Erkki Pulliainen /vihr:

Arvoisa puhemies! Tässä viikko sitten täällä eduskunnassa käsiteltiin oikeusasiamiehen vastaavaa kertomusta, ja nyt siis käsitellään valtioneuvoston oikeuskanslerin kertomusta.

Kun oikeusasiamiehen kertomus oli täällä käsittelyssä, muistaakseni mietintökeskustelussa, niin siinä yhteydessä kiinnitin huomiota siihen — todellakin oli kysymys mietintökeskustelusta — kuinka todella harvassa nämä toimenpide-ehdotukset olivat tuon mietinnönkin ja kertomuksen mukaan olleet. Ryhdyin pohdiskelemaan sitä, missähän tilanteessa suomalaisessa laillisuusvalvonnassa oikein ollaan. Peilasin sitä silloin, niin kuin sittemmin eräissä muissakin yhteyksissä, siihen, missä kulttuurikehityksen vaiheessa ollaan itse asiassa tässä teknokulttuurissamme, jossa suomalainen yhteiskunta perustavaa laatua olevalla tavalla on mukana.

Olen todennut, että kysymys on eräänlaisesta kulttuurin laskukaudesta, jossa taistellaan niukkuudesta kaiken suhteen, mikä silloin johtaa tietysti kilpailun kiristyessä siihen, että niin sanotut pahat tavat suhteessa aiempiin käytäntöihin nähden ritualisoituvat elikkä tulevat eräällä tavalla kansan tavoiksi, hyväksytyiksi, mutta kuitenkaan eivät mutinoitta yhteiskunnassa, kun on ihmisiä, jotka katsovat, että laillisuusvalvonta ei heidän mielestään riittävällä tavalla toteudu. Tämä kategorisoi kansanedustajatkin selvästi useampaan kategoriaan. Yhdessä ryhmässä ovat ne, joihinka nämä tavallaan puutteena koetut ilmiöt eivät millään tavalla ulotu, toisin sanoen kansalaispalaute ei millään tavalla hetkauta, kun sitä ei itse asiassa ole olemassakaan. Sitten on toinen ryhmä kansanedustajia, joihin otetaan jatkuvasti yhteyttä, osoitetaan tapauksia, joissa laillisuusvalvonnan katsotaan olleen puutteellista, ja halutaan niihin parannuksia.

Henkilökohtaisella kohdallani näitten havaintojen johdosta olen tehnyt aika monta kantelukirjelmää Oikeuskanslerinvirastolle, jossa näitä jonkunlainen joukko taitaa tällä hetkelläkin olla käsittelyssä odottamassa vuoroaan. Tähän vuoron odotteluun sisältyy se kiusallinen piirre, että ne tapauksina menettävät merkitystään. Siis toisin sanoen, jos Oikeuskanslerinvirastolla olisi riittävästi kapasiteettia käydä niihin käsiksi välittömästi, niin sillä nopealla ratkaisulla olisi tämän laillisuusvalvonnan kannalta silloin substantiaalista merkitystä. Mutta kun ilmiselvästi sitä kapasiteettia ei ole, niin sitten joskus, kun päätökset tulevat, olkoot ne sisällöltään ihan mitä tahansa, niillä ei ole sen kummempaa merkitystä; teko jää vain asteelle, se on niin kuin ulvahdus maailmankaikkeuteen ja siinä kaikki.

