Suomen rikosmäärät ovat
valitettavasti edelleen kasvussa. Kehitykseen ovat vaikuttaneet
sekä kansainvälistyminen että ammattimaisen
ja ns. taparikollisuuden lisääntyminen. Erityisen
suuria ongelmia Suomessa ovat huumausaineisiin liittyvät
sekä muut sosiaaliset ongelmat, kuten työttömyys,
syrjäytyminen jne. Vuoden 2000 rikostilastojen mukaan Suomessa
tehtiin törkeitä yksilöön kohdistuvia
rikoksia n. 3 200, omaisuusrikoksia yhteensä n.
311 500 ja huumausainerikoksia n. 13 500. Näiden
rikosten määrä on ollut kasvava vuodesta
toiseen.
Perustuslain 2 luvun 15 §:ssä todetaan,
että jokaisen omaisuus on turvattu ja 6 §:ssä,
että ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.
Perustuslain 22 §:ssä säädetään,
että julkisen vallan on turvattava näiden perusoikeuksien
toteutuminen.
Poliisilain (493/1995) 1 §:n
mukaan poliisin tehtävänä on oikeus-
ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen
ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten
ennalta estäminen, selvittäminen ja syyteharkintaan
saattaminen. Saman lain 3 §:ssä säädetään,
että poliisin on hoidettava tehtävänsä mahdollisimman
tehokkaalla ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Olosuhteiden vaatiessa
tehtävät on asetettava tärkeysjärjestykseen.
Ennen kaikkea rikosten kasvaneesta määrästä sekä rikollisuuden
saamasta julkisesta huomiosta johtuu, että kansalaisten
kokema turvallisuuden tunne on viime vuosina heikentynyt. Osaltaan
tähän vaikuttavat myös poliisin resursseissa
viime vuosina olleet puutteet sekä kihlakuntauudistuksesta
johtuvat pitkät etäisyydet saman poliisipiirin
sisällä. Hyvin usein tilanne johtaa siihen, että rikoksen
uhri joutuu puolustamaan omaansa tai toisen henkeä, ruumiillista
koskemattomuutta tai omaisuutta omatoimisesti. Poliisin rikospaikalle
saapuminen esimerkiksi maaseudulla saattaa pahimmillaan kestää jopa useita
tunteja.
Yhteiskunnan on korjattava asiantila perustuslain mukaiseksi.
Ilman ihmisten omatoimista rikostorjuntaa kaikkia rikoksentekijöitä ei
saada lainkaan kiinni ja vastaamaan teoistaan.
Viime aikoina julkisuutta ovat saaneet useat tapaukset, joissa
rikoksen uhri eli asianomistaja on ottanut rikoksentekijän
kiinni ja käyttänyt voimakeinoja tätä kohtaan.
Edellinen paljon julkisuutta saanut tapaus sattui vuonna 1999 Pohjanmaalla,
jossa huoltoasemalle murtauduttiin lyhyen ajan sisällä 17
kertaa. Viimeisellä kerralla huoltamoyrittäjä yritti
itse ottaa pakenevat murtomiehet kiinni henkilöautollaan.
Vaasan hovioikeus antoi valituksen johdosta päätöksen, jossa
hänen katsottiin syyllistyneen liikenteen vaarantamiseen
ja pakottamiseen. Lisäksi hovioikeus tuomitsi tämän
asianomistajan maksamaan pakoautossa olleelle murtovarkaalle korvauksia
henkisistä kärsimyksistä, koska asianomistaja
oli joutunut käyttämään tilanteessa myös
varoituslaukauksia. Tämän tyyppisiä tapauksia
on Suomessa jo lukuisia. Monesti on valitettavasti käynyt
jopa niin, etttä rikoksen uhri on tuomittu rangaistukseen
ja velvoitettu maksamaan rikoksentekijälle korvauksia.
Tällaiset tapaukset ovat omiaan asettamaan kansalaisten
oikeustajun kovalle koetukselle, koska yleensä he kokevat,
että rikoksen uhrilla on laillinen oikeus puolustaa omaa
terveyttään, henkeään ja omaisuuttaan.
Asiasta säädetään mm. pakkokeinolain
(450/1987) 1 luvun 1 §:ssä, joka
koskee jokamiehen kiinniotto-oikeutta: "Jokainen saa ottaa kiinni
verekseltä tai pakenemasta tavatun rikoksentekijän,
jos rikoksesta saattaa seurata vankeutta tai rikos on lievä pahoinpitely,
näpistys, lievä kavallus, lievä luvaton
käyttö, lievä vahingonteko tai lievä petos. Jokainen
saa ottaa kiinni myös sen, joka viranomaisen antaman etsintäkuulutuksen
mukaan on pidätettävä tai vangittava.
Kiinni otettu on viipymättä luovutettava poliisimiehelle."
