turvallisuuspolitiikan kysymyksissäkin myös sitä näkemystä tuotaisiin esiin.

Arvoisa puhemies! Aivan tähän loppuun ajattelin, että kerron teille, kun me monesti todella täällä pohjoisella pallonpuoliskolla ajattelemme olevamme jotenkin ylempiä ja parempia, että tässä ajattelussa nämä mittasuhteet menevät kyllä pahasti vinksalleen. Luin nimittäin Sosiaalikalenterista maapallon kutistuksesta. En tiedä, oletteko kuulleet, kollegat, eli jos maapallo kutistettaisiin 100 asukkaan kyläksi, mitä se tarkoittaisi siten, että suhteet siis pysyisivät samana: Tämä 100 hengen kylä sisältäisi 57 aasialaista, 21 eurooppalaista, 14 läntisen pallonpuoliskon niin eteläisen kuin pohjoisenkin asukasta, 8 afrikkalaista; 52 naista, 48 miestä; 70 värillistä, 30 valkoihoista; 70 ei-kristittyä, 30 kristittyä; 89 heteroseksuaalia, 11 homoseksuaalia; 6 ihmistä omistaisi 59 prosenttia koko kylän omaisuudesta, ja nämä kaikki 6 olisivat USA:n kansalaisia; 70 tästä 100:sta ei osaisi lukea; 50 kärsisi aliravitsemuksesta; ja 1 omistaisi tietokoneen. Meillä tietotekniikan luvatussa maassa varmasti nämä mittasuhteet kannattaa pitää mielessä.

Mirja Ryynänen /kesk:

Arvoisa puhemies! Muutamia näkökohtia täällä syntyneeseen Nato-keskusteluun.

Ensinnäkin, Nato-keskustelu on minusta hyvin tervetullutta niin ennen vaaleja kuin vaalien jälkeenkin, mutta hiukan ihmettelen tätä tietynlaista intoilua, joka tähän keskusteluun ainakin julkisuudessa liittyy. Meillä Suomessa tuntuu olevan, ja ehkä se on menneitten aikojen perintöä, tällainen alemmuudentuntoinen tapa käydä keskustelua siitä, osataanko, uskalletaanko, halutaanko käydä keskustelua jostakin ulkopoliittisesta aiheesta. Nato-keskustelussa on erityisen paljon tätä henkeä. Nyt on oikeastaan muotia, että hieman kuin ylhäältä opettaen patistellaan keskusteluun sotilaallisesta liittoutumisesta. Tärkeintä tuntuu olevan viestiä, että kaikilla fiksuilla on Nato-ovi raollaan.

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan arkisen työn näkökulmasta on minusta aivan itsestäänselvyys, että esimerkiksi valiokunnan nykyinen ja erittäin hyvin perusteltu kanta liittoutumattomuudesta ei tietenkään voi tarkoittaa sitä, ettei Nato-jäsenyys voisi joskus tulevaisuudessa olla mahdollista. On tietenkin luonnollista, että tilannetta aina harkitaan Suomen edun ja Suomen tarpeiden näkökulmasta muuttuvassa turvallisuusympäristössä. Eikä Natoon liittyminen myöskään voi toteutua kansalaisten enemmistön tahdon vastaisesti. Siksi esitys kansanäänestyksestä silloin, jos liittoutuminen tulisi ajankohtaiseksi, on mielestäni aivan paikallaan, enkä voi ymmärtää, mitä pelättävää kansanäänestyksessä on. Suomalaiset kyllä hyväksyvät uudetkin ulkopoliittiset ratkaisut, jos ne ovat maan edun mukaisia ja jos ne myöskin avoimesti kansalaisille perustellaan. Naton laajentuminen ei sekään edellytä Suomelta uutta harkintaa jäsenyyden suhteen, sillä nykyiset yhteistyötarpeemme näyttävät kyllä hyvin täyttyvän rauhankumppanuusohjelman puitteissa.

Sitten paljon puhutaan tästä täysivaltaisesta paikasta Nato-pöydässä, pöydässä, jota USA suvereenisti isännöi. En usko, että se voisi tuoda mitään sellaista lisäarvoa, josta Suomi nyt hyötyisi. Sen sijaan jäsenyys todennäköisesti toisi lisäkustannuksia ja ainakin moraalisen velvollisuuden osallistua suurten maitten päättämiin sotiin, vaikka totta kai jokainen operaatioon osallistuminen myöskin kansallisella tasolla käsitellään.

Naton puolestapuhujat vetoavat tänä päivänä kasvaneeseen turvattomuuteen. On aivan totta, että arvaamaton väkivalta, terrorismi, on tullut meitä kaikkia lähelle, mutta välttämätön työ uusien uhkakuvien torjumiseksi ei todellakaan edellytä Nato-jäsenyyttä.

Laaja-alainen turvallisuus edellyttää laaja-alaista ja vahvaa kansainvälistä yhteistyötä paitsi varsinaisessa turvallisuuspolitiikassa myös talous-, sosiaali- ja ympäristöpolitiikassa, sillä kyse on lopulta kestävän yhteiskunnallisen kehityksen vahvistamisesta ja globalisaation hallinnasta sen kielteisten seurausten torjumiseksi. Tätä yhteistyötä tehdään ensisijaisesti YK:ssa, sitä tehdään Euroopan neuvostossa, Etyjissä ja sitä tehdään myöskin EU:n puitteissa. Toivoisin EU:lle siinä vielä nykyistä vahvempaa roolia, todellista missiota globalisaation hallinnaksi poliittiseksi vastavoimaksi markkinoiden voimalle. Tätä kehityssuuntaa pitäisi mielestäni vahvistaa. Totta kai Natokin on kehittämässä strategioitaan uusien uhkien hallintaan, myös niiden ennaltaehkäisyyn, mutta silti se on ainakin vielä ensisijaisesti USA:n johtama sotilasliitto.

Naton ylivertaisia sotilaallisia voimavaroja, etenkin tiedustelu- ja kuljetuskapasiteettia, tarvitaan myös Euroopan kriisipesäkkeiden tukahduttamiseen. Siksi on hyvä, että yhteistyö EU:n kanssa Berliini+ -sopimuksen mukaisesti saadaan nyt voimaan ja Turkin vastustus murrettua. EU:n sotilaallinen kriisinhallintakapasiteettihan voi olla vain Naton voimavaroja täydentävää, ei niitä korvaavaa. Mutta erityisen tärkeää olisi nyt kehittää EU:hun siviilikriisinhallintakapasiteettia, konfliktien ennaltaehkäisyn ja jälleenrakennuksen valmiuksia.

Suomalaiset ovat kehittäneet hyvin arvokasta osaamista niin sanotuissa cimic-operaatioissa yhdistämällä perinteisen rauhanturvaamisen ja konfliktin jälkeisen liennytys- ja jälleenrakennustyön tukemisen. Tästä olen itsekin saanut vaikuttavia todistuksia tämän työn tuloksista eri kohteissa Bosniassa ja Kosovossa. Suomen ei todellakaan tarvitse hävetä liittoutumattomuuttaan EU-perheessä Naton ja EU:n laajentuessakaan. Tästä myöskin Nato-vierailulla on ollut helppo vakuuttua.

Ei pienen maan tarvitse osallistua kaikkien rintamien sotiin, kun se voi antaa paljon arvokkaamman panoksensa yhteisen turvallisuuden vahvistamiseen rauhanturvaamisen ja jälleenrakentamisen osaamisen kautta ja myöskin tämän alan koulutuksen antajana. Me voimme vahvan itsetuntoisesti jatkaa kansainvälistä yhteistyötämme yhteisen turvallisuuden puolesta ja tehdä tarvittaessa ajallaan uusia päätöksiä, jos ne osoittautuvat kansallisen etumme mukaiseksi. Minä todella uskon, että juuri nyt aktiiviselle liittoutumattomuuspolitiikalle on käyttöä ja sille on uusiakin mahdollisuuksia sillanrakentajan työssä, kun me osaamme tämän työn sisältöä kehittää.

Bjarne Kallis /kd:

Arvoisa rouva puhemies! Suomen turvallisuuspoliittinen asema on ilmeisesti tänään vahvempi kuin koskaan aikaisemmin, kuitenkin uskallan sanoa: kuin pitkiin aikoihin. Suomi nauttii myöskin suurta arvostusta kansainvälisessä politiikassa. Olemme palaamassa sille aktiiviselle linjalle, jolla me olimme 60-luvulla ja 70-luvulla ja jonka johtopaikan norjalaiset ovat nyt 80- ja 90-luvulla ottaneet, mutta Suomi nauttii suurta luottamusta kansainvälisissä piireissä ulkopoliittisen linjansa ansiosta. Olemme hyvissä asioissa olleet aktiivisia. Olemme hyviä asioita ajaneet.

On varmasti totta, että sodan uhka on väistynyt. Sodan uhka on väistynyt koko Euroopassa, mutta meidän tulee muistaa, että yhtä äkkiä kuin se tilanne voi paremmaksi muuttua, se voi myöskin huonommaksi muuttua. Ei ole monta vuotta siitä, kun Balkanilla oli sota. Eurooppa sai nähdä valtavia pakolaisvirtoja, joista kukaan ei olisi voinut edes uneksia, että niin suuria pakolaisvirtoja tulee Eurooppaan 90-luvulla.

Tästä syystä on syytä ottaa huomioon myöskin, mitä kaikkea voi tulevaisuudessa tapahtua. Suomen turvallisuutta vahvistaa tietenkin jäsenyys Euroopan unionissa. Turvallisuutta vahvistaa osittain myöskin Emu-päätös, yhteinen valuutta muiden EU-maiden kanssa. Turvallisuuspoliittista asemaa vahvistaa myöskin rauhankumppanuussopimus, joka meillä on Naton kanssa. Nämä kaikki ovat erittäin tärkeitä asioita.

Mitä sitten tulee tulevaisuuteen ja keskusteluun tulevaisuuden linjasta, niin todettakoon nyt, että turvallisuuspoliittisesta linjasta me olemme tässä maassa aina olleet hyvin yksimielisiä. Jokainen poliittinen puolue toteaa, että voimassa oleva doktriini, sotilaspoliittisesti liittoutumaton ja oma uskottava puolustus, on oikea linja. Kukaan ei ole tätä kyseenalaistanut. Kuitenkin on hyvä, että keskustelua käydään. Keskustelu voi vaikuttaa. Se vaikuttaa mielipiteisiin. Se vaikuttaa myöskin eri maiden suhtautumiseen turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin, ja viittaan vain siihen, miten keskustelu Baltian maitten mahdollisesta Nato-jäsenyydestä vuosina 2001 ja 2002 vaikutti. Muistan, miten pari kertaa vuonna 2001 tavattiin niin Baltian maitten johtajia kuin Venäjän ulkopoliittisen johdon edustajia, ja kyllä Venäjän johto suhtautui hyvin kielteisesti, voi sanoa jyrkän kielteisesti, Baltian maitten Nato-jäsenyyteen vielä kesällä 2001. Mutta yhtäkkiä lehti kääntyi. Ilmeisesti keskustelu Euroopassa eri maissa Baltian maitten Nato-jäsenyydestä alkoi myös vaikuttaa Venäjän johtoon niin, että siellä ymmärrettiin, että tämä on realiteetti, eikä Venäjä lähtenyt sitä jäsenyyttä vastustamaan.

Mielestäni on hyvä, että me Suomessakin tästä asiasta keskustelemme, mutta mitään syytä muuttaa sotilaspoliittista doktriinia ei ole olemassa, ei nyt, mutta jos olosuhteet muuttuvat turvallisuuspoliittisessa ympäristössämme, niin tietenkin valmiutta muuttamiseen pitää olla, aivan niin kuin me siirryimme puolueettomuudesta sotilaallisesti liittoutumattomuuden linjalle. Todettakoon, että viisi vuotta sen jälkeen, kun Suomi siirtyi sotilaallisesti liittoutumattomuuden linjalle, Ruotsi teki sen saman päätöksen, mutta siis vuosia Suomen päätöksen jälkeen.

Arvoisa puhemies! Kun ulkoministeri totesi, että Lähi-itä-suhteeseen vallitsee EU:ssa yhtenäinen linja, niin toteaisin, että ne päätökset, joita eri EU-maissa on tehty suhteessa Lähi-itään, vaihtelevat kyllä aika lailla. Hyvänä esimerkkinä voisi mainita Suomen äänestyskäyttäytymisen pari vuotta sitten YK:ssa, kun Suomi poikkesi äänestyskäyttäytymisellään Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta ja äänesti myöskin eri lailla kuin Englanti ja Saksa jne. (Ed. Laakso: Samalla tavalla kuin useimmat EU-maat!) — Äänesti toisin kuin ... Eli EU hajosi, ed. Laakso, EU hajosi.

Sitten toinen vähän ajankohtaisempi asia on KTM:n, kauppa- ja teollisuusministeriön, päätös olla antamatta vientilupaa kaasunilmaisimien viennille Israeliin. Tämä oli poliittinen päätös. Se oli päätös, joka oikeastaan ilmaisi meidän Lähi-idän linjamme, kun päinvastoin esimerkiksi Saksa teki myönteisen päätöksen Patriot-torjuntaohjusten myymiselle Lähi-itään ja Israeliin. Eli kyllä EU-maitten äänestyskäyttäytyminen ja päätöksenteko poikkeavat selvästi toisistaan. Suomessa katsottiin, että kaasunilmaisimia ei voi viedä kriisialueelle. Saksassa katsottiin, että Patriot-torjuntaohjuksia voidaan viedä.

Sitten muutama sana vielä kehitysyhteistyöstä. Tyydytyksellä voimme todeta, että ilmapiiri on kyllä muuttunut paljon paljon positiivisemmaksi. Johtuuko tämä siitä, että kansalaiset ovat eri mielipidemittauksissa selkeästi antaneet tukensa kehitysmäärärahan korottamiselle, vai johtuuko se siitä, että johtavat poliitikot, voi sanoa valtioneuvos Harri Holkerin johdolla, ovat hyvin kirkkaasti ja selkeästi todenneet, että sopimuksissa ja lupauksissa pitää pysyä? Ei löydy ensimmäistäkään ihmistä, ensimmäistäkään kuntaa, yritystä, yhdistystä tai maata, joka olisi köyhtynyt siitä, että se on köyhiä auttanut. Päinvastoin, ne maat, jotka ovat eniten antaneet, ne ovat myöskin eniten vaurastuneet.

Tyydytyksellä totean, että vaihtoehtobudjetissa vihreät ovat osoittamassa lisämäärärahaa kehitysyhteistyöhön niin kuin myöskin kristillisdemokraatit. Voidaan ainakin todeta, että näissä molemmissa ryhmissä puheet ja teot ovat yhtä maata. Me toivomme todella, että saisimme nähdä sen päivän, jolloin Suomessa päästään siihen tavoitteeseen 0,7 prosenttia bkt:sta.

Seppo Lahtela /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Keskustelu ulkoasiainministeriön pääluokasta on saanut koko päivän aikana erityistä huomiota ja tunnustusta siinä mielessä, että ulkoministeri on kunnioittanut sitä läsnäolollaan tähän saakka, paitsi että juuri ennen kuin tänne kerkisin ministeri Tuomioja kerkisi poistumaan salista. (Ed. Kautto: Miksi meno? — Ed. Kallis: Sen takia!) — Tämä asia, jos hän poistui sen takia, että tulin puhumaan, oli sinänsä vahinko. (Ed. Kautto: Kenelle?) Puheeni olisi saanut jonkin näköistä vastakaikua ehkä paremmin, jos ministeri olisi ollut paikalla.