Viimeksi olemme nähneet, että täällä on jopa eduskunnan pöydälle tullut oikeuskanslerin toimintaa koskeva muistutuskirjelmä, josta ei sen enempää, koska se ei tänne keskusteltavien asioitten joukkoon kuulu. Mutta vaan totean sen, että näihin oireisiin pitää reagoida. Tänä päivänä näyteltiin täällä hyvin mielenkiintoinen näytelmä eduskunnan suullisella kyselytunnilla, joka hätkähdytti minua todella paljon. Yritin saada siihen lisäkysymyspuheenvuoron, mutta ajan niukkuuden vuoksi en sitä saanut. Nimittäin kysymys oli niin sanotusta väylämaksusotkusta, jossa asianomainen kysyjä kiinnitti erittäin vakavaan asiaan huomiota, siihen, että miljoonien ja ehkä kymmenien miljoonien väylämaksusotkujen, jotka on osoitettu tapahtuneiksi, käsittelyä viivästytetään tarkoituksenmukaisesti, jotta ne vanhenisivat tämän vuoden viimeisenä päivänä. Tämä ei ole johtanut mihinkään toimenpiteisiin. Ministeri vain selitteli meille täällä tänä päivänä, että joo, joo, tässä nyt on käynyt niin ja näin ja noin ja niitä nyt joustavoitetaan ja että on epäselvyyksiä. Ei niissä ole perusteitten osalta mitään epäselvää. Ne on tutkittu ja sotkut havaittu, ja Tullin pitäisi ryhtyä toimenpiteisiin, takaisinperintään.

Lainsäädäntö on yksiselitteisen selvä, siinä ei ole pienintäkään epäselvää. Tapauksia on saatettu jo takaisinperinnän osalta vireille, mutta nyt vaan kupeksitaan ja kupeksitaan ja kupeksitaan, ja niin kuin Merenkulkulaitoksen pääjohtaja on todennut, 60 miljoonaa euroa jää valtiolta saamatta sille kuuluvia tuloja. Siis toisin sanoen valta on otettu virkamiesten käsiin, päätetty toimia eduskunnan tahdon vastaisesti ja sillä tavalla aiheuttaen valtiolle taloudellisia menetyksiä tietäen, että ne johtavat tavallaan ylimääräisen tulon saamiseen eräille varustamoille, jotka tiedetään. Eihän tässä ole mitään järkeä. Siis jossakin tämä laillisuusvalvonta klikkaa pahemman kerran.

En minä tiedä mitään muuta kuin sen, että jokseenkin pitkän aikaa täällä kansanedustajana toimineena, valtakirjaa käyttäneenä tulee erittäin surulliselle mielelle.

Raimo Vistbacka /ps:

Arvoisa herra puhemies! Olen perinteisesti käyttänyt jonkinlaisen pienen puheenvuoron yleensä aina, kun on käsitelty laillisuusvalvonnan kertomuksia tai sitten perustuslakivaliokunnan mietintöä.

Puhemies! Lähtisin liikkeelle siitä, mihin ed. Pulliainen päätyi. Silloin, kun hän oli liikennevaliokunnan puheenjohtajana, valiokunta moneen otteeseen käsitteli kyseistä väylämaksuasiaa. Siitä on ollut lehdissä suuria juttuja. Minua vaan hämmästyttää se, että laillisuusvalvojat eivät ole kiinnittäneet siihen mitään huomiota, kun yleisesti kuitenkin laillisuusvalvojilla on mahdollisuus jopa itse ottaa käsiteltäväkseen asioita, näin olen ymmärtänyt, silloin kun lehdissä on jotakin sen kaltaista. Luulisi, että laillisuusvalvojien mielenkiinto olisi herännyt tähän asiaan. Minua kyllä hämmästyttää myös se, että ministeriössä annetaan valta virkamiehille tehdä, tässä tapauksessa Merenkulkulaitoksen osalta, sillä tavoin, että asiat pääsevät vanhenemaan ja — niin kuin ed. Pulliainen totesi — valtiolta jää saamatta noin suuri summa kuin hän täällä totesi.

