Perustelut
Lakivaliokunta on rajannut tarkastelunsa yksinomaan edellä selostettuun
toiseen tiedonantoon ja siinäkin vain sen päätöksentekomenettelyjen kehittämistä koskevaan
kohtaan.
Komission toisen tiedonannon periaatteellisesti merkittävimpänä kohtana
voidaan pitää komission kantaa, jonka mukaan nyt
olisi jäsenvaltioiden ja EU:n toimielinten kesken käynnistettävä keskustelu
siitä, miten Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 42 artiklan
tarjoamia mahdollisuuksia voitaisiin parhaiten hyödyntää.
Kyseinen artikla sisältää ns. passerelle-lausekkeen. Sen
mukaan neuvosto voi yksimielisesti komission tai jäsenvaltion
aloitteesta ja Euroopan parlamenttia kuultuaan päättää,
että toiminta 29 artiklassa tarkoitetuilla aloilla — eli
poliisiyhteistyössä ja rikosasioissa tehtävässä oikeudellisessa
yhteistyössä — kuuluu Euroopan yhteisön
perustamissopimuksen IV osaston alaan, ja samalla määrittää siihen
liittyvät äänestysehdot. Artiklan mukaan
neuvosto suosittaa jäsenvaltioille tällaisen päätöksen
hyväksymistä kunkin jäsenvaltion valtiosäännön
asettamien vaatimusten mukaisesti.
Komission mukaan passerelle-lausekkeen soveltamisen todellinen
hyöty on juuri siinä, että se antaa mahdollisuuden
soveltaa nykyisen ns. III pilarin asioihin yhteisömetodia,
jolla on komission näkemyksen mukaan useita etuja. Sen myötä voitaisiin
mm. käyttää yleisemmin yhteisön
perustamissopimuksen mukaisia lainsäädäntövälineitä,
yhteispäätösmenettely toisi Euroopan
parlamentin jäsenten välityksellä kansalaiset
mukaan päätöksentekoon ja lisäksi
määräenemmistöpäätökset
komission mielestä edistäisivät korkeatasoisten
tulosten saavuttamista.
Valiokunnan saaman tiedon mukaan puheenjohtajavaltiona Suomi
noudattaa kesäkuun Eurooppa-neuvoston esittämää kehotusta
tutkia läheisessä yhteistyössä komission
kanssa mahdollisuuksia olemassa olevien sopimusten perusteella parantaa
päätöksentekoa ja toimintaa vapauden,
turvallisuuden ja oikeuden alueella. Tästä syystä Suomi
tulee Tampereen epävirallisessa oikeus- ja sisäasioiden
neuvostossa esittämään keskusteluasiakirjan,
jossa lähtökohtana on, että ns. III pilarin
sisältö siirretään edellä mainitun
42 artiklan perusteella yhteisön toimivaltaan. Lopullisen
kantansa passerelle-lausekkeen käyttöön
valtioneuvosto kuitenkin muodostaa vasta epävirallisessa
neuvostossa käytyjen keskustelujen perusteella.
Ns. III pilarin koko sisällön siirtäminen
yhteisön toimivaltaan merkitsee passerelle-lausekkeen maksimaalista
käyttämistä. Tällaiseen siirtämiseen
liittyy monta vaikeaa rajanveto-ongelmaa. Lausekkeessa itsessään
ei kuitenkaan edellytetä kokonaisvaltaista toimivallan
siirtämistä, vaan sen mukaan esimerkiksi myös
vain tietyillä aloilla tapahtuvat toimivallan siirtämiset
samoin kuin osittaisiin siirtämisiin liittyvät
erilaiset asialliset rajoitukset ovat mahdollisia.
Lakivaliokunta on aiemmissa yhteyksissä suhtautunut
varauksellisesti erityisesti aineellisen rikosoikeuden
alalla tapahtuviin toimivaltamuutoksiin. Unionin perustuslakisopimusta
valmistelleen konventin työryhmien X ja IX loppuraportteja
koskevasta valtioneuvoston selvityksestä antamassaan lausunnossa (LaVL 25/2002 vp — E 130/2002 vp)
valiokunta lausui mm. seuraavaa:
"Erityisesti aineellisen rikosoikeuden alalla on käytettävä säädöksiä,
jotka sallivat riittävän liikkumavaran
kansalliselle kriminaalipolitiikalle ja mahdollistavat kansallisten
rikosoikeusjärjestelmien perusperiaatteiden säilyttämisen.
