PERUSTELUT

1990-luvun alkupuolen lama johti yritysten lakkaamiseen, massatyöttömyyteen ja vakuusarvojen romahtamiseen. Velkaongelmat ja ylivelkaantuminen koskettivat nopeasti huomattavaa väestönosaa, ja edelleen vuonna 2003 meillä on keskuudessamme kymmeniä tuhansia ylivelkaantuneita ihmisiä. Lipposen hallitusten aikana on toteutettu useita ylivelkaantuneiden ongelmia helpottavia lainsäädäntötoimia ja muita toimenpiteitä, kuten yksityishenkilön velkajärjestely, yrityssaneeraus, velkasovinto-ohjelma, ulosoton täytäntöönpanokelpoisuuden määräaikaistaminen jne. Lakimuutokset ja toimenpiteet ovat oikeansuuntaisia, mutta eivät riittäviä vaikeasti ylivelkaantuneiden aseman parantamiseksi.

Ylivoimainen velkataakka ei ylläpidä tulonhankkimis- ja maksumoraalia, vaan voi heikentää velallisen halua ja kykyä hoitaa myös muita velvoitteitaan. Seurauksena voi olla syrjäytyminen ja siirtyminen harmaan talouden puolelle. Velkojen lopullinen, lakiin perustuva vanhentuminen on yksinkertainen keino estää velkojen elinikäinen perintä. Se ei ole uusi asia, vaan on tälläkin hetkellä käytössä verojen ja julkisoikeudellisten maksujen sekä lasten elatusapujen perinnässä. Lakiin perustuva velan vanhentuminen ei edellytä selvittely- tai tuomioistuinmenettelyä. Koska se perustuu vain perintäajan kulumiseen, se hyödyttää myös heikommassa asemassa olevia velallisia, joilla ei ole edellytyksiä tai kykyä hakeutua velkajärjestelyyn tai velkasovinto-ohjelmaan. Velan lopullinen vanhentuminen lopettaisi useimmissa tapauksissa hyödyttömäksi jäävän perinnän. Velan lopullinen vanhentuminen on perusteltu myös sen jälkeen, kun ulosmittauksen täytäntöönpanoa koskeva määräaikaisuus tulee voimaan. Ulosottolain muutos ei johda velan häviämiseen, vaan sitä voidaan ulosmittauksen enimmäisajan täytyttyäkin vaatia esim. velallisen kuolinpesältä. Velan korot juoksevat edelleen, ja velasta voi aiheutua edelleen ylimääräisiä ongelmia ja kiusantekoa sekä itse velalliselle että tämän perillisille.

Velan vanhentumista koskevaa lakia valmisteltiin oikeusministeriön asettamassa toimikunnassa, joka antoi mietintönsä (Komiteanmietintö 2001:4) kesäkuussa 2001. Toimikunnan enemmistö esitti, että velka vanhentuisi lopullisesti siltä osin kuin sitä ei ole saatu perityksi 15 vuoden kuluessa lainvoimaisesta tuomiosta tai muusta ulosottoperusteesta. Esitykseen sisältyi toissijaisesti 20 vuoden lopullinen vanhentumisaika, joka laskettaisiin velan erääntymisestä. Lain valmistelun myöhemmässä vaiheessa lopullinen vanhentuminen jäi lakiesityksestä pois. Tätä perusteltiin mm. sillä, että ulosoton täytäntöönpanokelpoisuus muuttuu määräaikaiseksi (voimaan 1.3.2004, L 679/2003).

Lakialoitteessa esitetään, että toimikunnan esitys velan lopullisesta vanhentumisesta hyväksyttäisiin väärinkäytöstilanteita koskevalla poikkeussäännöllä täydennettynä. Lakialoitteen mukaan rahavelan lopulliseksi vanhenemisajaksi tulisi säätää 15 vuotta lainvoimaisesta tuomiosta tai siihen verrattavasta ulosottoperusteesta. Tällöin velkojalla on käytettävissään 15 vuotta tehokasta perintäaikaa. Toissijainen vanhentumisaika olisi 20 vuotta velan erääntymisestä. Vaikka vanhentumisaika on pitkä, se ei jatku loputtomasti. Tämä ylläpitää velallisten motivaatiota pysyä työelämässä ja pyrkiä lisäämään tulojaan.

Toisaalta on pidettävä huolta siitä, että lopullinen velan vanhentuminen ei johda törkeisiin väärinkäytöksiin ja kohtuuttomuuksiin velkojien kannalta. Lakialoitteessa esitettävät vanhentumisajat ovat niin pitkiä, ettei velallinen voi yleensä näin kauan vältellä perintää. Lisäksi on huomattava, että velkoja, joka on kärsinyt vahinkoa rikollisen menettelyn johdosta, voi vaatia velalliselta korvausta siitä huolimatta, että alkuperäinen velka on ehtinyt vanhentua. Myös takaisinsaannin keinoin voidaan välttää väärinkäytöksiä. Selvien väärinkäytösten varalta on syytä lisätä lakiin poikkeussääntö, joka vastaa rakenteeltaan 1.3.2004 voimaan tulevan ulosottolain (679/2003) 2 luvun 26 §:ää. Poikkeussääntö koskisi tilanteita, joissa velallinen siirtää tuntuvasti varojaan ulkomaille tai muutoin olennaisesti vaikeuttaa velkojan maksun saantia. Poikkeussäännön mukaisissa tilanteissa tuomioistuin voi velkojan kanteesta jatkaa velan vanhentumisaikaa 10 vuotta alkuperäisen vanhentumisajan päättymisestä, mikäli vanhentumisajan jatkaminen ei ole velallisen kannalta kohtuutonta. Kanne on nostettava viimeistään kahden vuoden kuluessa alkuperäisen määräajan päättymisestä.