Mutta, arvoisa herra puhemies, kun luin tätä kertomusta ja kun itse kuulun siihen joukkoon kansanedustajia, joille kansalaiset näitä omia käsityksiään kirjoittelevat, tiedän sen, että monta kertaa näissä on oma subjektiivinen näkemyksensä näillä henkilöillä, jotka lähestyvät meitä. Ilmeisesti tässä salissa me kaikki neljä edustajaa edustamme sitä ryhmää, johon kansalaiset ottavat yhteyttä hyvinkin runsaasti. Kun luin tätä ja pohdin, mitä toimenpiteitä kanteluista on aiheutunut, jotenkin tuntuu käsittämättömältä, että siellä ei nyt oikeastaan ole löytynyt kuin huomautus 3 prosentille ja esitys 5:lle. Toki siellä nyt käsittelyaikana on korjattu asia sitten 9 prosentissa tapauksia, mutta jotenkin tuntuu siltä näitten kirjeitten ja muitten perusteella, että ei meidän virkamiestemme toiminta nyt aina ole kuitenkaan ihan sellaista kuin ainakin itse odottaisin.

Eräs mielenkiintoinen ratkaisu on minun mielestäni sivulla 51, jossa puhutaan rautateiden kuljetuspalveluista liikuntaesteisten kannalta. Tässä päätöksessä pohditaan sitä, millä tavoin laillisuusvalvoja voi puuttua asiaan, kun on kyse yksityisoikeudellisesta yhtiöstä. Minun mielestäni tässä ratkaisussa on kyllä onnistuttu hyvinkin pitkälle. Tietysti toisaalta, kun Ratahallintokeskus suorittaa viranomaistoimintaa, sen kautta päästään varmasti hyvin helposti tähän päätelmään, johon tässä ratkaisussa on päädytty.

Mutta eräs toinen ratkaisu sivulla 110 koskettaa minun mielestäni aika erikoista tapausta. Tällaisesta asiasta en ole aikaisemmin edes kuullut, että toimeentulotukea myönnetään, että saa maksettua sakon. Tässä päätöksessä perustellaan viittamalla perustuslain säännöksiin yhdenvertaisuusperiaatteen näkökulmasta. Se on ihan oikein minun mielestäni, mutta kyllä itse näkisin, että kannanotto olisi voinut olla jopa kovempi. Täällä vain todetaan, ettei antanut aihetta muuhun kuin siihen, että apulaisoikeuskansleri saattoi ratkaisunsa sosiaali- ja terveysministeriön tietoon. Kun jäin pohtimaan tätä päätöstä, mietin vaan sitä, että kun tämä tulee yleisemmin tiedoksi ja kun käytäntö vaihtelee eri kunnissa hyvinkin paljon, tätä saatetaan alkaa käyttää hyväksi, jolloin se rangaistus minun mielestäni menettää merkityksensä, kun menee sosiaalitoimistoon ja hakee toimeentulotukea ja sillä maksetaan sitten sakko. Jotenkin minun oikeustajuuni tällainen menettely ei valitettavasti mene. Tietysti, kuten tietävät kaikki, jotka tuntevat minut, minä edustan hieman ankarampaa linjaa nimenomaan rikosoikeudellisessa näkemyksessäni.

Sivulla 119, jossa käsitellään sosiaalipuolen asioita, on minun mielestäni mielenkiintoinen kannanotto nimenomaan siitä, voidaanko määrätyt päätökset, tuki taikka muu vastaava, perustaa siihen, pitääkö vammaisen olla aktiivinen itse. Tässä, kun on todettu se, millä tavoin näitä palveluja järjestetään, painotetaan tavallaan sitä, että — minä olen ymmärtänyt tämän näin — niitä päätöksiä pitää noudattaa hyvin pitkälle eikä kuitenkaan perusteena saa olla se, että pitää sitä omaa aktiviteettia olla niin hirveän paljon, koska monella vammaisella se aktiviteetti omalta osaltaan on aika heikkoa.

