Suomen tulevaisuuden merkittävimmäksi kysymykseksi on nousemassa perhe- ja väestöpolitiikka. Tämä todetaan myös tulevaisuusvaliokunnan Työn tulevaisuus — tulevaisuuspolitiikan suuntaviivoja -asiakirjassa. Syntyvyyden laskettua vuonna 1969 alle väestön uusiutumisen tason väestöpoliittisesti kielteinen kehitys on muodostunut pysyväksi tilaksi, jonka vaikutukset tulevat näkymään vuonna 2020 alkavana      väestön supistumisena. Tällöin Suomi tulee sijoittumaan EU-maiden kärkeen epäedullisimmalla huoltosuhteellaan. Kymmenen vuoden tähtäimellä ennustettavissa olevaan työvoimapulaan voidaan vaikuttaa lähinnä siirtolais- ja työvoimapolitiikalla. Pitkän tähtäimen terveen väestöpoliittisen kehityksen varmistaminen edellyttää kuitenkin nimenomaan syntyvyyden lisäämiseen tähtääviä toimia. Ydinongelmana on, miten kokonaishedelmällisyysluku nostetaan nykyisestä 1,73:sta väestön uusiutumiseen riittävälle tasolle 2,1:een. Erityisen haasteen syntyvyyden nostamiselle asettaa hedelmällisyysikään tulevien sukupolvien pieneneminen. Tilastokeskuksen arvion mukaan vuotuinen syntyvien lasten määrä tulee nykymenolla laskemaan alle 50 000:een nykyisestä 57 000:sta vuoteen 2030 mennessä.

Perheiden asemaan vaikuttavat mm. yhteiskunnalliset arvot ja asenteet, sosiaaliturva, työvoimapolitiikka, yhteiskuntarakenne ja lapsiperheiden elinkustannukset. Perhepoliittisissa toimenpiteissä on tähän asti painotettu taloudellista tukea ja yhteiskunnan lapsiperheille tarjoamia palveluja. Päivähoidon avulla on pyritty järjestämään lasten hoito yhteiskunnan palveluna eikä kotihoitona. Tämä on ollut osin perusteltua kehittyneen yhteiskunnan työnjaon näkökulmasta. Erikoistuminen koskettaa nykyisin kuitenkin myös syntyvyyttä. Lapsettomien ja yksin elävien määrän lisääntyessä väestön uusiutumisesta vastaa aikaisempaa pienempi ryhmä: noin 8 prosenttia perheistä kasvatti vuonna 1999 runsaan kolmanneksen lapsista. Viimeisten 30 vuoden aikana lapsiperheiden osuus perheistä on alentunut 65 %:sta 44 %:iin. Väestöpolitiikan näkökulmasta monilapsiset perheet ovat siis yhä merkittävämpi ryhmä. On myös huomattava, että väestön uusiutumiseen riittävä hedelmällisyysluku 2,1 edellyttää kolme- tai useampilapsisia perheitä. Monilapsisissa perheissä lasten kotihoito on sekä yhteiskunnallisesti että lapsen kannalta mielekäs vaihtoehto.

Perinteisillä perhepoliittisilla tuilla ei ole saavutettu merkittäviä vaikutuksia syntyvyyteen. Toteutettujen tukien ongelmana on ollut, ettei toisen ja kolmannen lapsen muodostamaan taloudelliseen sekä työn ja perheen yhteensovittamistilanteeseen ole riittävästi kiinnitetty huomiota. Kielteiseen väestöpoliittiseen kehitykseen puuttuminen edellyttääkin aikaisempaa kohdennetumpia toimia. Monilapsisuus on taloudellisista syistä tai perheen ja työelämän yhteensovittamisen kannalta usein vaikea toteuttaa omista toiveista huolimatta. Ensimmäisen lapsen kohdalla asumis- ja autokustannukset eivät muodosta merkittävää estettä lapsen saamiselle, mutta monilapsisissa perheissä nämä tekijät ovat keskeisiä kustannustekijöitä. Perhepoliittisia tukia tuleekin suunnata siten, että ne vastaavat myös useamman lapsen synnyttämisen esteenä oleviin taloudellisiin ja työelämän rasitteisiin. Monilapsisten perheiden kohdalla molempien vanhempien työn ja perheen yhteensovittaminen on usein vaikeaa. Perhepoliittisten tukien pitäessä lapsen päiväkotihoitoa tai vierashoitoa lähes ainoana taloudellisesti realistisena vaihtoehtona on monilapsista perhettä toivovien vanhempien tavoitteen toteutumiselle olemassa heikot edellytykset. Monilapsisuuden toteutuessa yhden tulonsaajan perheen toimeentulo usein kohtuuttomasti vaikeutuu.

Tilanteen korjaaminen edellyttää palkkatyö-käsitteen uudelleenarviointia ja uusien lapsiperheitä tukevien ratkaisujen käyttöönottoa. Yhteiskunnallisesti arvokas kotona tapahtuva lasten, vammaisten ja vanhusten hoitotyö on perusteltua sisällyttää palkkatyö-käsitteen piiriin. Lasten hoitopalkasta saatujen kokemusten pohjalta syntyvät perusteet hoitopalkan laajentamiselle vammaisten ja vanhusten kotona tapahtuvan hoidon piiriin.

Lapsimäärän kasvattamiseen kannustavat   uudet ratkaisut ovat perusteltuja myös kansalaisten tavoitteiden näkökulmasta: suomalaisten naisten toiveiden toteutuessa keskimääräinen lapsiluku olisi 2,6 ja miesten 2,2—2,4. Merkittävän muutoksen nykyiseen tilanteeseen toisi alle kouluikäisiä lapsia kotiin hoitamaan jäävälle vanhemmalle suunnattu hoitopalkka. Palkkaa maksettaisiin esimerkiksi yhtä alle kouluikäistä hoitavalle 3 500 markkaa, kahta hoitavalle 4 750 markkaa ja kolmea tai useampaa hoitavalle 6 000 markkaa kuukaudessa. Näin porrastettu yksilapsisen perheen hoitopalkka ylittäisi vastaavan yksilapsisen työttömän peruspäivärahan runsaalla 200 markalla. Kahta lasta hoitavan tuki olisi runsaat puolet ja useampia alle kouluikäisiä hoitavan tuki vajaat kolme neljännestä perhepäivähoitajien keskipalkasta (lisät huomioituina). Kolmen tai useamman lapsen hoitopalkka olisi tällöin hieman suurempi kuin 10 000 markan tulojen perusteella saatu ansiopäiväraha. Hoitopalkka on peruste myös eläkettä laskettaessa.