Mutta kun katsotaan Suomen ulkopolitiikkaa ja siihen liittyvää hallinnonalaa, mikä liittyy talouteen ulkoasiainministeriön kautta, niin tämä on mielestäni odotuksen aikaa, odotuksen aikaa siten, että kun ensi vuoden alkupuolella Irakin sota alkaa USA:n hyökkäyksellä, sen jälkeen tämä saa vasta ne pohjat ja ne periaatteet, mitä me tänä päivänä vain aavistelemme ja haistelemme. (Ed. Nepponen: Sehän oli ennustus!) — Tältä osin, ed. Nepponen, ennustajan lahjat eivät ole itselläni kovin erikoiset, mutta tältä osin kannattaa tarkkailla, tapahtuuko maailmankuva sen näköisenä kuin tässä yritän ennustaa. (Ed. Laakso: Tapahtuu!) Minä niin kuin ed. Laaksokin olemme samaa mieltä, että näin tulee valitettavasti tapahtumaan, ja valitettavasti siinä mielessä, että suomalaiset ovat tässä asiassa henkisesti mukana, henkisesti mukana niin, että itselläni vähemmän maailmapolitiikkaa seuranneena ei tule montakaan asiaa mieleen, missä olisi jälleenrakennettu ennen kuin on mitään hajotettukaan. (Ed. Laakso: Se on Lipposen linja!) Irakin osalta suomalaiset ovat sitoutuneet osallistumaan jälleenrakennustyöhön ja humanitaariseen avustustyöhön, vaikka mitään ei ole aloitettu, mitään ei ole vielä hajotettukaan. Tämä on yksi askel Suomen uudessa ulkopoliittisessa linjassa, linjassa, jossa kumarretaan USA:ta ja eletään niin kuin oltaisiin ikään kuin eturivissä liittoutuneena liittoutumassa mukana.

Mitä tähän keskusteluun sitten paljon muuten on tullut ja syntynyt, on keskusteltu siitä, tulisiko Suomen liittoutua Natoon, tulisiko Suomen ottaa se optio vastaan, mikä Naton kautta on saatavissa, ja pitäisikö siihen asiaan kuunnella Suomen kansaa vai ei. Tuntuu niin, että on itsestäänselvä jonkinnäköinen käsitys olemassa tämän päivän puheiden perusteella, että jotkut viisaat ovat Suomessa näkemässä linjan, jolla me olemme menossa Natoon, liittymässä ennemmin taikka myöhemmin, kun vain kansa saataisiin tämän asian taakse ja taustalle. Mielestäni tätä asiaa ei voida tarkastella niin kuin tätä takavuosina on pohdittu ja tehty, että Suomen tulevaisuuden kysymykset ratkaistaan sillä, olemmeko me Naton liittolaismaa vaiko ei.

Käsittääkseni ulkopoliittisesti katsottuna Suomella ei ole mitään epäselvää olemassa siinä, ettemmekö me sinne näissä nykyoloissa, niin sanotuissa rauhan oloissa, olisi pääsemässä silloin, kun me haluamme, jos suurempaa kriisiä ei ole nähtävissä. Mielestäni tähän asiaan aivan erinomainen ratkaisu on olemassa siinä, mitä tekee tämä ystävällismielinen maa, meidän selkämme takana ollut Ruotsi nyt ja tulevaisuudessa ja tapahtuuko siellä jotakin äkkiliikettä tämän liittoutumakysymyksen kanssa. Sen jälkeen suomalaisetkin joutuvat ehkä ratkomaan tätä asiaa samassa rivissä, samalla rintamalla, kuten kävi tässä EY-jäsenyyden, nykyisen EU-jäsenyyden, kanssa ja sen jäsenyyden valmistelun kanssa.

Kun ajattelemme ja arvelemme niitä näköaloja, joita Natossa mukanaolo meille antaisi, antaisi sen lisäksi, että tällä kertaa tämän rauhankumppanuuden kautta meillä on tämä pitkälle menevä yhteensopivuus, pitkälle menevä valmius, niin silloin kun näin on olemassa, ainakin itse maalaisnäkökulmasta katson tämän niin, että kun meillä on yhteensopivuus ja yhteistyö ja yhteistieto olemassa, emme voi lähteä siitä ajattelutavasta, että Nato tulisi joskus käyttämään tätä tietoa, mikä siellä on olemassa, hyökätäkseen joukkoineen tänne Suomeen, vaan kyllä tässä varmaan täytyy lähteä siitä rintamasta, että Nato yhteistyökumppanina, rauhankumppanina, tulee auttamaan Suomea, jos täällä jotakin tällaista asiaa tulisi esille ja tarvittaisiin.

Valitettavasti vain presidentti Ahtisaari tässä niin sanotussa linjapuheessaan ennen itsenäisyyspäivää julisti sellaisen näköalan, että Suomea ei uhkaa mikään mistään, meillä ei ole koskaan ongelmia, ei ole uhkaajaa sen paremmin lännessä kuin idässäkään. Se on tämän päivän tilanne, mutta tilanne voi aikojen kautta muuttua. Muistuttaisin tässäkin vaiheessa siitä asiasta, mikä tilanne oli 30-luvulla. Silloin Suomella oli hyökkäämättömyyssopimus ja meitä ei kukaan uhannut eikä meidän tarvinnut siltä osin varautua pahimman varalle, koska mitään uhkaa ei ollut nähtävissä, mutta niin vaan nopeasti tämä maailmanpalo kehittyi ja uhkakysymys tuli ajankohtaiseksi.

Tässä asiassa sivistynyt maailma on selvästi kehittynyt, kehittynyt parempaan suuntaan Euroopankin osalta. Elikkä Euroopan unionin kautta on tullut kriisinhallinta ja sellainen kriisinhallinta, missä Suomikin on mukana, ja se hallinta on saatu sille tasolle, että on selvästi uskottava siihen aiheeseen, että jos syntyy tämmöisiä kriisipesäkkeitä Euroopassa, mistä toinen maailmansotakin syttyi, niin nämä pystytään sammuttamaan ennen kuin oikein tuleen pääsevätkään. Sellaisenaan tällainen rauhanturvatoiminta, missä Suomi on mukana, on kehittävää ja kannatettavaa ja on Suomelle kokonaisedun kannalta kannattavaa, vaikkakin asukaslukuun nähden Suomi kantaa kohtuuttoman suuren vastuun siitä panoksesta, mitä tähän Euroopan rauhaan siinä tulee. Mutta kyllä tätä suomalaista hyvinvointia kannattaa turvata, vaikka sitä turvattaisiin Euroopan kauttakin.

Mitä me saisimme, jos me liittoutuisimme Natoon? Me saisimme ehkä ennakkopelotetta tavalla taikka toisella mahdollista hyökkääjää ja tänne tulijaa kohtaan. Sitä, saisimmeko me ikuiset turvatakuut, en usko, että sieltä niitä syntyisi ja tulisi, koska meillä ei muuta suurta luonnonvaraa ole olemassa, mitä tarvitsisi varjella, kuin vettä ja sillä tällä kertaa ei vaan ole valitettavasti vielä tätä maailmanmarkkinahintaa eikä arvoa. En halua olla tässä asiassa mikään erityinen ennustaja, niin kuin puheeni alkuvaiheessa, mutta ennustan, että kun meistä aika jättää ja seuraavat sukupolvet tulevat, Suomen vesi on yhtä arvokasta ehkä kuin Irakin öljy ja tämä pohjoinen vesi muutenkin makean veden osalta arvokkaampaa kuin nyt käsitetään.

Mitä me saisimme sitten siinä liittoutumavaihtoehdossa muuten esille ja mukaan? Ehkä me saisimme suomalaisille sotilaille kokemusta tästä työstä ja kumppanuudesta, mitä on olla yhtenä osana suurvalta-armeijassa ja niitten joukkojen mukana. Mutta mitä me tavallaan menettäisimme tässä asiassa? Me saattaisimme menettää suomalaisen vahvan ja sitkeän, voimakkaan, sammumattoman maanpuolustustahdon, joka on oikeastaan jokaisessa kansalaisessa, jokaisen kansalaisen ytimessä. On annettu ymmärtää, että me voisimme Natossa tulla toimeen halvemmalla, (Ed. Laakso: Ei siihen usko kuin puolustusministeri!) mitä kukaan ei onneksi ryhtynyt todistelemaan, että tämä olisi mahdollista. On myöskin annettu ymmärtää, ed. Laakso, että se tulisi paljon kalliimmaksi kuin tämä nykyinen puolustusjärjestelmämme täällä maassa. Siihen itse uskon. Näin tulisi varmasti olemaan.

Sen osalta tähän liittoutumaan, miten siinä tulisi käymään, ei ole selvää eikä valmista ratkaisua olemassa. Annettiin ymmärtää, että jos Baltian maat liittyvät ja liittoutuvat, Suomen asema muuttuu ulkopoliittisesti erilaiseksi ja erityyppiseksi ja suomalaisten on pakko tehdä ratkaisu. Tämä asia on nähty nyt. Se ei ole aiheuttanut mitään tarvetta Suomen osalta, eikä tarvitse sitä niin miettiä.

Jos verrataan Suomea ja Baltian maita keskenään, Baltian maille liittoutuma on ydinkysymys puolustusvalmiuden ja puolustuskyvyn uskottavuuden osalta, kun Suomen puolustuskyky on varmasti uskottavampi nykyvaiheessaan näine omine joukkoinemme. Sen pohjalta mielestäni kiteyttäisin tämän asian aika lyhyeen ajatukseen siitä, mitä Suomessa pitää tehdä. Tulipa sellainen vaihe, että me liittoutuisimme tai emme liittoutuisi eli säilyttäisimme itsenäisen puolustuksen omineen, kotimaan puolustuksesta tulevat kantamaan huolta vain suomalaiset itse ja vain yksinomaan suomalaiset itse.

Mitä tämä pitää sisällänsä sitten koko maan yleisen asevelvollisuuden, tähän liittyvien asioiden kohdalta, kun se ei nyt tähän ulkopolitiikkaan niin voimakkaasti liity, tulen tähän asiaan palaamaan siinä vaiheessa, kun tulee puolustushallinnon pääluokka esille. Uskottavan puolustuskyvyn säilyttämistä koskevien puheitten aika on silloin.

Rouva puhemies! Näin vaatimattomasti muutamin sanoin, lyhyesti kerrottuna, tämä on maalaismiehen näkemys siitä, miten Suomen pitäisi ulkopolitiikan osalta elää tämän Nato-liittoutuman tulevaisuuden ja sen kohtalon kanssa. (Ed. Pulliainen: Tosi vaatimaton mies!)

Sakari Smeds /kd:

Arvoisa puhemies! Kristillisdemokraattinen eduskuntaryhmä on tähän pääluokkaan tehnyt yhden muutosesityksen: olemme esittäneet 6 miljoonan euron lisäystä kehitysyhteistyöhön. Tämän sinänsä kohtuullisen pienen määrärahalisäyksen tausta juontaa tämän vaalikauden alkupuolelle. Ryhmämme omaa kehitysyhteistyömäärärahatavoitettaan pohtiessaan sitoutui siihen, että määrärahan korotus tulisi olla vähintään 200 miljoonaa markkaa vuosittain. Tämä oli siis minimitavoite. Varauduimme siihen, että omissa vaihtoehtobudjeteissamme myös vuosittain pitäisimme tämän mielessä ja hakisimme rahoituksen. Arvioimme myös, että tämä korotustaso olisi hyvinkin sen suuruinen, että kehitysyhteistyön tuloksellisuus ja laadukkuus olisi varmasti hallittavissa. Me olemme sitten vuosittain seuranneet hallituksen toimia, muistaneet oman lupauksemme ja tuota erotusta aina vaihtoehtobudjetissamme esittäneet. Tämä on tämän esityksen tausta.

Arvoisa puhemies! Yksi asia tässä kehitysyhteistyökeskustelussa minua hiukan vaivaa, ja tämä nyt koskee kyllä niin oppositiota kuin hallitustakin: niin helposti pakenemme tuon hyvän YK:n tavoitteen, 0,7 prosenttia bkt:sta, taakse. Tässä mietinnössäkin on vähän samaa henkeä. Nyt tuo tavoite ikään kuin toteutuisi, näin ajatellaan, ensi vaalikaudella. Kysynpä vain, näinköhän. Jo tämän hallituksen ohjelmassa tuo tavoite oli kirjattu. Minusta meidän pitäisi rohkeammin puhua myös osatavoitteista. Yksi hyvä osatavoite olisi se, että saisimme YK:n tavoitteen edes kaikkein köyhimpien maiden osalta, 0,15 prosenttia bkt:sta, toteutetuksi.

Tarja Kautto /sd:

Arvoisa puhemies! Täällä on käyty hyvin mielenkiintoinen keskustelu siitä, miten tällä hetkellä hahmotetaan ulkopoliittista merkitystä ja tulevaisuutta. Sinänsä näitä tulkintoja en lähde käymään kovin syvällisesti läpi, koska totesin kuunnellessani ministeri Tuomiojan puhetta olevani hänen kanssaan hyvin pitkälle samoilla linjoilla.

Se mitä ed. Jaakonsaari otti täällä esille, on minun mielestäni erittäin tarpeellista, eli se, minkälaista keskustelua meillä halutaan tai sallitaan Natosta ja nykyisestä tilanteesta. Täytyy sanoa, että mielestäni hän käytti aivan oikeata termiä sanoessaan, että kansalaiset tulevat suorittamaan puhallustestejä tästä asiasta ehdokkaiden suhteen. He ovat nimittäin jo aloittaneet sen. Siinä mielessä nämä puhallustestit ovat aika erikoisia, että vaikka tulos näyttäisi nollaa, niin silti se kansalaisten keskuudessa tulkitaan helposti siten, että näyttöä kuitenkin on. Tällä hetkellä tuntuu, että keskustelua ei uskalleta lähteä käymään vaan haetaan voimakkaasti sitä tilannetta, että se on joko jyrkästi ei tai jyrkästi puolesta, mutta itse asiasta sitä ei käydä. Ei haluta tietää edes sitä, mitä Nato sinänsä on, vaan halutaan pitää kiinni siitä vanhasta merkityksestä, mikä sillä on ollut, ja se nähdään vielä kylmän sodan aikaisena sotilaspoliittisena liittoutumana.

Meillä oli mahdollisuus ulkoasiainvaliokunnan delegaation kanssa käydä tutustumassa tarkemmin tähän osuuteen sekä YK:n puitteissa että myöskin Naton ja myöskin siinä mielessä, miten USA:ssa tällä hetkellä tilanne nähdään. Minusta se oli erittäin mielenkiintoinen ja paljon näköaloja avaava, ja täytyy sanoa, että tuskin ketään meistä se teki sen kummemmin Naton suosijaksi, mutta saatoimme todeta, että tieto on tarpeellista ja tuntuu siltä, että tällä hetkellä suomalaisilla on hyvin väärä kuva siitä, mitä Nato on ja minkälaista toimintaa siellä on ja mihin sen toiminta tähtää. Toisaalta tuntuu sitten, että niiden keskuudessa, jotka pitävät Natoon liittymistä erittäin myönteisenä asiana, nähdään tavallaan, että Nato olisi kuin joku turvallisuuspoliittinen YK, mitä se ei todellakaan ole.

Haluaisin itse korostaa sitä, että näen, että meidän on käytävä kaikesta huolimatta tätä keskustelua, ja onhan hallituskin asettanut turvallisuuspoliittisen työryhmän valmistelemaan. Olisi aika outoa, jos näistä asioista voitaisiin nyt keskustella vain tämän työryhmän sisällä eikä sitten kansalaisten keskuudessa. Minun mielestäni tähän asiaan olisi suhtauduttava samalla tavalla kuin aiemmin aikanaan suhtauduimme EU:hun ja sen mukanaan tuomiin uusiin haasteisiin ja kysymyksiin, eli olisi syytä käydä hyvin laajamittainen keskustelu siltä osin.