Arvoisa puhemies! Ihan tässä lopuksi asianajotoiminnan valvonnasta. Viime vuosi minun kohdallani oli yllättävää kyllä sellainen, että hyvin paljon tuli yhteydenottoja asianajajien toiminnasta. Nythän lakia on muutettu tai ollaan muuttamassa valvonnan osalta, osittain lautakunnan sisällön osalta. Kun tätä luin, huomasin, että oikeuskansleri on lähettänyt Asianajajaliiton käsiteltäväksi 11 kappaletta näitä kirjeitä. Se on varmasti hyvä, mutta toivoisin, että oikeuskansleri kiinnittäisi hieman enemmän huomiota siihen, millä tavoin asianajajat toimivat, vaikka heidän tietysti itsellisesti pitääkin pystyä toimimaan. Mutta kansalaiskirjeitä on tullut kyllä yllättävän paljon nimenomaan asianajajiin kohdistuneena arvosteluna.

Esa Lahtela /sd:

Arvoisa herra puhemies! Kun luki tätä kanslerin kertomusta, tässä on hyvin paljon asioita, joissa on ihan myönteinen sävy, ja sinällään asioita on tutkittu suhteellisen hyvin. Näitä palautteita, mitä tulee kansanedustajille, niin kuin ed. Vistbacka totesi, on yllättävän paljon, ja voisi lähteä vaikka asianajajiin kohdistuvista arvosteluista. Itselleni on tullut yllättävän paljon ainakin maakunnasta, Pohjois-Karjalasta, näitä, mikä tuntuu aika ihmeeltä sikäli, mihin me olemme menossa sillä puolen. Vaikka lainsäädäntöä tiukennetaan siinä mielessä, että sanktioita tulee, jos tämmöistä vähän huonoa asianajajatapaa on noudattanut, siitä huolimatta jotenkin tuntuu, että se ei ainakaan tällä hetkellä näytä vielä sinällään vaikuttaneen mihinkään. Onko tämä suomalainen yhteiskunta ja markkinatalousmeininki iskenyt yhä enemmän asianajajien ahneuteen, niin että he eivät välitä välttämättä niistä asiakkaista vaan tärkeää on ollut saada rahastettua ja hyvät tulot sieltä? Onko se sitä kvartaalitaloutta vai mitä myös asianajajien osalta, että he eivät välitä siitä itse asiasta mitään, miten se homma hoituu, kun saadaan vaan manit kassaan?

Nimittäin lainkuuliaisuus syntyy siitä, kun ihmiset kokevat, että meidän systeemimme toimii, oikeus toteutuu, ja sitten myös kunnioitetaan paremmin lakia ja suomalaista yhteiskuntaa kaiken kaikkiaan. Se meidän pitäisi saada palautettua. Tällä hetkellä ainakin itse olen kokenut, että yllättävän paljon on ihmisiä, jotka osa eri syistä ... Osa voi olla semmoisia kun ed. Vistbacka totesi, että voivat olla aika subjektiivisia ne kokemukset. Kun näitä asioita on kuitenkin aika pitkälle selvittänyt ja katsellut, kyllä sieltä löytyy tapauksia, joissa jotenkin tämän meidän moniportainen valitusjärjestelmämme, jossa annetaan ihmisille kuitenkin oikeus hakea muutosta eri tavoin, ei toimi. Sieltä ei löydy sitä oikeata jyvää, vaikka maalaisjärjellä ajateltuna ei ole oikea kohtuus se päätös, mikä on toteutunut tai toteutumassa.

Sen takia olen miettinyt, onko kaiken kaikkiaan jotenkin tässä valvontamekaniikassa jotain vialla tai puutteita. Yhtenä olen miettinyt sitä, että ainahan tapahtuu sillä tavalla, että jos jotakuta, onpa se sitten tuomari tai asianajaja tai eri viranomainen, koskee joku tämmöinen kantelu tai valitus, sieltähän pyydetään itseltään, oikeastaan samalta viranomaiselta lausunto ja mahdollisesti vähän kaverilta — siinä nyt näin lainausmerkeissä kaverilta — jolloin eiväthän he anna muunlaista lausuntoa kuin sen, mitä ovat tehneet. Tämmöistä syvällisempää tutkintasysteemiä ei olemassa, ei eduskunnan oikeusasiamiehellä eikä -kanslerilla. Siinä mielessä tuntuisi, että siinä voi olla semmoista hienohipiäisyyttä ja vähän suojelua, ei tule esiin välttämättä se oikea totuus.