Tämän johdosta valiokunta ei hyväksy
asetusten käyttämistä rikosoikeuden alalla.
Valiokunta suhtautuu kielteisesti esimerkiksi rangaistusasteikkojen
ja rangaistuksen mittaamisperusteiden pitkälle menevään
yhdenmukaistamiseen ja suomalaiseen seuraamusjärjestelmään
sopimattomien rangaistusten käyttöönottamiseen."
Euroopan perustuslakisopimuksesta viime keväänä antamassaan
lausunnossa (LaVL 5/2006 vp — VNS 6/2005 vp)
lakivaliokunta viittasi tuohon aiempaan lausuntoonsa. Valiokunnan
tuolloisen kannan mukaan valtioneuvoston tulee jatkossakin huolehtia
siitä, että rikosoikeuden alalla annettavat säädökset
sallivat riittävän liikkumavaran kansalliselle
kriminaalipolitiikalle ja mahdollistavat kansallisen rikosoikeusjärjestelmämme
perusperiaatteiden säilyttämisen. Vaikka
rikosoikeuden alalla saavutettu neuvottelutulos ei kaikilta osin
vastannutkaan Suomen tavoitteita, valiokunta piti perustuslakisopimuksen
määräyksiä vapauden, turvallisuuden
ja oikeuden alueesta kokonaisuudessaan hyväksyttävinä.
Tähän arvioon myös ulkoasiainvaliokunta
mietinnössään yhtyi (ks. UaVM 2/2006
vp, s. 14).
Perustuslakisopimuksen sisältämää neuvottelutulosta
arvioidessaan valiokunta antoi erityistä painoa mahdollisuudelle
käyttää ns. hätäjarrumekanismia.
Tässä mekanismissa jäsenvaltio, joka
katsoo käsiteltäväksi saatetun eurooppapuitelain
vaikuttavan sen rikosoikeusjärjestelmän perusteisiin,
voi pyytää asian saattamista Eurooppa-neuvoston
käsiteltäväksi. Tässä tapauksessa
lainsäädäntömenettely keskeytetään. Eurooppa-neuvoston
tulee tämän jälkeen määräajassa
joko palauttaa esitys neuvostolle taikka pyytää komissiota
tai puitelakiehdotuksen käsiteltäväksi
saattanutta jäsenvaltioiden ryhmää tekemään
uusi esitys. Tässä yhteydessä lakivaliokunta
kiinnittää lisäksi huomiota siihen, että perustuslakisopimuksen
määräysten mukaan rikosten ja seuraamusten
määrittelyä koskevien vähimmäissääntöjen
antamiseen voidaan käyttää vain nykyisiä direktiivejä vastaavia
eurooppapuitelakeja, ei siis lainkaan asetuksia vastaavia
eurooppalakeja. Passerelle-lausekkeen käyttämiseen
ei ainakaan sen laajassa muodossa liity edellä esitetyn
kaltaisia kansallista päätöksentekovaltaa
ja kansallisten rikosoikeusjärjestelmien perusperiaatteita
turvaavia erityisrajauksia.
Edellä mainittuihin seikkoihin ja aiempiin kannanottoihinsa
viitaten lakivaliokunta ei nyt käytettävissä olevien
tietojen perusteella pidä hyvänä ratkaisua,
jossa ns. III pilarin nykyinen sisältö kokonaisuudessaan
sellaisenaan siirrettäisiin yhteisön toimivaltaan.
Perustuslakisopimuksen yhteydessä esittämänsä kannan
mukaisesti lakivaliokunta pitää tärkeänä,
että muodostettaessa Suomen kantaa passerelle-lausekkeen käyttöön
päädytään ratkaisuun, joka etenkin
rikosoikeuden alalla säilyttää riittävän
kansallisen kriminaalipoliittisen liikkumavaran eikä miltään
osin heikennä mahdollisuuksia Suomen rikosoikeudellisen
järjestelmän perusperiaatteiden noudattamiseen
jatkossakin.