Arvoisa puhemies! Tässä keskustelun aikana yksi asia, joka minua on myös hämmästyttänyt, on tietynlainen vähättelevä suhtautuminen EU:n kansainväliseen merkitykseen siten, että se ei olisi riittävästi tuonut esiin suomalaisia ja EU-näkökohtia kansainvälisessä kehityksessä. Voidaan toki arvostella, että panoksen pitäisi varmasti olla merkittävämpi, mutta ainakin siltä osin, mitä olen joutunut itse näkemään, olen joutunut havaitsemaan, että EU:lla on erittäin merkittävä rooli kansainvälisessä yhteisössä tänä päivänä esimerkiksi kansainvälisten kokousten osalta, niin että tämä on selvästi oma poolinsa ja EU:n vaikutusta arvostetaan ja sen mahdollisuuksia kuunnellaan.

Minusta olisi ehkä syytä hieman tarkastella sitä enemmän, olemmeko me Suomessa eduskunnassa täysin oikeilla tasoilla ja oikeilla linjoilla, miten me saisimme omia painoarvojamme vielä enemmän esiin EU:n yhteistä kantaa muodostettaessa. Tällä hetkellä tuntuu esimerkiksi siltä, että me emme osaa itsekään täysin katsoa eri sektoreiden yhdistämistä ja niiden tuomista voimakkaammin keskusteluun. Esimerkkinä haluaisin ottaa juuri ympäristökysymykset tai ilmastokysymykset, joissa esimerkiksi kehitysyhteistyökysymykset sitoutuvat hyvin merkittäväksi kokonaisuudeksi.

Erkki Pulliainen /vihr:

Arvoisa puhemies! Kun vuonna 1995 kehitysyhteistyöasiat tulivat vihreälle ministerille hoidettavaksi, kun vuonna 1999 ministeriys vaihtui toiselle vihreälle, niin kummassakin yhteydessä silloin kun arvoisat ministerit olivat ensimmäisiä päiviä töissään, pidin sen puheen, minkä pidän nytkin, joka on varsin lyhyt, mutta jossa on mielestäni toisinajattelun sävyä hyvin suuressa määrin siihen, mitä on tapahtunut. Tämän puheen sisältö on lyhyesti seuraava:

Olen äärimmäisen huolestunut tänään niin kuin olin yliopistolla virkaa hoitaessani vuosikymmeniä sitten siitä, mitä Afrikassa tapahtuu, kuinka aavikoituminen itse asiassa pilaa muun muassa kaiken sen kehitysyhteistyön tuloksen, mitä suomalaistenkin rahoilla siellä aikaan saadaan. Minulle on tämä aivan erikoisesti kirkastunut tänä vuonna, kun Unicef on valinnut kohdevaltiokseen Tshadin siellä Saharan eteläreunalla, valtion, joka on niin kuin Suomikin pohjois—etelä-suuntainen, jota kuvataan kartoilla eteläosastaan vihreänä, pohjoisosastaan ruskeana ja jossa aavikoituminen etenee 5—7 kilometriä vuodessa, 50—70 kilometriä vuosikymmenessä. Siis toisin sanoen Afrikkaa tuhotaan tällä tavalla peruuttamattomasti. Sillä on alueen väestölle drastinen vaikutus ja merkitys, kohtalokas vaikutus ja merkitys, puhumattakaan, että se luonto, mikä siellä on, häviää pois. Ihminen karjan laiduntamisella jnp. edesauttaa tätä prosessia voimallisesti.

Mitä sitten tälle aavikoitumiselle pitäisi tehdä? Sille avainsana on agroforestry. Sillä ei ole oikeastaan mitään suomenkielistä vastinetta, kun meillä agroforestryä ei täällä Suomessa ole. Se tarkoittaa sitä, että samanaikaisesti istutetaan metsää ja niitten metsän puitten välissä tuotetaan ruokaa ihmisille. Se on siis se yhteisyys. Tälle on olemassa teknologia, kasvilajit, kaikki olemassa.

Minun henkilökohtainen näkemykseni on se, että meidän tulisi sopia jonkun halukkaan Afrikan valtion kanssa siitä, että sillä alueella meidän rahoillamme keskitytään hoitamaan agroforestryä niin, että me satsaamme, me olemme pelastamassa jonkun alueen aavikoitumiselta, millä on pysyvää, kestävämpää vaikutusta sekä sille alueelle että niille ihmisille. Meidän arvoisat ministerimme sanoivat, että sinä olet teoreetikko ja sinä puhut teorioita, vaan ettei sillä ole mitään käytännön ulottuvuutta. Minä sanoin, että jos näin on ja se ei kehy-osastolta saa minkäänlaista vastakaikua, on minulla ainakin yksi paikka, missä minä voin, niin kauan kuin minut on kansa tänne valinnut, pitää tässä yhteydessä puheen, jossa minä tuon tämän näkemykseni esille. Ehkä jonakin päivänä on sellainen kehitysyhteistyöministeri, joka ottaa nämä puheet vakavasti.

Kyösti Karjula /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Haluan tähän ulkoasiainministeriön hallinnonalaan liittyen puuttua kahteen asiaan: toisaalta suurlähetystöjen rooliin ja toisaalta sitten näihin turvallisuusjärjestelyihin, joihinka edelliset puheenvuorot pääsääntöisesti ovat keskittyneet.

On erittäin hyvä asia, että Suomi on pystynyt säilyttämään suhteellisen kattavan suurlähetystöjen verkoston. Runsas vuosi sittenhän valmistui tietyn tyyppinen selvitys näitten suurlähetystöjen tulevaisuudesta. Haluaisin tähän liittyen ottaa kaksi semmoista näkökohtaa, kun arvoisa ministerikin on paikalla, joihinka toivon mukaan paneuduttaisiin edes jollakin tavalla nykyistä vahvemmin. Nimittäin suurlähetystöillä on monella tavalla keskeinen rooli tämän pienen kansallisvaltion kansainvälistämisessä. Ne tekevät monilta osin arvokasta työtä erilaisten luottamuksellisten suhteitten rakentamisessa. Yrityselämän tuki on monella tavalla vahvistunut viime aikoina, mutta mielestäni korkeakoulujen yhteistyön vahvistamisessa suurlähetystöt voisivat ottaa selvästi nykyistä aktiivisemman roolin. Tämä liittyy erilaisten opiskeluun kytkeytyvien harjoitteluyhteyksien rakentamiseen, ja ajattelen näin, että parhaimmillaan, siis tämän meidän osaamisyhteiskuntamme vahvistamisessa, tätä kautta voisi kanavoitua jotain sellaista merkittävääkin lisäarvoa, joka antaisi katetta myös sille ja vastaisi niihin kysymyksiin, joita tänä päivänä tehdään, onko meillä liiankin kattava suurlähetystöjen verkosto.

Toinen asia liittyy siihen, millä tavalla me säilytämme riittävän vahvan aseman maailmalla. Minä tiedän, että ainakin ulkoasiainvaliokunta on jossain yhteydessä tarkastellut sitä kysymystä, onko mahdollista pienen Suomen rakentaa yhteisiä lähetystöjä esimerkiksi Ruotsin kanssa. Ihan omana näkemyksenäni tässä ajattelen ääneen, että minusta pitäisi vahvemmin selvittää myös tällaista mahdollisuutta, koska on paljon tarkoituksenmukaisempaa, että meillä on kuitenkin jokin vahva yhteys, kuin että meillä ei ole mitään. Kansainvälisissä toimintaympäristöissä tapahtuvat muutokset liian helposti merkitsevät sitä, että me teemme jopa vähän jälkikäteen näitä sijoituspäätöksiä ja ehkä joiltakin sellaisilta alueilta, missä olisi tarkoituksenmukaista vahvistaa meidän olemassaoloamme, säästösyistä näillä nykykäytännöillä me vetäydymme, ja päinvastoin. Tämän vuoksi mielestäni tämän yhteistyön tarkastelu ja ehkä uudelleenarviointi on paikallaan tehdä, ja oletan näin, että sitä varmasti on tehtykin.

Arvoisa rouva puhemies! Siirryn toiseen asiaan, ja jos minä arvioin nyt, kahdeksatta budjettia kun saan olla mukana käsittelemässä, tätä eduskunnan käytäntöä, niin minusta tämä ulkoasiainhallinnon ala on semmoinen, että kyllä me näin eduskunnan sisälläkin suhtaudumme tähän niin kertakaikkisella nöyryydellä, että jos ei ole ulkoasiainvaliokunnan jäsen, niin melkein on vähän niin kuin semmoinen koulupoikamainen olo, että kärsiiköhän tästä tulla edes mitään puhumaan. Tämän haluan sanoa sen vuoksi, että tämä osittain heijastelee sitä, kun me nyt todella ylhäältäpäin kuulutamme sitä, käydäänkö Nato-keskustelua tai ei. Minä avaisin tämän näkökulman, että kun kyettäisiin laajemmin keskustelemaan edes täällä eduskunnassa, minusta olisi se tietyllä tavalla avaamassa sitä tietä, että olisi todennäköistä, että laajempi kansalaiskeskustelukin avautuisi tämän tyyppisistä asioista. Minä sen vuoksi sanoinkin, että käytän puheenvuoroa turvallisuusjärjestelyistä, koska minusta hyvin helposti me nyt ajaudumme tässä asiassa sivuladulle, kun me olemme ainoastaan ja vain peräänkuuluttamassa Nato-keskustelua.

Minä ymmärrän näin, että kansainvälisen toimintaympäristön nopeat muutokset ennen kaikkea edellyttävät sitä, että tällaisen pienen kansallisvaltion sisällä meillä on koko ajan tiettyä elastista keskustelua, jossa tehdään johtopäätöksiä tämän toimintaympäristön muutoksista ja tarvittaessa tehdään nopeasti — arvoisa puhemies, korostan: tarvittaessa tämä luo perustan sille, että voidaan tehdä nopeastikin — uusia valintoja. Mutta on äärimmäisen harmillista, jos me elämme tilanteessa, jossa me emme pysty tätä elastista keskustelua pitämään yllä, ja kun tulee tilanne, jossa meidän pitäisi toimia, niin vasta yritetään käynnistää keskustelua.

Minusta tämä on sellainen asia, josta meidän pitäisi ehkä kansanedustajina — rohkaisen tässä itseäni ja muitakin arvoisia kollegoita, jotka emme ole ulkoasiainvaliokunnassa — vaatia enemmän sitä keskustelun prosessia, joka pitää yllä asiallista tilanteen arviointia. Nimittäin oma ajatukseni, jos ihan lyhyesti kiteytän tämänhetkisen tilanteen, lähtee siitä, että me emme ole kansallisesti pystyneet tekemään riittävän selväksi itsellemme, mikä on ulko- ja turvallisuuspolitiikan kokonaiskentässä nimenomaan turvallisuusjärjestelyjen osalta Euroopan unionin ja Naton rooli. Nimittäin jos ajatellaan sitä, että Nato tällä hetkellä tunkeutuu hyvin voimakkaasti Eurooppaan, ja ymmärrän sen, että ... (Ed. Nepponen: Se on ollut täällä koko ajan!) — Mutta koko ajan laajenee, siis uusien jäsenmaiden kautta Naton vaikutus laajenee koko ajan. (Ed. Nepponen: Yhteisellä päätöksellä!) — Juuri näin. — Tämän vuoksi minusta meidän pitäisi käydä myös sitä keskustelua, mikä nimenomaan turvallisuusjärjestelyjen osalta on Naton tehtävä ja mikä on Euroopan unionin tehtävä.

Kun arvoisa ulkoministeri on paikalla, niin teen tämän kysymyksen ihan senkin vuoksi, että tämän keskustelun kuluessa jossain määrin tätä peruslähtökohtaa voitaisiin selkiyttää, koska olen ymmärtämässä näin, että myös Euroopan unionilla on sinällään erittäin merkittävä rooli näiden turvallisuusjärjestelyjen nimissä.

Jos minä ajattelen Suomea ja sitä peruslinjaa, joka meillä on valittuna, liittoutumattomuus, tänä päivänä, se on erittäin viisas pienen kansakunnan valinta. Jos ajatellaan kuluneita vuosikymmeniä, puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden rakentuminen on ollut mielestäni aivan keskeinen osa myös siinä, että Suomi on voinut luoda taloudelliselle toiminnalle poikkeuksellisen vahvat ja monipuoliset kansainväliset yhteydet. Se on vahvistanut meidän taloudellista asemaamme ja muodostanut keskeisen lähtökohdan myös tämän hyvinvointiyhteiskunnan rakentumiselle. Jos minä tässä suhteessa teen vertailun esimerkiksi Baltian ja Itä-Euroopan maihin, niillähän on ollut tässä mielessä täysin toisenlainen lähtökohta. Voidaan sanoa, että niille vasta Nato-jäsenyys on mahdollistanut myös riittävän taloudellisen riippumattomuuden ja tätä kautta riittävän vahvan taloudellisen toiminnan lähtökohdat.

Tämän vuoksi kiteytän oman ajatukseni, että meillä ei todellakaan ole mitään välitöntä tarvetta uusille johtopäätöksille, mutta kannatan lämpimästi sitä, että me käymme sitä keskustelua, joka auttaa meitä kansanedustajia, mutta myös tavallisia kansalaisia, ymmärtämään paremmin sitä, mitkä ovat tämän päivän ja tulevaisuuden turvallisuusjärjestelyt, jotka parhaiten turvaavat myös Suomen sekä sisäiset että ulkoiset turvallisuuslähtökohdat.

Mauri Salo /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Ulkoasiainministeriön hallinnonala on kansakunnan kannalta tärkeä. On hyvä, että meillä on edustuksellisuus, joka toimii nimenomaan maailmalla toimivien edustustojen kautta. Säästösyistä monta kertaa lähetystöjen toimintaedellytyksiä on rajattu ja esimerkiksi kunniakonsulijärjestelmää, joka on luotu aikanaan. Kunniakonsulit saivat alueen lähetystöltä jonkin näköistä toimintatukea, mutta tänä päivänä he joutuvat tulemaan toimeen omien taustayhteisöjensä kautta. Toisaalta monta kertaa on käytössä kuitenkin hyviä henkilöitä, joille olisi syytä antaa myös valtion taholta tukea, vaikka tiedostankin sen, että kunniakonsulijärjestelmä on pyritty luomaan niin, että kunniakonsulit saavat toimintamahdollisuutensa taustayhteisöltään.

Laaja-alainen turvallisuuspolitiikka edellyttää puolueettomuutta. Suomi on harjoittanut ja Suomessa harjoitetaan tänäkin päivänä viisasta ulkopolitiikkaa, niin että voimme elää täällä turvallisesti. Nyt käytävä keskustelu Natosta, Nato-jäsenyydestä, alkaa pikkuhiljaa kuumentaa tunteita. Mielestäni meidän on jatkettava nykyisellä liittoutumattomuuslinjalla ja mietittävä ja vahvistettava omaa sisäistä turvallisuusjärjestelmäämme ja katsottava myös, että rajamme ovat jatkossakin turvallisesti vartioidut. Erityisesti kansalaisten mielipiteitä tässä asiassa on syytä kuulla.