Jos on oikein vihmerä kansalainen, oikeusoppinut ja kaikki tutkinnot suorittanut, hän varmaan kyllä pärjää eikä hän näihin miinoihin poljekaan sillä tavalla ja litskuihin, todennäköisesti on osannut jo taitavammin hoitaa sen homman aikaisemmin. Meidän systeemissämme odotetaan yksittäisiltä kansalaisilta, tavalliselta juntilta, korven kätköissä asuneelta, hirveätä oikeusoppineisuutta, että pärjää näissä systeemeissä. Tämä on aika kova juttu. Tämä järjestelmä on rakennettu näin. Siihen en osaa sanoa, muuttuuko tämä meidän elinaikanamme vai ei. Kuitenkin toivoisi, että näitä ongelmakohtia osattaisiin ratkaista, koska se oikeuden kunnioittaminen, se, jotta kaikki menee hyvin ja koetaan asia oikein totuudenmukaiseksi ja jotta se kohtelee just minua tai sitä ihmistä oikein, on silloin se tärkein asia tässä.

Sen takia olen monesti puhunut sitä, että nämä järjestelmät voisi yhdistää yhdeksi tämmöiseksi, olisiko se kansalaisten oikeustoimisto tai mikä se nimeltään olisikin, eli kanslerin toimisto ja tämä eduskunnan oikeusasiamies pantaisiin yhden luukun alle ja olisi yksi putki vaan, yhdet johtajat. Ja kaikki se ylimääräinen, mitä siinä tavallaan hukkuu siihen kahteen erilliseen organisaatioon, hyödynnettäisiin vaikka tässä tutkinnan osalta, jolloin uskoisin kuitenkin, jotta samalla rahalla saataisiin enemmän aikaan. Minusta tätäkin pitäisi uskaltaa katsoa kokonaisuutena, onko tämä tätä päivää. Vaikka tehtävät on, totta kai, jaettu niin, että näissä ei nyt tällä hetkellä ole sinällään päällekkäisyyttä, mutta on olemassa kaksi organisaatiota. Niitä muita ristiriitaisuuksia, mitkä siihen voi tulla, en lähde arvioimaan, koska se on sitten lainsäädännöllisesti katsottava, miten ne tehtäväkuviot hoidetaan ja ketkä hoitaa mitäkin, se on toinen asia sitten.

Mutta tämänkinvuotisen 2003 kertomuksen — tässä ei nyt näy yksityiskohtia — yksi tapaus, joka Pohjois-Karjalassa on sattunut ja joka tulee perustuslakivaliokunnan käsittelyyn, on yksi tämmöinen hometalokauppa. Se oikeastaan kuvaa sen käsittelyn karmeudessaan, miten ihmiset voivat joutua pahaan ahdinkoon ja ovat kuitenkin hakemassa oikeutta. Elikkä siinä tapauksessa — se aikanaan tulee varmaan ja kaikille on jaettu täällä salissa — ihmiset ostavat hometalon eivätkä onnistu millään opilla saamaan kaupan purkua aikaan ja vielä kaiken lisäksi tämä asianajaja ei vaadi missään vaiheessa sitä vahingon määrää oikeudessa ja nämä onnettomat ostajat vielä tuomitaan maksamaan kaikkien oikeudenkäyntikulut siinä hommassa, muistaakseni 170 000 markkoina — se oli markka-aikaa silloin — ja kaiken lisäksi vielä menettävät talon, jonka ostavat, elikkä heille tuli aika huomattava vahinko, lähes 300 000 markkoina siitä yhteensä laskien, plus kaikki muut kustannukset. He asuvat nyt vuokralla.

