2) Hallituksen esitys laiksi lukiolain 18 §:n muuttamisesta
Mikko Elo /sd:
Puhemies! Käsiteltävänä on nyt
hallituksen lakiesitys, jossa muun muassa on esillä ylioppilastutkinnon
rakennekokeilut. Kuten me tiedämme, ylioppilastutkinnon
rakennekokeilut alkoivat jo vuonna 1995. Tässä rakennekokeilussa
on ollut mukana 29 lukiota. Alun perin on päätetty,
että viimeinen rakennekokeilun tutkintokerta olisi ollut
ensi vuoden syksyllä eli vuoden 2003 syksyllä.
Nyt hallituksen esitys mahdollistaa tämän kokeilun
jatkamisen. Valiokunta on päätynyt ehdottamaan,
että tätä kokeilua voidaan jatkaa vuoteen
2007 asti.
Puhemies! Keskeisestihän on kysymys tässä rakennekokeilussa
nimenomaan ruotsin kielen asemasta, siitä, onko ruotsin
kieli valinnainen aine ylioppilaskokeessa vai ei. Kun tiedossa on myös
tällä hetkellä, että jopa 350
lukiota on ollut kiinnostunut osallistumaan tähän
kokeiluun, joka, niin kuin totesin, jatkuu vuoteen 2007 asti, niin
saamieni tietojen mukaan ilmeisesti 50—100 lukiota tulee
saamaan luvan jatkaa tätä rakennekokeilua.
Myöskin voidaan todeta, että rakennekokeilusta
on tehty erilaisia johtopäätöksiä.
Esimerkiksi valiokunta päätyi nyt sitten siihen,
että ruotsin kieli säilyy pakollisena ylioppilastutkinnossa.
Valiokunnan mietinnössä sivulla 4 todetaan, ja
lainaan lyhyesti: "Keskeiseksi kysymykseksi rakennekokeilussa on
noussut toisen kotimaisen kielen asema. Ylioppilastutkinnon rakennekokeilun
seurantatyöryhmän muistion mukaan toisen kotimaisen
kielen kokeen poisvalinta on rakennekokeiluun osallistuvissa kouluissa
pienessä kasvussa." Kuitenkin kannattaa muistaa, että vain
runsaat 10 prosenttia on valinnut pois ruotsin kielen, eli liki
90 prosenttia on halunnut kirjoittaa ruotsin kielen valinnaisena
aineena ylioppilaskirjoituksissa.
Valiokunta viittaa myös kielilakikomitean mietintöön,
jossa puhutaan laajasta kielivarannosta tai riittävästä kielivarannosta.
Tämähän on kuitenkin asia, jota eduskunta
ei ole vielä käsitellyt. Eduskunta ei ole saanut
kielilakikomitealta lakiesitystä tänne, joten
sillä ei sinänsä ole merkitystä,
mutta on syytä kyllä yhtyä valiokunnan näkemykseen,
jossa todetaan: "Komiteanmietinnön pohjalta valmisteltava
yleinen kielilaki olisi tullut säätää ennen
nyt käsiteltäviä koulutusta koskevia
säädösmuutoksia." Oikeastaan tämä ei ole
valiokunnan kanta, vaan valiokunta toteaa sen tulleen asiantuntijoiden
taholta.
Puhemies! Kuten valiokunta toteaa mietinnössään,
rakennekokeilun seurantatyöryhmä on ehdottanut,
että ylioppilastutkinnon rakennekokeilusta saatujen kokemusten
pohjalta kokeilun mukainen rakenne otettaisiin käyttöön
suomalaisen ylioppilastutkinnon rakenteeksi. Työryhmä perustelee
ehdotustaan muun muassa sillä, että lisääntyvä kansainvälistyminen
vaatii kansallisen ylioppilastutkintomme rakenteelta lisää joustavuutta.
Valinnaisempi tutkintorakenne helpottaisi vieraskielistä opetusta
saavien opiskelijoiden ja toisen kotimaisen kielen opiskelusta vapautettujen
tutkinnon suorittamista. Näin siis rakennekokeilun seurantatyöryhmä.
Puhemies! Tämä antaa todella meille tilaisuuden
myöskin kielikeskusteluun. Ehkä joskus paremmalla
ajalla eduskunnan olisi syytä todella käydä laaja
keskustelu siitä, miten ja mitä kieliä Suomessa
opetetaan, nimenomaan mitä kieliä Suomessa opetetaan,
minkä verran me uhraamme siihen rahaa, aikaa ja vaivaa.
Niin kuin me tiedämme, jo tällä hetkellä aivan
luonnollisista syistä, koska meidän äidinkielemme
on kieli, jota ei juuri kukaan meidän rajojemme ulkopuolella ymmärrä,
me joudumme uhraamaan paljon aikaa, vaivaa ja rahaa vieraiden kielten
ja samalla myöskin toisen kotimaisen kielen, ruotsin, oppimiseen.
Mehän tiedämme, että ruotsin kieli on ollut
yli 30 vuotta pakollisena yläasteella ja se on ollut myöskin
vuosikymmeniä pakollinen ylioppilaskokeessa. Voi vain kysyä,
onko järkevää kenenkään
kannalta se, että pakotetaan opiskelijat opiskelemaan ruotsia
yläasteella ja myöskin ylioppilaskirjoituksissa.
Herää kysymys, toimiiko tämä päinvastoin
kuin ilmeisesti on tarkoitus. Tarkoitus kai on se, että kun
pakotetaan opiskelemaan ruotsia, suomalaiset myöskin sitten
oppivat sitä, mutta tämähän
ei pidä paikkaansa. Se, että luetaan ruotsia,
on aivan eri asia kuin että sitä osataan. Tämä tietysti
koskee kaikkia aineita ja vieraita kieliä.
Oma käsitykseni on, ja olen toiminut 17 vuotta ruotsin
ja englannin kielen opettajana, että pakko-opiskelu vähentää mielenkiintoa
ja heikentää tuloksia. Erityinen ongelmahan tämä Suomen
koululaitoksessa on poikien kohdalta. Suomalaiset poikaoppilaat
suhtautuvat erittäin kielteisesti ruotsin kielen pakollisuuteen,
ja se heikentää heidän motivaatiotaan
myöskin opiskeluun.
Puhemies! Ettei tule väärinkäsitystä,
niin haluan erityisesti korostaa, että me tarvitsemme ruotsin
kielen osaajia tässä maassa. Mutta korostan sanaa
osaajia. Nyt luetaan kolme vuotta tai kuusi vuotta ja sitten sanotaan,
että me olemme opiskelleet ruotsin kielen. Sehän
tarkoittaisi sitä, että osattaisiin todella sitä.
Esimerkiksi jos yläasteella opiskellaan ruotsia pakollisena,
niin noin 40 prosenttia suomalaisista jää pelkästään
yläasteen ruotsin varaan, ja me voimme todeta, ettei yläasteella
kolmessa vuodessa mitenkään pystytä oppimaan
kieltä sillä tavoin, että sillä olisi
mitään käytännön merkitystä.
Joku sanoo, että se on yleissivistyksen kannalta järkevää.
En minä ole siitä ihan varma, että se
on yleissivistyksenkään kannalta järkevää,
että opiskelemme jotain kieltä pelkästään
yleissivistyksen vuoksi. Kielitaitohan on todella taito, jota pitäisi
käytännössä pystyä käyttämään.
Puhemies! Muualla maailmassa ja Euroopassa, myöskin
läntisessä naapurimaassamme Ruotsissa, panostetaan
voimakkaasti englannin kielen opetukseen. Ruotsalaisethan aloittavat
englannin kielen opiskelun kolmannelta luokalta peruskoulussa ja
lukevat sitä koko kouluajan. Ruotsalaiset ovat minun käsitykseni
mukaan hollantilaisten jälkeen Euroopassa todellisia englannin kielen
osaajia puhuttuna kansasta läpileikkauksena. Kun olen esimerkiksi
eri yhteyksissä keskustellut ruotsalaisten kansanedustajien
kanssa, nimenomaan riikinruotsalaisten kansanedustajien kanssa,
niin he sanovat, että se on oikein hieno asia, että opiskelette
ruotsia pakollisena, ja kun sitten olen jatkanut, että eikö olisi
myöskin hyvä, että te Ruotsissa opiskelisitte
suomea pakollisena, niin sellainen vähän väkinäinen
hymy tulee, että mitä nyt oikein kysytään,
pitäisikö heidän oppia suomea. Jokainenhan
ymmärtää, että ruotsalaiset
eivät tällaista kieltä ryhdy opettelemaan.
Vaikka Ruotsissa on 400 000 suomalaista tällä hetkellä,
niin me tiedämme ne vaikeudet, mitä esimerkiksi
on ollut tunnustaa suomen kielen asema Ruotsissa.
Puhemies! Jos katsotaan, mitä kieliä Suomessa
on perinteisesti opiskeltu suomen ja ruotsin kielen lisäksi,
niin ne ovat tietysti englanti, saksa, ranska ja venäjä.
Jos ajatellaan pelkästään saksaa, niin
meillähän on sata miljoonaa ihmistä Euroopassa,
jotka puhuvat saksaa äidinkielenään.
Jos ajatellaan, että jos nyt osaa ruotsia, niin sillä ehkä pärjää neljäntoista
miljoonan ihmisen kanssa eli Ruotsin ja Norjan kansalaisten kanssa, tanskalaisten
kanssahan ei ruotsin kielellä kuitenkaan enää selviä.
Tietysti esimerkiksi venäjäähän
me perinteisesti olemme tarvinneet ja tarvitsemme edelleenkin kaupankäynnissämme.
Puhemies! Voidaan tietysti sanoa, niin kuin on väitetty,
että meidän opetuksemme ei ole tarpeeksi tehokasta
ja että siinä on parantamisen varaa. Se voi pitää paikkansa;
se varmaan koskee kaikkia aineita. Mutta eräs ehdotus,
jonka minä esimerkiksi olen ottanut muutaman kerran esille, on
se, että meillä olisi riikinruotsalaisia opettajia opettamassa
sekä suomalaisissa että suomenruotsalaisissa kouluissa.
Nimittäin tämä kieliongelma ei ole pelkästään
suomalaisissa kouluissa, vaan niin kuin me tiedämme, se
on myöskin ruotsinkielisissä kouluissa. Esimerkiksi
täällä Helsingissä lähes
järjestään oppilaat puhuvat suomea välituntien
aikana. Kun päivittäin luen Hufvudstadsbladetia,
olen hämmentyneenä seurannut keskustelua ruotsin
kielen osaamisesta. Siitähän on nyt tehty myös
tutkimuksia, jotka selvästi osoittavat, että suomenruotsalaiset
nuoret ovat riikinruotsalaisia kollegoitaan selvästi jäljessä sanavaraston,
rakenteiden osaamisen osalta. Eli tämä on todellinen
ongelma. Me tiedämme tämän surullisenkuuluisan
Porvoon yläasteen tapauksen, kun rehtori yritti pakottaa
lapsia puhumaan ruotsia — oli ruotsalainen koulu — myöskin
välitunneilla. Tämä on todellinen ongelma myöskin
suomenruotsalaisissa kouluissa. Mielestäni se on asia,
jota pitäisi aivan kiihkottomasti myöskin pohtia.
Fru talman! Jag skall också säga några
ord på svenska. Det är ju viktigt när
man talar om våra inhemska språk, att man också uttrycker
sig på svenska. Hufvudstadsbladet skriver idag den 8 maj
följande: "Folktinget startar en kampanj för att
få svenskan att höras mera på stan. Omkring 3 000
broschyrer kommer att skickas ut till företag och myndigheter
med information om vad de kan göra för att ge
tvåspråkig service. I svenska skolor syns kampanjen
som en uppmaning att använda svenska i offentligheten."
Det är ju bra att man uppmanar folk att använda
svenska i offentligheten, men som jag sade, så tycker jag
att det också är beklagligt att man talar finska
sinsemellan i finlandssvenska skolor. Och Hufvudstadsbladet säger
till slut att "kampanjen kommer enligt Lax att kosta minst 400 000
euro", alltså ungefär 2,4 miljoner mark. Det är
ju, ledamot Lax, mycket pengar det, som ni satsar. Jag vet inte
varifrån ni får pengarna, men man kan tycka att
det är bra.
Fru talman! Personligen är jag övertygad
om att vi bäst befrämjar svenska språkets
ställning genom att göra svenskan till ett valbart ämne både
i grundskolan och i studentexamen.
Puhemies! Oma käsitykseni on, että Suomen etu
on se, että meillä on monipuolinen kielitaito ja
että me teemme ruotsin kielestäkin valinnaisen
aineen sekä peruskoulussa että ylioppilastutkinnossa.
Uskoisin, että tämä on kaikkien etu, myöskin
niiden, jotka kuvittelevat, että pakollisuus on esimerkiksi
ruotsalaisen kansanpuolueen etu.
Henrik Lax /r (vastauspuheenvuoro):
Fru talman! Jag är glad att riksdagsledamot Elo läser Hufvudstadsbladet
och att han gör reklam för kampanjen "Tala svenska
på stan".
Pyysin tämän vastauspuheenvuoron oikeastaan
todetakseni, että ed. Elolla on nyt vähän
väärää informaatiota. Porvoossa
ei ole yritetty pakottaa ketään. On hyvin luonnollista,
jos ruotsinkielisessä koulussa puhutaan ruotsia, niin kuin ed.
Elo itse toteaa, ja kehottaminen siihen oli jotain aivan muuta.
Minä toivon, ettei muussakaan informaatiossa, jota tuli
esille, tällaisia puutteita olisi.
Me tarvitsemme varmasti ruotsin kielen osaajia. Pohjoismaiden
välinen yhteistyö taatusti tiivistyy, kontaktit
tiivistyvät EU:n laajenemisen myötä,
ja jopa kuluttajamarkkinoilla on tapahtumassa sitä, että yhä useamman
suomalaisen yrityksen kotimarkkinat kattavat koko Pohjolan. (Puhemies
koputtaa) Nämä ovat tosiasioita.
Margareta Pietikäinen /r(vastauspuheenvuoro):
Värderade talman! Jag vill rätta en del av
de procentsiffror som ledamot Mikko Elo kom med.
Mikko Elohan totesi, että noin 10 prosenttia jättää ruotsin
kielen kirjoittamatta tämän rakennekokeilun tuloksena.
Itse asiassa tämä prosentti on koko ajan kasvamassa.
Kun se on ollut kokeilun alkuvaiheessa 8 prosenttia, se oli 13 prosenttia
vuonna 96. Tämä on kasvussa. Tämän
lisäksi voin todeta, että pojista 23 prosenttia
jättää ruotsin kielen kirjoittamatta.
Huolestuttavaa myöskin on, että ruotsinkielisissä kouluissa
on myöskin joillakin alueilla toivoa ja valmiutta jättää suomen
kieli kirjoittamatta.
Entiselle ruotsinopettajalle Mikko Elolle totean, että hänen
kantansa ruotsin kielen kirjoittamisesta eroaa nykyisten Suomen
ruotsin-opettajien kannasta, jotka lausunnossaan ovat todenneet, että ylioppilastutkintoon
tulee sisältyä kaikille pakollisina aineina (Puhemies
koputtaa) äidinkieli ja kirjallisuus, toinen kotimainen
kieli, vieras kieli sekä lisäksi matematiikka
ja reaaliaineet, siis (Puhemies koputtaa) viisi pakollista koetta.