Mirja Ryynänen /kesk:

Arvoisa puhemies! YK:n vuosituhattavoitteista päättäminen ja myöskin Johannesburgin kestävän kehityksen konferenssi, koko sen konferenssin henki ja päätöslauselmat, ovat luoneet tiettyä toiveikkuutta yhteistä tulevaisuutta ajatellen. Edellytyksenä on kuitenkin todellinen sitoutuminen ja kumppanuus myöskin käytännössä ja eri tasoilla. Tämä tarkoittaa sitä, että niin kansainvälisten kuin kansallisten ja alueellistenkin toimien on oltava saman suuntaisia ja samanaikaisia ja myöskin vaikutuksiltaan laaja-alaisia ja monipuolisia eli kaikki kestävän kehityksen ulottuvuudet kattavia. Niin kuin edellisessä ed. Pulliaisen puheenvuorossa voi kuulla, esimerkiksi ympäristön laiminlyönnit voivat sitten tehdä tyhjäksi kaikki muut ponnistelut.

Tämä yhteinen vastuu konkretisoituu väistämättä kehitysrahoituksessa. YK:n kehitystavoitteitten toteuttaminen edellyttäisi tämänhetkisen kehitysavun kaksinkertaistamista niin meillä kuin muualla. Se on, totta kai, kova haaste eikä voi kovin nopeasti toteutua. Mutta vähintä on, että hallitus viimeinkin tuo selkeän aikataulun siitä, miten tähän tavoitteeseen meillä päästään. Tämähän meiltä nyt puuttuu, ja hallitus on siirtänyt tämän vastuun asiaa pohtivalle Holkerin toimikunnalle. Toivon toimikunnalta rohkeutta ja päättäväisyyttä ja myöskin voimaa näiden tavoitteitten läpiviemiseen.

Lopuksi, puhemies, haluan vielä korostaa naisten ja tyttöjen aseman parantamista ja laadukasta ja tasa-arvoista koulutusta kehityksen avaintekijänä. Tässä kehityksessä on nimenomaan ollut viime aikoina erittäin huolestuttavia piirteitä, suoranaisia takaiskuja, niin monissa yksittäisissä maissa kuin laajemmin kansainvälisessä yhteisössä, kuten viimeksi Johannesburgin konferenssissa kävi ilmi.

Markku Laukkanen /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Kun eilen täällä salissa keskusteltiin Suomen kansantalouden ja budjettipolitiikan reunaehdoista tulevina vuosina, ensi vuonna ja tulevina vuosina vähän laajemminkin, katse kiinnittyi tietysti hyvin usein maailmanrauhaa horjuttaviin tekijöihin, kuten Irakin sodan mahdollisuuteen. On selvää, että Suomi ei seuraa eikä sen tule seurata EU:n jäsenenä eikä YK:n jäsenenä millään tavoin sivusta niitä toimia, missä Yhdysvallat on valmistelemassa sotatoimia Irakiin hyvinkin kuurona YK:n päätöslauselmille ja EU:n kannanotoille. Tämä vain osoittaa sen, miten herkällä tavalla globaalissa mielessä ja eurooppalaisesti maailmantalouden herkkyystekijät ovat konkretisoitumassa juuri tällaisiin kriisitekijöihin.

Puhemies! Myös Suomen läheinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on hyvinkin merkittävässä murroksessa. Silloin on syytä puhua muutama sana myöskin lähialuepolitiikasta, koska koko Itämeren alue on tällä hetkellä tavattoman mielenkiintoisen dynaamisen kasvun alue. Pohja tietysti syntyy siitä, että Baltian maiden Nato-jäsenyys ja EU-jäsenyys, toisaalta Venäjän rauhankumppanuus Natoon, kaikki ne, merkitsevät pohjoisen Euroopan ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön muutosta niin suuressa määrin, ettei Suomi tietenkään voi ummistaa siltä silmiään, vaan meidän täytyy hyvin rauhallisesti ja kriittisesti ja analyyttisesti pohtia sitä toimintaympäristön muutosta ja niitä politiikkaseuraamuksia, mitä siitä Suomelle sitten seuraa.

Sanoisin näin, että tämä murros ja kehitys tarkoittaa Suomelle myöskin tavattoman paljon suuria mahdollisuuksia, ennen muuta taloudellisia mahdollisuuksia. EU tulee Baltian maissa tuohon Suomen rajalle, Suomenlahden toiselle puolelle. Se merkitsee jo sellaisenaan sisämarkkinoiden lähentymistä ja koko taloudellisen toimintaympäristön vahvaa kasvua. Pietarin alueen vaikutuspiirissä on yli 20 miljoonaa ihmistä. Erittäin vahvassa taloudellisessa kasvussa ovat Venäjän ja nimenomaan Pietarin kasvuluvut, jotka Venäjän sisäisessä taloudenpidossa ovat tällä hetkellä merkittävämmät kuin Moskovan keskusalueen konsanaan.

Tämä tarkoittaa juuri sitä, että lähialueellamme on erittäin suuria mahdollisuuksia, jotka pitäisi Suomen kyetä oman lähialuepolitiikkansa sisällä kanavoimaan myönteisiksi toimiksi EU:n ja Suomen lanseeraaman pohjoisen ulottuvuuden politiikan sisälle. Ongelma on vain se, että tämän pohjoisen ulottuvuuden politiikka ei ole saanut vielä kovin paljon sellaista raskaan sarjan sisältöä, jota sille tulisi antaa, ja juuri sellaista sisältöä, joka antaisi sitten myöskin sellaisia taloudellisia välineitä, joilla pystytään ratkomaan lähialueiden niitä merkittäviä sosiaalisia ja yhteiskunnallisia ongelmia, joita heti rajan takana, Suomen ja Venäjän rajan toisella puolella, on.

On hyvä muistaa, että se kuilu, mikä on tuon rajan, joka on edelleenkin toistaiseksi nykyisen EU:n ja Venäjän yhteinen raja, se kuilu, mikä tuon rajan kahta puolen sosiaalisessa ja taloudellisessa mielessä on, on olennaisesti syvempi kuin esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Meksikon välillä, olennaisesti syvempi kuin vaikkapa Kiinan ja Hongkongin välillä. Kaikki tämä tarkoittaa sitä, että vaikuttavat myös ne ongelmat, mitä toisella puolella on vaikkapa rikollisuuden, kulkutautien, alueen saastumisen, laajemminkin ympäristökysymysten tiimoilta tai terrorismin. Ulkoministeri Tuomioja oli käyttänyt puheenvuoron, jossa hän kysyi aivan oikein, että jos terrorismi on saapunut Moskovaan, miksei se voi tulla myöskin Pietariin.

Kaikki nämä ovat niitä asioita, jotka vaikuttavat meidän turvallisuuspoliittiseen toimintaympäristöömme, ja on hyvä muistaa, miten lähellä ne ovat. Kaikkeen tähän täytyy Suomen kyetä varautumaan ja rakentamaan sellaista lähialuepolitiikkaa, jossa monenkeskisesti EU:n kautta nimenomaan, EU on juuri se väline, näihin mittaviin kysymyksiin, kuten ympäristö- ja rikollisuuskysymyksiin, täytyy voida sitten myöskin vastata. Varsinaisessa pääluokkakeskustelussa aion sitten palata vähän yksityiskohtaisemmin juuri näihin ympäristöriskeihin, jotka tänä päivänä ovat tuolla alueella tavattoman suuret.

Rouva puhemies! Tästä on tavattoman helppo tulla sitten keskusteluun, joka koskee toisaalta EU:n laajenemista ja myöskin Nato-kysymystä. Kyllähän tämä Nato-kysymys näyttää nyt olevan aivan liiankin herkkä kysymys, jos joku täällä avaa tavallaan tämän ja pitää tärkeänä, että siitä puhumme. Puhumme sen takia, että näköpiirissä on 2004 eduskunnalle annettava selonteko, joka saattaa johtaa siihen, että tuleva eduskunta joutuu ottamaan siihen kantaa. Kyllähän meillä jokaisella edustajalla täytyy olla joku näkemys myöskin vaalien alla valitsijoittemme edessä ja valmius siitä keskustella. Ei se ole kannanotto puoleen eikä toiseen, on vain tärkeää, että juuri tämä sali tätä keskustelua käy. Ei voi synnyttää sellaista käsitystä, että hallitus välttelisi tietoisesti Nato-jäsenyyttä koskevaa keskustelua, ikään kuin uittaa Suomea sitten vähän sammutetuin lyhdyin jäseneksi ilman, että siitä käydään moniarvoista, hyvää keskustelua vaalien alla. Siksi se ei millään tavoin ole turhaa tilanteessa, jossa sotilasliitto on laajentunut ja laajentumassa Suomen porteille ja on sisäisesti — tämä on mielestäni tämän asian ydin — erittäin voimakkaassa muutoksessa.

Eihän Nato ole enää sama Nato kuin se oli kylmän sodan aikana, jolloin se puhtaasti keskittyi sotilaallisiin operaatioihin. Sen toiminta on laajentunut kohti uudenlaisia kriisinhallintaan liittyviä vastuita, joita pitäisi toteuttaa nimenomaisesti YK:n ja EU:n määrittelemissä puitteissa. Tässä on lähtökohta. Jos näin todellakin toimitaan, tässä täytyisi olla myöskin vastaus siihen, millä tavoin Irakin iskunkin puitteet tulisi määritellä kunnioittaen YK:n päätöslauselmia ja EU:n kannanottoja. Tässä on silloin myöskin, arvoisa ulkoministeri, Suomella äärimmäisen keskeinen rooli.

Eilen jo kyselin sen perään, mihin tarvitaan sitten EU:n omien sotilaallisten joukkojen rakenteiden voimakasta kehittämistä, jos ja kun Naton toiminnallinen luonne on laajentumassa samalle alueelle. Mielestäni presidentti Martti Ahtisaari todellakin käytti tavattoman tärkeän ulko- ja turvallisuuspoliittisen puheenvuoron tästä kysymyksestä kysyessään, onko Suomi pois jostain sellaisesta kehityksestä, jossa sen tulisi olla mukana. Tämä on se kysymys, jolta pohjalta tätä Nato-keskustelua tulisi moniarvoisella tavalla tällä hetkellä mielestäni myöskin Suomessa käydä.

Sitten kysymys EU:n konventtityöskentelystä, EU:n unionin laajentumisesta, EU:n uudistumisesta, sen tulevaisuuden sisällöstä, on yhtä lailla olennainen ja tärkeä. Olen ymmärtänyt näin, että suuri valiokunta on tänään halunnut asiasta hallitukselta selvityksen, ja hyvä näin. Jos sellaista selvityspyyntöä ei olisi esitetty, hallituksen olisi ilman muuta pitänyt jollain selonteolla tai muulla vastaavalla tulla eduskuntaan vielä tällä vaalikaudella. Minusta se pääministerin haluttomuus, joka kävi ilmi vielä alkuviikon eräässä tv-haastattelussa, keskustella tästä asiasta ja tuoda eduskunta mukaan tähän keskusteluun on hämmentävää ja ihmetyttävää. Ei tässä pitäisi olla myöskään mitään piiloteltavaa ja salattavaa, vaan käydään myöskin eduskunnassa aito dialogi, jotta eduskunta pääsee määrittelemään kantansa konventin työn pääkysymyksiin, koska sen avainkysymyshän on jatkossa edelleenkin se, millä me säilytämme kansallisten parlamenttien vaikutusmahdollisuudet unionin politiikkaan, unionin päätöksentekoon, ja torjumme sitten pelättävissä olevan demokratiavajeen ja sen kautta turvaamme kansalaisten vaikutusmahdollisuudet myöskin uudessa EU:ssa.

Minusta hallituksen puolelta on korostettu aika paljon Euroopan parlamentin asemaa ja sanottu, että ainoastaan se edustaa ikään kuin suoraa kansanvaltaa EU:n päätöksenteossa. Tässä asiassa olen toista mieltä. Suomalaisten ja pienten maiden vaikutusmahdollisuuksien kannalta tärkein kysymys on nimenomaan kansallisen parlamentin kautta tapahtuva valvonta. Erittäin monet yhteiskunnalliset kysymykset ovat yhtä aikaa sekä Euroopan unionin että myöskin kansallisia asioita. Se malli, joka meillä tässä asiassa on kehitetty nimenomaan suuren valiokunnan kautta hallituksen ja parlamentin vuorovaikutuksen mahdollistamiseksi ja päätöksenteon tekemiseksi, toimii erinomaisesti ja voisi toimia myöskin esimerkkinä monille muille maille ja varsinkin uusille jäsenmaille siitä, miten kansanvaltainen vaikuttaminen EU:ssa sitten jatkossa voisi toimia.

Rouva puhemies! Tämän vuoksi pidän tavattoman tärkeänä, että tällä vaalikaudella myös tästä kysymyksestä voidaan käydä hallituksen esityksen pohjalta jonkin muotoinen selonteko-, tiedonanto- tai pääministerin ilmoitus -pohjainen keskustelu, jotta parlamentti pääsisi sitten määrittelemään kantansa myöskin konventin työn pääkysymyksiin.

Seppo Lahtela /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Kun ulkoasiainministeriön hallinnonalasta edelleenkin on kysymys, yhteen asiaan kiinnittäisin huomiota, mikä on erittäin tärkeä asia, kehitysyhteistyöapu ja siihen ohjautuvat rahat ja niitten rahojen käyttöperiaatteet ja se, että tätä työtä ja siihen liittyvää toimintaa voitaisiin tehdä mahdollisimman paljon täällä kotimaassa niin, että se koituisi myöskin saajaosapuolen hyväksi. Siinä valossa, vaikka en nyt niin kova kehitysyhteistyökansalainen olekaan, en väheksy tätä alaa. Sen pohjalta se kuitenkin kaikkea kansaa lämmittää.

Rouva puhemies! Kun aamupäivällä puhuimme eduskunnan asemasta ja siihen liittyvästä rahankäytöstä, olipa sitten kysymys avustajista tai lisärakennuksesta, niin mielestäni, kun näitä verrataan normaalikansalaisen hyvinvointiin ja sen jakoperusteisiin, silloin kyllä aina keskustelu yleensä loppuu siihen, että ei eduskunnassa kaikki niin huonosti ole olemassa, koska me kannamme tätä kansainvälistäkin vastuuta näistä pienimmistä ja köyhimmistä kansoista, meidän tulevista kumppaneistamme.

Päivi Räsänen /kd:

Arvoisa rouva puhemies! Rikkaiden ja köyhien maiden välinen suhteellinen kuilu kasvaa maailmassa jyrkästi. Lähes kolmasosa ihmiskunnasta elää alle 1 eurolla päivässä. Suoranaista nälkää näkee nykyisin noin 900 miljoonaa ihmistä, ja tämän yhden vuorokauden aikana, jota nyt elämme, kuolee 20 000 lasta nälkään tai aliravitsemuksen aiheuttamiin sairauksiin. Unicefin laskelmien mukaan maailman köyhän väestön perustarpeiden tyydyttäminen maksaisi vuodessa noin 150 miljardia dollaria. Tämä raha on vain puolet siitä rahamäärästä, minkä eurooppalaiset käyttävät samassa ajassa tupakointiin.

Kehitysyhteistyön osuus bruttokansantuotteestamme on ensi vuonna jäämässä edelleen 0,34 prosentin tasolle tämän esityksen mukaan, vaikka hallitusohjelmassakin on selkeä lupaus avun lisäämisestä kohti YK:n suosittamaa tasoa, 0,7:ää prosenttia. Ihmettelen sitä, mikseivät hallituspuolueiden kansanedustajat ole tarttuneet tähän hallitusohjelman lupaukseen ja vaatineet hallitukselta sen suuntaisia esityksiä. Muissa Pohjoismaissa tämä YK:n asettama tavoite on saavutettu. Ruotsissa ollaan 0,7 prosentin tasolla, Norjassa osuus on 0,91 prosenttia, Tanskassa jopa 1 prosentti. Mielestäni näitä lukemia on täysin oikeutettua vertailla, koska Pohjoismaiden yhteiskunnalliset rakenteet ovat varsin toistensa kaltaisia.