Jotenkin minä ymmärrän näiden ihmisten tuskan siinä, kun he kysyvät, että onko suomalainen oikeusjärjestelmä toiminut tässä, onko laillisuusvalvonta toiminut, kun missään vaiheessa, mitä on valituksia tehty tai tuomionpurkuja haettu, meidän järjestelmämme ei ole osannut vain katsoa näiden ihmisten etua? Missään tapauksessa ei voi olla oikein se, mitä heille tuomittiin. Sen takia minusta tämäntyyppisten pitäisi olla kyllä opiksi noin yleisesti ottaen kaiken kaikkiaan, meidän pitäisi saada järjestelmä aikaan, jossa oikeus toteutuu, myös tämäntyyppisissä tapauksissa. En lähde pitempään käymään tässä läpi näitä, mutta tämä on vain yhtenä esimerkkinä.

Kuten tässä kanslerin kertomuksessa näkyy, niin esimerkkejä löytyy sitten kaikilta sektoreilta varmasti hyvin monenlaisia, niin kuin meille varmasti jokaiselle tässä salissa olevalle on tullut ilmi, onpa se sosiaalitoimen tai työttömyyden tai mistä hyvänsä alueelta. Eläkehakemuksien osalta on sitä ongelmatiikkaa. Eläkehakemukset ovat erityisen vaikeita: iänikuisuuskysymys on, jotta se lähellä oleva hoitava lääkäri on todennut ihmisen tilan, mutta joku viisas sitten, mahdollisesti täällä Helsingissä — täällä on enemmän viisaita kuin muualla — toteaa, jotta ei se vain nyt olekaan sillä tavalla, vaan se on ihan toisin kuin se tutkinut lääkäri on todennut.

Lauri Oinonen /kesk:

Arvoisa puhemies! Ed. Esa Lahtela toi erittäin hyviä näkökohtia esille. Tärkeää olisi se, että kansalaiset voisivat tuntea, että oikeus tapahtuu. Tällä hetkellä hyvin monet kokevat, että näin ei tapahdu, ja tästähän meihin kansanedustajiin otetaan erittäin paljon yhteyksiä. Päivittäin tulee melkeinpä kymmeniä sähköposteja, joihin yksittäisenä kansanedustajana avustajankin kera on täysin toivotonta edes yrittääkään paneutua. Kun kansalaiset kokevat, että oikeus ei toteudu, niin olisi kyllä hyvä, että jollakin tavalla lisättäisiin niin oikeuskanslerin kuin eduskunnan oikeusasiamiehen tai mahdollisesti ihan uudistettavan, näistä yhdistettävän toimielimen resursseja, että voitaisiin paneutua perusteellisemmin asioihin. Tuntuu helposti, että silloin, kun asioita selvitetään, niin on vain tarve saada asia pois käsittelystä ilman, että paneudutaan siihen, mistä todella on kyse. Toivon, että voitaisiin päästä paremmin siihen, että kansalaisilla on taju siitä, että oikeus toteutuu. Minä luotan, että kyllä kansa tietää sen, mikä on oikein.

Valtioneuvoston oikeuskansleri Paavo Nikula

Arvoisa puhemies! Pyydän saada aluksi kiittää näistä puheenvuoroista. On aina tärkeää voida vaihtaa mielipiteitä ja kokemuksia ja saada kuulla, mitenkä kansanedustuslaitoksessa nähdään oikeusturvaongelmat. Otan tässä lähetekeskustelussa eräitä nähdäkseni tärkeimpiä kysymyksiä vastatakseni.