Jaakko Laakso /vas(vastauspuheenvuoro):
Rouva puhemies! Olen vuosikausia seurannut ed. Elon puheita
niin sanottua pakkoruotsia vastaan. Mutta olen myös vuosikausia
seurannut ed. Elon esimerkillistä toimintaa Euroopan neuvostossa,
jossa hän puolustaa kahta Suomen virallista kieltä:
suomea ja ruotsia. Me todellakin Euroopan neuvostossa käytämme
Suomea esimerkkinä ja hyvänä esimerkkinä siitä,
miten kielikysymys on Suomessa hoidettu. Tästä syystä tuntuu hieman
oudolta se, että ed. Elo yrittää asettua
sen liikkeen kärkeen, joka markkinoi ruotsin kielen aseman
heikentämistä Suomessa. En suoraan sanoen ymmärrä tätä.
Ed. Elo, oletteko te ottanut huomioon, että kun todellakin
23 prosenttia pojista ei nyt kirjoita ruotsin kieltä ylioppilaskirjoituksissa,
se johtaa siihen, että heidän mahdollisuutensa
tulevaisuudessa tulla valituksi esimerkiksi valtion ja kuntien virkoihin
heikkenevät olennaisesti, koska heillä ei ole
sitä perustetta, jota laki edellyttää. Eli
kysyn teiltä suoraan: Mitä muutoksia te edellytätte
Suomen perustuslakiin tältä osin, kun te esitätte,
että ruotsin kielen pakollisuus poistettaisiin?
Kimmo Kiljunen /sd(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa puhemies! Ed. Elo käytti puheenvuorossaan termiä Suomen
etu. Sävy, millä ed. Elo puhui tästä niin
sanotusta pakkoruotsista, ruotsin kielen asemasta, toisen virallisen
kielemme asemasta, ei kuitenkaan antanut mielikuvaa siitä, että hän
todella oli kiinnostunut Suomen edusta. Tiedämme hyvin,
että Euroopassa on lukuisia maita, joissa käydään
hyvin voimakasta kielipoliittista keskustelua. Vähemmistökielten
asema on heikko. Suomessa oli 1800-luvulla tämä keskustelu
tietenkin käynnissä. Aitosuomalainen liike oli
vielä 30-luvulla voimissaan. Me olemme kuitenkin onnistuneet
rakentamaan upean harmonian, jossa myöskin kielivähemmistön
asema on turvattu, ja meillä on olemassa kaksi virallista kieltä Suomessa,
ja kuten ed. Laakso omassa puheenvuorossaan viittasi, olemme kansainvälisesti
eri yhteyksissä nostaneet esille Suomen esimerkkimaana,
jossa myöskin vähemmistökielen asema
on (Puhemies koputtaa) varmistettu. Olen häkeltynyt siitä,
että ed. Elo puhuu Suomen edusta tuolla tavalla, kuin hän
tässä yhteydessä puhui.
Paula Kokkonen /kok(vastauspuheenvuoro):
Ärade fru talman! Jag är nog överens
med riksdagsledamot Elo om att frivilligheten bör gälla också i
språkfrågan.
Sitten ed. Kiljuselle toteaisin, että muistellaanpa,
miten suomalaiset ovat aina suhtautuneet pakkoon. Meillä on
saamen kielellä tietty asema. Myöskin viittomakielellä on
tietty asema. Mutta emme me edellytä, että ihmiset
opettelevat niitä koulussa tai ainakaan, että nämä aineet
olisivat pakollisia.
Kimmo Kiljunen /sd(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa puhemies! Tässä oli kysymys pakosta. Minä korostaisin
sitä, että kysymys on kahdesta virallisesta kielestä,
jotka ovat Suomessa käytössä. Siinä mielessä pakkotermi
ei tässä yhteydessä ole oikeutettu.
Mikko Elo /sd (vastauspuheenvuoro):
Puhemies! Ehkä tässä lopuksi otan
vielä vähän pidemmän puheenvuoron.
Tässä ei ehdi vastata kaikkiin näihin.
Mutta, totta kai, ed. Laakso ja ed. Kiljunen, Suomessa meillä on
kaksi virallista kieltä. Eihän tämä ylioppilaskokeen
rakennekokeilu suinkaan tee mitättömäksi
sitä, että meillä on kaksi virallista
kieltä. Kysymys on siitä, kumpi edistää todellista
kielitaitoa paremmin. Minä väitän sen
17 vuoden kokemuksella, mitä minulla on ruotsinkielenopettajana
ja englanninkielenopettajana, että tämä vapaaehtoisuus,
valinnaisuus varmasti edistäisi paremmin ruotsin kielen asemaa
täällä. Mutta minä pidän
valitettavana tätä Rkp:n asennetta. Tämä on
tällainen kielipoliittinen puolue, joka ei näe
metsää puilta. Pidän sitä todella
valitettavana. Palaan asiaan myöhemmin.
Håkan Nordman /r(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa rouva puhemies, värderade talman! Av egen
erfarenhet är jag inte lika övertygad om frivilligheten
som en del andra ledamöter här idag. Jag är
själv uppvuxen i en alldeles svenskspråkig trakt
och jag vill intyga att det har varit svårt att lära
sig finska, men idag är jag mycket lycklig över
att jag kan finska tillfredsställande.
En ole itse vakuuttunut vapaaehtoisuudesta samalla lailla kuin
jotkut muut edustajat täällä itse tai
omista kokemuksistani. Olen kasvanut puhtaasti ruotsinkielisessä ympäristössä,
oppinut suomea oppikoulussa ja sitten ylioppilaskirjoituksen kautta
jne. Vakuutan, että on ollut erittäin vaikea oppia
suomea edes tyydyttävästi. Mutta olen erittäin
tyytyväinen, että minä jouduin oppimaan
ja olen tämän verran oppinut suomea hallitsemaan.
Jukka Gustafsson /sd:
Arvoisa puhemies! Ed. Håkan Nordman käytti äsken
puheenvuoron. Siitä tuli mieleeni, että käytin
viimeksi virallisen puheenvuoron toisella kotimaisella eli ruotsin kielellä arvostamani
kansanedustaja Håkan Nordmanin juhlaottelussa hänen
kotikonnuillaan. Kuulijoitten mielestä puhe sujui ruotsiksi täysin
ymmärrettävästi. Mutta nyt tällä kertaa
puhun vain suomeksi.
Arvoisa puhemies! Ed. Elo käytti aika perusteellisen
puheenvuoron toisen kotimaisen kielen asemasta, ja niin kuin käyty
keskustelu jo osoittaa myöskin meidän sosialidemokraattien
kohdalta, meiltä löytyy erilaisia painotuksia
ja näkemyksiä tähän asiaan.
Oma näkemykseni asiasta on kuitenkin kallellaan merkittävästi
enemmän ed. Elon näkemyksiin nimenomaan pelkistyen ylioppilaskirjoitusten
asemaan. Minusta on tarvetta käydä yhteiskunnassa
syvällisempi keskustelu, jos halutaan kärjistää ja
käyttää käsitettä pakkoruotsi
koskien yläastetta ja lukiota. Itse pidän erittäin
tärkeänä, että ruotsin kielellä on
vahva ja merkittävä asema niin yläasteella
kuin lukiossakin, mutta myöskin kasvatus- ja koulutusasioista
kohtuullisen hyvin perillä olevana henkilönä näkisin
kyllä asian siten, että meidän ehkä sittenkin
pitää myöskin pyrkiä vahvistamaan
englannin asemaa, mutta erityisesti myöskin muitten vieraitten
kielten, saksa, ranska, espanja, italia jne., asemaa. Rohkenisin
myöskin luonnehtia sillä tavalla, että sosialidemokraatit
olisivat olleet jo nyt valmiita arvioimaan tämän
kokeilun tuloksia sillä tavalla, että ne osoittavat,
että ruotsin kielen asema säilyy kohtuullisen
ja riittävän hyvällä tasolla
siinäkin tilanteessa, että nuoret voivat valita,
kirjoittavatko he sen ylioppilaskirjoituksissa vai eivät.
Tältä osin luotan Suomen nuorisoon ja suomalaiseen
koulutusjärjestelmään, joka minusta riittävällä tavalla
turvaa jatkossa riittävän ruotsin kielen osaamisen.
Arvoisa puhemies! Tämän lain ykköskäsittelyssä,
kun valiokunnan arvostettu puheenjohtaja ed. Dromberg oli sairaana,
käytin valiokunnan esittelypuheenvuoron. Tuossa keskustelussa
en esittänyt varsinaisesti omia näkemyksiäni.
Tässä yhteydessä keskityn pelkästään
yhteen asiaan, jota en ykköskäsittelyn yhteydessä halunnut
käydä roolistani johtuen lävitse. Se
koskee reaalikoetta ja sen uudistamista pidemmällä aikavälillä. Sivistysvaliokunta
teki peruslinjauksen, kun suunnitteilla on reaalikokeen uudistaminen
kaksipäiväiseksi ainereaaliksi. Me nostimme vielä harkittavaksi
sen, voisiko sitä kehittää siihen suuntaan,
että olisi mahdollisuus suorittaa yleisreaali ja sen rinnalla
ainereaali. Tämä asia on kirjattu hyvin mietintöön.
Mietinnöstä löytyy myöskin
erittäin merkittävä koulutuspoliittinen
näkemys ja linjaus, jota haluan tässä yhteydessä syventää ja
käsitellä. Koska tutkimusten mukaan suomalainen
lukiokoulutus vahvistaa nuorissa ja opiskelijoissa vahvasti yliopistosuuntautumista,
orientoitumista yliopisto-opiskeluun, se johtaa sen kaltaiseen tilanteeseen,
että ylioppilaskirjoitusten jälkeen vain alle
20 prosenttia valmistuneista ylioppilaista pääsee
välittömästi yliopistoon. Merkittävä osa,
tuhansia suomalaisia nuoria, jää vuodeksi kahdeksi,
jopa kolmeksi vuodeksi käymään erilaisia
preppauskursseja, odottamaan omaa opiskelupaikkaansa jopa niin,
että siitä seuraa yksilöllisiä ja
yhteiskunnallisia ongelmia näille nuorille. Itse asiassa
siinä tapahtuu valtavaa voimavarojen haaskausta niin nuorten
yksilötasolla kuin yhteiskunnankin tasolla.
Kysymys kuuluu: mitä me voisimme tehdä, jotta
tämän kaltaista tilannetta ei jatkossa olisi tai ongelman
suuruusluokka merkittävästi pienenisi? Silloin
tietysti kysymys kohdentuu koko suomalaiseen koulutusjärjestelmään,
lukiokoulutukseen ja ammatillisen koulutuksen asemaan ja vetovoimaan.
Mutta kun tässä yhteydessä nimenomaan
keskustellaan ylioppilastutkinnon kehittämisestä,
valiokunta halusi kirjata mietintöönsä seuraavasti:
"Valiokunta korostaa tässä yhteydessä myös
voimassa olevien lukio- ja ammatillista koulutusta koskevien lakien
mukaisen yhteistyön kehittämistä nykyistä paremmin
käytännössä toteutuvaksi ja
toteaa, että ylioppilastutkintoa kehitettäessä otetaan
huomioon tämän yhteistyön vaikutukset."
Eli uusi koululainsäädäntö on
edellyttänyt, että lukio- ja ammatilliset oppilaitokset
tekevät yhteistyötä ja opiskelijoilla on
mahdollisuus valita heitä kiinnostavia oppiainekokonaisuuksia
toisesta oppilaitosmuodosta. Tämä oli uuden koululainsäädännön
yksi keskeisiä punaisia lankoja ja tavoitteita. Monilla
paikkakunnilla ja oppilaitoksissa tämä toimii
hyvinkin, useimmilla paikkakunnilla ei toimi. Nuorten kannalta olisi
tärkeää, että he saisivat — esimerkiksi
lukio-opiskelijat — kokemuksia myöskin erilaisista
ammatillisista oppiainekokonaisuuksista, samaten ammattioppilaitoksissa
opiskelevat voisivat opiskella kieliä ja yleissivistäviä aineita
myöskin lukion puolella.
Arvoisa puhemies! Kun kuuntelimme asiantuntijoita, niin ilahduin
kovin Jyväskylän yliopiston tutkimuslaitoksen
professorin Jouni Välijärven omasta asiantuntijalausunnosta — ja
tämä ei ollut tilattu puheenvuoro, haluan todeta
sen valistuneelle kuulijakunnalleni — että hänen
ajatuksensa siis yliopistotutkijana olivat kulkeneet aivan samansuuntaisesti,
miten olin itse nähnyt kehittämistarpeen. Hän
itse asiassa totesi lausunnossaan, että hänen
näkemyksensä mukaan olisi perusteita suuremmallekin
muutosesitykselle kuin mitä nyt ylioppilastutkinnon rakennekokeilussa
on: "Nyt on jäänyt kokonaan huomiotta muun muassa
se, millaisia tarpeita runsaan vuosikymmenen jatkunut lukioiden
ja ammatillisten oppilaitosten yhteistyökokeilu ylioppilastutkinnon
kehittämiseksi nostaa. Työelämän
suuresti kasvaneet ammattitaitovaatimukset sekä toisaalta
ammattien sisällön ja ammatillisten rakenteiden
nopeutuva muutos korostavat yleisten ja läpi elämän
kehittyvien oppimisvalmiuksien keskeisyyttä yhtä lailla
lukion ja ammatillisen koulutuksen tavoitteena. Siksi tulevaisuuden
osaamistarpeiden ennakointi edellyttäisi mahdollisuutta sisällyttää myös
vaativia, ammatillisesti orientoivia osia ylioppilastutkintoon."
Ymmärrän sillä tavalla, että tämä tutkijaprofessorin
näkemys on moderni. Se voi herättää monissa
kysymyksiä ja ehkä vähän epäilyjäkin,
koska me olemme perinteisesti nähneet ylioppilastutkinnon
halki vuosikymmenten, ehkä vuosisatojen ikään
kuin tietynlaisena kokonaisuutena. Mutta olen vakuuttunut siitä,
että pidemmällä aikavälillä voisi
olla suomalaisen yhteiskunnan ja koulutuselämän
kehittymisen kannalta hyvä suunta se, että ylioppilastutkinnon
yhtenä osana voisi tulevaisuudessa olla tiettyjä ammatillisen
tutkinnon, niin kuin asiantuntija totesi, ammatillisesti orientoivia
osia. Näkisin, että se toisi paljon lisää mahdollisuuksia
ja lisäarvoa nimenomaan nuorten tulevaisuuden elämään
ja merkitsisi omalla tavallaan myöskin ylioppilastutkinnon
kehittämistä siihen suuntaan kuin tulevaisuuden
yhteiskunta ja työelämä edellyttää ja
vaatii.