Mielipidetutkimukset osoittavat, että Suomessa laajat kansalaispiirit kannattavat kehitysavun nostamista tältä häpeärajalta, eli tällaista sosiaalista ja yhteisvastuun ajattelua näyttää kansan keskuudessa olevan enemmän kuin eduskunnassa. Vaikka historiasta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, miten kehitysyhteistyövaroja on kohdennettu harkitsemattomasti tai niitä on kulkeutunut vääriin käsiin, auttaminen on kuitenkin ollut tuloksellista. Muutaman kymmenen vuoden sisällä keskimääräinen elinikä kehitysmaissa on noussut lähes 20 vuodella. Lapsikuolleisuus on samassa ajassa vähentynyt reilusti yli puolella ja lukutaidottomuus myös vähentynyt lähes puolella.

Kehitysavun nostamista jarrutetaan usein sillä perusteella, että Suomen pitää keskittyä auttamaan ennen kaikkea suomalaisia köyhiä. Mielestäni meidän tulisi muistuttaa itseämme siitä, että olemme itsekin olleet kehitysavun saajia. Sotien jälkeen Unicef antoi Suomelle elintarvikkeita ja muita lahjoituksia yhteensä lähes 70 miljoonan markan arvosta. Syksyllä 48 Unicefin elintarvikeohjelman piirissä oli yli 100 000 lasta. Unicef myös tuki suomalaista tutkimusta, terveydenhuollon koulutusta ja vammaisten lasten huoltoa. Vielä 50- ja 60-luvullakin Unicefin varoilla perustettiin Suomeen keskosasemia ja hankittiin tutkimusvälineitä neuvoloille ja lastensairaaloille.

Maailman maat ovat nykyisin yhä enemmän riippuvaisia toisistaan. Kehitysyhteistyö ei ole viime kädessä antajamaalta pois, sillä maailmanlaajuinen hyvinvoinnin lisääntyminen edistää poliittista vakautta ja vähentää sotien uhkaa. Vaikuttamalla konfliktien syihin, esimerkiksi taloudelliseen eriarvoisuuteen, estetään muun muassa pakolaisuudesta johtuvia kansainvälisiä ongelmia.

Joidenkin kehitysmaiden talous perustuu suurelta osin huumetuotantoon. Aivan erityisestihän tämä on ollut Afganistanin kohdalla viime aikoina otsikoissa. Tukemalla vaihtoehtoisen tulonmuodostuksen kehittymistä näissä maissa voimme vähentää myös huumetarjontaa omilla kotikulmillamme. Perussa toteutettiin Suomen tukemana vaihtoehtoisen viljelyn ohjelma 90-luvun loppupuolella, jolloin maanviljelijöille tarjottiin apua siirtymisessä laillisiin viljelykasveihin. Tällä Suomen tukemalla projektilla maan kokaviljelmät saatiin pienentymään tuntuvasti.

Ympäristöuhkien torjuminen kehitysmaissa lisää maailmanlaajuista ekologista turvallisuutta, ja auttamalla kehitysmaita pääsemään kansainvälisen talouden piiriin tasavertaisiksi kauppakumppaneiksi edistetään koko maailman talouskehitystä. Mielestäni kehitysapua ja oman maan köyhien auttamista ei pidä asettaa vastakkain. Jos poliittisessa tahtotilassa yhteisvastuun näköala syrjäyttää itsekkyyden, molemmat tulevat autetuiksi. Rikkailla mailla on sekä etuoikeus että moraalinen velvoite auttaa köyhistä köyhimpiä, myös kaukana olevia. Kehitysyhteistyö on aivan olennainen sivistysvaltion tuntomerkki.

Arvoisa puhemies! Sen vuoksi kannatan lämpimästi kohta äänestykseen tulevaa esitystä, joka sisältyy kristillisdemokraattien vaihtoehtobudjettiin ja jolla kehitysyhteistyöhön suunnataan enemmän määrärahoja kuin hallituksen esityksessä.

Unto Valpas /vas:

Arvoisa puhemies! On ollut hyvä, että tässä pääluokassa on keskusteltu paljon myös Suomen Nato-jäsenyydestä. Asia on ajankohtainen ja vaalien alla on hyvin tärkeää, että kansalaiset tietävät kansanedustajaehdokkaiden mielipiteistä Natoon.

Yhdyn niihin näkemyksiin, joita ulkoministeri Erkki Tuomioja on esittänyt. On reilua äänestäjiä kohtaan, että ehdokkaat ilmoittavat oman Nato-kantansa selvästi. En ymmärrä pääministeri Paavo Lipposen ja ed. Liisa Jaakonsaaren näkemyksiä siitä, että Nato-asiassa edetään sammutetuin lyhdyin. Tällainen eteneminen tähtää selvästi vain siihen, että Suomi halutaan viedä pikkuhiljaa mutta määrätietoisesti Naton jäseneksi.

On hyvä, että Natosta keskustellaan, ja on erityisen tärkeää, että siitä tehdään myös suuri kysymys eduskuntavaaleissa. Tämä sen takia, kuten ed. Laukkanenkin totesi, että mitä todennäköisimmin seuraava eduskunta ottaa kuitenkin ratkaisevat askeleet Suomen Nato-jäsenyydelle tai toisaalta mahdollisesti pysäyttää nyt koko ajan etenevän Nato-jäsenyysprosessin. Juuri tämän takia eduskuntavaaleissa on mitä suurimmassa määrin kysymys myös Nato-vaaleista. Uskon myös, että on aivan turhaa estää Nato-kysymyksen nousemista vaalien pääteemaksi. Se ei vain onnistu. Nato-asia on tärkeä, mielestäni paljon tärkeämpi kuin esimerkiksi se keskustelu, mitä käydään siitä, kuka on kaikista söpöin pääministeriksi.

Toinen asia, joka on noussut täällä myös esille, on Irakin jälleenrakentaminen. On uskomatonta, että pääministeri lupaa USA:lle jälleenrakennusapua, ennen kuin Irakia on edes hävitetty. (Ed. Karjula: Onko puhuja hallituksen miehiä?) Näin ei ole varmasti koskaan aikaisemmin tehty. Eikö olisi ollut parempi, että pääministeri olisi USA:n matkalla pyrkinyt estämään uhkaamassa olevaa sotaa? (Ed. Kekkonen: Kuka kirjoitti puhujan puheen?) Lupaus jälleenrakentamisesta varsinkin, jos USA saa lupauksia useammalta eri taholta, madaltaa mielestäni selvästi sodan aloituskynnystä. Nyt muokataan mielipiteitä sodalle myötämieliseksi. On selvää, että jälleenrakentamislupaus ei ainakaan hillitse USA:n innostusta sotaan, jota se näyttää pitävän väistämättömänä.

Arvoisa puhemies! On murheellista, että Suomi ei esiinny tässä asiassa selvästi rauhan puolella. Näyttää siltä, että ulkopolitiikassa pääministeri on ottanut johtavan roolin. Tämä ei mielestäni kuitenkaan oikeuta siihen, että hän antaa lupauksia Irakin jälleenrakentamisesta, ennen kuin sotaa on edes ollutkaan. Eduskunnalla täytyy olla näin merkittävissä asioissa sananvalta. Meillä pitää olla omat näkemykset. USA:n saneluun meidän ei pidä alistua.

Antero Kekkonen /sd:

Arvoisa rouva puhemies! Ed. Laukkanen itse asiassa inspiroi minut tähän puheenvuoroon puhuessaan lähialueyhteistyöstä, jonka merkitys tulee ilmiselvästi korostumaan. Itämeren alue on todellisessa murroksessa juuri tällä hetkellä. Sen murroksen luonne on taloudellista, se on turvallisuuspoliittista, ja se on myöskin sotilaallista. Eli itse asiassa kaikilla kansainvälisen politiikan alueilla on tapahtumassa suurta liikehtimistä Itämeren ympäristössä ja siis myös meidän ympäristössämme. Tähän vallan hyvin voisi olla yksi vastaus ei vain pohjoinen ulottuvuus vaan lähialueyhteistyö, joka itse asiassa voidaan tulkita käytännössä samaksi asiaksi, ja siinä suhteessa Suomella on roolinsa. En oikein jaksa uskoa, että me ilmoittamalla, että emme tykkää Yhdysvaltain presidentin toimista, saisimme nämä toimet muuttumaan, mutta siihen uskon, että rakentavalla tavalla Itämeren ympäristössä toimimalla meillä saattaisi olla sellaista merkitystä, mitä me olemme monessa yhteydessä vuosikymmenten aikana vaalineet, siis sillanrakentaja merkitystä, yhteistyön promoottorin merkitystä.

Nato-keskustelu on kyllä suoraan sanoen aika kummallista, mutta voisi olla tilannetta rauhoittavaa ja myöskin omalla tavallansa tilannetta vakauttavaa, jos tärkeät puolueet voisivat sopia vaikkapa jo ennen vaaleja siitä, että hallitusohjelmaan kirjataan liittoutumattomuus. Sitten vuonna 2004 katsotaan asiaa uudesta näkövinkkelistä, ja sen jälkeen olemme monessa mielessä paljon viisaampia myöskin päätöksentekoon.

Lauri Oinonen /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Varasin puheenvuoroni siinä vaiheessa, kun oli tämä kehitysapukysymys. On hyvä, että avun tarpeessa olevaa ihmistä halutaan auttaa ja nähdä hänet lähimmäisenä. Terve silmä näkee sekä lähelle että kauas. Tämä on hyvä. Mutta samalla tulee pitää huoli, että nämä kehitysapurahat, joiden niukkuudesta moni on puhunut, sitäkin tarkemmin kohdennetaan, että ne tulevat niihin tarkoituksiin, mihin ne ovat tarkoitetut. Vaikka rahaa olisi paljon, se ei auta, jos ne johonkin jäävät välille tai käytetään epätarkoituksenmukaisesti. Parempi, että pienikin summa menee valvotusti ja tarkoin perille, ja tähän tulee kiinnittää nimenomaan huomiota.

Samoin ed. Lahtela toi esille kehitysavun kotimaiset mahdollisuudet. Haluan tässä yhteydessä tuoda miinat, joita tuolla sisällissotien vaivaamissa maissa on, ja Suomessa on hyvää miinanraivauskoulutusta ja osaamista, ja toivon, että Suomi voisi olla näillä kehitysapuvaroillakin kansainvälisen miinanraivauksen kouluttajamaa ja tietotaidon antajamaa.

Juha Korkeaoja /kesk:

Arvoisa puhemies! Tähän keskusteluun muutamia huomioita.

Keskustelun alkupuoli käytettiin pohdintaan kehitysyhteistyöstä ja Suomen kehitysyhteistyöpanoksesta. Minua on vuosien ajan häirinnyt se, että meillä tehdään kovin korkealentoisia sitoumuksia kehitysyhteistyön suuntaan ja sitten suurin piirtein, kun tämä juhlavaihe on ohi, muutama päivä kuluu, sitten palataan ikään kuin realismiin ja budjetin tasolla tehtävät päätökset eivät olekaan sitä, mitä näissä ylevissä ohjelmissa on sovittu. Nyt näyttäisi kuitenkin tässä suhteessa ajattelu vähän muuttuneen ja minusta on nähtävissä määrätietoisempi ja realistisempi suhtautuminen kehitysyhteistyövarojen kasvattamiseen. Jokainen meistä tietää, että budjetin rajoitteet tulevinakin vuosina tulevat olemaan äärimmäisen tiukat, ja sen takia kovin suuria askeleita on epärealistista kuvitella tässäkään suhteessa voitavan ottaa. Sen takia ajattelen, että sen ohjelman, mitä ulkoasiainvaliokunta on nyt pyytänyt ja joka ehkä tulee hallitusohjelmaan, tulisi olla sellainen, että siihen sitten erittäin laajalla poliittisella tasolla voitaisiin sitoutua, että se olisi valtiontalouden budjettitalouden näkökulmastakin tarkasteltuna niin realistinen, että se todella voitaisiin toteuttaa ja sen mukaan elää ja suomalaiseen tapaan toimia sillä tavalla kuin puhutaan.

Toinen kysymys, jossa mielestäni myöskin kehitysyhteistyön osalta on päästy paljon eteenpäin, on se, että kiinnitetään huomiota tuen tehokkuuteen ja siihen, minkälaisia tuloksia tuella saadaan aikaan. Tässä suhteessa on tällaiset laadulliset tekijät ja kehitysyhteistyön sisältö kaiken kaikkiaan tullut uuteen tarkasteluun ei vain sen osalta, mitä tehdään Suomen valtion toimesta, vaan myöskin sen suhteen, miten kansalaisjärjestöt toimivat. Myös kansalaisjärjestöjen puolella tämä vaikuttavuusnäkökulma on noussut esille.

On aivan selvää, että tätä vaikuttavuutta pitää arvioida ei vain sen pohjalta, mitä suomalaiset organisaatiot tekevät, vaan myöskin kohdemaissa toimivien muiden kansalaisjärjestöjen ja muiden maiden toiminta huomioon ottaen. Tiedetään, että on ollut tapauksia, joissa samoja asioita on toteuttamassa satoja kansainvälisiä organisaatioita, ja on aivan selvää, että tällaisessa tilanteessa kehitysyhteistyön tehokkuus ei ole parasta mahdollista.

Suomen kannattaa painottaa hyvää hallintoa. Meillä on moniakin erilaisia asioita tarjottavana. Muun muassa suomalaiset kokemukset osuustoimintaliikkeen alkuvuosilta antavat hyvää pohjaa taloudellisen ja demokraattisen koulutuksen ja yhteistyön malleista myöskin kehitysmaille niiden tämänhetkiseen tilanteeseen.

Arvoisa puhemies! Olen eri yhteyksissä korostanut sitä, että Suomessa tulisi käydä avointa ja analysoivaa keskustelua turvallisuuspolitiikasta ja arvioida myöskin Nato-jäsenyyttä. Kun tämä keskustelu on nyt lähtenyt liikkeelle tässäkin salissa, niin ajattelin, että hönkäisen tähän Nato-alkometriin. Saavat sitten ed. Laakso ja kumppanit arvioida, kuinka paljon viisari heilahtaa. (Ed. Kekkonen: Kyllä se vähän värähtää!)

On esitetty kysymys siitä, onko tämä asia sellainen, että siitä pitää keskustella tai voidaan keskustella ennen vaaleja. Itse kannatan sitä, että asiaa pohditaan monipuolisesti. On nimittäin niin, että kansalaisilla on tämän asian suhteen epäluulo, johon täälläkin keskustelussa on viitattu. Suuri enemmistö vastustaa Suomen jäsenyyttä, mutta toisaalta lähes sama joukko on sitä mieltä, että kyllä ne herrat meidät Natoon kumminkin salakavalasti vievät. Ed. Valppaan puheenvuoro tässä oli vähän tätä vahvistava. Jos sanotaan, että asiasta ei saa keskustella, niin toki juuri tällainen keskustelun kieltäminen lisää sitä käsitystä, että tässä on jotain salamyhkäistä liikkeellä. Eli senkin takia tarvitaan tällaista avointa keskustelua.