Ed. Pulliainen mainitsi, että suhteellisen harvoin johtaa toimenpiteisiin kanteluratkaisujen tutkiminen. Näissä kertomuksissa on säännönmukaisesti, ymmärtääkseni myös oikeusasiamiehen puolella mutta myös oikeuskanslerin puolella, kaikki ne tapaukset, jotka ovat johtaneet johonkin toimenpiteeseen. Niitä on tänä vuonna oikeuskanslerin kertomuksessa 17 prosenttia tutkituista kanteluista. Meille tulee myös kanteluita, joissa ei ole toimivaltaa, jotka kohdistuvat rahoituslaitoksiin tai yksityisiin yhtiöihin, esimerkiksi asunto-osakeyhtiöihin jne. Tuo prosentti on jokseenkin vakiintunut tuohon. Ymmärtääkseni oikeusasiamiehen osalta prosentti on jokseenkin sama. On vaikea sanoa, onko se liian matala tai liian korkea. Itse kyllä pidän sitä suhteellisen korkeana, ja kun kansainvälisiä kollegoita tapaa ja vaihdetaan käsityksiä, niin näin voi sanoa. Toisaalta muistan, että esimerkiksi tasa-arvovaltuutetulle tehdyt kantelut johtivat noin 30 prosentissa johonkin toimenpiteeseen, mutta tasa-arvovaltuutetulla on toimivalta antaa neuvoja ja ohjeita sekä julkiselle että yksityiselle sektorille. Tämä vertailu ei ole ihan selvä.

Totean käsittelyajoista, että mediaani on 15 viikkoa, ja tähän käsittelyaikaan siis puolet kanteluista käsitellään. Keskiarvo on 30 viikkoa, joka sekin on suhteellisen pitkä aika. Mutta täytyy muistaa, että tässä menettelyssä, niin kuin täällä ed. Esa Lahtela totesi, kantelu lähetetään aina sen kohteen vastattavaksi. En usko, että jos asiaan tarkemmin paneudutaan, kukaan voisi sanoa, että tätä vaihetta ei saisi tehdä. Kantelun kohteet ovat julkista tehtävää hoitavat, he vastaavat virkavastuulla. Sen jälkeen vastaus annetaan kantelijan kommentoitavaksi ja sen jälkeen harkitaan, onko vielä hankittava jotain muuta selvitystä. Tämä menettely vastaa Suomen perustuslaissa säädettyä menettelyä. Mitään muuta vaihtoehtoa ei voida ajatella.

Kanteluasian yhteydessä voidaan myös pyytää poliisitutkintaa. Tällä hetkellä on muutama poliisitutkinta vireillä omasta aloitteestani tai kollegani Jaakko Jonkan aloitteesta, ja tiedän, että oikeusasiamies on tehnyt samanlaisia tutkintapyyntöjä. Poliisitutkinnassa sitten kuullaan eri osapuolia, siellä on velvollisuus puhua totta myös muilla kuin virkamiehillä, mutta varmasti tätä kantelumenettelyä voidaan kehittää. Usein on pohdittu, miksei voida ottaa vastaan kantelijoita meidän virastossamme. Olen sitä jonkun verran tehnyt, todennut, että se ei vie asiaa eteenpäin. Asiat on voitava esittää kirjallisesti. Mitään muotomääräyksiä ei ole, kyllä meillä on aika vaativiakin kanteluasioita tutkittu postikorttiin kirjoitetun viestin perusteella.

Asianajajain valvonnasta totean sen, että meillä asianajaja on aina päämiehensä luottamushenkilö, hän ei ole minkään ulkopuolisen valvonnassa. Vain päämies valvoo asianajajan toimintaa ja asianajajien oma yhteisö. Tämäkin on yksi näitä, sanoisinko, sen oikeusjärjestelmän kulmakiviä, joihin me olemme halunneet vuosisatoja liittyä. Enkä usko, että tästä on mihinkään lähtemistäkään.

Oikeuskansleri valvoo, että Asianajajaliitto omassa kurinpitovalvonnassaan on asianajajiin nähden riittävän ankara. Tässä kertomuksessa on valituskirjelmäni Helsingin hovioikeudelle, koska katsoin, että yhdessä tapauksessa Asianajajaliitto oli päästänyt asianajajan liian vähällä. Siihen on tänä vuonna tullut tuomioistuinratkaisu, ja valitus on hyväksytty. Edellisen kerran, kun tein valituksen Helsingin hovioikeuteen, valitus kyllä hylättiin. Tässäkin tietysti tuomioistuinlaitos on se, jolla on viimeinen sana näissä asioissa lausuttavana.