Markku Markkula /kok:
Arvoisa puhemies! Sosialidemokraatit kahdessa puheenvuorossaan
ovat tietenkin haastaneet eduskunnan keskustelemaan hyvinkin laajalti
kokonaisuudessaan suomalaisen sivistyksen perusteista, jonka yksi
keskeinen kulmakivi ylioppilastutkinto on. Haluan kuitenkin tässä nostaa
esille vain muutaman seikan, jotka mielestäni edellyttävät lähivuosina
vielä syvällisempää ja yhteisymmärrykseen
päätyvää ratkaisua ylioppilastutkinnon sisällöstä ja
myös rakenteesta. On valitettavaa, että vielä riittävää poliittista
yhteisymmärrystä valtioneuvoston piirissä ei
ole ollut siihen, että rakennekokeilu olisi voitu päättää ja
siitä vetää selkeät johtopäätökset,
joiden perusteella olisi saatu pysyvä ratkaisu. Haluan
korostaa sitä, että opetuksen ja oppimisen sisältö sekä lukion
pedagoginen, kulttuurinen ilmapiiri, se innostavuus, joka siellä parhaimmillaan
on uuden oppimiseen, ovat paljon ratkaisevampi tekijä kuin
se, mitä ylioppilastutkinnon eri aineiden pakollisuudesta
laissa ja sitä täydentävissä säädöksissä on säädetty.
On varsin selkeää se, että yhteiskunnassa
opiskelijoiden ja opettajien piirissä on niin paljon paineita
tehdä uusia avauksia, uusia ratkaisuja ylioppilastutkinnon
suuntaan, että jotain on pikaisesti lähivuosina
tehtävä. Nyt sivistysvaliokunta sekä asiantuntijakuulemisen
että ministeriön ja oikeastaan vielä useampien
valtioneuvoston jäsenten kanssa käytyjen keskustelujen
perusteella totesi, että hoidamme pois päiväjärjestyksestä tämän
ongelman eli jotain pitää lähivuosien
ylioppilastutkinnon rakenteesta säätää,
ja näinhän tässä on tapahtunut.
Samalla haluan korostaa myös sitä, mitä ylioppilastutkinnon
rakennekokeilun seurantatyöryhmä on selkeästi
katsonut, eli jos päätöstä ylioppilastutkinnon
rakenteen muuttamisesta esitetyn kaltaiseksi, mihin he siis ovat
rakennekokeilun tuloksena päätyneet, ei tehdä,
niin rakennekokeilua tulee jatkaa ja samalla laajentaa. Tuohon lain
pykälään, joka täällä sivistysvaliokunnan
muotoilemana on, sisältyy nimenomaan velvoite siitä,
että tutkinnon yleiseksi kehittämiseksi, korostan
nimenomaan tutkinnon yleiseksi kehittämiseksi, tutkinto
voidaan kokeilutarkoituksessa panna toimeen myös tässä laissa
säädetystä perusratkaisusta poiketen.
Tämä on tietenkin herättänyt,
ja edelleen herättää, ansaitusti valtavasti
keskustelua. On tärkeää havaita se palaute,
joka rakennekokeilusta toistaiseksi on saatu, eli tämän
tutkinnon valinnaisempi rakenne on selvästi muun muassa
lisännyt matematiikan suorittamista opetusministeriön
tavoitteiden mukaisesti, ja korostan, vaarantamatta kielivarantoa.
Suoritetussa kyselyssä noin 80 prosenttia lukioiden rehtoreista
on kannattanut kokeilurakennetta ylioppilastutkinnon perusrakenteeksi. Tämä on
mielestäni hyvin selkeä palaute kentältä,
kun sen sijaan erimielisyyteen päätyneen ylioppilastutkinnon
kehittämistyöryhmän muistion mukaista
rakennetta on kannattanut vain 5 prosenttia lukioiden rehtoreista.
Nyt samalla haetaan ratkaisua tietenkin moneen haasteeseen.
Yksi näistä on kiistatta matemaattis-luonnontieteellisen
koulutuksen kehittäminen. On hyvä, että paljon
toimenpiteitä on laitettu muuten liikkeelle. Pieniä merkkejä siitä on, että olemme
menossa oikeaan suuntaan, mutta kiistatta myös on tosiasia
se, että lukiotasolla Suomessa opetetaan matematiikkaa
ja luonnontieteitä tunteina huomattavasti vähemmän
kuin valtaosassa näitä niin sanottuja muita länsimaisia
kilpailijamaitamme. Siinä mielessä meidän kannattaa
myös ottaa opiksi muualta, mutta kyse on mitä suurimmassa
määrin opetusmenetelmistä ja opetuksen
pedagogisesta kiinnostavuuden tasosta, jolla näitä oppiaineita
voidaan eteenpäin viedä.
Ed. Gustafsson, korostaessaan yhteistyötä ammatillisen
koulutuksen kanssa, tosiasiassa hyvin vahvasti perusteli myös
sitä, miksi esimerkiksi teknologiakasvatuksen pitäisi
olla hyvin läpikäyvänä, hyvin
perusteellisena, oppiainerajat ylittävänä muotona
koko meidän peruskoulutuksessamme. Teknologiakasvatuksessa
kyse on pelkistäen siitä, että yhteiskunnassa
tunnistettaviin ongelmiin tai haasteisiin haetaan monitieteisesti uudenlaisia
oivalluksiin perustuvia ratkaisuja nimenomaan useiden henkilöiden,
oppijoiden ja opettajien ja opetuksen tukihenkilöiden vahvan yhteistyön
avulla.
Haaste tässä lainsäädäntötyössä on
kiistatta myös reaalikokeen asema ja luonne. Valiokunnan
mietinnössä mielestäni todella kuuluu
ja siihen sisältyy hyvin vahva huolestuneisuuden aihe myös
siitä, että ei mennä pelkästään
yksinkertaistaen näiden yksittäisten reaaliaineiden
kirjoittamiseen, vaan suomalaisten vahvuutena on aina ollut korostetusti
lukion vahva yleissivistävä rooli. Nyt on tärkeää,
että äidinkielen ja kirjallisuuden osuutta korostetaan,
mutta sen lisäksi valiokunta mietinnössään
nosti esille sen, että reaalikokeen eri vaihtoehtoja tulee
ennen päätöksentekoa vielä huolellisesti
kehittää ja arvioida.
Valiokunnan mietinnössä pääsimme
yhteisymmärrykseen siitä, että siinä on
sanottu, että esimerkiksi olisi tarkoituksenmukaista mahdollistaa
yleisreaalin ja yhden tai useamman reaaliaineen erillinen suorittaminen.
Tällöin yleisreaalin kysymykset ja tehtävät
edellyttävät ja mittaavat, lainaan mietinnöstä,
"eri aineissa opitun analyyttistä soveltamista ja ainerajat
ylittävää päättelytaitoa
sekä mahdollisesti myös eri tietolähteiden
käyttöä". Haluamme nähdä,
että yksittäisen oppiaineen kirjoittaminen lisää aivan
liikaa vielä kapea-alaisuutta, johon oppilaat helposti
orientoituvat jo peruskoulun päättäessään
ja viimeistään hyvin varhaisessa vaiheessa lukiota,
että tuon aineen aion kirjoittaa, mutta jos siellä olisi tämmöinen
vaativa monimuotoinen yleisreaaliaineen suorittaminen, jossa on
ylitettävä oppiaineiden eri rajat, niin koko tämän
yleisreaalin kysymyksenasettelu ja tätä kautta
myös vastaukset voisivat olla hyvin toisen tyyppisiä kuin
perinteisesti reaalikokeessa on ollut.
Tämän vaikeus on tietysti siinä,
ja siinä mielessä on ymmärrettävää,
että ainakaan ylioppilastutkintolautakunnan jäsenet
eivät ole, tai ainakaan puheenjohtaja ole heti siihen kauhean
vahvasti syttynyt, että on erittäin vaikea mitata
ja arvioida osaamista, kun hyvin monet erilaiset vastaukset myös
voivat olla erinomaisen hyviä, hyväksyttäviä ja
opiskelija joutuu omatoimisesti etsimään ja ehkä löytämään
kokonaan uusia ratkaisuja, joihin opettaja ei välttämättä omassa työssään
ja ajattelussaan ole päätynyt.
Arvoisa puhemies! Näillä ajatuksilla haluan edelleen
vahvasti korostaa sitä, että meidän ylioppilastutkintomme
ja lukiokoulutuksemme luovat parhaimmillaan erinomaiset mahdollisuudet uuden
oppimiseen läpi koko elämän. On tärkeää, että lainsäädäntö antaa
tähän riittävän vankan perustuksen.
Sivistys on suomalaisten elinehto.
Ed. Takkula merkitään
läsnä olevaksi.
Kaarina Dromberg /kok:
Arvoisa puhemies! Minun mielestäni erinomaisella tavalla
valiokunnan jäsenet ovat tuoneet sen hengen ilmi täällä keskustelussa,
mikä valiokunnassa oli, kun me käsittelimme tätä asiaa.
Tämä asia ei ollut millään lailla
helppo. Valiokunnassa oltiin kahta mieltä, että pitääkö tämä lopettaa
nyt heti, vai pitääkö antaa jatkoaika.
Asiantuntijakuulemisen perusteella, niin kuin on käynyt
hyvin selville, 79 prosenttia rehtoreista olisi halunnut
levittää tämän kokeilun koko
maahan. Lukiolaisten liitto oli samaa mieltä, ettei se
eriarvostaisi tätä tutkintoa. Samaten opetushallituksen
edustajat olivat tätä mieltä. Mutta poliittisista
syistä tätä oli syytä jatkaa
vielä ja myöskin siksi, että saataisiin
vielä edustavampi kokeilu aikaan niin, että voisimme poliittisella
tasolla tehdä ne ratkaisut.
Onhan tietenkin myönnettävä, että toisen
kotimaisen kielen valinta oli vähentynyt sinä aikana, mutta
minusta se ei nyt ollut mitenkään kuitenkaan ratkaiseva
asia. Matemaattis-luonnontieteellisellä puolella valinta
oli sitten taas vahvistunut. Kun ymmärtää poikien
haluttomuuden opiskella muutenkin kieliä, niin sitäkin
taustaa vasten tämä vahvisti heidän asemaansa
niin sanotusti tulevaisuutta varten. Mutta tietenkin, kun ajatellaan,
että Suomi on kaksikielinen maa, me tarvitsemme myöskin
palveluammateissa toisen kotimaisen kielen osaajia ja sillekin on
luotava tietty mahdollisuus, että se opitaan niitä ammatteja
varten ainakin, joissa sitä tarvitaan. Olen ehdottomasti
sitä mieltä.
Mutta sitten kun täällä oli vielä ...
jaha, nyt loppui aika. Pitäisikö minun siirtyä korokkeelle?
Puhemies:
Olkaa hyvä, ed. Dromberg, puhujakorokkeelle.
Arvoisa puhemies! Reaalikokeesta käytiin hyvin laaja,
perusteellinen keskustelu, mikä muoto reaalikokeella tulisi
olla tulevaisuudessa. Nythän on niin, että kokelas
voi yhdessä aineessa kirjoittaa niin sanotun yleisreaalin.
Tuntuu, että se pohja, mikä kuitenkin on koulussa
elikkä lukiossa käyty läpi, se ei millään pysty
sitä yleissivistävyyttä testaamaan, vaan niin,
että reaaliaineissa ainoastaan yhdellä aineella
päästään reaalikokeesta läpi.
Nyt kun tuli uutena aineena tämä terveystieto,
niin periaatteessa voisi päästä läpi
reaalista sillä, että kirjoittaisi ainoastaan
terveystiedon. Siinä mielessä kyllä aika
vahvasti valiokunnassa oli se kanta, että pitäisi
olla yleisreaali ja sen jälkeen myöskin ainereaali.
Hyvin monet ovat tyytymättömiä nykytilanteeseen,
ja siksi valiokunta ehdottomasti haluaa, että tämä asia
tutkitaan hyvin perusteellisesti ja kokeilun jälkeen tehdään
ne ratkaisut, mitenkä tätä ylioppilastutkintoa
pitäisi kehittää. Onhan ihan selvä,
väitetään mitä hyvänsä,
että ylioppilastutkinto myöskin ohjaa opiskelijoiden valintoja,
mitä he valitsevat lukiossa niiksi aineiksi, joihin he
keskittyvät. Toisin sanoen mitä kapeampialaisempi
tutkinto on, niin sitä vähemmän sitä yleistietoa
saadaan sitten opiskelun ja tulevaisuuden pohjaksi.
Yliopistothan ovat halunneet, että ylioppilastutkinto
olisi myöskin pääsykoe yliopistoihin,
ettei tarvitse tätä ruljanssia viedä läpi.
Mutta hyvin vahvasti, kun me tätä asiaa käsittelimme,
totesimme ainakin sen, että eiväthän
kaikki ne, jotka ylioppilastutkinnon suorittavat, suinkaan mene yliopistoihin,
vaan myöskin ammattikorkeakouluihin ja toisen asteen koulutukseen.
Tämäkin puoli täytyy ottaa huomioon,
kun vastaisuudessa ylioppilastutkintoa kehitetään
ja varsinkin tätä reaalia, koska silloin saadaan
paljon laajempi pohja myöskin tulevaisuudessa, kun tiedämme,
että nuoret joutuvat kenties useamman kerrankin omaa ammattiaan
vaihtamaan ja sitä kautta elinikäisen oppimisen
ja jatko-opiskelujen kautta täydentämään
tietoaan. Sitäkin kautta ylioppilastutkinnon kehittäminen
on erittäin tarpeellista. Sitä ei tule tehdä ainoastaan
yhden osa-alueen ehdoilla.
Klaus Bremer /r:
Arvoisa rouva puhemies, värderade fru talman! Ruotsi
on äidinkieleni ja se on osa syvintä identiteettiäni.
Tulen aina puolustamaan sitä viimeiseen saakka. Suomi on
koulukieleni, ylioppilaskieleni, työkieleni, kotikieleni. Se
on osa syvintä identiteettiäni ja tulen aina puolustamaan
sitä viimeiseen saakka. Suomen etu on, että mahdollisimman
moni osaa ruotsia paremmin tai huonommin. Olen elänyt pakkoruotsissa
viidessä eri koulussa. Rauhattoman lapsuuteni takia oli
kouluja, jotka eivät halunneet minua opettaa ylioppilaaksi
saakka, ja jouduin vähän vaihtamaan, mutta sain
monipuolisen kokemuksen pakkoruotsista.
Tällä monipuolisen kokemuksen perusteella olen
tullut vakuuttuneeksi siitä, että täällä ed. Elon
esille tuoma malli on oikea, jos todella halutaan, että mahdollisimman
moni suomalainen osaa ruotsia paremmin tai huonommin. Halu oppia
jokin tietty kieli on myytävä oppilaalle hyvin nuorena
sillä tavalla, että oppilas todella haluaa oppia.
Jos halu oppia osataan myydä jo ala-asteella — ja
mielestäni tässä ruotsinkieliset Suomessa
ovat jättäneet tilaisuuden käyttämättä,
eivät ole nähneet, mitä on tapahtumassa — halu oppia
on siis myytävä ja jos se osataan myydä jo ala-asteella,
olen vakuuttunut siitä, että tulokset ylioppilaskirjoituksissa
ovat paljon parempia kuin nyt ruotsin osalta. On enemmän
kirjoittajia ja osataan paremmin. Siinä mielessä myös
kannatan opetusministeri Raskin ehdotusta asiassa.