Täälläkin on keskusteltu myös mahdollisesta kansanäänestyksestä, joka on tietenkin tämmöisessä asiassa kaukana kaukana edessä, jos ylipäätään tulee tarpeelliseksi. Mutta minusta tämä keskustelu kansanäänestyksestä on siinä mielessä tärkeä, että se on myös omalta osaltaan poistamassa kansalaisten keskuudesta niitä ajatuksia, että tässä voitaisiin tehdä jotakin kansalaisten päiden yli ja heidän mielipidettään vastaan. Itse olen tosin sitä mieltä, että jos Suomi päätyisi hakemaan Naton jäsenyyttä, niin kansanäänestyshän olisi mahdollinen vasta siinä vaiheessa, kun olisi joku neuvottelutulos jo olemassa, ja ennen kuin taas neuvottelutulosta voidaan aikaansaada, niin tiedetään, että silloin jo pitäisi olla hyvin vankka käsitys siitä, että kansalaisten selvä enemmistö on tämän asian kannalla. Eli tavallaan, jos kansanäänestystä käytetään, se tulee jälkikäteen ikään kuin legitimoimaan sitä tosiasiallista päätöstä, joka on jo tehty ja tapahtunut. Mutta tärkeää on, että tässä edetään sillä tavalla, että luodaan varmuutta ja vakautta sen suuntaan, että tällaisia päätöksiä ei tehdä missään pienissä piireissä kabineteissa eikä kansalaisten selän takana.

Presidentti Ahtisaari puheessaan Säkylässä joku viikko sitten päätyi sille kannalle, että Suomen tulisi liittyä Naton jäseneksi. Minusta hän otti esille eräitä hyvinkin relevantteja kysymyksiä tämän asian suhteen. Hän totesi, että on ollut neljä keskeistä syytä, miksi Suomi ei ole voinut liittyä Natoon. Taustalla on ollut Suomen historialliset kokemukset, Nato-jäsenyyden mahdolliset kielteiset vaikutukset Venäjä-suhteisiin ja haluttomuus sitoutua Naton puitteissa globaalin turvallisuuden vahvistamiseen. Hän katsoi, että nämä ovat olleet esteitä aikaisemmin, miksi ei ole voitu liittyä. Hänen arvionsahan oli se, että nämä syyt ovat nyt tällä hetkellä poistuneet ja että Suomen pitäisi näin ollen tehdä tässä suhteessa uusi päätös.

Näitä kaikkia kohtia voidaan analysoida ja päätyä myös toisenlaiseen johtopäätökseen kuin presidentti Ahtisaari päätyi. Muun muassa hänen hyvin kategorinen arvionsa siitä, että Venäjän uhka, idän uhka, on kokonaan poistunut, on asia, joka voi johtaa toisenlaiseenkin arvioon. Oma arvioni joka tapauksessa on se, että vaikka Venäjän tilanne on hyvin vakaa ja stabiili tällä hetkellä, demokratiakehitys on hyvin myönteisesti menossa eteenpäin, niin tietenkään ei voida sanoa, että Venäjän tilanne sillä aikavälillä, mikä joudutaan ottamaan huomioon puolustusta suunniteltaessa, tulisi ehdottomasti jatkumaan sillä tavalla kuin tällä hetkellä, vaikka totta kai kaikki sitä toivomme, että näin tapahtuisi. Myöskin irrottautuminen historiallisista kokemuksista on kysymys, jota on vaikea sivuuttaa. Se on realiteetti, joka Suomessa on ja säilyy ja näkyy tietenkin myöskin kansalaisten mielipiteissä, jotka tässä asiassa, kuten edellä totesin, ovat tärkeitä.

Mutta ehkä kysymys sittenkin on pitkälti siitä, mikä on se arvoyhteisö, missä me toimimme, mihin Ahtisaari viittasi, ja millä tavalla me voimme tässä arvoyhteisössä toimia parhaalla mahdollisella tavalla. Niin kuin presidentti Kekkonen aikanaan totesi, meidän roolimme on ollut paremminkin lääkärin kun tuomarin rooli kansainvälisessä politiikassa. Minusta tämän linjan jatkaminen ei ole ollenkaan poissuljettu ajatus. Me olemme rauhanturvaprosesseissa, rauhanturvatoimissa, täyttäneet kansainväliset velvoitteemme. Emme ole siivellä eläjiä tai ajajia tässä kansainvälisessä yhteisössä. Ed. Kiljunen täällä analysoi ja arvioi, mitä mahdollisuuksia meillä on toimia liittoutumattomana maana tämän statuksen puitteissa, ja varmasti on näköpiirissä paljon mahdollisuuksia myös tulevaisuudessa, ja toisaalta sitten ihan tällaisesta pienen maan näkökulmasta silläkin, että me hoidamme hyvin omaa aluettamme, pyrimme vaalimaan lähialueen tasapainoa ja vakautta, on jo oma tärkeä merkityksensä.

Päättäisin siihen, mitä ed. Kekkonen tässä sanoi, että voisimme ajatella sitä, että seuraavaan hallitusohjelmaan liittoutumattomuus kirjattaisiin. Nämä turvallisuuspolitiikan asiat ovat mielestäni sellaisia, että ennen kuin jotain uutta on selvästi ja konkreettisesti olemassa, on hyvin järkevää ja perusteltua pitäytyä olemassa olevassa tilanteessa, ja tältä pohjalta tämä ehdotus tuntuu hyvin perustellulta. Lähtökohtana se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei tilannetta ja poliittista kehitystä ja lähiympäristössä ja erilaisten organisaatioiden muutosta tulisi jatkuvasti analysoida ja olla valmiita reagoimaan siihen, mitä maailmassa tapahtuu, mutta niin kuin tässä on todettu, Suomella ei ole tällä hetkellä mitään erityisiä päälle kaatuvia ongelmia. Ei ole tarvetta tehdä uusia johtopäätöksiä. Me voimme rauhassa arvioida tapahtuvaa kehitystä ja myöskin pyrkiä omalta osaltamme luomaan uutta politiikkaa sen meidän pitkän traditiomme pohjalta, jota olemme harjoittaneet ja jossa meillä on hyviä kumppaneita eurooppalaisissa liittoutumattomissa maissa.

Kimmo Kiljunen /sd(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Korkeaoja viittasi ed. Kekkosen puheenvuoroon, ja molemmat edustajat ovat sitä mieltä, että tulevaan hallitusohjelmaan voitaisiin kirjata tämä aikaisemmin käytetty muotoilu "Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton vallitsevissa oloissa".

Arvoisa puhemies! Minä ehdottaisin tähän muutoksen kuitenkin. Se ehdotus olisi tämän kaltainen: "Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton muuttuneissa oloissa."

Olli Nepponen /kok:

Rouva puhemies! Tulin varmuuden vuoksi tänne korokkeelle, etten ylitä aikaa.

Suomella on selkeä linja. Sotilaallinen liittoutumattomuus muuttuvissa olosuhteissa varmasti sopii tilanteeseen, jossa, kun katselemme taaksepäin, muutokset ovat olleet melkoisia. Nato on laajentumassa meidän lähialueillemme, maailmalla ovat monet muutoksen myllerrykset tapahtuneet. Suomea arvostetaan, ja meillä on kaikki edellytykset toimia tällä linjalla, minkä me olemme viimeisessä puolustuspoliittisessa selonteossa eduskunnan päätöksellä vahvistaneet.

On hyvä, että me käymme keskustelua ja tarkastelemme avoimesti tilannetta, muuttuvaa tilannetta, ja olisi toivottavaa, että sitä ei tarkasteltaisi enää kylmän sodan ajatusten pohjalta vaan tämän päivän ajatusten pohjalta. Juuri niin kuin täällä edellä ed. Korkeaoja analysoi tilannetta: se muuttuu koko ajan, meidän on katsottava, mikä meille on hyväksi, mutta meillä ei ole mitään kiirettä. Nato ei ole ottamassa uusia jäseniä ensi vuonna, tuskin seuraavanakaan vuonna, mahdollisesti vasta 2007, joten käyttäen sanaa, jota moni on käyttänyt, ei ole mitään syytä hötkyillä. Mutta avoimesti tilannetta on katsottava eri kannoilta, mikä on meille hyväksi tai mikä on meille huonoa tältä kannalta. Euroopan unionin turvallisuuspoliittinen kehitys ja Naton kehitys muodostavat sen viitekehyksen, missä me tilannetta katsomme, ja myöskin se, miten maailma muuttuu. Muutokset ovat syviä eri puolilla, Kiinan muutokset ja erityisesti se, mikä kaikkein voimakkaimmin vaikuttaa meihin, miten Venäjällä tilanne kehittyy. Nämä ovat aina olleet meille tärkeitä kysymyksiä, ja siksi ne on myöskin jatkossakin syytä pitää tarkoin mielessä.

En yhtään ymmärrä, että täälläkin kansanedustaja sanoo, että menemme sammutetuin lyhdyin vaivihkaa Natoon. Olen saanut ilon olla mukana turvallisuus 2004 -seurantaryhmässä ja matkoilla. Tämä on täysin perätön väite. Se on loukkaava väite myöskin meidän ulkopoliittista johtoamme kohtaan. Niissä keskusteluissa ei ollut tullut sanallakaan esiin mitään sellaista, jota emme täällä tietäisi, emme julkisessa keskustelussa tietäisi, ja sen haluaisin tässä painokkaasti sanoa. Tältä pohjalta, mikä täällä on todettu, liittoutumattomuuden pohjalta, on hyvä mennä vaaleihin, avoimesti tarkastella. Kukin saa sitten oman mielipiteensä muokata. Minulle ei ole tullut mitään sellaista tarvetta muuttaa omaa käsitystäni, mutta olen avoin sille keskustelulle ja olen saanut paljon uusia virikkeitä tarkastella tätä asiaa. Tätä haluaisin painottaa. Meidän ei pitäisi täällä sitten viestittää kansalaisille sitä väitettä tästä, että mennään sammutetuin lyhdyin vaivihkaa kansalaisia kuulematta. Se on jotain, jolla aliarvioidaan kansalaisia myös. Tämän haluan painokkaasti sanoa. Tällä hetkellä hyvin avoimesti asioita katsellaan, ja olen iloinen siitä avoimesta keskustelusta, joka Suomessa on virinnyt. Se on täysin toista kuin mitä Ruotsissa, jossa ei juuri paljon Natosta keskustella.

Seppo Lahtela /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Ed. Nepponen, sanoitte, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton muuttuvissa olosuhteissa. Näin on olemassa ja näin on kirjoitettu ja sanottu. Mutta, ed. Nepponen, teidän puheenvuorossanne loisti sellainen näköala, että kansalla olisi tunne, että mennään sammutetuin lipuin ja valoin Natoon. Väkisin jäi ed. Nepposen puheenvuorosta semmoinen tunne ja tunnelma, että ed. Nepponen henkii voimakkaasti Natoon ja antoi ymmärtää, että tämä kuulijakunta ei olisi aistinut tämmöistä henkeä tässä asiassa. Ainakin itselleni jäi kiistatta selvä ajatus, että ed. Nepponen ei näe Natossa mitään muuta kuin vain hyvää kehitystä, mitä sieltä voi tulla. Toivottavasti näin saattaisi olla. Ed. Nepponen, vertaan joskus näitä puheenvuorojamme rinnan, ja katsotaan sitten, mitä niissä lukee.

Ismo Seivästö /kd:

Arvoisa puhemies! Käytän tässä puhemiehen suosituksesta nyt aluksi tämän lyhyen vastauspuheenvuoron, jota pyysin ed. Korkeaojan puheenvuoron takia. Te, ed. Korkeaoja, viittasitte siihen, että Venäjällä on tapahtunut viime aikoina hyvin myönteistä kehitystä demokratian suuntaan.

Venäjällä on todella tapahtunut kehitystä demokratian suuntaan, siitä olen samaa mieltä teidän kanssanne, mutta viime aikoina on ollut havaittavissa myös tiettyjä askeleita tai ainakin pysähtymistä tässä kehityksessä. Ainakin mikäli voin luottaa tiedonvälitykseen tässä asiassa, niin presidentin asema tuntuu olevan entistä voimakkaampi ja on myös tiettyjä sananvapauden kysymyksiä, jotka eivät ainakaan ole ihan samalla tavalla kunnossa kuin meillä Suomessa on. Siksi toivoisinkin, ed. Korkeaoja, että kun olette ulkoasiainvaliokunnan jäsen ja tiedätte tästä luonnollisesti enemmän kuin minä, hiukan avaisitte tätä näkökulmaanne tähän kysymykseen. Toivottavasti voitte, vaikka on ehkä huonoa näin, osoittaa sen, että minun ajatukseni ja pelkoni on turhaa ja että kehitys menee hyvää rataa eteenpäin. (Ed.Kekkonen: Yksi askel eteen ja kaksi taakse, sanoi Lenin!) — Lenin sanoi todellakin, ed. Kekkonen, tällä tavalla, mitä lie sitten se tarkoittanut siinä tilanteessa ja sen ajan jälkeisissä vaiheissa, varsinkin sitten kun Stalin pääsi todellakin vauhtiin. (Välihuuto) — Niin, ilmeisesti juuri sitä se tarkoitti, että kun Stalin pääsi todelliseen vauhtiin, sitten mentiin kyllä montakin askelta taaksepäin.

Mutta, arvoisa puhemies, tässä keskustelussa on aivan oikein nostettu esiin sana köyhyys. Kun tuota sanaa ja kaikkea, mitä se pitää sisällään, hieman pohtii, niin täytyy todeta, että kristillinen ajattelu, Santeri Alkio ja työväenliikkeen perinne ovat aina korostaneet, että perustoimeentulo tulee taata kaikille ihmisille, jotta ihminen säilyttäisi itsenäisyytensä ja henkisen vapautensa ja sitä myöten pystyisi olemaan itsenäinen päätöksentekijä. Kun tätä ajattelua sovelletaan sitten laajemmalti, niin se koskettaa myös kansoja. Jokaisella kansalla ja kansakunnalla tulisi olla nämä perustoimeentuloasiat kunnossa. Kun ajattelemme köyhyyttä, niin tilastot osoittavat vääjäämättömästi, että Suomessa on paljon köyhiä ihmisiä, jotka tämän suomalaisen köyhyysmittapuun mukaan elävät sen köyhyysrajan alapuolella, todella suuri joukko suomalaisia. Euroopassa arvioidaan olevan 40—50 miljoonaa ihmistä, jotka elävät tämän köyhyysrajan alapuolella. Sitten täällä jo esiin tullut Afrikan tilanne on taas jo toisen tyyppistä, köyhyyden kasvot siellä, kuin köyhyyden kasvot Suomessa ja Euroopassa.

Perusongelma on köyhyys. Vaikka Suomessa on bkt kasvanut hyvin mukavaa vauhtia, niin tämä kehitysyhteistyömäärärahojen osuuden lisäys, 0,01 prosenttia, on kyllä aika vaatimaton. Tietenkin summa on kasvanut, kun bkt on kasvanut, ja se on myönteistä. Mutta hieman on sellainen tuntuma jäänyt, että oman maan köyhät ovat unohtuneet ja vähän ovat unohtuneet nämä suuren maailmankin köyhät.

Tässä yhteydessä on hyvä kyllä todeta, että kehitysyhteistyötä tekevät järjestöt, muun muassa kirkon lähetysjärjestöt, tekevät erittäin hyvää työtä, henkilökunta ja ihmiset, jotka ovat sitoutuneita, innostuneita, tekevät pitkää päivää ja haluavat auttaa. Eli meillä on hyviä kanavia olemassa. Siitä tulee heille antaa kyllä avoin tunnustus, samoin kuin ministeri Tuomiojalle siitä, että jaksatte seurata tätä keskustelua näin aktiivisesti kuin olette tänään tehnyt. Tekin olette oman tunnustuksenne arvoinen.

Sitten pariin pieneen asiaan tai ei ollenkaan pieneen, mutta haluan toistaa vähän. Ilmastonmuutos ja aavikoituminen ovat hyvin suuria kysymyksiä maailmanlaajuisesti. En puutu niihin tässä enempää, ne molemmat ovat tulleet esille.