Kiinniotto-oikeudesta säädetään
rikoslain (39/1889) 3 luvun 6 §:ssä:
"Jos joku, suojellaksensa itseään tahi toista
taikka omaansa tai toisen omaisuutta aloitetulta tahi kohta päätä uhkaavalta
oikeudettomalta hyökkäykseltä, on tehnyt
teon, joka, vaikka muuten rangaistava, oli hyökkäyksen
torjumiseksi välttämätön; älköön
häntä tästä hätävarjelukseen
tuomittako."
Kansalaisten tietoisuus näistä säännöksistä on valitettavan
heikko. Varsin yleinen käsitys on, ettei rikoksen uhri
voi tehdä mitään rikoksentekijälle
ilman, että joutuu itse käräjille vastaamaan
teoistaan. Rikollisuuden kasvaessa ja kehittyessä yhä monimuotoisemmaksi
tällainen käsitys on yhteiskunnan turvallisuuden
kannalta vaarallinen. Se aiheuttaa piittaamattomuutta silloinkin,
kun yhteiskunnallinen tarve edellyttäisi rikokseen puuttumista.
Siksi asianomaisiin lakipykäliin on tehtävä joitakin
täsmentäviä muutoksia, joista käy
selkeästi ilmi, että rikoksentekijä voidaan
ottaa kiinni ja myös pitää kiinni siihen
saakka, kunnes rikoksentekijä on luovutettu viranomaisille.
Pakkokeinolaissa säädetään
jokamiehen kiinniotto-oikeudesta. Kiinniotto-oikeus kattaa sellaiset
rikokset, joista on säädetty rangaistukseksi vankeutta.
Lisäksi kiinniottaminen on sallittua eräiden sellaisten
rikosten osalta, joista on säädetty ainoastaan
sakkorangaistus, mutta joiden perustunnusmerkistön rangaistusaste
käsittää myös vankeuden. Näitä seikkoja
ja rangaistussäännöksiä on kansalaisen
vaikea tietää ja hätävarjelutilanteessa
jopa mahdotonta mieltää.
Tavallisen kansalaisen ei ole mahdollista arvioida esimerkiksi
teon törkeysluokkaa siinä tilanteessa, jossa kiinniottaminen
on sallittua, eli tavattaessa rikoksentekijä verekseltä tai
pakenemasta. Tämän vuoksi jokamiehen kiinniotto-oikeutta
on laajennettava. Pakkokeinolain 1 luvun 1 §:n
soveltaminen on lievempien rikosten osalta rajoitettu lähtökohtaisesti
sellaisiin tekoihin, jotka kohdistuvat yleensä yksityisen
henkilön etuihin ja joiden tekotapa on laissa selkeästi määritelty
ja tavallisten kansalaisten tiedossa.
Pakkokeinolain säännökset eivät
kuitenkaan yhdessä rikoslain hätävarjelusäännösten
kanssa anna riittäviä mahdollisuuksia tavalliselle
kansalaiselle tarvittaessa voimakeinoin estää rikoksia
ja myötävaikuttaa niiden selvittämiseen.
Tässä aloitteessa lähdetään
siitä, että käytännössä tämän
päivän rikoksentekijä ei välttämättä hyökkää sellaisella
tavalla, että se voitaisiin selvästi määritellä hyökkäykseksi.
Esimerkiksi rikoksentekijän uhkailu, suusanallinen tai
muu sellainen pitäisi myös voida käsittää hyökkäykseksi kiinniottajaa
kohtaan. Tällöin kiinniottaja joutuu käyttämään
voimakeinoja pitääkseen tilanteen hallinnassaan,
esimerkiksi poliisia tai muuta viranomaista odoteltaessa.
Suomalaisessa oikeuskäytännössä on
omaksuttu käsitys, jonka mukaan käytettäessä hätävarjelutilanteessa
voimakeinoja ne on sopeutettava vastarinnan vakavuuteen. Siksi lakialoitteessa
on painotettu puolustettavia voimakeinoja. Tämä tarkoittaa
sitä, että voimakeinot ovat tarkoituksenmukaisia,
tarpeellisia ja vähimmän haitan periaatteen mukaisia.
Voimakeinojen käyttö on lopetettava välittömästi,
kun vastarintaa ei enää ilmene. Voimakeinojen
perusteltu käyttäminen on lopetettava viimeistään,
kun toimivaltainen viranomainen on saapunut paikalle.
Vahingonkorvauslain (412/1974) 5
luvun 6 §:ssä säädetään
niistä tapauksista, joiden perusteella mm. henkinen kärsimys
voi tulla korvattavaksi. Korvaaminen ei voi olla perusteltua silloin,
kun rikoksentekijä on ryhtynyt rikolliseen toimintaan ja
on siten omalla menettelyllään myötävaikuttanut
hänelle aiheutuneen vahingon syntymiseen. Tämän
vuoksi on perusteltua lisätä vahingonkorvauslain
5 luvun 6 §:ään 2 momentti,
jossa oma rikollinen toiminta otetaan huomioon vahingonkorvauksen
epäämisessä.