Arvoisa rouva puhemies! Kielessä on kansan syvin identiteetti.
Siinä mielessä kieli, jokainen kieli, on pyhä asia
ja äärimmäisen huolenpidon kohde. Suomalaisten
identiteetin yksi kivijalka on ruotsi. Suomalaisena olisin kuitenkin
enemmänkin huolestunut suomen kielen tulevaisuudesta. Jos
tarkastellaan pelkästään eduskunnan valiokuntien
mietintöjä ja lausuntoja, kieliasu on siansaksaksi
vääntynyttä suomea kielioppivirheineen,
lauserakennehirviöineen jne.
Täällä aivan äskettäin
liikennevaliokunnassa puutuin lauseeseen, jossa oli 61 sanaa ja
päälauseen perässä 6 sivulausetta.
Se ei ollut, mainittakoon tässä, liikennevaliokunnan
valiokuntaneuvoksen aikaansaannosta, vaan se oli kopioitu suoraan
ilmeisesti valtioneuvoston tekstistä.
Sääntönä on käyttää ilmeisesti
laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä lainasanoja,
EU-sanastoa, mainossanastoa, kansainvälisen politiikan sanastoa,
vaikka jokseenkin aina olisi suomenkielinen vastine käytettävissä.
Kriteeri: kuinka usein onkaan ministerien suusta kuullut täällä sanan
kriteeri, aivan kuin sillä ei olisi suomenkielistä vastinetta!
Yhdessä ainoassa asiantuntijakuulemisessa kirjoitin
muistiin liikennevaliokunnassa seuraavat sanat suomenkielisessä käsittelyssä:
futuurimarkkinat varioivat brändejä detaljeittain
optimaalisessa innovaatiossa kriteerinä horisontaali genre
terestriaaliseksi diversiteetiksi, eksaktin problematiikan reguloivaksi
trendiksi. Tässä on vain alkua ja on käytetty
leikillisesti näitä sanoja. Muita sanoja samassa
kuulemisessa olivat muksi, multipleksi, independentti, kompleksinen,
bona fide, sitten tietysti nämä tavalliset analoginen
ja digitaalinen, sitten paradoksi, mustcarry, digifoorumi, duopolinen,
de facto, monoliittinen, relevantti, eksakti, reaali, mobiliteetti.
Arvoisa rouva puhemies! Täällä eduskunnassa
pitäisi olla tahtoa ja halua säilyttää myöskin suomen
kieli puhtaana sillä tavalla, että se olisi vähemmän
uhattuna kuin se tällä hetkellä on EU:n
sulatusuunissa. Minusta täällä eduskunnassa
pitäisi tehdä sellainen aloite korkealla tasolla, jossa
myöskin tiukataan hyvää suomen kieltä.
Paula Kokkonen /kok(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa puhemies! Ed. Bremer puhui täyttä asiaa.
Minusta oli hyvä, että hän kiinnitti
huomiota tähän, sanoisiko, kielipuolisuuteen,
joka on vallannut alaa ja yhä enemmän valtaa alaa. Huolestuttavaa
on se, että tunnistin tekstin entisenä Yleisradion
hallintoneuvoston jäsenenä: Kysymys on ollut aivan
ilmeisesti sen alan asioista. Kun tuolle elimelle vielä kuuluu
julkisen palvelun tehtävä, niin toivoisi sen erityisesti
vaalivan suomen kielen käyttöä. Hyvä muistutus meille
kaikille.
Olen erityisen iloinen, että ed. Bremer myöskin
yhtyi ed. Elon esille tuomaan käsitykseen, johon minäkin
yhdyn, että ruotsin kieli saa paremman aseman Suomenmaassa
silloin, kun se on vapaaehtoisuuden varassa.
Tapio Karjalainen /sd:
Arvoisa puhemies! Minäkin liityn ed. Bremerin puheenvuoron
kiittelijöihin. Oikeastaan tuossa olisi voinut jatkaa vielä,
että EU:n poliittinen kielenkäyttö on
yksi kansaa etäännyttävä elementti
tällä hetkellä. Aion kuitenkin kommentoida
ihan lyhyesti lukiolain muutamaa asiaa ja ennen kaikkea kielikysymystä.
Tiedän, että sohaisen tunteita herättävää asiaa.
Totean aluksi, että arvostan Suomen kaksikielisyyttä,
mutta oma ajatteluni lähtee käytännön opetustyön
kokemuksesta peruskoulun yläasteella. Olen joutunut työkseni
pohtimaan opetus- ja oppimisresurssien järkevää jakamista
ja myönteisen motivaation merkitystä tuossa ja
siitä näkökulmasta lähtien en
usko ruotsin kielen aidon osaamisen heikkenevän, jos ruotsin
opiskelu muuttuisi vapaaehtoiseksi peruskoulusta lähtien. Päinvastoin
uskon, jotta sellaisella järjestelyllä suomalaisten
kokonaisosaaminen kielissä paranisi.
Toinen kommentti sitten reaalin yleissivistävyyteen
tai sen mittaamiseen. Reaalissa on yksi suuri puute tuossa mielessä.
Reaali on edelleen vapaaehtoinen ylioppilaskirjoituksissa.
Martti Tiuri /kok:
Arvoisa puhemies! Kansanedustaja Bremerin esimerkkisanastosta
sai kyllä sen käsityksen, että englantia
pitäisi osata, niin että tietää,
mitä ne sanat ovat suomeksi. Tässä varmaan
on vikana juuri se, että joillakin ammattialoilla, kun
ulkomaalaisten kanssa jatkuvasti seurustellaan, ei edes aina tiedetä,
mitä ne käsitteet ovat suomeksi. Se on varmaan
myös koulutuskysymys, että eri asteissa, lukioissa,
yliopistoissa ja muualla, pyritään käyttämään
mahdollisimman selvää suomen kieltä.
Mutta varsinaisesti haluaisin kuitenkin puhua siitä,
mitä ylioppilastutkinnolle pitäisi tehdä.
Minusta voi yhtyä hyvin siihen, mitä kansanedustaja
Elo on esittänyt ja monet muut yhtyneet siihen. Meillä päästään
varmaan hyvään tulokseen, kun ylioppilaskirjoituksissa
ei vaadita pakollista ruotsin kieltä. Jollakin lailla tuntuu
siltä, että Suomi on todella pahasti ajasta jäljessä koulutusasioissa.
Sata vuotta sitten kun pyrki Teknilliseen korkeakouluun tai Polyteknilliseen
opistoon, vaatimuksena oli hyvä Katkismuksen tieto ja hyvä maine.
Nyt jollakin lailla nämä ylioppilastutkinnon vaatimukset
ovat vielä suurin piirtein sillä tasolla, kun
vertaa siihen tietoon, mitä tarvittaisiin jo yhteiskunnassa.
Meillä puhutaan yleissivistävästä koulutuksesta,
mutta siitähän ylioppilastutkinto on kaukana.
Reaalikoe on hyvin tärkeä. Äidinkielen
koe on tietenkin semmoinen, jossa myöskin yleissivistys
varmasti tulee kysymykseen, mutta eniten se kuitenkin tulee esiin
reaalikokeessa. Reaalikokeessahan voi valita jonkin alueen tai pari
hyvinkin kapeata aluetta, niin että ei mitenkään
reaalikokeen läpäisy takaa yleissivistystä tai
kypsyyttä, niin kuin ylioppilastutkintolain 18 §:ssä sanotaan.
Nykyaikana tarvittaisiin välttämättä paljon enemmän
tietoa luonnontieteistä ja tekniikasta, jotta voitaisiin
järkevällä tavalla toimia yhteiskunnassa.
Nyt näyttää paremminkin sitten haluttavan
opettaa näitä seurausasioita. Terveyskasvatusta
on lisätty, kun on kuviteltu, että sitä tarvitaan
enemmän kuin luonnontieteitä, mutta eihän terveyskasvatuskaan
voi perustua muuhun kuin luonnontieteiden, kuten fysiikan ja kemian,
tietoihin silloin, kun puhutaan määrätyistä terveysasioista.
Sitten kun ihmiset oireilevat, kun he eivät ymmärrä nykyaikaista
yhteiskuntaa, on ajateltu, että psykologiahan on hyvä,
pannaan sekin sinne, sen sijaan että pantaisiin niitä asioita,
joita ihmiset tarvitsevat yleissivistykseen.
Eli kyllä Suomessa nyt olisi korkea aika saada teknologiakasvatus,
ei niin, että se on läpitunkevaa joka paikassa,
vaan kyllä se vaatisi ihan oman alueensa, koska teknilliset
järjestelmät ovat aika monille vastaantuleva asia
ja ne eivät tarkoita mitään nappulatekniikkaa
vaan niitten syvällistä ymmärtämistä.
Nythän meillä näkyy vaadittavan, että ydinvoimakin
tai energiajärjestelmä täytyy valita
tunteiden perusteella. Silloin ollaan minusta todella hakoteillä ja
joudutaan aika hankalaan tilanteeseen. Pelätään
matkapuhelinmastojen aiheuttavan valtavia sairauksia ja muita sellaisia.
Jos ei luonnontieteistä mitään pohjaa
ole, niin tämäntapaiset asiat menevät
sitten hyvin perille. Mutta jos niistä on ajoissa jo oppinut
jotain, silloin varmaan pystyy suhtautumaan niihin paljon paremmin.
Eli niin kuin jo viime kerralla, kun tästä alustavasti
keskusteltiin, ehdottaisin, että reaalikokeita olisi kaksi
kappaletta, joista ei selviäisi niin, että jonkin
hyvin kapean alueen vain saa kirjoittaa, vaan toinen selvittäisi,
kuinka paljon tietää humanistisista ja yhteiskunta-asioista,
ja toinen, kuinka paljon luonnontieteiden ja tekniikan asioista.
Jos halutaan, että yliopistot selviävät
helpommalla ilman pääsytutkintoja, silloin varmaan
voisi sitten vapaaehtoisena olla vielä ainereaalikoe, jossa
voi näyttää, että sen ja sen
alueen osaa hyvin, jota tarvitaan niissä opinnoissa, joihin
pyrkii yliopistossa.
Mikko Elo /sd:
Puhemies! Aivan lyhyesti puutun muutamaan täällä käytettyyn
puheenvuoroon.
Mitä ensinnäkin tulee kielikeskusteluun, niin sehän
on olennainen osa ylioppilastutkinnon rakennekokeilua, niin kuin
tiedämme. Niin kuin täällä on
todettu, ehkä valitettavasti kuitenkin kieli on hyvin tunteenomainen
kysymys ja se aiheuttaa tunnepurkauksia. Mielestäni tätä pitäisi pystyä myöskin
lähestymään rationaalisesti, myöskin
talouden näkökulmasta katsottuna, koska, kerran
vielä, me satsaamme valtavan määrän rahaa
kielten opetukseen ja toisaalta me myöskin tiedämme,
kuinka valtavan tärkeä on esimerkiksi englannin
kielen taito tänä päivänä maailmassa.
Kyllä eräissä teollistuneissa maissa
on tultu siihen johtopäätökseen, että nimenomaan
parantunut englannin kielen taito tulee myöskin näkymään
bruttokansantuotteen kasvuna. Kyllä me olemme sellaisessa
maassa, jossa näin on asian laita, olen siitä sataprosenttisen
varma.
Puhemies! Mielestäni edustajat Bremer ja Karjalainen
osuivat asian ytimeen puhuessaan siitä, että pitää jo
ala-asteella osata myydä ruotsin kieli suomalaisille, siis
"myydä", tehdä se vetovoimaiseksi, tehdä se
mielenkiintoiseksi. Olen aivan varma, että niin kuin ylioppilastutkinnon rakennekokeilussa
on tapahtunut, tällaista poisvalintaa ei kuitenkaan suuressa
mittakaavassa tapahtuisi eikä kuitenkaan ruotsin kielen
todellinen osaaminen heikkenisi.
Puhemies! Rehellisesti sanottuna, kun myöskin päivittäin
katselen FST:n Nytt-ohjelmaa, niin kyllä, kun suomalaisia
haastatellaan, akateemisestikin koulutettuja ihmisiä, ja
kuuntelee heidän ruotsin kieltään, niin
vähän tulee surku joskus siitä, onko
syytä sittenkään antaa lausuntoa ruotsin
kielellä, olisiko parempi, että antaisi sen suomen
kielellä, se voisi olla järkevämpää.
Mutta näin nyt vain tapahtuu, enkä halua ruveta
tässä ruotsinkielisten uutisten toimittajia neuvomaan.
Puhemies! Mitä tulee edustajien Laakson ja Kiljusen
väitteeseen siitä, että jotenkin tässä oltaisiin
heikentämässä ruotsalaisen vähemmistön asemaa
täällä, sillähän ei
ole mitään tekemistä tämän
kanssa. Perustuslakivaliokunta olisi varmaan omassa lausunnossaan
puuttunut siihen, esimerkiksi kun puhutaan rakennekokeilusta, jos se
olisi jotenkin heikentänyt tai sen lopullinen voimaan saattaminen
jotenkin heikentäisi ruotsinkielisen vähemmistön
asemaa. Näin ei ole tarkoitus, vaan oikeastaan aivan päinvastoin.
Tarkoitus on sitä todellista osaamista vahvistaa. Nyt vaan
on näköjään vaikea saada läpi
tätä ajatusta eduskunnan täysistuntosalissa
ainakaan täydellisesti. Mutta hyvä, kun kuitenkin
täällä aika monet ovat samaa mieltä siitä,
koska luulen, että meillä kaikilla on sama päämäärä,
että tarvitaan mahdollisimman laaja ja hyvä kielitaito,
johon kuuluu tietysti molempien kotimaisten kielten taito.
Puhemies! Ihan pari sanaa, kun ed. Laakso, joka nyt on poistunut,
puhui siitä, kuinka ei puhuta pakkomatematiikasta, tai
joku on kirjoittanut yleisönosastossa, pakkohistoriasta.
Totta kai matematiikkaakin on erilaista, mutta matematiikka on matematiikkaa,
sitä on opittava. Olen ed. Tiurin kanssa samaa mieltä siitä,
että meidän pitää panostaa myöskin
luonnontieteiden opetukseen entistä enemmän. Siihen
on panostettu ja edelleen varmaan on syytä lisääkin
panostaa, samaten pakkohistoriaan. Totta kai jokainen me tarvitsemme
historiaa, mutta meillä on kymmeniä, satoja kieliä,
meidän on valittava jostakin, koska kaikkeahan me emme
kuitenkaan pysty opiskelemaan.
Puhemies! Myöskin ed. Gustafsson ihan hyvin toi esille
oman näkemyksensä, joka minun mielestäni,
vaikka hän sitä ei itse sanonut, oli hyvin lähellä meidän
opetusministerimme Maija Raskin näkemystä. Pidän
valitettavana sitä, että Hufvudstadsbladet on
ottanut opetusministeri Raskin jatkuvaksi maalitauluksi sen takia,
että hän on halunnut tämän rakennekokeilun
saatavan voimaan.
Ed. Dromberg viittasi poliittisiin syihin, ja tietysti olisi
ollut hyvä sanoa nämä poliittiset syyt julki.