Lopuksi muutama ajatus Natosta. Täällä muistaakseni ed. Kekkonen, jos nyt muistan oikein, viittasi siihen, että Itämeren taloudellinen, poliittinen ja sotilaallinen tilanne on selvästi muuttunut ja muuttumassa. (Ed. Kekkonen: Pitää paikkansa!) Tätä muuttuvaa tilannetta meidän tulee tarkoin seurata, koska me olemme tämän Itämeren rannalla, (Ed. Kekkonen: Itämeren tytär!) ei ainoastaan vain sitä, mitä Nato tekee tai mitä Nato ei tee. Nato on siinä yksi osa, mutta ei ole se koko paletti. Siinä ovat monet tekijät. On juuri tämä — kohta kuulemme varmaan ed. Korkeaojan vastauksen näihin ajatuksiin — mitä tapahtuu Venäjällä: Venäjän suhde Natoon, Venäjän suhde uusiin Nato-maihin jne., ja Euroopan unionin kehittyminen. Tätä tilannetta meidän täytyy tarkkailla kokonaisuutena kiskomatta siitä irti yhtä osaa. Tämän seuraaminen on tulevassa eduskunnassa myöskin vaalikeskustelussa hyvin keskeinen asia.

2004 valmistuu uusi puolustus- ja turvallisuuspoliittinen selonteko. Näihin kysymyksiin tulee sen tiedon valossa, joka silloin on käytettävissä, luonnollisesti silloin määrittää kanta, mikä se tilanne sitten on. Tällä hetkellä ei meillä ole mitään syytä kiirehtiä Naton jäseneksi, ei mitään syytä kiirehtiä, vaikka muutos on tapahtumassa. Mutta johtaako se joskus tulevaisuudessa uudelleenarviointiin, sen sitten päättävät silloinen hallitus ja eduskunta ja mahdollisesti sitten, niin kuin ed. Korkeaoja erittäin hyvin kuvasi, kansanäänestys lopulta.

Juha Korkeaoja /kesk(vastauspuheenvuoro):

Arvoisa puhemies! Ed. Seivästölle vain tarkennukseksi, että kun puhuin Venäjän demokratiakehityksestä, arvioin sitä sitä taustaa vasten, mitä presidentti Ahtisaari puheessaan nosti esille, ja halusin olla kriittinen hänen kantaansa nähden todeten, että Venäjällä, päinvastoin kuin hän sanoi, että Venäjä on peruuttamattomasti demokratian ja yhteistyön linjalla, kehityksessä on vielä paljon epävarmuustekijöitä talouden, sosiaalisen tilanteen ja muun muassa Tshetshenian sodan takia. Tämä hänen näin suoraviivainen arviointinsa oli ehkä tässä suhteessa liian rohkea.

Kari Myllyniemi /kesk:

Arvoisa puhemies! En hirveästi aio piirtää suuria visioita tällä alueella enkä varmaan siihen pystyisikään, mutta uskon, että vanhaa sanontaa voi käyttää, että ne pienet asiat päättävät vaimoihmiset, esimerkiksi asunnon ja auton ostot tai vaihtamisen, mutta suuret asiat kuuluvat miehille: liitytäänkö Natoon vai erotaanko YK:sta. Tämä tietenkin arvoisille rouville myöskin, ottaen huomioon, että tämä oli vanha juttu. Tältä pohjalta, kun kuitenkin olen ulkoasiainvaliokunnan varajäsen, vaikka en ihan viime aikoina siellä ole niin kovin paljon kerinnyt käydäkään, käyttäisin muutaman sanan tässä.

Täällä jo ainakin ed. Karjula kiinnitti huomiota Suomen suurlähetystöverkostoon. Niitä lienee tällä erää yli 70, taitaa olla 76 kappaletta. Niistä oltaneen lakkauttamassa 35 kappaletta. Joka tapauksessa pidän suurlähetystöverkostoa hyvin tarpeellisena edelleenkin.

Itse lähetystörakennusten pitäisi olla Suomen omistamia tai ainakin vuokrattuja hyvin pitkillä sopimuksilla. Jos suurlähetystön paikka vaihtuu aina muutaman vuoden välein, ei se tuo eikä luo sellaista arvokkuutta, mitä lähetystöltä vaaditaan. Kyseessä olevan kaupungin ihmisten ja maan tulee tietää, missä Suomen suurlähetystö sijaitsee. Vaikka puhun rakennuksesta, tietenkin on tärkeämpää se, miten lähettiläs ja hänen henkilökuntansa toimivat siellä.

On aivan hämmästyttävää, että on sellainen pysyvä käytäntö suurlähettiläillä heidän vaihtotilanteessaan, että he eivät edes tapaa toinen toistaan. Entinen suurlähettiläs saattaa jäädä viikoksi kahdeksi lomalle, ja sen jälkeen tulee toinen tilalle. Luulisi, että lähettiläiden tulisi olla muutama viikko yhtä aikaa paikalla. Melkein saa sellaisen käsityksen, että uudelta lähettiläältä pyritään estämään mahdollisuus menestyä hyvin alusta alkaen. Jotenkin ymmärtää tämän systeemin, että lähettiläät kilpailevat keskenään, niin kuin kilpailua näyttää olevan yliopistoissakin professoreilla keskenään, mutta kun samalla tavalla menetellään niiden henkilöiden kesken, jotka hoitavat muun muassa kassaa, arkistoa ja konsuliasioita, niin sitä ei voi ymmärtää. Voi jopa käydä sillä tavalla, että henkilö on lomalla kaksi kolme viikkoa, minkä jälkeen tulee uusi työntekijä, jopa sellainen henkilö, joka ei ole koskaan kyseessä olevia asioita hoitanut. Tähän omituiseen menettelyyn pitäisi ulkoministeriön kyllä puuttua. Tämä on aivan hämmästyttävä työnjohtotapa.

Toinen asia: On turhaan maristu kehitysapurahojen pienestä prosenttiosuudesta. Prosenteilla ei ruokaa osteta vaan rahalla. Tuki lienee tällä erää suurempi kuin koskaan aikaisemmin ja on aivan hyvällä tasolla. Eri maat osaavat paremmin lukea kehitysavuksi myös enemmän hallintokuluja kuin Suomi. (Ed. Laakso: Ostetaanko hallintokuluilla ruokaa?) Periaatteessa tältä osin, mitä minäkin nyt käytän puheessani aikaa, pitäisi lukea kehitysavuksi jotakin. Esimerkiksi ruotsalaisilla on hyvin tehokas systeemi. He laskevat Afrikassa usean suurlähetystön melkein kaikki kulut kehitysavuksi, mutta Suomi ei osaa tätä tehdä. Kysymys on nyt vain prosentin osista, mutta kuitenkin se on rahassa aika paljon siinä vaiheessa.

Palaan vähän alkuun. Ed. Karjula on täältä pois, mutta olen hänen kanssaan siitä huolimatta rohkeasti eri mieltä yhteisistä suurlähetystöistä. Jo pelkkä itsenäinen rakennus antaa oman arvovaltansa. Berliinissä on Pohjoismailla yhteisellä tontilla omat rakennuksensa. Sielläkään ei ole kuitenkaan saavutettu mitään taloudellista hyötyä yhdessäolosta. (Ed. Kekkonen: Berliinin muuri on murtunut!) "Parempi yksin kuin kelvottoman kaverin kanssa" pitää tässäkin paikkansa.

Antero Kekkonen /sd:

Arvoisa rouva puhemies! En jatka tätä keskustelua sen pitempään. Tässä on oikeastaan tullut vastaukset moniin niihin kysymysiin, joita täällä on esitetty. Mutta sen verran tässä nyt saivartelen, että ed. Korkeaoja siteerasi vähän huolimattomasti presidentti Kekkosta. Hän sanatarkasti sanoi niin, että näemme itsemme pikemminkin lääkärinä kuin tuomarina maailmassa. Te siteerasitte jotenkin vähän toisella tavalla.

Mutta noin ihan yleisellä tasolla ovat kummallisia ne väitteet kyllä, että mentäisiin sammutetuin lyhdyin johonkin ja että keskustelu olisi kielletty tai että joku olisi sanonut, että ei saa keskustella. Minusta Natosta keskustellaan tällä erää konsanaan enemmän kuin aikoinaan EU:sta. (Ed. Nepponen: Juuri näin!) Minusta se on erinomainen asia. Ken panisikaan kapuloita rattaisiin silloin, kun näin tärkeästä asiasta käydään keskustelua. Mikä tärkeintä, tätä keskustelua käydään myöskin kansalaisten keskuudessa. Tämä ei ole ollenkaan eliitin sisäänlämpiävää funtsailua, vaan ymmärtääkseni hyvin laveata ja aitoa ja monessa tapauksessa aika asiantuntevaakin keskustelua.

Mutta tässä suhteessa kannattaa tietysti joitakin puheenvuoroja noteerata vähän enemmän kuin joitakin toisia puheenvuoroja. Yksi erinomainen lähtökohta, korostan sanaa lähtökohta, tälle keskustelulle oli kyllä presidentti Ahtisaaren puheenvuoro. Tämä ei tarkoita, että sitä pitäisi sanatarkasti noudattaa tai että se pitäisi ottaa opinkappaleena, mutta hän käsitteli sellaisista kulmista tätä asiaa, jotka ovat erittäin tärkeitä suomalaiselle kansalaiskeskustelulle.

Erkki Pulliainen /vihr:

Arvoisa puhemies! Aivan lyhyesti jatkan siitä, mihin äsken ed. Kekkonen päätyi: millä tavalla toimitaan tällaisessa keskustelutilanteessa. Tavallaan toistan sitä, mitä ed. Kekkonen äsken sanoi, mutta vähän toisesta vinkkelistä.

Nimittäin, kun meillä käytiin EU-jäsenyyskeskustelu, tai oikeammin EY-jäsenyyskeskustelu, 1993—1994, niin niiltä ajoilta, niiltä periltä, on ainakin sellaisissa joukoissa, joissa nyt niin sanotusti liikun, jäänyt hyvin syvä trauma siitä, että menneen seitsemän vuoden aikana on tapahtunut paljon sellaista ensin EY- ja sittemmin EU-politiikassa, että nämä ihmiset katsovat, että tavallaan kiellettiin sellainen mandaatti, joka sitten tästä jäsenyydestä on seurannut. Heidän käytännön reaktionsa tähän on ollut se, että he eivät äänestä, eivät sitten millään, ja se näkyy sillä tavalla, että äänestyssadannes on laskenut ja laskenut. Oulussa jopa joissakin vaaleissa se menee jo alle 50 prosentin, mikä on äärimmäisen huolestuttava ilmiö.

Minä haluan tällä sanoa sitä, että nyt kun on kysymys Nato-jäsenyydestä keskusteluaiheena, minä olen sitä mieltä, että nyt pitäisi aivan erityisesti provosoida siihen keskusteluun niin, että se vanha, mitenkähän minä sanoisin, kielteinen historia näissä asioissa ikään kuin voitetaan niin, että kansalaiset aktivoidaan ottamaan äänestämälläkin kantaa yhteiskunnan asioihin. Eli toisin sanoen nyt näitä oikein suuria asioita ei nyt sitten ole, laajentuminen on jo nyt tosiasia jnp., ja nyt on jäljellä tämä Nato-jäsenyys, ja sen takia pidän tämmöisen keskustelun provosoimista äärimmäisen tarpeellisena koko suomalaisen yhteiskunnan demokratiakehityksen kannalta.

Leea Hiltunen /kd:

Arvoisa rouva puhemies! Kohdennan puheenvuoroni vielä kehitysyhteistyömäärärahoihin. Olen erittäin pettynyt, että vielä tässä käsittelyvaiheessa emme voineet osoittaa sitä tahtoa, että olisimme kantaneet vastuuta laajemmin kuin oman maamme köyhistä ja huonosti voivista, joista on erityisesti kannettava huoli totta kai. Mutta kun me tiedämme, mikä tilanne lasten ja nuorten kohdalla ja totta kai koko kansan kohdalla kehitysmaissa on, niin tämän vastuun laajempi ottaminen olisi ollut nyt kyllä kädenojennus tässä tilanteessa, mitä viestejä sieltä erityisesti on tullut monienkin uutisten kautta. Maailmanlaajuisen hädän lievittäminen on sitä, jolla osoitetaan, että me, hyvinvoiva kansa, voimme jakaa omastamme. Meillä on vielä varaa jakaa omastamme myöskin, osoittaa sellaisille, joilla on aivan elämästä ja kuolemasta kysymys.

Olisi tullut edes asteittain lisätä tätä toisella tavalla kuin mihin nyt mietinnössä on päädytty. Kristillisdemokraattien vastalauseessa on esitetty, että tähän olisi otettu lisäyksenä 6 miljoonaa euroa ja erityisesti maa- ja aluekohtaiseen kehitysyhteistyöhön. Jotta siinä tapahtuisi myöskin seurantaa ja arviointia ja jotta ne hankkeet ja projektit todella tuottavat tulosta ja kohdentuvat oikeisiin kohteisiin, niin siihenkin varmasti olisi syytä jonkin verran kohdentaa voimavaroja.

Kimmo Kiljunen /sd:

Arvoisa puhemies! Ensin ed. Myllyniemelle, kun hän pohdiskeli kehitysapua ja kehitysyhteistyötä ja totesi, että meidän ei pitäisi puhua prosenteista vaan markoista: Ed. Myllyniemelle on ilmeisesti jäänyt epäselväksi, että kun kehitysyhteistyöstä puhutaan ja suhteutetaan bruttokansantuotteeseen prosenttiosuuksia, niin nämä prosenttiosuudet ovat itse asiassa markkoja. Tässä suhteessa puhumme todellakin määrästä. (Ed. Kekkonen: Euroja ne ovat, ed. Kiljunen!) — Hän käytti termiä, että pitäisi puhua markoista. Minä myönnän, että kyse on tänä päivänä euroista.

Arvoisa puhemies! Olennaisempi kysymys, mistä täällä on paljon puhuttu, ovat viittaukset presidentti Ahtisaaren käyttämään puheenvuoroon, jonka johtopäätöksenä oli se, että kun suhteutetaan turvallisuusympäristössä tapahtuneet muutokset ja arvioidaan myöskin Naton muutosta, meidän pitäisi pystyä tekemään uusia johtopäätöksiä. Presidentti Ahtisaarella oli kolme keskeistä premissiä tuossa tärkeässä, erittäin painavassa puheenvuorossaan. Hän pohdiskeli sitä, olemmeko jääneet oman historiamme vangiksi ja sen takia vastustamme Natoa. Toiseksi, me emme hänen mukaansa ole osanneet arvioida oikealla tavalla nykyistä suhdetta Venäjään ja sen vuoksi vielä edelleenkin vastustetaan Nato-jäsenyyttä. Kolmanneksi, olemme haluttomia ottamaan globaalia vastuuta. Mikä koskee tätä historiallista kokemusta, hänen viittauksensa liittyi siihen yksin jäämisen kokemukseen, joka suomalaisilla on ollut ja joka on johtanut siihen, että me olemme pikemminkin väistämässä kuin aktiivisesti osallistumassa turvallisuusympäristössämme oleviin järjestöihin.

Tältä osin saattaa olla niin, että kun katsomme näitä kolmea premissiä lävitse, itse asiassa johtopäätös voi olla vastakkainen kuin presidentti Ahtisaarella. Me olemme aktiivisia toimijoita tällä hetkellä globaalijärjestelmässä monilla tasoilla, myöskin Euroopan unionissa. Sama koskee myöskin hyvin mielenkiintoisella tavalla Venäjän suhdetta. Jos idän uhka niin sanotusti on poistunut, on myöskin tahoja, jotka väittävät, että tästä on vedettävä se johtopäätös, että nimenomaan kollektiivisia turvatakuita omaavaan sotilasliittoon ei ole syytä mennäkään. Kolmantena ulottuvuutena on tietysti tämä globaali vastuu, globaali osallistuminen. Silläkin tasolla saattaa olla nimenomaan johtopäätös se, että sotilaallinen liittoutumattomuus tarjoaa parempia välineitä rauhantyöhön globaalitasolla kuin sotilaallinen liittoutuminen.