Ed. Erkki Pulliainen ja ed. Raimo Vistbacka ottivat esille tämän väylämaksuasian. Tätä ei ole tarvinnut ottaa omana aloitteena esille käsittelyyn, koska siitä on liikenne- ja viestintäministeri kysynyt meiltä menettelyohjeita, ja ensimmäinen lähtökohta oli tietysti, että kaikki peritään, mitä valtiolle on saatavissa. Mutta tässä käsittelyn yhteydessä on tullut ilmi aivan hämmästyttäviä asioita sinänsä, että myös niissä väylämaksuohjeissa, joita valtio on antanut varustajille ja telakoille, on ollut epäselvyyttä. On mahdollista, että valtio joutuu korvausvastuuseen omalta osaltaan. Kun tämä tieto tuli, todettiin, että tässä nyt sitten viranomaiset todellakin joutuvat hyvin tarkkaan miettimään, minkä verran he perivät ja minkälaiseen korvausvastuuseen mahdollisesti saattavat valtion. Ne virheet, joista on kysymys, ovat tapahtuneet niin kauan aikaa sitten, että niiden virheiden tekijöihin ei enää päästä käsiksi — eivät kaikki edes ole tässä maailmassa keskuudessamme enää.

Arvoisa puhemies! Lopuksi toteaisin sen, mikä tietysti on hyvin tiedossa, mutta mikä on paikallaan aina todeta, että ei laillisuusvalvoja voi muuttaa viranomaisten päätöksiä. Me voimme arvostella niitä oikeudellisin perustein, me voimme vaatia syytteitä — täällä on yksi tapaus, jossa on virkasyyte nostettu, ja se on tänä vuonna sekin saatettu päätökseen, tuomio on tullut — mutta varsinainen tehtyjen päätösten muuttamismenettely on aivan oma menettelynsä, ja siinä laillisuusvalvoja on samanlainen asianosainen kuin kuka tahansa. Tätä laillisuusvalvojan roolia, jossa me voimme tutkia, voimme lausua käsityksemme menettelyn oikeudellisuudesta mutta emme voi muuttaa sitä päätöstä, josta on kysymys, on kuvattu usein sillä, että laillisuusvalvojilla on lyhyet kädet mutta kova ääni.

Esa Lahtela /sd:

Arvoisa herra puhemies! Ihan lyhyesti paikaltani. Oikeuskansleri totesi tässä, jotta päämies valvoo asianajajia, ja näin se menee, just näin. Minä puhuinkin jo edessä puhujakorokkeelta, että kaikki suomalaiset eivät välttämättä ole niin valveutuneita siinä. Tavalliselle pulliaiselle, joka tulee — anteeksi, ei ed. Pulliainen, tämä on lainausmerkeissä — tuolta korven kätköistä, ei ole käynyt korkeakouluja, asianajaja on kuitenkin sellainen iso herra. Kun saa pitkän kinuamisen jälkeen ja löytää olevinaan hyvän asianajajan tai mahdollisesti osoitetaan jostakin kunnallisesta oikeusaputoimistosta, niin sen asianajajan työn valvontaan ja asianajon keskeyttämiseen on aika iso kynnys. Sen takia minusta tässä pitäisi saada jotenkin tietoa lisättyä noin yleistietouden osalta eri tahoilta, mikä vastuu sillä päämiehellä on valvoa asianajajan tehtäviä, koska on tullut monessa tapauksessa, kun ihmiset ottavat yhteyttä, ilmi semmoista epätietoisuutta, missä vaiheessa uskaltaa ja uskaltaako tehdä sitä. Tämä on minusta semmoinen ongelma, jossa hyvä tiedottaminen voisi auttaa tulevaisuudessa ihmisiä, että ei tämmöisiä vastaavia tapauksia, joita minullekin monta on tullut eteen, tapahtuisi.