En tiedä, onko minunkaan velvollisuuteni sanoa sitä,
mutta tosiasia on tietysti, että taustalla on nyt sitten
vähän suurempaa politiikkaa, joka on johtanut
myöskin tähän valiokunnan ottamaan kantaan.
Mikä on sitten Suomen etu? Väitän
edelleenkin, että ne näkemykset, jotka olen tuonut
esille, ovat Suomen etu.
Ehkä vielä rakennekokeilusta. Ed. Markkula ja
eräät muut ovat todenneet, että 80 prosenttia esimerkiksi
lukioiden rehtoreista on sitä mieltä, että rakennekokeilu
on onnistunut ja että se pitäisi saattaa voimaan.
Kyllä kai he ovat todellisia asiantuntijoita, ehkä vielä enemmän
kuin me kansanedustajat.
Veijo Puhjo /vas(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa puhemies! Ed. Elo sanoi, että ruotsin kielen
opetuksella ei ole yhteyttä ruotsinkielisten asemaan. Hän
mainitsi myöskin, että kielen opetusta pitäisi
monipuolistaa — olen myös sitä mieltä — ja
ehkä enemmän painottaa englantia. Mutta minun
mielestäni kyllä kouluruotsin opetuksella on kiinteä yhteys
ruotsinkielisten asemaan ja kyllä sillä on arvo,
että jokaisen pitää tulla toimeen omalla äidinkielellään
ja saada palveluita. Ei ruotsin kielen opetuksen vähentäminen vaikuta
ainoastaan palveluiden laatuun, vaan se vaikuttaa myöskin
itse oppilaiden tulevaisuuteen. Suomessa on valtava määrä työpaikkoja, joissa
vaaditaan ruotsin kielen taito, ja sitten jos ei opetusta ole saanut,
jää paitsi näistäkin. Kyllä minun
mielestäni ruotsin kielen lynkkaus on vähän
liiallista.
Margareta Pietikäinen /r:
Fru talman! Rakennekokeilusta ja sivistysvaliokunnan mietinnöstä totean
vielä, että sivistysvaliokuntahan totesi lausumassaan
seuraavaa: "Eduskunta edellyttää, että hallitus
seuraa ylioppilastutkinnon rakennekokeilun toteutumista ja oppimistuloksia sekä ryhtyy
tarvittaessa sellaisiin toimenpiteisiin, joilla turvataan koulutuksellinen
tasa-arvo ja maan kansalliskielten osaaminen." Mielestäni tämä oli
hyvä lisäys tuohon meidän mietintöömme.
Sehän oli yksimielinen.
Olen myöskin sitä mieltä henkilökohtaisesti, että tämän
lausuman toteuttaminen onnistuu parhaiten, jos edetään
jatkossa niin kuin ehdotti esimerkiksi parlamentaarinen työryhmä,
ja haluan todella alleviivata, että tämä oli
parlamentaarinen työryhmä, joka vuonna 2000 esitti
ylioppilastutkinnon monipuolistamiseksi seuraavaa mallia, jossa
olisi neljä pakollista ainetta ja rajoittamaton määrä valinnaisaineita.
Pakollisiin aineisiin kuuluisivat työryhmän mukaan
suomi ja ruotsi ja joko reaalikoe tai matematiikka. Olin myöskin
tuon työryhmän jäsen, ja valitettavaa on,
että tästä on kerrottu hyvin vähän
ja että myöskin eri ministeriöiden eri
raporteissa on tavallaan nähtävästi haluttu
unohtaa tämän työryhmän suosituksia.
Fru talman! När vi tidigare i diskussionen — bland
annat riksdagsledamot Elo — har kommenterat resultatet
hittills av strukturförsöket och av hur mycket
man väljer bort språken så är
det, och jag vill upprepa det, ett beklagligt faktum att man i allt
högre grad väljer bort både svenska i
de finska skolorna och finska i de svenska skolorna. Jag konstaterade
tidigare att procenten som väljer bort svenska i de finska
skolorna har ökat under de år som experimentet
har pågått och uppgår nu till nästan
14 procent. När det gäller de manliga abiturienterna
så har vi en så hög procent som nästan
23 som låter bli att skriva svenska.
Nu är det ett faktum, som ännu inte har kommit
fram i debatten idag, att när abiturienterna väljer
och går i en skola med strukturförsök
så vet de att de kommer att tävla om arbetsplatserna med
tusentals abiturienter som har skrivit svenskan obligatoriskt i
studentexamen. Så att till och med en så hög
procent som 23 väljer bort svenska språket, när
man vet att man inte har samma möjligheter att tävla
om arbetsplatserna i kommun och stat och på tvåspråkiga
orter, tycker jag att är att betrakta som oroväckande.
Det visar klart att om strukturförsöksmodellen
skulle gälla i hela landet, så skulle den här
procenten garanterat öka.
Dessutom är jag bekymrad över den slutledning
många av debattörerna kommit med när
de säger att de verkliga sakkunniga är skolornas
rektorer. Jag är själv rektor för en
skola och jag vill säga att när jag har tagit
ställning som rektor, så ser jag nog speciellt
mycket på min egen skola och vad som är bra just
för den. Men jag har säkert inte alla gånger
tänkt på vad mina slutledningar betyder för
hela landet.
Min uppfattning är den att om 80 procent av skolornas
rektorer säger att strukturförsöket är bra
och vi fortsätter med det, så har de uttryckligen
tänkt på läget i sin egen skola. De har
inte sett på helheten, på landets tvåspråkighet
och landets historia, något som har kommit fram mycket
bra här i många inlägg. Jag vill alltså ifrågasätta
det att rektorerna skulle vara experter på landets nationalspråk
och språkens ställning.
Haluan, puhemies, vielä sanoa pari sanaa tästä reaalikokeesta.
Totean, että minun mielestäni oli erittäin
hyvä, että sivistysvaliokunta myöskin otti
tähän asiaan kantaa. Meidän kantammehan oli
se, että tarvitaan vielä aikaa ja selvityksiä,
ennen kuin olemme valmiit siirtymään tuohon ainereaalimalliin,
jota ministeriön virkamiesryhmä on esittänyt.
Minun mielestäni paras malli olisi uuden tyyppinen yleisreaali,
joka mittaisi erittäin laajasti yleissivistystä,
ja tämän lisäksi olisi mahdollista osallistua
ainereaaliin. Se olisi silloin kaksiosainen koe. Haluan vielä todeta, että jos
siirtyisimme sellaiseen malliin, jossa ainereaali olisi ainoa mahdollisuus,
niin sehän kyllä käytännössä merkitsisi
meidän kouluillemme, pienille lukioille, suuriakin vaikeuksia,
koska niiden velvollisuutena olisi myöskin järjestää hyvin
monessa erillisessä aineessa syventäviä kursseja.
Siihen eivät varmaankaan opettajaresurssit tai taloudelliset
resurssit riittäisi.
Mutta vielä toteaisin, että tämä lukiolain
käsittely sivistysvaliokunnassa sujui mielestäni
hyvin. Meidän esityksemme on minusta kohtuullisen hyvä.
Tarvitaan lisäaikaa. Mutta toivon itse, että lopputulos
on se, että todetaan, että rakennekokeilumalli
ei ole sopiva malli, vaan jatketaan nykymallin mukaan ainakin, mitä tulee
kansalliskielten asemaan.
Klaus Hellberg /sd:
Arvoisa rouva puhemies! Olisin myös puuttunut lähinnä ruotsin
kielen asemaan ja tulevaisuuteen jatkossa. Täällä on paljon
puhuttu siitä, että ala-asteella pitäisi
osata myydä ruotsin kieli oppilaille. Tietysti näin
on. Minusta siinä on kyllä opettajien ja aikuisten
vastuusta lähinnä kysymys, miten lähdetään
opetusta ohjaamaan. Olen sitä mieltä, että on
aivan selvää, että ylioppilastutkinto
ohjaa myöskin ainevalintoja jo hyvin varhaisessa vaiheessa,
ja jos on niin, että molempia kotimaisia kieliä ei
tarvitse kirjoittaa, on selvää, että ruotsin
kieli ajan mittaan laskee sellaiseen asemaan, että se menettää merkityksensä koko
suomalaisessa yhteiskunnassa. Näin pahasti pelkään.
Olemme globaalin markkinatalouden jyräämiä monessa
mielessä koko yhteiskunta. Mainokset alkavat pääasiassa
olla enemmän ja enemmän, varsinkin nuorisolle
suuntautuneet mainokset, englanninkielisiä. Firmojen nimet
muutetaan kansainvälisiksi, niin että ne soveltuvat
ainakin englannin kieleen. On selvää, että Suomessa
tietysti, vaikka ed. Bremer oli huolissaan suomen kielen asemasta,
josta on siitäkin syytä varmaan olla huolissaan,
kuitenkin suomen kieli säilyy, mutta kyllä niiden
ihmisten asema heikkenee, joilla on äidinkielenään
ruotsi. Jos katsotaan palvelujen saatavuutta ja heille tuotettavia palveluja,
niin nyt jo on erittäin suuria ongelmia. Silloin, kun yhteiskunnat
olivat enemmän suljettuja, palvelun saantikin oli varmasti
helpompaa.
Ymmärrän kyllä ed. Elon tuskan, kun
hän on Porissa suomenkielisellä paikkakunnalla
ammattikoulussa opettanut ruotsia. Kyllä siellä varmaan
oppilailla on motivaatio-ongelmia, jotka ovat varmaan matkan varrella
heijastuneet opettajaankin. Se ei varmasti ole ollut helppoa. Mutta
jos me luopuisimme siitä niin, että vain motivoituneet
saisivat hyvän koulutuksen, se olisi minusta väärä signaali.
Myös heikomman motivaation omaavat oppilaat on koulutettava
mahdollisimman hyvin. Minusta on aivan oleellinen asia suomalaisessa
koulutusjärjestelmässä, että kaikki
pyritään saamaan koulutettua hyvin. Täytyy sanoa,
että en usko, että kukaan sellaisista suomenkielisistä ihmisistä,
jotka ovat saaneet koulutuksen myös ruotsin kielellä ja
nyt osaavat kohtuullisen hyvin ruotsin kieltä, on siitä pahoillaan. Moni
on tullut ainakin minulle sanomaan, että on hyvä,
että he ovat oppineet myös ruotsin kielen. Se
on antanut heille elämässä paljon mahdollisuuksia.
Minusta meidän tällaisessa pienessä maassa pitäisi
pitää huolta siitä, mistä me
perustuslaissakin olemme jo lähteneet, että molempien
kotimaisten kielten, varsinkin tässä tilanteessa
vaarassa olevan ruotsin kielen, asemasta pidettäisiin hyvää huolta.
Se on erittäin tärkeää.
Me joudumme oppimaan ja meidän on erittäin
tärkeää oppia kansainvälisiä valtakieliä,
englantia tietysti ensisijaisesti, mutta tarvitaan myös venäjää,
saksaa, ranskaa, espanjaa jne. Mutta sen uhriksi ei pidä asettaa
ruotsin kieltä. Minusta nyt vähän uhkaavasti
tällainen henki alkaa olla Suomessa. Me olemme menettäneet
minusta suvaitsevaisuuden kieliasiassa aivan nyt 90-luvun kovassa
ajassa, niin kuin koko eurooppalainen yhteiskuntakin tuntuu koventuneen
monessa mielessä. On ääriliikkeitä,
ja nyt ollaan erilaisia vähemmistöjä vastaan.
Tämä on valitettava ilmiö. Toivottavasti
ainakin eduskunnassa pystytään säilyttämään
sellainen asenne, että voidaan osoittaa, että olemme
täällä ottamassa myös vähemmistön
huomioon, emme vain ruotsinkielistä vähemmistöä vaan
yleensäkin vähemmistöt. Olemme valmiit
pitämään huolta myös erilaisista
vähemmistöistä ja puolustamme heitä globaalia markkinataloutta
vastaan, joka pyrkii jyräämään yli
kaiken.
Lauri Oinonen /kesk:
Arvoisa rouva puhemies! Kun sivistysvaliokunta käsitteli
tätä kysymystä, kuuntelimme varsin suuren
määrän asiantuntijoita ja keskustelimme
hyvin paljon nimenomaan muustakin kuin kielikysymyksestä,
itse asiassa siitä melko vähän kokonaisuutta
ajatellen. Toki sekin vahvasti oli kuvassa mukana. Mutta lukio kokonaisuutenaan
oli esillä, ja erityisesti myöskin sieltä nousi
vähintäänkin tämän kielikysymyksen
verran esille kysymys reaalikokeesta. Käsiteltäessä todettiin
se, että ylioppilastutkinnolla on koko lukiota ohjaava
vaikutus lukion opetukseen, opiskeluun, lukiossa tehtäviin ainevalintoihin
nähden. Tämän vuoksi ylioppilastutkinnon
ja lukion tulee tietysti olla kiinteässä yhteydessä toisiinsa.
Tietysti kaiken on myöskin ajan haasteiden mukana osaltaan
muututtava.
Toisaalta todettiin muun muassa siinä yhteydessä,
kun jatkettiin lukiokokeilua, tärkeäksi oppilaan
oikeusturva, että ei myöskään
liian paljon tapahdu muutoksia, että opiskelija, kun on
aloittanut opinnon, joutuisikin esimerkiksi hyvin toisen tyyppisiin
tilanteisiin, kun on päättämässä opintojaan.
Samalla tarvitaan tiettyä pysyvyyttä myöskin.
Eli ylioppilastutkinnolla on opiskelijoiden lukio-opiskelua ohjaava
vaikutus, tämä on osaltaan kiistaton tosiasia.
Samalla tuli esille kysymys pienistä ja keskisuurista
lukioista, siitä, että niiden toiminta ensinnäkin
maassa on mahdollista ja että ne voivat tarjota vähintään
yhtä hyvää opetusta kuin suuret lukiot.
Väitän, että pienessä lukiossa
on edellytykset paljon parempaan opiskeluun, paljon parempaan opetukseen
juuri yksilöllisyyden ja ihmistuntemuksen kautta kuin suurlukioissa.
Samoin väitän, että pienissä lukioissa
erilaiset häiriöt ovat otaksuttavasti vähäisemmät
kuin suurissa lukioissa. Pienessä lukiossa opettajakunta
ja oppilaat voivat tuntea toisensa. Vieläpä tarjoutuu
tilaisuus, että voidaan tuntea opiskelijoiden vanhempia,
kotitaustaa. Pienessä lukiossa lukio integroituu yhteiskuntaan,
jossa se sijaitsee.
Samalla eräs tärkeä seikka on muistettava
lukioiden yhteydessä myös: peruskoulun yläaste
ja lukio usein toimivat elimellisesti ja kiinteästi samassa
yhteydessä. Hyvin monet opettajat opettavat sekä lukiossa
että yläasteella tai yläasteella ja lukiossa,
virat painottuvat molempiin suuntiin, ja sillä tietysti
on opettajan eläkkeellejäämisessä kolmen
vuoden merkitys, onko sana yläaste vai lukio ensimmäisenä,
kun virkaan nimetään.