Nämä ovat tietysti hypoteeseja keskusteluun. Tätä meidän on syytä käydä lävitse, mutta samoista premisseistä voidaan päätyä erilaisiin johtopäätöksiin.

Jaakko Laakso /vas:

Rouva puhemies! Puutuin ensimmäisessä puheenvuorossani presidentti Ahtisaaren esitelmän yhteen kohtaan eli kysymykseen yhteisistä arvoista ja hänen arviostaan, että Suomella ja Nato-mailla on yhteiset arvot ja tästä syystä Suomenkin pitäisi liittyä Naton jäseneksi. En puutu tähän kysymykseen enää.

On ollut mielenkiintoista seurata tätä ikuista keskustelua Nato-keskustelusta. Olen yrittänyt kerätä kaiken sen, mitä Suomessa on sanottu vuodesta 91 Suomen Nato-jäsenyydestä, ja voin aivan vilpittömästi sanoa, että Nato-jäsenyydestä on kyllä Suomessa keskusteltu vuodesta 91 eikä siinä keskustelussa ole minkäänlaisia tabuja ollut. Enkä oikein ymmärrä sellaisia puheita, että joku yrittää estää Nato-keskustelua. Kyllä minun täytyy sanoa, että joku yrittää estää. Esimerkiksi tällä hetkellä on tavattoman vaikea saada Helsingin Sanomiin Nato-kriittisiä arvioita. Vaikuttaa siltä, että Helsingin Sanomat on ottanut ohjenuorakseen vain Nato-jäsenyyttä puolustavien kannanottojen julkaisemisen, mutta sitä vastoin erilaisen kriittisen aineiston ja artikkelien saaminen lehteen on vaikeaa.

Vaikuttaakin siltä, että Nato-keskusteluksi halutaan tulkita vain sellainen keskustelu, jossa johtopäätös on myönteinen Nato-jäsenyydelle. Sitä että kannattaa Suomen sotilaallista liittoutumattomuutta, Nato-jäsenyyden ulkopuolella pysymistä, ei tulkita Nato-keskusteluksi. Se ei ole Nato-keskustelua.

Mielenkiintoista oli myös havaita se, että kun Euroopan unionin oikeusasiamies Jacob Söderman muutama kuukausi sitten nosti esille pari Nato-jäsenyyteen olennaisesti liittyvää kysymystä eli kysymyksen Suomen Nato-jäsenyyden ydinaseoptiosta ja toisaalta Suomen Nato-jäsenyyden kustannuksista, niin pääministeri Paavo Lipponen puuttui tähän keskusteluun vaatien Nato-keskustelulta asiallisuutta. Oma mielenkiintonsa on sillä, että pääministeri Lipponen ei ole koskaan vaatinut asiallisuutta silloin, kun joku Nato-intoilija, esimerkiksi puolustusministeri Enestam tai joku muu, on eri tavoin kannattanut Nato-jäsenyyttä. Mutta kun joku uskalsi, ja tässä tapauksessa Jacob Söderman, esittää muutaman kriittisen huomion Nato-jäsenyyden vaikutuksista, niin pääministeri Lipponen vaatii Nato-keskustelulta asiallisuutta.

Nämä kaksi kysymystä, kysymys ydinaseesta ja kysymys Nato-jäsenyyden kustannuksista, ovat kuitenkin meille tärkeät ja välttämättömiä käsitellä monipuolisesti Nato-keskustelussa. Siksi muutama huomio tästä ydinasekysymyksestä.

Puolustusvoimien komentaja kenraali Hägglund totesi muutama vuosi sitten, itse asiassa kolme vuotta sitten, että sellaisella optiolla, että me sulkisimme ydinaseen ulkopuolelle, Suomi ei tule Naton jäseneksi. Tästä ei seuraa se, että Suomen alueelle välttämättä Nato-jäsenyyden tilanteessa sijoitettaisiin ydinaseita. Sellainenkin on tietysti mahdollista, koska Natolla on ydinase arsenaalissaan. Mutta lähtökohta on tietenkin se, että jokainen Nato-jäsenmaa, myös jokainen uusi jäsenmaa, on Nato-option puitteissa, Naton ydinasesateenvarjon puitteissa, riippumatta siitä, sijoitetaanko asianomaisen maan alueelle ydinaseita vai ei.

On myös hyvä huomata se ero, mikä on esimerkiksi Norjan ja Tanskan Nato-jäsenyyden ja toisaalta uusien Naton jäsenmaiden jäsenyyden osalta suhteessa ydinaseisiin. Tanska ja Norja ovat itse sulkeneet ydinaseet rauhan aikana ulkopuolelle. Toisin sanoen Norjan ja Tanskan hallitukset ylläpitävät politiikkaa, jossa lähtökohtana on se, että rauhan aikana näiden maiden alueelle ei sijoiteta ulkomaisia tukikohtia, pysyvästi Naton joukkoja tai ydinaseita. Mutta kriisitilanteessa kaikki voi olla toisin. Tämä ydinaseoptio Norjan ja Tanskan osalta koskee vain normaaliaikaa, rauhan tilannetta, ei kriisitilannetta tai sodan tilannetta. Sitä vastoin uudet Naton jäsenmaat, esimerkiksi ne jäsenmaat, jotka tulivat vuonna 97 Naton jäsenmaiksi, tai ne, jotka nyt ovat tulossa Naton jäsenmaiksi, eivät ole antaneet minkäänlaista yksipuolista ilmoitusta siitä, että niiden alueille ei sijoiteta ydinaseita sen paremmin rauhan kuin sodan aikana. Sitä vastoin Natolla on oma politiikka, jossa se pitää lähtökohtana, että Natolla ei ole syytä, ei aihetta, eikä suunnitelmia sijoittaa rauhan aikana ydinaseita näiden maiden alueille. Siitä huolimatta nämä maat ovat Naton ydinasesateenvarjon alla.

Aivan samalla tavalla olisi syytä avata Suomessa keskustelu siitä, että jos Suomesta tulee Naton jäsen, mitä se merkitsee tämän Naton ydinaseoption osalta. Kenraali Hägglund totesi myös pari vuotta sitten hyvin avoimesti, että tietenkin ydinaseen sijoittaminen esimerkiksi Kouvolaan on aivan toisen luokan kysymys kuin ydinaseiden sijoittaminen Keski-Eurooppaan. Hän viittasi tässä yhteydessä tietenkin Suomen asemaan rajamaana. Eli olisi välttämätöntä, että me keskustelisimme tästä ydinasekysymyksestä emmekä sanoisi, kuten pääministeri Lipponen sanoi, että tämä keskustelu on asiatonta, tai kuten esimerkiksi puolustusministeri Enestam väittää, että ydinaseoptio ei koske lainkaan Suomea. Se ei ole totta. Sen tietää jokainen Nato-kenraali, jonka kanssa esimerkiksi Enestam keskustelisi.

Toinen kysymys on tietenkin kustannukset, Nato-jäsenyyden mahdolliset kustannukset. Kun presidentti Koivisto arvioi, että Nato-jäsenyys merkitsisi kaksin- tai kolminkertaisia kustannuksia nykytilanteeseen verrattuna, niin hänen lähtökohtansa oli Yhdysvaltain kongressin juuri aikaisemmin tekemät laskelmat, jotka laskelmat taas perustuivat kaikkein pahimman tilanteen olettamukseen. On aivan selvää, että esimerkiksi kenraalien pitää tehdä selvitykset tältäkin pohjalta. Tilanteessa, jossa kansainvälinen jännitys on lientymässä, on aivan selvää, että Suomen Nato-jäsenyyden kustannukset olisivat toisenlaiset kuin tilanteessa, jossa jännitys kiristyy. Sen takia voimme sanoa, että ei ole sellaista profeettaa, joka voisi sanoa, kuinka paljon Suomen Nato-jäsenyys tulisi maksamaan, koska se on sidoksissa kansainvälisen tilanteen kiristymiseen tai kansainvälisen tilanteen lientymiseen.

Toisaalta täytyy sanoa, että on vain yksi henkilö tässä maassa, ja se on puolustusministeri Enestam, joka on uskaltanut väittää, että Nato-jäsenyys merkitsisi puolustusmenojen vähentymistä. Ei kukaan muu ole tällaista johtopäätöstä tehnyt. Esimerkiksi Puolustusvoimien nykyinen komentaja Juhani Kaskeala katsoo, että Nato-jäsenyys ei nostaisi merkittävästi puolustusmenoja nykyisestä. Puolustusministeri Enestamin lähtökohta oli se, että Naton jäsenenä Suomen ei tarvitsisi hoitaa kaikkia niitä aloja puolustuksessaan, mitä se tällä hetkellä hoitaa. Minä kysyn puolustusministeri Enestamilta, lopettaisiko hän Ilmavoimat, Maavoimat, Merivoimat tai mitä hän lopettaisi, jotta kustannuksia saataisiin Nato-jäsenyyden myötä alas. (Ed. Jaakonsaari: Asevelvollisuusarmeijan!) — Aivan oikein. Kuten monet kenraalitkin ovat todenneet, paine Suomen asevelvollisuusarmeijan muuttamiseksi ammattiarmeijaksi lisääntyisi, mutta tämän tuloksena todennäköisesti kustannukset eivät laskisi, vaan kustannukset lisääntyisivät. Meillä on puolustusneuvoston selvitys vuodelta 97 siitä, että palkka-armeijaan siirtyminen merkitsisi kustannusten lisääntymistä, ei kustannusten alentumista.

Kaiken kaikkiaan on sanottava, että Naton taholta kohdistuu sen nykyisiin jäsenmaihin painetta puolustusmenojen lisäämiseen, ja on otaksuttavaa, että samalla tavalla kävisi myös Suomelle. Kun Suomi käyttää tällä hetkellä 1,33 prosenttia bruttokansantuotteestaan puolustusmenoihin, niin on otaksuttavaa, että todennäköisesti jäsenyys merkitsisi ainakin jossain määrin puolustusmenojen lisäystä. Samalla on aivan avoimesti ja selkeästi sanottava se, että meidän ongelmamme on se, että Natoa johtaa Yhdysvallat. Sillä on globaaliset, maailmanlaajuiset, intressit. Se saattaa joutua esimerkiksi Venäjän kanssa konfliktiin, ei välttämättä tällä alueella, missä me elämme, vaan aivan jossakin muualla maailman eri osissa. Tällainen kriisi näiden kahden valtion välillä saattaisi heijastua ja heijastuisi varmasti myös tälle alueelle. Sen takia on sanottava, että normaalitilanteessa, liennytyksen tilanteessa, Naton jäsenyydestä aiheutuvat kustannukset eivät ehkä olisi niin suuret kuin esimerkiksi presidentti Koivisto on arvioinut, mutta tositilanteessa, jännityksen kiristyessä, on aivan selvää, että Suomi Naton jäsenenä joutuisi panostamaan huomattavasti enemmän kuin Suomi panostaa tällä hetkellä puolustukseensa.

Markku Laukkanen /kesk:

Arvoisa rouva puhemies! Aivan lyhyt kommentti. Kun edustajat Kekkonen ja Korkeaoja pohtivat täällä tulevaan hallitusohjelmaan kirjoitettavaa muotoilua siitä, että jatketaan edelleen liittoutumattomuuslinjalla, ymmärsin heidän tarkoittavan sitä, että ulkopolitiikka on kuitenkin laji, sellainen doktriini, jonka kanssa pitää elää siihen saakka, kunnes toisin päätetään. Tästähän on tässäkin kysymys nyt. Siksi täytyy tavallaan hyvin huolellisesti seurata sitä muutosta, mikä maailmalla on meneillään, ja koko ajan pitää mielessä se, mikä on Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle ja suomalaisille paras ratkaisu — tämähän tässä on olennaista — ja katsoa, mitkä ovat ne kriisinhallintamekanismit, jotka parhaiten vastaavat sitten myöskin suomalaisten tarpeita niitä erityyppisiä kansainvälisiä uhkia kohtaan, joista Eurooppakin joutuu olemaan osallisena nyt ja tulevina vuosina. Minusta tämä on se ydinkysymys. Tämä vaatii kansalaisyhteiskuntakeskustelua, mutta tavattoman paljon työtä myöskin poliittisen päätöksenteon osalta, ja tämäkin keskustelu totta kai on ollut osaltaan edistämässä sitä valmistautumista, ottamaan aikanaan kantaa siihen, täytyykö sitä nyt vallalla olevaa doktriinia muuttaa vaiko ei.

Bjarne Kallis /kd:

Arvoisa rouva puhemies! Ydinkysymys on kyllä se, että me harjoitamme sellaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, että maa pysyy itsenäisenä.

Kun kuuntelin ed. Laakson puheenvuoroa, niin kiinnitin huomiota siihen, että hän puhui hyvin paljon rahasta ja taloudellisuudesta ja kustannuksista, paljonko Nato maksaisi. Summat hirvittivät häntä, ja sen takia tämä kielteinen suhtautuminen Natoon, ainakin minun mielestäni, johtui juuri kustannuksista. Jos Baltian maat olisivat saaneet valita rahan tai itsenäisyyden, niin aivan varmasti ne olisivat valinneet itsenäisyyden ja maksaneet hyvin paljon turvallisuudesta.

Minun mielestäni on, niin kuin totesin, ydinkysymys, miten me pystymme parhaiten toimimaan niin, että itsenäisyytemme säilyy, ja silloin rahalla on todella toisarvoinen merkitys.

Kimmo Kiljunen /sd:

Arvoisa puhemies! Aivan lyhyesti: Kun ed. Laukkanen pohdiskeli kysymystä siitä, että me joudumme aikanaan ottamaan kantaa tähän sotilaallisen liittoutumisen problematiikkaan, doktriinihan on sen kaltainen, että otetaan koko ajan kantaa. Todellisuudessa me otamme koko ajan, jatkuvasti, kantaa tähän kysymykseen sekä tällä debatilla että tietysti Suomella on virallinen linja, jolla tähän asiaan on kannanmuodostusta tehty. Siinä suhteessa on harhaanjohtavaa, että me pohdiskelemme joitakin uusia niin sanottuja hetkiä. Luonnollisesti, jos me muutamme tilannearvioitamme, niin sekin on taas kannanmuodostus siinä vaiheessa ja sitten eletään sillä kannalla eteenpäin.

Kuten tässä totesin, niin meitä on johtanut harhaan tässä nykyisessä muotoilussa se, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton vallitsevissa oloissa, kun me koko ajan näemme, että olosuhteet, niin sanotut vallitsevat olot, koko ajan muuttuvat eli ympäristö koko ajan muuttuu. Sen takia tämä termi "vallitsevat olot" on vähän hankala, ja siksi olin jo ehdottamassa sitä, että käyttäisimme mieluummin muotoilua, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton, ja jos jotain oloista halutaan sanoa, niin "muuttuneissa oloissa".

Ismo Seivästö /kd:

Arvoisa puhemies! Pyytäisin ed. Laaksolta sen verran tarkennusta, että kun te viittasitte vuonna 91 (Hälinää — Puhemies koputtaa) alkaneeseen vapautumiseen tässä Nato-keskustelussa, niin tarkoititteko Holkerin hallitusta vai Ahon hallitusta. Jos tarkoititte Ahon hallitusta, varmaan oli ensimmäinen kerta, kun annoitte tunnustusta sille hallitukselle.