Näin ollen näitä erilaisia näkökohtia,
jotka liittyvät lukioon, on syytä edelleen tuoda
esille. Pienten lukioiden kannalta on tärkeää,
että niille turvataan taloudelliset resurssit. Osaltaan
tämä on nimenomaan valtion tiedostettava kysymys. Kunnilla
on usein taloudellisista voimavaroista puutetta, ja siksi joudutaan
kunnissa tinkimään tuntikehyksestä, monista
muistakin asioista, ja tämä jos mikä on
koulutyössä kielteinen asia.
Se, että suomalaiset tahtovat käydä siinä laajuudessa
lukiota kuin nyt käydään, on mielestäni myönteinen
asia. Lukio antaa monella tapaa hyvää pohjaa yksilön
tulevaisuutta varten. Vaikka tänä aikana eivät
enää siinä määrin lukion
käyneet ja ylioppilaat jatka korkeakouluissa ja yliopistoissa
kuin vuosikymmeniä sitten, niin lukiolla on merkitys, vaikka
jatketaan ammatillisessa oppilaitoksessa tai ammattikorkeakouluissa. Se
on antanut hyvää yleissivistystä, kielitaitoa,
se on antanut tiedollista pohjaa, yksilön elämä on kehittynyt
3—4 vuotta lukion aikana, pystytään tekemään
muun muassa ammatinvalintaa tai jatko-opintoja ajatellen kenties
ja toivottavasti kypsempiä ratkaisuja. Lukiolla on ehdottomasti
tärkeä merkityksensä. Monella paikkakunnalla
juuri pienet lukiot ovat ainut nuorisoasteen oppilaitos, tämäkin
on syytä muistaa. Jos pienten lukioiden toiminta vaarantuu,
niin silloin saattaa tulla ongelmia myös yläasteiden
toimintoihin.
Muutama sana reaalikokeesta. Pidän sitä erityisen
tärkeänä kokeena, kuten äidinkielenkin koetta. Äidinkieli
ja reaali monella tavalla mittaavat kypsyyttä. Reaali tietysti
mittaa tietojakin, mutta kyllä se on myös tietynlainen
kypsyyden mitta jollakin tapaa samalla hyvinkin vahvasti. Mielestäni
on tärkeää, että lukio säilyy vahvan
yleissivistyksen antavana, ja siksi nykyisen kaltainen niin sanottu
yleisreaali on minusta tähän kannustava. Olkoonkin,
että opiskelija voi siinä painottua hyvinkin kapealle
sektorille, ainakin tämä mahdollisuus on, jota
ei välttämättä minusta suinkaan
pois pidäkään ottaa, vaan nykyinen reaali
on loppujen lopulta varsin hyvä. Ainereaali, joka on noussut
esille vaihtoehdoksi, ensi näkemältä saattaisi
näyttää hyvältä. Sitä yliopistot
ja korkeakoulut haluaisivat käyttää pääsykokeen
välineenä valitessaan oppilaitoksiin oppilaita,
ja vanhastaanhan ylioppilastutkinnolla onkin ollut tämä merkitys
hyvin vahvalti.
Minä näkisin kuitenkin, että kun
pääosa ylioppilaista ei jatka kuitenkaan korkeakouluissa
tai yliopistoissa tänä aikana, niin sen vuoksi,
että ylioppilastutkinnosta saataisiin korkeakoulujen opiskelijavalinnan
väline muuttamalla ylioppilastutkinnon rakennetta, tähän
ei pidä mennä. Ennemminkin korkeakoulujen ja yliopistojen
tulisi palata vaikkapa kolmisenkymmentä vuotta sitten olleeseen
käytäntöön, jossa annetaan enemmän
arvoa ylioppilastutkinnon arvosanoille. Mielestäni ne mittaavat
opiskelijan kykyä harjoittaa opintojaan. Mielestäni
ei niinkään pidä ajatella, mitä tämä oppilas
nyt jotakin oppisisältöinä tietää,
vaan nämä arvosanat — näin väitän — mittaavat
hyvinkin opiskelijan kykyä ja mahdollisuutta korkeakouluopintoihin.
Tähän tietysti voitaisiin liittää oppilaitoksesta
riippuen myöskin sitten lukion päästötodistuksen
arvosanojen huomioon ottaminen.
Minusta tässä saattaisi olla se kehitettävä malli,
jolla voitaisiin päästä eroon noista
kalliista preppauskursseista, joita pääsytutkintoja
varten järjestetään ja joista opiskelijoille
saattaa tulla vuosi parikin ihan turhaa aikaa siinä mielessä, että ei
ole vielä päässyt vakinaiseen opiskelupaikkaan,
kun on valmistauduttava pääsykokeisiin. Näistähän
olisi koetettava päästä eroon. Sen takia
näkisin, että pitäisi sinällään
ylioppilastutkinnon arvosanoja ja lukion arvosanoja käyttää välineenä.
Arvoisa rouva puhemies! Näen reaalin osalta, että olisi
hyvä, että säilytetään
yleisreaali. Jos halutaan, sen rinnalla voisi olla ainereaali, mutta näen,
että korkeakoulujen ja yliopistojen omat valintakriteerit
voisivat muuttua edellä kertomallani tavalla ja näin
lukio voisi säilyttää yleissivistävän
luonteensa tulevaisuudessakin.
Irina Krohn /vihr:
Arvoisa puhemies! Hallituksen esitys esiteltiin ensin meille
teknisenä muutoksena, ja olikin yllättävää,
että se vähän niin kuin Troijan puuhevonen
sisälsi paljon enemmän, oli syönytkin
enemmän kuin ehkä luultiinkaan.
Se, miksi koko asia käsitellään,
johtuu meidän uudesta perustuslaistamme, ja se johtaa siihen,
että valtaa on palautettu eduskunnalle. Tämänkaltainen
kokeilu, jossa todella kokeillaan nuorilla ylioppilailla ja muilla,
on sen kaltainen asia, että sitä ei voi virkamiestasolla
päättää, vaan kokeilusta pitää päättää lain
tasolla. Se on minusta hyvä asia, että kansalaisten
yhdenvertaisuuteen vaikuttavat asiat käsitellään
eduskuntatasolla. Se on tausta sille, miksi tätä asiaa
piti käsitellä. Perustuslakivaliokunta ei ollut
sinänsä sitä mieltä, että itse
rakennekokeilun järjestäminen loukkaa opiskelijoiden
yhdenvertaisuutta, vaan puuttui säädöstasoasiaan.
Itse puutun nyt kuitenkin tässä asiassa ennen kaikkea
toisen kansalliskielen asemaan. Tässä on paljon
puhuttu pakko- tai ei-pakko-asiasta. Oma näkökulmani
on se, että ylioppilastutkinto todella on vapaaehtoinen
koe, aivan samoin kuin esimerkiksi ajokortin suorittaminen on vapaaehtoinen
koe. Kenenkään ei ole pakko sitä tehdä,
ja jokainen voi itse päättää,
suorittaako sen. Sitten, jos päättää suorittaa
ylioppilastutkinnon tai ajokortin ... Minä mielelläni
suorittaisin ajokortin, jossa ei tarvitsisi osata peruuttaa tai
vaihtaa vaihteita vaan voisi vain huristella nopeasti eteenpäin
niin, että ei ole muita autoja ollenkaan läsnä,
mutta tällaista ajokorttia ei voi suorittaa, koska liikenne
ei ole sellaista. Samalla tavalla meidän ylioppilastutkintomme
on tarkoitus korostaa lukion yleissivistävää roolia.
Silloin siinä painotetaan niitä asioita, joita
tällä hetkellä suomalainen yhteiskunta
pitää yleissivistyksen perustana. Tästä voi
esimerkiksi seurata ajatus, että myös matematiikka
olisi pakollinen. Tällä hetkellähän meidän
tilanteemme on hieman ongelmallinen, kun todella neljästä pakollisesta
aineesta voi olla kolme kieltä.
Itse ajattelen, että ylioppilastutkinnon kehittäminen
lähtee siitä, että se on yleissivistävän
lukion olennainen osa. Kaiken käytännön
tiedon mukaan on hyvin selvää, että ylioppilastutkinnon
sisältö ohjaa lukio-opiskelua. Nimenomaan, sanotaan
näin, ylioppilastutkinto ohjaa niitä ihmisiä työskentelemään
asian eteen, joilla ei ole omakohtaista oivallusta asian merkityksestä,
vaan heille ikään kuin tämä yhteiskunta
antaa viestin siitä, mitä se pitää tärkeinä,
säännösten kautta. Nimenomaan tiettyjen
aineiden pakollisuus tarkoittaa sitä, että nekin,
joiden tavoitteena on tulla ylioppilaaksi mutta ei välttämättä sinänsä tulla ruotsin
kielen taitajaksi tai ruotsinkielisissä kunnissa tulla
suomen kielen taitajaksi, joutuvat tekemään sen
eteen töitä siksi, että me aikuiset olemme
nähneet niin hyväksi.
Mielestäni tällainen uudistus, missä minun
näkökulmani mukaan tosiasiallisesti heikennetään heikosti
motivoituneiden opiskelijoiden motivaatiota opiskella toista kansalliskieltä,
on nykyiseltä perustuslailta ja sen tulkinnalta karhunpalvelus
suurelle osalle erityisesti suomenkielisiä opiskelijoita.
Meidän perustuslakimme, joka lähtee kahdesta kansalliskielestä,
lähtee myös siitä, että todella
ruotsinkielisiä palveluja ei hoideta vähemmistökielen
kautta jossain segregoituneina omina juttuinaan, vaan ne ovat osa
tätä yhteiskuntaa, joten tätä kieltä pitää myös
Suomessa osata.
Silloin, jos ajatus on todella niin, että yhä suurempi
osa ylioppilaista osaa ruotsia huonommin — meillä tällä hetkellä,
vaikka vieläkin ruotsin kirjoittaa näissä rakennekokeilukunnissa
moni, erityisesti pojat ja erityisesti maaseutukuntien pojat valitsevat
ruotsin pois — niin minun mielestäni se on heille
karhunpalvelus heidän jatko-opintojaan ajatellen. Pahimmillaan
tämä tarkoittaa sitä, että mielenkiintoiset
valtion virat sitten suosisivat kaksikielisiä kansalaisia,
jotka ikään kuin kotonaan saavat kaksikielisen
perinnön, koska koululaitos ei sitä pysty turvaamaan.
Eduskunnalla on mahdollisuus näistä kieliasioista
keskustella, kun toivottavasti hallitus antaa kielilakiesityksen
meille, ja siinä yhteydessä voimme käydä perusteellisemmin
asiaa läpi. Itse ajattelen, että ruotsin kielen
asemasta voi perustellusti olla kahta mieltä. Olen päätynyt
tähän, että mielestäni sen pitäisi
olla ylioppilaskirjoitusten pakollinen osa, mutta yhä tärkeämpää olisi ymmärtää,
mitä tarkoittaa se, että vähemmistöjen
oikeuksia suojataan lain tasolla niin, että niistä on
jopa hieman vaivaa enemmistölle ja, voi sanoa, jopa hieman
kustannuksia yhteiskunnalle. Minusta monikulttuurisen ja yhdentyvän
Euroopan ihan avainkysymyksiä on se, miten identiteetiltään
erilaiset ihmiset voivat muodostaa yhteisen valtion.
Suomen-malli on ollut erinomainen, ja todella näen
sen niinpäin, että vaikka ruotsin kielen asema
on, sanotaan, parempi kuin hyvin monen muun kielen, joita Suomessa
puhutaan, niin käytännössä kahden
kansalliskielen malli on toiminut veturina monen muun kielen aseman
parantamiselle, erityisesti mainitsen saamen kielen, romanikielen
ja viittomakielen aseman. Kielilakikomiteassa on juuri ehdotus,
että annettaisiin vaalikausittain selonteko kieliolosuhteista,
mikä tarkoittaa silloin kaikkien kielien olosuhteista. Mielestäni
meidän suomalaisten pitäisi hyvin maltillisesti
ymmärtää, että vaikka kahden
kansalaiskielen malli on myös vaivalloinen, niin se antaa
meille myös turvaa ja kehitysmahdollisuuksia semmoisten
tilanteiden varalta, mitä yhä enemmän
tässä monikielisessä maailmassa tapahtuu.
Yhden yksityiskohdan haluaisin vielä, ennen kuin lopetan,
ottaa esille rakennekokeiluasiasta.
Jonkin verran on oltu huolissaan siitä, kun Suomessa
on paljon lapsia, joiden äidinkieli ei ole mikään
näistä kotimaisista kielistä, että heidän
mahdollisuuksiaan integroitua ja menestyä suomalaisessa
koulutusta arvostavassa yhteiskunnassa heikentää vaatimus
kahden kansalliskielen osaamisesta. Ajatellaan lasta, jonka kotikieli
on somali, joka ehkä vielä kuuntelee italiaa, niin
kuin Somaliassa yliopistokielenä ehkä vanhemmat
ovat opiskelleet, ja sitten hänen pitäisi vielä nämä kaksi
kieltä osata. Se on todella raskas taakka. Mutta tässä muistuttaisin,
että meillä on oikeus ylioppilastutkinnossa tällaisissa
tilanteissa, jos lapsi on asunut pitkään ulkomailla
tai jos lapsen kotikieli on joku toinen kuin suomi tai ruotsi, anoa
erivapautta, että ei tarvitse suorittaa kuin toinen kieli.
Näitä erivapauksia anottiin viime vuonna muistaakseni
300 ja kaikki myönnettiin. Nimenomaan tämä mahdollisuus,
että ulkomaalaisen tai lapsen, jolla on jo monta kieltä muuta
kautta hallussaan, ei tarvitse niitä kahta kieltä suorittaa,
on minusta erinomainen. Sitä pitää myös
seurata sitten, että tulevaisuudessa, kun virkoja hakee
henkilö, jolla mahdollisesti on kielitaitona somali, suomi,
englanti ja joku muu kieli, hän voi myös saada
erivapauden virkaan, jos sen hoitaminen nimenomaan ei edellytä molempien
kansalliskielten hallintaa.
Mutta todella mielestäni sivistysvaliokunnan ratkaisu
tähän vaikeaan tilanteeseen, joka syntyi perustuslain
tulkinnan myötä, on oikea, eli että rakennekokeilulain
myötä ei heikennetä ruotsin kielen asemaa,
koska siihen on minusta pääministerin suulla ja
muulla sitouduttu, että tällä hallituskaudella
tilanne on näin. Sitten on mielenkiintoista nähdä,
miten puolueet ennen vaaleja suhtautuvat suomalaiseen vähemmistökielipolitiikkaan
tai kansalliskielipolitiikkaan.
Tuija Brax /vihr:
Arvoisa rouva puhemies! Puhun vain rakennekokeilusta, ja ruotsin
kielestä viisi havaintoa. Mutta aloitan sillä,
että kun sekä isäni että äitini
suku on Kuusamosta 1600-luvulta asti, niin tiedän, että niillä alueilla
Suomessa, joilla on äärimmäisen vähän
tai ei ollenkaan kosketusta kaksikieliseen kulttuuriin, ilmapiiri
tähän kysymykseen on hyvin erilainen kuin väkirikkailla
alueilla, joilla tunnetaan ja on oltu luontevasti kanssakäymisissä tai
välillä vaikka luonnottomastikin, taikka vaikeasti,
on koettu kuitenkin se, että olisi parempi ymmärtää.
Meillä on Suomessa laajoja alueita, joilla asuu ihmisiä,
joilla tätä kokemusta arjessa ei välttämättä ole
ollenkaan.
Ensimmäinen ja tärkein syy siihen, minkä takia
kuitenkin, vaikka tunnustan, että kysymys on vaikea, olen
sitä mieltä, että olisi hyvä,
että kansakunnan lahjakkaimmat, kansakunnan toivot, jatkossakin
lukisivat ja kirjoittaisivat ylioppilaskirjoituksissa ruotsin, on
se, että kansainväliset kokemukset monien kulttuurien
yhteentörmäyksistä valtioissa ovat osoittaneet,
että on järkevää, että enemmistö viitsii
nähdä vaivaa vähemmistön kulttuurin
ja kielen oppimisessa.
Meidän ei tarvitse mennä pidemmälle
kuin Baltiaan, niin näemme, että ainakin suurimman osan
suomalaisten kokemus maailmasta tuntuisi hyvin luontevalta ja oikeudenmukaiselta,
että kieliryhmät puolin ja toisin sitoutuisivat
opiskelemaan toinen toistensa kieliä edes perusteiden osalta.
Sillä murretaan niin paljon semmoista vierauden tunnetta
ja turhia pelkoja toisen kulttuuria kohtaan, kun kuitenkin suunnilleen
on perillä siitä, mitä naapuri bussissa
puhuu. Se on käytännön rauhan ja kulttuurin
rinnakkaiselon kannalta erittäin tärkeä asia.
Kansainvälisesti olisi suuri menetys, jos näin
monta vuosikymmentä hyvin toiminut ristiinopiskelu pikkuhiljaa
murtuisi, koska päinvastoin näen, että se
on kansainvälisessä politiikassa yhä entistä enemmän
tarvittava malli moneen kriisiin.
Toinen asia on se, että toistaiseksi rakennekokeilussa
selvä enemmistö valitsee ruotsin. Uskon, että he
valitsevat ruotsin siksi, että tilanne on epäselvä ja
ovat viisaita. Kyllä Suomen kansakunnan toivot ovat viisaita
ja osaavat pelata varman päälle ja arvioida sen,
että näillä näkymin viesti ei
ole vielä selvä, vaan näyttää siltä, että ehkä jatkossakin
vielä ruotsi on virkavaatimuksena ja muutenkin ruotsin
kieltä tarvitaan, ja sen takia se luku, kuinka harva on
jättänyt ruotsin kirjoittamatta, on vielä niin
pieni.
Mutta jos viesti päättäjiltä kansakunnan
tuleville toivoille on se, että ruotsia ei kuulu pakollisesti
siinä perussivistyspaketissa valita, niin kyllä se
viesti silloin mielestäni myös kuuluu, että me
päättäjät tulemme huolehtimaan,
että kansakunnan toivot eivät jatkossa joudu vaikeuksiin työelämässä,
virkavaatimuksissa ja muuallakaan, jos he eivät ole ottaneet
ruotsia. Kokeilu on ratkaisevasti eri asia kuin se, että viesti
kansakunnan lahjakkaimmille aivoille on pysyvästi se, että heidän
ei ole pakko osata. Kyllä kansakunta omistaan pitää huolta
ja silloin huolehtii myös, että jatkossa se valinta
kantaa. Siksi näen, että käytännössä valinta
on kauaskantoinen ja todennäköisesti murentaa
pikkuhiljaa myös virkavaatimuksia ja johtaa siihen, että julkisiin
virkoihinkin voidaan valita ihmisiä, joilla ei ole tätä auttavaa
toisen kotimaisen kansalliskielen taitoa. Siihen menee toki pari
sukupolvea, mutta siihenhän se pikkuhiljaa johtaisi.
Kolmanneksi: On väitetty, että on rajallinen määrä kieliä,
mitä normaali oppilas voi oppia, ja että ruotsin
kieli syrjäyttää silloin jonkin toisen merkittävän
kielen. Kaikkihan me tietysti tiedämme, että suurimmalla
osalla — ainakin minulla — on rajallinen kyky
oppia vieraita kieliä. Mutta toisaalta kyllä sillä joukolla,
joka valitsee lukion ja päätyy lukioon ja jonka
ammattitoiveet ja minäkuva, toivomukset ja kyvyt päätyä ammatteihin
edellyttävät lukion käyntiä ja
ylioppilastutkintoa, kapasiteetti mielestäni riittää ruotsin
opiskeluun.
Mutta aivan eri asia on sitten se, että meillä näyttää tutkimusten
mukaan olevan entistä enemmän peruskoulussa niitä oppilaita,
joilla jotenkin keskittymiskyky, oppimiskyky, erilaiset stressaavat
tekijät ovat tehneet koulunkäynnin selvästi
vaikeammaksi. Meidän täytyisi ehkä nyt, kun
peruskoulusta ollaan hajottamassa ala-astetta ja yläastetta,
muutenkin miettiä, missä vaiheessa meidän
pitää rehellisesti osata arvioida ehkä vaikeuksissa
olevien oppilaiden taakankantokykyä, mutta se ei liity
silloin vain ruotsin kieleen tai siihen, kuinka monta kieltä heidän
oppimissuunnitelmassaan on, vaan siihen, haluammeko me oikeasti,
että ne oppilaat, joilla on vaikeuksia, oppivat ainakin
kunnolla sen, mihin he keskittyvät, vai siirretäänkö heitä näillä armovitosilla
aina luokalta toiselle oikeasti sulkien silmät siltä,
että peruskoulusta valmistuu, pääsee, ihmisiä lukutaidottomina,
kirjoitustaidottomina, läsnäollen, mutta ei käytännössä kunnolla
oppien. Sen myönnän, että tähän
ryhmään täytyy ylipäätänsä katsoa,
että opetetaan kunnolla se, mikä vaaditaan ja
sitten ehkä autetaan helpommin joissakin muissa.
Neljänneksi: Terveysliikuntatoimikunnan puheenjohtajana
palaan taas siihen, mitä olen oppinut siellä siitä,
mitä huono tai varsinkin nöyryyttävä opetus
voi tehdä ihmiselle. Meillä on liikunnan kannalta
erittäin vakava arpi kansakunnassa taikka raskas, huono
perintö varsinkin suurilla ikäluokilla, mutta
näköjään nuoremmillakin, että koulun
liikuntatunneilta on niin nöyryyttäviä itsetunnon
rikkovia kokemuksia, että myöhemmälläkin
iällä on ollut vaikeaa löytää omaa
liikunnallista nautintoa, löytää terveyttä ja
liikuntaa. Jossain määrin tämä sama
pätee myös käsittääkseni
ruotsin opetukseen. Tiedän, että sukupolvet ovat
muuttuneet, opetus on nykyään paljon enemmän
ulospäinsuuntautunutta, kulttuuria opettavaa, ei niihin
virheisiin ja nöyryytyksiin keskittyvää,
mutta väitän, että tällä saralla
näissä kahdessa aineessa on jotakin yhtenäistä siinä kulttuurissa
ja molempien osalta opetukseen pitää kiinnittää huomattavasti
lisää huomiota.
Viimeiseksi, rouva puhemies, ilmoitan vain, että kun
molemmat poikani ovat nyt ruotsinkielikylpytarhassa ja koulussa
ja olen kielikylpymetodiin perehtynyt, niin meillä on monta
kansainvälistä ja suomalaistakin tutkimusta siitä,
että lasten kykyä oppia vieraita kieliä edistetään
merkittävästi sillä, että he
jo nuorena kylpevät jossain toisessa vieraassa kielessä.
Tutkimukset viittaavat siihen, että kun poikani oppivat
ruotsia nyt jo kielikylpymetodilla, niin se ei suinkaan vie heidän
kapasiteetistaan yhtä kieltä pois, vaan todennäköisesti,
jos kaikki menee hyvin, avaa kapasiteettia myös jatkossa
muille kielille.
Pentti Tiusanen /vas:
Arvoisa rouva puhemies! Näin varmasti on, ettei meillä ole
mitään sellaista tiettyä kapasiteettia
kieliä varten, vaan yhden kielen hyvä hallinta
helpottaa toisen kielen opiskelua jne., niin kuin täällä ed.
Brax lopetti.
Mutta tuohon reaaliin vielä ja ylioppilaskirjoituksiin.
Varmasti reaalin painottaminen on tärkeä asia,
sen painoarvon lisääminen, myös samalla
sen yleissivistyksen säilyttäminen. Haluaisin
vain muistuttaa ensimmäisen käsittelyn aikaisesta
keskustelusta, hiukan viitata siihen, että oli ikään
kuin poikkitieteellinen taikka poikkiaineellinen ajattelu, voisi
olla ympäristötieteet, humanistisesti painottunut
reaali ja ehkä biotieteellisesti painottunut reaali. Biotieteellä ajattelen
sitten biologiaa lähinnä ja ympäristötieteellä esimerkiksi
maantietoa ja sen ympärillä olevia, kasvitiedettä jne.
Nämähän ovat toisaalta toistensa yli
meneviä, mutta sillä tavalla olisi mahdollista nimenomaan
edetä myöskin tulevia opintoja ajatellen. Tämä ajatus
näistä poikkiaineellisista reaalitutkinnoista
olisi varsin kannatettava.
Puhemies! Ihan lyhyt viittaus tuohon keskusteluun, mitä ed.
Tiuri ja tavallaan ed. Bremer kävivät. Ed. Bremer
ei puhunut siansaksasta, vaan voisi sanoa sianenglannista, kun hän
otti tuon esimerkin liikennevaliokunnasta. Ed. Tiuri totesi, että pitäisi
vain lisätä englannin kielen taitoa, että ymmärtäisimme,
mitä merkitsee tuo varsin haasteellinen litania, minkä ed.
Bremer luki aikaisemmin.
Haluaisin todeta, että pitäisi olla, niin
kuin ed. Hellberg täällä peräänkuulutti,
eduskunnalla itsetuntoa niin, että todella tehtäisiin
suomen kielellä ja ymmärrettävästi
niin, että muutkin kuin ehkä kansanedustajat,
jotka ovat perehtyneet munkkilatinatyyppisiin osaamisiin, ymmärtäisivät
nämä tekstit. Se on myös hyvää lainsäädäntöä kaiken
kaikkiaan. Viittaisin Ranskaan sikäli, että Ranskassa
kyllä se itsetietoisuus ja oman itsetunnon korostaminen,
vaikka se joskus menee ehkä sitten jo yli tuollaisen tarvittavankin,
olisi hyvä ohje mielestäni siinä mielessä,
että suomen kieltä sinänsä ja
suomalaista kulttuuria ja suomalaista identiteettiä sopii
kyllä vähän tässä myllerryksessä tukeakin,
ei niin, että annetaan kaikkien vain mennä ikään
kuin tällaiseen amerikkalaistyyppisen, englantilaisen,
Hollywoodin ja amerikkalaisen kulttuurin ja talouden, informaatiotekniikan
ylivallan alle. Eli tässä mielessä kyllä ehkä niin,
että tätä ongelmaa, jonka ed. Bremer otti
esille, ei ratkaista lisäämällä englannin
kielen opiskelua. Muutenhan tämä niin kutsuttu
bad english on maapallon yleisin kieli kai tällä hetkellä,
ja englantihan on lingua franca, enkä yhtään
lainkaan sano, etteikö sen opiskelu ole äärimmäisen
tärkeää. Varmasti se on tärkein
vieras kieli, mutta sitten tämä suomen kieli ja
suomenkielisten tekstien suomenkielisyys on taas toinen asia.
Klaus Bremer /r:
Ärade fru talman! Ed. Brax otti esille muutamia mielenkiintoisia
asioita. Hän totesi, että enemmistön
tulisi nähdä vaivaa oppia vähemmistönsä kieltä.
Mielestäni se on ihan oikea lähestymiskohta, näin
pitää olla, mutta sekään ei
edellytä kyllä pakkoa ylioppilaskirjoituksissa.
Se voidaan varmasti hoitaa muulla tavalla.
Tässähän itse asiassa keskustelemme
samalla tavoiteasettelulla menetelmistä, jotka meidän mielestämme
johtavat parhaiten tähän meille yhteiseen tavoitteeseen
tässä. Saatetaan olla eri mieltä asioista
vain. Tavoitteet ovat samat.
Ed. Brax totesi myöskin, että jos viesti on,
että ruotsi ei ole pakollinen, se vähentää ruotsin
kielen taitoa yleisesti, näin ymmärsin. Minusta
sekään ei edellytä kuitenkaan pakkoa
ylioppilaskirjoituksissa. Minusta se ei todellakaan tee sitä. Tästäkin
tietysti voidaan aina taittaa peistä ja vaihtaa mielipiteitä.
Sitten ed. Brax otti esille ajatuksen, että kyky oppia
kieliä on rajallinen. Näin ehkä on, ja
riippuu hyvin paljon siitä, milloin aloitetaan. Hän
sivusi sitä ihan oikeaa tieteellistä toteamusta,
että mitä varhaisemmassa vaiheessa lapsi oppii
sen, että äidinkielen sanalla on toinenkin vaihtoehto toisessa
kielessä, ja ehkä siitä vähän
laajenevastikin oppii ymmärtämään,
että maailmassa on erilaisia kieliä, mitä nopeammin
hän oppii ensimmäisen vieraan kielen alkeet, sitä alttiimpi hän
on kasvattamaan itsessään sitä, jota
sanotaan kielikorvaksi, ja sitä helpompaa on oppia useampia
kieliä. Jos vanhana, aikuisena, aloitetaan ensimmäinen
vieras kieli, ei siitä tahdo tulla mitään.
Tämä ikä on näin ratkaiseva
kielen opetuksessa.
Tärkeää on todella se, milloin aloitetaan
vieraan kielen opetus eikä se ollenkaan ole sama asia kuin
on kouluunmenon alaikäraja, josta täällä eduskunnassa
on keskusteltu paljonkin. Kielenopetus tai kieltenopetus pitäisi
aloittaa paljon aikaisemmin, kolme—neljävuotiaana
jo, eikä niin, että ensimmäinen kosketus
on kuusivuotiaana. Tästä seuraa — palaan
tähän rajalliseen kykyyn oppia kieliä,
se on hyvin venyvä käsite, ja ihmisen osaamiseen,
uskon, mahtuu enemmänkin kuin kaksi ja kolme kieltä,
jos se aloitetaan oikealla tavalla ja aikaisin. Tähän
sanoisin, että ruotsin ja englannin ei tarvitse olla vastakohtaisuuksia
Suomessa, vaan niitten pitäisikin kulkea käsi
kädessä koulussa ja opetettavina kielinä.
Tässä päästään
ed. Braxin kielikylpyasiaan. Hän kertoi pojistaan. Minulla
on pikku sukulainen, jonka äiti on suomenkielinen, isä englanninkielinen,
toinen mummi ruotsinkielinen ja toinen mummi ranskankielinen. Tämä viisivuotias
tenava puhuu sujuvasti kolmea kieltä ja ranskaa vähän
huonommin, mutta puhuu suomea, ruotsia ja englantia aivan kuin kotikielenään.
Että tällainen on lapsi.
Sitten täällä en halua eipäs—juupas-keskusteluun.
Täällä on todettu, että ed.
Elon mielipiteitä on ymmärrettävä,
kun hän tulee suomenkieliseltä seudulta. Täällä ed.
Puhjo on samalta seudulta, Björneborgista, jossa on sangen
vahva ruotsinkielinen väestö. Ei voida sanoa,
että ed. Elon mielipiteet johtuvat hänen suomenkielisestä kotiympäristöstään.
Edelleen suomen kieli on uhatumpi kuin ruotsin kieli tässä kielten
sulatusuunissa, jossa on sanottu, että joka vuosi kuolee
enemmän kieliä kuin liito-oravia ja suojeltavia
kasveja, mikä on aivan hirvittävä tragedia
itse asiassa. Siinä menee kansojen identiteettejä hukkaan.
Niitä ei herätetä enää koskaan.
Suomen kieli on niin pieni kieli, että kun tämä EU
pääsee sulattamaan, ruotsin kieli todennäköisesti,
ehkä ei Suomessa, mutta ruotsin kieli elää kauemmin
kuin suomen kieli. Sen takia näkisin kyllä ensimmäiseksi
pelastettavaksi ja suojeltavaksi suomen kielen kaikesta huolimatta.
Ruotsissakin käydään keskustelua
tärkeimmästä koulukielestä ja
jopa Ruotsissa ollaan vakavasti sitä mieltä, että englannin
kieli on tärkeämpi opetettava aine, opetettava
kieli kuin oma äidinkieli, ruotsin kieli. Se on aika uskomatonta,
mutta tällaista keskustelua käydään.
Tällä perusteella sanoisin, että englanti
on erittäin tärkeää meille syistä,
joihin tulen. Ylioppilaskirjoitusten pakkoruotsi mielestäni
ohjaa huonosti. Siinä käy ruotsin kielen taidon äkkiä niin
kuin lapsen, joka hukkuu sinne pesuveden kanssa, häipyy
näkyvistä. Moni ehkä on alusta saakka aggressiivisesti
suhtautunut ruotsin kieleen, ja siitähän ei tule
mitään, jos se on pakonomaista opettamista. Silloin
on englannin kielen opettaminen kyllä viisaampaa ja parempaa.
Tässä ajattelen ennen kaikkea Koillismaata, Pohjois-Karjalaa,
Savo-Karjalaa, Pudasjärvi—Ranua—Posio—Taivalkoski-linjaa.
Kyllä siellä on aika toivotonta lähteä väkisin
opettamaan ruotsia. Kyllä viisaampaa on lähteä alusta
asti englantia opettamaan.
Vuonna 1989 kirjoitin pääkirjoituksen lehteen
aikana, jolloin minulla ei ollut senkään vertaa
tekemistä politiikan kanssa kuin tänään
ja vielä vähemmän tekemistä Rkp:n
kanssa, jonka jäsen en ole edelleenkään.
Kirjoitin, että eikö Rkp todellakaan huomaa, kuinka
on käymässä ruotsin kielen kanssa, jollei
sitä opita paketoimaan niin haluttavaan pakettiin, että se
nuorta ihmistä houkuttelee valitsemaan sen ja mielihyvällä ja
hyvällä halulla halutaan oppia ruotsia. Silloin
ihmettelin, kuinka voidaan asettua levolle sen jälkeen,
kun Stenbäckin pakkoruotsilaki ankkuroi ruotsin kielen
koululaitokseen. Tänä päivänä voidaan
vielä kysyä samaa. Ei vieläkään
ole näkyvissä sellaista, että lähdettäisiin
todella myymään ruotsin kieltä. Ihmettelen
ja pahoittelen sitä, että esimerkiksi ruotsinkieliset
ala-asteet eivät vieläkään yleisesti
ole valinneet ja aktiivisesti ryhtyneet toimimaan ystävyysluokkien kanssa
ala-astetasolla. Otan uudestaan Pudasjärvi—Taivalkoski-linjan,
koska lapset ovat kaikkein estottomimpia, kaikkein varauksettomimpia,
ennakkoluulottomimpia. Ystävyyssiteet, jotka silloin solmitaan,
rakentavat siltoja yli kaikkien kieliriitojen ja myöskin
ovat omiaan houkuttelemaan esille uteliaisuutta ja halua oppia sitä kieltä.
Se olisi sellaista paketointia, jota toivoisin näkeväni.
Vielä haluan kertoa, millä tavalla suomalainen
pystyy hallitsemaan ruotsin kielellä, päättämään
jopa koko Euroopan linjasta. Olen jäsenenä viidessä kansainvälisessä järjestössä,
joissa on edustettuna jokainen Euroopan maa. Kun siellä keskustellaan
keskeisistä asioista, ammattiasioista, käy hyvin
usein sillä tavalla, että englantilainen kinastelee
saksalaisen kanssa, koska hän ei kulttuuriperinteisistä syistä halua
edes oikein myöntää saksalaisen olevan
oikeassa tai halua antaa saksalaiselle etulyöntiä.
Saksalainen kinaa ranskalaisen kanssa, ranskalainen kinaa italialaisen
kanssa, ja italialainen pitää espanjalaisia koirina
ja näin. Perinteiset kulttuuriesteet rakentavat tällaisia
muureja.
Lopulta käy usein sillä tavalla, että käännytään
Pohjoismaiden puoleen ja kysytään, että mitä se
viikinkimafia on mieltä. Jos silloin olen onnistunut ajamaan
oman suomalaisen mielipiteeni pohjoismaiden mielipiteeksi, Suomi
yksin ei ole mitään Euroopassa, Ruotsi ei ole
mitään, Norja ei ole mitään,
Tanska ei ole mitään, mutta Pohjoismaat on ihmeellinen
kokonaisuus, jota kunnioitetaan. Olen kuullut vaikka kuinka monta
kertaa, että sehän on se hyvin koulutettu ja vauras
kulma Euroopassa ja sitä kunnioitetaan. Jos minä olen
onnistunut puhumaan suomalaisen mielipiteen Pohjoismaiden mielipiteeksi, niin
yhtäkkiä englantilainen kääntyy,
saksalainen kääntyy, he katsovat toisiaan ja sanovat,
no, miksemme yritä tätä. Kukaan heistä ei
menetä kasvojaan, on helppo ottaa tällainen ehdotus Pohjoismaista.
Mutta ruotsin kieli on siinäkin avain. Ilman ruotsin kieltä en
pysty puhumaan muita Pohjoismaita omalle kannalleni. Jos yritän englannin
kielellä, hetkessä muut puhuvat skandinaviskaa
ja ovat unohtaneet minut. Minun on pakko osata ruotsia, niin että pystyn
ruotsin kielellä puhumaan muut Pohjoismaat puolelleni. Tällä tavalla
se käy.
Puhetta on ryhtynyt johtamaan ensimmäinen
varapuhemies Anttila.
Tuija Brax /vihr(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa rouva puhemies! Ed. Bremer viittasi niin moneen kohtaan
puheessani, että en käy niihin kaikkiin vastaamaan.
Totean vain kaksi seikkaa.
Ensinnäkin ed. Bremer puhui itsensä pussiin ruotsin
kielen merkityksestä Ruotsissa. Jos se ei ole kerran ruotsalaisille
tärkeä, niin miksi sitten kuitenkin ruotsalaisten
kanssa toimiessa kansainvälisissä yhteyksissä on
pakko osata ruotsia. Mutta vielä tärkeämpi
mielestäni, tai suorastaan kavahduttava oli se havainto,
että muka suomen kieli häviäisi maailmasta
ennen ruotsia. Ruotsin kielessä on jo nyt niin paljon anglismeja
ja puhutaan jopa, että suomenruotsi tulee osittain säilyttämään
ruotsin kieltä, kun taas suomi on selvästi kielitieteilijöiden
mukaan omempi, paremmin pystynyt puolustautumaan englannin ylivallalta. Uskon,
että se tulee tällä kansanluonteella
ja tällä sitoutumisella jatkossakin niin tekemään.
Suomen kieli ei katoa ihan ensimmäisenä.
Klaus Bremer /r(vastauspuheenvuoro):
Arvoisa puhemies! Toivoisin, että voisin jakaa ed. Braxin
näkemyksen suomen kielen uhanalaisuudesta. Mutta kyllä kielitieteilijät
ovat sitä mieltä, että suomen kieli kieliryhmänä,
kielenä, on pienempi kuin ruotsin kieli skandinaavisine
ulottuvuuksineen ja on uhatumpi tässä EU:n sulatusuunissa.
Mutta tässä ei nyt kannata eipäs—juupas-keskustelua
käydä.
En puhunut itseäni pussiin suinkaan tässä ruotsin
kielen merkityksessä. Puhuin siitä, mikä on
tänään ja mikä huomenna on.
Tällä hetkellä käydään
keskustelua englannin kielen tärkeyden lisääntymisestä ruotsinkielisessä koulujärjestelmässä,
mutta silloin kun puhutaan siitä, jossa annoin merkityksen
ruotsin kielen osaamiselle, puhun nykytilanteesta.
Lauri Oinonen /kesk:
Arvoisa rouva puhemies! Tässä on käyty
varsin laaja-alaista kielikeskustelua. Aika paljon ymmärrän,
että sillä on sivuttu myöskin peruskoulua,
vaikka meidän varsinainen otsikkomme puhuu kuitenkin lukiosta.
On tietysti totta, että tämä on hyvin
tärkeä kysymys lukion kannalta, tämä kielikysymyskin, mitä kieliä opetetaan.
Hyvin tärkeää olisi se, että kun
oppilas lukion päättää, hän
osaisi ainakin kunnolla sen, mitä siellä on opetettu,
että siitä olisi jotain konkreettista hyötyä.
Samoin näkisin tärkeäksi, että kun
meillä koululaitos kaikissa muodoissa on mennyt erilaiseksi
välinekasvatuksen antajaksi, se voisi palata myös
jollakin tavalla arvojen ja ihmisyyden kasvattajaksi. Kun perinteiset
aamuhartaudet muuttuivat hyvin monimuotoisiksi ja monisisältöisiksi
päivänavauksiksi, siinä kadotettiin tietty
arvokasvatus, jossa kasvatetaan oikean ja väärän
tuntemiseen. Tämä on jollakin tavalla jo havaittavissa
meidän yhteiskunnassamme.
Palaisin vielä tähän reaalikokeeseen
siltä osin, että kun tuodaan esille se, että ainereaalia
voitaisiin käyttää valittaessa opiskelijoita
yliopistoihin ja korkeakouluihin, niin jos tämä ainereaali
vaikuttaa, niin kuin se vaikuttaa, koko lukio-opiskeluun ohjaavasti
asianomaisten aineitten kohdalta, niin tällähän
on se vaikutus, että peruskoulun päätösvaiheessa
nuoren pitäisi tietää, mille alalle hän
aikoo tähdätä. Mielestäni se
on varsin kohtuuton vaatimus. Kolmen lukiovuoden aikana ennättää saada
paljon jo elämänkokemusta ja näkemystä kaikin
tavoin. Silloin voi paljon uudelta näkökannalta
katsella asioita, ja ei välttämättä toki
vielä lukion päättyessäkään
ihminen tiedä, mihin hän tähtää.
Mutta aivan kohtuuton vaatimus tämä on, jos se
pitäisi tuolla peruskoulun päätösvaiheitten
tienoilla tietää. Siksi näen, että missään
tapauksessa ei ole mielekästä ajatella, että ainereaali
voisi sillä tavalla palvella pääsykokeitten
välineenä kuin on ajateltu. Tähän
pitää löytää muut keinot,
joilla valitaan opiskelijat korkeakouluihin. Mielestäni
pitäisi palauttaa muodossa taikka toisessa vanhan ylioppilastutkinnon yleisarvosana.
Aikanaan me, jotka kuuluimme suuriin ikäluokkiin, saimme
ylioppilastutkinnoista yleisarvosanan. Vielä silloin, vaikka
oli tunkua, tungosta yliopistoihin, moniin paikkoihin pääsi
lukemaan. Oli melkein sääntö, että jos
oli ällän yleisarvosana, niin ilman pääsykokeita
pääsi. Jossakin saattoi olla, että jossakin
tietyssä oppiaineessa piti olla tietty arvosana. Mutta
hyvin nopeasti tulivat nämä erilaiset pääsykokeet
ja niihin liittyivät nämä erilaiset aikaa
vievät valmennuskurssit. Tämä on semmoinen
asia, johonka aivan oikein Helsingin yliopiston rehtori on kiinnittänyt
huomiota, että tämä vuoden, kahden, kolmen vuoden
hukkaputki, hukka-aika, joka opiskelijoille tulee ylioppilastutkinnon
ja varsinaisen opiskelun aloittamisen väliin, pitäisi
saada pois. Tällähän on vaikutusta koko
työelämän kestoon ja pituuteen. Tietysti
välivuodetkaan eivät välttämättä hukkaan
saata mennä. Ihminen oppii elämäntaitoja
ja monia hyödyllisiä asioita. Asevelvollisuus
kätkeytyy siihen monien kohdalla nimenomaan, joka on hyvin
tärkeä vaihe. Mutta kyllä rehtori Raivio
on siinä oikeassa, että tuo tyhjäkäynti
pitäisi saada elämänkaaresta pois. Toivon,
että siihen löydetään muut keinot
kuin ainereaaliratkaisu. Kyllä lukion on voitava olla nimenomaan
yleissivistävä kaikissa suhteissaan. Tämä,
arvoisa rouva puhemies, säilyy parhaiten silloin, kun säilyy
myös nykyisen kaltainen reaalikoe, ja ilmeisesti myös,
jos nykyiset periaatteet kielten opiskelussakin voivat säilyä.
Mauri Salo /kesk:
Arvoisa rouva puhemies! Ed. Brax omassa puheenvuorossaan puhui
tästä niin sanotusta armovitosesta. Mielestäni
on aika epäilyttävää koulun
taholta ja opettajien taholta, kun annetaan armovitosia. Se osoittaa
tietynlaista kypsymättömyyttä siihen
tehtävään, jonka on valinnut, koska kyllähän
vastuu oppimisesta on itse asiassa oppilaalla, mutta opettamisesta
vastuu on opettajalla. Opettajan on syytä opastaa tätä ihmisalkua
mahdollisimman perusteellisesti näissä alkeissa,
jotta se koulunkäynti ja kielen oppiminen mahdollisimman
sujuvasti lähtee liikkeelle. Jos joudutaan sille tielle,
että jonkin kielen opiskelu ei vain yksinkertaisesti etene,
se on syytä jättää pois. Mutta
sellaisen väärän mielikuvan luominen
jollain vitosella, että siitä jotain tulee, se
ei ole oikein sitä oppilasta kohtaan, vaan vaatii tietynlaista
realismia ja myös rakentavaa keskustelua myös
oppilaan vanhempien kanssa, jotta tiedetään, missä kuljetaan.
Tämä kevät on taas hyvin ratkaisevaa
aikaa oppilaille, joille annetaan eri aineista numeroita, ja kun
ollaan rehellisiä oppilasarvosteluissa, niin päästään
paljon paremmin eteenpäin.
Keskustelu päättyy.